Kitabı oku: «Lohilastuja ja kalakaskuja», sayfa 8

Istahdin rannalle seuraamaan taistelun kehittymistä. Tilanteen totisuus oli saanut toverini kokonaan valtaansa ja painanut häneen leimansa. Sillä miehellä oli suuret asiat, hänellä oli sahoja, tehtaita, satoja työmiehiä—nyt oli sota, kaikki maailmassa oli mullin mallin, kuka ties mitkä vaarat uhkasivat hänen monia liikkeitään—mutta aivan varmaan ei hänellä, enemmän kuin minullakaan eilen samanlaisessa tilassa, ollut ajatustakaan muusta kuin siitä, miten hän oli suoriutuva ottelustaan lohen kanssa. Hän istui alahankain tuhdolla, selin soutajaan, päin kalaan, liikkumatonna, niinkuin olisi istunut lohenottajan kuvapatsasta muovailevan kuvanveistäjän mallina: toinen jalka veneen kaaresta ponnistaen, toinen koukussa tuhdon alla, vavan tyvi nojaten reittä vasten sen ja vatsan pullean painanteessa; toinen käsi puristaen vapaa rullan yläpuolelta, toinen rullan kammissa kiinni milloin vähän päästäen, milloin vähän kiristäen, rullan päristimen ilmaistessa toisen kerran pidätettyä kiihkoa, toisen kerran hillittyä varuillaanoloa: »Älä luule … tule … tule!—Mene, mene … kyllä minä … et minua petä…» Suupielessä oli hänellä yhä vielä sytyttämättä sikari, joka oli jäänyt siihen niskassa, lähdön kiireessä. Otsa oli rypyssä, katse synkkä ja syvä. Leikki oli kaukana…

Mylläri oli yhtä totinen kuin hänen herransa. Hänellä, pienellä kääkkyrällä, olikin muuten täysi työ soutaessaan raskasta miestä, kun veden kulku suvannossa kävi sitä voimakkaammaksi kuta lähemmä jännettä kala pakotti laskeutumaan.

–Ottakaa väkisin, ennenkuin se menee alas! huusin minä heidän lähetessään minun puolelleni. Olisi näet mielestäni ollut viisainta ennemmin uskaltaa lopullinen kiristys kuin lähteä kalan jäljessä suureen koskeen, jossa monet vaarat uhkasivat.

–Ei pidä ottaa väkisin! iski mylläri kiihkeästi, ja äsähti sitten minulle:

–Ettehän te itsekään ota väkisin, miksi sitten toista siihen neuvotte?

–Jos uuvutte?

–Enkä uuvu.

–Jos se taas menee alas.

–Jos menee, niin antaa mennä.

Vene kävi toisella rannalla ja palasi taas minun puolelleni.

–On se sentään kumma kala.

–Mitenkä niin kumma kala? … heittäkää se haavi tänne! … mitenkä niin kumma kala?

–Se kun seuraa venheen mukana, niinkuin olisi puu, mutta ei koskaan nouse…

–Niskassa te sanoitte, että se oli pohjassa, ja nyt te luulette, että se on puu … ei pidä puhua pötyä… On niitä siksi monta soudettu … Ja hän käänsi kiivaasti venheensä taas toista rantaa kohti.

Mylläri alkoi nähtävästi hermostua, eikä se ollutkaan ihme, sillä vanhana kalamiehenä hän kyllä jo käsitti, että hänen pian oli laskettava koski, ja silloin oli olemassa kymmenen mahdollisuutta yhtä vastaan, että kala pääsee karkuun. Toverini ei ollut koko aikana suvannossa ollessaan hiiskunut sanaakaan. Karvan rävähtämättä hän hoiti kampiaan, koettaen kyllä jarruttaa, mutta samalla hellittäen hellittämistään, johon hänellä soutajansa varoituksista huolimatta oli pakko, sillä vapa oli pahasti luokilla ja kala yhä suuremmalla voimalla menossa alas. Hetki vain ja heidän oli soudettava mukana.

Olisin kovin kernaasti suonut toverilleni hänen kalansa, jonka saaminen olisi korvannut kaikki matkan vaivat tänne pohjan perille, eikä olisi loppunut puheenaihe Helsingin Kämpissä talvi-iltaisessa tarinapöydässä. jotavastoin, jos kala pääsee…

–Voi kova onni, mikä vahinko piti tulla! kuulin yht'äkkiä takaani. Sieltä tuli myllärin piika pyykkivasu olallaan korennossa. Hän oli vähän semmoinen hölö hömsyttäjä, mutta riski ja topakka toimissaan.

–Voi kovan onnen kolaus, kun piti mennä myllärin kirkkohousut koskeen! Ettekö te ole nähneet niitä? En minä ymmärrä, mitenkä ne pääsivät siitä luiskahtamaan liukkaalta laudalta … eikö noita liene kalamiehet itse pudottaneet siinä veneeseen kompuroidessaan, mutta minun syyksi se pannaan.

