Kitabı oku: «No thoroughfare. Finnish», sayfa 8

"Eikö?" sanoi Obenreizer, ottaen sikarin suustaan ja nauraen, sitten ojensi hän matka-kumppanilleen kätensä ja lisäsi: "no, ei totta maar mikään elämässä siis minuakaan enään saa palaamaan! Hoi, kuski! Anna mennä!"

Ajettiin pitkin yötä. Lunta oli tuiskunut, vaan nyt alkoi vähin suveta, jotta täytyi väsyneitten hevosten tähden enemmiten ajaa kävellen. Aurinko oli noin tunnin aikaa ollut näkyvissä, kun vaunut seisahtuivat erään ravintolan eteen Neuschatelissa kuljettuansa kaksitoista peninkulmaa kahdeksassa kolmatta tunnissa.

Nautittuansa pikaisen virvoituksen ja vaatteita muutettuansa, lähtivät matka-toverit yhdessä Desfresnier & C: n konttoriin, jossa saivat viinin-kuljettajan mainitseman kirjeen, joka sisälsi vääräntäjän keksimiseen tarpeelliset kirjoitus-mallit. Koska Vendale pysyi järkähtämättä päätöksessään matkustaa kiireimmittäin eteenpäin, oli ainoastaan määrääminen, mitä tietä valittaisiin kuljettavaksi Alppien yli.

Opastajain ja muulin-ajurein ajatukset noista kahdesta teistä, jotka veivät toinen S: t Gothardin toinen Simplonin vuorisolain läpitse, olivat ihan erilaiset, ja molemmat nämät paikat olivat vielä liiaksi kaukana heistä, että saaduista tiedoista olisi mitään erityistä hyötyä ollut, varsinkin koska hyvin hyvästi tiesivät, että pyry-ilma yhdessä tunnissa saattoi kokonaan muuttaa teitten äskeistä tilaa, jos oli tämä vaikka kuinka todenmukaisesti kuvailtu. Vaan koska tie Simplonin yli näytti ylimalkaan olevan luotettavin, päätti Vendale sitä seurata. Obenreizer ei ollut ollenkaan osaa ottanut keskusteluun, eikä virkannut sanaakaan.

Eteenpäin ja yhä eteenpäin meni matka Genf'iin, Lausanne'en, pitkin järven aavaa rantaa Peway'hin, ja sieltä mutkistelevaitten vuori-kulmain välitse ihanaan Rhonen laaksoon. Ikävä yksi-äänisyys vaunu-rattaitten pyörimisessä yötä päivää alkoi vihdoin kuulua matkustavaisten korvissa ikäänkuin hyrisevältä kellon-koneelta, joka niille ilmoitti ajan kulkua. Äkkinäistä suvi-ilmaa seurasi nyt ankara pakkanen pimeän ja sumuisen ilman kanssa, Alppien vuori-kukkulat näkyivät etäältä ja kuvastivat lika-harmaata taivasta vasten, ja läheisimmillä ja matalimmilla harjanteilla oli niin kosolta heijaisevan-valkeaa lunta, että järvet, virrat ja kosket sen rinnalla näyttivät melkeen sameilta ja likaisilta, ja kylätkin saivat vaalennetun ja likaisen muodon. Oli tauonnut tuiskumasta ja lunta ei näkynyt teillä. Harmaa sumu, joka leveni laakion yli ja jääti matkustavaisten hiukset ja vaatteet, oli ainoa vaihe ikävällä matkalla. Ja lakkaamatta pyörivät rattaat yötä päivää ja lakkaamatta soittivat ne toisen matkatoverin korvissa sitä nuottia, joka nyt oli tullut Rheininvirran soitelman sijaan: "Aika ryöstää häntä elävänä on mennyt, minun täytyy hänet murhata."

Vihdoin ehtivät pieneen köyhään Briegin kaupunkiin Simplon-vuoren juurella.

Oli jo pimeä illalla kun tulivat tänne, vaan kuitenkin havaitsivat kuinka kääpiön-kaltaisilta näytti sekä ihmiset että rakennukset täällä, verrattuna niihin jättiläisvuoriin, jotka kohosivat heidän ympärillänsä. Tänne täytyi jäädä yöksi, ja täällä oli lämmintä, ruokaa ja viiniä, sekä sen jälkeen taas keskustelu opastajain ja kyyti-miesten kanssa. – Neljään päivään ei ollut yksikään ihminen kulkenut vuoren-solan läpitse. Vuori oli toisella puolen lumirajaa liian pehmeä rattaille, vaan ei sentään tarpeeksi kova reelle. Lunta oli jo monta päivää tuntunut olevan ilmassa, vaan, kumma kyllä, sitä ei vielä satanut; kuitenkin oli varmaan pyry-ilma kohta tulossa. Ajo-kaluilla ei ollut yrittäminenkään päästä läpitse, ja matka oli tehtävä joko muuleilla taikka jalkasin, vaan kummassakin tapauksessa täytyi taitavimmille opastajille maksaa tavallista korkeampi palkka, olkoon sitten että onnistuivat saattamaan matkustavaiset ylitse, tahi pakoitettiin palaamaan kesken.

