Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 16
Ei saata sanoa, että Stenbäckin luonnontunne olisi ollut rikas ja laaja. Useimmin hän on laulanut aamua. Kokonaisella neljällä runolla on se nimenä ("Hyvää huomenta", "Aamunkoitto", "Aamu", "Kevätaamu"), mutta vielä muitakin on aamun kuvauksella alkavia (esim. "Kirje ystävälleni"). Alati kohtaamme myös sellaisia lauseparsia kuin auringon kulta, auringon kultainen valo j.n.e. Aurinko, valo antoi hänelle suuremman riemun kuin kaikki muu luonnossa, ja sen yhteyteen hän asetti myös kaiken, mitä hän piti korkeimpana: ystävän läsnäolo ja runous verrataan valoon ja kevään loistoon, totuus valaisee elämän, nousevan auringon säde herättää iäisen aavistuksen j.n.e. Yö sitävastoin antoi hänelle kyllä hiljaisia rauhan säveliä ("Hyvää yötä"), mutta myöskin vilun ja yksinäisyyden tunnelmia ("Tähti"). Hän saa vaikutelmia tuulesta, kukista, koivuista ja tummista metsistä, lintujen laulusta, mutta hän ei pysähdy kauaksi niihin eikä palaa niihin usein. Valo, luonnon niin sanoaksemme henkisin ilmiö, oli hänelle rakkain.
Ylipäänsä se, mikä Henkeen kuuluu, on korkeinta runoilijalle. Olemme edellä siteeranneet laulun J. V. Snellmanille, missä ylistetään taistelua totuuden puolesta, ja runoelmain jälkimmäinen osasto on kokonaan tälle aineelle omistettu, niinkuin hän sen käsitti. Vailla vastinettaan runollisessa kirjallisuudessa on kuvaus herätyksen synnyttämästä sieluntaistelusta, sillä joskin moni on laulanut yksityisiä tunnustuksia sisällisestä rauhattomuudesta, omantunnon tuskista, katumuksesta ja sovituksen kaipuusta, niin on kuitenkin se täydellinen sarja vaihtelevia sieluntiloja ja mielialoja, mitä kalvavimmasta katumuksesta ja raatelevimmasta taistelusta kaikkea sitä vastaan, mikä ennen oli ollut sydämelle kallista, loppumattomaan iloon yhteydessä Jumalan kanssa, jonka Stenbäck on luonut, jotakin aivan ainokaista laatuaan. On kyllä totta, että moinen taistelu suurelle osalle lukijoita on aivan käsittämätöntä, koska uskonnolla ei milloinkaan ole ollut heille sellaista merkitystä, joka antaisi arvostelulle vakavan pohjan. He ovat valmiit katsomaan koko asian arveluttavaksi hairahdukseksi, ja kuitenkin täytyy jokaisen tunnustaa, että niin hyvin tuska ja kärsimys kuin voitonriemu ovat todelliset, ovat eletyt. Runoilija on antanut itsensä täydessä totuudessa ja siinä saavuttanut korkeimman mahdollisen. Ja edelleen, joskin monen, jolla on jotain käsitystä sisällisestä elämästä, täytyy huomauttaa, että siinä uskonnollisessa käsityksessä, joka saattoi runoilijan hylkäämään kauneimman lahjan, minkä hän oli luonnolta saanut, laulun lahjan, oli jotain yksipuolista, jotain sairaalloista, niin ei kuitenkaan kukaan voi kieltää, että hänen taistelunsa tarkoitti korkeimman puhtauden, korkeimman täydellisyyden saavuttamista. Ja kuinka monesta runoilijain laulamasta sieluntaistelusta voi sen sanoa?
Vähemmin yksilöllisistä, yleis-uskonnollisista runoelmista, jotka muodostavat jälkimmäisen osan loppupuoliskon, tahdomme tässä mainita ainoastaan "Luontokappalten huokauksen", joka käsityksen syvyydessä ja runokielen lennokkuudessa tosin on oivallisinta, mitä runoilija on aikaansaanut. On jo mainittu, että Stagnelius, runoilija, johon Stenbäck oli hyvin kiintynyt, lienee johtanut hänet käsittelemään tätä aihetta, vaikka hän teki sen aivan itsenäisesti. Tältä runoilijalta hän myös lainasi runomitan runoelmaansa "Juomingit", joka mitta tavataan Stagneliuksen runossa "Bacchisk tröst", missä ajatus kuitenkin on aivan päinvastainen.
Mutta on aika lopettaa tämä katsaus Stenbäckin runouteen ja lausua se johtopäätös, joka sanotusta seuraa.
