Kitabı oku: «Mennyt», sayfa 5

Vasta nyt tunsi Laivurinen asian perinpohjin. Virkavahvistuskirja täytyy saada mitä pikimmin, päätti hän. Itseänsä moitti hän siitä, ettei jo ennen ollut sitä vaatinut. Mutta olihan suhde ollut kuntalaisten kanssa niin hyvä. Joskus oli johtokunnan kanssa ollut siitä puhetta, mutta asia oli aina tehty leikiksi: "Emme kuitenkaan sinua pois laskisi, vaikka menisitkin", olivat johtokunnan jäsenet vakuutelleet.

Keskusteltuaan Entosen kanssa kävi hän heti kirkkoherran luona, joka oli koulunjohtokunnan esimies, ja pyysi tätä ensi tilassa toimittamaan hänelle virkavahvistuskirjan.

"Mikä kiire sillä nyt on? Sen vuoksi pitäisi pitää johtokunnan kokous."

"No vaikka vaan. Mutta kyllä minä sen nyt tahdon saada."

"Jaa jaa, no miksei."

Kirkkoherran käytös oli aivan tavallinen, sillä hän ja Laivurinen eivät olleet koskaan olleet missään erittäin tuttavallisessa suhteessa. Mutta kuitenkin Laivurinen pois mennessään ja jälestäpäin muistellessaan kirkkoherran käytöstä tunsi sen ajatuksen rupeavan vaivaamaan, että ei pappi tarkemmin kysellyt syytä siihen, miksi hän nyt niin kiireesti tahtoo virkavahvistuskirjan? Miksi nyt juuri? Hän ei sanallakaan maininnut myöskään huhuista. Ne ovat siis kirkkoherran tiedossa…

Jonkinlainen levottomuus sydämessä odotti hän kokouspäivää.

IX

Muutamia päiviä ennen johtokunnan kokousta oli Laivurinen sairastunut. Tauti tuntui vilustumiselta, vaikka hän ei tiennytkään missään vilustuneensa. Tosin sinä päivänä oli hiukan sateinen ilma ja kolkonlainen tuuli, mutta Laivurinen oli pysynyt sisällä melkein koko päivän. Siitä huolimatta oudot vilunväreet iltapäivällä karsivat selkäpiitä. Ne alkoivat alhaalta, väliin kantapäistä saakka, nousivat värisyttäen ja kirvellen ylöspäin, leviten kaikkialle. Päätä alkoi huimata, ja painostava väsymys laskeusi jokaiseen jäseneen.

Hän joutui makuulle. Koetettiin kaikenlaisia lämmittäviä lääkkeitä, mitä kotona oli ja mitä naiset luulivat hyviksi ja auttaviksi. Paksut peitteet saivat hänet vihdoin kovin kuumaksi ja hikoilemaan, ja hän vaipui levottomaan uneen. Yöllä hän houraili. Se oli kummallinen tila. Toisinaan luuli ymmärtävänsä kaikki varsin hyvin, näki muorin ja Liinan, kun ne siinä vuoteen lähettyvillä liikkuivat, mutta koettaessaan nousta hän painui alas kuin lyijy; kun hän aikoi jotain sanoa, meni sana kieleltä ja pistäysi esiin aivan uusi, satunnainen, väliin vallan hullunkurinen mielikuva, josta sitten sanoikin jotain. Saattoi kyllä huomata itsekin, kun jotain hullua oli sanonut, että toista oli aikomus sanoa, mutta kun ajatteli korjata erehdystään, unohtui jo mielestä koko asia ja taas tuli jotain vallan toista. Väliin hän tunsi itsensä kovin tuskalliseksi, mutta toisin vuoroin ei huomannut mitään kipua. Päinvastoin tuntui hyvinkin miellyttävältä. Ja kun pisti mieleen oikein hyvä ajatus, saattoi innostuakin. Kun taas ilmausi ilkeitä mielikuvia ja ne tuntuivat olevan hyvin todellisia, virtaili tuskanhiki pitkin ruumista ja mieli teki rynnätä, paeta…

Muutamasti yön kuluessa pistäysi sekin ajatus mieleen, että mitähän jos tämä nyt olisikin kuolemantekoa? Jos kuolema tuossa paikassa nyt tempaisi pois ja … ja…

Mutta sitäkään ei jaksanut ajatella, taikka oikeastaan ei viitsinyt pitemmälle, sillä koko olennossa vallitsi niin kummallinen velttous, yhtäkaikkisuus ja välinpitämättömyys kaikesta. Sen rinnalla kyllä katkera sielullinen kärsimys pälyili ja tirkisteli joka nurkasta, painoi ja kidutti yhtämittaisella epätiedolla. Mutta kun ei siihenkään voinut kiinnittää ajatuksiaan eikä kyennyt selittämään mitään, niin se jäi vain kalvavaksi vaivaksi, jonka olemassaolon tuntee itsessään, mutta ei tiedä sen oikeata olinpaikkaa. Kaikki jäi toistaiseksi lykkimiseen ja yhä palavaan vaistomaiseen kaipuuseen: kunpa vain pian ymmärtäisi… Nyt ei jaksa, ei viitsi … kukapa nyt viitsii!

