Kitabı oku: «Lohilastuja ja kalakaskuja», sayfa 10

TÄYLLÄ JA PERHOLLA

Saavuin eräänä keväänä koskelleni kaikkine uusine ja vanhoine perhoineni. Olin edellisenä keväänä ottanut talteen kaikkia niitä perhoja, joita koskella tapasin ja hakenut kaikista Helsingin urheilukaupoista niiden vastineet, mikäli niitä oli saatavissa. Niillä oli minun nyt kokeiltava. Olin kuitenkin tullut liika varhain, sillä perhot eivät vielä olleet ilmaantuneet. Heittelin viimekeväisiä, samankokoisia malleja, mutta kaikkialla yhtä huonolla menestyksellä. Silloin tällöin ajoi joku, räpsäyttäen pyrstöllään ja kääntyen kiivaasti pois. Sain kielteisen vahvistuksen siihen teoriaan, että mullonen ottaa perhoa vain silloin, kun sitä on koskessa toisessa tai toisessa muodossa. Kun ne eivät näe niitä luonnossa, eivät ne välitä niiden jäljennöksistäkään. Oikeauskoinen englantilainen perholla onkija olisi jäänyt odottamaan perhojen parveilua, istuskellen ja käyskennellen ja vartioiden kosken rannalla ryhtyäkseen toimeen vasta sitten, kun näki mullosten liikehtimistä pinnalla. En malttanut odottaa sitä, vaan ryhdyin toisiin keinoihin. En vielä silloin uskonut »suurperhoon». Koetin kyllä lohiperhoa Jock Scottia ja sainkin sillä muutamia, mutta kun pidin niitä satunnaisena saaliina, en jatkanut. Tässä saanen ohimennen huomauttaa, kuinka suuressa määrin jonkin pyydyksen menestyksellisyys riippuu siitä, miten hartaasti siihen uskoo ja millä vakaumuksella sitä siis käyttää. Usein saattaa kaikkein paraskin pyydyslaji siirtyä miltei hyljättyjen sarakkeeseen vain siitä syystä, ettei niillä malta kokeilla tarpeeksi. Luultavasti olisivat »suurperhot» tänä kevännä kelvanneet yhtä hyvin kuin sitten seuraavanakin.

Minä nyt sen sijaan turvauduin pyydykseen, jolla oli vanha hyvä maine Huopanassa, pieneen devoniin. Sitä otti heti, aivan pienetkin, jotka tavallisesti ottavat parhaiten perhoa. Sain niitä kymmenkunnan, joiden yhteinen paino oli noin kolme kiloa. Seuraavana päivänä sain suurempiakin, puolikiloisia ja kiloisia, jopa yhden liki kaksikiloisen. Tämä viimemainittu oli n.k. kannibaali, oman sukunsa syöjä, suurisuinen ja laiharuumiinen epämuodostuma, joka elää melkein yksinomaan kalaravinnosta, mieluimmin omaan sukuunsa kuuluvasta, ja joka on kosken kalakannan pahin vihollinen.

Mutta kun otti devonia, oli ilmeistä, että nyt ottaisi myöskin täkyä. Niinkuin jo ennen olen maininnut, en minä juuri mielelläni turvaudu täkyyn. Sen hankkimisessa on paljon puuhaa, sen kuljettaminen koskella mukana on hankalaa ja sen heittäminen kiusallista, se kun tuoreena ei tahdo kestää. Formaliinitäky ei myöskään ole miellyttävä käsitellä, vaikka se onkin sitkeämpi.

Ryhdyin kuitenkin onkimaan salakoita perhosvavalla. Vaihteen vuoksi on salakan onginta kylläkin hauskaa, varsinkin perholla, jota se ottaa mielellään. Sainkin niitä pian täkysumpun täyteen. Ennenkuin kuitenkaan ehdin itse niitä käyttää, saapui toveri, joka mielellään onki täyllä ja sai minun salakkani. Näyttäytyi, että salakka oli oikea pyydys. Kaloja löytyi melkein mistä hyvänsä ja ne olivat kaikki kosken parhaita, kilon kokoisia, mustia ja villejä. Toverini otti niitä yhtenäkin päivänä parikymmentä. Ja syönti kiihtyi päivä päivältä. Eräänä niistä, kun toverini oli matkustanut pois, kävin minä vuorostani kokeilemaan läpi koko kosken. Näitä samankokoisia mullosia oli siinä ylt'yleensä. Tuskin olin pudottanut salakan kuohuun tai kiven huopeeseen tai suvantoon tai arkkujen viereen tai puoman kupeeseen, kun kaikkialta karkasi mullonen esiin ja otti kiihkeästi, intohimoisesti ja nälkäisesti.

