Kitabı oku: «Lohilastuja ja kalakaskuja», sayfa 12

ENGLANTILAINEN

Olin niin paljon kuullut ja lukenut englantilaisesta onkimataidosta, että jo kauan olin toivoskellut tilaisuutta päästäkseni näkemään, kuinka englantilainen oikein onkii. Viime kesänä tämä toivo vihdoinkin toteutui.

Vaikka kirjallisuuden avulla koettaisikin päästä esim. heittotekniikan ja perhoskäsittelyn perille, ei se kuitenkaan onnistu samassa määrin kuin omin silmin nähden. Onkimisen taitohan on Englannissa kehittynyt korkeammalle kuin missään muualla maailmassa. Se on siellä muihin maihin verraten niin korkealla, että jos tahtoisi arvata englantilaisen kulttuurin tasoa sen mukaan, se olisi korkein maailmassa. Tunnen sitä oikeastaan vain urheilukalastusvälineitä valmistavien liikkeiden luetteloista ja niistä tuotteista, joita niissä esitetään ja joista osan olen saanut itsellenikin hankituksi, mutta se antaa minulle jo sekin aavistuksen, mitä tuo kulttuuri mahtanee olla muillakin aloilla. Ei tarvitse muuta kuin avata sellainen hienolle kiiltopaperille painettu luettelo, niin avautuu siellä onkijalle ihmemaailma mitä ihanimpia valmisteita pitkästä kahdenkäden lohivavasta, jolla otetaan satain kilojen jättiläiskaloja, niinkuin masheer ja tarpon, hentoon yhdenkäden vapaan, joka hyttysen kokoisen tekohyönteisen avulla tuo maihin vastaavan kokoisen pikkumullosen. Tarjotaan jouhenhienoja silkkisiimoja ja vielä hienompia melkein näkymättömiä perukkeita, joilla kuitenkin saa uuvutetuksi villeimmänkin kilon kalan. Näkee kuvattuina mitä herkullisimpia virveli- ja perhosrullia. Mutta ennen kaikkea perhoja, joista jokainen on hienojen naishyppysten taideteos, joiden höyhenet ovat kerätyt ja valikoidut Huippuvuorilta Hyväntoivon niemeen. Toiset niistä, kaikkein pienimmät kuivaperhot, ovat niin pieniä, että ovat käsiteltävät pihtien avulla, toiset, lohiperhot, taas suuria ja loistavia kuin paratiisilinnut. Näiden kuvat luetteloissa ovat väripainotaidon mestariteoksia—mitä sitten alkuperäiset! Ennenkuin nämä valmisteet on voitu saada aikaan, on niitä valmistavan teollisuuden täytynyt läpikäydä vuosisatain kehitys, on tarvittu tutkimista, kokeilua ja monien miespolvien yhteistä ja jatkuvaa älyllistä ponnistusta, uupumatonta harrastusta lempiasiaan, lempiurheiluun, jonka harjoittamiseen ei yllytä vain saaliinhimo, vaan jalostettu aatteellinen intohimo hienoon aseeseen, seurusteluun luonnon kanssa, rakkaus siihen ja pyrkimys sen salakammioiden avaamiseen näiden avaimien avulla. Että tämä tällaisia tarpeita palveleva teollisuus kannattaa sinä suurteollisuutena, mitä se on, se todistaa osaltaan sekin, että tuon harrastuksen ja rakkauden on oltava laajalle levinnyt ja kaikkiin kansankerroksiin juurtunut—niinkuin se onkin sekä Albionin saarilla että sen siirtomaissa, koko anglosaksisessa maailmassa.

Ei muutoin saisi kannatustaan myöskään se kirjallisuus, minkä onkimaurheilun harrastus on luonut englanninkielellä. Sehän on hyvin monipuolinen, laaja ja perinpohjainen. Se on osaksi tieteellistä kalojen, hyönteisten ja vesieläimistön tutkimista, mitä yksityiskohtaisimmin ammatillista heittotaidon opettamista, sekä myöskin kaunokirjallista onkijan tunnelmain tulkitsemista ja luonnon helmassa elämisen ylistystä sekä runoin että suorasanaisesti. Se on spesialisoitunut suurissa ja monissa teoksissa käsittelemään urheilun eri haaroja, mitkä lohenongintaa, mitkä mullosen ongintaa, mitkä kaikenlaisen muun kalan. On eri teoksia, jotka usein toisiaan vastaan väitellen esittävät esim. mikä märkäperholla, mikä kuivaperholla kalastamisen etuja mitä perinpohjaisimmalla asiantuntemuksella ja asiaan innostumisella molemmin puolin.