Kolmantena yönä aamupuoleen sai hän nauttia muutaman tunnin virkistävää unta. Siitä herättyään huomasi olevansa paljon parempi. Mutta pää oli raskas ja sumuinen, tuntuipa siltä kuin se olisi ollut savua täynnä. Heti palasi muisti kuitenkin takaisin uniin ja harhakuviin, joiden kamppailukenttänä hänen aivonsa olivat olleet. Siinä muistui kovin hämärästi mieleen varsin omituisia ja kummallisia näkyjä, niin että teki mieli vieläkin nähdä ja tarkemmin tutkia … viehätyksen vuoksi.

Vilu oli kadonnut. Hän aikoi nousta ylös, mutta ei kyennyt; täytyi pysyä vuoteessa puolenpäivän tienoille. Suussa oli koko päivän inhottava maku.

Vaimo oli koko yön ollut erittäin tarkkaavainen, pitänyt hellää huolta, totellut ja noudattanut sairaan pienintäkin viittausta ja toivomusta. Pienimpiä ja turhimpiakin apukeinoja hän koetti yöllä poistaakseen vilua, ja kun houre tuli, toimitti kylmiä kääreitä. Laivurinen oli huomannut kaiken tämän, kun oli tajussaan, ja heltyikin sen johdosta; väliin hän taas oli kärsimätön ja kiukkuinen. —

Puolenpäivän aikaan hän nousi ja lähti ulos jaloittelemaan. Naiset kyllä vastustivat, mutta se ei auttanut: hän tahtoi vilvoittaa päätänsä. Ilma oli raikas. Tuuli hyväili suloisesti vielä polttavia ohimoita ja tuntui karkoittavan sumua päästä. Ajatuskyky selveni ja reipastui. Puutarhan käytävällä käveli hän edestakaisin kaula paksussa kääreessä ja talvipalttoo hartioilla.

Sattumalta, kesken muita ajatuksia piskahti mieleen: näinkös huono minä nyt olen?.. Mitenkähän minä olenkin näin huono? Käsissä ja jaloissa ei ole voimaa, ei ensinkään … ja kun kättä kohotan, vapisee minussa joka luun solmu… Koko suven olen jo ollut huono … ja mitä tämä nyt jättääkään jälkeensä?

Mitäpä mahdotonta nyt enää olisi kuolemankaan tulossa?.. Eihän minussa paljon vastusta olisi … pian se minut saisi nutistetuksi…

Alkoi tuntua niin omituiselta, kuin olisi edessä ollut hyvin pitkä matka ja matkakapineet olisivat vielä olleet järjestämättä ja muitakin kotiasioita toimittamatta. Sitten tuntui koko olennossa erityinen vastenmielisyys lähtöä vastaan … aika näytti niin sopimattomalta.

Tuuli, joka muuttui yhä viileämmäksi, alkoi vaivata ja hienoja vilunväreitä vyöryili, ensin sääriä ylös, sitten yhä ylemmäksi, ja ne hajosivat vihdoin kirveltäen selkään.

Hän pelästyi ja kiirehti sisään. Kiirehtiessään hän vasta huomasi, että jalat olivat raskaat ja että hän oli hyvin väsynyt. Huoneeseen päästyään heittäysi makaamaan.

"Oh-hoh-hoh", hän äänsi mielihyvän ja levon tunnosta, kun oikaisi itsensä vuoteelle. Rouva tuli peitettä panemaan.

"Antaa olla ilman peitettä." Hänessä heräsi halu urheilla, koettaa, kestäisikö vilustumatta, sillä nyt ei vilua tuntunut. Mutta rouva ei suostunut. Jotain mutisten lempeästi, määräilevästi, tuppasi hän peiton tiiviisti Laivurisen ympärille. Jostain syystä tuntui se Laivurisesta oikein hyvältä ja hän suostui vastustelematta olemaan peiton alla ja katseli vaimoansa; tämä näytti nyt erikoisen miellyttävältä, pehmeämmältä ja viehättävämmältä kuin pitkiin aikoihin. Puku oli jokapäiväinen, mutta siinä oli jotain sievempää ja somempaa kuin tavallisesti. Astunta, puhe ja koko käytös oli niin arasteleva, ujo, sointuva, ja toimellinen, mutta meluton. Posket olivat kalpeat ja somat, silmät hienolla vetisellä, ehkä yön valvomisesta; ne näyttivät kärsivällisen väsyneiltä.

