Kitabı oku: «Turhaa lemmen touhua», sayfa 5
VIIDES NÄYTÖS
Ensimmäinen kohtaus
Toinen kulma samaa puistoa
(Holofernes, Nathanael ja Pöllö tulevat.)
HOLOFERNES. Satis qvod sufficit.
NATHANAEL. Kiitän jumalaa teistä, herra. Teidän pöytäpakinanne olivat teräviä ja sisältörikkaita; huvittavia, olematta naurettavia, älykkäitä, olematta teeskenneltyjä, rohkeita, olematta omahyväisiä, uutukaisia, olematta siltä vääräoppisia. Keskustelin tänä quondam päivänä erään kuninkaan seuralaisen kanssa, jonka arvo, nimi eli nimitys on Don Adriano de Armado.
HOLOFERNES. Novi hominem tamqvam te. Hänen huumorinsa on lennokas, puhetapa peremptorinen, kieli lipeä, silmä kunnianhimoinen, käynti majesteetillinen ja koko yleiskäytös turhamainen, naurettava ja pöyhkeä. Hän on liian keimeä, liian konstaileva, liian teeskennelty, liian eriskummainen, ikäänkuin liian ulkomaalaistunut, jos niin saan sanoa.
NATHANAEL. Sangen erinomainen ja valittu epitetum.
(Ottaa esiin muistikirjansa.)
HOLOFERNES. Hän venytteleepi puheliaisuutensa rihmaa hienommaksi kuin hänen todistelunsa säie sallii. Minä inhoan tuollaisia fanaattisia fantasmeja, tuollaisia epäseurallisia, turhantarkkoja apinoita, tuollaisia oikeinkirjoituksen rääkkääjiä, jotka sanovat "nuo", kun pitäisi sanoa "nuot"; "ne", kun pitäisi ääntää "net" – n, e, t, eikä n, e; jotka tavaavat "selän", eikä "seljän"; "lukia" sine j, eikä "lukija" cum j; "punainen" on "punanen", "haaksi" vocatur "haahti", "taakse" abbreviatur "taa". Semmoinen on inhoittavaa – tai niinkuin hän sanoisi: inhottavaa – siitä sukeltaa esiin insania – ne intelligis; domine? – mielettömyys, hupsuus.
NATHANAEL. Laus deo, bone intelligo.
HOLOFERNES. Bone? bone, kun pitäisi olla bene. Priscianukselle pieni korvapuusti! Olkoon menneeksi!
(Armado, Tiisa ja Kallo tulevat.)
NATHANAEL. Videsne, quis venit?
HOLOFERNES. Video et gaudeo.
ARMADO (Tiisalle). Spoika!
HOLOFERNES. Qvare spoika, eikä poika?
ARMADO. Rauhan miehet, tervehdykseni!
HOLOFERNES. Sotaisa herra, salutationem!
TIISA (syrjään Kallolle). He ovat olleet suurissa kielipidoissa ja sieltä varastaneet rippeet.
KALLO. Oo, he ovat jo kauan eläneet sanojen sekalatkulla. Ihmettelen, että herrasi ei jo ole sinua niellyt sanan verosta, sillä ethän ole kiireestä kantapäähän niinkään pitkä kuin honorificabilitudinitatibus; helpompi on nielaista sinut kuin lökari-rusina.
TIISA. Vait! Jyrinä alkaa.
ARMADO (Holoferneelle). Monsieur, tehän olette kirjanoppinut?
TIISA. On oikein, hän opettaa pojille aapiskirjaa. – Mitä on a, b, takaperin luettuna, sarvet päällä?
HOLOFERNES. Bä, pueritia, sarvijaakko.
TIISA. Bä, tyhmä pässi, sarviniekka. – Kuulette, että hän on oppinut.
HOLOFERNES. Qvis, qvis, sinä kerake?
TIISA. Yhdestoista kerakkeista, jos te ne luettelette järjestyksessä, taikka kuudes, jos naikkonne sen tekee.
HOLOFERNES. Kyllä minä: dee, hoo, jii, koo, ällä, ämmä…
TIISA. On lammas. Jahka minä jatkan: ännä, pee, ärrä, ässä, tee; nyt te olette lammas.
ARMADO. No, kautta Mediterraneum'in suolaisen laineen, sepä sievä isku, sukkela älyn pisto! Puksis, muksis, pau ja pilkkaan! Sillä sutkalla oli sarvet.
TIISA. Ja jos lapsukainen ne panee vanhan miehen päähän, niin tulee siitä sarvipää.
