Kitabı oku: «Lohilastuja ja kalakaskuja», sayfa 9
Hän on saanut sen käsityksen, että Huopanankoskella on kahakka, sota jonkinlainen, että täällä tehdään vastarintaa sotaväelle, ja kivääri olalla ja patruunat vyöllä ja hattu päässä hän tulee tupaamme. Samassa saapuu autokin vallesmannin kanssa.
Alkaa sangen hassunkurinen kohtaus. Suomalainen järjestysvalta tekee hyökkäyksen venäläistä väkivaltaa vastaan ja—voittaa. Nimismies on suuriääninen, pontevaryhtinen vanha herra, joka polveutuu eräästä 1808-09:n sotasankarista, jolla silläkin sanotaan olleen komea ryhti ja iso ääni. Hän asettuu heti käskijän ja tutkijan ja yleisen syyttäjän kannalle ja vaatii aliupseeria ankaralle tilille passin anastuksesta. Semmoiseen ei heikäläisillä ole minkäännäköistä oikeutta! »Se olen minä, joka olen herra täällä, se olen minä, joka tarkastan passit ja annan oleskeluluvat.» Päivystäjä pyrkii selittämään ja puolustautumaan, mutta ovi paukautetaan kiinni hänen nenänsä edessä. Ainoastaan upseeri ansaitsee kunnian tulla kuulustelluksi. »Teillä ei ole täällä minkäännäköistä poliisivaltaa, teillä ei ole muuta tehtävää kuin kaivaa ojianne, mutta maantiestä ja matkustajista vastaan minä.»—»Panimaio, panimaio!»—»Panimaio! Niin, mutta se teidän olisi pitänyt ymmärtää heti. Ettekö osaa lukea omaa kieltänne? Onhan tässä venäjänkielinen lupakirja! Ettekö osaa lukea sisältä?»… Hän ripittää häntä niinkuin kenraali pikenttiään ja aliupseeri seisoo smirnaassa ja koettaa turhaan saada sananvuoroa. Hän änkyttää jotakin kalastuksesta, mutta saa uuden ryöpyn niskaansa. »Kalastuksen kanssa tässä koskessa teillä ei ole mitään tekemistä, sillä kalastus täällä on näiden herrojen ja heidän täytyy saada sitä harjoittaa niin kauan kuin he eivät ole teidän tiellänne ja eivät kai he ole teidän tiellänne kosken rantaa kävellessään enemmän kuin tukinuittajat ja muut kaikki, joiden on lupa vapaasti liikkua.»
Sanalla sanoen: kunnon nimismies esiintyy sillä tarmolla, esittää meidän passien anastuksen niin räikeäksi ja pöyristyttäväksi teoksi, niin tuimin katsein, mahtavin viiksen vetelyin ja pöytään paukahtelevin nyrkein, että upseeri lopulta pyytää anteeksi ja anoo, ettei asiasta tehtäisi raporttia—mihin me tietysti armollisesti suostumme. Ennen lähtöään asettaa nimismies poliisin koskelle valvomaan järjestystä meidän suojaksemme.
* * * * *
Me siis omituista kyllä suoriuduimme voittajina. Kalastelimme aikamme ja poistuimme sitten omasta alotteestamme. Aika oli laittomuuden ja väkivallan pahinta aikaa, jolloin kuitenkin, ainakin paikoitellen, oma järjestysvalta vielä osasi pitää arvoaan yllä. En tiedä, kuinka olisi käynyt, jos aika olisi ollut tätä nykyistä. Luultavasti »miliisi» ei olisi pannut tikkua ristiin. Mahdollisesti olisi talo piiritetty eikä meitä päästetty ennen pois kuin olimme luovuttaneet kalastusoikeutemme »kansalle».
Tavallaan valtausyritys kuitenkin onnistui. Me poistuimme sittenkin aikaisemmin kuin oli ollut aikomuksemme eikä enää sinä kesänä palattu. Eihän ole hauskaa urheilla poliisin turvin, ja tietoisena siitä, että ainakin oli yritetty käyttää vieraan maan miesten apua omia kansalaisia vastaan. Mielemme haikeus olisi varmaan ollut pienempi, jos olisimme aavistaneet, mihin muotoihin tämä veljeytyminen ja avun hakeminen myöhemmin tulisi pukeutumaan. Tämänkesäisten suurtapausten rinnalle oli meidän osallemme tullut vain pieni pirahdus. Olen kertonutkin sen vain siksi, että sillä kuitenkin oli enteen arvo.