Oli kuin koko koski ylt'yleensä olisi ollut hermostumisen vallassa. On iso ero siinä tavassa, millä kala milloinkin ottaa. Kun syönti on oikein rajua, iskee se koko kidallaan, eikä tokaise vain huultensa huipulla—joskus se näyttää vain sitä seuraavan, suutaan avaamatta— nielee suurenkin pyydyksen kurkkuunsa, jokin näyttää iskevän useampaankin kertaan, jos ei ensi kerralla osu. Se näyttää menettäneen kaiken varovaisuusvaistonsa, olevan sokea näkemään karkeimpaakin koukkua ja paksuintakin peruketta.

Mikä tämän aiheuttanee? Todennäköistä on, että mullonen tähän aikaan vuodesta ottaa korvauksen siitä paastosta, jota sen on täytynyt kestää koko pitkän talven, ja seuraa silloin salakoita ja muita pikkukaloja, jotka siihen aikaan paltoutuvat koskeen ja jos niitä ei siellä satu olemaan aivan runsaasti, täyttää vatsansa kaikella mitä saa, ja niin paljolla kuin saa ja niin pian kuin saa. Mutta näiden päivien kiihkeään syöntiin vaikutti kai myöskin sää. Sillä kieltämätöntä on, että sääsuhteilla on suurikin merkitys syöntiin nähden. Seisovilla yksitoikkoisilla ilmoilla, olivatpa ne pitkällisesti sateiset tai poutaiset, huonontuu syönti huonontumistaan. Jos sitävastoin ilmanpaine on muuttumassa ja siitä aiheutuu levottomuutta ja syntyy sähköisyyttä, jos ukkonen uhkaa ja taivaalle kasvaa pilviä, jotka milloin luovat mustia varjoja, milloin päästävät päivän leimahtamaan ja sammumaan veden pinnalla, jos rakentuu sadetta ja se sitten kuuropilvin vuoron syntyy ja lakkaa samassa, silloin on syönnin aika. Syönti sellaisella säällä voi taas riippua—niin on arveltu—sekä sähköisyyden ja ilmanpaineen vaikutuksesta kalan organismiin että myöskin siitä, että yhtämittaa vaihtelevat varjot ja valot estävät kalan näkemästä pyydysten keinotekoisuutta ja ehkä myöskin häikäisevät sen silmiä. Tuo näistä syistä syntyvä optillinen levottomuus ehkä myöskin jossakin määrin suoranaisesti kiihoittaa kalaa. Kuinka tahansa, nyt oli sellainen sää ja kala söi rajusti. Se otti kaikkialla yhtä hyvin, Niskassa, välisuvannossa ja kosken alla.

Kunnes täyn syönti yht'äkkiä lakkasi. Samalla kuin ongin salakalla, minä aina tuon tuostakin koetin perholla. Oli tullut koskelle eräs toinen toveri, joka kalastaa melkein yksinomaan perholla. Hän palasi koskelta tuoden tullessaan kolme samanlaista mullosta kuin ne, joita oli saatu salakalla. Hän tavallisesti aina onkii lohiperholla, mutta nyt hänellä oli ollut ruskea korkkiruumiinen ja gelatiinisiipinen, joka jäljittelee päiväperhoa, efemeraa, jota englantilaiset kutsuvat Mayflyksi s.o. toukokuun perhoksi. Ja kun menin ulos, huomasin, että näitä perhoja survi ylös ja alas ilmassa. Panin samanlaisen ja otti sitä minultakin. Minulla ei ollut niitä kuin yksi vanha, jonka pian menetin. Kiinnitin silloin siimaan samanvärisen ja saman suuruisen Coch-y-bondhyn, jolla ei kuitenkaan ole siipiä niinkuin Mayflyllä, vaan ainoastaan tuuhea karvaruumis. Olin lukenut ja merkinnyt muistiin, että nämä perhot ajavat jotenkin saman asian ja että Coch-y-bondhyä ottaa silloin, kun efemeroja on vähän—niinkuin nyt oli. Sainkin sillä joitakuita.

