Kitabı oku: «No thoroughfare. Finnish», sayfa 9

Nyt kiersi hän toisen köyden käsivartensa ja vyötäröittensä ympäri jonkunlaiseksi tröijyksi tahi haarniskaksi, teki siihen useampia solmuja, sitoi sitten kumpaisenki köyden pään yhteen, astui jalallansa solmun päälle, kiinnitti sen kaikin voimin ja oijensi sitten köyden miehille, jotka vetäisivät solmun vielä lujempaan.

"Hän on haltioissaan!" sanoivat miehet toisillensa.

"Se on kaikkivaltias Jumala, joka antaa minulle rohkeutta ja voimaa tällä hetkellä," sanoi Marguerite. "Tiedätte itse, että minä vertaamatta olen kevein meistä kaikista. Antakaa minulle viina-pullo ja laskekaa minut alas hänen tykö. Joutukaa sitten enempää apua noutamaan ja vahvempaa köyttä. Kun olette sen saaneet minulle tänne, niin köytän sen hänen vyötäröittensä ympäri. Näettehän että hoksaan millä lailla se pitää tehtämän, katselkaapa vaan tätä solmua! Oli hän hengissä taikka ei, niin laitan hänet tänne ylös, taikka kuolen minä hänen kanssaan. Minä rakastan häntä tuhannen kertaa enemmin kuin henkeäni. Taidanko enempää sanoa?"

Miehet kääntyivät nyt katselemaan hänen seura-kumppaniansa, vaan hän makasi pyörryksissä lumella.

"Laskekaa minut alas hänen tykönsä," pyysi Marguerite hartaasti ja otti käteensä pienet nuorasta riippuvat soppa-pullot. "Antakaa minun päästä tuonne alas, muuten minä syöksyn sinne, jos menisin vaikka mäsäksikin. Olen talonpojan tyttö enkä tiedä mikä pyörtymys ja pelko on. Laskekaa minut alas!"

"Niin, mutta, mamseli, hän on luultavasti kuolemaisillansa taikka jo kuollut!"

"Kuollut tai ei, pitää ylkämieheni pää lepäämän minun rintaani vastaan, muuten minä syöksyn alas!"

Voitettuina hänen vakavan luottamukseensa kautta, myöntyivät miehet vihdoin laskemaan häntä alas, sillä varovaisuudella, jonka tottumus oli heille opettanut ja vaarallinen tila vaati. Itse ohjasi hän matkaa molemmilla käsillään jyrkkää jäistä kallioseinää myöten alaspäin, ja syvemmälle häntä laskettiin, kunnes kuului alahalta huuto: "Tarpeeksi!"

"Onko se ylkämiehenne, ja onko hän kuolleena vai elävänä?" kysyivät miehet yihäältä kumartuen kuilun yli.

Vastaus tuli kohta: "Hän on tainnoksissa, vaan sydämensä sykkii, sykkii rintaani vastaan."

"Kuinka makaa hän?"

Huudettiin alahalta: "Jäälohkareella. Hänen allansa on sulanut ja minunkin alla sulaa mitä kerkeää. Joutukaa! Jos kuolemme, niin kuolen ilolla."

Toinen miehistä juoksi kiireen kautta pois koirien kanssa; toinen pisti liehuvan soiton lumeen seisomaan ja koetti saada tainnoksissa olevaa kyypäriä virkomaan. Hierottu hetken aikaa lumella ja saamansa vähän viinaa suuhunsa pääsi Ladlin Janne kohta taas jaloillensa, vaikka vielä oli aivan pyörryksissä eikä tiennyt missä oli.

Saapuville jäänyt Sveitsiläinen vartioitsi kuilun partaalla ja huusi tuon tuostakin aina alhaalla odottavalle tytölle: "Pysykää toivossa! Ne ovat kohta täällä. Kuinkas on?"

Vastaus kuului: "Sydämensä sykkii vielä. Minä lämmitän häntä siten että pitelen häntä sylissäni. Olen päästänyt köyden itsestäni irti, sillä jää sulaa allamme, ja köysi eroittaisi meidät mutta en pelkää ollenkaan."

Nyt katosi kuu vuoren-kukkulain taa ja koko syvyys makasi pimeyden peitossa. Huudettiin alaspäin: "Kuinkas on laitanne?" ja vastaus kuului: "Painumme syvempään ja syvempään, vaan sydämensä vielä sykkii."