Laivurinen tunsi lämpöä, lepoa ja rakkautta. Koskas minä olen sinua tällä tavalla vaalinut? tuli hän ajatelleeksi. Hän oli joskus kärtyillyt ja ärhennellyt, kun vaimo pieniä, satunnaisia pahoinvointiaan sairasteli. Kuinka paljon olenkaan hänelle velkaa! ajatteli hän haikeasti. Kuinka paljon vähemmin hänen nuoruudenunelmansa ovatkaan toteutuneet kuin minun… Ei kukaan ole uhrautunut hänen hyväkseen… Hän on kaikkine kipuineen ja pahoinvointineen uhrautunut meidän kaikkien hyväksi … ja hänen, perheenisän hyväksi eniten, hänen, jonka olisi pitänyt kantaa. Hän olikin luullut väliin kantavansa raskainta taakkaa. Mutta mitä on minun taakkani! – hän ajatteli. – Jos minä kuolisin, jäisi hän lasteni kanssa kuin puolisonsa menettänyt lintunen poikasineen ihan ilman mitään maallista turvaa…

"Liina kultaseni…"

Kyynel tipahti poskelle, ja hän kurottui kultasensa kaulaan, painoi sitä puoleensa, suuteli pitkään ja tulisesti. Tämä synnytti syvää lämpöä. Vaimo jäi siihen pitkäksi aikaa ja alkoi itkeä. Kumpainenkaan ei puhunut mitään, mutta toinen ymmärsi toistaan. Mitäpä tässä puhelemaan kömpelöä kieltä, pilaamaan ja sotkemaan ihania tunteita ja sydämien vienoa keskustelua…

"Onko nyt lämmin?" kysyi rouva vihdoin ja paranteli vielä peitettä.

Lämmin oli. Vieläpä luuli Laivurinen iltapäivään kokonaan parantuvansa.

"Tottahan paranetkin."

Tässä toiveessa oli varmaankin koko sydämen ajatus, koska rouva taas purskahti itkemään.

Lapsia oli tullut huoneeseen, he keräytyivät äidin ympärille hameesta kiinni pitäen isän sänkyyn tirkistelemään. Mutta hiljaisuutta ei kauan kestänyt. He alkoivat sähistä ja väitellä. Äidille tuli hätä, rupesi suhdittamaan: isä on väsynyt, isän täytyy saada nukkua. Kovin häntä peloitti, että isä taas ärtyisi lasten melusta. Mutta isä ei ärtynyt. Lempeästi ja sovitellen hän sanoi:

"Menkää, lintuseni, menkää äidin kanssa, että isä saa vähän nukkua.

Ehtoolla, kun isä paranee, saatte leikkiä isän huoneessa."

Lapset tottelivat ja menivät riemuiten pois… "Illalla, kun isä paranee…" j.n.e.

Pihalle tultiin hevosella. Rouva katsahti ikkunasta.

"Kirkkoherra tulee jo… Mitenkä hän näin aikaisin!", äänsi hän tyytymättömänä.

Sanaa sanomatta Laivurinen nousi, tuskallinen ilme kasvoilla ja rupesi pukeutumaan.

X

Useita johtokunnan jäseniä istui Laivurisen huoneessa. Keskustelu kävi kankeasti sillä jutun aineena oli kovin jokapäiväisiä asioita ja muutenkin näytti olevan kuin jotain painavaa mielissä. Laivurinen istui joukossa melkein mykkänä. Hänelle eivät puhuneet muut eikä hän muille. Hän oli käärinyt paksun huivin kaulaansa ja pukenut päällystakin yllensä ja näytti matkamieheltä muiden rinnalla.

Kankeata keskustelua oli Laivurinen melkein mitään elonmerkkiä ilmaisematta kuunnellut noin puolen tuntia. Sitten hän liikahti tuolillaan kärsimättömästi ja hänen vakoileva kysyvä katseensa kiersi miehestä mieheen.

Tähän saakka oli keskustelu käynyt melkein Laivurista huomaamatta. Mutta nyt jokainen hiukan sävähti ja katseet lensivät yhteen. Keskustelu katkesi paikalla, ja jokainen näytti tuumivan, mistä jatkaisi Laivurisen kanssa. Mutta kukaan ei ensi hetkessä keksinyt mitään. Kirkkoherra turvautui sormiaan hivuttelemaan ja muut piippujaan asettelemaan. Kun Laivurinen tarjosi tupakkaa, piippuun pantavaa ja paperossia, päästiin jo helpommalle ja Tolvanainen keksaisi jo sanottavaakin.

"Kovin on opettaja nyt mennyt heikoksi. Ette taida virkavahvistuskirjaa kauan tarvitakaan." Hän hymyili ystävällisesti, surkuttelevasti. Jo äsken tullessaan oli hän opettajan heikkoudesta puhunut.

"Eipähän sitäkään tiedä", virkahti Laivurinen kuivasti.

"Nyt pitäisi jo enemmän huolehtia toisenlaisesta virkavahvistuskirjasta", jatkoi Tolvanainen, "vahvistuskirjasta, joka valtuuttaisi Karitsan häihin." Hänen suunsa oli laupiaassa hymyssä, ja kirkkoherraan katsahti hän kuin kiitosta odotellen. Laivurinen kuohahti hermostuneesti:

"Mistä syystä te tuollaisella erityisellä tarkoituksella minulle sitä sanotte?" kysäisi.

Toiset johtokunnan jäsenet katselivat hämillään pitkin neniään.

Tolvanainen ihastui, kun huomasi, että hänen puheensa koski.

"Mutta miksikäs opettaja sitten suuttuu siitä, että minä sanon sillä tavalla?" kysyi Tolvanainen terävästi ja posket alkoivat hehkua.

