Kitabı oku: «Qventin Durward», sayfa 36

Juuri tällä hetkellä, kun herttuan mieli oli yhä kiintyneenä siihen, mitä hän edessään näki, niin ettei hän ollenkaan huomannut mitä hänen takanaan puhuttiin, kuiskasi Olivier le Daim, hiivittyään kuninkaan luo, hänen korvaansa: »Se on mustalainen, Hairaddin Maugrabin – ei olisi hyvä, jos hän pääsisi herttuan puheille.»

»Hänen tulee kuolla», kuiskasi Ludvig vastaan; »kuolleet eivät kieli.»

Heti sen jälkeen Tristan Erakko, jolle Olivier oli saattanut sanan, astui kuninkaan ja herttuan eteen, ja virkkoi tavallisella jyrkällä puhetavallaan: »Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen majesteetti ja armollinen herttua, mutta onpa tuo otus tuossa minun omani ja minä vaatisin sitä – se on merkitty minun merkkiraudallani – liljakukka on poltettu hänen olkapäähänsä, niinkuin kaikki voivat nähdä. – Hän on tuttu konna, on murhannut kuninkaan alamaisia, ryöstänyt kirkkoja, häväissyt neitosia, ampunut metsäkauriita kuninkaan metsässä – .»

»Jo välttää, jo välttää», keskeytti hänet Kaarle herttua, »onpa hän kun onkin minun kuninkaallisen serkkuni omaisuutta monestakin hyvästä syystä. Mitä te, kuninkaallinen majesteetti, aiotte hänelle tehdä?»

»Jos hän jätetään minun valtaani», vastasi kuningas, »aion saada hänet oppimaan ainakin yhden vaakunatieteen säännön, jossa taidossa hän on niin oppimaton aion hänelle käytännöllisesti opettaa, mitä vaakunoissa ristikkäin pantu puu merkitsee, josta solmunuora roikkuu.»

»Ja se vaakuna ei tule hänessä riippumaan, vaan hän vaakunassa – niin, antakaa hänet vain Tristan kumminne oppiin – hänhän on perinoppinut professori semmoisissa salatieteissä.»

Näin vastasi herttua, purskahtaen pahanääniseen nauruun oman kokkapuheensa johdosta, ja Ludvig yhtyi nauruun niin hartaasti, ettei hänen riitaveljensä voinut olla ystävällisesti häneen katsahtamatta ja virkkamatta:

»Voi Ludvig, Ludvig! Jospa kuitenkin olisit yhtä uskollinen kuningas kuin iloinen seurakumppani! Johtuupa minulle kun johtuukin aina välistä mieleen nuo iloiset päivät, joita me olemme yhdessä viettäneet.»

»Kyllä ne päivät saadaan uudestaan koittamaan, kunhan te vain tahdotte», virkkoi Ludvig. »Kyllä minä suostun kaikkiin kohtuullisiin ehtoihin, joita te tässä nykyisessä tilassa ollessani suinkin kehtaatte minulta vaatia, saattamatta itseänne koko kristikunnan suuhun. Ja että lupaukseni myös aion pitää, vannon tämän pyhän jäännöksen kautta, jota minulle on suotu armo aina kantaa kaulassani, nimittäin Vapahtajan oikean ristinpuun palasen kautta.»

Näin sanoen hän otti esille pienen kultaisen rasian, joka kultaisilla vitjoilla oli ripustettu hänen kaulaansa paidan päälle, ja suudeltuaan sitä hartaasti hän jatkoi: »Ei ole koskaan mikään väärä vala tullut vannotuksi tämän perinpyhän jäännöksen kautta, josta ei olisi seurannut kostoa ennen vuoden loppua.»

»Ja kuitenkin», muistutti herttua, »juuri tuon saman esineen kautta te vannoitte minulle ystävyyttä Burgundista lähtiessänne, ja sittenkin te pian sen jälkeen lähetitte Rubempré'n bastardin minua murhaamaan tai väkisin ryöstämään.»

