Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 15
Tämä voinee riittää täksi kertaa. – Jumaluusopin lehtori G. H. Forsius näyttää olleen pääsensori, mutta päätöksiin lienevät kaikki tuomiokapitulin jäsenet ottaneet osaa. Stenbäck mainitsee, että Runeberg hänen Porvoossakäyntinsä jälkeen oli ollut "suosiollinen", josta näemme, että hän kuitenkin yleensä otti osaa sensuroimiseen. Strömborgin Runebergin elämäkerrassa ei ole mitään tietoja tästä asiasta.
Edellämainituissa kirjeissä on myöskin siellä täällä muutamia sanoja, jotka koskevat yliopistonuorisoon kuuluvien pietistien elämää ja osaksi vahvistavat, osaksi pikkupiirteillä täydentävät sitä, mitä aikaisemmin on siitä kerrottu. Syksyllä 1838 ja seuraavana talvena oleskeli Helsingissä vanha saksalainen paroni Nolcken, josta Stenbäck (23 p. syysk. 1838) kirjoittaa: "Hän on kuin isä meille kaikille. Vanhana, hartaana kristittynä hän ei täällä seurustele kenenkään muiden kanssa kuin meidän. Me kokoonnumme pari kertaa viikossa, luemme, puhumme, rukoilemme. – Hän ei ymmärrä laisinkaan ruotsia, siksi meidän on vähän vaikea vaihtaa ajatuksiamme." 25 p. helmik. 1839 hän kirjoittaa: "Elämme täällä noin hiljakseen – kokoukset täydessä vauhdissa ja silloin tällöin joku uusi. Hirmuista on se, että jollemme pysy valveilla ja valjaissa, niin emme ainoastaan itse huku, vaan vedämme muitakin mukanamme – Jumala on asettanut niin ihmeellisesti kohtalomme." Päiväämättömässä kirjeessä syksyltä taas: "Olemme jälleen saaneet muutamia uusia, 2-3. Yksi, joka on ollut raju ja suosittu hurjastelija. Herra tukekoon meitä! Olen ajatellut mitä Chrysostomos sanoo: älkäämme ahkeroiko, että monet tulisivat kristityiksi, vaan että he tulevat oikeiksi kristityiksi. No, lauma ei ole vielä liian suuri – kiitetty olkoon Herra, että olemme edes päässeet alkuun. Siinä on kyllin toistaiseksi. On hauskaa ajatella, että te taivallatte siellä ja me täällä – ja jos olemme huonompia kuin te, niin olemme kuitenkin tiellä. Kuka tahtoisikaan jäädä jälkeen?" – Että kaiken tämän, varsinkin lehden tuottaman touhun takia luvut eivät edistyneet täydellä vauhdilla, on helppo käsittää. Stenbäck päättääkin tämän kirjeen sanoilla: "Lukuni sujuvat hyvin huonosti – minusta tulee kehno teologi."
Stenbäckin suhteesta pohjalaisiin tovereihinsa ylipäänsä näinä vuosina on vähän tietoja. Pari tapausta osoittaa kuitenkin, että hän oli yhteydessä heidän kanssaan ja nautti heidän täyttä luottamustaan. Kun Cygnaeus syksyllä 1838 valittiin eteläpohjalaisen osakunnan kuraattoriksi, johti Stenbäck sitä lähetystöä, jonka toimena oli pyytää, että hän vastaanottaisi kutsumuksen, ja kun etelä- ja pohjoispohjalaiset 9 p. marraskuuta 1839 yhteisesti viettivät ensimmäisen juhlan Porthanin muistoksi, ehdotti Stenbäck, siihen valittuna, maljan Runebergille, joka oli Porvoosta kutsuttu juhlaan.
Kuvaus tästä tilaisuudesta, jolla isänmaallisen luonteensa vuoksi on merkityksensä Suomen kansallisen heräämisen historiassa, olisi tässä liikanainen, kun Z. Topelius on kertonut, miten juhla vietettiin. [Z. Topelius, Den första Porthansfesten 1839. Joukahainen XI.] Tähän kuuluu ainoastaan se, mikä koskee Stenbäckiä. Yleväaatteinen runopuhe, jonka hän juhlassa lausui, kuuluu kauneimpaan, mitä hän on sepittänyt. Alkaen samalla ihanalla kuvalla, jolla Runeberg lopettaa "Pilven veikon", runoilija ylistää ensin Porthania, joka
Oss hemmastadde gjorde i vårt land,
Och hemmastadde, bröder, i vårt eget bröst.
[Koteutti meidät omaan maahamme,
ja koteutti, veikot, meidät omaan rintaamme.]
Antaessaan meille muinaisuutemme hän antoi meille tulevaisuuden, joka on harmaan muinaisuuden lapsi.