"Siitä syystä, että tunsin äänenpainosta teillä olevan jonkin erikoisen tarkoituksen."

"Minkä erikoisen tarkoituksen?"

"Mitäs minä sitä selittelemään… Itse paraiten tiedätte."

"Sepä nyt merkillistä puhetta on, tuota…" alkoi Tolvanainen. Mutta kirkkoherra keskeytti sovitellen:

"Väittelynne ei tunnu kääntyvän rakentavaksi", hän sanoi. "Ehkä on parasta että käymme asiaamme?"

Laivurinen olikin jo joutua hämille, sillä hän itsekin huomasi liian rajusti ottaneensa kiinni Tolvanaisen sanoista… Eikähän nuo toiset tiedä minun ja Tolvanaisen entisistä suhteista, ajatteli hän harmitellen.

Kirkkoherra esitti johtokunnalle asian. Opettaja Laivurinen oli vaatinut virkavahvistuskirjaa ja sitä varten pyytänyt johtokuntaa kokoon.

"Onko johtokunnan jäsenillä mitään muistuttamista opettaja Laivurisen pyyntöä vastaan?" kysyi hän lopuksi.

Huoneessa syntyi hiljaisuus, joka lopulta muuttui tuskalliseksi. Toinen vartosi ja velkoi silmäyksillään toistaan puhumaan. Laivurinen joutui levottomaksi eikä voinut pidättää itseään sanomasta:

"Nähtävästi on jotain muistutettavaa minua vastaan. Olkaa hyvät ja sanokaa, mitä on sanottavaa." Hän hymyili ylpeästi, ja ääni värähteli hiukan. "Silloin on rauta taottava, kun se on kuuma", lisäsi vielä.

Miehet olivat tukalassa tilassa. Melkein yhtaikaa kääntyivät kaikkien silmät Tolvanaiseen, joka hieman tavallistaan punaisempana kasvoiltaan istui totisena ja nähtävästi pyöritteli sanaa kielellään.

"Paha on puhua, paha puhumattakin olla", alkoi hän. Kasvoille hyökkäsi veri, ja ääni vapisi. Hän jatkoi: "Mutta kun kerran sitä kysytään, niin täytyy sanoa, että opettajan uskonnollisista mielipiteistä on viime aikoina levinnyt hyvin pahoja huhuja ympäri seurakunnan. Ja se on paha ja vaarallinen asia, se."

"Sekö, että sellaisia juttuja on levinnyt?" kysyi Laivurinen naurahtaen.

"Olen minäkin kuullut hiukan jotain sellaista", sanoi kirkkoherra vakavasti, ottamatta huomioon Laivurisen keskeytystä. "Mutta en ole tätä ennen saanut tilaisuutta kysyä asiaa opettajalta itseltään. No, onko totta, että te olette sellainen vapaa-ajattelija?" Hän kääntyi Laivurisen puoleen ikäänkuin ainakin tuomari tutkiessaan syytettyä. Laivurisen kasvoilla vaihteli väri, ja hän katseli alaspäin ikäänkuin vastausta miettien.

"Niin … se riippuu siitä, minkälaista vapaata ajattelemista tarkoitetaan", sanoi hän vihdoin näennäisesti jotenkin tyynesti. Jälestäpäin muistellessaan näitä minuutteja ja erittäinkin sitä äänenpainoa ja tapaa, millä kirkkoherra teki ensi kysymyksensä, ihmetteli opettaja, mistä se voima silloin tuli hänelle, jolla hillitsi itsensä. Yleensä arveli sen syyksi, että hän silloin kenties oli varustautunut sellaiseen.

"Aivan niin", myönsi kirkkoherra hyväntahtoisesti. "Mutta jätetään nyt ne pitemmät mutkaiset tiet ja pyritään suoraan päämaaliin. Omistatteko te luterilaisen kirkon uskontunnustuksen?"

Laivurinen naurahti ja painoi kurillisesti leukansa paksun huivin alle.

"Minä en suinkaan kiellä teitä pyrkimästä suoraan päämaaliin. Mutta ennenkuin ryhdyn tekemään uskontunnustustani, uskallan kysyä, millä perusteella sitä tässä tilaisuudessa vaaditaan?" Laivurinen katsahti terävästi vuorotellen kuhunkin.

Kirkkoherra hymyili.

"Mutta, hyvä Laivurinen, täytyyhän meillä olla oikeus sellaisen kysymyksen tekoon koulun johtokuntana. Ettehän tekään voi sitä kieltää, jos järkevästi ajattelette."

"En tietysti. Mutta ottiko kirkkoherra huomioon, etten minä kysynytkään oikeutta, vaan perusteita?"

"Jassoo … jaa, sitä en huomannut. Ja sama asiahan se onkin… Niin, no … kansalla kun on yleinen tieto siitä, että te olette…"

"Onko se tieto?"

"Kyllä se on tieto."

"Mistä saatu?"

"Epäilemättä teidän omista puheistanne."

