Kitabı oku: «Lohilastuja ja kalakaskuja», sayfa 11
SUURPERHO
Oikeastaanhan onkimies on erakko. Harvoin meitä näkeekin kahta samassa veneessä. Siihen on syynsä. Onginta on yhden työtä eikä siinä apumiestä tarvita muuhun kuin soutamaan suurissa koskissa, joissa ei voi rannalta heittää. Ammatti vaatii hiljaisuutta. Kuta varovammin ja vähemmän kolistellen liikkuu, sitä pikemmin täyttyy kontti. Oikeassa tunnelmassa pysyminen on onkimiehelle tärkeä viihtymisen ehto. Mutta se häiriytyy helposti, ellei satu semmoista toveria, joka yleensä on samassa vireessä. Vaikka hän muuten olisi minkämielinen tahansa, ei sillä väliä, kunhan hän on onkimielinen. Kalakaverien on oltava samasointuisia, onkimasointuisia. Sellaisia onkimasointuisia on harvassa, vaikka onkijoita onkin paljon. Syntyy helposti epäsointua. Toinen väsyy tai kyllästyy ja joutuu pois vireestä, kun toinen on kärsivällisempi ja innostuneempi ja tahtoisi jatkaa, silloin kun toinen haukottelee leukansa sijoiltaan ja ehdottaa, että mentäisiin kotiin. Voi syntyä erimielisyyttä myöskin siitä mihin mennä, ja kun sieltä sitten ei saa, tulee pahalle tuulelle se, joka ehdotti väärin. »Mennään sitten sinun paikkaasi»—vaan jos sielläkään sitten ei enää syö, on mieliala vielä kerran häiriintynyt.
Siksi minä yleensä ongiskelen yksin, saadakseni olla ja tulla ja mennä mieleni mukaan ja toimia kaikkien päähänpistojeni mukaan. Luonnostakin minä ongella istuessani nautin enemmän yksin kuin kaksin. On sanomattoman suloista istua metsälammen kaislikkorinnassa näkemättä ketään ja kuulematta mitään, samoin meren ulkokarilla loitolla väyliltä ja laivoista, jotka kulkevat jossakin kaukana, tai koskella, jossa ainoana seurana on vain veden ainainen vilinä. Niille yksinäisyysjuhlille ei vedä vertoja mikään.
Mutta jos on oikein samasointuinen toveri, jos sattuu hänen kanssaan saamaan hyvin, silloin ei taas mikään ole sen ilon ja tyydytyksen veroista, kuin soutaa kaksin kotiin yhteinen saalis ja uudelleen ja uudelleen läpikäydä retken vaiheet ja muistella vanhaa ja suunnitella uutta ja tehdä johtopäätöksiä kokemuksistaan ja huomioistaan. Varsinkin lohenonginnassa, jossa on ainaista uutta ammatillista oppimista ja jossa yksinomaan omine kokemuksineen ei pääse pitkällekään, on samataitoinen ja samaintoinen ja muuten mukava toveri verraton.