Ett barn
Med lösta lockar och med klara ögonpar,
[ Kuin lapsi,
liehuvakiharainen ja kirkassilmäinen.]
niin tulevaisuus viittaa meille, ja
på oss beror
Om den skall utan glans och ära sjunka ner
I glömskans svarta haf, ej värd en enda blick;
Om den skall blifva stor, bekrönt med dygd och kraft,
Och skänka evig ära åt vårt arma land.
[ Meistä riippuu, onko se loistotta ja maineetta vaipuva unohduksen mustaan mereen ansaitsematta silmäystäkään; vai onko se nouseva suureksi, hyveen ja voiman seppelöimäksi, ja suova iki-kunnian poloiselle maallemme.]
Ja sitten runoilija ylistää nuoruuden ääretöntä valtaa säkein, jotka tuntuvat yhtä monelta siemeneltä niihin lauluihin, jotka Topelius myöhemmin viritti nuoruuden ylistykseksi. Sitten seuraa lopuksi kolmas ajatusjakso, jossa esitetään, kuinka me korkean, loistavan sankariteon laakeriseppeleen sijaan olemme saaneet "sisällisen elämän rikkauden" ja "runon jalon taiteen" —
Ej arma äro vi, förloradt är ej allt,
O bröder, om vi ej förlora än till slut
Oss själfva och den inre världen ur vår barm!
Men än bland Finlands folk, bland Finlands drifvor än
Den blommar i sin prakt; och frågar främlingen,
Hvar dock den finnas må, – då peka vi med fröjd
På dig, du finska diktens konung, Runeberg.
[Emme ole köyhiä, kaikki ei ole mennyttä, oi veljet, ellemme vihdoin menetä omaa itseämme ja povemme sisäistä maailmaa! Mutta Suomen kansan parissa, Suomen kinosten keskellä se vielä kukoistaa ihanuudessaan; ja jos muukalainen kysyy, missä se muka on, – niin viittaamme riemulla sinuun, Suomen runon ruhtinas, Runeberg.]
Tämä mestarillisesti ajateltu ja sepitetty puhe, jonka epigrammintapainen loppu on varmaankin tehnyt sytyttävän vaikutuksen, on, niinkuin saattaa nähdä säilyneestä ensimmäisestä käsikirjoituksesta, kirjoitettu yhteen vauhtiin. Sommituksen selvyys ei ole jättänyt sijaa vähimmällekään epäröimiselle, ainoastaan siellä täällä joku lausetapa on pyyhitty pois ja pantu parempi sijaan. Jos tarkkaa sisällystä, tapaa siinä vähän sellaista, mitä juhlapuhujat ja runoilijat eivät myöhemmin olisi moneen kertaan toistaneet; silloin olivat tosin ajatukset uudemmat, mutta pääpaino on kaiketi siinä, ettei kukaan ole laulanut niitä täysisointuisemmin, ettei mikään myöhempi laulu ole saanut säkeiden sointua ja loistoa heikkenemään.
Paitsi että Stenbäckillä oli yksi numero virallisessa ohjelmassa, oli hänellä pääosa siinä hetken synnyttämässä loppukohtauksessa, jonka kerromme Essenin sanoin: Puoliyön hetki oli jo lyönyt, mutta vielä oli maljassa pisara jäljellä, ja lasit olivat valmiina palvelukseen kuten ennenkin. Silloin tuli Cygnaeus ja kuiskasi sanan Stenbäckin korvaan: "Nyt on 10:s päivä, Lutherin syntymäpäivä, esitä Lutherin malja." Stenbäck oli heti valmis. Lasit täytettiin, ilmoitetun puhujan ympärille syntyi tiheä tarha, ja hän kohotti äänensä esittääkseen Cygnaeuksen ehdottaman maljan. Mutta puheen aloitettuaan hän huomasi, että se oli "uskallettu ehdotus". Äkisti hän silloin keskeytti. "Ei", sanoi hän, "Luther on ylhäällä Jumalan taivaassa, yläpuolella meidän maljapuheitamme – ei, ei maljaa Martti Lutherille", jonka sanoen hän heitti lasinsa permantoon, ja koko kokous, ikäänkuin sähköiskun saaden, noudatti esimerkkiä. – Jokaisessa muussa tilaisuudessa, huomauttaa Topelius, olisi tästä seurannut hurja juominki, jommoiset valitettavasti niin usein tänä aikana alensivat ylioppilasjuhlia. Mutta toinen mieliala pääsi valtaan tämän päivän mahtavien vaikutusten synnyttämänä. Lasisirpaleet korjattiin pois, eräs puhuja nousi ja esitti Franzénin maljan; toinen esitti Lönnrotin maljan. Ikäänkuin ihmeellisen käänteen vaikutuksesta sykkivät taas ylioppilaiden sydämet kaikelle, mitä elämässä on puhtainta ja korkeinta.
SEITSEMÄS LUKU. 1840-1841
Perhekokous Kuortaneella. – Runoilua. – Runoelmain ensimmäinen painos. – Kuvaus Stenbäckin runouden luonteesta. – Riemujuhlan varjossa. – Kihlaus ja häät. – Evankelisen Viikkolehden viimeinen aika ja lakkautus. – "Katkelma runoudesta." – Miksi Stenbäck lakkasi runoilemasta?