Vihdoin ilmoitti koirain haukunta ja tulen-vilahdus lumella että apu oli lähellä. Kolme – ellei neljäkymmentä ihmistä, varustettuna lyhdyillä, soitoilla, paareilla, köysillä, peitto-vaatteilla ynnä puilla valkean tekemiseksi ja kaikenlaisilla virvoitus-aineilla, lähestyi kiireisillä askeleilla. Koirat juoksivat hätäillen toisesta toiseen, paneusivat taas mahallensa vuoren-rinteelle, juoksivat jälleen herrainsa tykö, heiluttivat häntää ja nuolivat isäntäinsä käsiä, sanalla sanottu, pyysivät hekin tavallansa ihmiset joutumaan.

Huudettiin alas: "Jumalan kiitos! kaikki on valmis! kuinka on laitanne?"

Huudettiin ylös: "Painumme yhä vielä, ja olemme aivan jähmettyneet kylmästä. Sydämensä ei enään tykytä minun sydäntäni vastaan. Ei kukaan saa tulla alas lisäämään painoamme. Laskekaa vaan alas köysi."

Valkea leimahti ylös ilmaan, soitot valaisivat kuilun seiniä, ja lyhtyjä ynnä vahva köysi päästettiin alas. Miehet näkivät ylhäältä, kuinka hän kääri sen makaavan ympäri monin kerroin ja sitoi sen kiinni.

Hallitsevan kuoleman-hiljaisuuden läpi kuului alahalta: "Nostakaa ylös! varovaisesti!"

Kun ruumis kohosi jäälohkareelta ja alkoi heilua ilmassa taivaan ja maan välillä, näkivät he tytön ikään kuin madon kiemuroitsevan pelvosta ja tuskasta.

Ei mitään ilon-huutoa kajahtanut kun miehet asettivat ruumiin paareille ja toiset laskivat uuden köyden alas. Taas kuului haudan hiljaisuudessa huuto: "Nostakaa ylös! varovaisesti!"

Vaan nyt kun oli tyttökin saatu onnellisesti ylös kuilun partaalle, nyt kaikui yhteinen ilon huuto, nyt itkivät kaikki, kiittivät Jumalaa, ja suutelivat tytön vaatteita sekä jalkoja, ja koirat hyväilivät häntä, nuolivat hänen jääkylmiä käsiänsä sekä lämmittelivät hänen jähtynyttä rintaansa suurilla, rehellisillä villa-päillänsä.

Mutta Marguerite repi itsensä irti kaikista ja vaipui lemmittynsä yli paareille, kädet hänen liikkumattoman sydämensä päällä.

NELJÄS NÄYTÖS

Kello-lukku.

Seuraavaisten tapausten näytelmä-paikka on rehellinen Neuschatelin kaupunki, ja Huhtikuun aika on käsissä. Ensimmäinen kohtaus tapahtuu pienessä, valoisassa huoneessa, joka on julkisen notarin konttori, vaikkei sitä siksi luulis ensi katsannossa. Kaksi miestä on huoneessa, toinen notari itse, punaisen verevä, hyvän-tahtoinen ja kaunis, vankka mies, enimmin etsitty ja käytetty notari Neuschatelissa, ja ympäri maakuntaa yleisesti tunnettu nimellä "maitre Voigt." Hän oli kansan-mielinen mies, kunniassa pidetty ja rakastettu kansalaisiltansa sekä virkamiehenä että ihmisenä. Hänen monituiset rakkauden-työt sekä yhtä monituiset omituisuudet olivat aikoja sitten johdattaneet häntä yleisön huomioon hauskassa pienessä kaupungissa. Pitkä ruskean-värinen hännys-takkinsa ynnä musta kalottinsa olivat paikan vakinaisia laitoksia, ja hänellä oli nuuska-toosa, jolla, suuruuden puolesta, ei löytynyt vertaisensa koko Euroopassa.

Toinen mies notarin konttorissa ei ollut niin hyvän-näköinen ja miellyttävä kuin tämä. Se ei ollutkaan muu kuin Obenreizer.