HOLOFERNES. Mikä tarkoitus? Mikä tarkoitus?
TIISA. Sarvet.
HOLOFERNES. Sinä väittelet kuin infantia. Mene hyrrääsi hyräyttämään!
TIISA. Jos annatte sarvenne hyrräksi, niin kyllä minä hyräyttelen teidän häpeäänne circum circa. Hyrrä aisankannattajan sarvista!
KALLO. Vaikk'ei olisi minulla muuta maailmassa kuin penni, niin antaisin senkin sinulle, että saisit ostaa piparkakkuja. Varrohan, tässä on sama honorarjumi, jonka sain herraltasi, sinä älyn penninkukkaro, sinä sukkeluuden kyyhkynmuna. Oi, jos taivaan armosta olisit vaikka vain äpärä-poikani! Minkä onnellisen isän minusta tekisit! Sinä osasit ad unkaan, naulan päähän, niinkuin sanotaan.
HOLOFERNES. Oo, tuo haiskahtaa lampaan latinalle: unkaan pro unguem!
ARMADO. Taitomies, praeambula; me pysymme erillämme barbaareista, me. Tehän se opetatte nuorisoa köyhäinkoulussa tuolla, missä tuo vuori näkyy.
HOLOFERNES. Tai mons, vaara.
ARMADO. Niinkuin suosiollisesti suvaitsette, vuoren asemesta.
HOLOFERNES. Sen teen, sans question.
ARMADO. Herra, kuninkaan suosiollisin mielihalu ja taipumus on onnitella prinsessaa hänen paviljongissaan tämän päivän takapäässä eli, niinkuin raaka rahvas sanoisi, iltapuolella.
HOLOFERNES. Päivän takapää, jaloarvoisin herra, on sopiva, soinnullinen ja tarkka vastine iltapuolelle; se sana on hyvin keksitty, valikoitu, ihana ja sopiva, sen vakuutan, hyvä herra, vakuutan.
ARMADO. Herra, kuningas on jalo ylimys ja minun uskottuni, sen vakuutan, todellinen ystäväni. Mitä meidän keskemme likeistä tapahtuu, se sikseen; – pyydän, ei mitään kohteliaisuuksia! – pyydän, lakki päähän! – ja muiden painavien ja sangen vakavaluontoisten asiain yhteydessä, jotka todellakin ovat sangen suuripainoisia – mutta se sikseen! – minun, näet, täytyy sinulle kertoa, että hänen armonsa suvaitsee – maa ja taivas! – joskus nojata minun halpaan olkapäähäni ja kuninkaallisella sormellansa, näin, pidellä minun ulostumiani, näitä minun moustaches; mutta, armas ystävä, se sikseen! Maa ja taivas! en nyt mitään tarinoita latele. Hänen korkeutensa suvaitsee vissillä erikoisilla kunnianosoituksilla onnellistuttaa minua, Armadoa, soturia, paljon kulkenutta miestä, joka on maailmaa nähnyt; mutta se sikseen! – Kaiken kaikkikaikkeus on se, – mutta, pyydän, hyvä ystävä, vaiti siitä, – että kuningas soisi, että tarjoisin prinsessalle, sille sulokyyhkyselle, jotakin hupaista näyttelyä, tai näyttökuvausta, tai naamiaisia, tai ilveilyä, tai ilotulitusta. Hyvin tietäen, että herra pastori ja teidän oma arvoisa persoonanne ovat verrattomia tällaisiin eruptio'ihin ja äkillisiin ilonpurkauksiin, niin sanoakseni, olen tämän saattanut teidän tietoonne siinä mielessä, että pyytäisin teidän avustustanne.
HOLOFERNES. Hyvä herra, teidän tulee esittää hänelle ne yhdeksän sankaria.14 – Pastori Nathanael, asian koskien jotakin ajan vietellystä, jotakin näytteille panemista tämän päivän takapäässä, joka on toimitettava meidän avullamme – kuninkaan käskystä ja tämän uljaan, kuulun ja oppineen herran – prinsessan nähden – niin sanon, ettei mikään ole niin sopiva esitettäväksi kuin ne yhdeksän sankaria.
NATHANAEL. Mistä löydätte miehiä kyllin arvokkaita niitä esittämään?
HOLOFERNES. Te itse olette Josua; minä tai tämä urhoollinen ylimys tässä, Judas Maccabaeus; tämä paimen – suurien jäseniensä eli raajojensa vuoksi – saa olla Pompejus suuri; kantapoika, Hercules.