Joulun 1839, viimeisen, jonka Stenbäck olisi voinut viettää vanhassa isänkodissaan, hän vietti pääkaupungissa. Kuitenkin hänellä oli vastustamaton tarve tavata äitiään ja sisaruksiaan, ja hän ehdotti sen vuoksi, että he kaikki matkustaisivat Kuortaneelle siellä pidettäviin kirkkoherran virkaanasettajaisiin ja yhtyisivät Lisette-siskon luona. "Meidän täytyy tavata toisemme siellä!" oli hän innoissaan kirjoittanut. Niin tapahtuikin. Stenbäck matkusti sinne 22 p. tammikuuta ja oli kymmenen päivää myöhemmin jälleen Helsingissä. – Tästä perhekokouksesta ei ole mitään kirjallista tietoa. Mutta syy Laurin kirjoittamaan "täytymiseen" oli luultavasti halu saada puhella äidin kanssa. Eräässä kirjeessä edelliseltä vuodelta hän kirjoittaa äidistään Achrénille: "Kun tämä kirje saapuu perille, on kaiketi äitikin luonanne. Kaikkein ensiksi sydämellinen tervehdys hänelle. Tänne-matkalla ajattelin paljon häntä, ja minulla olisi ollut halu puhua hänelle hyvin paljon. Olen niin varma siitä, että Jumala ei ole salliva hänen viimeisten vanhuudenpäiväinsä kulua ja kadota saattamatta häntä oikein kilvoittelemaan ja sotimaan iankaikkisen elämän kalleudesta, ilmoittamatta hänelle itseään ja näyttämättä hänelle kunniaansa. Me tahdomme rakkaan äitimme puolesta rukoilla sitä Jumalalta; ja kun hän näkee meidän tulevan vanhan äitimme kanssa, on hän varmaan armosta ja laupeudesta sanova meillekin: menkäät, teidän äitinne elää!" Hänellä oli aavistus, joka ei pettänytkään, että äidillä ei ollut enää pitkälti aikaa elettävänä.
Tuskin palattuaan Kuortaneelta Stenbäck muutti Degeröhön rauhassa valmistautuakseen teologiankandidaattitutkintoon. Todennäköisesti Julius Bergh sillä aikaa hoiti Evankelisen Viikkolehden toimitusta, sillä Essenkin oli luvuissaan kiinni; hän tahtoi näet valmistua yliopiston riemujuhlan yhteydessä vietettäviin maisterinvihkiäisiin. Kuitenkin osoittavat lehdessä olevat runoelmat, että Stenbäck maallakin piti sitä mielessään. Vuosikerrassa 1840 tapaamme seuraavat runomuotoiset avusteet, joista kuitenkin vain osa lienee Degerössä syntynyt: "Uudenvuodenlaulu" (n: o 1, 7 p. tammik.); "Johannes" (n: o 4, 27 p. tammik.), joka kuuluu seuranneen Laura-siskolle lahjoitettua Johannes evankelistan kuvaa; "Sentään" (n: o 10, 9 p. maalisk.); "Lutherin postillaan" (n: o 12, 23 p. maalisk.); [Samassa numerossa on ilmoitettu edellinen osa Lutherin kirkkopostillaa.] "Radegundis" (n: o 17, 27 p. huhtik.), vapaa muodostelu Kosegartenin "Radegunde" nimisestä legendasta; "Kevätaamu" (n: o 20, 18 p. toukok.), jo ennen mainittu ja arvattavasti kirjoitettu Vöyrillä; "Sureva ystävä" (n: o 24, 15 p. kesäk.) ja "Oi tokkohan?" (n: o 50, 14 p. jouluk.). Omituista kyllä lähetti runoilija myöskin tänä keväänä Helsingfors Morgonbladiin (n: o 17, 2 p. maalisk.) tuon aikaisemmin puheena olleen, arvoituksellisen runoelman "Rakkaus". Varmaankaan se ei tapahtunut ilman erityistä tarkoitusta. Runoelma täytyy otaksua varhempisyntyiseksi, sillä sellaista runoutta Stenbäck ei enää kirjoittanut. Lopuksi on tässä yhteydessä mainittava eräs runo, jonka runoilija omisti ystävälleen Essenille, kun tämä oli vaipunut tutkintolukuihinsa. [Koska Essen suoritti julkisen tutkinnon 15 p. kesäk., voi otaksua säkeet kirjoitetuiksi vähää aikaisemmin.] Siinä on kaksi osaa, joista Essen Stenbäckin kuoltua on painattanut (Joukahainen, VII) edellisen, missä sävel on humoristinen. Voidakseen erottaa sen erikseen muutti hän kolmannen stroofin kolme viimeistä säettä. Emme katso oikeutetuksi, ottaessamme tähän runoelman, poiketa alkuperäisestä käsikirjoituksesta, vaikka jälkimmäisen osan vakava sävel ei soinnu edellisen kanssa yhteen. Kokonaisenaan se osoittaa, kuinka Stenbäckissä vakavuus aina oli leikin vieressä.