–On ne saattaneet Kaisalta itseltäänkin pudota, niinkuin viime kesänä oma hameenne.

–Se toki löytyi myllyrännin häkistä … ovat voineet housutkin mennä sinne … minäpä juoksen katsomaan … kyllä kai se tuo vasu tuossa sillä aikaa säilyy … kyllä se ne minulla maksattaa, mutta milläpä minä ne maksan… Voi kova onni sentään, kun sen olisi pitänyt saada ne huomiseksi jalkaansa … olisin minä ennättänyt saada ne saunan orrella yön aikaan kuiviksi. No, nyt ne meni koskeen!

Todellakin—suvanto oli tyhjä ja veneen kokka keikkui kuohuissa. Vapa huiskahti vielä kerran rantalepikon latvojen yli ja sitten katosi sekin.

Riensin juoksujalassa kosken rantaa alas, niin pian kuin pääsin kivikolta, ja sitten ylös ahdetta pihaan, josta kautta oli suorin tie alasuvantoon. Tahdoin olla mukana vielä viimeisessä ottelussa, siellä, missä taistelu oli oleva kuumin.

Pihaan tultuani näin kuitenkin heti, että minulla ei enää ollut asiaa edemmä. Kala oli päässyt. Mylläri veti parhaallaan venettä maihin ja tukkukauppias tuli jo pihaan. Jos kala olisi ollut veneessä, olisi myllärin liikkeissä ollut toinen ryhti. Hän seisoi hetken ja pyyhki otsaansa. Sitten hän kumartui ja kokosi kompeensa, alkaen uupunein askelin ja haluttomin elein laahustaa jäljestä.

Kun omasta kokemuksestani tiesin, että kalamies suuren kalan menetettyään mieluimmin on jonkin aikaa yksin, katsoin, että läsnäoloni oli tarpeeton. Osanottoni onnettomuuteen olisi vain lisännyt kiveä kuorman päälle. Jonnekin poistuakseni menin myllyyn. Kaisa tuli juuri rännin niskasta, jossa oli turhaan seipäällä haronut myllärin housuja.

–Kyllä teidät nyt paha perii, kun niiltä vielä pääsi kala.

–Voi kova onni sentään! Nyt se kerrassa pieksää minut!

–Kävisitte vielä katselemassa suvannon rantoja … jos ne olisivat jonnekin sinne ajautuneet. Juoskaa joutuin tähystämään.

–No, minä juoksen!

Käyskentelin minkä missäkin, pistäysin puodissa ostamassa tupakkaa ja karamelleja ja virkailin siellä täällä. Kun palasin pihaan, juosta huohotti Kaisa minua vastaan portille.

–Sielläpähän ne oli … Yläpihan Eetun lohiverkossa alakarilla! Ei puhuta mitään kellekään koko asiasta! Minä vein ne saunaan kuivamaan. Voi hyvä onni sentään! Huomenna se saa ne jalkaansa. Kyllä minun on nyt hyvä olla!

Myllärillä sitävastoin ei näkynyt olevan hyvä olla. Hän makasi tuvan sängyssä selällään, tylsästi kattoon tuijottaen, päätään kääntämättä, mistään välittämättä. Olisi tehnyt mieleni tietää, kuinka kala oikein oli päässyt, mutta ajattelin, että oli hienotunteisempaa puhua ilmasta.

–Näyttää siltä kuin rupeisi yöksi satamaan.

–Ruvetkoon! ärähti ukko.

Koska oli se ääni kellossa, niin ei tarvinnut minunkaan hemmoitella, ja kysyin siis säälimättä:

–Mitenkä se oikein pääsi?

–En tiedä. Kun tultiin suvantoon, oli poissa.

–Veikö se vehkeet mennessään?

–Kaikki oli tallella, yhtä ylintä perhoa vaille. Voi kova onni sentään … semmoisen soutamisen jälkeen semmoinen kala—vähintäin kymmenkiloinen… pthyi kuitenkin!

–Jäi teiltä nyt tapporaha saamatta.

–Vähät minä siitä, vaikka eihän minun syyni ollut, koska kerran tarttui ja alas asti toin, mutta kun herran mieli meni niin pahaksi, että näkyy lähtöään laittavan.

Olivatko asiat niin hullusti?

Menin kammariin. Toverillani oli siellä jo kampsunsa koossa.

Aikoiko hän todella lähteä?

Hänen täytyi. Asiat vaativat. Olisi oikeastaan pitänyt lähteä jo eilen.

–Yön selkäänkö?

–Yöllä on rauhallisempi ajaa.

–Jahah, jahah, minä kai vielä jään.

–Jää sinä vain.

–Oli se nyt harmin paikka.

–Noo, mitäs siitä, sanoi hän pakotetun tyynesti. Sama se, kunhan sai otella. Sehän on pääasia.