Kesäkuussa 1917.
STENOFYLAX STELLATUS
Se on erään koskiperhon nimi, mutta lukijan ei pidä pelästyä, tämä ei tule olemaan mikään luonnontieteellinen esitelmä. Aion vain kertoa muutamista hauskimmista elämyksistäni, onkimisesta sillä keinotekoisella höyhenperholla, joka on jäljennös luonnonperhosta, koskihyönteisestä Stenofylax Stellatus. Monena syksynä olen saanut parhaat kalani, suurimmat loheni, silloin kun tämä perhonen on ilmaantunut vedenpinnalle. Se on antanut minulle mitä ihaninta urheilua, vienyt minut jännittäviin otteluihin, joista useimmista olen suoriutunut voittajana huolimatta hienoista vehkeistä, pimeästä, kivistä, puista, risuista ja muista esteistä. Niin pian kuin tämä perho hämärän tultua ilmaantuu lentelemään veden pinnan ylle, ilmaantuvat sen alle myöskin suuret lohet sitä saalistamaan, ja joka kerta kuin silloin kiinnitin vastaavanmuotoisen ja -värisen tekoperhon, tavallisesti Stone flyn tai March brownin tai August dunin tai Orange mallardin, siimaani, sain olla varma saaliista minäkin.
Kun lohet ja perhot näin kiinteästi kuuluvat yhteen, täytyy minun kertoa toisesta samalla kuin toisestakin. Ehkä tästä on jotakin oppia muillekin onkimiehille ja antaa oma intoni heillekin intoa hienompaan onkimiseen, jonka tieto ja taito meillä on hyvinkin alkuasteellaan. Suurimmalla osalla meidän onkimiehiämme ei ole aavistustakaan oikeasta perhosonginnasta, ei sen teoriasta eikä käytännöstä, saati sitten antavuudesta, vaikka meillä useimmat kosket, kaikkikin, ovat myös perhoskoskia eikä vain täky- ja uistinkoskia. Englannissa ongitaan melkein yksinomaan perholla ja siellä ministeritkin kirjoittavat perhoskalastuksesta laajoja tieteellisiä teoksia. Olen yhä enemmän kehittynyt melkein yksinomaan perhollaonkijaksi ja viime vuosien saaliistani on sekä pää- että kilolukuun nähden yhdeksänkymmentä sadasta otettu perhosvavalla. Tämä maa olisi varmaan monine koskineen hienommankin urheilukalastajan paratiisi, jos urheilukalastusta täällä harrastettaisiin yleisemmin ja koskemme ja virtamme saatettaisiin parempaan kuntoon ja hoitoon, kuin missä ne nyt ovat.
* * * * *
Otin muutamia vuosia sitten mukaani koskelta, jossa tavallisesti kalastelen, näytteitä siitä perhosta, jolla olin saavuttanut hyvät tuloksen. Pyysin erään hyönteisten tutkijan tiedemiehen sitä tutkimaan ja hakemaan kirjoistaan sen nimen ja antamaan minulle tietoja sen elintavoista ja synnyistä syvistä, joista en silloin tiennyt muuta, kuin että ne todella olivat »syvät», sillä sen verran olin selvillä, että perho putkahti maailmaan vedestä. Sain tietää, että tämä perho kosken yllä lennellessään laskee sen pinnalle suuren määrän hyvin pieniä munia, joita yhdistää toisiinsa useita tuumia pitkä gelatiinimainen nauha. Veteen tultuaan ne tarttuvat kiviin tai vesikasveihin ja kehittyvät siinä toukiksi, jotka pian kyhäävät ympärilleen kotelon kivistä, raakuista, hietamuruista, kasvijätteistä ja sen semmoisista, jotka ne käärivät ympärilleen silkinhienoilla kuiduilla. Tätä taloaan, joka on auki molemmista päistään, toukka kuljettaa mukanaan liikkuessaan pohjassa ja elää siellä kasveista tai vesieläimistä, jopa jotkut lajit pienistä kalanpoikasista, hyvin pienistä lohenpoikasistakin. Perho syö siis lohia, ennenkuin lohi syö sen—todellakin ihmeellistä luonnon kiertokulkua. On omituista ajatella, että tuo lohi, joka tuossa juuri särpäisee kitaansa perhon, on ehkä aikoinaan kiireesti kiven koloon piiloutuen nipin näpin pelastunut—saman toukan jonkin esi-isän kynsistä.