Tähänkään keskusteluun ei ottanut Obenreizer osaa, vaan istui hiljaa ja äänetönnä kamiinin edessä, polttaen sikaria, kunnes huone oli tyhjänä ja Vendale lykkäsi asian hänen päätettäväksi.

"Pah!" tuhisi hän. "Olen kyllästynyt noihin vaivaisiin raukkoihin ja heidän ammattiinsa. Se on loppumatta sama virsi heidän virka-toimituksesta tänään, ikäänkuin vuosia takaperin, ollessani itse ryysyinen poika nulikka. Mitä me kaksi siis tarvitsemme? Niin, me tarvitsemme laukun selkään ja vahvan, rautakiskoisen sauvan käteen. Opastajaa emme tarvitse ensinkään; me tulisimme vaan häntä opastamaan, sen asemesta että hän opastaisi meitä. Jätämme kapsäkit tänne ja kävelemme yhdessä vuoren yli. Olemmehan ennenkin matkustaneet yhdessä vuorten yli, ja olenhan minä syntyisin vuori-asukas ja tunnen tämän solan – mieliipä sanoa maantien – ihan ulkoa. Armosta sallittakoon noiden raukkain hoitaa virkaansa muitten tarpeeksi; vaan meitä he eivät saa viivyttää ansaitaksensa enemmän rahaa, joka heillä kuitenkin on ainoana tarkoituksena."

Hyvillään toivosta päästäkseen pulasta ja voidaksen katkaista sekaisen solmun, antoi Vendale – voimakas, pelkäämätön ja vakava päätöksessään lähteä matkalle, kuten olikin, ja sentähden myös taipuva viimeiseen viittaukseen, – mielellään suostumuksensa. Kahden tunnin kuluessa oli kaikki matkaan tarpeelliset neuvot ostettuna ja laukut pakattuna. Sitten pantiin levolle.

Herättyänsä aamulla hämärässä näkivät he puolet kaupungin asukkaista kokoontuneena kaitaiselle kadulle katselemaan heidän lähtöänsä. Väki haasteli keskenänsä joukoissa, opastajat ja kyytimiehet kuiskasivat loitompana ja katselivat tuon tuostakin taivasta. Ei kukaan toivonut heille onnea matkalle.

Kun alkoivat ylös nousemistansa vuorelle, näkyi vilahdukselta aurinko muuten muuttumattomalla taivaalla, ja muutti hetkeksi kaupungin soleat tornin-huiput hopean hohtaviksi.

"Hyvä ennustus-merkki!" sanoi Vendale, vaikka aurinko katosi vielä hänen puhuessansa. "Esimerkkimme tulee ehkä aukasemaan solaa tältä puolen."

"Erehdys! Ei kukaan tule meitä seuraamaan," vastasi Obenreizer katsoen ensin ylös taivaalle ja sitten alas laaksoon. "Me tulemme olemaan kahden kesken tuntureilla."

TUNTUREILLA

Tie oli jotensakin mahdollinen kävelijöille, ja ilma kävi ohuemmaksi ja keveämmäksi hengähdykselle, kuta korkeammalle matkailijat nousivat. Pimeys ja sumu pysyivät kuitenkin samalla kannalla kuin edellisinä päivinäkin; kummallinen tainnos ja kuoleman-hiljaisuus vallitsi luonnossa; näytti ikäänkuin olisi sen voima hetkeksi tau'onnut toimituksissaan. Sekä näön- että kuulon-aistille oli vaivaksi se, että tapahtuva ilman-muutos niin kauvan viipyi. Tyyneys oli sangen painava ja näytti antavan yhtä vakavia varoituksia kuin raskaat pilvet tahi, oikeemmin sanottu, raskas pilvi; sillä taivas näytti olevan ainoastaan yhdeltä ainoalta suurelta pilveltä peitetty ja pimitetty.

Ehkä siis auringon valo oli pimitetty, oli matkailijoilla kuitenkin vapaa näky-ala joka haaralle. Alhaalla ja takanansa olevassa Rhonen-laaksossa voivat he selvästi eroittaa synkeän ja uhkaavan lyyjyn-karvaisen virran moni-mutkaista juoksua. Kaukana etäällä ja korkealla pilvien rajalla nostivat vuoren-kukkulat jäiset päänsä ja hirvittäviä lumi-tönkäleitä rippui tien yli, jota myöten heidän oli käveleminen. Oikealla puolella, syvässä heidän jalkainsa alla, avasivat kauheat syvyydet kitansa, ja kosket kuohuivat hurjassa vimmassa. Joka haaralta kohosi mahtavia tuntureita ja pilviin ulottuvia vuoren-kukkuloita. Jättiläis-maisema, jota ei mikään vaihteleva valon-vilaus eikä ainoakaan auringon-säde lieventänyt, vaan jolla kaikilta puolin oli sama tumma ja himeä väri, kuvautui kuitenkin ihan selvästi jylhyydessään. Tosiaan luulisi kahden yksinäisen ihmisen sydänten vähän värisevän, jos heidän peninkulmittain ja monta tuntia perätysten täytyisi matkustaa läpi epälukuisan joukon äänettömiä ja liikkumattomia ihmisiä – ainoastaan ihmisiä kuin itsekin ovat – jotka kaikki katselisivat heitä synkeillä ja uhkaavilla silmillä; mutta kuinka paljoa enemmin heidän sydämensä kauhistuisi, kun matkustus tapahtuisi läpi luonnon mahtavimpia luomia, joittenka uhkaus yhdessä silmän-räpäyksessä voipi toteutua!