Kalamies sanoo aina niin, mutta kalamies aina valehtelee sekä itselleen että muille, uskotellessaan, että on muka samantekevä, saako vai ei, että on muka pääasia, että saa »otella»—ja kuta suurempi kala on ja kuta kauemmin se on ollut kiinni, sitä vaikeampi on sen menettäminen … en sanoisi, jos en itsestäni tietäisi. Sillä kalan menettäminen on persoonallinen tappio. Se on nöyryytys, häpeä, taitamattomuuden todistus niinkuin harhalaukaus, jota tavallisesti ei voi antaa itselleen anteeksi. Kun kala pääsee, silloin on—ainakin minulla— selkäpiissä sama tunne kuin näyttää olevan kissalla, joka tiepuolessa kauan vaanittuaan vihdoin tekee hypyn, mutta hyppää harhaan ja selkä köyryssä ja häntä nolona luikkii häveten piiloon.

Hetken kuluttua puhalsi auto pihasta, painaakseen yötä päivää yli soiden ja nevojen, poikki vaarain, ohi kylien ja kirkkojen ja läpi kaupunkien etelää kohti, ryypäten vain siellä täällä kiireen kautta bentsiiniä janoonsa.

* * * * *

Seuraava päivä oli sunnuntai. Istuin pihanurmikolla päivänpaisteessa ottamassa aurinkokylpyä. Edessäni loikoi mylläri vatsallaan. Hänellä oli yllään vain paita ja housut. Housut, ruskeat, puolivillaiset, puhtaat ja vasta silitetyt olivat nähtävästi ne, jotka eilen olivat olleet koskessa. Tuijotin niihin, kun ei ollut muutakaan tuijottamista. Siinä paikassa, joka on hiukan alapuolella housunkaulusremmin, näin jotakin mustaa ja punaista. Pääsin vähitellen varmuuteen siitä, että se oli zulu, s.o. musta forelliperho, jossa on hiukan punaista mustien villojen alla, lähempänä kärkeä. Se on saanut nimensä samannimisestä neekeristä, hänen villavasta tukastaan ja punaisista huulistaan.

–Mistä mylläri on saanut tämän perhosen takapuoleensa?

–Mitä? Minkä perhosen?

–Olkaahan siinä, että saan irti.

Nyhtäisen irti koukun ja mylläri pääsee istumaan.

–Näyttäkääpäs…

–Eikös teillä ollut juuri tämmöinen … juuri tämä perho ylinnä perhossiimassanne?

–Tämmöinenkö … tämäkö? … mutta mitenkä se olisi joutunut minun housuihini?

Minä olin ollut siitä heti selvillä, ja pian oli siitä selvillä myllärikin, kuultuaan, kuinka ja milloin hänen housunsa eilen olivat joutuneet koskeen, vähää ennen kuin otti se suuri lohi niskassa, ja kuinka ja mistä ne olivat löytyneet vähän sen jälkeen kuin pääsi se suuri lohi alasuvannossa.

–Ettäkö tuota…?—Eihän…! Kala se oli…

Mylläri vetosi takaraivonsa tuuheaan tukkaan, mutta tukka ei antanut tukea millekään muulle selitykselle kuin sille, että hän kaksi tuntia oli suurena lohena soutanut omia housujaan.

–Voi sen täyteisen täyteinen!

–Mylläri kehuu aina lippojaan, ja halveksii perhosia, mutta perhoonpas se sittenkin otti eikä lippaan … eivät edes omat housunne huolineet lippaa.

–Voi täyteisen täyteinen…! Mutta ilmankos se ei kertaakaan hypännyt eikä pyrkinyt vastavirtaankaan.

Tahdoin vajuuttaa vähän kiviä kuormasta ja kerroin, miten minä kerran olin seisonut erään toisen kosken rannalla kolme tuntia ottamassa lohta, joka sitten osoittautui olevansa pohjahako, ja kuinka toisen kerran eräs tuttavani oli pilkkosen pimeänä, sateisena yönä istunut ja soudattanut itseään kuinka kauan lieneekään tavattomassa jännityksessä, joka laukesi vasta sitten, kun soutaja huomasi, että herran perho olikin kiinni hänen karvareuhkassaan.

–Millä hatussa, millä housuissa … sattuuhan semmoisia.

En tiedä, missä myllärin ajatukset askartelivat ja mitä hän mietti raapiessaan karvaista rintaansa. Hetken päästä hän sanoi:

–Kuulkaahan, tästä ei saa hiiskua sanaakaan tukkukauppiaalle.

Se oli minusta hienosti ajateltu ja hienosti tunnettu. Ja minä lupasin täyttää hänen pyyntönsä enkä olekaan vielä tähän päivään hiiskunut hänelle asiasta halaistua sanaa.

»HIHHEI, SEN TUULI VEI!»