"Kukahan niitä on kuullut? Ovatkohan kyenneet edes oikein ymmärtämään…"

"Sitä en tiedä", sanoi kirkkoherra, jo kärsimättömästi. "Mutta sen minä tiedän, että tässä päästään paljon vähemmällä, jos ei niin tarkkaan tutkita kiertävien huhujen perusteita. Ne saattavat kylläkin olla perättömiä, mikä olisi ainakin minulle varsin mieluinen asia. Voittehan vastata kysymykseeni."

"Tietysti. Mutta kirkkoherra on hyvä ja koettaa asettaa itsensä minun tilalleni: ettekö luule, että siinä tapauksessa tutkisitte, miten huhut, joista ollaan niin suuressa määrässä vastuunalaisia, kuin minä nyt tässä, ovat saaneet alkunsa. Sallikaa minun siis vielä, kun tässä syytettynä seison, kysyä: mitä sanovat oppilaani, lapset?" Laivurisen kurkkuun nousi paksu pala, mutta hän nielaisi sen väkisin alas.

Kirkkoherra katsahti kysyvästi johtokunnan jäseniin, pysähtyi

Tolvanaiseen ikäänkuin häneltä jotain odottaen. Sieltä tulikin:

"Mitäs lapset … eivät ne ymmärrä sellaisia asioita."

Kirkkoherra käänsi mitään virkkamatta pettyneenä kasvonsa toisaanne.

Laivurinen huudahti:

"Mitäkö lapset? Eikö tässä ole juuri kysymys siitä, millä tavalla minä opetan lapsia? Jos eivät lapset ymmärrä mitään, niin mitä merkitystä sillä sitten on että niille ensinkään mitään opetetaan?" Hän naurahti.

"Noo niin, mutta", veti Tolvanainen pitkään.

"Jos teidän lapsenne todistavat, että minä olen opettanut heitä pilkkaamaan Jumalaa, niin minä olen valmis luopumaan virastani", jatkoi Laivurinen, tukevasti lyöden kättä polveen.

"En minä ole siitä kuullut", sanoi kirkkoherra. "Mutta siitä olen kuullut, että opettaja julkisesti soimaa valtionkirkkoa, vieläpä kieltää erityisten raamatunpaikkain totuuden. Olen kuullut, että puhutte näistä julkisissa paikoissa ja henkilöille, jotka asiaa sen enempää ymmärtämättä naureskellen kertovat niitä pitkin kyliä. Sellainen on syytös teitä vastaan."

Kirkkoherra katsahti ankaran totisena johtokunnan jäseniin, ikäänkuin näille vielä huomauttaakseen, että nyt se oli tehty, kanne. Tolvanainen sai ystävällisen hymyilemisen puuskauksen. Laivurinen nähtävästi joutui hämille. Hän nousi ja astui muutaman kerran levottoman näköisenä yli lattian.

"No niin", sanoi hän sitten hiljaa, "minä tahdon antaa selityksen näihin kysymyksiin. Teillä on kyllä tavallansa oikeus sitä vaatia, sillä olenhan minä teidän valtanne alainen." Viimeisissä sanoissa sortui ääni katkeruudesta. Hän istui ryähtäen tuolille, aukaisi päällystakin ja otti huivin pois kaulastaan. Kaikesta päättäen valmistui hän antamaan laajaperäistä ja peittelemätöntä selvitystä. Hän valmistautui siihen kuten raskaaseen, voimia kysyvään kamppailuun.

Ensin ryhtyi hän tekemään selkoa mielipiteistään valtionkirkon suhteen. Se selitys oli laaja: Siinä ei ole enää Kristuksen henki määrääjänä, vaan tapa ja tilaan sopiva laki. Papisto on kohonnut virkakunnaksi, joka ikäänkuin kirkontornista katselee maassa matelevaa laumaa; ei ole montakaan, jotka uskaltaisivat laskeutua kuraan ja korpeen etsimään kadonneita lampaita ja kantamaan niitä kotiin. Ihmisiltä kieltää papisto vapauden tutkia raamattua ja panee omat ohjelmansa sijaan j.n.e. Oli mustin valhe, että hän milloinkaan olisi pilkannut uskontoa. "Miten, Herran nimessä, vakava mies voi pilkata sattumaltakaan vakavaa asiaa, jota hän sydämestään kunnioittaa?" kysyi hän. Raamatun kertomuksissa ja tapauksissa oli hän aina nähnyt Jumalan ohjaavan käden. Pyhä, iankaikkinen totuus oli hänen mielestään raamatussa löydettävänä, vaikka se olikin siinä tarunsekaisten ja historiallisten kertomusten sisään kätkettynä, kuin kulta soran sekaan.