Kuta korkeammalle nousivat, sitä epätasaisemmaksi ja vaivaloisemmaksi tuli tiekin, vaikka tämä seikka ei ensinkään peloittanut Vendalea, joka vaan tuli uljaammaksi ja iloisemmaksi kuta korkeammalle he ehtivät ja kuta enemmän matka kului. Obenreizer ei puhunut monta sanaa, vaan käveli myötäänsä kumppalinsa edellä uutterana, väsymättä ja ikäänkuin innostunut jostaan vakavasta päätöksestä. Molemmat olivat voimakkaat, notkeat ja kestäväiset ruumiinsa puolesta ja siis aivan sopivaiset tälläiseen vaellukseen. Mitä ennustuksia tuo syntyänsä vuorimaalainen luki ilman ja tunturein merkeistä, jotka toiselle olivat selittämättömiä seikkoja, net hän kätki sydämensä pohjaan.

"Voimmeko keritä vuoren yli tänä päivänä?" kysyi Vendale.

"Enpä usko;" vastasi toinen. "Niinkuin näette, on täällä lunta paljoa kosommalta, kuin oli aiempana. Kuta korkeammalle ehdimme, sitä kosommalta sitä ilmautuu, ja kävelymme on jo puoleksi muuttunut kahlaamiseksi. Muutenkin ovat päivät niin lyhyet nykyjään. Jos voimme ennättää viidenteen pako-paikkaan ja asettua luostari-majaan yöksi, niin saatamme olla hyvinkin tyytyväiset."

"Mutta eikö ole pelkäämistä että yöksi nousee pyry," kysyi Vendale hartaasti, "ja että me kentiesi jäämme lumen alle?"

"Vaaroja meillä on tarpeeksi joka taholla ympärillämme," vastasi Obenreizer varovaisella silmäyksellä eteen- ja ylöspäin, "jotta parasta lienee pitää suunsa kiini. Oletteko kuulleet puhuttavan Gantherin-sillasta?"

"Kyllä, olen itsekin kerran kulkenut sen yli."

"Kesä aikanako?"

"Niin, silloin kuin matkat tavallisesti tehdään."

"Niin, mutta tähän aikaan vuodessa on matkaileminen täällä ihan toista," sanoi Obenreizer ilkkuvaisesti, ikäänkuin olisi hän huonolla tuulella ollut. "Minkä-kaltainen vuoren-sola tähän aikaan vuodessa on, sen tuntevat herrat matkailijat aivan vähän."

"Te olette opastajani," vastasi Vendale hyväntahtoisesti, "ja minä luotan teihin."

"Niin olen," sanoi Obenreizer, "ja aionkin viedä teidät matkanne perille. Tuossa näkyy silta edessämme."

Olivat nyt tulleet jylhään ja kamoittavaan vuoren-rotkoon, jossa lunta makasi kosolta ympärillä sekä allansa ja päänsä yli. Puhuessansa viittasi Obenreizer sormella siltaan ja tarkasteli Vendalen kasvoja omituisella mielen ilmauksella omissa kasvoissansa.

"Jos minä nyt opastajananne olisin antanut teidän kulkea edellä, ja kehoittanut teitä huudahtamaan pari kertaa, niin olisi kauheita lumi-tönkäleitä kentiesi syöksynyt alas vuorilta, ja nämät ei ainoastaan tappaneet, vaan myös haudanneet teidät ikuisiksi päiviksi."

"Se voipi kyllä olla mahdollista."

"Se on aivan varmaa. Mutta tämä nyt ei kuulu opastajan toimeen. Menkää siis äänetönnä eteenpäin; muuten saattaisi seuraus varomattomuudestamme olla se, että lumi-vyöry minun musertaisi ja peittäisi. Käykäämme siis eteenpäin."

Mahdottoman suuri lumi-kinos makasi sillalla, ja niin kauheita lumi-tönkkiä rippui ulkonevista kallion-seinistä heidän päänsä yli, että näytti ikäänkuin olisivat kulkeneet valkoisissa pilvissä myrskyisellä taivaalla. Obenreizer käveli hitaasti edellä, taitavasti käyttäen sauvaansa, johon nojausi sitä myöten kuin kulki askel askeleelta edemmäksi ja katsellen ylös päin kyyristyneellä niskalla, ikään kuin valmis vastustelemaan alas vyöryviä lumi-tönkkiä. Vendale seurasi häntä kiireesti kintereissä kiini. Olivat vielä vaarallisen tien keski-paikoilla, kun yhtäkkiä takanansa tapahtui hirmuinen lumi-vyöry, jota seurasi pamahdus ikään kuin ukkosen jyrinä. Obenreizer pani kätensä Vendalen suulle ja viittasi sormellaan polkuun heidän takanansa. Tämä oli silmän räpäyksessä muuttunut tuntemattomaksi; lumi-lohkare oli vierinyt sen ylitse ja sitten syöksähtänyt syvyyden pohjassa olevaan koskeen.