»No, no, serkku kulta, johan te uudestaan lämmitätte vanhoja riidanaiheita», sanoi kuningas; »mutta siinä asiassa, sen vakuutan teille, olette ihan harhatiellä. – Sitäpaitsi en silloin vannonutkaan tämän pyhän jäännöksen kautta, vaan oli minulla toinen palanen oikeasta ristinpuusta, Turkin sultaanilta saatu, jonka voima luultavasti oli heikontunut pitkällisen olonsa kautta uskottomien käsissä. Ja eikö Yhteisen Edun liittokunta juuri sinä vuonna nostanut sotaa minua vastaan? Ja eikö burgundilais-armeija, johon kaikki Ranskan kruunun suuret vasallit olivat liittäytyneet, majaillut St. Denis'ssä? Ja eikö minua pakotettu antamaan Normandiaa läänitysmaaksi veljelleni? – Voi Herra Jumala, varjele meitä valan rikkomisesta, kun se näin kalliin pantin kautta on vannottu!»

»Hyvä on, serkku», vastasi herttua. »Kylläpä uskon, että te silloin saitte kokea, kuinka tarpeellista on pitää sanansa. – Ja nyt kerrassaan: sanokaa viekkaudetta ja mutkittelematta – tahdotteko pitää lupauksenne ja tulla kanssani rankaisemaan tuota murhamiestä De la Marck'ia sekä lüttichiläisiä?»

»Minä aion marssia heitä vastaan Ranskan armeijan ja nostoväenkin kanssa, Oriflamme-lipun liehuessa.»

»Ei, ei», epäsi herttua, »se olisi enemmän kuin tarvitsen tai kuin edes uskallan sallia. Kun vaan tuotte skotlantilaiset henkivartijanne sekä parisataa peistä lisäksi, niin ne näyttävät kyllin, että te omasta vapaasta tahdostanne olette mukana. Suuri armeija voisi – »

»Todella tehdä minut vapaaksi, niinhän te tarkoitatte, serkku kulta?» keskeytti häntä kuningas. »No, hyvä on, määrätkää te vain seuralaisteni luku.»

»Ja jotta tuo toinen kaunoinen eripuraisuuden aihe väliltämme katoaisi, te suostutte kreivitär Isabella de Croyen avioliittoon Orleans'in herttuan kanssa?»

»Serkku kulta», vastasi kuningas, »te koettelette, kuinka pitkälle minun kohteliaisuuteni ulottuu. Herttua on minun tyttäreni Johannan kihlattu sulhanen. Olkaa jalomielinen – luopukaa siitä vaatimuksesta, ja puhutaan mielemmin kaupungeista Sommejoen varrella.»

»Niistä saavat minun valtaneuvokseni keskustella teidän kanssanne, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Kaarle; »minä itse huolin vähemmän rajojeni laajennuksesta kuin tehtyjen vääryyksien hyvittämisestä. Te olette sekaantunut minun ja vasallieni välisiin asioihin, ja teidän mielenne, armollinen kuningas, teki muka määrätä, kenellekä yksi Burgundin hoitotytär oli tuleva. Teidän tulee nyt antaa tämän tytön käsi eräälle teidän omista sukulaisistanne, koska te siihen asiaan olette sekaantunut – muuten meidän keskustelumme on lopussa.»

»Jos sanoisin sen kernaasti tekeväni», vastasi kuningas, »niin ei sitä kukaan uskoisi. Arvatkaa siis tästä, serkku kulta, miten kernaasti haluan olla teille mieliksi, kun minä, joskin varsin vastahakoisesti, sanon, että minun oma vastenmielisyyteni ei ole oleva esteenä tuolle ehdottamallenne avioliitolle siinä tapauksessa että molemmat asianomaiset ovat siihen taipuvaiset ja että paavilta saadaan lupa entisen kihlauksen rikkomiseen.»

»Kaikki muu tulee helposti sovitetuksi meidän ministeriemme kautta», virkkoi herttua, »ja me tulemme jälleen rakkaiksi serkuksiksi ja hyviksi ystävyksiksi.»