Den siste Kandidanden
Han satt uti sin kammare och läste i sin bok,
Och aldrig nånsin kunde han bli tillräckligt klok;
Han svettades och pinades, han tänkte blott uppå
Hur det i hans examen för honom skulle gå.
Men lik en skugga lärdomen uppå hans panna låg,
Och bister som ett åskmoln hans lärda blick man såg;
Ty ständigt tänkte han på sin examen.
Och våren kom med ljus och glans, och allt fick lif igen,
Den kom så glad, så känd och kär liksom en barndomsvän.
Och när den kom, då flyktade den långa vinterns natt,
Och allt blef åter lefvande, blef åter ljust och gladt.
Men han satt blott och läste och märkte ingenting,
Den arme satt i kammaren med böcker rundtomkring
Och tänkte ständigt blott på sin examen.
Då stod hans vän och såg med sorg uti hans mulna blick,
Där mörk en sky af böckers dam han endast skåda fick.
Då sågo ned med sorg uti hans molnbetäckta själ
Guds englar; ack, de ville dock sin arma vän så väl.
Man vet ej om han hörde dem, då vänlige de små
Kring honom flögo sväfvande i skyn och sjöngo så,
Där mörk han tänkte blott på sin examen:
[Hän istui kamarissaan ja luki kirjaansa, eikä hän koskaan voinut tulla kyllin viisaaksi; hän hikoili vaivoissaan ja ajatteli vain, kuinka hänelle tutkinnossa oli käyvä. Mutta niinkuin varjo oli oppi hänen otsallaan, ja tuima kuin ukkospilvi oli hänen oppinut katseensa; sillä alati hän ajatteli vain tutkintoaan.
Ja kevät tuli tuoden valon ja loiston, ja kaikki sai taas eloa, se tuli niin iloisena, niin tuttuna ja rakkaana kuin lapsuuden ystävä. Ja sen tullessa pakeni pitkän talven yö, ja kaikki nousi taas eloon, valoon ja iloon. Mutta hän istui vain ja luki eikä huomannut mitään, hän raukka istui kamarissaan kirjojen keskellä ja ajatteli alati vain tutkintoaan.
Silloin seisoi hänen ystävänsä silmäten suruissaan hänen synkistyneeseen katseeseensa, missä hän näki vain pimeän pilven kirjojen pölyä. Surumielin silmäsivät hänen pilvettyneeseen sieluunsa Jumalan enkelit; ah, tahtoivathan he toki niin hyvää ystäväparalleen. Ei tiedä kukaan, kuuliko hän heitä, kun nuo pienoiset armiaina lensivät hänen ympärillään väikkyen taivaalla ja lauloivat näin, kun synkkänä hän ajatteli vain tutkintoaan:]
(Englarnes sång)
Höj upp ditt hufvud, betryckte vän,
Si, Jesus lefver och hjälper än!
Du kan ej ana hur när han är,
Du kan ej se hur han har dig kär.
Ur djupet vill han dig föra,
Så rik, så lycklig dig göra.
Ack, mänskan hvilar i otrons natt,
Fastän till salighet hon är satt,
Fastän med Kristi utgjutna blod
Hon är försonad, och lif och mod
Hon vid hans hjärta kan finna,
Och allt tillbaka än vinna.
Träd ut ur skuggan, du sorgsne vän,
Så skiner solen för dig igen;
Låt Herren komma – han kommer väl —
Så blir förlossad och fri din själ,
Och om hans nåd och hans ära
Skall vittne med oss du bära.
[(Enkelien laulu)
Nosta pääsi, murheinen ystävä, katso, Jeesus elää ja auttaa vieläkin! Et voi aavistaa, kuinka lähellä hän on, et voi nähdä, kuinka sinä olet hänelle rakas. Syvyydestä hän tahtoo sinut pelastaa, tehdä sinut niin rikkaaksi ja onnelliseksi.
Ah, ihminen nukkuu epäuskon yössä, vaikka hän on autuuteen asetettu, vaikka hän on sovitettu Kristuksen vuodatetulla verellä ja voi löytää elämän ja uskalluksen hänen sydämellään ja voittaa vielä kaikki takaisin.
Astu varjosta, murheinen ystävä, niin aurinko paistaa sinulle taas; salli Herran tulla – hän tulee kyllä – niin sielusi tulee lunastetuksi ja vapaaksi, ja sinä olet kanssamme kantava todistusta hänen armostaan ja kunniastaan.]