ARMADO. Anteeksi, hyvä herra, erehdytte; hänessä ei ole tarpeeksi kokoa tämän sankarin peukaloksikaan; hän ei ole edes niin paksu kuin hänen nuijansa pää.
HOLOFERNES. Saanko minä pyytää puheenvuoroa? Hän saa esittää Herculesta nappapoikana; hänen sisälle- ja uloskäymisensä tulee olemaan käärmeen kuristaminen; minä sepitän apologian sitä tarkoitusta varten.
TIISA. Mikä erinomainen ajatus! Niin että jos joku kuulijoista sähisee, niin voitte te huutaa: "Oikein, Hercules, nyt sinä kuristat käärmeen!" Se on keino, millä saa pahan hyväksi; mutta vain aniharvat ovat hyvät sitä tekemään.
ARMADO. Entä ne muut sankarit?
HOLOFERNES. Minä itse näyttelen kolmea.
TIISA. Kolmesti urhoollinen mies!
ARMADO. Saanko sanoa teille yhden asian?
HOLOFERNES. Me kuuntelemme.
ARMADO. Jos ei tämä käy laatuun, pitää meillä olla joku ilveily varalla. Pyydän, tulkaa.
HOLOFERNES. Via! – Pöllö-kaima, sinä et ole puhunut sanaakaan koko aikana.
PÖLLÖ. Enkä liioin sanaakaan ymmärtänyt.
HOLOFERNES. Alons! Sinua pitää meidän käyttää.
PÖLLÖ.
Ma tanssiakin kyllä voin, tai rumpuakin lyödä,
Ja siten antaa sankareille vähän hyppytyötä.
HOLOFERNES.
Sa pöllömäinen, kunnon Pöllö, tule leikkiin myötä!
(Menevät.)
Toinen kohtaus
Prinsessan teltan edusta
(Prinsessa, Katariina, Rosaliina ja Maria tulevat.)
PRINSESSA.
Viel' ennen lähtöämme pohatumme,
Näin runsaasti jos saamme lahjoja:
Timanttivaruksiss' on ihan neito! —
Kas, mitä kuninkaan soi lempi mulle.
ROSALIINA.
Muut' eikö tullut lahjan kera, armo?
PRINSESSA.
Muut' eikö? Kyllä, lemmenrunoja
Niin paljon kuin voi paper'arkkiin ahtaa:
Molemmat sivut täynnä, reunat, kaikki;
Cupidon nimeen vaha ihan tarttuu.
ROSALIINA.
No, näin se pikku jumalainen varttuu;
Tuhannet vuodet onkin ollut lapsi.
KATARIINA.
Ja lisäks häijy ilki-veitikka.
ROSALIINA.
Sa hänt' et kärsi, siskosi kun ampui.
KATARIINA.
Niin hänestä hän synkän teki, raskaan;
Hän kuoli pois. Jos oisi kevyt ollut,
Elävä, virma, iloinen kuin sinä,
Ois isoäitinä hän voinut kuolla.
Sa voit sen: kevyt sydän elää kauan.
ROSALIINA.
Pimeä puhees on, se valaise.
KATARIINA.
Pimeä pinta keveästi syttyy.
ROSALIINA.
Enemmän valkeata pimeyteen!
KATARIINA.
Jos valkeata korjaan, voi se polttaa;
Siis pimeäksi jääköön puheeni.
ROSALIINA.
Sa minkä teet, sen pimeässä teet.
KATARIINA.
Mut sinä aina valkealla liehut.
ROSALIINA.
Jos liehun, en niin raskas lie kuin sinä.
KATARIINA.
Minäkö raskas? Huonoks minut arvot.
ROSALIINA.
Niin, arvottomassa ei arvomista.
PRINSESSA.
Oi, somat heitot, sievät älyn iskut! —
On, Rosaliina, lahja sullakin:
Mitä ja keltä?
ROSALIINA.
Jospa sanoisin!
Niin kauniit kasvot jos mull' ois kuin teillä,
Ois yhtä kallis lahjakin. Kas tässä:
Runoja myöskin, kiitos vain Bironin.
On mitta hyvä; jos ois samoin määrä,
Niin mailman kauniin jumalatar oisin.
Mua sataantuhanteen hän kaunoon vertaa;
Hän kuvanikin maalaa kirjeessään.
PRINSESSA.
Se onko näköisesi?
ROSALIINA.
On kyllä pränttiin nähden, vaikk' ei kehuun.
PRINSESSA.
Soma kuin kirjamuste; hyvä, hyvä!
KATARIINA.
ROSALIINA.