Elettyään toukkana vuoden päivät tuleva perho pureutuu kiinni johonkin vedenalaiseen kiveen tai puuhun ja kutoo silkkilangoilla kiinni kotelonsa molemmat päät ja lepää siinä liikkumatonna viikon pari. Sen ajan kuluessa se kehittyy perhoseksi, ja kun aika on täytetty, murtaa se kotelonsa ja soutaa maihin selällään, airoina keskimäinen jalkapari. Siitä se jonkin ajan päästä lähtee lentoon, hakien sulho morsianta ja morsian sulhoaan viettääkseen häitään, minkä jälkeen naaras laskee munansa veteen. Ja muutamien päivien kuluttua ne kuolevat molemmat, ne, jotka eivät sitä ennen ole joutuneet mullosten suuhun joko silloin, kun räpistelivät pohjasta pinnalle, tai silloin, kun laskeutuivat laskemaan siihen muniaan. Tämä nousu ja tämä lentely alkaa tavallisesti hyvin täsmälleen, miltei kellonlyönnilleen iltahämärissä auringonlaskun jälkeen ja päättyy yhtä äkkiä, kuin se oli alkanutkin.
Ja sen ajan tietävät lohet niin hyvin, että tulevat piiloistaan melkein minuutilleen silloin, kun Stenofylaxit lähtevät omistaan. Ne asettuvat erinäisiin sopiviin väijytyspaikkoihin, joissa virta on heikompi ja vedenpinta sileämpi ja joihin se sopivasti ja runsaammin kantaa kannettavansa. Suuremmat lohet valtaavat parhaat paikat keskemmällä, missä saalis on suurin, pienemmät saavat vaania syrjempänä ja taampana ja odottaa siellä, mitä heille voimakkaampien pöydältä liikenee. Äsken kuollut vedenpinta alkaa elää sitä mukaa kuin ilma elää, hyönteiset tulevat ja menevät. Isot pistävät turpansa tyynesti ja taitavasti vesikalvoon ja imaisevat herkkupalan kitaansa, jolloin vesikalvossa puhkeaa ja leviää ja kantautuu alas pyörylä toisensa perästä. Joskus posahtaa suurikin pyrstö tai viiltää vettä mahtava selkäevä, mutta useimmin lätkähtää pieni hännän huippu kiihkeästi ja silloin ampuu muita ketterämpi mullonen ylös ilmaan siepaten lennosta linnun, ennenkuin se ehti ohi tai veteen sortuen joutui parempaan suuhun.
Ja silloin on onkimiehen aika lähteä ylkää vastaan. Jos hän myöhästyy tai ei ymmärrä aikaansa, ovat perhot ja lohet tiessään ja otollinen hetki on ohi eikä tule takaisin ennen kuin huomeniltana, tai ei tule ollenkaan.
Mutta jos kalastaja tuntee koskensa ja tietää aikansa, silloin…
Etten myöhästyisi—sillä vaikka perhosten parveilu yleensä tuleekin tunnilleen, saattaa heidän kellonsa joskus käydä edelläkin—olin taaskin viime elokuun 24 p:nä, joka oli lauantai, lähtenyt koskelle noin kello 6 illalla, vaikka aurinko ei ollutkaan vielä laskenut. Vaikka alku ei työtä kaunistanutkaan, seisoi kuitenkin lopussa kiitos, ja siitä ehtoosta tuli yksi parhaita kalapäiviäni. Minulla oli uusi splitbambuvapa, jonka juuri olin saanut lahjaksi ystävältäni W–lta, mieheltä, joka on merkittävä tähdellä suomalaisten perhollaonkijain kirjaan. Kesemmällä olin katkaissut vanhan vapani, joka oli palvellut minua kymmenkunnan vuotta. Rietautuessani sillä tekemään tavallista pitempiä heittoja saavuttaakseni säyneet, jotka ajoivat perhoja kaukana suvannon rannasta, olin varaani pitämättä tartuttanut siiman ryssäin piikkilankapaaluun, joita heidän jäljeltään vielä kummitteli kosken rannalla, ja siinä meni tempaistessa kärki kahdeksi kappaleeksi. Ei tietysti ollut ajattelemistakaan saada Englannista uutta, niin kauan kuin saksalaiset olivat maassa. Tein, mitä oikeastaan ei pitäisi tehdä: pyysin lainata toisen työkalua. Kalatoveri pisti minulle kouraan parhaansa, varta vasten tämän kosken kalastusta silmälläpitäen tilatun uuden uutukaisen vavan. Jo edellisenä iltana olin sillä kokeillut. Se oli ihana ase, Hardyn parasta tekoa, kevyt, sopivasti joustava ja samalla tarpeeksi kiinteä kalaa uuvuttaessa.