Niissä akateemisissa piireissä, jotka valmistivat yliopiston 200-vuotisriemujuhlan viettämistä, katsottiin suotavaksi, että sen loistoa kohotettaisiin myös tieteellisillä ja kirjallisilla julkaisuilla. Tämän johdosta ilmestyi samaan aikaan J. J. Nervanderin "Jephtas bok" ja "Dikter af Lars Stenbäck". [Strömborgin mukaan lienee Runebergillakin ollut aikomus valmistaa "Nadeschdansa" tähän riemujuhlaan.] Jos Stenbäck aikaisemmin olisi ajatellutkin koota ja julkaista runoelmiaan, on kuitenkin tuskin luultavaa, että hän sen olisi tehnyt juuri nyt ilman erityistä kehoitusta. Ja hyvä oli, että hän sai kehoituksen, sillä jos julkaiseminen olisi jäänyt vielä tuonnemmaksi, olisi hän kenties hylännyt koko aikeen. Yliopisto suoritti painatuskustannukset niistä 500 kappaleesta, jotka painettiin tätä ohutta 102-sivuista vihkoa.
Niin pieni kuin runovihko onkin, se sisältää kuitenkin sen, mitä runoilija oli parhainta jättävä jälkeensä. Tosin tuli toiseen painokseen 11 ja kolmanteen vielä 5 runoelmaa lisää, mutta jos lukee pois runoelmat "Suomalainen synnyinmaani" ja "Tähti", ovat kaikki parhaat jo ensimmäisessä. Myöskin runoelmain jako kahteen ryhmään esiintyy jo siinä, ja runoilija on siis keväällä 1840 sepittänyt kumpaisenkin alkusonetit. Toinen vertaa lempeällä huumorilla runoelmia häkkilintuihin, jotka huolimatta ristikon suojasta alati tahtoivat vapaaseen ilmaan, kunnes hän närkästyneenä avasi oven tuolle "tyhmälle joukolle"; toisessa runoilija tunnustaa, ettei hän nähnyt mitään sovitusta mahdolliseksi uuden kantansa ja sen välillä, jolloin hän vapaasti ja iloisesti lauloi laulujaan, ja hän sanoo suruisesti:
O, har du ögon, skall du se med smärta,
Att fast i kristlig dräkt är klädd poeten,
Så sitter hedningen dock i hans hjärta.
[Oi, jos sinulla on silmät, niin olet tuskalla näkevä,
että vaikka runoilija kantaa kristillistä pukua,
piilee kuitenkin pakana hänen sydämessään.]
Senaikuisista Stenbäckin runojen arvosteluista on kenties seuraava lyhyt, Edv. af Brunérin kirjoittama ilmoitus Borgå Tidningissä 1840 (n: o 67, 29 p. elok.) käsitykseltään sattuvin: – "Harvinainen ilmiö on – tosirunollisen luonteen ilmestyminen, tervehdittävä osanotolla ja ilolla. Sellainen on jo kauan esiintynyt yleisölle niissä suuremmalta osalta jo ennen tunnetuissa lauluissa, joita kokoelma – on ilmestynyt. – Edullisesti vaikuttavat miltei kaikki runot tässä kokoelmassa. Harras tunne, sopusointuinen sulo, jalo yksinkertaisuus ovat ne kriteeriot, joilla ne todistavat tekijänsä runolahjan arvoa. Ne ovat lempeän hengen soinnullisia tunteenpurkauksia, jotka omituisin sävelin laulavat vanhaa laulua ilosta ja surusta, mutta mieluimmin hurskaissa rukouksissa kohoutuvat taivaaseen. Raikas ja puhdas tunteellisuus, kaukana kaikesta sentimentaalisuudesta, on tuntomerkkinä tälle runoudelle, joka on pulpunnut elävästä suonesta. Runokieli on yksinkertaisen kaunista. Notkeasti ja sulokkaasti muoto seuraa ajatusta ja on loistava ilman koreilua. Säkeet ovat sointuvia ja kaiukkaita. Ne kerrot ja toistelut, joista herra S. niin paljon pitää, ovat useimmiten hyvin sovitettuja, mutta niitä tulisi käyttää ainoastaan silloin, kun toistetuilla sanoilla on erikoisen tärkeä merkitys. Kauneimmat kappaleet mielestämme ovat seuraavat: 'Anna', 'Aamun koitto', 'Meri', 'Eräs yö', 'Öisiä säveliä', 'Tytön rukous', 'Keväthuokaus', 'Sentään', 'Kevätaamu'. Aihe ja käsittely ovat niissä yhtä onnistuneet, ja niissä esiintyy vienoimpanaan tuo tunteen hohtava puhtaus. Muiden joukosta ovat jotkut vähäpätöisiä. Kaikkea arvoa vailla on ainoastaan sikermä Kuoleman kuvia, missä tekijä on virittänyt räikeän poleemisen sävelen, joka on vieras hänen sydämelliselle luonteelleen.