Varo sivellintä! Sua sutaisen,
Sunnuntaikirjain kullanpunainen!
Oo, kuink' on O'ta täynnä sulla posket!
PRINSESSA.
Vait, tyttöseni! Rokonarpiin kosket.
Mut mitä Dumaine sulle lahjaks kantoi?
KATARIINA.
Tuon hansikkaan.
PRINSESSA.
Kai parinkin hän antoi?
KATARIINA.
Kyll', armo hyvä; lisäks tuhansia
Säkeitä lemmenkiihkaa uhkuvia:
Vain valhetta ja ylistystä väärää,
Typerää patustyötä ilman määrää.
MARIA.
Tuon mulle Longaville ja vitjat nää
Ja virstaa pitkän kirjeen lähettää.
PRINSESSA.
Sen uskon. Kirje lyhemp' olla voisi,
Mut pidemmiks kai tyttö vitjat soisi.
MARIA.
PRINSESSA.
Näin viisaat tytöt kosijoitaan järsii.
ROSALIINA.
Ja narrit nuo kun moista pilkkaa kärsii!
Bironille ma vielä tahdon näyttää.
Oi, viikonkin jos saisin häntä käyttää!
Madella sais hän, orjan toimet täyttää.
Kipata, juosta, pitää silmäll' aikaa,
Runoillaan tehdä palkatonta taikaa,
Ja häntää lierutella mielissään,
Vaikk' ilkun aineena ois yhtenään.
Kuin äkäpussi häntä ahdistaisin,
Hänestä kunnes nöyrän narrin saisin.
PRINSESSA.
Kun viisas tulee narriksi, niin riittää
Sit' ivata. Kun hupsuutt oppi siittää,
Vaikk' oppi kuinka koreaks sen pukee.
Niin oppinut vain hupsu siitä sukee.
ROSALIINA.
Vähemmin nuorukaisen veri kiehuu,
Kuin vakaan miehen, jossa himot riehuu.
MARIA.
Ei hupsun hupsuus niin lie tuntuvaa,
Kuin viisaan, jota rakkaus hupsuttaa:
Älynsä kaikki voimat siihen käyttää,
Ett' älykkäältä voisi hupsuus näyttää.
(Boyet tulet.)
PRINSESSA.
Kas vain, Boyet! Ja nauravana suu.
BOYET.
Oo, sydämmeni nauruun pakahtuu!
PRINSESSA.
Mit' uutta kuuluu?
BOYET.
Armo, varustaukaa!
Aseihin, naiset! Sotavoimat laukkaa
Rauhaanne vastaan. Amor, naamar' yllä,
Teit' yllättää ja kiehtoo viehkeilyllä.
Varokaa! Älyn miekkaa hiokaa,
Tai pelkureina piiloon paetkaa.
PRINSESSA.
BOYET.
Kun siimeksessä sykomoori-majan
Ma aioin uinaella hetken ajan,
Niin lepoani häiritsemään, kas,
Lähestyy kumppaneineen kuningas
Juur' siimespaikkaa kohti. Linnun siivin
Ma lähipensaikkoon nyt salaa hiivin;
Ja kuulkaa mitä sinne kuulinkaan:
Tääll' ovat kohta valepuvuissaan,
Ja airuena paashi, pikku kettu.
Tät' ennalt' oli toimeens' opetettu,
Nyt sävyn neuvoivat ja kohtelun:
"Noin liikkua ja haastaa tulee sun."
Mut äkkiä heit' alkoi epäilyttää:
Vois majesteetin näky ällistyttää.
Kuningas sanoi: "Näet enkelin;
Mut pelko pois! Käy ees vain rohkeemmin!"
Ja poika huus: "En enkeliä pelkää;
Jos piru oisi, karmis ehkä selkää."
Hänt' olkaan taputellaan, nauretaan
Ja poikaa kehull' yhä rohkaistaan.
Yks irjuu, hieroo käsiään ja vannoo:
Ei mokomoo ou ennen kuultu, sannoo;
Taas toinen sormiansa napsuttaa
Ja huutaa: via! oivaa, ihanaa!
Kipakka kolmannelle mieleen muistuu,
Ja neljäs pyörön tekee, maahan suistuu.
Niin vihdoin kaikki nurmeen tupertuu
Ja nauravat, ett' irvessä on suu,
Siks että päätteheksi koko ilveen
Iloisa nauru haihtuu kyynelpilveen.
PRINSESSA.
Ja tänne aikovat he kaikki?
BOYET.