Konttori oli sisustettu omituiseen, melkeen idylliseen muotoon, ja Englannissa ei olisi ensinkään sopinut niin arvossa pidettävän miehen, kuin notari oli, pitää tällaista virkahuonetta. Tämä oli, näet, pieni ihana huone, rakennettu pihanpuoleen, josta yksi osa oli laitettu kauniiksi kukkatarhaksi. Joukko vuohia syöskenteli ihan oven-kynnyksen edustalla ja lehmä käveli niin lähellä konttorin akkunaa, että piti ikäänkuin seuraa kirjurille. Eri vuoden aikoina nähtiin kaikenlaisia ruusuja tirkistelevän akkunoista sisään. Maitre Voigtin mehiläiset surisivat pitkin kesää konttorissa, lensivät yhdestä akkunasta sisään ja toisesta ulos, ja huvittelivat siellä niin mielellään, ikäänkuin olisivat luulleet saattavansa imeä mettä tuon hyvän notarion leppeästä sydämestä. Iso soitto-toosa, joka oli asetettu kamiinin-friisille, liritteli usein Fra Diavolon ouverturea taikka valittuja kappaleita soitelmasta "Wilhelm Tell" elävyydellä, jota täytyi hillitä kun joku neuvon kysyjä tuli sisään, vaan joka jälleen pujahti heläjämään heti kuin vieras pääsi ovesta ulos.

"Olkaa hyvässä turvassa, ystäväni!" sanoi maitre Voigt lohduttavalla äänellä ja isällisellä lempeydellä taputtaen Obenreizeria polvelle. "Huomenna saatte alottaa uuden elämän täällä konttorissani."

Obenreizer, joka tekeytyi hyvin murheelliseksi ja alakuloiseksi, nosti oikean käden, jossa piteli valkeaa nenäliinaa, sydäntänsä kohti.

"Tässä," sanoi hän, "tässä asuu kiitollisuus. Vaan sanoja puuttuu, joilla sitä ilmoittaisin."

"Ta, ta, ta! Älkää koskaan minun kanssani lörpöttäkö kiitollisuudesta. En voi kärsiä että ihmistä vääryydellä kohdellaan, ja se oli aivan sattumuksesta kuin oijensin teille käteni. Paitse sitä en ole vielä niin varma, että olisin nuoruuteni päiviä unhottanut. Isänne lähetti minulle ensimmäisen neuvon-kysyjän; riita koski erästä viini-tarhan kappalta, josta harvoin saatiin muutamia rypäleitä. Olenko siis mitään velkaa isänne pojalle? Totta kaiketi, minä olen velassa isällenne osoitetusta ystävyydestä ja minä maksan velkani hänen pojallensa. Tuohan oli aika somasti sanottu, eikö niin?" lisäsi maitre Voigt hyvillänsä. "Suokaa anteeksi että minä palkitsen omia ansioitani nuuskapriisillä!"

Obenreizer loi silmänsä alas, ikäänkuin ei hän olisi ansainnut sitä kunniaa, joka tuli katsojalle osaksi nähdessään notarin nuuskaavan.

"Sallikaa minun vielä pyytää teiltä yhtä suosion-osoitusta," sanoi hän jälleen nostaen ylös silmänsä. "Älkää seuratko sydämenne kehoitusta tässä asiassa. Olette vasta saaneet yleisen silmäyksen tilaani. Ennenkuin annatte minulle jotakin toimitettavaksi konttorissanne, täytyy teidän kuulla kaikki, mitä minusta väitetään sekä edukseni että moitteekseni. Malttakaa, siksi kun terve arvostelusvoimanne, yhtä hyvin kuin oivallinen sydämenne, tunnustaa, että minulla on oikeutta teidän hyväntahtoisuuteenne ja hyvään ajatukseenne. Siinä tapauksessa taitaisin minä kantaa päätäni pystyssä katkerimpiakin vihamiehiäni vastaan, ja koettaisin rakentaa uuden elämän-rakennuksen hyvän nimeni ja maineeni rauniolle, jotka olen menettänyt."

"Kuni tahdotte," sanoi maitre Voigt. "Te haastelette taitavasti, poikaseni. Huomatkaa sanani: teistä tulee vielä kuuluisa asian-ajaja!"

"Asia on pian kerrottu," jatkoi Obenreizer. "Vastukseni ja vaivani alkoivat sen herran kuoltua, jonka seurassa viime talvena matkustin tänne Englannista. Herra Vendale oli likeisin ystäväni ja minä rakastin häntä sydämeni pohjasta."

"Herra Vendale," puuttui notari puheesen, "niin, niin! Aivan oikein. Olen useammat kerrat tämän kuun kuluessa kuullut sen nimen mainittavan ja nähnyt sen päivälehdissäkin. Sehän oli tuon nuoren englantilaisen nimi, joka hukkui Simplon-vuoren solassa? Ja samassa tilassahan tekin saitte tuon naarman poskeenne ja kaulaanne?"