Jos joku lukija aikaisemmin esittäessämme pietismin yleistä merkitystä olisi ajatellut, että sille on annettu liiaksi arvoa ja että olisi oikeampaa kannattaa kerran vallalla ollutta käsitystä, että tämä uskonnollinen herännäisyys oli ohimenevä hengellinen kulkutauti, jolla ei ollut syvempää juurta kansan sielussa, niin voi vastakkaisen mielipiteen puolustukseksi esiintuoda sen seikan, että pietismillä oli oma runoilijansa – runoilija, joka runoilijalahjansa aitouteen ja syvyyteen katsoen yksinään voidaan verrata maamme kahteen suurimpaan runoilijaan. – Tällä on myöskin Stenbäckin sija sivistyselämämme historiassa määrätty. Mutta jos tarkemmin tahtoo määrätä hänen suhteensa runoilijaveljiin, niin voi sanoa, että Stenbäck jyrkässä subjektiivisuudessaan ja todellisuuden ulkopuolella kangastavine ihanteineen oli romantikko, vaikka vapaa romantiikan tavallisista, helposti tunnettavista heikkouksista, ja semmoisena täyte Runebergin klassilliselle runoilijaluonteelle. Z. Topeliuksen runous, joka esiintyi myöhemmin, oli sekin täyte Runebergille, mutta vähemmässä määrässä esiintymällä vastakkaisena elämänkäsityksenä kuin sen kautta, että hän niin sanoaksemme jatkoi ja laajensi edeltäjänsä isänmaallista runoutta. Kuitenkaan ei tule unohtaa, että Topeliuksen kehitys, joskaan hän ei koskaan ollut pietisti, kuitenkaan ei jäänyt vapaaksi uskonnollisesta virtauksesta: hänessä tuntuvat tuonnempana molempain runoilijain vastakohdat tavallaan sulautuvan yhteen. Isänmaallisina runoilijoina ja suurmiehinä Runeberg ja Topelius ovat ehdottomasti Stenbäckin yläpuolella, mutta jos ottaa huomioon vain puhtaasti lyyrillisen kyvyn, s.o. sisäisen tarpeen ja neron lahjan runon muotoon pukea sielunsisällyksensä, mielialansa ja syvimmät tunteensa, niin että ne vastustamattomasti siirtyvät kuulijan mieleen, täytyy myöntää, että Stenbäck kohoaa täysin yhtä korkealle, jopa korkeammalle, sillä kuinka korkealle heidän runoutensa arvo asetettaneenkin, käy kuitenkin heidän suuruutensa toiseen suuntaan. Tämän mukaisesti ei Runebergin taide verrattomassa plastillisessa havainnollisuudessaan eikä Topeliuksen hurmaavassa notkeudessaan saavuta Stenbäckiä väräjävässä tunteellisuudessa. Mutta tuo jyrkkä yksilöllisyys, jota tässä tarkoitamme ja joka oli kuvaavaa viimeksimainitulle enemmän kuin toisille runoilijaveikoille, ei ollut ainoastaan hänen voimansa, vaan hänen heikkoutensakin: hänestä ei koskaan tullut eikä olisi voinut tulla kansallisrunoilijaa niinkuin molemmista muista.
* * * * *
Stenbäckin elämäkerran kirjoittajalla ei ole mitään syytä ryhtyä kuvaamaan yliopiston riemujuhlaa 15, 16, 17, 18 ja 20 p. heinäkuuta 1840. Stenbäck oli kyllä niiden joukossa, jotka tässä tilaisuudessa saivat laakeriseppeleensä, mutta hänellä ei ollut mitään sen huomattavampaa sijaa juhlapäivien tapahtumissa, joissa siirrytään valmistavasta 30-luvusta 40-lukuun, jolloin kansallistunto alkoi voimakkaasti kohottaa ääntänsä sekä proosassa että laulussa. Ei myöskään ole tarpeellista luetella niitä koti- ja ulkomaisia vieraita, jotka kohottivat juhlan vilkkautta ja loistoa, joskin on muistaminen, että Stenbäck varmaankin oli mukana, kun pohjalaiset Turun tullin edustalla ottivat vastaan kunnianarvoisimman vieraan, Franzénin, R. I. Holstin tilaisuuteen sepittämillä säkeillä. Lämpimämmin kuin kenenkään kuuluisan muukalaisen vastaanotti Stenbäck erään vieraan, jonka läsnäolo ei liene edes ohimennen mainittu missään kertomuksessa juhlasta. Se oli pieni äijä, köyryselkäinen, kumarahartiainen ja sileäksi ajeltu kasvoiltaan, joissa katsojan huomion veti puoleensa esiinpistävä leuka ja ohut nenä, jonka selkä silmien kohdalla teki syvän mutkan sisäänpäin, sekä ennen