Kitabı oku: «Turhaa lemmen touhua», sayfa 3

NELJÄS NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus
Toinen kulma samaa puistoa

(Prinsessa, Rosaliina, Maria, Katariina, Boyet,

 
seurue ja eräs metsänvartija tulevat.)
 

PRINSESSA.

 
Se kuningasko ylös vuoren jyrkkää
Niin vinhaan ratsuansa kannusti?
 

BOYET.

 
En tiedä; luulen vaan, ett' oli hän.
 

PRINSESSA.

 
Ken olikaan, siin' oli lentomieltä.
Niin, herrat, tänään saamme vastauksen
Ja lauantaina Ranskaan palaamme. —
No, metsänvahti, miss' on viidakko,
Se murhahankkeittemme väijyspaikka?
 

METSÄNVARTIJA.

 
Täss' ihan, tuossa lehdon liepeessä;
On soma sieltä teidän ammuntanne.
 

PRINSESSA.

 
Somasti ammun, kiitos somuuteni;
Ja siksi puhut somast' ammunnasta.
 

METSÄNVARTIJA.

 
Anteeksi! Semmoinen ei ollut mieli.
 

PRINSESSA.

 
Kuin? Ensin kiittää, sitten kieltää kieli!
Lyhyt ilo! En siis soma? Ah! ja voi!
 

METSÄNVARTIJA.

 
Soma, soma!
 

PRINSESSA.

 
Älä suotta liehakoi:
Ruseellas somuutta et antaa voi.
Totuutta puhut, peili; kiitos vaan!
 

(Antaa hänelle rahaa.)

 
Somalla rumat sanat palkitaan.
 

METSÄNVARTIJA.

 
On somaa kaikki, mit' on teillä omaa.
 

PRINSESSA.

 
Kas, raha rumast' oiti tekee somaa!
Oi, aika, oi sun tekopyhyyttäsi!
Soma se auliin rumakin on käsi. —
Tule, jousi! – Laupeus nyt käy murhaamahan.
Jos hyvin osaa, niin saa moitteen pahan;
Mut maine pelastuu, kun sanon näin:
Jos ohi ammun, tein sen hellyyttäin;
Jos osaan, sillä taitoani turhaa
Vain näyttää tahdoin, mielessä ei murhaa.
Niin kyllä, niin, – ei ole paljon vajaa,
Ett' usein maine rumiin töihin ajaa,
Kun ulkonaisen kehun tähden vaan
Sydämmen hellä ääni uhrataan.
Niin minäi kiitoksen ja kehun tähden
Syyttömän eläinraukan tappoon lähden.
 

BOYET.

 
Niin pahaa naistakin kai kehu tyrkii,
Kun tämä vallanhimoisena pyrkii
Herransa herraksi?
 

PRINSESSA.

 
Niin, kehu yksin. Kehun multa saa
Se vaimo, joka miestään lannistaa.
 

(Kallo tulee.)

PRINSESSA. Tuoss' yksi uuden tasavallan jäsen.

KALLO. Jumal' antakoon hyvää iltaa! Anteeksi, kuka on se päärouva?

PRINSESSA. Hänet sinä, poika, helposti tunnet muista, joilla ei ole päätä.

KALLO. Kuka on se suurin rouva, se ylin?

PRINSESSA. Se pisin ja se paksuin.

KALLO.

 
Se pisinkö ja paksuinko? No, tosi se on tosi.
Jos hoikka kuin mun älyni ois teidän vyötäisenne,
Niin näiden neitein vyöhiköt ne sopis uumillenne.
Päärouva kai te olette, kun paksuin olette.
 

PRINSESSA.

 
Mik' asianne, mies? Mik' asianne?
 

KALLO.

 
Bironilt' ois vain kirje neiti Rosaliinalle.
 

PRINSESSA.

 
Sen herran hyvin tunnen. Tuo tänne kirje se!
Mies, syrjään käy! – Boyet, kun teill' on taito veistä käyttää,
Niin leikelkää tuo kukko.
 

BOYET.

