Kitabı oku: «Turhaa lemmen touhua», sayfa 4

Kolmas kohtaus
Toinen kulma samaa puistoa

(Biron tulee, paperilehti kädessä.)

BIRON. Kuningas vainuu otusta; minä vainoon itseäni. He ovat pikiintyneet ajoonsa; minä olin ajautunut pikeen, – pikeen, joka jättää tahran. "Tahran"! Ruma sana. No niin; paina puuta, suru! sillä niin sanotaan narrin sanoneen, ja niin sanon minäkin, ja minä olen narri. Hyvin todistettu, äly! Jumal' avita, tuo lempi on yhtä hupsu kuin Ajax, se tappaa lampaita, se tappaa minut; minä olen lammas. Taaskin hyvin todistettu minun puoleltani! En tahdo lempiä; jos sen teen, niin hirttäkööt minut! En, totta totisesti, en tahdo. Mutta ah, hänen silmänsä! – kautta taivaan valkeuden, jos ei tuota hänen silmäänsä olisi, niin en häntä lempisi; niin, noita hänen kahta silmäänsä! Niin oikein, minä en tee tässä maailmassa muuta kuin valehtelen, ja valehtelen omaan kurkkuuni. Minä lemmin, kautta taivaan, ja olen siitä oppinut runonteon ja raskasmielisyyden; ja tässä on kappale runojani, ja tässä raskasmielisyyteni. Yhden sonettini hän on jo saanut; hupsu sen vei, narri sen lähetti, ja neiti sen sai. Herttainen hupsu, herttaisempi narri, herttaisin neiti! Kautta maan ja taivaan, olisipa tuo soma sutkaus, jos nuo toisetkin kolme olisivat samassa kiipelissä! Tuossa tulee yksi, paperi kädessä. Jumala armossa suokoon hänen huokailla!

(Kiipeää puuhun.)

(Kuningas tulee, paperilehti kädessä.)

KUNINGAS.

 
Voi mua!
 

BIRON (syrjään). Haavoitettu, kautta taivaan! – Jatka, rakas Cupido! Sinä olet linnunnuolellasi satuttanut häntä vasempaan nisänpäähän. – Toden totta, salaisuuksia! —

KUNINGAS (lukee).

 
"Niin hellää suuteloa päivän kulta
Ei ruusun kastepisaroille suo,
Kuin sinun silmäs säteilevää tulta
Yökasteelle mun kasvojeni luo.
Niin kimaltelevista syvyyksistä
Ei heijastele hopeainen kuu,
Kuin kuvas minun, kurjan, kyynelistä:
Jok' itkun karpaloon se kuvastuu.
Jokainen kyynel, joka silmään kierii,
Triumfivaunuissaan sun voittoon vie.
Kas, kuinka kyynelvirta yhä vierii!
Mun tuskani sun maineesi on tie.
Äl' itsees mielly, muuten peilinäs
Iäti itkeä saan edessäs.
Sulouttas, valtain valtias, ei kieli
Voi kertoa, ei ajatella mieli."
Mitenkä sais hän tietää tuskani?
Paperin tuohon lasken.
 

(Päästää lehden kädestään.)

 
Armas metsä,
Luo varjos hupsun töihin! Kuka tulee?
 

(Vetäytyy syrjään.)

(Longaville tulee, paperilehti kädessä.)

(syrjään).

 
Mitä? Longaville? Ja lukee? Kuunnelkaamme!
 

BIRON (syrjään).

 
Sun kaltaisesi narrin lisää saamme.
 

LONGAVILLE.

 
Voi mua! Rikoin valani.
 

BIRON (syrjään).

 
Hän kulkee
Paperi rinnoilla, kuin valapatto.¹³
 

KUNINGAS (syrjään).

 
Hän lempii! Häpeäni seuraa saa.
 

BIRON (syrjään).

 
Niin, toinen juoppo toista rakastaa.
 

LONGAVILLE.

 
Minäkö ensimmäinen valapatto?
 

BIRON (syrjään).

 
Sua lohduttaa voin: kaksi muuta
peittää sama katto.
Sa tulet triumviiriksemme, paikkaan ylimpään,
Cupidon kaakinpuuhun, johon hölmöt hirtetään.
 

LONGAVILLE.