"Se yksipuolisuus, jolla herra S. nyt näyttää omistaneen laulunsa ainoastaan välittömästi uskonnolliselle alalle, on epäilemättä yhtä haitallinen hänen kykynsä kehittymiselle kuin hänen käsityksensä, että taide, ollen uskonnonvastainen, on hylättävä – joka käsitys riittävästi ilmenee näiden runoelmain toisen osaston runollisessa johdannossa. Runoudella on alkunsa ja välttämättömyytensä uskonnollisessa vietissä, ja se tyydyttää sitä edelleen, mikäli jokainen ihmishengen kohottautuminen yksityisestä ja äärellisestä yleiseen ja korkeampaan – ja sehän on runouden tehtävä – on pyrkimys lähenemään jumaluutta. Jokainen tosi taideteos on ylistys Jumalalle, koska se ylistää sitä, mikä elämässä ja luonnossa on jaloa, ja taiteenvastaiseksihan tunnustetaan ne luomat, joissa se, mikä on alhaista, esiintyy kohtaamatta perikatoaan. Ainoastaan runoelmat, jotka ovat taiteesta luopumista ja taiteen kieltämistä, ja sitä paitsi se vapaus, jolla muutamien runoilijain rehevä mielikuvitus on paljastanut siveettömyyttä, voivat selittää moisen ajatuksen. Eikö runoudella ole siveellisesti parantavaa vaikutusta? Onko koko sen viehätys tai onko luovan runoilijan innostus syntinen ja epäpuhdas mielentila? Tarpeetonta on ryhtyä kumoamaankaan niin nurinpäistä ajatusta, ja me toivomme, että se, joka itse on saanut laulun ihmeellisen lahjan, on hylkäävä luulottelun, joka voi turmella hänen synnynnäisen kykynsä." [Kirjoituksen loppuosassa lausutut mielipiteet runoudesta muistuttavat suorastaan Runebergia; Brunér seurusteli Runebergin kanssa ja oli epäilemättä kuullut hänen lausuvan ajatuksensa Stenbäckin runoelmista.]
Huolimatta kaikesta tunnustuksesta ei Stenbäckin oma aika näy täysin osanneen oivaltaa hänen runoutensa arvoa. Siksi emme tässä voi olla koettamatta kuvata sen luonnetta sekä merkitä sen asemaa kirjallisuudessamme. Tosin on jo suuri osa niistä runoelmista, jotka Stenbäck otti kokoelmaansa, tullut mainituksi ja tarkastetuksi elämäkerralliseen paikkaansa ja merkitykseensä nähden, ja on silloin myös sivumennen lausuttu arvosteluja niiden runollisesta arvosta, mutta vielä on tehtävänämme täydentää ja koota runoilijan muotokuvan piirteet – ja siihen on nyt oikea hetki, koska ensimmäisen painoksen julkaiseminen sattuu miltei samaan aikaan kuin hänen runoilijatoimintansa päättyy.
Ainoastaan varhaisimpana aikanaan Stenbäckin runoilu osoittaa ilmeisesti vanhemmilta runoilijoilta saatua vaikutusta. Kjemmerin haudalla lausutussa runossa olemme huomanneet kaikua Tegnéristä, "ehtoollisrukouksissa" jälkiä Franzénista ja "kohtauksissa eräästä murhenäytelmästä" ruotsalaisen romantiikan vaikutusta ylimalkaan. Franzén oli häntä lähinnä, ja kypsyneemmissäkin, kokoelmaan otetuissa runoelmissa on vielä yksi, "Aamunkoitto", joka on kokonaan franzénimainen hengeltään ja esitystavaltaan, joskin värikylläisempi kuin Selma- ja Fanny-laulut ylipäänsä. Runoelma on epäilemättä varhain kirjoitettu – mahdollisesti Upsalassa – vaikka myöhemmin muodoltaan viimeistelty ja eroaa myöhemmistä tuotteista siinäkin, että sitä lukiessaan ei saa yksilöllisen todellisuuden vaikutusta kuvauksen takaa (Stenbäckin "hurja sydän" ei soinnu runoelman idylliseen säveleen). Franzénin ja Stenbäckin sukulaisuus ilmenee yksinkertaisuudessa, selvyydessä ja hartaudessa, toisin sanoen varsinaisessa suomalaisessa luonteenpiirteessä; mutta nuoremman runoilijan luonne oli verrattomasti tulisempi ja intohimoisempi sekä siksi alkuperäisen tarmokas, että se vastustamattomasti loi oman muotonsa. [Gunnar Castrén (Studier i Lars Stenbäcks lyrik, 1912, Sv. Litteraturskpts förh. o. upps.) on seikkaperäisessä tutkimuksessa osoittanut sanoissa ja runollisessa lausetavassa paljon yhtäläistä varsinkin Tegnérin, Atterbomin ja Stagneliuksen kanssa, sentään kieltämättä, että Stenbäckin runoilu oli "harvinaisessa määrässä omaperäistä".]