Perhon syönti oli siis vihdoinkin alkamassa. Ja yht'äkkiä ne, nuo tavalliset pienet ruskeat ja harmaat keväiset koskiperhot, ilmaantuivatkin, kun olin niitä viikon verran odottanut. Vaihdoin Coch-y-bondhyn pienempiin ja sain Hoflands fancylla, Stoneflyllä, March brownilla, Hardys favouritellä, Governorilla y.m., joita minulla oli milloin mitäkin lajia aina kolme siimassani, nyt yhtä hyvin kuin sitä ennen devonilla ja salakalla. Jos olisin malttanut säästää nekin kalat perhosaikaan, olisin luultavasti saanut nekin perholla.

Sain samalla kokea, että nyt ei kelvannut mikään muu kuin perho. Kosken pöytä oli katettu mullosen kaikkein makeimmalla herkulla, jota se ahmi tavattomalla ahneudella. Perhoja tuli kuin tuiskuttamalla. Niitä kihisi kaikissa pensaissa, joista ne pelmahtelivat paksuina pilvinä ilmaan. Niitä parveili savunaan puiden latvoissa, juoksenteli puomia ja sillankaiteita pitkin kuin russakoita, niitä tunki silmiin, suuhun ja sieraimiin, ikkunat oli pidettävä kiinni, etteivät ne täyttäisi huoneita. Missä oli vähänkin suvantoa ja tyynempää vettä, siinä tuikkivat turvat, pätkivät pyrstöt, ja hypähteli korkealle mullosia ottaen ruokaansa sekä vedestä että ilmasta. Säyneitäkin mulahteli Välisuvannossa puoman ja maan välissä. Vasta tämmöisinä päivinä näkee, kuinka paljon kaloja koskessa todella on. Ruokaa riitti kaikille ja sittenkin sitä meni suurin osa hukkaan. Jokainen kala oli pian paksu kuin syöttöporsas, vatsa pingallaan ja kurkku läkähtymään asti täynnä. Oli istuttava rannalle iloitsemaan toisten ilosta, sillä pian aikaa ei maksanut vaivaa koettaakaan keinotekoisin perhoin kilpailla luonnollisten kanssa, jotka elävinä putoilivat veteen ja lentelivät ja juoksivat pinnan yllä ja pintaa pitkin. Sinä päivänä kuin perhostulva oli korkeimmillaan, en saanut ainoatakaan, en perhoilla, en salakalla enkä millään. Mullosten ei tarvinnut muuta kuin seisoa pää vastavirtaan ja aukoilla suutaan ja niellä. Satojen joukossa oli minun perhoni vain yksi ja siis vain sattuma, että se sattui suun kohdalle.

Näitä pitoja kesti useita päiviä. Sitten alkoi perhospyry vähitellen vaimeta ja sitä mukaa syönti taas parata. Kun mulloset turhaan odottivat luonnon tarjoilun jatkumista, ottivat ne taas minun tarjoamiani. Kokeilin kaikenlaisilla malleilla ja kaikki kelpasivat, erikoiset ja eriväriset. Sain pian tarpeekseni tästä ja lähdin. Ei makeata mahan täydeltä, ja tulee se kai kesä toinenkin—niinkuin tulikin.

UISTIN

Kalamies on usein vanhoillinen eikä helposti luovu pyydyksestä, johon hän on tottunut. Vanhat pyydykset voivat ruostua, mutta rakkaus niihin ei ruostu. Samasta syystä hän ei myöskään ensi tilassa taivu käyttämään sellaista, jolla joku toinen on saanut, mutta hän ei. Ja usein vanhalla ja rumemmallakin, johon rajattomasti uskoo, saa paremmin kuin uudella kauniimmalla, johon ei usko, sillä uskosta se tämä kalansaaliskin riippuu. Joka uskoo johonkin pyydykseen, hän taistelee sen uskonsa puolesta ja sen innostamana ja heittää hartaasti ja hikipäässä eikä veltosti ja välinpitämättömästi niinkuin silloin, kun pyydyksellä ei ole hänen täydellistä luottamustaan. Monien vehkeiden suhteen olen tuuminut: »Saattaahan se olla hyvä tuokin, siellä ja siellä, sitä ottaa semmoistakin, kun sattuu, ja kyllähän minä olen minäkin sillä koettanut ja jonkin saanutkin, mutta paras on panna se ja se s.o. se, millä minä yleensä olen saanut.» Vasta sitten, kun omat suosikit eivät kalasta, kun niillä turhaan olen piessyt koskea pitkin ja poikki, vasta sitten minä kuin jonkin ihmeen toivossa turvaudun toisen suosittelemaan, mutta silloin hyvin usein ei kalasta sekään.