Kyllä,
Venäjän, ryssän puku kaikill' yllä,18
Ja aie on, jos osaan arvikoida,
Puhella, tanssia ja liehakoida
Ja lemmen urhotöillä ihannoida
Armastaan kukin, jotka tuntevat
Koruista, joita heille antoivat.
PRINSESSA.
Vai niin! Mut ei se käyne sentään niin.
Me pukeumme kaikin naamariin,
Ja naisen kasvoja ei ykskään heistä
Saa nähdä, noista arvon teikareista. —
Tuo ota, Rosaliina, tuota kanna,
Niin kuningas sun luulee armaakseen.
Ja sinä koristeesi mulle anna,
Niin mun Biron saa Rosaliinakseen. —
Te myöskin vaihto tehkää; kosijamme
Näin kujeillamme harhaan johdatamme.
ROSALIINA.
Pitäkää korut oikein näkymässä.
KATARIINA.
Mut mikä tarkoitus ja juoni tässä?
PRINSESSA.
Mun juoneni on heidän juonens' estää.
Tekevät meistä ivaa ainoastaan,
Mut minä panen ivan ivaa vastaan.
Näin väärälle kun kukin paljastavat
He sydämmensä, itse pilkaks saavat,
Kun ensi kerran taaskin tavataan
Ja ilman' naamaria puhellaan.
ROSALIINA.
Mut tanssitaanko, jos he meitä pyytää?
PRINSESSA.
Ei suurin surminkaan, ei siihen syytä;
Myös emme huoli heidän värssyistään,
Vaan lausujalle selkä käännetään.
BOYET.
Ivasta raukan sydän kuolla vois,
Ja rooli muistost' ihan hukkuis pois.
PRINSESSA.
Niin pitääkin; jos hältä herpoo kieli,
Niin kieliä ei muidenkaan tee mieli.
Parasta pila voittaa pilalla
Ja heidät lyödä omall' ivalla;
Näin heiltä kädest' omat aseet vääntää
Ja heille häpeäksi pilkka kääntää.
(Torventoitotusta näyttämön takana.)
BOYET.
Haa, torvet soi! Jo tullaan. Kasvot verhoon!
(Kuningas, Biron, Longaville ja Dumaine tulevat
venäläisiksi puettuina ja naamarit kasvoilla.
Tiisa, soittajia ja seuralaisia.)
TIISA.
"Te – terve, mailman kaunorikkaimmat!"
BOYET.
TIISA.
"Te, ihanimpain naisten pyhä parvi,
(Naiset kääntävät hänelle selkänsä.)
Mi koskaan miehiin selkänsä on luonut."
BIRON.
"Silmänsä", lurjus, "silmänsä"!
TIISA.
"Mi koskaan miehiin silmänsä on luonut.
Pulasta" —
BOYET.
"Pulasta", oikein, sillä pulassa nyt olet.
BIRON.
"Sulasta", lurjus!
TIISA.
"Sulasta suosista, te taivaan henget,
Pois kääntäkäätte" —
BIRON.
"Päin kääntäkäätte", lurjus!
TIISA.
"Päin kääntäkäätte päivänkirkas otsa —
Niin, päivänkirkas otsa" —
BOYET.
Tuo nimitys ei sovi ollenkaan;
Pikemmin sano: häiväntumma otsa.
TIISA.
Mua eivät kuule; joudun hämille.
BIRON.
Siin' onko sinun taitos? Mene, lurjus!
ROSALIINA.
Kysykää, Boyet, mitä vieraat tahtoo.
Jos kieltämme he puhuvat, niin suoraan
Sanokoot asiansa. Kysykää.
BOYET.
Mitä te prinsessalta haluatte?
BIRON.
Vain haastantaa ja hyvää kohtelua.
ROSALIINA.
No, mitä sanovat he tahtovansa?
BOYET.
Vain haastantaa ja hyvää kohtelua.
ROSALIINA.
Sen saavat; ja nyt voivat täältä mennä.
BOYET.
Sen saatte, sanoo, ja nyt voitte mennä.
KUNINGAS.
Sanokaa: monta virstaa mittailimme
Halusta saada häntä tanssiin viedä.
BOYET.
Sanovat monta virstaa mittailleensa
Halusta saada teitä tanssiin viedä.
ROSALIINA.
Ei niinkään. Kysykää kuin monta vaaksaa
On virstassa; jos mitanneet on monta,
Niin helppo sanoa on yhden mitta.
BOYET.
Jos tänne tullen virstat mittasitte,
Ja monet virstat, niin teilt' armo kysyy,
Kuin monta vaaksaa menee yhteen virstaan.