Olin pannut kokoon pyydykseni, perhot, uistimet ja muut vehkeet, poistuakseni koskeltani. Kalastuskausi oli jo kulunut niin pitkälle, että kutu oli alkanut, eivätkä suuret lohet enää ottaneet. Eivätkä ottaneet pienetkään, ei ainakaan perhoa minkään väristä. Niillä oli nähtävästi paremmat herkut tiedossa; ne odottivat jokavuotista mätijuhlaa, joka pian oli alkava, ehkä oli jo alkanutkin. Kun mäti isolta valuu ja joutuu virran vietäväksi, silloin jonottavat siinä pienet suu auki hännän alla. Kala koskessa on kärsivällinen jonottaja. Se voi seisoa koko kesän saman kiven kupeessa yönsä päivänsä odottamassa.

En ollut saanut eväskaloja ja oli vähän noloa lähteä kotiin ilman vereksiä viemisiä, sitä enemmän kun pikku purossa saunan ja pihan välillä kihisi mitan täyttäviä mullosia kuinka paljon tahansa. Ne söivät siinä jotakin, mutta eivät ottaneet mitään ongellista. Vähä väliä tuikkasi niitä kivien takaa ja lumpeiden alta keskipuroon, jossa ne lipattelivat hetken pinnalla ja luikkivat sitten pyrstö vettä pärskäyttäen takaisin kätköihinsä. Välistä nousi niitä siihen puolikymmentä rinnan.

Seisoin aittarakennuksen päässä ja katselin vesi suussa makupaloja, joita turhaan olin koettanut houkutella, ja viimein vienyt vapanikin pois ja pannut sen kokoon koteloonsa. Kun vähän liikautin kättäni, katosivat ne, kun taas pysyin hiljaa, tulivat ne takaisin.

Pikku mullonen on luomakunnan kaikkein kauneimpia ja herkullisimpia olioita. En luulisi, että sellainen rotueläin on voinut koteutua täällä poloisissa pohjan vesissä; sen oikea paikka näyttäisi olevan alppien eteläisiä rinteitä hyppelevien kirkasvetisten purojen sinihopeakuohuissa. Sen täplissä on kypsyneen oranssin keltaa ja omenan punaa, se on lakeerattu ja vernissattu tummalla ruokaöljyllä, se on aina virkeä, intohimoinen, nopealiikkeinen, mutta pohjoismaista siinä on sen sitkeys ja kestävyys. Niin korea kuin se onkin, on se ylhäältä katsoen melkein näkymätön, ruskean selän sulautuessa yhteen kosken tumman pohjan kanssa. Vaikka se seisoo liikkumatonna virtaa vastaan, sen joka hermo elää ja joka evä pelaa. Kun sitä pitää kädessään, tekisi mieli syödä se tuoreeltaan keittämättä ja paistamatta. Se ei näytä niin julmalta kuin ahven, mutta peto se on, valmis syömään oman sukunsakin, aina vaanimassa, mitä saisi pohjattoman nälkänsä sammutteeksi, aina tähystämässä, mitä vesi toisi mukanaan. Se syöksee esiin piilostaan, tarkastaa, tuppaa nokallaan, avaa kitansa ja nielee, tai sulkee suunsa ja hylkää, tehden hännällään ylenkatseellisen, ylpeän tempun, joka usein käy lankeemuksen edellä, sillä tuon tuostakin sattuu, että häntä iskee koukkuun ja pahankurinen saa perä edellä pärskytellä maihin. Sääli pienokaista, mutta kuka käski marjan olla niin makean. Sen liha sulaa suussa kuin rasva, se on voita voissa paistamatonnakin—saati sitten paistettuna, niinkuin saattoi tuon tuostakin tapahtua ennen vanhaan, kun vielä oli paratiisi maan päällä ja vuoti hunaja ja rieska.

Meitä oli siinä kaksi vanhaa herkkusuuta kalamiestä kieltämme lipomassa, minä ja kiss … ei, sanon: kissa ja minä, koskenvartijan Kokon kekki, joille molemmille olisi kelvannut kala, vaikkemme olisikaan kernaasti kastaneet kynsiämme. Miisu oli vanha kalakaveri. Aina kun se näki minun lähtevän koskelle, seuraili hän minua kauniilla ilmalla vähän matkaa jälempänä, istahtaen kivelle tai kannon päähän pitämään seuraa. Kun kala oli tarttunut ja pyrähteli ilmaan siiman päässä ja vapa tutisi, liikahti hännän pää ymmärtävästi. Sitten se lähenteli saaliin jakoon ja sai osansa. Mutta kun joskus riisuin housuni ja kahlasin koskeen, häpesi toveri tuommoista ja hiipi huomaamatta pois. Joskus tapasin hänet yksin koskella vaanimassa vedenrajassa, vaikken tavannutkaan teosta. Mutta siitä näppäryydestä päättäen, millä hän … vaan älkäämme nostako esirippua, ennenkuin kaikki on valmiina näyttämöllä.

Meitä oli siis kaksi, niinkuin sanoin, seuraamassa mullosten karkeloa pikkupurossa, minä aitan suojassa, kekki vähän alempana maantiesillalla, jonka alitse puro vilisi suureen koskeen. Punoimme luultavasti molemmat yhtä intohimoisesti päätämme, miten saisimme ne sieltä kuiville. Minun keinoni olivat lopussa, kissa piti toistaiseksi omansa omana salaisuutenaan. Lähdin viimein pois, mutta kissa jäi sillalle kyyristyneenä kaiteen alle.