Matkustavaisten tulo yksinäiseen ravintolaan, vähän matkan päässä vaarallisesta sillasta, herätti monta kummastuksen huutoa huoneesen suljettujen ihmisten huulilta.

"Aikomuksemme on viipyä ainoastansa hetken aikaa täällä ja pitkittää matkaamme hiukan levähdettyämme," sanoi Obenreizer, astuen takka-valkean eteen ja pudistaen lumen vaatteistansa. "Tälle herralle on erittäin tähdellistä päästä kiireimmästi perille; sanokaa että niin on, Vendale."

"Se on ihan totta, että tähdelliset toimitukset kutsuvat minua;" vakuutti Vendale, "ja että minun välttämättömästi täytyy päästä toiselle puolelle."

"Kuulette nyt itse. Ystävälläni on vallan kiire, ja emme tarvitse neuvojanne eikä apuanne. Minä olen yhtä hyvä opastaja kuin kukaan teistä, maanmiehet. Antakaa meille nyt vaan jotaan syödäksemme ja juodaksemme."

Kun he pimetessä suurella tuskalla ponnistettuansa päästä pitkin yhä tukalammaksi käyvää tietä, tulivat siihen paikkaan, jossa heidän oli määrä yötä viettää, antoi Obenreizer täälläkin uteliaalle väelle samat tiedot samoilla sanoillakin, kuin viimeisessä paikassa. Astuttuansa edemmäksi valkean eteen pudistaaksensa lumen vaatteistaan ja riisuakseen kastuneita saappaita jaloistansa, kokoontuivat maja-paikan asukkaat kummastuneina heidän ympärillensä ja kuuntelivat tarkasti Obenreizerin selityksiä.

"Paras että heti pääsemme selville toistemme kanssa, hyvät ystävät.

Tällä kerralla – ."

"On" lisäsi Vendale ja jatkoi nauru-suin lausetta – "hyvin tähdellisiä toimituksia, jotka kutsuvat häntä, jotta hänen välttämättömästi täytyy päästä toiselle puolelle."

"Kuulette nyt itse. Hänelle on vallan tähdellistä päästä perille, emmekä tarvitse neuvojanne eikä apuanne. Minä olen syntynyt ja kasvanut vuorilla, ja toimitan hänelle opastajan virkaa. Älkää siis vaivatko meitä lörpötyksillänne, vaan toimittakaa meille iltasta, viiniä ja sänkyjä."

Sama peljättävä tyyneys vallitsi tuon ankaran kylmän yön. Päivän noustessa lumi ei nytkään kultautunut tahi punertunut ainoastakaan valon-säteestä. Äärettömässä lumi-korvessa vallitsi joka suunnalla sama ikävä, kalman-karvainen vaaleus; ilma oli yhtä raskas ja liikkumaton kuin ennenkin, ja taivas yhtä sumuinen ja tuiman-näköinen.

"Matkamiehet!" huusi heille leppeä ääni ovessa juuri kuin olivat valmiit laukku selässä ja sauva kädessä taas aloittamaan vaellustansa. "Muistakaa yksi seikka! Viisi on paikkaa toisiansa likitysten, joissa voitte hakea suojaa vaarallisella matkallanne, ja sitten tulee puu-risti ja sitten viimeinen maja-talo. Älkää eksykö tieltä ja jos tuulis-pää tulee, niin etsikää heti suojaa!"

"Nuot kurjat pirut luulevat olevansa velkapäät puhua korkean muka virkansa puolesta," sanoi Obenreizer osoittaen halveksivalla tavalla kädellänsä taappäin. "Te Englantilaiset syytätte meitä sveitsiläisiä oman voiton pyynnöstä, ja todellakin näyttää kuin olisitte siinä kohden oikeassa."

Ennenkuin jättivät majatalon olivat he pistäneet laukkuihinsa vähän ruokaa, sellaista kuin oli täällä saatavana ja jota katsoivat tarpeelliseksi ottaa mukaansa matkalle. Kannettavansa jakoivat sillä tavoin, että Obenreizer kantoi viinin laukussaan ja Vendale viinapullon ynnä leipää, lihaa ja juustoa.