Vaikka oppi-isäni Lybeck käytti paljon uistinta tai oikeastaan lippaa, joita hänellä oli useamman laatuisia, pieniä ja suuria, ja vaikka tiedän olevan vesiä, joissa uistin lohenkin onginnassa on melkein yksinomaan käyttökelpoinen, en minä ole siihen oikein päässyt perehtymään, jotavastoin olen takertunut devoniin ja heittelen sitä erivärisenä ja erikokoisena melkein aina silloin, kun en kalasta perholla. Sitä on helppo heittää, sitä saa erisuuruisia ja hopeisia ja kultaisia ja sitä voi ripolinillä maalailla minkä väriseksi milloinkin tahtoo. Sillä voi jäljitellä valkoista kalaa, keltaisenpunaista ja vihreänsinistä sekä elritsaa että pienintä mullosenpoikaa, jopa oikein pienellä harmaankeltaista koskiperhon toukkaakin. Lippa ja varsinkin soikea uistin sitävastoin leveytensä ja keveytensä vuoksi lentää huonosti ilman lyijyä, on varsinkin kirkkaalla säällä liiaksi näkyvä suurine koukkuineen, joita vauhti ei peitä niinkuin devonissa. Valkea täky, jota se jäljittelee, on aina parempi, ja ainoastaan sen puutteessa olen silloin tällöin käyttänyt uistinta etupäässä haukia varten. Se onkin enemmän tyynessä tai vain heikossa virrassa uistelevan kuin rannalta virvelöijän ja koskessa heittelevän pyydys. Se on sitäpaitsi arka ja koko lailla vaikeasti käsiteltävä pyydys, sen kuperuus kun pitää olla erilainen eri vahvassa virrassa, jotta liikehtely vastaisi pyörtyneen kalan liikettä, jota ainakin suurempi uistin ja lippa jäljittelee. Se ei saa lipattaa ja heittää kuperkeikkojansa vedessä liian nopeasti eikä myöskään liian hitaasti. Siinä suhteessa se kokonaan eroo devonista, joka aina pyörii yhtä tasaisesti akselinsa ympäri ja jonka liike aina on sama, pyöripä se hitaammin tai nopeammin.

Mutta kun uistin tai lippa sattuu olemaan oikeaa mallia siihen veteen, missä sillä kalastetaan, voi se tehdä ihmeitä. Ja erään uistimen kanssa minä kerran Huopanassa jouduin en tosin itse kalastajana, vaan toisen soutajana, semmoiseen syönnin peliin, että tulen sen aina muistamaan— ja harmikseni, jos sanon suoraan.