En ollut tähän saakka tiennyt, mitä oikea perhosvapa oikeastaan on. Vanha greenheart-vapani oli siihen verraten raskas rumilas, kankea kuin aidan seiväs. Tämä uusi toimi miltei omin neuvoin, nostaen siiman vedestä oman jousensa ponnella ja laskien sen perhoineen takaisin veteen keveästi kuin höyhenen. Heti ensi heitolle tarttui sitä koettaessani suuri 5-kiloinen, ja kun se oli saatu maihin, toinen 6-kiloinen. Parina seuraavana iltana olin saanut 4-kiloisen, 3-1/2-kiloisen, 5-kiloisen ja 7-kiloisen, kaikki iltahämärissä siihen aikaan, kun Stenofylax Stellatus parveili. 7-kiloinen, mahtava koiraskala, otti vasta pimeän tultua. Se kulki ylös ja alas, kahden puolen arkkua, josta en olisi päässyt sitä seuraamaan, jos se olisi lähtenyt alas. Se aikoi jo kerran rynnätä jyrkän kosken jänteeseen, josta sen kuitenkin sain käännytetyksi kiristäen rullaa. Oli onnen kauppa, että vehkeet kestivät—luultavasti tasaisesti ja samalla lujasti joustavan vavan ansio. Kala kääntyi takaisin, ja sain sen lopulta houkutelluksi pois keskikoskesta arkun huopeeseen, siitä rannemmaksi suvantoon ja lopuksi ihan rantaan. Oli jo niin pimeä, etten enää nähnyt kalan liikkeitä muuta kuin pyrstön viristä hiukan vielä hämärtävää taivasta vasten. Onneksi ohenivat pilvet ja kuu tuli esiin. Sen valossa kala viimein otettiin uitettuna kahden kiven väliin, suurimpia mitä olen saanut.
Se oli se ilta ja nyt odotin samanlaista, sillä olihan paras aika vuodesta, elokuun viimeinen viikko, suuren Stenofylax Stellatuksen sesonki. Tulisiko se tänäkin iltana esiin? Kaikkina iltoina se ei tule, riippuen nähtävästi ilmoista sekä nyt että vuosi sitten, jolloin munat laskettiin veteen. Jos joinakin päivinä silloin oli epäsuotuisat säät, ja parveilu ei onnistunut, häiriytyivät silloiset häät ja lykkäytyivät tänäiset ristiäiset.
Tänä päivänä oli ilma ollut mahdollisimman ruma ja huonoenteinen illan kalastukselle. Koko edellisen yön oli satanut etelästä ja idästä ja vaikka tuuli aamulla pyörähti luoteeseen, satoi yhäkin, koko päivän, taivaan täydeltä, kunnes vasta klo 6:n tienoissa selkeni. Menin heti koskelle. Matkalla kokeilin pienestä väylästä Yellow mallard perholla, joka värinsä ja kokonsa puolesta jotakuinkin vastaa Stenofylaxia. Pienet pienessä väylässä olivat syönnillään, ehkäpä siis suuremmatkin, vaikka siitä ei suinkaan aina ole taikaa, sillä pienet syövät usein pitkin päivää, niinkuin lapset yleensä, ja melkein mitä tahansa. Tulin arkulle, joka on Välisuvannossa, suuren väylän varrella, ja joka on rakennettu siihen otvain tueksi uiton aikana. Arkku, johon maista johtaa pari hirttä, on siitä mukava, että siitä lyhyemmälläkin siimalla voi ylettää parhaisiin paikkoihin, mutta siitä voi menestyksellisesti kalastaa ainoastaan hämärän aikana, kun arka kala muulloin helposti näkee korkealla olevan miehen ja hänen vapansa. Päivällä siitä tavallisesti onnistuu vain ensimmäinen hirsisillalta ulompaa tehty heitto. Mutta on siitä silti aikain kuluessa otettu yksi jos toinenkin pieni ja suuri. Nytkin oli vielä liian valoisa. Nykäisy kyllä, mutta ei »tarttua». Heittelin aikani ilman tulosta. Muutin ylemmä maihin, mutta ei sielläkään ottanut. Stenofylaxeja ei näkynyt ilmassa eikä vedessä.