 
Heti tahdon käskyn täyttää. —
Tää kirje harhateill' on, se ei tänne olekaan;
Se Jaquenettalle on.
 

PRINSESSA.

 
Mut se täällä luetaan.
Vahalta niskat taittakaa! Nyt kaikki kuulemaan!
 

BOYET (lukee) "Kautta taivaan, että olet kaunis, se on pettämätöntä; totta, että olet ihana; itse totuus, että olet rakastettava. Sinä kaunista kauniimpi, ihanata ihanampi, itse totuutta todempi, ole armollinen sankarilliselle vasallillesi! Se ylevämielinen ja suurivaltaisin kuningas Cophetua iski silmänsä turmiolliseen ja julkitunnettuun kerjuutyttöön Zenelophoniin,⁷ ja hän se olisi voinut täydellä syyllä sanoa: veni, vidi, vici, joka tulkittuna rahvaankielelle – oo sitä halpaa, obskuuria rahvaankieltä! – videlicet: hän tuli, näki ja voitti; tuli, yksi; näki, kaksi; voitti, kolme. Kuka tuli? Kuningas. Miksi tuli? Näkemään. Miksi näki? Voittaakseen. Kenen luo tuli? Kerjuutytön. Kenen näki? Kerjuutytön. Kenen voitti? Kerjuutytön. Lopputulos on voitto; kenen puolella? Kuninkaan. Vankeus on hyödyksi; kenen puolella? Kerjuutytön. Katastrofi on naiminen; kenen puolelta? Kuninkaanko? – ei, molempain yhden puolelta, tai yhden molempain. Minä olen kuningas, sillä sitä vaatii vertaus; sinä olet kerjuutyttö, sillä sitä todistaa halpuutesi. Tuleeko minun vaatia rakkauttasi? Sen voisin tehdä. Tuleeko minun väkisin voittaa rakkautesi? Sen saattaisin tehdä. Tuleeko minun rukoilla rakkauttasi? Sen tahdon tehdä. Mitä saat sinä rempujen sijaan? hempuja; armojen sijaan? arvoja; itsesi sijaan? minut. Siis, odottaessani vastaustasi, alennan huuleni sinun jalkoihisi, silmäni sinun kuvaasi ja sydämmeni vähän joka paikkaan. Suurimman innon hartaammalla osoituksella sinun Don Adriano de Armado."

 
"Nemean leijona sua, lammas-parkaa,
Jos ärjyy näin, kun saaliikseen sa saat,
Sen jalkain juureen nöyränä se karkaa,
Niin kisaks kääntyy himot raivokkaat.
Mik' olet, raukka, jos sa tenäät vastaan?
Suun ape, raivon syötti ainoastaan."
 

PRINSESSA.

 
Mik' onkaan viirikukko ja mikä kalvannoskaan
Tuon kirjeen kokoon pannut?
Moist' en ole kuullut koskaan.
 

BOYET.

 
Tuon tyylin minä tunnen, jos saatan oikein muistaa.
 

PRINSESSA.

 
Se oikein sit' on tyyliä, joll' oriita voi suistaa.
 

BOYET.

 
Se Espanjan Armado on, monarcho,⁸ hourupää;
Hovissa täällä kirjatoukkain poistaa ikävää.
 

PRINSESSA.

 
Mut kuules, poika, sananen. Ken antoi tämän? Ken?
 

KALLO.

 
Sen herra mulle antoi, johan sanoin sen.
 

PRINSESSA.

 
Ja kelle viedä?
 

KALLO.

 
Herralta, ja neidelle.
 

PRINSESSA.

 
Mut keltä herralta ja kelle neidelle?
 

KALLO.

 
Biron, yks meidän herroja, mun käski tämän kantaa
Ja erään Ranskan neiden, Rosaliinan, käteen antaa.
 

PRINSESSA.

 
Sin' olet harhaan käynyt. – Pois, herrat, astukaat! —
Tuoss' ota, tyttö, tuo; sa kohta kyllä omas saat.
 