kaikkea pienet, vilkkaat silmät korkean, taaksepäin kaartuvan otsan alla; hänellä oli harmaa sarkapuku, jonka huomattavin osa oli körttinuttu, ja harmahtavat hiukset ulottuivat olkapäille asti. Tämä mies, joka usein nähtiin, missä ihmisiä kerääntyi lukuisasti koolle, ja joka ei myöskään tahtonut laiminlyödä suurta riemujuhlaa, oli Paavo Ruotsalainen. Ohjelmaan kuuluvissa erilaisissa juhlallisuuksissa hän oli kaiketi jonkun kerran läsnä, mutta vain äänettömänä ja huomaamattomana katsojana; mutta kun isännät ja vieraat päivän julkisten juhlallisuuksien jälkeen iltaisin suuremmissa ja pienemmissä piireissä kokoontuivat virvoitteleimaan ravintoloihin tai kaupungin puistoihin, silloin kerääntyi myös milloin missäkin yksityisasunnossa piiri Paavon ympärille, ja siinä hänellä oli sananvuoro, ja läsnäolijat kuuntelivat hartaudella yksinkertaista miestä, joka oli yhtä suorapuheinen herrain kuin talonpoikainkin edessä. Stenbäck oli jo aikaisemmin tutustunut Paavoon, nimittäin v. 1838, jolloin viimeksimainittu ensi kerran kävi Etelä-Suomessa tervehtimässä J. F. Berghiä Nurmijärvellä ja muita helsinkiläisiä ystäviään. Näyttää kuin hän itse tällä kertaa olisi ollut syynä Paavon matkaan. Eräässä keväällä Achrénille kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän m.m. ensiksi sanoo: "Kuten tietänet, olen asunut maalla tämän lukukauden, ikävässä ja edistymättä askeltakaan – ei koskaan pääse omalle oksalleen lentämällä pois erämaahan", lausuu hän edelleen: "Olemme vähin ajatelleet saada joitakuita teistä tänne promotsionin ajaksi; Paavo tulee myös silloin muiden keralla. Sinäkin ja Janne voisitte kerran tulla tänne. Kirjoitan tästä kaiketi enemmän, kun saan kirjeen Paavolta hänen tännetulostaan." Jos Stenbäck odotti vastausta, oli kaiketi juuri hän kehoittanut Paavoa tulemaan.
Stenbäckin yksissäolo Paavon kanssa ei päättynyt juhlapäiviin Helsingissä, vaan jatkui sitten mitä läheisimpänä, he kun matkustivat yhdessä Pohjanmaalle Ylivieskaan. Pitkällä matkalla, joka vei useita vuorokausia ja kaiketi vielä pitkistyi sen johdosta, että tiellä pysähdeltiin rakkaiden ystäväin ja sukulaisten luona, kuten siihen aikaan oli tavallista, oli paras tilaisuus keskusteluihin, ja kuinka suuren arvon he oppivat antamaan toisilleen, tiedämme heidän omista sanoistaan. Jo ennemmin olemme siteeranneet Stenbäckin sanoja Skarstedtille Paavo Ruotsalaisesta, ja tämä taas kuuluu Stenbäckille itselleen (tarkoittaen 1 Joh. 2: 20) lausuneen kuvaavat sanat: "Sinulla on voide ja sinä tiedät kaikki."
Mutta Pohjanmaanmatkalla oli tällä kertaa aivan toinen tarkoitus Stenbäckille kuin saattaa Paavoa, joka sitä tietä matkusti kotia Savoon. Jo ennen riemujuhlaa Stenbäck oli Essenin kanssa saattanut jonkun matkaa kahta matkustajaa, jotka lähtivät Pohjanmaalle, ja näitä hän tahtoi tavata jälleen. Rouva Fabritius – silloin salakihloissa Essenin kanssa – oli näet Ebba-sisarensa kanssa matkalla Pohjanmaalle esittääkseen itsensä tulevan miehensä vanhemmille ja muille hänen sukulaisilleen. Ensimmäinen pysähdys oli Berghin luona Nurmijärvellä, missä pidettiin seura ja mistä Stenbäck ja Essen palasivat Helsinkiin. Jonkun aikaa oleskeltuaan luutnantti Essenin luona Kimon tehtaalla Oravaisissa molemmat naiset matkustivat C. G. von Essenin kanssa, joka sillä välin oli saapunut kotiinsa, Jonas Laguksen luo Ylivieskaan, ja siellä Stenbäck ja Paavo saavuttivat heidät. Ylivieskasta matkusti karttunut seura – sillä vielä muitakin liittyi jo mainittuihin – Alavieskan kappalaisen Vilhelm Österbladin virkaanasettajaisiin. Mutta jo ennen tätä matkaa oli Stenbäck saavuttanut matkansa tarkoituksen – hän oli kosinut Ebba Arppea ja saanut hänen myöntymyksensä.