 
Nää jäykät värssyt lempeä ei nostaa voi.
Maria, lemmenvaltiaani, oi!
Ei, proosaks puhun; hukkaa riimityö!
 

BIRON (syrjään).

 
Oi, riimi Cupidon on housun vyö;
Sit' älä tärvele.
 

LONGAVILLE.

 
No, tämä menköön!
 

(Lukee.)

 
"Sun silmäs, joka puhuu taivaan kieltä
Ja jonk' on suhteen mailma voimaton,
Mun vietellyt on valanehdon tieltä.
Sun tähtes rikon, – sekö rikost' on?
Pois naiset kielsin, mutta sinä vainen
Oot jumalatar, sua en kieltää saa;
Ei taivaan lempeen koske vala mainen;
Sun armos synnistä mun puhdistaa.
Valat on henkeä, ja usvaa henki;
Kun maahan paistat, päivyt, sätees sun
Tään haihduttavat usma-valasenki;
Siis jos se rikkuu, syy ei ole mun,
Sen vaikka rikon. Viisas valan parhaan
Pois vaihtaa paratiisin ilotarhaan."
 

BIRON (syrjään).

 
Tuo vain on maksan kiihkaa, vain hekkumaa se valvoo.
Vai kana jumalatar! Epäjumalia palvoo!
Oi, auta, Herra, auta! Nyt harhaan joudutaan.
 

LONGAVILLE.

 
Tään kenen kanssa lähetän? – Haa! Seuraako saan?
 

(Kätkeytyy.)

(Dumaine tulee, paperilehti kädessä.)

 
BIRON (syrjään).
He piilosilla leikkivät, kuin lapset konsanaan.
Ma täällä ilmass' istun kuin puolijumalainen
Ja narriparkain salatöitä tähystelen vainen.
Viel' yksi säkki myllyyn! No, no älä perhanassa!
Dumainekin! Neljä kurppaa siis yhdess' altahassa!
 

DUMAINE.

 
"Oi, jumalainen Katri!"
 

BIRON (syrjään).

 
Oi, rienaileva narri!
 

DUMAINE.

 
Oi, kautta taivaan, ihme on hän henkimaailmain!
 

BIRON (syrjään).

 
Ei, kautta maan, hän ruumiikas on! Valehtelet vain.
 

DUMAINE.

 
Sen ambratukan rinnall' on itse ambra tummaa.
 

BIRON (syrjään).

 
Oi, korppi ambrankeltainen, se jotakin on kummaa!
 

DUMAINE.

 
Kuin setri sorja.
 

BIRON (syrjään).

 
Väärä! On toinen olka näivä
Kuin lapsen kantajalla.
 

DUMAINE.

 
Hän kaunis on kuin päivä.
 

BIRON (syrjään).

 
Kuin jotkut päivät; mut ei silloin saakaan päivä paistaa.
 

DUMAINE.

 
Oi, että toivomaani jo saisin minä maistaa!
 

LONGAVILLE (syrjään).

 
Ja minä myös!
 

KUNINGAS (syrjään).

 
Ja minä myös, oi isä taivainen!
 

BIRON (syrjään).

 
Aamen, ja minä myös! Niin tulis ilo ainainen.
 

DUMAINE.

 
Unohtaa hänet tahtoisin; mut hän vain elamoi
Kuin kuume veressäni; hänt' unohtaa en voi.
 

BIRON (syrjään).

 
Kuin kuume veressäsi! No, avaa sitte suonta
Ja laske armas kupposeen: siin' oisi älyn juonta!
 

DUMAINE.

 
Ma vielä kerran silmäelen tätä runo-rukkaa.
 

BIRON (syrjään).

 
Ma vielä kerran nään, kuink' älyn lemmenhoukka hukkaa.
 

DUMAINE (lukee).