Kaalattuansa kappaleen matkaa lumessa, joka tielläkin ulottui heille polviin asti – kuinka syvältä sitä muualla oli, sitä ei voinut määrätä – ja ollessansa juuri pahimmalla paikalla tässä jylhässä ja hirvittäväisessä erämaassa, rupesi lunta satamaan. Alussa putosi ainoastaan muutamia hiuteita hyvin harvaan, vaan ei aikaakaan niin rupesi tulemaan tiheämmältä, ja viimein alkoi tuuli yht'äkkiä, ilman mitään näkyvää syytä, tupruta sakeana pilvenä ilmassa. Ensimäinen muutos ilmassa oli tuskin tapahtunut, ennenkuin jääkylmä tuulen viima viuhuen sukaisi tien yli ja pieksi matkailijoita kasvoihin. Kohta raivosi myrsky heidän ympärillänsä ja koko luonto oli villittömässä ja hurjassa metelissä. Kaikki ikäänkuin kahleissa pidetyt voimat ja äänet näyttivät nyt silmän räpäyksessä päässeen irti.

Raju-ilman alkaessa olivat matkailijat lähellä erästä noita kamaloita suojamia, joitten läpitse tie kulkee; se oli eräs vuoreen koverrettu, vahvojen pylvästen kantama, luola. Tähän paikkaan he pyrkivät ja tänne he onnellisesti pääsivätkin raju-ilman pahimmillaan raivotessa. Myrskyn vinkuna, veden suhina, jymisevä ryske alasvyörivistä lumi-vuorista ja kallion-lohkareista, julmat ja kauheat äänet, jotka nousivat jokaisesta kuilusta lähellä ja loitolla, synkkä yömusta pimeys ympärillä, tupruava lumi, jota tuuli lennätti suojamaan ja joka hetkeksi teki matkustavaisten silmät sokeiksi, hurja, hillitsemätön hävityksen-himo, joka näytti valloittaneen koko luonnon, äkillinen muuttumus epä-luontoisesta hiljaisuudesta pauhaavaiseen jyrinään – kaikki nämä seikat ynnä tieto siitä, että pohjaton syvyys aukoi kitansa ihan heidän jalkainsa juurilla, täytyi välttämättömästi saattaa veri hyytymään heidän ruumiissa, jos kohta ei läpi tunkeva tuulikaan, joka oli jäätä ja lunta täynnä, olisikin sitä tehnyt.

Obenreizer, joka väsymättä käveli edes takaisin suojamassa, viittasi Vendalelle tulla häntä auttamaan laukun aukaisemisessa. Parhaiksi voivat eroittaa toisiansa pimeässä, vaan toinen ei kuullut sanaakaan mitä toinen puhui. Vendale noudatti kehoituksen, ja Obenreizer sai viinipullon käsiinsä, täytti matka-pikarinsa ja käski viittauksella Vendalea sitä tyhjentämään, pysyäksensä lämpimänä, kehuen viinin paremmaksi virvoituskeinoksi kuin paloviinan. Vendale noudatti tämänkin viittauksen, Obenreizer oli myös ryyppäävinänsä ja molemmat kävelivät taas edes takaisin vieretysten suojamassa. Molemmat tiesivät että turmio tulisi, jos heittäisivät maahan nukkumaan.

Lumi lensi tupruten sisälle suojamaan, ja nosti suuria kinoksia sen etäisimpään päähän, josta heidän oli ulosmeneminen, jos tahtoivat päästä vielä vankeudestaan, sillä palaaminen oli nyt vaarallisempi kuin eteenpäin kulkeminen. Kohta alkoi lumi kokonaan tukkia uloskäytävää ja tunnin kuluttua makasi se jo niin korkeana että peitti viimeisenkin päivän-valon. Lunta yhtä mittaa sataessa jähtyi ilmakin jähtymistään, kunnes viimein oli mahdollista kaivaa itsensä ulos tahi kiivetä kinosten ylitse. Raivoova myrsky alkoi nyt asettua, ja sen asemesta tuli tasainen ja sakea lumen-sato. Tuon tuostakin se kuitenkin aina hetkeksi uudestaan virkeni, vaan lakastui jälleen, ja väli-aikoina putosi lumi raskaissa hiuteissa.

He olivat noin pari tuntia olleet kamalassa kammiossaan, kun Obenreizer lähestyi sen etäisintä suuta ja kömpi ulos suojamasta, välistä uppoen kainaloita myöten kinoksiin, välistä kiiveten niiden yli pää edeltä ja ruumis viistäen suojaman kattoa. Vendale köhmi hänen jälessä, vaan ilman selvää tietoa ja miettimisen voimaa; sillä sama unen-kaltainen horros, jonka hän tunsi Baselissa, vaivasi häntä nytkin ja valloitti vastustamatta hänen aistinsa.

Kuinka kauan hän oli kahlaellut kinoksissa päästäkseen ulos suojamasta, ja mitä esteitä vastaan hänen siinä oli taisteleminen, siitä hän ei tiennyt mitään, vaan heräsi tainnoksistaan sen kautta, että Obenreizer oli käynyt hänen kimppuunsa ja että he hurjasti painivat lumessa. Hänelle johtui yhtäkkiä mieleen mitä päällekarkaajansa kantoi vyöllä, hän tarttui siihen kiinni, veti sen ulos, tavoitti häntä sillä, paini uudestaan hänen kanssa, tavoitti häntä uudestaan, sysäsi hänet syrjään ja seisoi hänen kanssaan silmä silmää vasten.