»Kiitos Jumalalle!» lausui Ludvig, »joka, pitäen hallitsijain sydämiä kädessänsä, armollisesti taivuttaa ne armoon ja laupeuteen, niin että ihmisveren vuodatus estyy. – Olivier», lisäsi hän salaa korvaan suosikillensa, joka aina liikkui lähellä häntä, niinkuin palvelushaltija noidan ympärillä, »kuule – käske Tristan'in joutuun lopettaa tuo mustalaiskarkuri.»

XXXIV
MESTAUS

Ma vien sun lehtoon vihantaan, joss' itse valita saat puun.

Vanha laulu.

»No kiitos, kunnia Jumalalle, joka soi minulle nauramisen sekä toisten naurattamisen lahjan, ja häpeä sille tyhmälle pässinpäälle, joka pitää hovinarrin virkaa halpana! Tämä leikki tässä, vaikkei juuri kaikkein sukkelimpia – käyneepä se kuitenkin laatuun, koska se on kahta kruunupäätä hallitsijaa huvittanut – tämä leikki, sanon, on tehnyt enemmän Ranskan ja Burgundin välisen sodan estämiseksi, kuin sata valtiollista syytä.»

Näin puhui Le Glorieux, kun viime luvussa kerrotun sovinnon johdosta burgundilaiset vartijat käskettiin pois Peronnen linnasta, kuningas muutettiin pahanmaineisesta kreivi Herbert'in tornista toiseen asuntoon, ja sekä ranskalaisten että burgundilaisten suureksi iloksi Kaarle herttuan ja hänen läänitysherransa väli jälleen ainakin päältä päin nähden oli muuttunut luottamukselliseksi ja ystävälliseksi. Sittenkin jälkimäinen selvästi huomasi vielä olevansa epäluulonalainen, vaikka tosin häntä kohdeltiin juhlallisella kunnioituksella; mutta viisaasti kyllä hän ei ollut siitä tietävinään, tekeytyen aivan huolettomaksi.

Sillä välin, niinkuin useinkin tapahtuu tämmöisissä tilaisuuksissa, kun asianomaiset pääriitaveljekset ovat sovittaneet riitansa, sai yksi heidän vehkeihinsä osallinen alempi käskyläinen kipeästi kokea, kuinka tosi valtiollinen lauselma on, että suuret herrat monasti käyttävät kunnottomia apulaisia, mutta, niinpian kun eivät enää tarvitse niitä, sovittavat syynsä ihmiskuntaa vastaan jättämällä nuo apulaisensa surman suuhun.

Tällä tarkotan Hairaddin Maugrabin'ia, jonka herttuan väki oli antanut kuninkaan yliprovossin haltuun ja jonka tämä nyt uskoi molempien luotettavien apulaistensa, Trois-Eschelles'n ja Petit-André'n käsiin, mitä pikimmin lopetettavaksi. Yksi näistä pyöveleistä astui kummallakin puolella tuomittua – toinen laulaen hänelle ilo-, toinen surunuottia – jäljestä seurasivat muutamat vartijoiksi määrätyt sotamiehet sekä suuri roistoväen joukko – tämmöisen saattojoukon kera Hairaddin kulki läheiseen metsään. Siellä aikoivat ne, joiden käsissä hänen kohtalonsa nyt oli, hirttää hänet ensimäiseen tarpeeksi vahvaan puuhun, säästääksensä siten itseltään hirsipuun hankkimisen vaivat ja mutkat.

Pitkältä ei mennytkään aikaa, ennenkuin he löysivät tammen, joka, käyttääksemme Petit-André'n kokkapuhetta, oli »sovelias tämmöistä terhoa kantamaan; he istuttivat siis kurjan pahantekijän penkille, asettivat muutamia vartijoita hänen ympärilleen ja rupesivat sitten hät'hätää valmistamaan kaikkea, mikä lopulliseen surmatapaukseen kuului. Tällä hetkellä Hairaddin, luodessaan katseensa kansanjoukkoon, huomasi Durward'in joka oli alkanut tunnustella tuota ilmisaatua petturia entiseksi petolliseksi oppaakseen ja senvuoksi seurannut joukon mukana katsellakseen hirttämistä ja saadakseen selville, oliko se todella sama mies.

Kun pyövelit ilmoittivat, että kaikki oli valmiina, pyysi Hairaddin sangen rauhallisella mielellä heiltä pientä armoa.