Monivuotinen toivoni päästä taas kerran onkimaan lohia yhdessä ystäväni W–n kanssa oli vihdoin toteutunut. Hän on niitä meillä verrattain harvoja urheiluonkijoita, jotka harrastavat hienomman onginnan vaikeata ja viehättävää taitoa ei vain käytännöllisesti, vaan myöskin teoreettisesti. Englanninkieltä taitavana hän seuraa onginnan emämaan kirjallisuutta sillä alalla, sen johdosta tuumaillen ja tieteillen. Hänen esimerkkiään seuraten minäkin olen koettanut hiukan perehtyä tähän onkijalle tarpeelliseen kieleen. Olemme molemmat päässeet jossakin määrin perille perhosista, niiden kehittymisajoista ja ilmaantumisesta ja tehneet itsellemme teorioita ei vain siitä, mitä perhoa mullonen milloinkin ottaa, vaan myöskin, minkätähden se sitä tekee. Pyrkimyksenämme on ollut englantilaisten kokemuksia omiimme sovelluttamalla koettaa saada sekä vanhoista yleisvarastoista valituksi että osviittojemme mukaan uudesti valmistutetuksi sellaisia perhotyyppejä, jotka niissä ja niissä tapauksissa ja tilanteissa soveltuisivat niihin vesiin, joissa olemme kalastaneet. Sitä varten me talvisin tuon tuostakin puramme pyydyslaatikkomme—joka ohimennen sanoen W–llä on, niinkuin kaikilla pitäisi olla, ensiluokkaista tekoa, samoinkuin hänen vapansa ja muutkin vehkeensä—puramme ne ja käymme uudelleen ja aina uudelleen läpi perhosvarastomme, jotka vuosien kuluessa ovat kasvaneet kauniiksi kokoelmiksi. Paljonhan niissä on kuollutta lastia, jolla ei ole saatu eikä kaikella tullut koetetuksikaan, luettelojen mukaan tilatuita merkillisyyksiä, mutta on siellä myöskin elävää tavaraa, jota aina ottaa ja jota on varastoon hankittava joka vuosi uutta. Siellä on, pienimmästä tummimmasta mullos- ja harriperhosta suurimpaan ja koreimpaan lohiperhoon saakka, kaikki hyvin lajiteltuina laatikkoihin ja lompakkoihin. Moneen niihin on kiintynyt muistoja onnistuneista saaliista, toisiin yhä vieläkin kirveleviä muistoja pettymyksistä, vielä toisiin toiveita vastakesäisten kokeilujen varalta… »Tuolla olisi mahdollisesti saanut…»—»Se näyttää kylläkin kiehtovalta»…—»Ota sinä se ja koettele ensi kesänä.»—»Kenties sinä koetat tätä, se oli viime syksynä erinomainen»—ja niin niitä vaihdetaan, ja se on hauskaa talvi-iltahuvia, siirtymistä mielikuvituksessa sinne kauas kesäöiselle koskelle, kun autot täällä toitottaa ikkunan takana. Kaihoten ne taas pannaan takaisin—on vielä pitkä, yksitoikkoinen talvitaival siihen, kunnes taas ollaan koskella. Sen nukkuisi kernaasti karhuna kylkeä kääntämättä.
Se taival kuitenkin katkeaa, kuinkahan katkenneekin—ja nyt olemme samoine laatikoinemme koskella, kahdessa tutussa kamarissa, vehkeet levällään, pulmat punnittavina, mutta nyt on mahdollisuus niiden ratkaisemiseen ei vain teoriassa, vaan myöskin käytännössä, sillä koski kuohuu ikkunan alla ja pikkupuro lirisee omassa pihassa … ikkunasta lentelee perhoja sisään ja hermosto latautuu kaiken sen sähköllä. Mutta vaikka hänessä kuinka kihelmöisikin, vanha kalamies ei kiirehdi poikahattaran tavoin koskelle ottaen umpimähkään mukaansa pyydyksen, millä joskus on saanut tai kuullut saatavan, vaan mitä juuri nyt pitää siitä ja siitä syystä mahdollisimman edullisena.
Olemme vähitellen valmiit—minulla on heittosiimassani harmaanruskea yleisperho March brown, toverilla suuri musta Sweep, jossa on muuan höyhen sinistä. Ja meillä on kummallakin ollut omat syymme, usein keskustelun alaiset, joiden mukaan olemme tehneet valintamme. Täytyy aina olla todennäköisyys tukemassa pyydyksen valintaa. Sama se, jos se on oleva erehdys, sillä erehdyskin on kokemus, ehkä vielä suurempi kuin se, joka saavutetaan oikeaan osumisella, sillä onnistuminen tekee vanhoilliseksi, erehdys kannustaa uusiin kokeiluihin.