BIRON.
Me raskain askelin ne mittasimme,
Se sanokaa.
BOYET.
Hän itse teitä kuulee.
ROSALIINA.
Jos monta raskast' ootte virstaa käyneet,
Niin kuinka monta raskast' askeletta
Olette virstaa kohti mittailleet.
BIRON.
Sit' emme mittaa, mitä teille teemme;
Niin täys on intomme, niin ääretön,
Ett' emme koskaan mittaa vaivojamme.
Kasvonne päivänpaiste meille suokaa,
Sit' että, niinkuin villit, palvoisimme.
ROSALIINA.
Vain kuu on kasvoni, min pilvi kaihtaa.
KUNINGAS.
Miekkoinen pilvi! Kelpais virkaa vaihtaa!
Siis, kirkas kuu, sa tähtinesi loista
Silmäimme vesiin, – mutta pilves poista!
ROSALIINA.
Typerä pyyntö! Pyydä parempaa;
Nyt vain sa kerjäät vetten kuutamaa.
KUNINGAS.
Siis yksi tanssivuoro mulle suo,
Mun käskit pyytää; onko liikaa tuo?
ROSALIINA.
Siis soitto soimaan! Mutta joutuin nyt! —
(Soittoa.)
Ei, min' en tanssi: kuu on kääntynyt.
KUNINGAS.
Te ette tanssi? Mistä vihan aihe?
ROSALIINA.
Täyskuu ol' äsken; nyt on kuussa vaihe.
KUNINGAS.
Kuu sentään olette, ja minä mies.
Jo soitto soi; se liikuttaa kenties?
ROSALIINA.
Niin kyllä korvaa.
KUNINGAS.
Eikö jalkaa myös?
ROSALIINA.
Olette vieras, siis en itaroi;
Kätenne suokaa! – Tanssia en voi.
KUNINGAS.
Kätenne soitte?
ROSALIINA.
Niin, jäähyväisiksi. —
Niiatkaa, naiset, tanssin päättehiksi.
KUNINGAS.
Yks vuoro vainen! Älkää olko saita.
ROSALIINA.
En muuta siitä hinnast' antaa taida.
KUNINGAS.
Siis teill' on hinta? Mitä seura maksaa?
ROSALIINA.
Jäähyväiset.
KUNINGAS.
Oi, armotonta taksaa!
ROSALIINA.
Siis kauppa jää, ja hyvästit ma heitän:
Kaks niist' on naamarin ja puoli teidän.
KUNINGAS.
Kun ette tanssi, no, siis haastellaan.
ROSALIINA.
Mut kahdenkesken.
KUNINGAS.
Siihen suostutaan.
(Menevät puhellen syrjään.)
BIRON.
Makea sana, valkokäsi neito!
PRINSESSA.
Sokeri, maito, mesi: siinä kolme!
BIRON.
Vain kolmonenko? Sillä et mua solme.
Siirappi, sima, vierre; siinä heitto:
Kuus makeaa!
PRINSESSA.
Hyvästi seitsemäs.
Jo riittää peli; kammon vehkeitäs.
BIRON.
Salavihkaa sana!
PRINSESSA.
Mut ei makeaa!
BIRON.
Sapelle käy.
PRINSESSA.
Siis karvas?
BIRON.
Suvaitkaa!
(Menevät puhellen syrjään.)
DUMAINE.
Sanoa saanko teille sanasen?
MARIA.
No!
DUMAINE.
Kaunis immyt, —
MARIA.
Kaunis herranen!
Tuon saatte "kauniin impyenne" tähden.
DUMAINE.
Salassa vielä sana, sitten lähden.
(Menevät haastellen syrjään.)
KATARIINA.
Mitä? Onko naamarinne kieletöin?
LONGAVILLE.
Ma tiedän mitä kyselynne halaa.
KATARIINA.
No, joutuin sanokaa, sit' ikävöin.
LONGAVILLE.
Kaks kieltä teidän naamarinne salaa,
Ja miel' ois mykän kanssa tehdä tasa.
KATARIINA.
"Va sa?" niin sanoo Ruotsi. Ken on vasa?
LONGAVILLE.
Mitä, neiti, vasa?
KATARIINA.
Ei, vaan herra Vasa.
LONGAVILLE.
Tasaamme sanan.
KATARIINA.
Teidän kanss' en tasaa;
Se viekää, ruokkikaa, niin härjäks varttuu.
LONGAVILLE.
Ivanne kärki itsehenne tarttuu.
Vai sarvet neiti lupaa? Varokaatte!