»Vaikka mitä, poikaseni, kunhan se soveltuu meidän virkavelvollisuuteemme», virkkoi Trois-Eschelles.

»Se merkitsee tietysti», virkkoi Hairaddin, »vaikka mitä, paitsi että saisin jäädä elämään.»

»Aivan oikein», vastasi Trois-Eschelles, »vieläpä hiukkasen enemmänkin. Sillä koska näen, että olet päättänyt olla kunniaksi meidän ammatillemme ja kuolla miehen tavalla, suutasi väärään vetämättä – niin enpä, vaikka meitä onkin käsketty kiirehtimään, paljon välitä, vaikka soisinkin sinulle vielä kymmenen minuuttia ikää lisään.»

»Te olette liiankin armolliset», sanoi Hairaddin.

»Voimmehan me, totta kyllä, joutua moitteenalaisiksi sen johdosta», virkkoi Petit-André; »mutta mitäs siitä? – Antaisinpa melkein henkenikin tuommoisen lystin kuperikeikanheittäjän, tuommoisen sukkelan, vikkelän ja pelkäämättömän pojan tähden, joka tahtoo sievästi keikahtaa ylhäältä alas, niinkuin kunnon miehen sopii.»

»Niin että jos haluat pappia» – lisäsi Trois-Eschelles.

»Tai pullollisen viiniä», sanoi hänen iloinen kumppaninsa.

»Tai virren veisata», virkkoi surunaama.

»Tai laulun laulaa», virkkoi ilonaama.

»En huoli kummastakaan, hyvät, lempeät ja nopsat ystäväni», vastasi mustalainen. »Pyytäisin vain saada puhutella muutamia minuutteja tuota jousimiestä, joka kuuluu Ranskan kuninkaan henkivartijoihin.»

Pyövelit tuumivat hetken aikaa; mutta Trois-Eschelles muisti, että Durward'in, useammista syistä päättäen, luultiin olevan herransa, Ludvig kuninkaan suuressa suosiossa, Ja senvuoksi he päättivät suostua pyyntöön.

Qventin, kun hän heidän kutsumuksestaan läheni tuomittua pahantekijää, ei voinut olla surkuttelematta hänen ulkomuotoansa, niin täydesti ansaittu kuin olikin hänen osakseen tuleva kohtalo. Naurattavat ja samalla surkeat nähdä olivat airueenpuvun koristeet, tähteet, joita osaksi koirien hampaat, osaksi niiden kaksijalkaisten kynnet, jotka pelastivat hänet koirien vimmasta viedäksensä hänet hirsipuuhun, olivat repineet repaleiksi. Kasvoissa näkyi vielä siellä täällä maalin jälkiä sekä valeparran tähteitä, jolla hän oli peittänyt muotoansa; poskilla ja huulilla oli jo kalman väri. Mutta sittenkin osoitti Hairaddin, niinkuin hänen kansalaisensa tavallisesti, kärsiväistä miehuutta, ja hänen välkähtelevät, ympärilleen vilkkuilevat silmänsä samoin kuin väkinäinen hymy suun pielissä näyttivät ilmaisevan, että hän uhalla odotti kuolemaansa.

Durward'in sydän tunsi osaksi kauhistusta, osaksi surkuttelua, hänen lähestyessään tuota kurjaa olentoa; ja nämät tunteet ilmenivät luultavasti myös hänen käytöksestään, sillä Petit-André huusi: »Tepastelkaa hiukan vikkelämmin, pulskea jousimies – tämä herra ei jouda odottaa teitä, jos te noin astutte, ikäänkuin kivet maassa olisivat munia, joita te pelkäisitte tallaavanne rikki.»

»Minun pitää saada puhua hänen kanssaan kahden kesken», virkkoi pahantekijä, ja toivottomuus hänen näin puhuessaan näytti sortaneen hänen äänensä.

»Sepä tuskin soveltuu meidän virkavelvollisuuteemme, lystikäs puunkiipijäni», epäili Petit-André; »me tiedämme vanhastaan, että sinä olet liukas ankerias.»