"Minä lupasin viedä teitä matkanne perille," sanoi Obenreizer; "ja olen nyt täyttänyt lupaukseni. Täällä loppuu elämänne matka; ei mikään voi sitä enään pidentää. Te nukutte jo tuossa seisoessanne."

"Rosvohan olette! Mitä olette minulle tehneet?"

"Te olette tyhmä raukka; olen nukuttanut teitä uni-juomalla. Te olette jo kerran tätä ennen osoittaneet olevanne tyhmä raukka, sillä minä saatoin teidät jo kerran horroksiin matkalla, koetellakseni uni-juoman voimaa. Niin, te olette alusta loppuun asti olleet tyhmää tyhmempi, sillä minähän se olen varas ja väärentäjä, ja muutaman hetken perästä, kun makaatte horroksissa ja liikkumatonna jalkaini edessä, ryöstän minä teiltä kaikki paperinne ja todistuksenne varasta ja väärentäjää vastaan, joita kannatte taskussanne!"

Kavaluudella voitettu mies parka koetti turhaan pudistaa unen jäsenistään; se oli jo päässyt semmoiseen valtaan hänestä, että hän tylsä-mielisyydessään ihmetteli, kuka heistä oli haavoitettu, ja oliko se hänen vai Obenreizerin veri, joka punersi lumen hänen vieressänsä.

"Mitä pahaa minä olen teille tehnyt, että näin käytätte itseänne minua kohtaan?" kysyi hän synkällä äänellä ja sammaltavalla kielellä. "Minkä tähden pyritte murhaajakseni?"

"Mitäkö pahaa olette minulle tehneet? Olisittehan saattaneet minut onnettomuuteen, ellen olisi katkaissut matkanne. Kirotulla kiireellänne estitte minua takaisin maksamasta rahoja niin varhain, että olisin välttänyt asian ilmi-tulon. Mitä pahaa olette minulle tehneet? Olettehan aina olleet tielläni, ei ainoastaan kertaa eikä kahdesti, vaan alinomaa. Enkö koettanut päästä teistä erille heti tuttavuutemme alussa? Vaan se ei onnistunut, ja sen vuoksi kuolette nyt!"

Vendale koetti järjestää ajatuksiansa, puhuakseen jotakin ja ottaakseen ylös sauvansa, jonka oli kadottanut. Vaan kun ei onnistunut sen löytäminen koki hän kömpiä eteenpäin ilman mihinkään nojaumatta. Mutta kaikki oli turhaa, ihan turhaa. Hän kompastui ja lankesi silmilleen, niin että jäi makaamaan aivan syvän kuilun partaalle, jonka sivutse tie kulki.

Tainnoksissa, puoleksi nukkuneena, kykenemätönnä nousemaan ja seisomaan jaloillansa, pimenneellä näöllä ja heikonneella kuulolla, teki hän kuitenkin niin väkevän ponnistuksen, että hetkeksi jälleen tointui. Nojautuen käsivarsiinsa, kohotti hän päätä ja näki Obenreizerin seisovan vakaana vieressänsä, vieläpä ymmärsikin mitä hän sanoi.

"Kutsutte minua murhaajaksi," virkahti hän katkeralla, pilkallisella naurulla. Nimi vaikuttaa sangen vähän asiaan. Ja kuitenkin olen minäkin pannut henkeni alttiiksi, sillä vaaroja kaikenlaisia on minua ympäröitsemässä ja kentiesi ei minulle onnistukaan elävänä päästä täältä! Myrsky alkaa uudestaan raivota. Minun täytyy saada paperinne heti paikalla. Joka hetki on mulle kallis, henkeni rippuu siitä että joudun."

"Malttakaa vähän!" huusi Vendale tarttuen viimeisellä hurjalla voiman-ponnistuksella ahneisin käsiin, jotka jo koperoivat hänen taskuansa. "Antakaa olla! Älkää koskeko! Menkää matkaanne! Jumala suojelkoon Margueritea! Kaikeksi onneksi ei hän koskaan saa tietää millä tavalla kuolin. Astukaa vähän edemmäksi, jotta saan katsella veren-himoisia kasvojanne. Ne johdattanevat nyt mieleeni erään huolettavan muiston."

Kun Obenreizer näki, kuinka raivoisasti Vendale taisteli pysyäksensä selvillä, pelkäsi hän, että maassa makaava mies hetkeksi saisi voimansa takaisin, vieläpä kentiesi viiden miehen väkevyydenkin, eikä vielä uskaltanutkaan lähestyä. Katsoa tuijottaen vihollistansa tuimilla silmillä, sammalti Vendale seuraavaiset katkennaiset sanat:

"Ei se saa tapahtua – pettänyt vainajan luottamusta – väärät vanhemmat – vääryydellä peritty omaisuus – tutkia asiaa." —

Päänsä painui rintaan, ja hän vaipui taas maahan ihan kuilun partaalle. Vaan Obenreizer rupesi heti ahneilla kynsillään koperoimaan hänen povi-taskussaan. Vendale huusi vielä kerran tuskallisesti: vaan vieri, hurjasti irti ponnistellen, vuoren rinteen yli, syöksyi päistikkaa alas syvyyteen ja katosi viha-miehensä silmistä ikäänkuin haamu ilkeässä unessa.