Tapasin kesällä Helsingin Esplanadissa vanhan kalakumppanin, joka sanoi olevansa menossa urheilukauppaan ostamaan jotakin uistinta, jonka hän oli huomannut erittäin tehoisaksi saaristossa haukia uistellessaan. Hän arveli, että se ehkä olisi hyvä Huopanan lohillekin. Minä en uskonut, jos en ollut uskomattakaan. Vaan sopiihan koettaa, sillä kaikkea pitää koettaa. Vaikka olenkin vanhoillinen siihen nähden, millä lopulta kalastelen, minä kyllä aina kokeilen uusillakin, negativinenkin kokemus on kokemus sekin. En edes tiedustellut, millainen uistin se oli, jonka hän aikoi ostaa. On pyydyksiä, jotka sattuma saattaa muotiin ja jota sitten kauppiaat kehuvat asiakkailleen ja joita herkkäuskoiset ostavat, kunnes ne sitten yhtä pian häviävät. Niissä on aina olevinaan jokin hienous ja salaisuus. Milloin pitää uistimen välttämättä olla päältäpäin kuparinvärinen ja alta hopeanvärinen, milloin taas päinvastoin, milloin ei kupari kelpaa lainkaan, vaan sitävastoin ehdottomasti vaski. Olen minäkin niitä ostanut ja maalannut ja galvanisoittanut, pääsemättä kuitenkaan selvyyteen toisen tai toisen ehdottomista eduista, sillä lopulta kaikki pyydykset kalastavaisuuteensa nähden riippuvat veden väristä ja syvyydestä ja taivaan pilvisyydestä tai poutaisuudesta ja kuka lopulta tietää mistä taiasta, mutta sen tietää jokainen kalastaja, että aina ne oikkuilee ja yllättelee. Elokuun keskivaiheilla tapasin toverini taas Huopanassa ja hänen laatikostaan tuli esille ainakin neljän tuuman pituinen soikea kalankuvainen hopeauistin, niitä semmoisia, joissa tylsä pyrstö on asetettu pääpuoleksi ja terävä pääpuoli pyrstöksi—miksi niinpäin, sitä en koskaan ole osannut selvittää—muodoltaan jotenkin samanlainen kuin se, jota käytetään Kemijoen suvannoissa. Ennen näkemistäni se erosi vain sikäli, että se oli yksivärinen ja kupera puoli oli tehty suomuille. Siinä. oli kolme koukkuparia, yksi ylinnä, toinen alinna ja kolmas keskellä, oikeita ankkureita.

–Mikäpäs siinä, uistin kuin uistin, ainakin siinä pysyy, kun kerran tarttuu, saattaa olla haukia varten hyväkin, mutta täytyy olla hyvin nälkäinen tai likinäköinen lohi, joka tuommoisen nielee.

–Menen minä nyt kuitenkin koettamaan aamiaiskalaa, kala kuin kala ja kala se on haukikin.

–Minä tulen soutamaan.

Toisen varmuus aina hiukan tarttuu. Eihän tiedä, syöhän lohi Keiteleessä sen suuria muikkuja ja ottaahan se koskessa salakkaakin, miksei se ottaisi senkin kuvaa niinkuin kaikenlaisen muunkin elävän ruokansa kuvaa?

Lähdimme niskaan hopeauistimen kauniisti kylläkin helähdellessä vapaa vasten. Oli tuulinen, lounaasta tempoileva ilma, milloin poudassa, milloin pilvessä. Niskassa on järven ja kosken rajalla pienoinen saari, jonka ympärillä on hyviä haukipaikkoja. Kierrämme sen ensin järven puolelta, mutta ei ole hauki syönnillään, vaikka on olevinaan niin hyvä pyydys, että sillä Tammisaaren satamassakin saa niin paljon kuin tahtoo. Ehkä ne ottavat saaren alapuolelta. Ei ota sieltäkään, vaan sen sijaan uistin kyllä useamman kerran ottaa pohjaan ja antaa haravansa täyden vesiheiniä. Siihen ne nuo moni- ja pitkäkoukkuiset yleensäkin ovat erittäin taipuvaisia, niillä on aivan erikoinen rakkaus myöskin pohjahakoihin, saa olla hyvin iso hako, joka niiden varassa ei nouse ylös.

–Maltahan … maltahan…

Laskeumme alemma, siinä on paikka, jossa melkein aina on hauki, onpa joskus vaihteeksi lohikin. Siinä on sitä varten tarpeellinen kivi ja kiven rannanpuolella ahvenheinikkotukko, jos ei siis siitä, niin ei mistään. Ja siinä se samassa ottaa kuin ottaakin. Näyttää olevan noin kilon painoinen, ja tulee oikonaan venettä kohti.