»Olenhan minä sidottu teidän hevostenne satulavöillä käsistä sekä jaloista», virkkoi pahantekijä; »ja voittehan te vartioidakin minua, seisoen ympärilläni, vaikkei niin likellä että kuulisitte – ja onhan tuo jousimies teidän oman kuninkaanne palvelija – minä lupaan teille kymmenen gulden'ia.»

»Jos siitä summasta messuja luetettaisiin, voisi se olla hyödyksi hänen sieluraukalleen», virkkoi Trois-Eschelles. »Jos sillä summalla viiniä tai viinaa ostettaisiin, tulisi siitä hyvä virvoitus minun ruumis-raukalleni», vastasi Petit-André. »Vieritäpä ne siis tänne, sievä nuoranpingoittajani.»

»Maksakaa rahat noille verikoirille», sanoi Hairaddin Durward'ille. »Minulta varastettiin viimeinen ropo, kun he koppasivat minut kiinni – niistä rahoista tulee teille paljon hyötyä.»

Durward maksoi pyöveleille heidän saatavansa, ja he, niinkuin sanansa pitävät miehet ainakin, väistyivät syrjemmäksi, niin etteivät voineet mitään kuulla – pitäen kuitenkin pahantekijän kaikkia liikkeitä tarkasti silmällä. Durward odotti hetken aikaa, että onneton mies jotain sanoisi; vaan kun ei mitään kuulunut, kääntyi hän viimein itse hänen puoleensa näillä sanoilla: »Vai tähän tämmöiseen loppuun sinä nyt vihdoinkin olet joutunut?»

»Niin olen», vastasi Hairaddin; »senhän tiesi ennakolta tähdistä lukematta tai kädestä povaamatta, tai muitta ennustuskonsteitta, että menisin samaa tietä kuin muutkin heimolaiseni.»

»Ja tähän aikaiseen loppuun on sinut saattanut pitkällinen rikosten ja petosten jakso»! virkkoi skotlantilainen.

»Eikä, sen vannon kirkkaan Aldeboran-tähden sekä kaikkien hänen välkkyvien veljiensä kautta!» vastasi mustalainen. »Minut on saattanut tänne oma hupsuuteni, kun uskoin, että frankkilaisten verenhimoista julmuutta voisi edes hillitä se, mitä he itse ovat pitävinään kaikkein pyhimpänä. Papinkaan messupaita ei olisi ollut minulle suuremmaksi suojaksi kuin tämä airueentakki, vaikka te hartaasti aina pidätte puheita jumalisuudestanne ja ritarillisuudestanne.»

»Ilmisaadulla petturilla ei ole mitään oikeutta toivoa suojelusta väärinkäytetystä valepuvustaan», sanoi Durward.

»Vai ilmisaadulla!» virkkoi mustalainen. »Minun loruni oli aivan yhtä hyvä kuin tuon vanhan airuthupsunkin – mutta olkoonpa menneeksi – yhtähyvin nyt kuin hiukkasen myöhemmin.»

»Sinä kulutat aikasi turhaan», muistutti Durward. »Jos sinulla todella on jotain sanomista minulle, niin virka se joutuun ja pidä sitten huoli sielusi autuudesta.»

»Sieluniko?» vastasi mustalainen ilkeällä naurulla. »Luuletteko te, että kahdenkymmenen-vuotinen spitaalitauti näin yhdessä silmänräpäyksessä paranee? – Jos minussa jotain sielun tapaista lienee, niin on se hamasta siitä kun olin kymmenen vuoden vanha ja kauemminkin ollut semmoisilla teillä, että minulta menisi koko kuukausi kaikkia rikoksiani muistellessa, toinen jollekulle niitä kertoessa. – Ja jos minulle suotaisiinkin näin pitkä viivytysaika, niin lyön vetoa viidestä yhtä vastaan, että se aika tulisi aivan toisiin asioihin käytetyksi.»

»Paatunut heittiö, älä pilkkaa Jumalaa! Virka minulle sanottavasi, ja sitten jätän sinut kohtaloasi kärsimään», sanoi Durward, jonka sydämessä kauhistus ja sääli taistelivat.