Olin viettänyt monet talvi-illat sen kirjallisuuden seurassa. Ongintani oli siitä saanut sekä teoreettisesti että käytännöllisesti tukevampaa pohjaa ja silmäni olivat auenneet näkemään ilmiöitä, joita ennen vain hämärästi aavistin tai joista siihen asti minulla itseoppineella ei ollut aavistustakaan.

Mutta, niinkuin sanoin, en ollut nähnyt englantilaista onkitaitoa käytännössä. Varsinkin olisin halunnut nähdä onkimista kuivalla perholla. Märkä- ja lohiperholla onginnan, jotka tapahtuvat jotenkin samalla tavalla, luulin osaavan jotakuinkin. Se on kirjainkin avulla pian opittavissa. Märkäperhon heittäminen on verrattain helppoa, kun vapa vain on sopiva ja se ja siima painoltaan ja paksuudeltaan sointuvat yhteen. Kun virta on saanut viedä siimaa jonkin verran ulos vavan kärjestä, nostetaan vapa niin paljon, että se taipuu hiukan taapäin, annetaan samalla nousseen vavan oikaista siimaa niin suoraksi kuin se on mahdollista, jolloin vapa sen jälkeen samassa viedään eteenpäin. Perho silloin putoo veteen joko poikki kosken tai viistoon, kuinka tahdot. Veteen pudonnut perho saa sitten upota niin paljon kuin tahtoo ja kulkeutua kaaressa virran mukana, kunnes se siiman suoristuessa pysähtyy, jolloin tehdään uusi hiukan pitempi heitto j.n.e. Tämä on sitä, mitä englantilaiset nimittävät wetflyfishingiksi. Se on hiukan umpimähkäistä lätkimistä, kosken piiskaamista paikasta toiseen. Onkija laskeutuessaan ylhäältä alas ei tiedä koskaan varmasti, onko kala siinä, mihin hän heittää, ja kun otto tapahtuu syvässä, ei hän näe, milloin ja millainen kala ottaa, ainoastaan tuntee sen ensin siiman tiukkenemisesta ja sitten vavan kärjen taipumisesta.

Kuivaperholla onkiminen eli n.k. dryflyfishing sitävastoin on paljon hienompaa ja mutkallisempaa. Sitä harjoittaessa heitetään perho ylävirtaan eikä se saa upota. Ennenkuin käsi tuntee kalan käyneen kiinni, näkee sen silmä, ja käsi tekee vapaa nykäisevän liikkeen samassa tuokiossa. Olin koettanut tätäkin konstia, mutta kun minulla oli pitkä kahdenkäden vapa, ei käden vastaus kalan ottoon ehtinyt tarpeeksi pian, josta oli seurauksena, että kala melkein aina pääsi. Huomasin pian, ettei se käy, ennenkuin saan yhdenkäden vavan, ja oli siinä hiukan muutakin, jonka nyt sain oppia englantilaiselta.

Hän saapui koskellemme erään kalastustoverini seurassa, jäntevä, solakka, tyyni, arvokas, ystävällinen gentlemanni, samaa tyyppiä, jonka olin nähnyt ja jota ihaillut monissa kuvissa heikäläisistä onkimiehistä sekä kirjoissa että aikakauslehdissä. Hän oli puettu ruskeanharmaaseen takkiin ja polvihousuihin, hattu pehmeää huopaa. Ketterä, keski-ikäinen mies. Olin juuri tullut koskelta mukanani kymmenkunta kilon mullosta ja vähän suurempiakin, jotka olin saanut salakalla. Tarjosin vastatulleille salakkavarastoni, koska mulloset nyt nähtävästi ottivat täkyä. Englantilainen kiitti, mutta sanoi mieluummin koettavansa perholla ja ryhtyi heti panemaan kuntoon vehkeitään.