Toverillani on luja, kankea vapa, jonka kärki kyllä on melko lailla taipunut, käyristynyt monessa tasapäätappelussa, mutta kestää yhä. Se on saanut olla mukana monessa kovassa koetuksessa sekä Tainionkosken kuohuissa että Äänekosken rännikanavan niskassa, joissa ei kuulema auta olla helläkätinen; jos antaa lohelle hetkenkään hengähdysaikaa, se menee. Täytyy huumata se ensi tempaisulla niin, ettei se ehdi ajatellakaan lähtemistä pelastavaan kuohuun. Siima ja peruke ovat ystävälläni yhtä lujat, tapsi teräslangasta punottu. Kun hänen pyydykseensä kerran tarttuu, ja jos vielä tarttuu niin hyvin, että kalan suupieli kestää, silloin hän myöskin voi vetää sen uuvuttamatta maihin, ei niin isoa, ettei se tulisi. Sillä tekniikalla on kyllä monet heikotkin puolensa, mutta on ainakin yksi vahva, se että hyvän syönnin aikana ei aika mene hukkaan, niinkuin menee heikommilla vehkeillä. Ja onhan sellainen menettely urheilunkin kannalta tyydytystä antava sikäli, että ottaminen on koko ajan ottelua, vimmattua sylipainia elämästä ja kuolemasta ilman mitään kuolleita välikohtauksia, ilman yhtä ainoata hengähdyksen hetkeä, kala ei pääse painautumaan pohjaan, ei jurnittamaan eikä jarruttamaan, joka voi saattaa kärsivällisimmänkin epätoivoon.

Ja niinpä hauki nytkin vanhasta tottumuksesta otettiin oikonaan kotiin, pää korkealla, suoraan haaviin ja olisi kai tullut ilman sitäkin laidan yli yhtä kyytiä veneeseen. Vasta siinä se pääsi päristelemään ja päristelihe heti irti. Jos hän ei olisi pannut sitä niin tiukalle kuin pani ja päästänyt sen vain kerrankaan hyppäämään, olisi se päässyt jo ennen. Vahva vapa, luja siima, teräsperuke, isot koukut, tuima otto— ilman sitä se olisi mennyt ja kun ei mennyt, oli se tämän tekniikan voitto—joka oli todistettava ja taas kerran todistettu. Olimme siitä usein väitelleet … minä myönsin.

–Näetkös nytkin?

Näinhän minä, mutta en minä sittenkään vielä ollut kaikin puolin vakuutettu … annahan olla, kun tarttuu suurempi, oikein suuri, eivät siinä mitkään pelit kestä.

–Niin suuria ei ole … ja jos ei kestä, niin olkoon kestämättä; joskaan silloin en ole saanut, olen ainakin urheillut, jos en olekaan voittanut, olen ainakin taistellut.

–Siis jatkamme.

–Minä olen valmis.

Lähdimme toivehikkain mielin soutamaan, sillä missä ja mitä yksi hauki ottaa, siinä ja sitä ottaa toinenkin. Olihan jo todistettu, että tämä suomuselkäinen uistin kelpaa ei vain Tammisaaren sataman, vaan myös Huopanan haueille, ja minä ohjasin siis veneen takaisin vesille vähemmin epäilevänä kuin äsken. Uistimen omistaja oli niin vuorenvarma voitostaan, että sanoi: »Tuosta otetaan uusi ja parempi»—samassa kun hän heitti helisevän pyydyksensä ulos niin, että siima vinkui vavan renkaissa. Tuskin oli pyydys läiskähtänyt veteen ja ehtinyt hiukan upota, kun vapa taipui ja kala oli kiinni.

–Mikä se on?

–Lohi, souda!

Tunsin airoissakin, että se oli suuri, mutta en soutanut, vaan päästin päinvastoin venettä virtaan, ettei kiristys kävisi ylen suureksi. Huusin vielä hädissäni, että hän päästäisi siimaa. Se menee kuitenkin alas, on soudettava maihin ja seurattava mukana Välisuvantoon saakka.

–Souda, sanon minä! komentaa toverini.

–Katkeaa…

–Ei katkea, souda!

Teen työtä käskettyä. Se on todellakin lohi, ja koettaa turhaan sekä oman voimansa että kosken niskan vesivoiman avulla laskea alas. Kun vapamies vääntää rullaa ja soutumies airoja, on se pian pinnalla kuin äskeinen hauki, velloen veden kauheaan vaahtoon niinkuin täydellä paineelle liikkeelle pantu potkuri. Se ei voi sitä kauan kestää, sen täytyy koettaa pelastautua ylöspäin, kun ei voinut pelastautua alaspäin ja se syöksee eteenpäin venettä kohti, kilpaillen rullan ja soudun kanssa.

–Nyt on helvetti!

–Mikä on?

–Helvetti … älähän souda!

–Eikö enää?—Miksei?

–Malta!

–Pääsikö se?

–Ei, ei … rulla pakana… Nyt saat taas soutaa.