Edellisestä tiedämme, että rouva Fabritius tyttärineen ja sisarineen oli asettunut asumaan Helsinkiin syksyllä 1837. Jo siihen aikaan Essen oli esitellyt perheelle ystävänsä, ja Stenbäck oli sitten vuosien kuluessa seurustellut sen piirissä. Hänen omintakeinen, sielukas olentonsa ei ollut voinut jäädä tekemättä vaikutustaan, mutta hän ei ollut sanoilla eikä käytöksellä antanut aavistaa sitä loppua, mihin tuttavuus oli johtava. Se mitä nykyjään sanotaan "kurtiisiksi", oli aivan olematonta näissä piireissä, ja missä sydän liikkui, tukahdutettiin tunteet tai salattiin ne kaikilta. Jos siten kosinta ja kihlaus oli odottamaton uutinen niille, joiden lähinnä olisi tullut sitä aavistaa, ja jos liitolla myöskään ei ollut tavallisia romanttisia alkuoireitaan, niin on kuitenkin varmaa, että Stenbäck siitä, jonka hän valitsi puolisokseen, sai, kuten Essen todistaa, "uskollisen toverin elämänsä taipaleelle, rakkaan hoitajattaren myöhempien vuosien pitkissä kärsimyksissä ja herttaisen osanottajan pyrintöihinsä". Edellytyksenä viimeksimainittuun tehtävään oli hänen valitullaan selvä luontainen arvostelukyky ja valistunut ymmärrys sekä myös tietoja ja harrastusta kirjallisuuteen ja yleisiin kysymyksiin, puhumattakaan samanmielisyydestä uskonnollisessa elämänkatsannossa.
Äskenmainitulta matkalta palatessaan Stenbäck kävi morsiamensa seurassa viimeisen kerran hellästi rakastetun äitinsä luona, joka sen vuoden vapunpäivästä alkaen asui Vöyrin pappilan vanhassa rakennuksessa tyttärensä Marie Ottelinin ja kolmen lapsenlapsensa kanssa. [Edellisenä vuonna, 1839, oli Ottelin kuollut, jonka jälkeen leski lapsineen oli muuttanut äitinsä luo.] Täydellinen yksimielisyys uskonnollisissa kysymyksissä vallitsi nyt pojan ja äidin välillä, joka, kuten tuonnempana toisessa yhteydessä tulee kerrottavaksi, oli saanut kokea vainoakin liittymisestään pietisteihin. Syvästi suruissaan Lauri erosi äidistään, vaikka tämä oli luvannut tulla hänen häihinsä Helsinkiin. Lupaus ei täyttynytkään, sillä jo 17 p. marraskuuta 1840 äiti kuoli keuhkotulehdukseen. Tauti kyllä oli ensin saanut suotuisan käänteen, niin että Achrénit, jotka olivat saapuneet Vähästäkyröstä, matkustivat kotiinsa siinä luulossa, että kaikki vaara oli ohitse, mutta äkillinen jälkipuuska sammutti elonkipunan niin nopeasti, että he eivät ehtineet palata. Laurikaan ei ollut läsnä kuolinhetkellä eikä hautajaisissa; mutta kertomus äidin viimeisistä hetkistä oli omansa tyynnyttämään surua, joskaan ei vähentämään kaipausta. Jo 20 p. elokuuta Stenbäck oli palannut Helsinkiin, mistä hänen Evankelisen Viikkolehden toimittajana oli vaikea olla pitempää aikaa poissa. Häät oli ajateltu pidettäväksi samalla kertaa kuin Essenin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Jo silloin kun tieto saapui äidin sairaudesta ja kuolemasta, oli määrätty, että Stenbäckin häät vietettäisiin aikaisemmin, nimittäin 3 p. joulukuuta 1840. Syynä tähän oli osaksi se, että Essenin morsian leskenä ei niin pian ehtinyt laillisia muotoja noudattaen järjestää asioitaan, osaksi se, että ystäväin Laguksen ja Malmbergin oli määrä siihen aikaan tulla Helsinkiin kuuluisan Kalajoen-jutun yhteydessä olevien asiain johdosta – ja tämä seikka, näiden harvinaisten vierasten läsnäolo, oli lähin syy. Häät pidettiin rouva Fabritiuksen kotona Uudenmaankadun varrella. Vieraina oli Arppen perheen sukulaisia sekä nelikymmeninen joukko Stenbäckin uskonveljiä ja yliopistotovereja, tohtoreja, maistereja ja ylioppilaita. Morsiamella oli valkea hääpuku; musta pukukin oli ollut kysymyksessä, mutta hän ei tahtonut viettää häitään puvussa, joka muistutti hautajaisia Vihkimisen toimitti Malmberg, joka sen jälkeen myös luki saarnan Lutherin postillasta. Kun vielä mainitaan, että virsiä veisattiin, niin näkee, että häät olivat järjestetyt heränneiden kesken vallitsevaan tapaan.
Se koti, jonka Stenbäck tähän aikaan saattoi tarjota vaimolleen, oli hyvin yksinkertainen ja vaatimaton, sillä tulot olivat niukat ja epävarmat. Mitä sanomalehti tuotti hänelle, emme tiedä, mutta tuskinpa siitä lienee ollut paljon puhumista, ja kaiketi eivät nekään tulot olleet loistavat, jotka hän sai yhdessä Julius Berghin kanssa valmistamalla nuorukaisia ylioppilastutkintoon, puhumatta siitä, että hänellä oli ylimääräinen amanuenssinvirka yliopiston kirjastossa. Se mikä Stenbäckillä oli lähinnä sydämellä ja vei enimmän osan hänen aikaansa, nimittäin teologiset opinnot, ei toistaiseksi tuottanut mitään.