Kiersin toiselle puolelle kosken. Siellä on pari varmaa paikkaa, jossa suuri lohi asustaa ja josta jos ei ota, ei ota muualtakaan. Kello oli noin 1/2 7 ja aika alkoi lähestyä. Heitin tavalliset heittoni, mutta ilman tulosta. Siirsime vähän alemma, mistä hallitsin melkein samat paikat kuin äsken toiselta rannalta. Kaksi suuren nykäystä, vähän maistoivat ja hylkäsivät pois. Kalat ovat siis kyllä kotonaan, mutta kun niillä on hyvää aikaa tarkastaa yksinään tulevaa valheperhoa, huomaavat petoksen ja pitävät pilanaan. Tarjosin toisia värejä ja toisia suuruuksia, turhaan.
Istuin levähtämään kalakivelle, jossa voittojen kunniaksi on uhrattu lukemattomat tupakkauhrit, voittojen kunniaksi ja tappioiden valittajaisiksi. Tupakka on kalamiehen ystävä ilossa ja surussa. Se kiihdyttää ja rauhoittaa. Kesken kalan otonkin se on pantava, pistättämällä haavipojalla suuhun paperossi ja raapaisuttamalla tuli omain käsien ollessa rullassa ja vavassa kiinni. Tilanne näytti toivottomalta. Aurinko läheni laskujaan, mutta ei yhtäkään näkynyt. Ehkeivät tulekaan. Syy kai oli molemmissa, sekä perhosissa että auringossa. Eräs englantilainen auktoriteetti—ne ovat tutkineet kaikkia mahdollisia lohenonginnan vivahduksia—tietää, että kaikista huonoin syöntiaika päivästä on juuri vähää ennen auringon laskua, kun se alhaalta valaisee keskitaivaan, mistä valo sitten kuin mistäkin valonheittäjästä heijastuu alas ja tunkee veteen kirkastaen kosken pohjan jokaista kiven koloa myöten. Olen itsekin huomannut usein, että tähän aikaan yleensä ei saa, ellei taivas ole täydessä pilvessä.
–Lähtään saunaan, sanoi Akkeli, haavipoikani. Eikähän siinä tainnut muukaan auttaa, vaikka vastahakoisesti taivuin ajatukseen, että tämän päivän nähtävästi oli päätyttävä sekä suuretta että pienettä. Mutta eihän kalastus olisi sitä onnenpeliä, mitä se on, jos aina tulisi valtit kouraan. Eivät tulleet perhoset eivätkä tulleet lohet.
Ne tulivat kuitenkin kuin tulivatkin. Istuessani saunan lauteilla lämmittelemässä näen jotakin räpistelevän ikkunassa, ja siinä se on, ruskeasiipi, keltaruumis, iso ja lihava. Kiireesti kylmää vettä niskaan ja vaatteihin. Ei ollut menetettävä hetkeäkään, saattoi riippua minuuteista ison saanti.
Olisiko nyt kulunut puolituntinen siitä, kun olin lähtenyt kolealta, elottomalta koskelta, mutta kun tulin takaisin arkulle, oli kaikki muuttunut ilmassa ja ilman alla vedessä. Aurinko oli painunut taivaanrannan taa, vedessä ei enää ollut voimakasta keskitaivaan heijastusta, vaan vyöryi vuo tummahkona tumman pilven alla. Stenofylax Stellatus lenteli virvatähtenä kiihkeissä mutkissa, toinen toistaan ajellen, töytäten välistä naamaani, välistä niskaan ja sitä tietään kauluksenkin alle. Ne olivat isoja ja lihavia, oikeita herkkupaloja, joita olisi tehnyt mieli syödä elävältä—sillä syöväthän kiinalaiset kuulema onkimatojakin. Jo kaukaa näin mullosten suvannossa »pistelevän». Sidoin kiireesti siimaan usein koetellun ruskeasiipisen, keltaruumiisen, jonka senkin muutamia vuosia sitten olin saanut W–lta. Minulla oli sitä lajia vain tämä yksi, mutta sillä olin saanut useita suuria monena vuotena tähän aikaan päivästä. En tiedä sen nimeä, mutta otan siitä selon, jahka pääsen yhteyteen Englannin kanssa —eikähän nyt enää luulisi olevan estettä, kun saksalaisetkin ovat menneet omalle maalleen. Oi sinuas, ylpeä Albion!