Keksaisin silloin kalansiivuupöydän alla mätikaistaleen, joka oli jäänyt siihen viimeistä lohta siivottaessa. Entäpä ne ottaisivat tuota, ajattelin ja nakkasin mätijyväsen puroon. Polskis! ja punainen marja oli kadonnut. Siroitin niitä useampia ja jokainen katosi parempiin suihin. Näin jyvästen valuvan veden mukana, näin ja kuulin polskauksen, mutta en nähnyt ottajaa, joskus ainoastaan aukenevan ja sulkeutuvan vaalean kidan—niin yhdenvärinen oli ruskea selkä ja ruskea pohja. Keräsin kouran mätiä täyteen. Menin lähemmä, hiipien kyyrylläni aitan nurkan suojaan. Kuta enemmän heittelin mätiä, sitä enemmän ilmaantui sen pikku syöjättäriä, niitä oli siinä jo kymmenkunta, nousten alempaakin mätijyväsiä vastuuseen, nähtävästi luullen, että kutukestit jo olivat alkaneet, ja rientäen kuokkimaan häitä. Suoristime äkkiä ja hujautin kädelläni. Kuin säkenet ne sinkosivat pakoon, kätköön. Kissa on laskeutunut sillalta ja painautunut pajupensaan juureen. Kyyristyn taas, olen vähän aikaa hiljaa, sitten taas heitän. Siinä ne ovat taas, tuuppien toisiaan, koettaen kilvan temmata toistensa suusta suurempia mätipalloja. Heitän oikein suuren mätimöhkäleen, joka painuu pohjaan ja vaipuu vesiheinien sisään. Siitäkin ne sen vainuavat, toinen hyökkää toiselta rannalta, seisovat puolipystyssä tonkien sitä esiin kuin porsaat, saavat kumpikin sen suuhunsa, retuuttavat sitä pois, se pääsee kiistatessa molemmilta ja joutuu kolmannen suuhun, joka kuljettaa sen piiloonsa pajukkoon, minkä alla kissa istuu. Se on nähnyt kaiken, sen karva värähtää ja se tekee toisella etukäpälällään vaistomaisen liikkeen vettä kohti niinkuin hiirtä korvalle lyödessään.

Saat sinä siinä mallailla, mutta maltahan, jahka minäkin mallaan… Nyt tiedän, mitä ne ottaa, ja vapa ulos kotelosta, rullat ja siimat ja koukut esiin, ja kohta on minulla pienessä kolmikoukussa mätipallo, viimeinen, mikä on vielä jäljellä siivuupöydän alla. Asetan sen huolellisesti koukkuun, käärinpä vielä varmemmaksi vakuudeksi rihmallakin, ettei irtautuisi heittäessä ja että kestäisi useammankin kalan suussa. Nyt minulla on kotituomiset tiedossa. Minä nokin heidät sieltä, jokaisen, jahka joudun.

Ne ovat nyt jo niin kesyttyneet, etteivät enää pelkää minua eivätkä vapaakaan, vaikka menen suorana aitan perään. Tuskin olen pudottanut siiman veteen, kun joukosta suurin toisten ohi ampuen käy kiinni syöttiin ja nielaisee sen kurkkuunsa. Pala on liika suuri ja luiskahtaa pois siiman tiuketessa. Suupielistä välähtää irtautuneita mätijyväsiä, jotka takana odottavat heti korjaavat. Äskeinen mullonen tekee uuden hyökkäyksen, ja nyt se on kiinni ja kimpoo vavan kärjen vipuamana rantaa kohti. Mutta ennenkuin sen ilmakaari on päättänyt kulkunsa heinikkoon, leimahtaa sen ollessa korkeimmillaan valkea viiru pajupensaan juuresta vastaan, kissa on ylhäällä ilmassa ja ottaa kaksin kourin lennosta kopin, niin että lätkähtää. Huudan ja manaan, mutta samassa se on sillä jo suussa ja se karkaa pois saaliineen aittarakennuksen ympäri. Minulla on hätä kaksinkertainen, yksi tämä: se saa koukun kurkkuunsa, ja toinen tämä: se menee sitten sen kanssa aitan alle kivijalkaan, ja kisko se sitten sieltä väkisin ulos. Minulla on kala ja kissa ongessa ja pian minä saan siihen vielä tytön. Ovat kuulleet kirkunani. Kokon tyttö juoksee kissaa vastaan, kissa väistää, tyttö perässä, ja nyt on minulla kolmas hätä, että tyttö sotkee jalkansa siimaan ja katkaisee kalliin vapani. Silloin pääsee koukku kalan suusta ja kissa loikkii saaliineen niittyä myöten metsään.