* * * * *
Evankelisen Viikkolehden toimittaminen tuotti Stenbäckille usein tyydytystä ja riemua, mutta vastukset eivät vähentyneet, päinvastoin ne kerääntyivät katastrofiksi. Koko vuosi 1840 kului vielä tasaista kulkuaan. Kaikissa osissa maata pitivät heränneet lehteä suuressa arvossa – sehän oli heidän elämänkäsityksensä ainoa julkinen edustaja – ja Stenbäck puolestaan oli iloinen saadessaan avustusta maaseutuystäviltään. Erään Achrénilta tulleen kirjoituksen johdosta hän kirjoittaa tälle (keväällä 1840), "että kirjoitus oli vastaanotettu yleisellä ilolla ja ihastuksella. Kun osaat kirjoittaa sellaista, niin emme suinkaan jätä sinua rauhassa kaivamaan leiviskääsi maahan. Te kirjoitatte, muutamat teistä, paljoa paremmin kuin me, ja kuitenkin te lykkäätte kaiken kirjoittamisen meidän niskoillemme. Tosin se voisikin lähinnä kuulua meille, mutta sen, joka parhaiten osaa, tulisi kuitenkin tehdä se ennen muita. Jollei meidän yhteistä asemaamme puolusteta ja tunnusteta, niinkuin tulee, ja jollei meidän lehtemme, joka kuitenkin on tärkeä ainoana julkisena äänenkannattajanamme, ole voimakas ja hyvä, niin saatte tekin osaksi syyttää itseänne siitä. Täällä me saamme puhua koko maalle, me, jotka olemme suurimmat tuhertajat; ja ne, joilla on parempi kyky, vetäytyvät seurakuntainsa rajojen kuoreen antamatta kuulua mitään itsestään. Summa se, että tämä kirjoitus ei mitenkään saa olla viimeisesi. – Se on mennyt Porvooseen; luultavasti se hyväksytään. Promotsioniaikana kesällä, jolloin paljon kansaa tulee tänne, meillä pitäisi olla kirjoituksia, jotka houkuttelisivat ihmisiä huomaamaan lehteämme; jos sallit, niin tahdon säästää tämän siksi." [Promotsioniaikana ei lehdessä ollut mitään kirjoitusta, joka olisi lähetetty tai jota muutoin voisi pitää kirjeessä tarkoitettuna. Kenties sensori kielsi sen.] – Kun lehden kirjoitukset tavallisesti ovat nimimerkittömiä, voidaan paitsi tätä mainita ainoastaan yksi lähettäjä, F. G. Hedberg, koska hänen nimensä alkukirjaimet ovat merkkinä kirjoituksessa "Kuinka seurakuntien tila on parannettava?" Kuitenkin voi tässä yhteydessä kertoa, että Stenbäck joulukuussa kohta häittensä jälkeen sai kirjeen Ruotsista eräältä hänelle aivan tuntemattomalta henkilöltä, joka tarjoutui antamaan avustusta lehteen. Tämä tuntematon ystävä oli nuori teologi O. W. Skarstedt, joka sittemmin yliopistonopettajana ja teologisena kirjailijana saavutti tunnetun ja arvossapidetyn nimen. [Skarstedt, synt. 1815, papiksi vihitty 1841, tuli toimittuaan pappina ja opettajana Gööteporin hiippakunnassa 1848 eksegeettisen teologian dosentiksi Lundiin ja vihdoin 1865 professoriksi, ensin käytännöllisen teologian, sitten eksegetiikan. Hän erosi virastaan 1896 ja kuoli 1908.] Kirje synnytti kirjeenvaihdon, joka jatkui kauan ja jolla on arvoa Stenbäckin elämäkerralle, koska hän ulkomaiselle miehelle on lausunut kaikenlaisia arvosteluja, joita omamaalaisten kesken ei olisi tullut kysymykseen, mutta jotka ovat jälkimaailmalle mieltäkiinnittäviä. Jo ennen olemme esittäneet otteita näistä kirjeistä, ja vastedes teemme samoin. – Kuvaava on ensimmäisen vastauksen (14 p. jouluk. 1840) sydämellinen alku: "Rakas veljeni Kristuksessa! Ilolla ja hämmästyksellä vastaanotin kirjeesi. Olen yksikseni ja ystävieni seurassa riemuinnut siitä ja lähetän sinulle meren ylitse lämpimimmän kiitokseni siitä. Kun toivon, että sama Herra, joka on katsonut minunkin puoleeni ja herättänyt minut unesta tavoittamaan elämän valoa ja ainoaa iäistä totuutta, joka on Kristus, myöskin on sinun kuninkaasi, mestarisi ja ystäväsi, niin en voi katsoa meitä vieraiksi toisillemme, vaan ojennan sinulle heti veljellisesti käteni ja toivon, että me olemme ja pysymme veljinä niin täällä kuin siellä. Meitä on täällä piskuinen lauma, jotka heränneinä murehtimaan pelastusta etsimme Herraa, ja kun meitä tässä Sodomassa pidetään vihattuina ja pahamaineisina henkilöinä, pietisteinä ja fantasteina, niin voit kuvailla mielessäsi, kuinka sydämellisen rakkaana ja rohkaisevana sinun veljellinen äänesi kaukaa kuului meille."