 
"Poika näki lempivä
Kevätkuussa, lemmenkuussa,
Kuinka kukka hempiä
Tuuditteli tuulen suussa;
Hieno kukkasen on huuli,
Sille suuta suikkaa tuuli.
Poika lemmensairas sois,
Taivaan tuuli hän ett' ois:
'Tuuli poskeasi muiskaa,
Suo se riemu mulle!' kuiskaa.
'Mutta ah! ma valan tein,
Sua en koskaan taittaaksein.
Vala tuo on nuoren hukka:
Nuoren poimittava kukka.'
Syntisekskö sanot mun,
Jos sun tähtes hairahdun?
Zeus sun tähtes vannois vainen,
Ett' on Juno mustalainen;
Valtansa hän vaihtais pois,
Jos vain lempes voittaa vois."
Tuon lähetän, ja vielä monta, monta,
Joiss' ikävääni lausun suunnatonta.
Jos Longaville, Biron ja kuningas
Myös lemmess' oisi! Esimerkki, kas,
Petoksen tahrasta mun puhdistaisi:
Ei houkkain joukoss' yhtä huomattaisi.
 

LONGAVILLE (astuu esiin).

 
Dumaine, sun lempes armoton on vasta,
Kun lemmentuskiis etsit osakasta.
Sa kalpenet, mut punastuisin minä,
Jos joutuisin noin ansaan kuin nyt sinä.
KUNINGAS (astuu esiin).
Punastu vain! Syyss' olet yksin verroin,
Ja herjatessas herja kaksin kerroin.
Mariaa etkö lemmi? Eikö sille
Runoja koskaan tehnyt Longaville?
Povelleen koskaan ristiin käsiään
Ei pannut, vaimentaakseen sydäntään?
Ma tuonne pensaikkoon kun piilouduin,
Näin teidät, puolestanne punastuin;
Näin ilveenne ja kuulin runon pauhun,
Himonne näin ja huokaustenne sauhun.
"Ah!" sanoi toinen, kehui silmäin tulta;
"Zeus!" sanoi toinen, kiitti hiusten kultaa.
 

(Longavillelle.)

 
Sa pattovalall' aioit taivaan ostaa.
 

(Dumainelle.)

 
Ja sinä Zeunkin petturiksi nostaa.
Biron mit' arvellee, kun kuulla saa,
Ett' oli valanne vain joutavaa?
Kuink' ilkkuukaan ja ivaa salamoi!
Ja kuinka nauraa, hyppii, ilakoi!
En, vaikka mailman saisin, enpä soisi
Ett' yllättää näin minua hän voisi.
 

BIRON.

 
Siis heti ruoskin tekopyhän juonet.
 

(Astuu alas puusta.)

 
Ah, valtiaani, mulle anteeks suonet.
Hyväinen! Miksi lemmest' ahdistat
Maan matoja, kun itse rakastat?
Ei silmäs vaunu, ei! Sen kyynelissä
Erästä prinsessaa ei näkyvissä!
Et rikkonut sa vannomaasi valaa!
Hyi, runot vain on riimisepän alaa!
Sua eikö hävetä? Teill' eikö kellään
Häpyä, näin kun teitä yllätellään?
Te näätte toisissanne raiskan, te,
Mut minä teissä huomaan malkanne.
Mit' ilvettä ma näin ja hullutusta
Ja tuskaa, huolta, voihkaa, huokausta!
Tuoll' istuin tyynnä levossa, ja kas,
Jo muuttuu sääskeks itse kuningas,
Suur' Hercules se hyrrää kierittää,
Salomo viisas polskaa vierettää
Ja Nestor nakkaa piippaa poikain kanssa
Ja synkkä Timon nauraa tosissansa!
Miss' istuu tuskas? sano, Dumaine hyvä;
Ja missä, Longaville, sun vaivas syvä?
Ja kuninkaani? Sydämmessä, haa! —
Häälientä, hei!
 

KUNINGAS.

 
Jo karvaaks pila saa.
Sin' olet salaa yllättänyt meitä.
 

BIRON.

 
Te yllätitte mun, en minä teitä.
Olen kunnon mies; ma synnin tekisin,
Jos pyhän valani ma rikkoisin.
Min' olen yllätetty, teidänlaiseen
Kun seuraan yhdyin perin horjuvaiseen.
Runoja teinkö minä? Huokailinko
Ma Riika piikaa? Aikaa kulutinko
Koruun ja loruun? Ylistinkö myötä
Näköä, otsaa, silmää, rintaa, vyötä,
Tai kättä, jalkaa, säärtä, päkiätä,
Suuta ja muuta? – (Aikoo mennä.)
 

KUNINGAS.