KATARIINA.
Vasana kuolkaa, muuten sarvet saatte.
LONGAVILLE.
Yks sana salaa, ennen kuolemaa!
KATARIINA.
Mut hiljaa, tappuri jo vainuaa.
(Menevät puhellen syrjään.)
BOYET.
Pureva kiel' on naisen ilkkuvan,
Se vihloo niinkuin partaveitsen terä,
Hiuskarvankin se halkoo hienoimman;
Älykkäin äly on kuin turha erä
Sen hampaissa; se nopeammin entää
Kuin nuoli, luoti, tuuli, aatos lentää.
ROSALIINA.
Ei enää sanaakaan! Pois, tytöt, juoskaa!
BIRON.
Nyt saimme tyynni maistaa ivan ruoskaa.
KUNINGAS.
Hyvästi, hupsut! Heikot teill' on varat.
(Kuningas, loordit, Tiisa, soittajat ja seuralaiset poistuvat.)
PRINSESSA.
Tuhansin hyvästi, te ryssä-parat! —
No, tuossako ne ihmeälyt sitte?
BOYET.
Vain tuikkuja, jotk' itse sammutitte.
ROSALIINA.
Syötetty äly: suuri, paksu, röyhä!
PRINSESSA.
Kuninkaan älyks tylkeä ja köyhä.
Ens'-yönä eivätkö nyt hirteen menne,
Tai käyne naamarissa yhtenään?
Bironkin lörppä oli hämillään.
ROSALIINA.
Ah, kaikkein tila kurja! Paha enne!
Kuningas itkein sutkaa tapaeli.
PRINSESSA.
Biron se täyttä suuta sadatteli.
MARIA.
Dumaine mua palvellakseen miekan veti;
No point! ma huusin; mykäks meni heti.
KATARIINA.
Longaville sanoi: tuimelet mua, tyttö;
Ja arvatkaas, mink' antoi nimen?
PRINSESSA.
Syttö?
KATARIINA.
Niin, toden totta.
PRINSESSA.
Mene, tauti houkka!
ROSALIINA.
Niin kyllä, sukkelampi on jo moukka.
Mut kuulkaas, tytöt: kuningas mua kosi.
PRINSESSA.
Biron se mulle vannoi lempeään.
KATARIINA.
On Longaville mun ritarini tosi.
MARIA.
Kuin kuori puussa, minuss' on Dumaine.
BOYET.
Mut, kuulkaa, prinsessa, ja naiset hyvät:
Koht'ikään taas he tänne ilmestyvät.
Omassa puvussansa nyt he saavat;
Ei heidän helppo äskeist' ivaa sietää.
PRINSESSA.
Palaavat?
BOYET.
Palaavat, sen Herra tietää,
Ilosta hyppien, vaikk' äimii haavat.
Koruja vaihtakaa, ja tullessaan
Lemutkaa vastaan niinkuin kesän kukka.
PRINSESSA.
Lemutkaa? Sua ymmärtäköön hukka!
BOYET.
On naamioitu neito umpu vaan,
Mut naamiotta täysi ruusu aivan
Tai pilvest' ilmestyvä enkel taivaan.
PRINSESSA.
Vait, houkka! Neuvo meille toimitavat.
Jos meitä kosimaan he palajavat.
ROSALIINA.
Jos sallitte, niin ilman naamareita
Ivaamme niin kuin naamareissa heitä.
Sanomme narrijoukon käyneen täällä,
Kuvaton, ruma ryssän puku päällä,
Ja kummailemme, keitä olivat,
Kun narrikujeineen ja ilveneineen
Ja tyhmin, naurettavin proloogeineen
Noin suoraan telttahamme tulivat.
BOYET.
Pois, neidet, pois! Jo saapuu teikarimme.
PRINSESSA.
Pois, niinkuin arat kauriit, telttoihimme!
(Prinsessa, Rosaliina, Katariina ja Maria poistuvat.)
(Kuningas, Biron, Longaville ja Dumaine tulevat
omissa puvuissaan.)
KUNINGAS.
Jumalan rauha! Miss' on prinsessa?
BOYET.
Teltassaan. Haluaako korkeutenne
Mun sinne laittaa asialle?
KUNINGAS.
Kysy,
Hän suvaitsisko kuulla sanasen.
BOYET.
Sen teen; ja hänkin varmaan tekee sen.
(Menee.)
BIRON.
Tuo sutkan noukkaisee kuin kyyhky pavun,
Ja purkaa sen, kun Herra antaa avun.