Kehittyneenä kohtaa meitä Stenbäckin runous jo "Matkamuistoissa". Sillä se heikko kaiku Uhlandista, jonka niissä on huomaavinaan, johtuu enemmän muinaisten päivien suuruuden herättämästä tunnelmasta kuin mistään jäljittelystä. Saksalaisessakaan runoilijassa ei ole sitä intohimon hehkua, joka alati tuikkaa Stenbäckin runoudessa, milloin se ei leimahda ilmiliekiksi. Tämän runouden tuntomerkkinä on muodon välittömyys, syvä hartaus ja vakavuus, omituinen tummahko värituntu, jossa voimakkaat sanat, sattuvat kuvat ja metaforit luovat valojuovia erittäin herkkätunteisen poljennon aalloille, sekä sommituksen läpikuultava selvyys, joka m.m. aina ilmenee runoelman lopun vaikuttavassa täsmällisyydessä. Tunteen heikkenemättömän voiman ilmaisuna ovat usein palautuvat toistelut erittäin kuvaavia, ja ne ovat yhtenä hänen runoutensa huomattavimpana piirteenä – tosilyyrillinen piirre, minkä sen esiintyminen kansanrunossa todistaa, ja jolle olisi turhaa etsiä mitään esikuvaa, ellei siksi tahdo katsoa kansanrunon hurskasta tytärtä, virttä. Tosin esiintyy toistelumuoto monessa runoilijassa, mutta tuskin kukaan on sitä useammin käyttänyt. Se on varmaan hänen runolahjansa erikoisuus, tämä piirre; siksi se esiintyy heti (ehtoollisrukouksissa) ja sitten niin kauan kuin runoilija laulaa. Jopa, jos tarkoin kuuntelee, voi huomata, että toistelu on alkuperäinen puoli siinä tavattoman hienossa soitannollisessa tunteessa, joka oli hänelle synnynnäinen ja pukeutui hänen helkkyvään rytmiinsä. – Kokonaisvaikutuksella samoinkuin kullakin esitetyllä piirteellä on lopuksi niin persoonallinen luonne, että helposti erottaa Stenbäckin runoelman kenen muun tekemästä hyvänsä. Jo sanojen valinta on ylen kuvaava, sillä niin usein palautuvat sanat, jotka suorastaan ilmaisevat hänen tapaansa tuntea – verbejä sellaisia kuin: palaa, helkkyä, vaikeroida, parkua, adjektiiveja sellaisia kuin: hurja, rohkea, ylpeä, iäinen, pyhä, autuas, suloinen.
Runoilijan löydettyä oman sävelensä muistuttaa hän ainoastaan poikkeustapauksissa muita runoilijoita. Esimerkkinä voidaan mainita hänen ainoa balladinsa, "Meri". – Se muistuttaa sekä Goetheä että Uhlandia, mutta erittäinkin edellistä. Epäämättömästä romanttinen on se omituinen valohämy, joka on ominaista tälle runoelmalle ennen muita; mutta täysin alkuperäinen on rytmi, joka kuvaa veden aaltoilua. Eikö äärettömän meren koko salaperäinen veto kuvastu säkeissä:
Stora, djupa dunkla vatten
Upp och neder vagga mig;
Bort till andra land i natten,
Dit du far, jag följer dig.
Vagga vackert mig i natten
Dunkla vatten.
[Suuret, syvät, tummat vedet tuutivat mua ylös ja alas. Tuonne toisiin maihin yössä seuraan sua, kunnes menet. Tuudi kauniisti mua yössä, tumma vesi.]
Siinä on Mignonin ikävää, ja vaikka tahti on toinen, ei se ole vähemmin kuvaava kuin Goethen "Fischer" balladissa, kun taas äidin kiihtyvä kauhu, vastakohtana lapsen viattomalle turvallisuudelle, muistuttaa "Erlkönig" runoelman kasvavaa viehätystä ja hirmua. Muissa runoelmissa lienee vaikea osoittaa vieraita jälkimuistoja, jollei ota lukuun Rückertiltä opittua gaseeli-muotoa ja Stagneliuksen samoin ulkonaista vaikutusta.
Aiheiden puolesta Stenbäck on yhtä tosi lyyrikko kuin muodoltaan. Jos lukee joukosta pois ne pienet tendenssirunoelmat, joille hän on antanut nimen "Kuoleman kuvia" ja joilla, kuten Porvoon lehden arvostelija oikein on huomauttanut, ei ole mitään runollista arvoa, ovat runoelmat sanan varsinaisessa merkityksessä katkelmia tunnustuksesta. Hän ei laula laulaakseen, vaan siksi, että hänen tunteensa pakottaa häntä, ja ainoastaan sen tähden oli se taistelu niin raateleva, jolla hän "masensi" runollisen luonteensa. Hänen maailmankatsantoonsa nähden taas ja siitä johtuvaan tapaansa käsitellä aiheita on huomattava, että hän ei koskaan kadottanut lapsuutensa uskoa. Siitä se naiivi viattomuus, joka usein on vastakohtana ilmaisumuodon intohimoiselle tulisuudelle. Sama mies, joka puhuu rohkeasta, uljaasta innosta, hurjasta sydämestä, mustista demoneista, jotka raatelevat hänen Eedeninsä, joka sanoo rakkautta valheeksi, murhaksi j.n.e., ei ole koskaan empinyt eikä epäillyt, kun on kyseessä ollut elämän korkein päämäärä, vaan se pysyi semmoisena kuin hän sen käsitti 17-vuotiaana nuorukaisena; hän ei koskaan ole lakannut uskomasta, että Jumalan enkelit alati suojellen väikkyvät hänen ympärillään! Rajuine, intohimoisine luonteineen hän näyttää syntyneen epäilijäksi, mutta ei runoelmissa eikä hänen tuttavallisimmissakaan kirjeissään näy vivahdustakaan siitä.