(Prinsessa seurueineen poistuu.)

BOYET.

 
Kenenkä luoti sattui?
 

ROSALIINA.

 
Mitä? Kysyttekö multa?
 

BOYET.

 
Niin, enkel' ihanainen.
 

ROSALIINA.

 
Sen, jonk' antoi pyssy tulta.
Lauk! Leimaus!
 

BOYET.

 
Prinsessa ampuu sarvikkaita; mutta kun sa nait,
Niin sinä vuonn' ei sarvipäistä puutett' ole kait.
Lauk! Vääjäys!
 

ROSALIINA.

 
No hyvä, minä ammun nyt.
 

BOYET.

 
Ja minkälaiseen pilkkaan?
 

ROSALIINA.

 
He, teihin: teill' on kauniit sarvet. Joko sattui nilkkaan?
Lauk! Vääjäys!
 

MARIA.

 
Boyet, jo heretkäätte: hän ampuu suoraan suuhun!
 

BOYET.

 
Syvemmä itse luodin saa hän. Joko osui luuhun?
 

ROSALIINA. Viskaanko sinuun vanhan Sanelman, joka oli jo mies silloin, kun Ranskan kuningas Pipin oli pikkuinen poika, mitä osaamiseen tulee?

BOYET. Niin että minä voin vastata yhtä vanhalla, joka oli aikaihminen silloin kuin Britannian kuningatar Ginevra⁹ oli pikkuinen tyttö, mitä osaamiseen tulee.

ROSALIINA (laulaa).

 
Et sinä osaa, osaa, osaa,
Et sinä osaa, hyvä mies.
 

BOYET.

 
Jos min' en, min' en, min' en osaa,
Niin osaa toinen, kuka ties.
 

(Rosaliina ja Katariina menevät.)

KALLO.

 
Mut tääpä oikein hupaisaa, kun kumpikin noin hosuu.
 

MARIA.

 
Ja ihmepaikka: pilkkaan ihan kummaltakin osuu.
 

BOYET.

 
Vai pilkkaan! Pilkkaan, sanotko? Se pilkka mieless' aina!
No, jotta kutis muistaisit, niin tulppa reikään paina.
 

MARIA.

 
Sivuitse meni! Totisesti, teill' on käsi heikko.
 

KALLO.

 
Lähemmä hänet päästäkää, kyll' osaa napaan veikko.
 

BOYET.

 
Jos mull' on käsi heikko, niin teidän auttanee.
 

KALLO.

 
Hän silloin voiton ottaa ja tulpan halkaisee.
 

MARIA.

 
Hyi, noita riettaan puheita! Kyll' onkin rivosuu!
 

KALLO.

 
Jos nuolest' ei hän lannistu, kyll' luodista lannistuu.
 

BOYET.

 
Voi siinä käydä hullustikin. Hyvästi, huu, huu!
 

(Boyet ja Maria menevät.)

KALLO.

 
Tuo maar on oikein moukka, ja pöllö, pässinpää!
Mut kylläpä minä ja naiset häntä koimme pehmittää!
Jes, sitä älyn lentoa ja hienoa törky-ivaa!
Siin' oli niin rietasta siivoa ja karkeata livaa!
Ja tuo Armado sitten – hänkös keimailee ja liuhkaa,
Ja naisten eellä astelee ja kantaa armon viuhkaa,
Ja heittää sormisuukkosen ja hienoon kiroilee!
Ja sitten kantapoikakin, tuo nokkela ja nirppu, —
Hyväinen taivas, sepä oikein pureva on kirppu!
Halloo! Heleijaa!
 

(Melua kuuluu. Kallo menee.)

Toinen kohtaus
Sama paikka

(Holofernes, sir Nathanael ja Pöllö tulevat.)

NATHANAEL. Sangen kunnianarvoinen riistanajo, todellakin, ja hyvän omantunnon todistuksen mukaan toimitettu.