Jäivät saamatta minulta tuomiskalat, sillä kyytihevonen ajoi samassa portin eteen ja oli lähdettävä laivalle.

»KALASTA … NJET!»

Onhan tätä nykyä tässä suloisessa Suomen maassa, sekä maalla että kaupungeissa ja varsinkin pääkaupungissa, Turusta Torniota myöten, tullut tavaksi, sanoisinko uudeksi kansalliseksi tavaksi ja hyveeksi, että Suomen mies hakee Suomen miestä vastaan apua Venäjän mieheltä. Sekä suurissa että pienissä riidoissaan. Meidän korkeimman oikeutemme jakaja on noudettu lähimmästä kasarmista. Se nyt on sitä aikaansa. Ilmiö on sangen mielenkiintoinen Suomen vapauden aikaisen kansansielun tutkijalle, yhtä mielenkiintoinen kuin aikoinaan ilmiantotauti.

Ilmiö ei kuitenkaan ole ihan eilispäiväinen. Se alkoi oireilla heti, kun siihen ilmaantui tilaisuutta siellä, mihin venäläistä väkeä oli sota-aikana sijoitettu. Kun minulla eräästä sen hengen ensi ilmauksesta on pieni persoonallinen kokemus, en malta olla siitä kertomatta. Saanhan samalla kosketella mieliainettani lohenongintaa.

* * * * *

Olen toistakymmentä vuotta joka kesä kalastellut eräällä koskella Keski-Suomessa. Se on jotenkin hankalain rautatie- ja laivamatkain takana, pari vuorokautta Helsingistä.

Kun sota syttyi, ajattelin, että ainakin sinne pääsen sen jaloista kuin piilopirtilleni, jos se yllättäisi minut merellisellä kalamajallani Hankoniemen kainalossa. »Sota» saavutti minut kuitenkin siellä, missä sitä kaikkein vähimmin olisin osannut odottaa.

Jo kevättalvella alkoi kuulua huhuja, että Huopanan koski tulee varustettavaksi vihollista vastaan, joka jostakin pohjoisesta päin aikoo tunkea maahan. Siellä on alettu paalutella ja pyykitellä ja puut kosken kahden puolen ovat määrätyt poistettaviksi—ne puut, joita oli säästetty kuin pyhiä puita, oksaa taittamatta, risua rikkomatta, jotta ne loisivat kaloille mieluisen varjon veteen, jotta hyönteisillä, lohenpoikasten mieliruualla, niissä olisi sikiämissijansa ja toukilla paikat, mistä tuulenhengen olisi mukava pudottaa ne odottavan mullosen suuhun. Se sitten toteutuikin. Sotatieteellisiä syitä vastaan eivät auttaneet hyvät puheet, ei rannanomistajain lupaama takuukaan, että niin pian kuin jossakin rajalla sotatorvi toitahtaa, heti pannaan kirveet heilumaan ja muutamassa tunnissa avataan ampumalinja, kaadetaan puut koskeen, joka sitten pitää niiden poiskuljettamisesta pikaisen huolen. Puut kaadettiin, risut ja pensaat kaadettiin. Luonnonpuisto oli muutamassa päivässä muuttunut raivioksi, jossa seisoi vain metrin pituisia kantoja ja siellä täällä jokin karsittu puu.

Enemmän kuin teko semmoisenaan kirveli kuitenkin mieltä se mieliala, missä hävitystyö oli suoritettu. Se oli ollut erikoisen mieluisa ja riemukas tehtävä niille, jotka ottivat siihen osaa. Liekö metsänhävittäjäkansan kirves koskaan heilunut reippaammin ja vihaisemmin kuin tässä koskenrantakoivikossa ja sen takana olevassa hirsimetsässä.—»Nyt siinä menee rikkaan manttaalijussin säästömetsä eikä tule koskaan takaisin!»—Ei kukaan heistä ajatellut, kenen lukuun ja missä tarkoituksessa metsä kaatui. Rikkaan häviöhän ei meillä ole köyhän häviö; meillähän uskotaan, että rikkaan vahingolla päinvastoin köyhä hyötyy. Kun karja kuolee nälkään tai maa jää kylvämättä—silloin vasta alkaa sarastaa uusien aikojen aamu.

Toisaalla oli kuultu ilkuttavan: »Saahan nähdä, kuka tässä koskessa ensi kesänä lohia onkii!»

Toistakymmentä vuotta on Huopanankosken kalastus ollut vuokrattuna urheilijoille, jotka ovat siinä hiukan huvikseen ongiskelleetkin, mutta joiden pääharrastuksena on ollut rauhoitus ja siitos. Ei ole harjoitettu muuta pyyntiä kuin ongintaa. On pidetty vartijaa, joka varsinkin on estänyt entisen tuhoisan tuulastuksen kutuaikana. Näiden toimenpiteidensä vuoksi ovat kalastuksen vuokraajat olleet tikkuna niiden silmissä, joiden mielestä kaiken maassa ja vedessä tulee olla yhteistä—hävitettäväksi.