"Aivan niin, ja vieläpä omasta veitsestäni," sanoi Obenreizer ja nosti kätensä naarmaan, joka nähtävästi oli ollut pitkä ja syvä haava.

"Niin omasta veitsestänne," toisti notari, "ja yrittäessänne häntä pelastaa. Hyvä, hyvä. Se oli kauniisti tehty teiltä. Vendale! Niin, aivan oikein. Se on kumma, että näinä viimeisinä aikoina useasti on johtunut mieleeni että minun tykönäni muinoin kävi neuvonkysyjä sillä nimellä."

"Mutta maailma on niin pieni, hyvä herra Voigt," virkkoi Obenreizer, "niin aivan pieni."

Kuitenkin hän pani muistoonsa että notarilla ennen muinoin oli ollut neuvonkysyjä sillä nimellä.

"Niinkuin jo mainitsin, alkoivat vastukseni ja onnettomuus tämän rakkaan matka-toverini kuoltua. Mitä tapahtuu? Kun minä pelastan töin tuskin henkeni ja tulen Milanoon, jossa minua kylmäkiskoisesti kohtelevat herrat Desfresnier & C: o, ja pian sen jälkeen panevat minun viraltani. Minkä tähden? Sitä eivät tahdo selittää. Minä kysyn, tahtovatko ahdistaa kunniaani. Ei vastata mitään. Minä kysyn onko heillä syytä epäilemään minua. Ei sanaakaan. Minä kysyn onko heillä todistuksia minua vastaan. Ei vieläkään vastata. Minä kysyn, mitä minun pitää ajatella tästä asiasta, ja vastaus viimein kuuluu: 'Teillä on oikeus ajatella mitä tahdotte. Mitä herra Obenreizer ajattelee on Desfresnier & C: lle ihan yhtä!' Ja siinä kaikki."

"Ja siinä kaikki," toisti notari ja otti priisin.

"Vaan onko siinä tarpeeksi?"

"Ei ole tarpeeksi, ei ole," vastasi maitre Voigt. "Desfresnier & C: n päämiehet ovat kotoisin samasta kaupungista kuin minäkin ja arvossa pidettäviä miehiä, vaan heillä ei oli oikeutta äänettömällä epäluulolla hävittää toisen ihmisen hyvää nimeä ja mainetta. Syytöksen taitaa näyttää valheeksi, vaan kuka voipi kumota epäluulon?"

"Teidän oikeuden-tuntonne, jalo suosijani," sanoi Obenreizer, "kuvaa yhdellä sanalla asian julman laadun. Vaan onko se siihen loppunut? Ei. Ei, sillä mitä tämän jälkeen seuraa?"

"Se on totta, poika raukkaseni," sanoi notari lohduttavaisella nyykähdyksellä; "sitten nousee holhun-alaisenne teitä vastaan."

"Nousee minua vastaan on liian lempeä sana. Holhun-alaiseni kääntyy inhoituksella pois minusta. Hän kiusaa minua. Hän ei tottele valtaani, vaan turvautuu rouva Dor'in kanssa erääsen englantilaiseen laki-mieheen nimeltä Bintrey, joka, kehoitettuani tyttöä antautumaan minun valtaani, vastaa, ettei hän tahdo sitä tehdä?"

" – ja lopuksi kirjoittaa," lisäsi notari muuttaen suurta nuuska-toosaa toiseen paikkaan, hakeaksensa kirjettä paperein joukosta, "että hän tahtoo itse tulla tarkemmin puhumaan asiasta minun kanssani."

"Oikeenko totta?" sanoi Obenreizer vähän kummastellen. "Noh, sanokaapa ajatuksenne. Eikö minullakin ole laillisia oikeuksia?"

"Varmaan, poikaseni, varmaan!" vastasi notari. "Laillisia oikeuksia on jokaisella, joka ei ole rikollinen."

"Ja kuka kutsuu minua rikolliseksi?" kysyi Obenreizer kiivaasti.

"Ei kukaan. Kärsikää sortamisia tyvenellä mielin. Jos Desfresnier & C: o kutsuisi teitä rikolliseksi, niin tietäisimme kyllä miten menettelisimme."

Näin sanoen ojensi hän Bintreyn lyhyen kirjoituksen Obenreizerille, joka sen luettuansa sanoi:

"Kun tämä englantilainen laki-mies kirjoittaa tulevansa teidän tykö asiasta likemmin keskustelemaan, niin hän sillä tarkoittaa, että hän tulee tekemään tyhjäksi valtani holholaiseni ylitse."