HOLOFERNES. Hirvi oli, niinkuin hyvin tiedätte, sanguis, täysiverinen; kypsä kuin herrais-omena, joka tuossa niinkuin juveeli kelluvi coeli – taivaan, taivaslaen, taivaankannen – korvassa, ja nyt, niinkuin raakilas, putoavi terrae – maan, mannun, mantereen – silmille.

NATHANAEL. Tosiaan, Herra Holofernes, te maar oikein sievästi noita epiteettejä vaihtelette, niinkuin kirjanoppinut ainakin. Mutta, hyvä herra, takaan, että se oli viisivuotias häkylähirvi.

HOLOFERNES. Herra Nathanael, haud credo.

PÖLLÖ. Ei se ollut mikään hautareeta, vaan sarvas.

HOLOFERNES. Mikä barbaarinen intimatio! Kuitenkin jonkinlainen insinuatio, ikäänkuin in via – hyvällä tiellä – ad explicationem; facere, tehdä, ikäänkuin replicationem, tai pikemmin, ostentare, osoittaa, ikäänkuin suam inclinationem, taipumustaan – sivistymättömän, sievistämättömän, säädystymättömän, siivottoman, siistimättömän, tai, oikeammin, oppimattoman, tai, oikean-oikeammin, vakaumattoman tapansa mukaan – pistää minun haud credo'ni sijaan metsänriistan.

PÖLLÖ. Sanoin, ettei se riista ollut mikään hautareeta, vaan sarvas.

PÖLLÖ. Kahdesti kiehutettu yksinkertaisuus, bis coctus! O, monstrum tietämättömyys, kuink' olet ruokoton!

NATHANAEL. Niin, outoapa ruokaa hälle kirjan herkut on. Hän ei ole koskaan, niin sanoakseni, syönyt paperia, hän ei ole mustetta juonut; hänen älynsä ei ole kyllytettyä; hän on pelkkä eläin, jolla on vain tylsemmät osat tunnokkaat.

 
Nuo katokasvit luotu on, ett' osaisimme kiittää —
Jota teemmekin me, joilla on maku ja tunto —
Niist' oiva-hedelmistä, joita suuremp' äly siittää.
Minun ois yhtä sopimaton olla tyhmä houkka,
Kuin että tuosta tolvanasta tulis kirjatoukka.
Mut, omne bene, sanon; olen isä-ukon tuumaa:
Ei kestä kaikki tulta, vaikka kestävätkin kuumaa.
 

PÖLLÖ.

 
Te, kirjamiehet, arvatkaas: ken oli kuukautinen,
Kun syntyi Kain, ja viel' ei ole viisiviikkohinen?
 

HOLOFERNES. Dictynna, rakas Pöllö; Dictynna, rakas Pöllö.

PÖLLÖ. Mikä se tikkatynnä on?

NATHANAEL. Se on Phoeben, Lunan, kuun liikanimi.

HOLOFERNES.

 
Kuu oli kuukautinen jo, kun Aadam oli lapsi,
Ja viel' ei viisiviikkoinen, kun Aadam on harmaahapsi.
Allusioni ei muutu vaihdoksesta.
 

PÖLLÖ. Se on vallan totta: alasioni ei muutu vaihdoksesta.

HOLOFERNES. Jumala kykyäsi lohduttakoon! Minä sanoin, että allusioni ei muutu vaihdoksesta.

PÖLLÖ. Ja minä sanon, että yläsioni ei muutu vaihdoksesta, sillä kuu ei koskaan tule kuukautta vanhemmaksi; ja sanon sen vieläkin, että sarvas se oli, jonka prinsessa ampui.

HOLOFERNES. Herra Nathanael, tahdotteko kuulla extemporoidun, noin vain hihasta ravistetun, epitaphium'in hirven kuolemasta? Ja tietämättömän tyydytykseksi olen nimittänyt hirven, jonka prinsessa ampui, sarvaaksi.

NATHANAEL. Perge, hyvä herra Holofernes, perge, kun vain suvaitsette jättää rivoudet.

HOLOFERNES. Olen koettanut vähän noudattaa alkusointua, sillä se osottaa luontevuutta.