Seurasin uteliaana hänen valmistuksiaan. Hänen perhosvarastonsa mahtui pieneen laatikkoon, jossa ne, kaikki pieniä pystysiipisiä kuivaperhoja, olivat kiinnitetyt laatikon korkkipohjaan. Otettuaan niistä muutamia kiinnitti hän ne takkinsa hihan suuhun. Ne olivat siis ne, joilla hän aluksi aikoi koettaa, väriltään samanlaisia kuin ne, joilla täällä yleensä oli ongittu, mutta paljon pienempiä. Hän sanoi, että niitä Englannissa pidetään suurina, hänellä on toisia vielä pienempiä. Sitten hän otti esille rullansa, joka oli kääritty sitä varten tehtyyn nahkapussiin. Se oli minun rulliini verrattuna pienoinen kääpiörulla, jossa oli päästään kapeneva hienohko siima, johon verraten minun siimani oli ankkuriköyttä. Aloin käsittää: tietysti täytyy pinnalla pysytettävän kuivaperhon siimakin olla kevyt ja hieno. Vedettyään sitä rullalta jonkin verran siveli hän villaisella rievulla siihen rasvaa. Rullan jarrun ääni oli miellyttävän hyrisevä, kaukana siitä kahvimyllyn räminästä, minkä meikäläisten rullat tavallisesti päästävät. Se oli Hardyn rullia, parasta tekoa, paljon käytetty ja koko lailla kulunut, ilmaisten, että minulla oli edessäni vanha kalastaja: uudet, vasta tehtaasta tulleet kapistukset ilmaisevat tavallisesti tulokasta ja nousukasta, tämä englantilainen oli kaikesta päättäen onkijana vanhaa rotuaatelia. Vavassa oli yhtä vähän uutuuden kiiltoa kuin rullassakaan. Se oli nähtävästi nähnyt monet tuulet ja sateet, ja todellakin oli sillä kalastettu sekä Norjassa että Etelä-Afrikassa. Sen sisäiset ominaisuudet tulivat heti ilmi, kun sain pyynnöstä sitä koettaa. Se oli splitbamburuokoinen yhdenkäden vapa, kevyt kuin höyhen, tyvi ja kärki miellyttävässä tasapainossa, kärki hieno kuin sukkapuikko, taipuen ja oieten ja tehdessään työtä ranteen käskemää sen heikoimmankin komennon mukaan, vavahdellen hentouttaan samalla kuin osoittaessaan sisäistä jäntevyyttään—suloinen ase, oman, mielestäni kylläkin kevyen vapani rinnalla kuin leikkikalu, mutta kaikesta päättäen tarkoitukseensa erinomaisen sopiva. Melkein ilman mitään vaivaa kaareili siima hienosti vihellellen ilmassa ja tehden nöyrästi ja tottelevasti ne kierrokset, joilla tällaiseen tottumatonna uskalsin sitä rasittaa. Ennenkuin olin luovuttanut sen takaisin omistajalleen, oli minulle selvinnyt, että jos ensi kesään eletään, minulla on oleva samanlainen oma. Vapaa koettaessani oli sen omistaja heittänyt olalleen kalalaukun, josta riippui kokoon käännettävä helposti irroitettava haavi, minkä varteen voitiin kiinnittää myöskin iskukoukku. Oltiin valmiit lähtemään koskelle, jonne pyysin saada seurata mukana, esittääkseni vieraan maan miehen täkäläisille tuttavilleni, mullosille.

Minne hänet nyt vien, viedäkseni hänet parhaaseen paikkaan? Ei ollut ajattelemistakaan päästää hänen vapaneitoaan Välisuvannon oriurhojen karkeloon. Jos siinä voimakkaassa vedessä ottaisi vähänkin suurempi, edes kilonkaan kokoinen varsa, ei sitä voisi mikään suistaa, alas se menisi ja joskaan ei veisi vapaa, niin ainakin perhon. Olihan minulla juuri äsken ollut tarpeeksi tekemistä suurellakin vavallani, metalliheittosiimalla ja lujilla kolmikoukuillani. Kovassa koskessa sitäpaitsi kuivaperho ei pysyisi pinnalla ja tuskin siinä pintaperhoa ottaisikaan siksi, että vesi on syvä. Vien hänet Saarensalmeen. Se on hänen vapansa vettä.