»Minulla olisi jotain pyydettävää teiltä»; sanoi Hairaddin. – »Mutta ensin ostan teidän suostumuksenne siihen; sillä teidän heimokuntanne, vaikka se aina puhuukin laupeudesta, ei anna koskaan mitään ilmaiseksi.»

»Tekisipä melkein mieleni sanoa: sinun lahjasi menkööt hiiteen sinun kanssasi», vastasi Durward, »jollet nyt olisi tässä juuri iankaikkisuuden rajalla. – Pyydä pyydettäväsi – pidä itse vastalahjasi – siitä ei voi tulla minulle mitään hyvää – muistan kyllin entisetkin ystävyydentyösi.»

»Katsokaas, minulla oli rakkautta teitä kohtaan», virkkoi Hairaddin, »tuon tapahtuman vuoksi Cher-joen rannalla, ja olisinpa mielelläni hankkinut teille rikkaan rouvan. Te kannoitte hänen lahjoittamaansa olkavyötä – se saattoi minut osaksi väärään luuloon. Ja muuten minä arvelin, että Hameline kukkarossa kannettavan rikkautensa kera sopi teille paremmin, kuin tuo toinen naarasvarpunen ja hänen vanha pesärähjänsä Bracquemont'issa, johon Kaarle herttua on iskenyt kyntensä ja joka kyllä on hänen kynsissään edelleenkin pysyvä.»

»Älä nyt jaarittele joutavia, kurja raukka», muistutti Durward; »nuo herrat tuolla alkavat jo käydä maltittomiksi.»

»Antakaa heille sitten kymmenen gulden'ia vielä kymmenestä minuutista», pyysi rikollinen, jonka mielessä, niinkuin hänen tilassaan tavallisesti, lujuuden ohella kuitenkin oli halua viivyttää loppua; »minä lupaan teille, että teille on tuleva siitä etua.»

»Käytä siten ostettu hetki hyvin», sanoi Durward ja sai helposti taas uuden kaupan tehdyksi provossin miesten kanssa.

Hairaddin jatkoi taas: »Niin, sen vakuutan teille, kyllä minä hyvää tarkoitin, ja Hamelinesta olisi tullut nöyrä, taipuvainen puoliso. Onpahan hän jo nyt Ardennien Metsäkarjuunkin talttunut, vaikka olihan tämän herran kosimistapa kovinta laatua, ja nyt Hameline istuu emäntänä hänen lätissään, aivankuin olisi hän kaiken ikänsä elänyt herneenpalkosilla ja tammenterhoilla.»

»Lakkaa jo noista raa'oista, sopimattomista leikkipuheistasi», käski Durward, »tai, sen sanon sinulle vielä kerran, jätän sinut paikalla surman omaksi.»

»Te olette oikeassa», sanoi Hairaddin, hetkisen aikaa vaiti oltuansa; »mitä ei voi välttää, siihen täytyy käydä. – No, kuulkaa sitten – minä tulin tänne tässä kirotussa valepuvussa siitä syystä, että olin saanut suuren palkan De la Marck'ilta ja että vielä suurempaa toivoin saavani Ludvig kuninkaalta – sillä asiani ei ollut ainoastaan tuon sodanjulistuksen tuominen, josta kenties olette kuullut, vaan myös lisäksi tärkeän salasanoman saattaminen kuninkaan korviin.»

»Se oli pelottavan vaarallinen asia», virkkoi Durward.