Oli tapahtunut, että rulla siiman kiskaisemana oli kimmonnut holkeistaan ja pudonnut kalastajan helmaan. Onneksi ei kala tiennyt siitä mitään, vaan tuli yhä ylöspäin, jollaikaa kalastaja oli ehtinyt panna rullan paikoilleen. Sellaisen kiristyskohtauksen jälkeen ei enää ollut pienintäkään pelkoa siitä, että se enää pääsee. Minä hinasin sitä siis tasaisessa tahdissa ylöspäin, se hyppäsikin, mutta hypätköön, oltiin syvällä vedellä ja jo niin ylhäällä, saaren kohdalla, ettei se olisi mennyt alas, vaikka olisi vähän hellittänytkin. Mutta toverini ei hellittänyt. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin lohi oli pyörtynyt ja alkoi parinkymmenmetrisen siiman päässä vintturoida pinnalla samanlaisin kuperkeikoin kuin se uistin teki, johon se oli tarttunut. Ja minä soudin rantaan, ajoin veneen kiinni kahden kiven väliin, tartuin koukkuun, eikä aikaakaan, kun meillä oli iso, ruskea, komea, ainakin kuusikiloinen koiraslohi veneessä, saatu uistimella, jota en olisi ikinä uskonut ottavan tämmöisellä kirkkaalla säällä. Oli otettu vajaassa viidessä minuutissa kala, jonka ottoon muulloin olisi mennyt yhtä monta kymmentä minuuttia ja joka luultavasti alas päästyään ja meidän noustuamme maihin olisi pysähtynyt vasta kosken alla Välisuvannossa.

–Mitäs sanot?

–Eläköön, hurraa!

Meillä oli siinä yhteinen tupakkatunti, ennenkuin aloimme uudelleen. Oli kuin olisimme kaataneet karhun ja pitäneet sille peijaisia. Ystäväni mieliala oli sekoittamaton ja minä soin hänelle sen tyydytyksen täydestä sydämestäni ja koetin itsekin olla siinä mukana. Koetin, sillä minun mielihyväni ei ollut aivan sekoittamaton. Ne siis todella ottavat tuommoistakin mammuttia Huopanankin lohet, joiden maku jo olisi pitänyt jalostua. Eikö niille todellakaan tarvitse tarjota sen hienompaa pyydystä? Siihenkö toteen meni kaikki heille antamani kasvatus pikkumullosesta alkaen. Eikö ne ymmärrä, että semmoinen ei lainkaan sovi minun perhoskoskessani? Eikö siis tarvita muuta kuin nakata mokoma metallilevy menemään ja vetää kuin köydellä veneeseen? Siihenkö toteen meni kaikki monimutkaiset perhoni, ja tutkimukseni ja teoriani ja tieteilyni senkin seitsemistä, senkin seitsemistä kymmenistä märistä ja kuivista ja suurperhoista ja pienperhoista? Olenko kaikkina näinä vuosina tehnyt turhaa työtä, nähnyt vuosikautisia vaivoja yhä hienontamalla pyydyksiäni ja päästänyt joka vuosi pienistä perhoistani ja hienoista perukkeistani kuinka monta monituista joka kesä! Ja koettanut opetella hienoja heittoja ja kehittää hienoja keinoja? Ja nyt kelpaa sille kosken arimmassa paikassa, matalassa niskassa, keskellä päivää, veneen pulikoidessa muutaman metrin päässä siitä, tuommoinen pelätti. Silloin niiden täytyy ottaa melkein mitä hyvänsä, vaikka suolaista silakkaa, joita kai siis täytyy ruveta varustamaan mukaansa vastavuosina?

–Mitäs tuumit?

–Tuumin vain, että se on komea kala ja että sinulla on ihmeellinen taikakalu uistimeksi.

–Tahdotko koettaa, vaihdetaan, ota sinä vapa, minä soudan?

–Kiitos, mutta kyllä minä yhtä mielelläni soudan itse.

Soudamme siis taas, laskemme niin alas kuin uskallamme siihen, missä niska alkaa viedä vettä kiivaammin, samalle linjalle kuin äsken. Kuljettelen venettä edestakaisin, ja uistin, joka välkkää siellä niin, että näkyy veneeseen saakka, heilahtelee ylpeästi ja voitonvarmasti veneen mutkien mukana, kunnes se siimaa laskettaessa lopulta katoo niskajänteen alkavaan kuohuun.