Minä olen yleensä ollut taipuvainen kalastamaan niin sanotun jäljittelyteorian mukaan, joka tietää sitä, että lohelle on tarjottava tekoperho mahdollisimman paljon sen näköisenä, kuin minä se esiintyy luonnossa kunakin aikana. Edellä olevassa kuvauksessa »Stenofylax stellatus» olen esittänyt esimerkkejä tämän teorian menestyksellisyydestä, samoin myös kirjoituksessa »Salaperäiset säyneet». Tavallisimmat perhoni ovat olleet kooltaan ja vivahduksiltaan erilaiset ruskeat, mustat, tumman- ja vaaleanharmaat ja punaisenruskeat, joista toiset jäljittelevät veden pinnalle putoilevia munivia perhoja, toiset virran mukana tulevia pinnalle pyrkiviä puolikehittyneitä perhoja eli n.k. nymfoja tai subimagoja, toiset vedessä liikkuvia toukkia. Olen käyttänyt, nimeltään mainitakseni vain muutamia, m.m. March brownia, Stoneflytä, Bridgeä, Orange- ja Yellow mallardia, Cinnamonia, Hoflands fancyä, Hammonds adoptedia, Alderia, Hardys favouritea, Zulua, Brown-, Red- ja Soldier palmeria y.m. Toverinikin on varsinkin Huopanassa onkiessaan käyttänyt näitä, mutta Kalkkisissa hän on aina saanut paremmin suurilla perhoilla niinkuin Sweepillä, Silver greyllä, Silver doctorilla, Jock scottilla y.m. suuremmilla ja pienemmillä lohiperhoilla. Sen lisäksi on hänellä siellä ollut erikoinen suuri perho, josta tuonnempana. Näitä suurempia perhoja ei minun aikanani ja tuskinpa sitä ennenkään ole yleensä käytetty Huopanassa, ennenkuin eräs klubimme jäsen siellä alkoi niitä eräinä aikoina erinomaisen tuloksellisesti käyttää Simunan koskessa ja Haapakoskessa saamansa kokemuksen nojalla. Muuallakin, m.m. Puntarinkoskessa on lohiperhoilla, varsinkin pienillä, saatu sekä suuria että pieniäkin.
Päätimme nyt koettaa kumpaakin lajia, hän omia suosikeitaan, minä omiani.
Vakuuttaakseen minua oman teoriansa puolesta W– oli antanut minulle matkalukemiseksi H.T. Sheringhamin teoksen »Elements of angling», jossa on erikoinen luku »The big fly», suuri perho. Siinä huomautetaan aluksi siitä, että vaikka mullonen joskus onkin tilaisuudessa ottamaan perhosia veden pinnalta, se ei saa kaikkea tai edes suurinta osaa ravintoaan sitä tietä. Kaikissa koskissa se hyvin suureksi osaksi elää pohjaravinnosta: toukista, etanoista, jokikravuista ja kaikenlaisista pikkukaloista. Sellaiseen ravintoon tottunut kala ei erittäin halukkaasti ota onkimiehenkään perhoa, varsinkaan ei pientä perhoa, vaikka sitä voi silläkin saada, kun sattuu. Perhosvavalla kalastavan täytyy silloin turvautua n.k. »suurperhoon». Se oikeastaan ei ole mikään perho, vaikka se muodoltaan ja rakenteeltaan sitä muistuttaakin. Jos se jäljittelee jotakin, niin se jäljittelee pientä kalaa tai kalanpoikasta. Oikeastaan jokainen lohiperho jäljittelee jotakin sellaista vesielukkaa. Näitä lohiperhoja on satoja lajeja, mutta ei niitä käytännössä tarvitse kovinkaan monta. Sheringham luettelee seuraavat: March brown, Silver Grey, Dusty Miller, Silver Doctor ja Alexandra. Mitä näiden perhojen suuruuteen tulee, suosittelee hän puolituumaisesta puolitoistatuumaiseen, pienimmän lajin kuumaa ilmaa ja kirkasta, matalaa vettä varten, suurimman tuulisina päivinä ja sekaisen tai tumman veden aikana. Näitä perhoja on hänen neuvonsa mukaan käyteltävä niin, että niiden liikkeet jäljittelevät kalan liikkeitä. Ei siis riitä, että ne niinkuin pintaperhot heitetään pinnalle veden vietäväksi, vaan on niitä liikuteltava niinkuin vedessä liikehtii pieni hermostunut tai muuten sairas pikku kala. Se tapahtuu parhaiten hiukan nostamalla ja laskemalla vavan kärkeä. Perho on heitettävä joko poikkivirtaan tai alas, ei aivan kauas, vaan niin, että vavan kärki aina tuntee perhon. Siima ei saa joutua mutkalle, koska mutka vetää perhon veden läpi epähoukuttelevassa asennossa ja koska kala tartuttuaan helposti pääsee irti. Paras paikka ja aika tällaiselle kalastukselle on se aika ja paikka, jolloin ja johon suuri mullonen nousee etsimään ruokaansa. Aikainen aamu ja myöhäinen ilta tarjoovat parhaan tilaisuuden suurten saantiin suurilla perhoilla.