* * * * *

Myrsky raivosi uudestaan ja asettui jälleen. Hirvittävät vuoren-äänet herkesivät parkumasta, kuu nousi taivaalle kumottamaan, pehmiää lunta satoi tasasesti ja hiljaa maahan.

Kaksi miestä ynnä kaksi suurta koiraa tuli ulos luostarimajan portista. Miehet katselivat huolellisesti ympärillensä ja taivasta kohden, ja koirat pehtaroivat lumessa, ja viskasivat sitä ilmaan käpälillään.

Toinen miehistä sanoi toiselle:

"Arvelenpa että nyt uskallamme lähteä liikkeelle. Ehkä tapaamme heidät jossakin suojamassa."

Nyt ottivat kumpanenki korin selkään, vahvan rauta-kiskoisen sauvan käteen, ja tekivät kumpikin paulan vahvasta köydestä, johon pujottivat itsensä kainaloihin asti jotta olivat kiini sidotut toisiinsa.

Yhtäkkiä koirat lakkasivat leikillisistä ilveistään lumessa, katsoivat alas polkua myöten, nostivat kuononsa ilmaan, nuuskivat jälleen polkua, hätäilivät ja ärjähtivät viimein yhtaikaa kovasti haukkumaan.

Miehet katselivat koiria ja molemmat koirat katselivat miehiä vähintään yhtä viisailla silmillä.

"Eteenpäin avuksi! Avuksi!" huusivat miehet, ja iloisesti, kaikuvasti haukkuen juoksivat koirat tietä myöten eteenpäin.

"Kaksi hullua lisäksi!" sanoivat miehet pysähtyen ja katsoen etehensä kuun valossa. "Onko mahdollista? Ja toinen päälliseksi vielä nainen!"

Kumpikin koira piti lähestyvää naista hameen liepeestä kiinni, ja veti häntä muassaan. Nainen taputteli niitä lähestyen miehiä tottuneen vuoren-kulkijan askeleilla. Häntä seurasi raskas-jalkainen miehenpuoli, joka hikoili ja ähkyi liiallisesta ponnistuksestaan.

"Rakkaat opastajat, te matkustavaisten uskolliset ystävät, minä olen teidän maassanne syntynyt ja kasvanut, ja me etsimme kahta herraa, jotka ovat kulkenet vuoren-solan kautta ja aikoivat majataloon illaksi."

"He tulivatkin sinne, mamseli!"

"Kiitetty olkoon taivas, oh, kiitetty!"

"Mutta valitettavasti lähtivät jälleen matkalle, ja me olemme juuri aikeessa mennä heitä etsimään, vaan meidän on täytynyt odottaa, kunnes myrsky asettui. Se on raivonnut julmasti näillä paikoin."

"Rakkaat opastajat, te matkustavaisten uskolliset ystävät, suokaa minun lähteä mukaanne! Antakaa minun, Jumalan tähden, seurata teitä! Toinen noista herroista on tuleva mieheni! Minä lemmin häntä, o, niin suuresti, niin suuresti! Niinkuin näette, en ole ollenkaan väsynyt. Minä olen suvultani talonpoikainen tyttö, ja olen kohta näyttävä teille, että osaan taitavasti sitoa itseni köyteenne kiinni. Omilla käsilläni minä sen teen ja vakuutan että olen rohkea ja voimakas. Mutta antakaa Jumalan tähden! Jos häntä on kohdannut onnettomuus, niin lempeni hänet löytää, kun ei mikään muu enää auta. Polvillani, hyvät ystävät, ja sen rakkauden nimessä, jonka äitinne osoittivat isillenne aikanansa, rukoilen minä teitä!"

Raa'at, vaan hyväntahtoiset miehet tulivat liikutetuiksi.

"Tarkkaan tutkittu hän voipi olla oikeassa," tuiskasi toinen miehistä toiselle. "Hän näkyy osaavan vuorilla vaeltaa. Katsopa vaan, kuinka ihmeellisesti hän on tänne tullut! Mutta tuo herra vieressänne, mamseli?"

"Hyvä Janne," sanoi Marguerite hänelle äitinkielellänsä. "Te jäätte kyllä tänne odottamaan minua, eikö niin?"

"Jospa tietäisin, kuka teistä on antanut tuon neuvon," ärisi Janne katsellen miehiä tuimilla silmillä, "niin antaisin hänelle semmoisen keikahduksen, että hän seisoisi pää lumessa. Ei, hyvä mamseli; minä seuraan teitä niinkauan kuin henkeni käy, ja kuolen mielelläni teidän edestänne, jos en parempaa voi tehdä."