»Vaarallisen työn mukaisen palkan minä siitä sain ja vaaralliseksi työksi sen olenkin nyt saanut kokea», vastasi mustalainen. »De la Marck on jo kerta ennenkin koettanut saattaa Ludvig kuninkaalle salasanomaa Marthon'in mukana; mutta näyttää siltä kuin ei se tyttö olisikaan päässyt itse kuninkaan, vaan ainoastaan hänen tähtienennustajansa puheille. Hänelle hän kertoi kaikki mitä matkalla ja Schönwald'issa oli tapahtunut; mutta tuskinpa ne tiedot ikänä pääsevät Ludvigin korviin muuten kuin jonkun profetian muodossa. Vaan kuulkaas nyt minun salaisuuttani, joka on paljoa tärkeämpi kaikkea, mitä tuo tyttö olisi tietänyt kertoa: Wilhelm de la Marck on koonnut lukuisan ja vahvan sotavoiman Lüttich'in kaupunkiin, ja päivä päivältä hän sitä lisää pappi-äijän kolikkojen avulla. Mutta hän ei uskalla kuitenkaan astua tantereelle tappeluun Burgundin ritaristoa vastaan, vielä vähemmän koettaa kestää piiritystä kaupungissa, jonka muurit ovat rikkonaiset. Tämän keinon hän siis on keksinyt – hän aikoo antaa tuittupäisen Kaarlen asettua vastarinnatta leiriin kaupungin edustalle; mutta seuraavana yönä hän aikoo koko voimallaan karata leirin kimppuun. Hänen joukossaan tulee olemaan monta ranskalaisten tavoin puettua miestä, joiden hän käskee huutaa 'Ranska!' 'Pyhä Ludvig!' ja 'Denis Montjoye!' jotta luultaisiin suuren ranskalaisen apujoukon olevan kaupungissa. Siitä tietysti on nouseva perinjuurinen hämmästys burgundilaisten joukossa; ja jos sitten Ludvig kuningas henkivartijoineen, seuralaisineen sekä muiden hänellä kenties käsillä olevien sotamiesten kanssa käy avuksi, niin toivoo Ardennien Metsäkarju lujasti saavansa koko Burgundin armeijan teloitetuksi. – Semmoinen on minun salaisuuteni ja minä jätän sen teille perinnöksi. Auttakaa tai estäkää sitä hanketta – myökää se tieto Ludvig kuninkaalle tai Kaarle herttualle, pelastakaa tai saattakaa surmaan kumpi tahansa – minulle ykskaikki. Minä puolestani olen vain siitä pahoillani, etten voi itse pistää siihen tulta, niinkuin ruutimiinaan, joka olisi heidät kaikki räjähdyttänyt ilmaan.»

»Tämä on todellakin tärkeä salaisuus», virkkoi Durward, joka kohta älysi, kuinka helposti kansallisviha saattoi syttyä leirissä, jossa ranskalaisia ja burgundilaisia majaili yhdessä.

»Niin on», sanoi Hairaddin, »ja nyt, kun te sen olette saanut kuulla, te muka tahtoisitte rientää pois ja jättää minut kuulemattakaan sitä pyyntöä, josta jo ennakolta olen maksanut.»

»Virka minulle pyyntösi», sanoi Durward, »niin täytän sen, jos suinkin voin.»

»No, eipä se juuri mikään kovin suuri pyyntö olekaan – se koskee vain Klepper parkaa, minun hevoskoniani, ainoata elävää olentoa, joka minua saattanee kaivata. – Noin virstan tai parin päässä eteläänpäin tapaatte sen nurmikolta aution sysimiehen mökin luota. Viheltäkää sille näin» – hän vihelsi omituisella tavalla – »ja huutakaa sen nimeä, niin se tulee teidän luoksenne. Täällä on sen suitset nuttuni alla – hyvä, etteivät ne konnat niitäkin vieneet minulta, sillä ei Klepper tottele toisia suitsia. Ottakaa hevonen ja pitäkää sitä hyvin – en uskalla sanoa: entisen omistajan tähden – mutta ainakin senvuoksi, että teidän käsiinne olen antanut vallan päättää suuren sodan kallistumisesta toiselle tai toiselle puolelle. Klepper ei ole koskaan pettävä teitä pulassa – olkoon yö tai päivä, kova tai pehmeä, kaunis tai paha ilma, lämmin talli tai talvinen taivas katoksena, kaikki on sille yhdentekevää. Jospa vain olisin päässyt ulos Peronnen portista siihen paikkaan saakka, mihin Klepper'in olin jättänyt, niin enpä nyt olisikaan tässä pulassa. – Lupaatteko olla hyvä Klepper'ille?»

»Minä vannon täyttäväni sinun pyyntösi», vastasi Durward, liikutettuna tästä muuten niin paatuneen sydämen hellyyden vilahduksesta.