Kun onkimies tavallisesti sitkeästi takertuu varsinkin sellaisiin pyydyksiin, joilla hän on tuloksellisesti kalastellut, olin minä yhä hiukan epäilevällä kannalla noiden suurten perhojen suhteen ja tein sen vastaväitteen, että koska nämä suurperhot siis eivät jäljittele perhoja, vaan kaloja, niin on yhtä hyvä ja parempikin kalastaa täyllä tai kalan kuvalla niinkuin devonilla ja silkkikalalla, ne kun saa lentämään kauemmas ja paremmin uppoamaan. Olin puolestani tullut hyviin tuloksiin aivan pienillä ruskeilla ja sinisillä silkkikaloilla, jotka jäljittelevät sekä pientä mullosen poikasta että salakkaa ja särkeä ynnä muuta sen semmoista. Sitäpaitsi olin saanut suuriakin aivan pienillä hyönteisiä jäljittelevillä huopanaperhoillani ja pidin niin ollen varmana, että silloin kun perhoja on pinnalla ja mulloset kiinnittävät niihin huomionsa ja asettuvat niitä odottamaan ja ottamaan, silloin niiden täytyy ottaa myöskin niiden jäljennöksiä, jos jäljennös kerran on oikea ja tarjotaan viehättävällä tavalla, tarpeeksi hienosti. Uskoani näihin perhoihin vahvisti ainakin Huopanaan nähden se, että kun eräänä edellisenä vuonna W– alussa oli käyttänyt suurta Kalkkisten koskessa hyvin kalastavaa Sweepiä, oli minun samaan aikaan ja samassa paikassa käyttämäni pienempi Stonefly osoittautunut niin paljoa näpsemmäksi, että hänkin kävi käyttämään sitä. Olivathan muutkin Huopanan kalastajat, samoin kuin minä itsekin, kokeilleet lohiperhoilla, mutta aina palanneet vanhaan tyyppiin.
Tähän huomautti W– oikein kylläkin, että vaikka täky ja keinotekoinen metalli- ja silkkikala ehkä tekevätkin saman tehtävän, on perho kuitenkin hauskempi ja hienompi, olkoon se sitten suuri tai pieni. Sitäpaitsi se ei tartu pohjaan yhtä helposti kuin nuo raskaammat toiset ja saa sen sijoitetuksi ahtaampiin ja matalampiin paikkoihin kuin ne.
Näin punniten puoleen ja toiseen me astelimme kumpikin ominemme koskelle. Ja minun täytyy heti myöntää, että »suurperho» suoriutui kunnialla kilpailusta. Tosin kyllä minun perhojani pienet ottivat yhtä hyvin kuin ennenkin perhojen parveiluaikoina, mutta suuria niillä ei saanut. Sitävastoin Sweep sekä muut suuret suuressa, syvässä väylässä tekivät erinomaisesti tehtävänsä. Heti ensimmäisellä käynnillään sai toverini useita kauniita kaloja ja minäkin sain Silver Doctorilla muutaman. Mutta parhaan saaliin antoi toverilleni eräs suurperho, jota hän muun nimen puutteessa nimitti Kalkkis-perhoksi. Sen koukkunumero oli 1-1/2 Limerik, ja se oli rakenteeltaan siivet vaalean ruskeat ja mustatäpläiset, ruumis keltainen, pää vihreä ja niskahöyhenet (hackles) ruskeat. Se oli Englannissa teetetty erikoisesta tilauksesta erään kotitekoisen mallin mukaan, joka oli saatu jonkin vanhan kalastajan perhoskirjasta. Oliko tämä malli tuon vanhan kalastajan oma keksimä vai mahdollisesti jäljennetty jostakin aikoinaan Englannista tänne kulkeutuneesta, en tiedä. Ei ole helppo sanoa, mitä vesielukkaa tämä perho jäljittelee, mahdollisesti jotakin heinäsirkkaa tai myöskin jotakin toukkaa. Olen löytänyt sekä Huopanan kosken pohjasta että kalojen kurkusta siihen vivahtavia toukkia. Voi se myöskin muistuttaa aivan pientä ensimmäistä kesäänsä elävää mullosen poikaa, jossa keltainen väri on vallitseva väri. Sekä sitä että Sweepiä kuin myöskin muita lohiperhoja otti hyvin, joka päivä useampi suuri, joista osa saatiin, osa menetettiin syystä, että tukit ja ruuhkat yhdessä voimakkaan veden kanssa vaikeuttivat ottoa.