Sen jälkeen puhuttuaan uskonnollisesta liikkeestä Suomessa, siitä pilkasta ja vainosta, jota vastaan aina täytyi taistella, sekä lausuttuaan sanat: "täytyy joko olla kristitty kokonaan tai ei laisinkaan", Stenbäck siirtyy siihen aineeseen, joka nyt lähinnä kiinnittää mieltämme: "Avoimin sylin vastaanotan avustustarjouksesi Evankeliseen Viikkolehteen. – Lehteämme julkaisivat jo 1836-38 toiset toimittajat olematta kyllin kykeneviä yritykseen ja vähillä varoilla; keväällä 1839 otin minä muutaman täkäläisen ystävän kera (maist. dosentti Bergh ja maist. C. G. von Essen) toimituksen huostaani ja huomaan kykyni liian vähän tämän tehtävän tärkeyttä vastaavaksi. Kun päätoimi on minun hartioillani, niin on minulla usein kyllä ollut syytä huutaa Herralta voimaa, kestävyyttä ja lujuutta, varsinkin kun lehden on meidän uskonnollisessa suhteessa niin mielenkuohuisessa ja kiihoittuneessa maassamme alituisesti taisteleminen sekä kirjoittavain että kirkuvien vastustajain kanssa, jotka kaikesta sydämestään tahtoisivat meidät niellä tai ainakin saada suumme tukituksi. Sitä paitsi on meillä sangen ankara sensuuri, joka tuon tuostakin armahtamatta julistaa kieltonsa kirjoituksillemme. Joka tapauksessa tahdomme jatkaa turvaten Häneen, joka johdattaa kuningasten sydämet kuin vesipurot ja jonka käsi vielä vie kansansa kautta merten ja erämaiden, vihollisen joukkojen keskitse."
Jos silmäilee Evankelista Viikkolehteä 1840, niin huomaa, että sisällys yleensä on samaa laatua kuin v. 1839. Kuitenkin on hartauskirjoituksia [Sellaista on "Sekalaista ystävilleni" (Pout-purri till mina vänner) viidessä numerossa, varmaan Stenbäckin kirjoittama.] vähemmän, mutta sen sijaan kirjoituksia teologisesta ja hengellisestä kirjallisuudesta suurempi luku. Uutena aineena ovat ainoastaan poleemiset kirjoitukset, joilla oli pakko torjua pietistejä yleensä ja erittäinkin viikkolehteä vastaan milloin missäkin lehdessä tehtyjä hyökkäyksiä. Esimerkin vuoksi mainittakoon kaksi polemiikkia. – Helsingfors Morgonbladin toimitus oli saanut jäljennöksenä ja julkaissut vanhan kertomuksen siitä "merkillisestä innostuksesta" eli uskonnollisesta liikkeestä Kurikan seurakunnassa 1774, joka äkisti virisi sammuen yhtä nopeasti ja jonka lähinnä synnyttivät nuorten naisten kiihoitustilassa pitämät saarnat – naisten, jotka ilmeisesti olivat ruumiillisesti sairaita ja joista moni sittemmin oli tunnustanut harjoittaneensa petosta. Pietisteissä ei herättänyt pahennusta itse kertomuksen julkaiseminen, vaan se seikka, että toimittaja (Fabian Collan) siihen Uittamassaan johdannossa huomautti kertomusta sopivaksi valaisemaan "yhtä tärkeimmistä päivänkysymyksistämme", kun näet Kurikan tapahtumat muka antoivat käsityksen siitä, millaisiksi lahkolaisten erehdykset usein muodostuvat saadessaan alaa rahvaassamme. Toisin sanoen: toimitus ei antanut historiallisen esimerkin puhua itse puolestaan, vaan piti sitä jonkunmoisena todisteena uskonnollisen liikkeen yleensä ja varsinkin vallitsevan pietismin vaarallisuudesta. Evankelinen Viikkolehti puolestaan vaati, että Helsingfors Morgonbladin tuli osoittaa, mikä yhtäläisyys oli Kurikan liikkeen ja nykyisen välillä, mutta siihen ei jälkimmäinen lehti antautunut, arvellen että asia oli "kyllin