 
"Prinsessa keihäänkärjellänsä kaatoi kauniin tarvaan,
Tai ruunuhirven sanon, kun sen kaatoi ruunupää;
Tai, kun on somat sarvet sillä, sanokaamme sarvaan;
Ja huuto käy, ja sarvas tarvas viitaan vilistää;
Ja hallit haukkuu, jouset paukkuu, vastaan vastaa vaarat,
Kun kaatuu tarvaat, ruunuhirvet, sarvaat sarvihaarat."
 

NATHANAEL. Tavaton pää, oikein älyniekka!

PÖLLÖ. Kylläpä sen pää vähän tavattomasti niekkaakin.

HOLOFERNES. Se on lahja, jonka omistan, vähäpätöinen, vähäpätöinen; kummallinen, hullunkurinen henki, täynnä muotoja, kuvia, haamuja, esineitä, aatteita, havainnoita, mulkkauksia ja mullistuksia. Ne ovat siinneet muistiin mahalaukussa, kasvaneet pia mater'in äidinkohdussa ja ilmoille syntyneet tilaisuuden kypsyessä. Mutta se lahja on hyvä niissä, joissa se on terävä, ja minä olen siitä kiitollinen.

NATHANAEL. Herra, minä kiitän Jumalaa teistä, ja niin voivat seurakuntalaisenikin tehdä; sillä pojat saavat teiltä hyvää johdatusta, ja tyttäret varttuvat vahvasti teidän kauttanne; te olette oiva membrum yhteiskunnassa.

HOLOFERNES. Mehercle, jos pojat ovat älykkäitä, eivät he tarvitse ohjausta, ja jos tyttäret ovat vastaanottavaisia, tahdon heissä parastani koettaa. Mutta, vir sapit, qui pauca loquitur. Feminiini-henki meitä tervehtää.

(Jaquenetta ja Kallo tulevat.)

JAQUENETTA. Jumal' antakoon hyvää huomenta, herra kirkherra!

HOLOFERNES. Herra kirkherra, – qvasi kirkiherra. Mutta ketä se kirki vetää?

KALLO. Sitä, herra koulumestari, joka on enimmin tikanpojan näköinen.¹⁰

HOLOFERNES. Tikanpojan näköinen! Neronleimaus maanturpeesta, kyllin hyvä piikiven kipinäksi, kyllin hyvä päärlyksi sialle! Somaa, sievää!

JAQUENETTA. Hyvä herra kirkherra, olkaa hyvä, lukekaa tämä kirje minulle. Kallo on sen minulle tuonut, ja don Armado on sen minulle lähettänyt. Lukekaa se, olkaa hyvä.

HOLOFERNES. Fauste, precor gelida qvando pecus omne sub umbra ruminat – ja niin edespäin. Ah, sinä hyvä vanha Mantuanus!¹¹ Minä voin sanoa sinusta samaa kuin matkustaja Venetiasta:

 
– Vinegia, Vinegia,
chi non ti vede, non ti pregia.
 

Vanha Mantuanus! Vanha Mantuanus! Joka ei sinua ymmärrä, se ei sinua rakasta. – Ut, re, sol, la, mi, fa.¹² – Anteeksi, hyvä herra, saanko kuulla sisällyksen? Tai pikemmin, niinkuin Horatius sanoo tuossa – Mitä hittoa, värssyjäkö?

NATHANAEL. Niin kyllä, ja sangen oppineita.

HOLOFERNES. Suokaa minun kuulla siitä stroofl, stanza, värssy. Lege, domine.

NATHANAEL (lukee).