 
Seis, seis! Mikä hätä?
Ken pakoon juoksee? Kunnon mies vai varas?
 

BIRON.

 
Paeta lempeä on teko paras.
 

(Jaquenetta ja Kallo tulevat.)

JAQUENETTE.

 
Kiesauta kuningasta!
 

KUNINGAS.

 
Mik' on tuo kapine?
 

KALLO.

 
Vain kapinaa.
 

KUNINGAS.

 
Vai kapinaa! No mitä tähtää se?
 

KALLO.

 
Ei mitään, herra.
 

KUNINGAS.

 
No, jos se on mitään tähtäämättä,
Niin pois voit kapinoines sa mennä suoraa kättä.
 

JAQUENETTE.

 
Ma pyydän, hyvä herra, tää kirja lukekaa:
Kirkherra sitä epäili, se lienee kapinaa.
 

KUNINGAS.

 
Biron, se lue läpi.
 

(Biron lukee kirjeen.)

 
Mut keltä sinä sait sen?
 

JAQUENETTE.

 
He, tuolta Kallolta.
 

KUNINGAS.

 
Ja keltä sinä sait sen?
 

KALLO.

 
Dun Adramadiolta, Dun Adramadiolta.
 

(Biron repii kirjeen palasiksi.)

KUNINGAS.

 
Mik' on sun? Rikki revit sen? Näit vaaralliseks kait sen?
 

BIRON.

 
Vain turhaa, herra, joutavaa! Pois heittäkäätte pelko.
 

LONGAVILLE.

 
Kas, kuink' on kiihkeissään hän! Tuosta täytyy ottaa selko.
 

DUMAINE (noukkii palaset maasta).

 
Bironin on se käsialaa; tuoss' on nimi alla.
 

BIRON (Kallolle).

 
Äpärä sinä, pöllöpää, mun häpäisetkö vallan? —
Niin, tunnustan sen, syypää olen, syypää.
 

KUNINGAS.

 
Näänkö unta?
 

BIRON.

 
Kun kolmeen narriin neljäs yhtyy, täys on ruokakunta.
Te kuningas, ja minä, ja tuo, ja tuokin tuolla,
Olemme lemmenvarkaita, ja meidän täytyy kuolla.
Ma lisää kerron, mut ei nuo saa silloin olla lässä.
 

DUMAINE.

 
Nyt tasaluvuss' ollaan.
 

BIRON.

 
Niin, meit' on neljä tässä. —
No, eikö kyyhkyt mene?
 

KUNINGAS.

 
Pois, moukat, lähtekää!
 

KALLO.

 
Pois kunnon väki ajetaan, ja konnat tänne jää.
 

(Kallo ja Jaquenetta menevät.)

BIRON.

 
Nyt, rakastajat rakkaat, syleilyyn!
Liha ja veri kaiken kantaa syyn.
Merell' on luode, vuoksi; taivas muuttuu,
Ja vanhaan sääntöön veri nuori suuttuu.
On jokaisella luonnossansa määrä,
Siis meidän täytyi tehdä vala väärä.
 

KUNINGAS.

 
Tuo kirje sunko lempes oli luomaa?
 

BIRON.

 
Kysyykin! Ken vain Rosaliinan huomaa,
Se niinkuin raaka villi Indianmaan,
Kun kirkkaan idän portit aukeneepi,
Pää kumarassa, huikauksissaan,
Syleillen halpaa maata suuteleepi.
Ken röyhkän kotkankatseen rohkeneis
Sen tytön taivaalliseen otsaan luoda
Ja ei sen kirkkaudesta huikeneis?
 

KUNINGAS.

 
Kas vain tuot' intoa ja kiihkaa tuota!
Mun armaani on heljä kuu, mut sun
Se tuskin näkyvä on tähtiräivä.
 

BIRON.

 
Siis min' en minä, ei nää silmät mun.
Mun armaani jos häipyy, yöks käy päivä.
Suloista valituimmat kerääntyy
Kuin kukkakauppaan hänen poskillensa,
Siin' eri arvot yhdeks yhdistyy
Ja itse moite vait on moitteinensa.
Kaikk' ota puhetaidon kauneudet, —
Rusetta turhaa! Hän ei kaipaa noita;
Kehua sopii kauppatavaroita;
Vain rumennust' on vajaat kiitokset.
Erakko kurttu, sadan talven mies,
Siloittuu hänen katseestaan ja suortuu,
Pois putoo hartioilta iän ies,
Ja kehtolapseks sauvaniekka nuortuu.
Oi, maailmaan, hän aurinkona paistaa!
 