selvä itsestään". – Polemiikki oli siis vallan tavallista kynäsotaa, missä pääasia kierretään sivuseikkojen vuoksi. – Toinen polemiikki, jonka tahdomme mainita, alkoi siten, että eräs Åbo Tidningin kirjoittaja oli joutunut kuohuksiin siitä, että Evankelisessa Viikkolehdessä oli ihmisen järjelle annettu mainesana "perkeleellinen" ("fördjäfladt"). Hän puolestaan sanoi: Järki on valo, joka valistaa ihmisiä. Se on Jumalan Henki, joka asuu meissä ja jota me kyllä niskoittelullamme voimme vastustaa, jopa sen karkoittaa. Mutta Jumalan henkeä ei voi pimittää, yhtä vähän kuin aurinkoa itsessään, silloinkaan kun pimeitä kappaleita tulee sen eteen. Ainoastaan synti erottaa meidät jumalallisesta valosta ja vaikuttaa, ettemme useinkaan näe sitä, vaikka sen tulee johtaa meitä elämämme tiellä. – Tämä oli valmis pala Essenille, joka nähtävästi on laatinut lavean vastauksen. Ensin selitetään tuo moitittu sana, jota sanotaan käytetyn "herjasanana" Lutherin esikuvan mukaan, seuraavasti: "Olla luopunut Jumalasta ja vihamielinen häntä vastaan, sehän juuri on ominaista perkeleelle. Kun ja mikäli nyt siis järki osoittaa omistavansa näitä ominaisuuksia, on se siis perkeleellinen." Sen jälkeen käsitellään vastustajaa mitä perinpohjaisimmin; kirjoittaja näet osoittaa, kuinka hänen väitteensä sotii logiikkaa ja kristinoppia vastaan. – Meidän täytyy sanoa, että kumpikaan riitapuoli ei herätä myötätuntoisuutta. Jospa toiselta puolen ei voikaan ihmetellä, että järkeä vastaan singahutettu "herjasana" vaikutti loukkaavasti, niin ei ole järjen puolustus parempi, sillä järjen sanominen Jumalan Hengeksi on kristinopin kannalta (jolla Åbo Tidningin kirjoittaja kyllä katsoi olevansa) sulaa mielettömyyttä. Syy, miksi olemme maininneet nämä polemiikit, on se, että ne osoittavat, kuinka uskonnollinen kysymys silloin todellakin oli päivänkysymyksenä, sillä meidän aikanamme tuskin johtuisi päivälehtien mieleen sekaantua uskonnollisten lehtien asioihin. Edelleen voimme niistä aavistaa, miksi vihamielisyys Evankelista Viikkolehteä vastaan yhä yltyi. Lehden terävät kynät eivät säästäneet päällehyökkääjiä, ennenkuin pietismin mahtavimmat vastustajat, toimien kaikessa hiljaisuudessa, antoivat aikakauslehdelle kuoliniskun.
Evankelinen Viikkolehti 1841 on vain 11 numeroa käsittävä katkelma. Runoutta siinä on ainoastaan "Distikoneja I" johdantona ensimmäiseen numeroon. Säkeet, joita tähän asti ei ole muualla painettu, kuuluvat:
Tiderna fly och förgå; föråldradt blir allt och förstelnadt,
Ungdomens morgonglans slocknar förbleknad och dör.
Men i en kristens hjärta, där Kristus bor och hans Anda,
Blomstrar i evig vår ungdomens friskhet och lif.
[Ajat pakenevat ja katoavat: kaikki vanhettuu ja kangistuu,
nuoruuden huomenhohde sammuu vaalenneena ja kuolee.
Mutta kristityn sydämessä, missä Kristus ja hänen henkensä asuu,
kukoistaa iäisin keväimin nuoruuden raikkaus ja elo.]
Suurimman osan samaa numeroa täyttää kirjoitus "Katkelma runoudesta", joka on Stenbäckin viimeinen julkinen lausunto kirjallisuudesta ja runoudesta. Se on mieltäkiinnittävä monessa suhteessa, ja esitämme sen kokonaisuudessaan, mutta ei tässä kohden, vaan tuonnempana toisessa yhteydessä. Nyt on asianamme tehdä selkoa viikkolehden lopusta.