Tuli siis todetuksi, että suurperho ajaa asiansa Huopanassakin niinkuin muuallakin. Se oli sangen arvokas kokemus, joka saavutettiin suureksi osaksi toisissa vesissä saavutetun kokemuksen nojalla, vesissä, joissa on enemmän vettä kuin Huopanassa ja vähemmän perhoja. Nyt siellä oli vettä tavallista enemmän, suuressa koskessa niin paljon, että pienet perhot eivät siinä kestäneet ehyinä eivätkä kalat siinä siis niitä voineet saada eivätkä niin ollen myöskään asettaneet syöntiänsä niiden mukaan niinkuin useina edellisinä vuosina, jolloin vettä oli ollut vähemmän. Suuremmat suuressa koskessa asustavat kalat olivat siinä nyt vaanimassa etupäässä kalaravintoa ja ottivat sitä pyydystä, joka tätä ravintoa jäljittelee. Siis aivan sama huomio kuin minkä Sheringham oli tehnyt.
Mutta samalla tuli myöskin todetuksi, niinkuin muuten jo kauan sitten oli tapahtunut, että suuret lohet, kilon kokoisista ylöspäin tähän aikaan kesästä—paria viikkoa ennen juhannusta—ottavat erittäin ahneesti myöskin täkyä ja niitä pyydyksiä—devonia ja silkkikalaa— jotka sitä jäljittelevät. Minä näet, toverini kokeillessa perhoillaan, kokeilin näillä, hänen kanssaan kilpaillen, ja sainkin. Kuinka melkein samalla tavalla tehokkaita nämä molemmat pyydyslajit olivat, kävi aivan erikoisesti selville eräänä iltana Välisuvannossa. Siinä on otvia pitämään asetetun arkun maan puolella tyyni paikka, jonka laitaan otvan alle oli muodostunut ruuhka. Heitin tähän tyyneen devonini lähelle poikkitelaisen puun päätä, jossa näytti pitävän olla suurenkin kalan mukava väijymäpaikka. Oitis ajoi sitä suuri kala, mutta palasi heti pois, nähtävästi huomaten petoksen, kun pyydykseni ei pyörinyt tarpeeksi nopeasti. Heitin toisen kerran, mutta nyt vedin lujemmin ja taas ajoi samankokoinen, ehkä samakin, kala ja tarttui, kunnes meni ruuhkan alle ja pääsi. Nyt heitti toverini Kalkkis-perhonsa samaan paikkaan ja sitäkin otti samassa, vaikka sekin sitten pääsi. Mutta todistettu oli, että nämä molemmat pyydykset olivat olleet yhtä näpsät. Ei nytkään ollut ottanut pieniä perhoja, joita olin ensi aluksi koettanut. Aivan samaan kokemukseen tultiin eräänä yönä niskassa. Sielläkään eivät minun pienet ja ruskeat perhoni kelvanneet, mutta kyllä Kalkkis-perho ja devon. Suuri otti toista niinkuin toistakin, vaikka tukkiruuhka taas esti niitä saamasta maihin. W–n siima kävi kalan mennessä alas ruuhkista ulos pistävään puuhun ja kala meni menojaan. Samoin kävi minulle. Estääkseni siimaa tarttumasta ruuhkaan lähdin seuraamaan kalaa alas ja jouduin alapuolelle tuon puun. Silloin tuntui kala kääntyvän ylös ja tekevän sen vinhassa vauhdissa. Mutta se menikin alas vetäen siimaa tukin ympäri ylöspäin. Huomasin sen vasta sitten, kun melkein kaikki siima oli ulkona ja minun oli lähdettävä mukaan. Kun siima viimein tarttui ja pysähtyi juoksemasta oli kalakin poissa.