"Luuletteko niin?"

"Siitä olen täydellisesti vakuutettu. Minä tunnen hänet, hän on itsepäinen ja riitaa rakastava mies. Sanokaapa, hyvä herra Voigt, eikö valtani nuoren holholaiseni yli ole suojeltu muiden sekaantumisesta siihen asti että hän joutuu täysi-ikäiseksi."

"Niin kieltämättä suojeltu."

"Siinä tapauksessa tahdon myös pitää kiinni oikeuksistani, ja laillisilla neuvoilla pakoittaa häntä taipumaan valtaani, sillä," lisäsi Obenreizer muuttaen vihaisen äänensä kiitolliseen nöyryyteen, "sen olen teille velvollinen, hyvä herra, teille, joka niin uskollisesti olette ottaneet sorrettua miestä turvaanne ja palvelukseenne."

"Olkaa vaan huoletta", sanoi maitre Voigt; "ei sanaakaan enempää siitä asiasta, eikä kiitoksia ensinkään. Tulkaa tänne huomenna aamulla, ennenkuin toinen kirjurini tulee – noin seitsemän ja kahdeksan vaiheella. Tapaatte minun silloin täällä, ja minä ilmoitan itse sitten, mitä teillä on tästä lähtien tehtävänä. Mutta menkää nyt, menkää! Minulla on kirjeitä kirjoitettavina, enkä tahdo kuulla sanaakaan enään."

Jätettyänsä hyvästi ja vakuutettuna siitä, että oli voittanut jalo-mielisen, vanhan notarin suosiota, sai Obenreizer aikaa miettiä mitä jo oli pannut muistoonsa, että, näet, maitre Voigt'illa ennen muinoin oli ollut neuvon-kysyjä nimeltä Vendale.

"Luulenpa melkein tarkasti tuntevani Englannin," ajatteli hän, istuessaan lavitsalla ulkona notarin pihalla, "ja tuota nimeä en ole tavannut siellä paitse" – ja tässä loi hän pelkäävän silmäyksensä – "'hänellä' ainoastaan. Onko mailma siis todellakin niin pieni, etten voi päästä hänestä nytkään, vaikka hän on kuollut? Viimeisellä hetkellään tunnusti hän pettäneensä jonkun vainajan luottamuksen ja vääryydellä omistaneensa toisen perintöä. Hän käski minun pitää huolta asiasta, ja sitten hän käski minun mennä vähän matkaa edemmäksi, jotta kasvoini näkeminen hänelle muistuttaisi asian varsinaista laatua. Miksikä juuri minun kasvot? Jos niiden näkeminen taisi virkistyttää hänen muistoansa, niin asia varmaan koskenee minua. Olen vakuutettu siitä, etten erhettynyt, sillä sanansa ovat siitä hetkestä asti soineet korvissani. Oliskohan tuolla vanhalla pöllöpäällä tuolla sisällä papereita hallussansa, jotka voisivat antaa minulle tiedon koko tästä salaisesta jutusta, ja tuoda todistuksia ilmi, jotka korottaisivat minun rikkauteen ja mahtavuuteen samalla kertaa kuin peittäisivät 'hänen' nimeä häpeällä? Eräänä iltana hän Basel'issa väkisin tahtoi minua kertomaan varhaisempia lapsuuteni muistoja. Miksi hän niin olisi tehnyt, ellei hänellä ollut mitään tarkoitusta sillä?"

Maitre Voigtin kaksi suurinta pukkia sysäsi häntä sarvillansa, ajaakseen häntä pois, ikäänkuin rangastukseksi sille hävittömälle tavalle, jolla hän ajatuksissaan oli puhunut heidän herrastaan. Hän nousi ylös ja pötki matkaansa kiireen kautta. Sitten hän käveli kauan järven rannalla, ihan yksinään ja syvissä mietteissä.

Seitsemän ja kahdeksan välillä seuraavana aamuna tuli hän notarion konttoriin. Maitre Voigt istui yksinänsä ja puuhaili moniaiden paperien järjestämistä, jotka olivat hänelle lähetetyt edellisenä iltana. Muutamilla sanoilla selitti nyt ukko Obenreizerille konttorissa harjoitettua menetystapaa ynnä ne työt ja toimitukset, jotka tulivat hänen osakseen. Kello ei ollut vielä kahdeksaa lyönyt, kun notari ilmoitti päättäneensä ensimmäiset, tarpellisimmat neuvomiset.