Me kuljemme ensin sillan yli, jonka alitse kuohuu suuri koski. Siltaa edestakaisin kävellen siinä jo uittelee salakkaansa toverini, eikä minua ihmetyttäisi, jos sieltä piankin, jahka täky on ehtinyt tarpeeksi alas vanhaan, varmaan kalahautaan, jämähtäisi suurikin. Sillan yli tultuamme ja kuljettuamme myllyn ja vanhan meijerin ohitse ja kauppiaan puodin editse ja navetan päitse ja saunan sivu me saavumme pellon piennarta veräjälle ja olemme sen yli noustuamme perillä. Olemme paikassa, joka minusta tässä koskessamme on eniten englantilainen, mikäli olen heidän onkivesiään nähnyt kuvattuina heidän kirjoissaan. Se on kosken vasen sivuhaara, joka Välisuvannossa eroo suuresta koskesta ja kiertää saaren ympäri ja sitten sillan alitse Alasuvantoon, pyörittäen ennen sinne putoamistaan myllyä. Ennenkuin ryssät siinä kaatoivat melkein koskemattoman rantametsän, oli se kosken suloisin paikka. Pitkät puut sekä saaressa että mantereen puolella kätkivät sen kaikilta katseilta, niin että siinä ollessaan saattoi kuvitella olevansa jossakin kaukana erämaassa. Itseään koskea eivät ryssät kuitenkaan kyenneet hävittämään ja vähitellen alkavat taas rannatkin vesottua. Ja niinpä vesi siinä lepikon välitse edelleenkin ensin virtaa sileänä niskana ja kaatuu sitten vähäisenä putouksena ja sen alisina hyrskypäinä pieneen suvantoon, joka on pikku mullosten mitä mukavin olinsija ja ruokailupaikka. Kaiken, minkä koski ylempää kantaa, levittää se siinä kuin pöydälle ja on pieninkin hyönteinen siinä helposti nähtävissä ja saatavissa. Yhtä mittaa pistelee pikkuturpia vedenpintaan, läiskähtelee herttaisia pyrstöjä ja silloin tällöin luikkaa kellanpunainen pulloposki kätköstään korkealle ilmaan näpäten lennosta perhon.

Tämänhän pitäisi olla mitä ihanteellisinta kuivaperhovettä, ja minä näenkin, että englantilaisen silmässä välähtää ja poski hiukan punehtuu, ja minä olen varma siitä, että hänen sisässään myöskin värähtää, vaikka hän kuinka hyvin osanneekin liikutuksensa kätkeä. Ne odottavat siinä häntä, satain penikulmain päästä tullutta, laivoissa keinunutta, rautateiden retuuttamaa, autolla läpi Suomen yötä päivää tänne ajanutta ainoastaan tätä tilaisuutta varten, saadakseen vihdoinkin kokea sen sensation, kun mullonen iskee ja alkaa päristellä vapaa—minkä veroista elämystä intohimonsa armoittamalla kalamiehellä ei ole toista.

Mutta hän ei pidä kiirettä, ei touhua ennen aikojaan niinkuin ensikertalainen, saalis on siinä, mutta ei riitä, että se otetaan, miten tahansa, se on otettava taidollisesti, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan oikein, elegantisti. Saisihan sen siitä »märästikin», mutta hänen ohjelmaansa kuuluu, että se on otettava »kuivasti».

Hän tekee viimeiset valmistelunsa. Hän kiertää vapansa tyvestä esiin sen onteloon kätketyn keihään kärjen muotoisen piikin, jonka avulla vapa voidaan pistää maahan pystyyn, tarvitsematta laskea sitä minkään varaan. Kun hänellä näin on molemmat kädet vapaina, ottaa hän pyöreästä aluminiumrasiasta siinä kostean huoparievun alla lionneen heittosiiman, joka on kaikkein hienointa x-gutia ja johon hän solmiaa yhden hihassaan olleista perhoista. Sitten hän rinnassa riippuvasta lasipullosesta sivelee perhon siipiin hiukan öljyä, jotta se pysyisi paremmin pinnalla, ja on vihdoinkin valmis tekemään heittonsa.