"Kyllä minä vapaa-ajattelija olen", jatkoi hän, "minä tutkin asioita ja punnitsen niitä. Minulla on kyllä useista uskonopin kappaleista eri käsitys kuin mitä te pidätte oikeana. Mutta en minä sille mitään voi. Enkä minä oppilailleni omia, poikkeusmielipiteitäni opeta. Sille en mitään taida, että käsitän juutalaiset uskontoineen pakanakansaksi, johon Jumalan henki kuitenkin välillisesti vaikutti ja jossa Jumala siten etupäässä kehitti yhä jatkuvaa luomistyötänsä. Minä pidän heitä kansana, joka tämän kehityksen alaisena ollessaan tunsi ikäänkuin ilmassa liikkuvana todellisen siveysaatteen suunnan, tavat ja lain, tunsi Jumalan tahtoa puolinaisesti, aavistuksena; semmoisena kansana, joka lapsena haparoi lapsen tavalla, mutta jonka rinnalla meidän aikamme henkinen kehitys on jo kasvaneen miehen kehitystila. – Mutta en minä tätä minäkään uskonkappaleenani pidä, ajattelen vain, että niin voisi olla. Sivuasioitahan nämä ovatkin itse uskontoon nähden?"

Hän katsahti kiihoittuneena ympärilleen, ikäänkuin vastausta odottaen.

Nähtyään, ettei kukaan aio vastata, jatkoi hän:

"Kristillisyyttä ihailen korkeimpana ihanteenani. Mutta oikein tosikristittyä on vaikea tavata, ainoastaan joitakuita sellaisia tunnen. Mutta se, että sellaisia tunnen, vahvistaa minunkin uskoani", lopetti hän mietteissään, aivan kuin olisi noita ihanteitaan paraillaan sielunsa silmillä katsellut.

"Minä ikävöin ja kaipaan aina jotakin, en usein tunne itsekään mitä", jatkoi hän melkein kuin itsekseen. "Mielikuvitukseni muodostelee aatteitani, täydentelee ihanteitani, tuottaen siten hengelleni tyydytystä ja iloa, kaipausta ja surua aina sen mukaan minkälaisilla aloilla se kulloinkin liitelee."

Oltiin hetkinen hiljaa.

"Järki, järki", äänsi Tolvanainen vihdoin ja katsahti kirkkoherraan.

"Järki", myönsi kirkkoherra.

"Järki, järki", uudisti Tolvanainen innostuneena esimiehensä kannatuksesta.

"Järki!" kiljaisi Laivurinen luonnottoman kovasti. "Millä minä muulla tutkin tällaisia asioita kuin juuri järjelläni? Ei minulla ole muita apukeinoja. Ja mitäs on teologia muuta kuin järjen muovailua?"

"Hiljempaa!" sanoi kirkkoherra ankarasti. "Sen perästä mitä tässä olen kuullut ja mitä olette puhunut, on minun mahdoton antaa teille valtakirjaa."

Laivurinen vavahti. Hän oli jo melkein unohtanut, että oli siitä kysymys.

"Mutta…" hän äännähti juuri kuin aikoen ruveta puolustautumaan. Se jäi kuitenkin siihen. Sen sijaan tysrkähti hän kerran hyvin omituisesti, ikäänkuin itkua teetellen, pudisti raivokkaasti päätä ja riensi puolijuoksua ulos, pihalle.

Kirkkoherra liikahteli kiivaan näköisenä ja ryhtyi hankkeisiin lähteä pois. Muuan johtokunnan jäsenistä, Kankkunen, katkaisi äänettömyyden:

"Mutta eiköhän me tehdä vääryyttä?" hän sanoi.

"Miten?" kysäisi kirkkoherra omituisen vikkelästi. Kankkusen aikoma vastaus jäi puolitiehen, kun opettajan rouva tuli sisään tuoden kahvia.

"Mihin opettaja on mennyt?" kysäisi hän huomatessaan, ettei tämä ollut huoneessa. Viipyi vähän, ennenkuin tuli vastaus. Kankkunen kertoi vihdoin hänen menneen ulos. Kirkkoherra katseli syrjäsilmällä rouvaa, jonka liikkeet muuttuivat yhtäkkiä kummallisen hätäileviksi. Tuskin ehti hän kunnolla saada kahvin tarjotuksi, kun jo kiireellä riensi toiseen huoneeseen ja sieltä jatkoi samaa kyytiä ulos.

Ulkona oli ruvennut uudestaan rajusti tuulemaan; nurkissa vihelsi ja mylvi oudosti; eräs vesitorvi päästi tuontuostakin pitkän, inhoittavan ulvonnan.

Rouvan poistuttua oltiin Laivurisen huoneessa hiljaa. Kaikkien huomio teroittui kuuntelemaan ulkoapäin tulevia ääniä.

"Mikähän siellä noin ulvoo?" kysäisi kirkkoherra, kun vesitorvi alkoi ulvahdella.

"Tuuli kait jossain", arveli joku.

"Niin", jatkoi kirkkoherra, "arveliko Kankkunen, että me teemme väkivaltaa?"

"Arvelin, ettei meillä olisi syytä niin loukata opettajaa sellaisten juorujen vuoksi. Hän on hyvä opettaja, miehet. Ainakin kun minä olen ollut täällä uskontotunneilla, on hän opettanut uskontoa erittäin kauniisti."