"Minä vien teitä ympäri huoneisin," sanoi maitre Voigt, "vaan ensiksi täytyy minun kätkeä nuo paperit. Ne ovat kunnallis-hallitukselta, ja tarkasti vaariin otettavat."

Obenreizer näki tässä heti tilaisuuden keksiäkseen sen piilopaikan, jossa isäntänsä salaiset paperit säilytettiin.

"Enkö minä voisi säästää teiltä sitä vaivaa?", kysyi hän. "Enkö minä saattaisi kätkeä noita papereita teidän ohjauksenne jälkeen?"

Maitre Voigt nauroi hiljaa itseksensä, lukitsi laukun, jossa paperit olivat hänelle lähetetyt, ja antoi sen Obenreizerille.

"Koettakaa," sanoi hän. "Kaikki tähdelliset paperini ovat kätketyt tuonne."

Näin sanoen viittasi hän sormella suureen, rautanauloilla kiskottuhun, tammi-oveen toisessa päässä huonetta; mutta kun Obenreizer tuli ovelle, havaitsi hän ihmeekseen, ettei ollut minkäänlaista neuvoa sen aukaisemiseksi. Siinä ei näkynyt lukkua eikä salpaa ja – ihmeellisintä kaikista! – ei avaimen reikääkään.

"Luultavasti tuohon piilo-paikkaan on toinen ovi?" kysyi Obenreizer.

"Ei ole," vastasi notari. "Arvatkaa vielä."

"Onhan siihen joku akkuna?"

"Ei sitäkään. Akkuna on muurattu kiinni. Ainoa tie sinne on tuon oven kautta. Epäilettekö voivanne selittää tuon sekaisen vyhdin?" virkahti maitre Voigt riemuten. "Kuunnelkaa, ystäväiseni, sanokaa minulle, kuuletteko mitään oven takaa."

Obenreizer kallisti korvaansa kuunnellaksensa, ja hyppäsi yhtäkkiä takaperin ovelta.

"Nyt mä hoksaan!" sanoi hän. "Minä kuulin siitä puhuttavan ollessani kello-sepän opissa. Veljekset Perrin ovat vihdoin onnistuneet tekemään mainion kello-lukkunsa, ja se on teillä!"

"Oikein!" sanoi maitre Voigt. "Se on tosiaan kello-lukku! Tuossa näette vielä, nuori ystäväni, yhden niistä kapineista, joita rehelliset ihmiset tässä kaupungissa kutsuvat 'pappa Voigt'in hullutuksiksi.' Mielelläni. Naurakoot mitä nauravat. Vaan varkaat ei varasta minun avaimia, eivätkä riko minun lukkujani. Ei mikään maallinen voima, ellei muurin-murtaja tahi kruuti-nelikko, voi liikuttaa tätä ovea, ennenkuin pieni oven-vartijani, joka laulaa: 'Tick-tick,' noudattaen käskyäni sanoo: 'Astu sisään! Suuri ovi tottelee 'Tick-tick'tä, ja pieni 'Tick-tick' tottelee minua.' Tuo ovi," sanoi maitre Voigt ja näpähytti sormiansa, "on kaikkien varkaitten kiusana kristikunnassa."

"Saisinko nähdä sen käyvän?" kysyi Obenreizer. "Antakaa uteliaisuuteni anteeksi, hyvä herra Voigt; vaan tiedättehän, että minäkin kerran olin jokseenki taitava työn-tekijä kello-sepän ammatissa."

"Jaa, sen saatte kyllä," sanoi maitre Voigt. "Paljoko kello nyt on? Se on minuuttia vailla kahdeksan. Olkaa varoillanne nyt, niin saatte minuutin perästä nähdä kuinka ovi aukenee itsestään."

Minuutin kuluttua aukeni raskas ovi sisällepäin, ikäänkuin olisi näkymättömät kädet sen avanneet, ja näytti katsojalle pimeän kammion. Kolme seinää oli täynnä hyllyjä laattiasta kattoon asti, ja hyllyillä seisoi rivittäin arkkusia, kaunista sveitsiläistä kirjotusta, joihin notarin neuvon-pyytäjäin nimet olivat koreilla kirjaimilla maalatut etupuoleen.

Maitre Voigt sytytti kynttilän ja vei Obenreizerin kammioon.