KUNINGAS.

 
Kuin musta puu on armaas, toden totta.
 

BIRON.

 
Kuin musta puuko? Puuta jumalaista!
Jos siit' ois puusta vaimo, kelpais ottaa.
Tääll' onko kirjaa? Vala lukekaa;
Ma vannon: kauneus ei kauneutta,
Tuon silmästä jos kauneuttaan ei saa.
Tuo mustuus suloisint' on suloutta.
 

KUNINGAS.

 
Ihmettä! Musta vankilan on pinta,
Yön hipiä ja airut helvetin,
Mut taivaan otsa kauneutt ihaninta.
 

BIRON.

 
Piru se kiusaa valoss' enkelin.
On armaan kulmat mustat murheissaan
Siit', että punaus ja tekotukka
On monen pojan viettelys ja hukka;
Siks kauneus hänessä on mustissaan.
Hän ajan muodin kääntää tavoilleen:
Jo nyt on luonnon väri punausta,
Ja puna, välttääksensä parjausta,
Itsensä mustaa hänen mielikseen.
 

DUMAINE.

 
No, siks se nuohoojakin musta on.
 

LONGAVILLE.

 
Ja kolarikin kiiltää niinkuin piki.
 

KUNINGAS.

 
Siks ihollansa kerskaa neekeriki.
 

DUMAINE.

 
Nyt loistaa yö, on soihtu tarpeeton.
 

BIRON.

 
Nuo teidän neidot sadetta ei kestä:
Varovat, että maali viruis pois.
 

KUNINGAS.

 
Sun neittäs sietäis satehessa pestä:
Monikin likasilmä kauniimp' ois.
 

BIRON.

 
Ma kauniiks häntä kehun tuomiopäivään.
 

KUNINGAS.

 
Piru silloin vähemmän sua säikyttää.
 

DUMAINE.

 
Noin voikin rakastua moiseen räivään!
 

LONGAVILLE.

 
On yhtä helttusi ja saapas tää.
 

(Näyttää kenkäänsä.)

BIRON.

 
Jos katukiviä sun silmäs oisi,
Hän liian siro niit' ois polkemaan.
 

DUMAINE.

 
Hyi, hitto! Silloin katu nähdä voisi,
Mit' ei voi muuten silmä konsanaan.
 

KUNINGAS.

 
Siis lemmimmekö kaikki todellaki?
 

BIRON.

 
Niin, kaikki ollaan valapattureita.
 

KUNINGAS.

 
Todista, Biron, ettei rikkureita
Täss' olla, ett' on pyhä lemmen laki.
 

DUMAINE.

 
Niin kyllä, täytyy pahaa liehistellä.
 

LONGAVILLE.

 
Oo, jokin keino, kuje verraton,
Mill' oisi perkelettä silitellä!
 

DUMAINE.

 
Valarikon rasvaa!
 

BIRON.