Hiivin kyyrylläni arkulle, etten peloittaisi pitkällä ruhollani enkä askelteni töminällä. Turha varovaisuus, sillä lohilla oli herkkupöytänsä katettuna ja ne tunkeilivat sen ympärillä, pienet ja suuret, kaapatakseen kuin kanat ruokaa, jota veenemäntä tyttärineen sirotti sormiensa lomitse heidän eteensä ympäri koskea. Samanlainen pätke ympäri koskea kuin edellisinäkin iltoina. Äsken arat kalat eivät nähneet eivätkä kuulleet eivätkä varoneet, vaan mulahtelivat, posahtelivat ja pärskivät ihan arkun vieressä. Näkyi pyrstöä, päätä, evää, ja joukeasti loirahtelevia selkiä. Suuria ainakin kymmenkunta, pieniä kukaties kuinka paljon eri haaroilla koskessa.
Joka metsästä hiipien on tullut kaurahalmeen laitaan ja yht'äkkiä tapaa joka kuhilaan päässä teeren, voi jotakuinkin kuvitella, millainen oli hermojännitys sillä hetkellä, se sydämen pamppailu, se tunne hartioissa, se sähkötys nivelissä sormenpäistä varpaihin, jonka vanhakin erämies sellaisissa tilanteissa tuntee yhtä voimakkaasti kuin vasta-alkaja poikanen. Se on tuttua ja koettua, mutta aina uutta. Se on humalaa, sensatiota, olkoon, mutta ihanaa se on, ja joka on päässyt sen makuun, sen intohimon valtaan, hän ei siitä koskaan parane, hänestä ei tule raittiusmiestä, hän on ja pysyy parantumatonna alkoholistina kuolemaansa asti. Hän hakee huumausta, mistä sen saa, maksaa siitä niitä hyvänsä ja voi pahoin, jollei tuon tuostakin saa tyydytetyksi vaistoaan, jotakin ammoin isiltä, alkuihmiseltä, ehkä vielä kauempaakin perittyä petovaistoa, saukkovaistoa: saada kiinni, käydä hampain kiinni, ei päästää, vaan pitää, kiristää kurkusta viimeiseen saakka.
Istuuduin arkulle ollakseni heittäessäni niin alhaalla kuin mahdollista. Ensimmäinen heitto, tai toinen tai kolmas, on usein ratkaiseva. Jos se epäonnistuu, on se sama kuin harhaisku, harhalaukaus teeriparveen. Perho on joko itsessään sopimaton ja kalan epäluulo herätetty toisiinkin nähden, tai putoo se huonosti, kala nousee ja hylkää sen tai tarttuu heikosti ja pääsee, jos siima on jäänyt höllälle.
Heilautin vapaa pari kertaa, sain siiman suoraksi ilmassa, pysäytin vavan sopivassa kulmassa ja siima laskihe perhoineen keveästi pinnalle, perho ensin, sitten siima, niinkuin tekniikka vaatii.
Kun perho on tehnyt kaarensa virran mukana, ja kulkenut niin kauas alas, että uusi heitto pian olisi tehtävä, kiinnittyy siima, vavan kärki vastaa ja kala on kiinni, ja iso onkin.
Tuskin on mikään vaihe niistä monista, joihin lohenonkija joutuu, niin tenhoisa kuin ensimmäinen tuntu suuresta lohesta. En tiedä vielä, millainen se on, en, minkätapainen, sen vain, että se siinä on. Olen onnistunut, olen laskenut oikein, juuri sen perhon piti siihen ja siihen paikkaan pudoten kaikkien teoriain mukaan kelvata. Ja samassa välähtää kinematograafisin leimauksin kuvia ennen käydyistä otteluista. Tekeekö se nytkin niin ja niin, paneeko se toimeen sen ja sen yllätyksen? Onkimies on siima-vapajohtoa myöten saamansa sähköiskun vaikutuksesta lyhyen hetken kuin tainnoksissa, huumautuneena, itsestään poissa. Sitten herää hän todellisuuteen. Se on lohen valtavan pyrstön posahdus, joka hänet siihen herättää. Kala on huomannut tulleensa yllätetyksi, joutuneensa vangiksi ja koettaa nyt vapautua. Se tempoo, pudistaa kahlettaan ja huomaa—kun vapa on notkea ja rulla herkkä—että kahletta tuskin onkaan. Sitä on kuitenkin vähän, joka häntä pidättää, vaikkei hän sitä näe, ainoastaan vähän tuntee. Siitä täytyy päästä eroon. Lyhyitä hyökkäyksiä oikeaan ja vasempaan, pyöräyksiä ikäänkuin epäröiden, mihin ryhtyä. Tuo vastustus seuraa yhä mukana, suupielessä on jotakin, joka kiinnittää—siitä on päästävä ja alkaa tositaistelu.