"Eihän sitä voi kieltää, ettei hän hyvä opettaja olisi", myönsi kirkkoherra, "mutta kun on uskonnosta ja kirkosta sellaiset käsitykset kuin hänellä, niin ei saata hyväksyä häntä lasten opettajaksi. Mitä erikoisesti minuun tulee, niin olen kirkon esimies seurakunnassa ja samalla seurakunnan luottamusmiehenä velvoitettu pitämään silmällä lasten opetusta koulussa, minkä vuoksi minä puolestani en suostu hänelle antamaan valtakirjaa tällä kertaa. Kavaltaisinhan minä silloin seurakuntalaiseni ja antaisin hyväksymiseni aatteille, jotka jäytävät kansankirkon perusjuuria! Nyt tosin ei Laivurinen vielä ole saattanut koulussaan kieltämisoppia opettaa, mutta sen verran on minulla tietoa ja kokemusta, että kun hän itse tulee opissaan oikein varttumaan ja kasvamaan, niin oppilaat saavat siitä karvaat hedelmät poimia. Tuo suunta on kansakoululaitoksessamme hirveästi päässyt valtaan. Mutta minä en suinkaan tahdo asemaani Herran viinimäessä niin väärin käyttää, että valmistaisin niille sijaa, jotka tahtovat työtämme tyhjäksi tehdä."

Hän oli noussut seisomaan ja puhui harvinaisen innokkaasti, käsillään viittoen.

"Oikein", äänsi Tolvanainen.

"Kyllähän se on niinkin", myönsi Kankkunen, "mutta minä vaan pelkään, että kun emme vain tekisi tässä pelossamme kärpäsistä härkäsiä ja kun ei vaan viimeinen villitys tulisi pahemmaksi kuin ensimmäinen."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi pappi.

"Tarkoitan vaan sitä, ettei Laivurinen asiaa kuitenkaan tähän jätä."

"Ettäkö valittaa?"

"Niin minä luulen."

"Ei sitä tarvitse pelätä", sanoi Tolvanainen leveästi. "Silloin hän menettäisi virkansa."

"Aivan niin", vakuutti pappi. "Hän on nyt kyllä paljastanut tässä itsensä. Mutta en minä tahtoisi häneltä virkaa ottaa. Minun mielestäni meidän ensi tehtävämme on nyt antaa hänelle kristillinen varoitus ohjaamaan ajatuksiansa oikealle tielle." Hän hiljensi äänensä salaperäiseksi ja puhui kuiskaamalla: "Ehkä hän peräytyy ja rupeaa ainakin pitämään suunsa kiinni. Kyllä Laivurinen hyvä opettaja on ja innokas, en minä sitä kiellä."

"Hyvä hän on", vakuutti Kankkunen, ja tuo neljäs mies, joka ei ollut koko aikana lausunut vielä luotua sanaa, örähti hänkin joukkoon myöntävästi.

"Mutta liian itsekäs hän on", muistutti Tolvanainen.

"Kyllähän sitä jokainen on itsekäs, jos sitä katsotaan", vastasi Kankkunen tarkoittavasti. "Tässä minun ymmärtääkseni on itsekkyys toiselta puolen paljon suurempi. Kirjoitetaanko tästä pöytäkirjaan mitään?" kysyi hän kirkkoherran puoleen kääntyen.

"Mitäs tässä on pöytäkirjaan kirjoitettavaa, kun ei sitä valtakirjaakaan anneta."

"No en minä tiedä, ajattelin vaan, että jos kirjoitetaan niistä varoituksista, niin en minä ainakaan siihen yhdy."

Kirkkoherra hymyili ylenkatseellisesti.

"Ohoh… Vai niin", ilveili hän.

Kankkunen nousi kiivaasti, otti lakkinsa, murahti hyvästiksi ja meni.

Toiset jäivät hiukan pitkään katselemaan.

Rouva tuli noutamaan kahvikuppeja. Silmissä oli itkun jälkiä.

"Minnekähän se isäntä tästä?.." alkoi pappi kahvista kiitellessään, koettaen näyttää leikkisältä. Leikkiähän tämä on koko juttu!

Mutta rouvan kasvot vääntyivät omituisesti, kun hän aikoi vastata. Jo ovessa hän meni, kun vasta selkänsä taakse ilmoitti:

"Makaa… Hän on kipeä."

Itkemään kuului rouva rupeavan, kun oven jäljestään kiinni sai.

Johtokunnan jäsenet katsahtivat toisiinsa. Sitten rupesivat pappi ja

Tolvanainen keskustelemaan siitä ja itseänsä puolustelemaan. —

"Ei tästä niin olisi pitänyt suuttua", arveli kirkkoherra, "pitäähän jokaisen ihmisen sietää arvostelua ja muistutuksia."

"Ja rovastia kohtaan osoittaa tuollaista uppiniskaisuutta!" huudahti Tolvanainen. Kun pappi näkyi äänettömänä hyväksyvän tämän mielipiteen, rohkaisi se Tolvanaista jatkamaan. Hän päätti mennä katsomaan toiseen huoneeseen, ehkäpä aikoi nuhdellakin opettajaa. Kirkkoherra kielteli parilla sanalla ollen sitä mieltä, että heidän tulisi lähteä jäähyväisiä sanomatta, kun isäntäväki kerran heitä pakoilee. Mutta Tolvanaista ei enää voinut mikään pidättää. Hän kuiskutteli jotain "kunnan omista huoneista", meni raottamaan ovea ja kurkisti sisään.