Älyä kauppii: kamaa täynnä korit,
Käy kirkot, krouvit, markkinat ja torit.
Me, tukkukauppiaat, me emme tiedä
Noin nähtäville tavaraamme viedä.
Tuo mies se tyttöjä on käynyt kaulaan;
Ois Aatamina Eevan saanut paulaan.
Sopertaa, paistit leikkaa; vähin erin
Pois muiskaillut on hyppysensä perin.
Apinoi tapaa, matkii muotiloita,
Ja lautapelissäkin kuutioita
Somasti sättii; tenoria soittaa
Kuin hanuri; eeskäypänä hän voittaa
Muut kaikki; "kuinka hieno!" immet kuiskii,
Ja portaat hänen jalkojansa muiskii.
Hän kukka on, ja hymyilee kuin marja,
Ett' elfenluinen näkyis hammassarja.
Ken synnitönnä kuolla toivonee.
Vain kuiskaa: "mesikielinen Boyet!"
KUNINGAS.
Haa, rutto syököön hältä mesikielen!
Armadon pojalt' ihan vei hän mielen.
(Prinsessa, Boyet'n taluttamana, Rosaliina,
Katariina, Maria ja seuralaiset tulevat.)
BIRON.
Tuoss' on hän! – Käytös, mit' ol' ennen, mitä,
Ja mitä nyt, kun tuo mies noutaa sitä?
KUNINGAS.
Sulotar, runsas teille onnen sade!
PRINSESSA.
Ei sateess' olla mikään onni ois.
KUNINGAS.
Parempaa ymmärrystä teiltä sois.
PRINSESSA.
Parempaa toivottakaa. Liette kade?
KUNINGAS.
Tulimme tervehdyksille, ja kysyn:
Sopiiko linnaan tulla?
PRINSESSA.
Täällä pysyn;
Pysykää tekin valassanne. Mulle
Valapatto kauhuks on ja taivaalleki.
KUNINGAS.
Olette itse altis nuhtelulle:
Silmänne siveys rikkojaks mun teki.
PRINSESSA.
Siveyttä soimaatte; syy teiss' on vaan;
Ei siveys koskaan riko valojaan.
Kautt' impikunniani, yhtä kainon
Kuin puhdas lilja, vannon valan ainon,
Ett' ennen kärsin tuskat maailman,
Kuin teidän talon vieraaks rupean;
Niin kammon saattaa teitä kiusaukseen
Ja pyhän, vakaan valan rikkomukseen.
KUNINGAS.
Tääll' yksin elitte ja näkymätä
Ja aivan seuratta – oi, häpeätä!
PRINSESSA.
Ei niinkään, herra; täällä tottakaan
Ei ilot, huvit puutu meilt', ei mikään:
Tääll' oli ryhmä ryssiä vast'ikään.
KUNINGAS.
Kuin? Ryssiä?
PRINSESSA.
Niin, oikein sirokkaita,
Somia, sieviä ja kohteliaita.
ROSALIINA.
Ei häntä uskomista nimeksikään!
Hän ajan tavan mukaan höyliydestä
Moist' ylistää, mik' ylistyst' ei kestä,
Niin, meihin neljään neljä ryssää yhtyi;
He meidän kanssa puheisiinkin ryhtyi
Ja tunnin jauhoivat; mut uskokaa,
Ei viisaan sanaa heidän suustaan saa.
En – varjelkoon! – en heitä narreiks sano,
Vaan he kun janoovat, on narrin jano.
BIRON.
Oi, kuivaa pilaa! – Älynne se aivan
Saa tyhmäks viisaan. Tulisilmä taivaan
Kun kohtaa silmämme, niin valoon valo
Tukahtuu pois. Niin älynne on jalo,
Ett' aarteensa kun runsaat tyhjentää,
Niin viisaus tyhmäks, rikkaus köyhäks jää.
ROSALIINA.
Te rikas siis ja viisas; silmissäni —
BIRON.
Olen hölmö, tyhmistynyt köyhyyttäni.
ROSALIINA.
Mit' otatte te näin, se omaa lie:
Vain hölmö toisen suusta sanan vie.
BIRON.
Min' olen kaikki kaikkineni teidän.
ROSALIINA.
Kokoko narri?
BIRON.
Kaikki teille heitän.
ROSALIINA.
Mik' oli naamareista teidän oma?
BIRON.
Mikä? Milloin? Missä? Kysymyspä soma!
ROSALIINA.
Tuo, tuolloin, tuolla noin: tuo koppa korja,
Mi sisält' inha on, mut päältä sorja.
KUNINGAS.