»Hyvästi nyt sitten!» virkkoi pahantekijä. »Mutta malttakaas vielä – malttakaas – en tahtoisi toki kuolla epäkohteliaana, laiminlyöden naisen antamaa asiaa. – Tämä kirje tässä on Ardennien Metsäkarjun kaikkein armollisimmalta ja kaikkein hupsuimmalta puolisolta hänen mustasilmäiselle veljentyttärelleen – ahaa! näenpä jo teidän silmistänne, että olen sangen taipuvaisen sanansaattajan valinnut. – Ja nyt vielä yksi sana lisäksi – en muistanutkaan sanoa, että satulani sisään olen kätkenyt kukkaron täpötäynnä kultakolikoita; niiden tähden juuri suostuin tähän vaaralliseen yritykseen, josta saan nyt näin kalliin hinnan maksaa. Ottakaa te ne, niin saatte sadoin verroin takaisin noille verenhimoisille orjille antamanne gulden'it. – Te saatte olla minun perilliseni.»

»Ne voin kuluttaa messuihin ja rukouksiin sielusi puolesta», sanoi Durward.

»Älkää tuota sanaa uudestaan mainitko», sanoi Hairaddin, jonka muoto muuttui kauhistavaksi, »semmoista ei ole – ei voi olla – ei saa olla olemassa! – Se on vain viekkaitten pappien tyhjää lorua!»

»Kurja – perinkurja mies! Käänny parempiin ajatuksiin! – Anna minun rientää pappia noutamaan – kyllähän nämät miehet suostunevat vielä hiukan odottamaan – minä maksan heille siitä», sanoi Durward. »Mikä sinulle tulee osaksi, kun tämmöisellä mielellä katumattomana kuolet?»

»Minä sulan elementteihin», virkkoi paatunut uskoton, painaen sidotut käsivartensa vasten rintaansa. »Minun toivoni ja luottamukseni on se, että ihmisruumiin ihmeellinen rakenne on jälleen sulava luonnon yleiseen kokonaisuuteen, valettavaksi uusiksi luomiksi, joita luonto jokapäivä luopi jokapäivä katoavien sijaan – sulat aineet muuttuvat sateeksi ja virroiksi, multamaiset aineet tulevat heidän emonsa maan lisäksi, ilmamaiset aineet haihtuvat tuuleen, ja tulenkaltaiset enentävät Aldebora-tähden sekä sen veljien loistoa. – Tässä uskossa olen elänyt, siinä myös tahdon kuolla! – Mene nyt pois, mene tiehesi! – Älä häiritse minua kauemmin! – Nyt olen jo puhunut viimeiset sanani, jotka ovat kuuluvat kuolevaisen olennon korviin!»

Vaikka Durward olikin syvästi liikutettu miehen kauhistavasta tilasta, näki hän kuitenkin, että olisi ollut aivan turha yrittää herättää häntä tilansa tuntoon. Hän sanoi siis mustalaiselle jäähyväiset, joihin tuomittu vastasi vain pienellä, jörömäisellä päännyökkäyksellä, niinkuin mietteisiinsä vaipunut ihminen sanoo jäähyväiset niille, jotka häntä häiritsevät. Durward astui nyt metsään päin ja löysi helposti sen paikan, missä Klepper oli ruohoa syömässä. Hevonen riensikin hänen luokseen heti kun se kuuli vihellyksen, mutta ei tahtonutkaan ensin antaa itseään kiinni, vaan kuorskahti ja hypähti syrjään, kun outo sitä lähestyi. Mutta Qventin oli ylimalkain tottunut hevosten luonnonlaatuun ja kenties hän erittäinkin tunsi Klepper'in tavat, sillä hän oli Hairaddin'in kanssa matkatessansa usein ihaillut tätä ratsua; siten hän kuitenkin lopulta sai kuolevalta mustalaiselta saamansa perinnön haltuunsa. Aikaa ennen kuin Durward palasi takaisin Peronneen, oli jo Hairaddin mennyt sinne, missä hän sai havaita kauhistuttavan uskonsa tyhjäksi – pelottava havainto ihmiselle, joka ei koskaan ollut katunut mennyttä aikaa eikä pelännyt tulevaista!