–Nyt siinä on samanlainen!

–Jollei se ehkä ole pohjassa?

Olisin melkein suonut, että se olisi ollut pohjassa. Olisin saanut ruveta uskomaan, että äskeinen lohi oli vain sattuma, ehkä vanha ja likinäköinen, elämäänsä kyllästynyt itsemurhaaja.

–Ole huoletta, ei se ole pohjassa.

Ottaminen tapahtui samoin kuin äsken. En koetakaan enää suositella omia ottotemppujani ja kiskon siis venettä ylös niin, että kokka kohisee. Rulla laulaa, vapa on melkein kaksinkerroin, se on niin suuri, että hänen sittenkin täytyy antaa sen mennä. Nyt huudan minä, miksi hän päästää.

–Ole huoletta, en minä päästä, kyllä se tulee, vaikka vähän meneekin, se on hauki.

Minusta on jostakin syystä mieluista, että se on hauki eikä lohi. Koska se on hauki, niin oli lohi sitäkin enemmän sattuma. Se on suuri hauki, yhtä suuri kuin lohi, oikea suvantojen vanha susi, jumalan kiitos, että sellainen peto kerrankin saadaan pois. Se olkoon kernaasti uistimen ansio.

Meillä on taas viihtyisä tupakkatunti veneessä samassa paikassa kahden kiven välissä ja minunkin mielihyväni on nyt sekoittamaton.

–Kaksi haukia ja lohi, kauniit aamiaiskalat, lähdemmekö jo?

–Otamme mennessämme vielä kolmannen hauen.

Soudan hänet taas samaan paikkaan. Ei ota, ainakin ovat loppuneet ne lohet, jotka ottavat uistinta. Mahdollisesti ottaisi nyt devonia ja perhoa.

–Muutammeko? Koetammeko sitten jollakin muulla?

–Emme.

–Sama se.

Käytän hänet vielä toisella rannalla, ennenkuin soudan ylemmä valkamaan. Soudan veneen aivan lähelle rantaa ja pyöräytän sen siinä takaisin. Siima ja uistin melkein pyyhkäisevät rantakiviä. Silloin on vapa vielä kerran vääränä ja siinä on vielä kerran lohi! Naaraslohi, pienempi kuin ensimmäinen, mutta kuitenkin lohi eikä hauki. Siis naaraslohetkin ottavat sitä, minun kaikkein kaunoisimmat, perhojeni parhaat ymmärtäjät—mutta herkutteleehan hienoinkin setteri välistä hevosen haaskalla kylän tiistien kera.

Vielä yksi hauki, siis neljä haukea ja kaksi lohta, se ei siis ole aivan yhtä hyvä lohiuistin kuin haukiuistin. Mutta ei ole enää epäilystäkään, että se sittenkin on erinomainen ase.

–Minä luovutan aseeni, minun on pakko antautua, onnittelen.

Kannamme saaliin korennossa pihaan. On ollut kaksi muuta miestä samaan aikaan koskella heittämässä sekä devonia että perhoja, niitä ja niitä, minun neuvokkieni mukaan. Ei kumpainenkaan ole saanut pyrstöäkään. Ainoastaan meidän uistimemme kelpasi. Samana päivänä saatiin sillä Alasuvannosta vielä kolmas suuri lohi ja haukia en muista kuinka monta.

Lähtiessään lahjoitti ystäväni minulle uistimensa ja kehoitti minua sitä ahkerasti käyttämään. Minä … minä en kastellut sitä kertaakaan koko syksynä. Sillä kalamies on vanhoillinen. Minä en tahdo, että Huopanan lohet oppivat ottamaan muuta kuin minun devoniani ja minun perhojani. Ja ottihan ne niitä ja ottavat kai vastakin.

Uistinta en käytä kiusallakaan, mutta jos hyvä toveri sallii, niin minä sitä hänelle kernaasti soudan. Sillä enpä muista, milloin minulla sittenkään olisi ollut niin jännittävän hipaisevaa kuin tuntiessani lohen pyrstön potkaisut airojen nenissä. Sekin sensatio olisi jäänyt kokematta, jollei vapa, siima, uistin ja pyydys olisi ollut tehty siltä varalta.