"Saatte nähdä kellon," sanoi hän ylpeästi. "Minulla on suurin kummitus koko Eroopassa, ja se näytetään ainoastansa muutamille, joille tuo etu-oikeus annetaan. Tämän etu-oikeuden annan minä isänne pojalle. Te olette yksi niistä valituista, jotka saavat tulla kanssani sisään. Katsokaa, tuossa se on seinällä oikealla puolen ovea!"

"Aivanhan se on kuin tavallinen seinä-kello!" sanoi Obenreizer. "Vaan eipä olekaan, huomaan nyt, ettei siinä ole kuin yksi viisari."

"Ei, lempo vieköön, olekaan tavallinen seinä-kello," sanoi maitre Voigt. "Ei, ei, ystäväni. Tuo ainoa viisari kulkee ympäri taulua, ja sitä myöten kuin minä tahdon, määrää hän ajan, milloin ovi aukenee. Katsokaa itse, viisari osoittaa nyt kahdeksan, ja kello kahdeksan aukeni ovi, kuni havaitsitte."

"Aukeneeko ovi useimmin kuin kerran vuorokauteensa?" kysyi Obenreizer.

"Useammin kuin kerran vuorokaudessa?" toisti notari hilpeällä harmilla. "Ette tunne 'Tick-tick'tä,' ystäväiseni. Hän aukaisee oven niin usein kuin tahdon. Katsokaapa taulun alapuolelle. Siinä on seinään tehty puoli ympyrä teräksestä, ja tässä on viisari (niin sanottu 'oijentaja'), joka liikkuu minne käteni sen kääntää. Ottakaa huomataksenne että tuohon teräksiseen puoli-ympyrään on piirretty numeroita, jotka ovat minulle ohjeeksi. Numero I merkitsee: aukene kerta vuorokautena! Numero II aukene kahdesti j.n.e. Joka aamu luettuani kirjeeni ja määrättyäni mitä minun on tekeminen päivän kuluessa, asetan minä oijentajaa. Tekeekö mielenne katsella, miten sitä asetan? Mikäs päivä meillä nyt on? Keskiviikko. Hyvä! Tänä päivänä kokoontuu meidän ampuma-yhteys, ja koska ei ole paljo tekemistä, niin annan puolen jouto-päivän. Kello kolmen jälkeen täällä ei ole mitään työtä tänä päivänä. Mutta kätkekäämme ensiksi kirjalaukku, jossa on kunnallis-hallituksen paperit. Kas niin! Emme tarvitse vaivata 'Tick-tick'tä' aukaisemaan ovea, ennenkuin huomen-aamulla kello kahdeksan. Hyvä! Minä annan viisarin jäädä seisomaan kahdeksalla, ja lykkään oijentajan takaperin numeroon I ja lukitsen oven, ja lukossa se sitten pysyy, ilman aukeamatta, aamuun asti, kunnes kello lyö kahdeksan."

Obenreizerin sukkela mielen-juoksu sai hänen älyämään, kuinka saisi kello-lukun pettämään herransa luottamuksen, ja jättämään paperinsa hänen käytettäväksi.

"Kuulkaapa, herra Voigt," sanoi Obenreizer, kun notari oli valmis sulkemaan oven, "ettekö näe tuolla jotakin liikkuvan arkkusten välissä lattialla?"

Maitre Voigt kääntyi takaisin katsoakseen arkkuisten väliin, ja samassa lykkäsi Obenreizerin sukkela käsi oijentajan numerosta I numeroon II. Jos ei notari sen enempää katselisi teräksistä puoli-ympyrää, niin ovi aukenesi kello kahdeksan tänä iltana yhtä hyvin kuin seuraavana aamuna samaan aikaan, ilman kenenkään tietämättä siitä, paitse Obenreizer yksin.

"Ei se ollut mitään," sanoi maitre Voigt. "Murheenne ja vaivanne ovat tärisyttäneet hermojanne, nuori ystäväni. Mahtoi olla varjo kynttilästäni, jonka näitte, tahi joku rusakka parka, joka eläen ja asuen vanhan lakimiehen paperissa, hiipi kynttilänvaloa pakoon. Hiljaa. Kuulen toisen kirjurin olevan konttorissa. Työhön, työhön, ja laskekaa tänä päivänä ensimmäinen perustus-kivi uuden onnenne rakennukseen!"

Näin sanoen lykkäsi hän Obenreizerin leppeästi edellensä, sammutti kynttilän, heitti vielä hellän silmäyksen kelloon, vaan huomaamatta oijentajan asemaa kellon alapuolella, ja lukitsi jälleen raskaan tammisen oven.