"Onko opettaja täällä vai?" hän kysyi. Sielläpä näkyi olevan, makasi vuoteessa paksun peitteen alla, ja rouva valmisteli vieressä jotain lääkkeitä. Kaksi lasta nojaili hiljaisina ja äänettöminä vuodetta vasten. "Onko opettaja tullut niin kipeäksi, että oikein makuulle?.." kyseli Tolvanainen ja astui sisään. Sairas makasi kasvot seinäänpäin. Rouva käänsi Tolvanaiselle selkänsä, ja lapset tuijottivat pelokkaina vierastaen häntä. Kun Laivurinen kuuli, että joku tuli sisään, käänsi hän äkkiä päätään ja katsahti, mutta kääntyi jälleen. Nyt tuli kirkkoherrakin huoneeseen, ja rouva työnsi lapset kyökkiin.

"Vilustunut?" kysäisi pappi, kun oli vähän aikaa äänetönnä katsellut sairasta, jonka ruumis vähän väliä värähteli vilun vaikutuksesta. Sitten hän alkoi kysellä mitä lääkkeitä rouva käyttää sekä neuvoi hyvänsävyisesti yhtä ja toista. Vihdoin hän astui likemmäksi.

"Meidän kokouksestamme luultavasti ei nyt enää tule mitään?" Hän teki tämän kysymyksen Laivuriselle. Tämä ei vastannut kohta, mutta hengenvedoista voi päättää, että hän valmistausi jotain sanomaan.

"Niin … mitäpäs siitä", hän virkahti vihdoin, "ettehän te anna minulle valtakirjaa!" Hän käännähti vuoteella niin, että kasvot tulivat näkyviin. Niissä asusti kuumeen puna. Hengitys oli hätäilevä ja raskas.

Pappi alkoi hyvin ystävällisesti ja isällisesti selittää, miten he olivat veljellisestä rakkaudesta päättäneet varoittaa ja neuvoa häntä pois sellaisesta ajatussuunnasta. He pitävät – "se oli aivan koko johtokunnan mielipide" – Laivurista kyllä hyvänä opettajana eivätkä mitenkään laskisi häntä pois muuttamaan. Eikä hänen mielestänsä Laivurinen nyt valtakirjaa tarvitsekaan, "ei suinkaan tässä nyt semmoista tule kysymykseen. Kun paranette, niin ehtiihän tuon sittenkin." Sitten hän kääntyi juttelemaan Laivurisen sairaudesta ja alkoi tätä kehoittaa kuulemaan rakkauden ääntä… Siinä hän takertui hiukan. Tolvanainen oli jo ison aikaa näyttänyt levottomalta. Nyt hän tarttui kiinni kuin haukka ja pisti väliin:

"Niin, rakkauden ääntä!" Tämän hän aivan kuin hengen pakotuksesta huudahti. "Rakkauden ääntä on jo aika kuulla, sillä kirves on laskettu sinunkin elämäsi puun juurelle. (Laivurinen käänsi ähkäisten kasvonsa pois.) Et tiedä aikaa, et hetkeä, milloin kuoleman Herra tulee ja kysyy, missä on sinun leiviskäsi. Paljon antoikin Herra sinulle, sinä olet niitä viiden leiviskän palvelijoita. Mutta oletko varma, ettet ole kätkenyt leivisköitäsi maahan? Oletko varma, ettet kaupotellut niillä vaan irstasta, Herralle kelpaamatonta tavaraa, sellaista tavaraa, maailman viisautta ja himoja, jotka ovat Herralle kauhistus?"

Puheensa lopetettuaan jäi Tolvanainen uhkaavan näköisenä tuijottamaan kirkkoherraan. Syrjäinen saattoi siitä saada sen käsityksen, että viimeinen kysymys tehtiin kirkkoherralle. Hän oli ehkä tavoitellut hyväksymiskiitoksia papilta. Tämä ei kuitenkaan ruvennut kiittelemään, sillä kasvoilla oli tyytymättömyyttä osoittava ilme.

Rouva Laivurinen liikkui levottomana huoneessa, milloin korjaten jotain pöytäpeittoa, tuolia tahi muuta sellaista, ja katsahti tuon tuostakin hermostuneesti Tolvanaiseen.

Kirkkoherra iski kuudennokselle nuhtelevasti silmää ja viittasi kieltävästi kädellään. Tolvanainen ymmärsi sen kehoitukseksi jatkamaan, ryähti ja alkoi:

"Eikö…"

Sairas liikahti levottomasti ja ähkäisi huomiota herättävästi.

"No Tolvanainen!" pääsi papilta kuin vahingossa syvästi moittiva huudahdus. Tolvanaiselle pidättyi sana puolitiessä suuhun ja hän jäi uteliaasti kyselevänä tuijottamaan pappiin.

"Älkää puhuko", kuiskasi pappi uudestaan, varaksi. Hän oli levoton kuin pahantekijä. Jos menee pois ilman selvityksiä, näyttää se tyhmältä, jos ei mene, näyttää sekin tyhmältä.