Se on, kun koukku on pieni ja peruke heikko ja hieno, jotenkin tasaväkinen suuren kalan ja onkimiehen välillä. Se on sylipainia tai sormikoukkua. Jos tässä kehaiseisin, sanoisin, että se on verrattavissa urheiluun, jota Kaarle XII harjoitti painiessaan sulin käsin karhun kanssa. Ei pyssyä, ei keihästäkään, ainoastaan kärjetön kanki, joka lopulta sekin nakattiin menemään, ja käytiin sylipainiin. Ei missään uudenaikaisessa pyydysurheilussa jouduta niin kiinteästi yhteen toinen ja toinen. Ainakin on se täysin verrattavissa silmukkanuoran heittoon ratsun selästä villihevosen kaulaan tai puhvelin sarviin tai suksimiehen suopungin heittoon poron sarviin. Hieno vapahan ei ole muuta kuin jatkuva käsi, kala tuntuu olevan sormen päässä ja ottelu on hyvinkin mieskohtaista. Jokainen kalan liike tuntuu välittömästi, jokainen pyrstön tempaus välittyy vapaa myöten sitä pitävän käteen ja pitäjä voi usein lukea kalan ajatukset ja aikomuksetkin, mitä se nyt tuumii ja mitä tulee tekemään. Vaikka kala on miestä heikompi, on kuitenkin vehkeiden heikkouteen nähden tasapaino olemassa ja alussa on etu aina kalan puolella. Kun perho on pieni ja se tavallisesti on kiinni tunteettomassa leukaluussa tai suupielen lihaksensa, ei kala tunne kipua ja sillä on kaikki edellytykset päästä irti. Onhan se paljoa voimakkaampi kuin hieno peruke. Se vie siimaa mihin tahtoo, ja jos se heti syöksyisi suoraan pois, katkeaisivat vehkeet, ei tarvitsisi muuta kuin heittäytyä veden vietäväksi eikä mikään vene ehtisi mukaan, vielä vähemmän tietysti rannalla oleva. Vehkeet eivät kestäisi edes kalan kuollutta painoa. Suuren kalan kokoinen tavallinen uunihalkokin menisi menojaan. Usein kala tämän etunsa älyääkin ja monet ovat ne lohet, jotka siten ovat minulta päässeet, kun en ole voinut seurata rantaa myöten mukana. Siima loppuu, nykäys vain ja kala on kaksintaistelussa voittanut. Mutta tavallisesti kala on tyhmä tai kokematon tai hätäytyy ja lähtee ylös tai pysyy paikallaan, äkäytyen pohjaan, ja antaa uuvuttaa itsensä ja tulee vedetyksi yhä lähemmä.
Tämä tänillan ensimmäinen kala oli aika pahanilkinen. Vapa oli kovalla koetuksella: kuinka se saikaan joustaa ja kuinka siima lauloi! Kala ei tosin ollut suurimpia, ehkä noin 4-kiloinen, päättäen koosta sen hypätessä. Sen kokoinen kala on notkea ja virkeä. Päätän ottaa sen pian, sillä nyt ei ole aikaa uuvuttamiseen kaikkien taktiikan sääntöjen mukaan. On jouduttava saamaan toisia, joita hyppii ihan tuossa edessä, muutaman sylen päässä, vavan ja siiman muodostaman kaarenkin alla. Jos tämä pääsee, otetaan uusi. Ja niin minä kiristän ja hengästytän sen niin, että tuskin on kulunut viittä minuuttia, kun se loikertelee arkun huopeessa, josta Akkeli kurkottaa sen koukkuunsa.
Samassa perho irtautui suusta ja vapa oli valmis uuteen heittoon. Akkeli ei ole vielä ehtinyt kiikuttaa kalaa maihin, kun uusi kala on kiinni. Koska perho ja peruke näkyvät kestävän, panen tämänkin heti tiukalle ja saan sen ennen pitkää pyöräytetyksi arkun luo, niin että se vielä täysissä voimissa ollen joutuu koukun saavutettavaksi. Se on 6-kiloinen uroskala. Joitakin heittoja taas ja taas jämähtää. Se on sitkeämpi ja uitattaa itseään puolisen tuntia, pyrkii itsepintaisesti alas, näyttää olevan jo menemässä suureen koskeen, mutta kääntyy viime hetkessä, ui viistoon toiselle rannalle, kampeutuu sieltä tälle ja pettyy antautumaan arkun ja maan väliseen matalaan suvantoon, jossa se on helposti taltutettavissa ja johdettavissa rantaan. Se on 5-kiloinen naaraskala.