Kevään kuluessa ilmaantuikin koskelle aron poikia onkimaan. Onkiminen oli kyllä semmoista kuin se voi olla sen, joka ei ole ennen vettä nähnytkään ja jolla ei ainakaan lohenonginnasta ole aavistustakaan. Ongen ja uistimet, joilla miten kuten lätkittiin veteen, eivät olleetkaan heidän omiaan, vaan »meikäläisten» heille laittamia ja käteen pistämiä. Mutta tarkoitus ei ollutkaan itse saanti, vaan yksityisomistusoikeuden periaatteen rikkominen. »Sotamiehen ei tarvitse välittää Suomen laista.» Ja kun hän sen rikkoo, voivat sen sitten hänen luvallaan tehdä kaikki muutkin—kaikki ne sadat miehet ja poikaset, joita oli kokoontunut paikkakunnalle vallitustöihin.

Näin suunniteltu Huopanankosken valtaus ei kuitenkaan onnistunut. Venäläisille saatiin, odottamatonta kyllä, heidän oman päällystönsä avulla, luetuksi Suomen laki, jonka he lukivat miehilleen. Kun sen puolen miehet melkein kaikkialla muualla kalastavat kuinka hyvänsä, dynamiitillakin, en ymmärrä muuta kuin että poikkeus johtui siitä, että koskea luultiin valtiolle kuuluvaksi, kun sen rannalla olevan valtionapua nauttivan lohensiitoslaitoksen katolla oli liehunut valtakunnan lippu. Kalastusta yritelleet puolustautuivat sillä, että »he eivät olleet tienneet», että »eiväthän he» j.n.e., vaan että ne olivat »finskit», jotka olivat heitä yllyttäneet ja panneet pyydykset heidän käteensä. Siis jo silloin, ennen varsinaista veljeytymistä, sama ilmiö, joka nyt vallankumouksen jälkeen on melkein joka maan kolkalla kertaunut lakoissa ja valtausyrityksissä, se vain erotuksena, että päällystön väliintulo svabodavapauden aikana on ollut olematon. Tästä vapaudesta ei silloin vielä tietty, ja kotoinen korpilakivapaus harjoittelihe astumaan vasta ensi askeleitaan.

Totisempi yritys samaan suuntaan tehtiin hiukan myöhemmin. Kun ei itse päästy kalastamaan, koetettiin se estää toisilta, kosken vuokraajilta— sekin taas sotilaiden avulla.

* * * * *

Meitä saapui helluntaipäivänä pari onkimiestä koskellemme. Näky, joka meitä siellä kohtasi, ei ollut ilahduttava. Rannat kahden puolen koskea, samoin kuin siinä oleva saarikin, olivat kasvaneet toisin paikoin riippuoksaisia koivuja, toisin paikoin sakeata lepikkoa ja pajukkoa. Joka puu, joka pensas oli tuttu. Jokaiseen niistä oli liittynyt jokin muisto niinkuin kotipuistosta. Sen ja sen pensaan suojasta oli pistetty vavan kärki ulos ja saatu semmoinen ja semmoinen kala. Sen ja sen koivun varjossa söi sinä ja sinä aikana päivästä. Sen kiven päällä istuttiin ja odotettiin, kunnes metsän varjo lankeisi sopivasti kalastuksen alkamista varten. Sillä lohi on arka kala; se näkee jo kaukaa vavan ja onkimiehen liikkeen, varsinkin kun ne kuvastuvat kirkasta taivasta vasten. Se myös valitsee väijymäpaikkansa varjossa, jossa se itse näkyy niin vähän kuin suinkin. Näin muodostuu rannan puitten ja kalamiehen kesken ainainen viehättävä yhteistoiminta.

Nyt oli koskemme rannalla tuskin yhtä ainoata varjostavaa puuta jäljellä. Ei muuta kuin kantoja ja palaneita risukokkopaikkoja. Tulisi kestämään vuosikymmeniä, ennenkuin kaikki olisi entisellään. Meidän iäksemme oli kosken entinen viehätys mennyt. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan pääsee aurinko valaisemaan kosken piiloja. Se yksinäisyyden ja erämaan tunnelma, joka on niin miellyttävä kalamiehelle ja jota hän aina hakee, oli poissa. Onkimies oli koko kylän näkyvissä, kateellisten ja ehkä vihamielistenkin silmien saavutettavissa. Satoja miehiä liikkuu töissään joka taholla. Poralaukauksia pamahtelee muutamien metrien päässä ja kiviä sinkoilee ympäri korvia polskahdellen koskeen.