Jatkoimme kokeiluamme koko viikon samalla ohjelmalla ja samaan tulokseen tullen, eli että otti suurperhoa yhtä hyvin kuin devoniakin. Paitsi devonilla kokeilin myös salakalla. En saanut sillä sentään suurempia kuin yksikiloisia, mutta niitä olisin saanut niin paljon, kuin olisin viitsinyt ottaa. Niitä seisoi eräissä paikoissa suuressa koskessa laumoittain, luultavasti vieri vieressään kiinni, koska sain niitä melkein yksien jalkaini sijoilta, melkein joka heitolla. Tämä täyllä saanti on muuten tavallinen kevätkesästä täällä niinkuin muuallakin, jolloin pikkukalat laskevat koskeen järvestä, josta lohet niitä silloin sinne seurannevat. Viittaan kuvaukseeni Koukkuvirrasta.
Tämä yhdessä toverin kanssa vietetty viikko Huopanan rannalla on hauskimpia ja opettavimpia kalamatkojani. Kalasteltiin, istuttiin, tuumittiin ja tupakoitiin. Yhteisin kokeiluin saavutettu kokemus osoitti, että siihen aikaan vuodesta, kun koskessa on paljon vettä ja vähän perhoja ja kun suuri kala on laskeutunut siihen salakkaparvien mukana, pienet koskiperhoja jäljittelevät hyönteiset eivät käy, mutta sen sijaan täky ja täkykaloja jäljittelevät keinotekoiset pyydykset— sekä myöskin »suurperho», olipa se sitten Sweep, Kalkkis-perho tai muu n.k. lohiperho.
Oli minulla kuitenkin eräänä yönä ilo saada vettä omaan vanhaan myllyynikin, kun minun onnistui saada suuri käymään kiinni entisiin »omiinkin» perhosiini, ja aivan erikoisiin omiini. Olin viime talvena toverini kautta tilannut Englannista ruskeita Orange Mallardeja, hiukan pienempiä kuin ne, jotka jäljittelevät suurta Stenofylax Stellatusta, sitä varten, että koskelle varsinkin kesällä ilmaantuu perhoja, jotka ovat muutoin suurien syksyllä tulevien Stenofylaxien kaltaisia, mutta kooltaan hiukan pienempiä. Eräänä yönä aamupuoleen yötä, kun palasin säyneitteni luota alasuvannosta, menin vielä kerran ylös koskelle katsomaan, mitä mahdollisuuksia siellä ehkä olisi tarjolla. Huomasin, että niskasta tuli alas noita juuri pienen Orange Mallardin kaltaisia ja kokoisia perhoja ja että pikku mulloset Louhulla, joka on eräs kosken matalampi monikivinen haara, olivat täydessä syönnin touhussa. Erään kiven alapuolella nouseskeli säännöllisesti vähin väliajoin muuan suurempikin, nieleskellen siinä toisen perhon toisensa jälkeen. Heitin siihen ensin lohiperhon sillä seurauksella, että kala hetkeksi lakkasi nousemasta ja vetäytyi pois, mutta alkoi sitten taas syöntinsä. Panin nyt Orange Mallardini ja koetin sijoittaa sen niin lähelle mullosen nokkaa kuin voin. Se oli heti kiinni, luultavasti noin kolmekiloinen. Tappelin sen kanssa kotvan aikaa vaikeassa vedessä kivien ja tukkien keskessä, kunnes se meni käymäsillaksi asetettujen puiden alle, tuli kyllä taas ylös, mutta pääsi ottaessa, kun ei ollut koukkua mukana.
Pidin tätä hyvänä enteenä siihen, että jahka elokuussa palaan ja vesi laskee välisuvannossa ja kalaruoka vähenee eivätkä täkyvehkeet ja sen semmoiset kelpaa, taas tulee Stenofylax-perhojen vuoro päästä entiseen arvoonsa. Mutta kävi kuitenkin niin, että vaikkei toverini ollutkaan mukana suurine perhoineen, hänen suurperhonsa ne kuitenkin kalastivat parhaiten ja antoivat leimansa syyskalastukselleni. Perholla saamistani suurista oli enemmän kuin kaksi vertaa saatu lohiperhoilla Sweep, Silver grey ja Dusty Miller.