Olemme pysähtyneet jonkin matkaa rannasta. Vaikka tiedänkin, että se onkiessa yleensä on välttämätöntä, minä harvoin tulen noudattaneeksi tätä varovaisuussääntöä, osaksi huolimattomuudesta, osaksi siitäkin syystä, että on hankalanlaista saada kahdenkäden vavasta siima ulos päästämättä sitä ensin jonkin verran veteen. Yhdenkäden vavalla se, niinkuin heti huomaan, tapahtuu ilmassa. Pitäen oikealla kädellä vapaa hän vasemmalla pitää perhoa hyppystensä välissä, päästää sitten perhon irti ja alkaa hiljalleen huojutella vapaa. Samalla kun oikea käsi näin käyttää vapaa, vetäisee vasen siimaa rullalta. Joka heitolla ilmassa oleva siima pitenee, ja kun sitä on niin paljon, että sen päässä oleva perho alkaa ulottua rantaan ja siitä hiukan ulomma, tekee hän lopullisen heiton. Se on tehtävä niin, että perho putoo noin kyynärän verran kalan eteen siinä, missä se seisoo pohjassa ruokaansa pinnalta vaanien. Vavan huojuessa ja siiman liikkuessa edestakaisin ilmassa on hän huomannut jonkin matkaa rannasta hiukan ylöspäin kalan taas pistävän. Hän tietää nyt tarkalleen, missä kala on, tähtää siihen, tekee muutamia ilmaheittoja, kunnes saa siiman suoristumaan ylävirran suuntaan. Perhon on pudottava veteen ennen kuin siiman. Sitä varten hän oikaisee siiman mutkaa nostamalla hiukan vavan kärkeä ja niin hän todellakin elegantilla pyyhkäisyllä on saanut perhon putoamaan veteen, jossa se siivet hajallaan alkaa liukua alaspäin niin pettävästi luonnollisen näköisenä, että ainakin minä kalan sijassa en hetkeäkään epäilisi tunnustamasta sitä oikeaksi ja käymästä siihen kiinni.

Ollaan ongintanäytelmän kaikkein jännittävimmässä kohtauksessa, siinä, mihin on valmistuttu, jota varten on lähdetty liikkeelle, uhrattu rahaa ja aikaa, joka sekin on englantilaiselle rahaa, ratkaiseva hetki on tullut, perho liukuu liukumistaan alas, on pian kalan näköpiirissä, sen suippilon sisässä, jota ulomma kalansilmä ei kuonnu näkemään, mutta jonka sisässä se näkee tarkasti kuin suurennuslasilla. Hyväksyykö kala sen, ottaako se sen vai hylkääkö ja antaa mennä ylitsensä ja ohitsensa?

Hei, se otti, niitä karkaa sitä kohti kaksikin, meidän mulloset eivät ole tottuneet pelkäämään näin viekottelevia herkkuja, vesi pärskähtää, pyrstöt lätkähtää ja kala on kiinni, toisen jäädessä odottamaan vuoroaan. Taitava onkija on pitänyt varansa, että se ei ainoastaan ottaisi, vaan myöskin pysyisi, jottei siima virran alkaessa sitä kuljettaa höllenisi, hän nostaa vapaa sitä mukaa, ja kun kala avaa suunsa nielläksensä perhon, hän tekee ranteellaan nopean nykäyksen ja tartuttaa koukun. Jollei hän sitä tekisi eikä tekisi sitä oikealla hetkellä, sylkisi kala suustaan jo ottamansa perhon, heittäisi kuperkeikan ja vilauttaisi hyvästiksi ylenkatseellista häntää.

Kala on pieni, mutta sisukas. Sen tempoessa hento vapa taipuu luokille aivan yhtä paljon kuin lohivapani ison kanssa. Muutenkin sillä on samat temput kuin suurella, se ammahtaa ilmaan, ajaa suvannon ristiin rastiin, hakee sopivan lepohaudan, jyrää siinä; alkaa uupua, tekee kierroksensa yhä lyhyemmin, kunnes englantilainen, joka on irroittanut ja avannut haavinsa, on taitavasti uittanut siihen saaliinsa.

Mullonen täyttää parahiksi laillisen mitan, kaksikymmentä viisi senttiä, mutta englantilainen on kalastanut kotimaansa vesissä, joissa se tavallisesti ei kasva paljoakaan suuremmaksi. Kaikkihan on verrannollista, ja varmaa on, että tuollaisella vavalla ja noilla vehkeillä ja noilla heitoilla ja noin hienosti ja elegantisti otettu kaksisatagrammainen kala on urheilukannalta katsoen yhtä arvokas kuin kymmenkertaisesti niin paljon painava suuri.

Hän tarjoo minulle vapansa. Ei suinkaan, jatkakoon hän vain … ainahan minä … nyt ovat koski ja sen kalat hänen.