Kolmen aikana suljettiin konttori. Notari ynnä alammaisensa, paitsi yksi ainoa, menivät kaikki katselemaan maaliin-ampumista. Obenreizer oli sanonut, ettei häntä haluttanut ottaa osaa julkiseen juhlallisuuteen; ei kukaan tiennyt, mihin hän oli mennyt. Luultiin hänen menneen ulos yksinäisyydessä kävelemään.

Huone oli ollut ainoastaan muutamia minuuttia suljettuna, kun vaate-kaapin ovi notarin kammarissa aukeni ja Obenreizer astui ulos. Hän meni akkunan tykö, aukaisi luukut, katseli oliko hänelle tie avoinna puutarhan läpi hiipiäksensä näkymättä pois, palasi jälleen takaisin ja istuutui notarin nojaus-tuoliin. Hän oli suljettu huoneesen ja hänen täytyi odottaa viisi tuntia ennenkuin kello löi kahdeksan.

Nämät viisi tuntia mietti hän, osaksi lukien pöydällä makaavia kirjoja ja päivälehtiä, osaksi miettimisellä, ja osaksi kävelemisellä edes takaisin laattialla. Aurinko laskeusi, ja nyt hän pani akkunan-luukut kiini, ennenkuin sytytti kynttilän. Tämän tehtyä, ja koska aika lähestyi lähestymistään, otti hän kellonsa käteen, odottaen ja tarkasti silmäellen tammi-ovea.

Kellon kahdeksaa lyödessä aukeni ovi hiljaa ja vitkaan.

Hän luki nyt järjestään ensimmäisessä rivissä olevain arkkusten päälle-kirjoitukset, vaan ei löytynyt yhtään sellaista nimeä kuin Vendale. Hän muutahti syrjään ensimmäisen rivin ja tarkasteli takana olevia vanhempia ja pienempiä arkkusia, vaan neljään ensimmäiseen oli piirretty ranskalaisia ja saksalaisia nimiä. Viidennen arkkusen kyljessä oli nimi melkein mahdoton lukea. Hän kantoi sen ulos huoneesen ja tutki sitä tarkkaan, sillä se oli peitetty tomulla ja lialla, ja siinä seisoi nimi Vendale.

Avain rippui arkun kanteen sidotussa nauhassa, ja avattuansa kannen, löysi hän arkkusen pohjalta neljä irtonaista paperia, jotka hän levitti pöydälle ja alkoi lukea. Tuskin oli hän minuutin ajan lukenut, kun himoa ja ahneutta osoittavaiset kasvonsa muuttuivat tuiman hämmästyneen ja odotuksessaan pettyneen kaltaisiksi. Vaan hetken mietittyä, kopioitsi hän papereita, kätki ne jällen arkkuseen, asetti tämän taas paikalleen, sulki oven, sammutti kynttilän ja luikahti matkaansa.

Sillaikaa kun varas ja murhaaja hiipi puutarhan kautta pois, seisahti notari ynnä toisen miehen kanssa, joka häntä seurasi, portin eteen. Lyhdyt olivat viritetyt kaitaisella kadulla, ja notarilla oli portin avain kädessä.

"Ette suinkaan saa mennä huoneeni sivutse, herra Bintrey", sanoi hän, "vaan tehkää minulle se kunnia, että astutte sisään. Tämä päivä on kaupunkilaisillemme puoli juhlapäivä – maaliin-ampumisemme – mutta väkeni kyllä kohta palaa kotia. Olipa tuo oikea sattumus että tulitte juuri minulta kysymään tietä ravinto-huoneesen. Ottakaa nyt minun talossani kipinä ruokaa ja juomaa ennenkuin menette sinne."

"Kiitoksia paljo, ei tänä iltana," vastasi Bintrey, "vaan saanko tulla tykönne huomenna kello kymmenen aikana aamulla."

"Minulle olis sangen hupaista, hyvä herra, kohta päästä tilaisuuteen hyvittää sorretun avun-etsijäni kunniaa", vastasi rehellinen notari.

"Sen sortamisen laita voipi olla niin ja näin – mutta sananen korvaanne!"

Hän kuiskasi notarille jotakin korvaan ja meni. Kun emännöitsijä illalla palasi kotiin, näki hän notarin seisovan liikkumatonna portin edessä vaan portti vielä lukossa.