Kun rauha ja viihtymys näin olivat menneet, olimme päättäneet piankin väistyä. Ennenkuin ehdimme sen tehdä, yritettiin meidät kuitenkin väkisin karkoittaa. Tuskin olin päässyt kosken rannalle, aikoen koettaa saada jotakin päivälliseksi, kun eräs paikkakunnan huligaani, joka m.m. oli istunut linnassa varkaudesta, mutta oli parasta veikkoa kosken uusien isäntien kanssa, juoksee luokseni ja komentaa: »Päivystäjä käskee pihaan ja heti paikalla!» Ilme, liikkeet, ääni, koko esiintyminen ilmaisee, että siinä se nyt on mies, jolla on käskynvalta tai joka ainakin tulee sen puolesta, jolla on se valta. Että hän etupäässä ajoi omaa asiaansa, siitä olin heti selvillä. Hän edusti kaikkia niitä, joille tämän kalaveden vuokraaminen yksityisille aina oli ollut tikkuna silmässä. Heidän mieleistensä kanssa oli tuon tuostakin ollut kahnausta ja yhteentörmäyksiä. Ennenkuin koski joutui vuokralle, oli siinä onkinut ja tuulastellut melkein kuka hyvänsä, pienimmätkin sormenpituiset lohenpoikaset oli noukittu pois matosongella, ja kutuaikoina oli harjoitettu tuhoavaa häikäilemätöntä tuulastusta. Nyt, kun oli läpivuotinen vartija, oli tilaisuus luvattomaan kalastukseen tukossa. Oli jonkin kerran täytynyt säikäyttää sakoillakin. Kaikesta siitä oli syntynyt pinnistystä ja kaunaa, joka pohjaltaan ei ollut muuta kuin yhteisomistuksen ja yksityisomistuksen ikuista taistelua. Se oli samalla uudessa muodossa vanhaa kiistaa kalavesistä, jonka kiistan historiallisia seutuja oli tämäkin Savon ja Hämeen vanhoilla rajoilla oleva Huopanankoski. Uusi aika oli vain vähän muutellut toisiksi taistelijat ja taistelutavat. Jos koski olisi ollut vain minulla vuokralla, olisin mahdollisesti jättänyt sen kansanvallan haltuun, vakuutettuna muuten kylläkin siitä, että yksityisten etujen valvominen pohjaltaan oli yleistenkin etujen valvomista, sillä olin vuosien kuluessa tullut näkemään, että kalastuksen hoito tässä sopivassa siitoskoskessa lisäsi kalakantaa järvissä.

Näissä mietteissä tulin sillalle. Siellä oli vastassa sankka miesjoukko ja kuului pistelyitä, joista ymmärsin, että meidät aiotaan heti käännyttää takaisin. Asuntomme pihalla oli sotamies, päivystäjä, odottamassa, helluntaiksi hiukan päihtynyt kaljaan sekoitetusta hajuvedestä, ja ilmeisesti kiihtyneessä tilassa, röyhkeästi ja mahtavasti puhuen minulle jotakin, josta en ymmärtänyt muuta kuin »dokumenttii … vaas dokumenttii!»—»Se tiukkoo teiltä passia», selitettiin miesjoukosta, joka oli meidät ympäröinyt. Niitä oli minulla kolmekin: Helsingin poliisikammarin passi, venäjänkielinen automobiilipassi ja ulkomaan passi. Minulla olisi pitänyt olla lupa liikkua kaikilla ei-kielletyillä alueilla Suomessa, eikä aluetta, jossa olin nyt, oltu julistettu kielletyksi. Tästä tuli ja meni matkustajia maantien täydeltä eikä ketään oltu tähän saakka pidätetty eikä tarkastettu. Mutta siitä huolimatta ei minulla ollut lupa jäädä. Minun täytyi: »pois, pois!»—ainoat suomalaiset sanat, jotka mies taisi. Mutta liikkeet, viittaukset maantielle olivat sitä selvempää yleisesperantoa, jota jokainen taitaa. Lopulta tuli vielä pari muutakin sanaa, jotka perustelivat pontta: »kalasta—niet». Sotamies tahtoi siis kaikesta päättäen estää minua kalastamasta. Hän meni ja vei passin mukanaan. Ympärillä seisovan mies joukon ilmeistä näin, mitä mieltä he olivat tapahtuman johdosta.

Minut oli siis tuomittu lähtemään, mutta samalla siitä estetty. Ilman papereitani en voinut lähteä, sillä silloin en olisi päässyt pitkällekään ohi kaikkien niiden muiden vallitustyöpaikkojen, joita oli ollut matkan varrella.

Oli omituinen tunne olla pidätettynä, täysin turvatonna; vaihteen vuoksi oli se kylläkin opettava elämys. Mutta jollakin tavallahan tuosta tilanteesta kuitenkin oli selviydyttävä. Ja silloin muisti toverini, että olihan sentään ehkä vielä olemassa toinenkin maailmanjärjestys—kotoinen nimismies. Hän oli puhelimen avulla saavutettavissa. Kun sotamies huomasi telefonoimisaikeen, riensi hän estämään, mutta tuli liika myöhään. Silloin hän vuorostaan soitti päällystölleen, joka asui lähimmässä majatalossa. Meidän automme rientää kirkonkylään, mutta majatalosta karkuuttaa aliupseeri hevosen selässä koskelle.