 
Sitä tarvis on. —
No, kuulkaa siis, te lemmen miekkamiehet!
Muistelkaa mitä ensin vannoitte:
Lukea, paastota, ei naista nähdä, —
Se nuoruuden on majesteetin pilkkaa.
Te paastota! Teill' liian nuor' on vatsa,
Ja kieltäymys se siittää tauteja:
Ja opille kun valan teitte, herrat,
Niin kukin teistä kirjat vannoi pois.
Haaveilla, miettiäkö aina voitte?
Te, kuningas, ja sinäkin, ja sinä,
Kuink' oisitte te löynneet tiedon aarteet,
Jos kauniit' ei ois naisen kasvoja?
Naissilmistä ma tämän opin sain:
Ne on se opinahjo ja se kirja,
Jost' ammensi Prometheus tulensa.
Tuo kirjain tonkiminen kahlehtii
Niin verisuoniin virkut elonhenget,
Kuin ponnistus ja alituinen liike
Lamauttaa matkamiehen jännevoiman.
Kun naista näkemästä kieltäydyitte,
Niin silmän käytön pois te kielsitte,
Ja opin myös, jok' oli valan aihe.
Maailmass' onko kirjaa, joka niin
Opettaa kauneutta kuin naisen silmä?
Niin, oppi vain on jokin lisä meissä,
Ja oppimme on siellä, missä me;
Siis naisen silmiss' itsesi jos näet,
Niin näet kaiken oppisikin niissä.
Oo, valan teimme opiskella, herrat,
Ja sillä kirjat pois me vannoimme.
Te, kuningas, ja sinäkin, ja sinä,
Teist' irti saisko lyijynraskas miete
Niin hehkuvia runosäkeitä
Kuin kauniin opettajan sulosilmä?
Muu oppi innotonna aivoiss' istuu,
Työjuhdillensa kuiville se tuskin
Isosta vaivast' elintarpeet suo;
Mut lempi, naisen silmäst' opittuna,
Ei elä yksin aivoin kammitsoissa,
Vaan elementtein voimalla se kiertää
Kuin aatos nopeasti joka tarmon
Ja panee joka tarmoon kaksoistarmon,
Lisäten näin sen tehoa ja tointa.
Siit' aimo terävyyden silmä saa;
Kotkankin näön sokaa lemmen katse;
Pieninkin ääni lemmen korvaan soi,
Miss' urkkivan on varkaan kuulo tylsä;
Arempi, hienompi on lemmen tunto
Kuin herkät sarvet etanan; ja maireemp'
On maisti lemmellä kuin Bacchuksella.
Sisultaan lempi on kuin Hercules,
Ain' ylös Hesperidein puihin kiipee;
Kuin Sfinxi viekas, sulosointuinen
Kuin kannel, Phoiboon hiuksin kielitetty.
Kun lempi haastaa, jumaltenkin kuoro
Nukuttaa taivaan unilauluillaan.
Ei tohdi runoniekka kynään käydä,
Jos sit' ei kasta lemmen huokauksiin;
Mut silloin villin korvaa runo hurmoo
Ja tyranniinkin hellyytt' istuttaa.
Naissilmistä mä tämän opin sain:
Niiss' yhä Prometheuksen tuli säihkyy.
Ne on se kirja, opinahjo, koulu,
Mi koko mailmaa ohjaa, tukee, neuvoo;
Ei ilman niitä mitään kelpaavaa.
Pois naiset vannoa on narrin työtä,
Ja narrin työt' on pitää moinen vala.
Viisauden tähden – jok' on kaikkein mieleen
Ja lemmen tähden – jonk' on mieleen kaikki
Ja miehen tähden – jost' on naisen synty —
Ja naisen tähden – jost' on miehen alku —
Pois valat, jotta saamme itsemme!
Valaamme muuten itse hukkaannumme.
On hurskastakin moinen valan rikko,
Täss' itse laupeus kun täyttää lain;
Ja mik' on ero laupeuden ja lemmen?
 

KUNINGAS.

 
Siis, pyhä Amor! Taistoon, soturit!
 

BIRON.

 
Esille pamput! Hyökkäys päälle, herrat!
Hei, hopsan, kumoon kaikki! Mutta neuvon,
Ett' olkaa taistelussa selin päivään.
 

LONGAVILLE.

 
Vakaasti puhukaamme, ilkkumatta:
Siis noita ranskakkoja kosimme?
 

KUNINGAS.

 
Niin, ja ne saamme myös. Siis miettikäämme
Huvia heille heidän teltoissaan.
 

BIRON.

 
Mut puistost' ensin tänne tuomme heidät,
Ja palatessa kukin armastaan
Kädestä viepi. Iltapuolla sitte
Jotakin kummaa ratoks keksimme,
Niin sopivaa kuin lyhyt aika myöntää.
Ilot, hypyt, naamiaiset toimitamme,
Näin kylväin Lemmen tielle kukkiamme.
 

KUNINGAS.

 
Pois! Käyttäkäämme mitä aikaa jää;
Ei aikaa nyt saa turhaan menettää.
 

BIRON.

 
Ken kylvää lustett', ei saa viljaa niittää;
Tasaista uraans' oikeus kulkee vaan.
Lepakot vaimoiks rikkureille riittää;
Parempaa kuparill' ei saadakaan.
 

(Menevät.)