Joka kerta kun aloitin onkimiseni, annoin aina etusijan omilleni ja vasta, kun niitä ei ottanut, turvauduin suurperhoon, jolla joskus sain heti paikalla siitä, mihin turhaan olin heittänyt toisia. Devonia otti melkein yhtä hyvin kuin suurperhoja, joten jäljittelyperhoilla saatujen suhdeluku toisiin pyydyksiin nähden yhä enemmän pienenee. Tämä kuitenkin vain suuriin nähden, sillä pienet ottivat yhtä uskollisesti kuin ennenkin pieniä perhojani, joiden joukossa oli sekä useita aivan uusia siivettömiä n.k. _spider_perhoja että myöskin Huopanan luonnonperhojen mukaan Englannissa valmistettuja uusia. Luultavasti olisi tulos suurperhojen hyväksi ollut vielä näkyvämpi, jos keväällinen toverini olisi ollut syksylläkin mukana perhosvarastoineen, minun oma suurperhovarastoni kun oli verrattain vaatimaton ja vanha.
Vielä mainittakoon, että hiukan kokeilin n.k. Nirhalla, joka Vuoksessa kuuluu olevan ainoa, jolla siellä saadaan. Niinkuin tunnettu on se joko hansikkaan tilkusta tai sinisestä vaatekappaleesta tai mullosen tai hauen nahkasta tehty kalan kuva ilman propellia. Sitä käsitellään siellä aivan niinkuin Sheringham neuvoo käsittelemään suurperhoa, uittamalla venheen perässä lähellä pintaa ja nostamalla ja laskemalla vavan kärkeä. Vaikka se jäljitteleekin pinnalla uiskentelevaa pikkukalaa, niinkuin muikkua, tai juuri sen vuoksi, on se katsottava suurperhoksi. Vuoksenniskasta eräältä ammattikalastajalta saamallani mullosennahkanirhalla onnistuin kiinnittämään yhden suuren, joka kuitenkin hetken kuluttua pääsi, se kun kolmikoukkuun jääneestä suomuksesta päättäen oli ulkoapäin kiinni. Vastainen kokeilu vastatkoon siihen, missä määrin tämä pyydys kalastaa Huopanassa. Halpahintaisuutensa vuoksi, se kun oikeastaan ei maksa mitään, jotavastoin lohiperhot nykyjään ovat monen kymmenen markan hinnassa, olisi se ehkä otettava yleisemmin käytäntöön varsinkin vesissä, esim. Koukkuvirran tapaisissa, joissa lohi nousee pyydystämään pintakalaa. Kiinnitän kotimaisten urheilukalastusvälineiden valmistajain huomiota tähän pyydykseen, jonka sitäpaitsi osaa valmistaa kuka hyvänsä hiukan kätevämpi kalastaja itse.
Vaikka suurperho tänä kesänä siis osoittautui näin antavaksi Huopanassa siellä vallinneiden veden korkeussuhteiden vuoksi, luulen kuitenkin, että jahka taas tulee vähävetisempiä vuosia, luonnonperhoja jäljittelevät suuremmat ja pienemmät perhot kuitenkin pääsevät entiseen arvoonsa. Olen vakuutettu, että hienoon siimaan kiinnitetty ruskeanharmaa pikkuperho sittenkin on silloin viime tingassa ainoa autuaaksi tekevä. Ehkä on myöskin ilmaantuva jokin uusi perho. Sillä jos missä niin perhoskalastuksessa toteutuu sananlasku, että kuta kauemmin elää, sitä useamman kärpäsen näkee. Olen toverilleni W–lle kiitollinen siitä, että hän näytti ja neuvoi minulle nämä suurkärpäset… Niin että vaikka kalamies tavallisesti pohjaltaan onkin erakko, ja hänen usein tekee mieli olla yksin, tekee hänelle hyvää ja on hänelle hyödyksi olla koskellaan joskus myöskin toisen kanssa kaksin.