On jo melkein pimeä, tuskin näen mennä arkulle, mutta menen sittenkin. Tavallisesti minulle tämmöinen saalis jo riittää, mutta otamma heitä nyt talven varalta minkä saan; jää niitä sinne sittenkin satoja kutemaan: ja onhan niitä istutettu ja hoidettu tässä koskessa muidenkin varalle. Perhosten parveilu yhä jatkuu, ja vaikka saamani kalat ovatkin laahanneet sumaa koskessa ristiin rastiin, mikä tavallisesti peloittaa tai arkiuttaa toiset, eivät ne nyt näy mistään välittävän. Siinä mulahtelee ja pärskää lakkaamatta pieniä ja suuria. Silloin tällöin töytähtää suuri, (8-9-kiloinen), joita ei juuri koskaan saa ongella, ylös vedestä suoraan ilmaan kuin pökkelö, pudoten takaisin pyrstölleen. Illan pimetessä ovat yölepakotkin saapuneet saaliin jakoon. Ne häärivät vavan ympärillä sen soiton houkuttelemana, joka syntyy veden hangatessa siiman kieltä, jota toisaalta pitää tiukalla vavan kärki, toisaalta koskessa temmeltävä kala. Soitto kuuluu onkijankin korvaan eri äänilajeissa, kun asettaa sen vapaan kiinni. Olen muuttanut perhon kokeillakseni uudella kuosilla, suurella kiviperholla, Stoneflyllä, joka sekin jäljittelee Stenofylax Stellatusta. Saan silläkin, näkyy olevan samantekevää, mitä heille tänä iltana tarjoo. Se on 5-kiloinen koiraskala, voimakas ja villi, jonka ottamisvaiheet jääkööt kuvailematta; saanen vielä vain sanoa, että kesken kahakan täytyi panna tupakka hermojen rauhoitukseksi—eikä haiku koskaan hivele keuhkoja niinkuin tällaisessa tilanteessa.
Niitä makaa nyt rannalla rivissä neljä melkein samankokoista ruskeata venkaletta, painaen yhteensä noin 20 kiloa, otetut 1-1/2 tunnin kuluessa. Saaliin puolesta voisi jo riittää, mutta minun tekee mieleni vielä nähdä, kuinka kauan näitä pitoja kestää, ja minä menen vielä kerran arkulle, hiihdätellen melkein pilkkosen pimeässä sinne viepiä puita myöten. Sen ajan kuluessa, mikä on mennyt perhon irtauttamiseen viimeisen kalan kidasta ja hetken lepoon, on ehtinyt tapahtua täydellinen käänne kosken elämässä. Lepakot ovat kadonneet, samoin perhot, ei kuulu enää kalan liikettä, parveilu on päättynyt, juhla-ateria korjattu pois ja vieraat poistuneet pöydästä minne lienevät piiloihinsa. Muutan takaisin ensimmäisen hyvän perhon, mutta ei ota enää sitäkään.
Akkeli on ripustanut kalat korentoon—konttiin ne eivät mahdu—ja me kannamme saaliin kotiin, mieli metisenä ei ainoastaan taakasta itsestään, vaan myöskin siitä, miten saalis oli saatu: ottamalla huomioon oikea hetki ja käyttämällä oikeata perhoa. Saavutettu luonnon tutkisteluun perustuva kokemus on lohenonginnan niinkuin muunkin pyydystelyn menestymisen ensimmäisiä ehtoja.
Luonnolla on usein merkilliset metkunsa. Sen koneisto toimii yleensä oikullisesti, mutta toisin kerroin taasen yllättävällä yhdenmukaisuudella semmoisessakin pikkuasiassa kuin lohenonginnassa. Samana päivänä ja samalla tunnilla kuin minä sain nämä loheni Keski-Suomessa, oli toinen kalastaja Kalkkisten koskessa Heinolan lähellä Etelä-Suomessa saanut melkein samanlaisen saaliin samantapaisella keinotekoisella perholla samojen luonnonperhojen parveillessa koskella.