–Jollen saisikaan muuta kuin tämän, olisin tyytyväinen.

–Ettekö olisi vielä tyytyväisempi, jos saisitte toisen, kolmannen, kymmenen…?

–Kymmenen, liika paljon.

–Tahdoin vain sanoa, että otatte niin paljon kuin itse haluatte.

–Kiitos, otamme siis ainakin vielä sen, joka olisi ottanut, vaan ei ehtinyt.

Hän ottaa sen samasta paikasta kuin äsken, ottaa vielä muitakin. On yhä enemmän ilo nähdä, kuinka taitavasti hän heittää, kuinka vaivattomasti ja tarkasti hän käsittelee asettaan, kuinka herkullisesti perho kelluu sileästi vilisevässä virrassa, kuinka täsmällisesti hän vastaa nykäisyyn. Hän yhä pidentää heittojaan, saa siimansa menemään toiselle rannalle, tekee kerran oikein mestariheiton vapa vedenpintaa pitkin, niin että perho ei ylhäältä, vaan sivulta putoo rannasta ulos pistävän pajupensaan alle. Jokainen heitto ei tietystikään tavoita kalaa. Joko se ei ota ollenkaan tai ottaa ja ei tartu tai tarttuu ja pääsee. Silloin perho kastuu ja painuu, jonka jälkeen hän ei heti uudista heittoaan, vaan kuivaa siitä veden häilyttämällä sitä ilmassa. Suurin, minkä hän saa, on kilon painoinen. Hento vapa ei voi sitä pidättää, se menee alas toiseen putoukseen ja sen alle ja on uuvutettava niinkuin konsanaan suuri Välisuvannon lohi. Hentoudestaan huolimatta pitää vapa ihmeellisesti puolensa ja vie lopulta voiton.

Englantilainen kalastaa koko Saarensalmen, askel askeleelta ylöspäin nousten. Kuivaperholla kalastamisella on märkäperhoon nähden sekin etu, että kalaa otettaessa ei peloteta toisia, koska se tapahtuu jo kalastetussa vedessä. Sen monista viehätyksistä on ehkä suurin se, että kalan aina näkee ottavan. Toistelen toistelemistani itsekseni, että minun täytyy, maksoi mitä maksoi, saada samanlainen vapa ja samanlaiset muutkin vehkeet, josta minulle on alkava uusi onkijakausi uusine iloineen. Sillä on paljon edellytyksiä tässäkin koskessa, kaikissa sen puroissa ja pienissä väylissä, kaikkialla muualla paitsi suuressa koskessa. Mutta onhan minulla sen jättiläisiä varten kahdenkäden lohivapani ja siihen kuuluvat muut vehkeet.

Olemme istuneet levähtämään piiput sauhuten englantilaista navy cutia, jota »Fishing Gazettessa» erikoisesti suositellaan onkimiehille. Saalis on vieraan maan miehestä aivan ennätyksellinen. Se lepää kalalaukussa vihreällä lehtivuoteella. Jokainen mullonen on punnittu mukana olleella käsivaa'alla ja merkitty kirjaan, paino, pituus, sukupuoli, aika, ilma ja perhon nimi.

* * * * *

Vesakossa kuuluu liikettä ja toverini, englantilaisen ystävä ja opas, ilmaantuu luoksemme.

–No? kysyy hän.

–Kymmenen, katso … entä sinä?

–Ainoastaan yksi.

–Ah!

Toverini viheltää, lepikko aukeaa ja sieltä ilmaantuu kaksi poikaa kantaen koukun varressa välissään sitä yhtä, jonka pyrstö viistää maata ja joka painaa—seitsemän kiloa.

Meidän piippumme lakkaavat hetkeksi savuamasta.

–Siunatkoon, sanoo englantilainen, silmät pyöreinä.

–Sillalta?

–Yes.

–Salakalla?

–Yes.

Toveri tarjoo hänelle vapaansa. Välisuvannossa tässä lähellä olisi tilaisuus koettaa salakalla. Englantilainen miettii hetken, vetäisee savun piipustaan, nielee ja päästää sen verkalleen sieraimistaan ulos ja sanoo sitten, että hän kalastaa mieluummin omalla vavallaan ja kuivaperholla.

Olihan minusta turha olla sellainen puristi, mutta oli se minusta samalla yhtä tyylikästä kuin hänen ongintansa yleensäkin.