Erotiikalla on ollut sangen pieni osa runoilijan elämässä. Hän sysää rakastetun luotaan, kuvitellen mielessään, että rakkaus estää häntä pyrkimästä korkeampiin päämääriin, ja hän sulkee hänet taas syliinsä, kun hän äkisti luulee hänessä näkevänsä olennoituneena sen, mikä on korkeinta elämässä, ja hän rukoilee rakastettuansa antamaan hänelle Hengen voiman ja korkeuden ("Anna"). Myöhemmin hän sanoo kuitenkin jäähyväiset maalliselle rakkaudelle yksinomaan kääntyäkseen iäisen rakkauden, Jumalan, puoleen, joka on itse rakkaus ("Hyvästi"). Rakkautta korkeampi on runoilijalle ystävyys, jota ei kukaan 19: nnellä vuosisadalla ole lämpimämmin lauluissa ylistänyt – sanomme 19: nnellä vuosisadalla, koska 18: nnen vuosisadan jälkipuolisko varsinaisesti oli ylitsevuotavan ystävyyden aika. Kuitenkaan ei tule Stenbäckin laulamaa ystävyyttä asettaa sen sentimentaalisen ystävänalttiuden rinnalle, joka ennen hänen aikaansa oli muodissa. Se mikä kiinnittää Stenbäckin ystävään, on juuri sama, mitä hän pelkäsi rakkauden vetävän alaspäin, – pyrkimys totuuteen, korkeimpaan. Ystävälleen hän laulaa:
Ack, ljuft det är, när själens hopp det höga
Fördubbladt glänser ur ett älskadt öga,
Och lifvets hela helgedom står öppen;
O djärfhet och o jubel! stolta mod,
Som tränger genom märg och blod! ("God morgon.")
[Ah, suloista on, konsa sielun korkea toivo kaksinkertaisena loistaa rakastetusta silmästä, ja elämän koko pyhäkkö on avoinna; oi rohkeus ja oi riemu! uljas into, joka tunkee läpi veren ja ytimen! ("Hyvää huomenta."])
Ja kun ystävä kuolee, sepittää hän laulun ("Eräs yö"), yhden noita harvoja, joita samoinkuin Z. Topeliuksen runoelmaa "Äitini" ei koskaan voi lukea tuntematta syvää liikutusta, sillä sanoissa värisee paljastunut ihmissydän.
Edelleen Stenbäck laulaa iloa, mutta tarkoin hänen viattomuudenkantansa mukaisesti ilo on iloa, joka kuvastaa taivasta, siivekäs enkeli, jota maalliset ajatukset eivät saa säikyttää. Samassa runoelmassa ("Kirje ystävälleni") ylistetään lauluakin riemuitsevin sanoin, merkillistä kyllä, ilman mitään "taivaallista" mainesanaa. Sitä lähinnä seuraa isänmaanrakkaus, jonka laulajana Stenbäck kilpailee etusijasta Runebergin kanssa, joka silloin jo oli kirjoittanut "Pilven veikon". Kauneimpanaan ja täydellisimpänään ilmaisee tätä tunnetta puhe "H. G. Porthanin muistojuhlassa", mikä lyyrillinen mietelmäruno lähinnä on verrattava "Kirjeeseen ystävälleni"; molemmissa on kolme ajatusjaksoa yhteen sovitettu. Koska runoelma syntyi herätyksen jälkeen, saattaisi ajatella sen antaneen hänelle aihetta esittää sisällisen elämän rikkautta, hengen vapaata valtakuntaa ja runouden jaloa taidetta kansamme ryöstämättömäksi omaisuudeksi, mutta itse asiassa olisi sellainen selitys liian hätäinen. Sillä lähemmin tarkastaen on myöntäminen, että se on itse lopputulos hänen laulustaan, koko hänen elämänkäsityksestään kautta kaikkien hänen kehityskausiensa. Jo siinä hän puhuu "syrjäisestä seudusta", ja runossa "Suomalainen synnyinmaani" palaa sama ajatus: "syrjäisten majain suojassa" elää suomalainen synnyinmaa, turmeltumaton kansa, joka on meidän voimamme. Tarkoitamme, että runoilija näihin kahteen runoelmaansa on pannut kenties mitä isänmaallisella laululla on ollut tärkeintä ja syvintä meille opetettavaa.