Kuun joutuisa kulku taivalla varoitti heitä menettämästä aikaa tyhjiin lörpötyksiin, ja koska koiratkin näyttivät levottomilta, tulivat molemmat miehet pian päätökseen. Köysi, johon olivat sitoutuneet kiinni, vaihetettiin pitempään; molemmat vieraat sidottiin siihen, Marguerite etunenään ja sitten kyypäri toiseksi, ja näin lähdettiin matkaan suojamia tutkimaan. Väli ei tosiaan ollut pitkä, koska kaikki viisi suojamaa ynnä lähimmäinen maja-talo oli ainoasti kuuden Englannin penikulman päässä, vaan tietä oli vaikea osata vahvan lumisateen jälestä.

Hetken perästä tulivat kuitenkin, eksymättä, siihen suojamaan, jossa Vendale ja Obenreizer olivat etsineet suojaa. Toinen lumimyrsky oli näillä tienoin raivonnut niin kovasti, että kaikki jäljet heistä tykkänään olivat kadonneet; vaan koirat juoksivat edes takaisin kuonot maassa ja näyttivät varmaan tietävän asiansa. Kun meidän neljä vaeltajaa hetkeksi pysähtyi suojaman toiseen päähän, johon myrsky oli koonnut kauheita kinoksia, rupesivat koirat taas hätäilemään, juoksivat ympäri, haistelivat ja etsivät ja näyttivät kadottaneen vainun jäljistä.

Koska molemmat opastajat tiesivät että leveä, syvä kuilu oli oikealla kädellä, niin olivat he poikenneet liian paljon vasemmalle. Heidän täytyi nyt suurella vaivalla kahlata lumessa päästäksensä uudestaan oikealle tielle. Seuran johtaja oli seisahtanut, ja katseli par'aikaa ympärillensä, löytääkseen joitakin tunnettuja merkkiä tiestä, kun toinen koirista rupesi kaivamaan lumessa kappaleen matkaa heidän edessänsä. Kaikki kiiruhtivat nyt sinne, luullen jonkun siihen kaatuneen ja uupuneen. Eivät he kuitenkaan löytäneet ketään, vaan lumi oli sillä paikalla pilkkuja täynnä, ja tarkemmin katsottua näkyivät pilkut olevan punaisia.

Toinen koira oli sill'aikaa laskeunut vatsalleen ihan kuilun partaalle ja katseli alas syvyyteen värisevillä jäsenillä ja pidättäen itsiänsä etu-käpälillä, jottei vierisi alas. Se koira, joka oli löytänyt pilkut lumesta, juoksi nyt, hänkin, toisen viereen, ja molemmat alkoivat nyt juosta edestakaisin ulvoen ja haukkuen ja osoittaen kaikenlaisia levottomuuden merkkiä. Vihdoin seisahtuivat molemmat aivan kuilun partaalle, nostivat kuononsa pystyyn ja päästivät yht'aikaa pitkän, valittavaisen ulvonnan.

"Siellä on joku alhaalla," sanoi Marguerite.

"Niin luulen minäkin," vastasi yksi miehistä. "Käykääpä vähän takaperin te molemmat, jotka olette jälimmäisinä, niin astumme, me toiset, likemmäksi ja katsahdamme alas."

Jälkimmäinen miehistä sytytti kaksi tuli-soittoa, jotka hän otti kopastaan, ja oijensi net, toisen ensimmäiselle, toisen Margueritelle, joka seisoi häntä lähinnä. Soitot päästettiin alas köysillä ja Marguerite ynnä toinen oppaista laskeusivat polvilleen kuilun partaalle, tarkasti seuraten silmillänsä liekkiä, ja liikuttaen sitä välistä vasemmalle, sitä myöten kuin kuun valo alhaalla taisteli pimeitten varjojen kanssa. Sydäntä leikkaava huuto Margueritelta häiritsi pitkällistä äänettömyyttä.

"Herra Jumala! Tuolla, alhaalla, jossa jäätynyt vuoren seinä ulkonee virran ylitse, näen minä ihmisen makaavan."

"Missä paikassa, mamselli, missä?"

"Tuolla, suurella litteällä jää-lohkareella suoraan koirain alla."

Mies, joka oli seurannut johtajana, vetäysi takaisin kasvot kalman karvaisina, ja yhteinen äänettömyys vallitsi taas. Eivät kuitenkaan kaikki olleet toimettomina, sillä Marguerite oli taitavilla ja sukkelilla sormilla viidessä minuutissa irroittanut sekä itsensä että johtajan köydestä.

"Näyttäkää minulle kopat! Ovatko nämät kahdet köydet ainoat, joita meillä on?"

"Ainoat täällä, vaan majatalossa." —

"Jos hän elääkin vielä – minä tiedän että se on ylkämieheni – niin hän on kuollut ennenkuin ehditte sinne ja jälleen takaisin. Rakkaat opastajat, te matkustavaisten uskolliset ystävät, katselkaa minua; katselkaa käsiäni. Jos ne vapisevat taikka hutiloivat liikkeissään, niin pidättäkäät minua väkivallalla; vaan jos olen vikkelä ja vakava kädeltäni, niin täytyy teidän auttaa minua pelastamaan häntä."