 
"Jos lempi valan rikkoo, niin kuinka lempeen vannon?
Min kauneuteen vannon, se pysyy, eikä muu.
Vaikk' itseni ma petän, sua pettääkö mä hannon?
Kuin pajuvitsa taipuu sun eessäs tammipuu.
Pois kirjans' oppi heittää ja silmiäsi lukee,
Niiss' ilot kaikk' on, mitä vain voi taito käsittää.
Sun tuntemises yksin se tiedon tiedoks pukee;
Se kieli vain on viisas, ken voi sua ylistää.
Ken ei sua ihmettele, se vain on tietopuoli —
Mun älyni on ylväs, kun ihmetellä voi.
Zeun jylinä on äänes ja silmäs Zeun on nuoli:
Kun vihoissas et ole, tää säihkyy, tuo se soi.
Suo, taivaallinen, anteeks, ett' alhain maisin kielin
Ma taivaan kauneutta näin ylistellä mielin!"
 

HOLOFERNES. Te ette löydä apostrofeja ja hairahdutte näin korosta. Antakaahan kun minä tuota canzonettaa silmäilen! Tässä on vain tavumittaa tarkattu, mutta eleganssi, keveys, runouden kultainen poljento – caret. Ovidius Naso se vasta oli mies! Ja miksikä juuri Naso? Siksi että hän haistamalla vainusi fantasian lemuavat kukkaset, mielikuvituksen ponnet. Imitari ei ole mitään; imitari voi koira herraansa, apina hoitajaansa, opetettu hevonen ratsastajaansa. Mutta, damosella, neitsyt, onko tämä kirje osoitettu teille?

JAQUENETTA. On, herra, sen on lähettänyt eräs herra Biron, tuon vieraan kuningattaren hovimiehiä.

HOLOFERNES. Tahdon katsastaa päällekirjoitusta. "Ihanaisimman neiti Rosaliinan lumivalkeaan käteen." Tahdon uudestaan tarkastaa kirjeen hengestä sen persoonan nimitystä, joka on sen kirjoittanut sille henkilölle, jolle se kirjoitettu on. "Teidän korkeasukuisuutenne nöyrin, alamaisin palvelija, Biron." Herra Nathanael, tämä Biron on niitä kuninkaan valakumppaneita, ja tässä hän on asettanut sen vieraan kuningattaren saattonaiselle kirjeen, joka accidentaliter tai per progressionem on joutunut harhaan. – Sipsuta ja mene, pikku ystävä; jätä tämä kirje kuninkaan kuninkaalliseen käteen; se saattaa koskea tähdellisiä asioita. Älä kuluta aikaa niiaamisiin; minä vapautan sinut velvollisuudestasi. Adio!

JAQUENETTA. Hyvä Kallo, tule mukaan. – Jumala varjelkoon teidän arvoisuuttanne!

KALLO. Tulen kanssasi, tyttö.

(Kallo ja Jaquenetta menevät.)

NATHANAEL. Te olette toimittanut tämän asian jumalanpelvossa ja sangen omantunnon mukaisesti; ja niinkuin muudan kirkkoisä sanoo —

HOLOFERNES. Älkää puhuko, pastori, kirkkoisistä; minä pelkään kaikkia kaunistelevia kaunistuksia. Mutta palataksemme värssyihin: pidättekö niistä, herra Nathanael?

NATHANAEL. Vallan erinomaisesti, mitä kirjoitustapaan tulee.

HOLOFERNES. Minä tänään lounastan erään oppilaani isän luona, missä, jos te ennen atriaa suvaitsette ruokaluvulla ylösrakentaa pöytäkuntaa, minä sen privilegium'in nojalla, jota sanotun lapsen tai oppilaan vanhempain luona nautin, tahdon ottaa toimittaakseni teidän benvenuto'nne; ja jossa samassa paikassa tahdon toteen näyttää, että sanotut värssyt ovat sangen opittomat ja vailla sekä runouden että älyn että mielikuvituksen tuoksua. Minä pyydän teitä seurakseni.

NATHANAEL. Ja minä kiitän teitä, sillä seura on – niinkuin raamatussa sanotaan – elämän onnellisuus.

HOLOFERNES. Ja, haud dubito, raamattu on näissä asioissa erehtymätön tuomari. – (Pöllölle.) Herra, teidätkin minä kutsun. Ette saa evätä; pauca verba. Tulkaa! Jalosukuiset ovat riistanajossa, ja me menemme virvoituksille.

(Menevät.)