Jos pietistit muistutuksineen ja tuomioineen olivat herättäneet tyytymättömyyttä osassa suurta yleisöä, niin oli sillä kuitenkin vähäinen paino ja merkitys siihen pahastukseen ja vihamielisyyteen verraten, minkä he olivat herättäneet sen ajan suurkirkollisissa. Alusta alkaen he olivat säälimättä nuhdelleet pappien suurta joukkoa, jotka vanhaan malliin saarnaten vetistä kristillisyyttään kaikessa rauhassa ja mukavuudessa tahtoivat nauttia mitä hyvää elämällä oli tarjona. Siltä taholta olikin ratkaiseva hyökkäys Evankelista Viikkolehteä vastaan tapahtuva. Mutta kuinka vihattu vastustaja onkin, ei kuitenkaan kernaasti ryhdytä väkivaltaan; vihan malja on useinkin kauan kukkuroillaan, ennenkuin se vuotaa yli reunojensa. Olemme etsineet syytä sen purkaukseen ja luulemme sen löytäneemme eräästä Stenbäckin kirjoittamasta arvostelusta Suomen pipliaseuraan kertomuksista vuosilta 1838 ja 1839 sekä kahdesta Turun pipliaseuran kokouksissa pidetystä puheesta, joista toinen oli Vehmaan kirkkoherran J. H. Mollinin ja toinen Mietoisten kappalaisen E. Ranckenin pitämä. Arvostelu ansaitsee seikkaperäisen selonteon.
Kirjoittaja lausuu ensin mielihyvänsä erityisesti Turun pipliaseuran toiminnasta, jonka kautta 1,453 suomalaista ja 684 ruotsalaista Uutta Testamenttia oli ilmaiseksi jaettu, sekä kiittää myös Vaasan pipliaseuraa, joka "tässä Herran armon etsiskelemässä ja runsaasti siunaamassa seudussa" oli levittänyt monta Raamattua ja Uutta Testamenttia. Se on hänen mielestään sitä ilahduttavampaa, kun samalla on opettajia, jotka avaavat kansan silmät ymmärtämään pyhää kirjaa eivätkä "nuku niinkuin muut". – "Miks'emme", sanoo kirjoittaja sitten, "iloisella kiitollisuudella Jumalaa kohtaan tunnustaisi, että sellaisen vanhan ja iäti uuden kristillisyyden eläviä todistajia on joukossamme? Miksi me kiittämättömyydellä ja vihamielisyydellä ummistaisimme silmämme näkemästä sitä siunattua armotyötä, jonka Jumala on aloittanut ja sallii jatkua meidänkin rakkaassa synnyinmaassamme sen totiseksi, ajalliseksi ja iankaikkiseksi hyödyksi ja menestykseksi? Sillä jos maamme on meille rakas, ja jos me sydämestämme toivomme sen menestystä ja niiden hyveiden elpymistä, jotka tekevät kansan onnelliseksi, jaloksi ja kunnioitettavaksi, niin emme voi ilman sisällistä iloa katsella näitä ajan merkkejä ja nähdä elävän kristillisyyden, kaikkien hyveiden äidin ja ainoan oikean keinon kansan pelastamiseksi ja parantamiseksi, jälleen heräävän ja voimakkaammin kuin koskaan luovan elämää ja lämpöä yksinäisiin seutuihimme. Jos vanha uskollisuus ja rehellisyys on palaava ja rikas sisäinen elämä, joka oli ominaista esi-isillemme ja jota vanhat laulumme todistavat, on heräävä puhdistuneena ja kirkastuneena, niin ei siihen ole muuta keinoa, kuin että oikea ja todellinen kristillisyys herää kansassa ja se siten uudistuu pohjiaan myöten. Jos oikein käsittäisimme ja ajattelisimme tätä, niin ymmärtäisimme ja pitäisimme arvossa niitä miehiä, jotka ovat 'panneet henkensä alttiiksi totellakseen Herran Sanaa' ja Apostolin kehoituksen mukaan 'pitävät päälle sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla, rankaisevat, nuhtelevat, neuvovat', niin että Jumalan totuus tulisi tunnetuksi ja tunnustetuksi sekä syntiset herätetyiksi parannukseen ja uskoon." —
Tästä lämminsanaisesta johdannosta, josta siteeratut sanat muistuttavat Runebergille Porthaninjuhlassa pidettyä runopuhetta, Stenbäck siirtyy noihin kahteen jo mainittuun puheeseen. Ne eivät ole vailla merkillisyyttään, sanoo hän, sekä siksi, että ne ovat vuoden ainoat tuotteet niukassa ruotsinkielisessä homiletiikkakirjallisuudessamme, että myöskin oman itsensä vuoksi. Laadultaan ne ovat hyvin erilaisia, vaikka saman hengen lapsia; toinen on olevinaan filosofinen, ja toinen tahtoo olla hyvin runollinen. Hra Mollinin puheen, joka ensimmäisenä otetaan tarkastettavaksi, hän on lukenut moneen kertaan oikein päästäkseen selville sen filosofeeraaviin fraaseihin ja hillittömiin kaunopuheisuuden kukkasiin verhotusta ajatussisällyksestä; hän on vakuutettu, etteivät kuulijat eivätkä useimmat lukijat parhaalla tahdollaankaan ole voineet käsittää siitä muuta, kuin että se on sangen kaunista ja oppinutta (!). Sen jälkeen osoitetaan, kuinka puhuja – ottaessaan vastattavakseen kysymyksen: mitä uskonto on ja missä suhteessa se on tieteeseen ja siveysoppiin? – kovin monimutkaisella ajatusjuoksulla ja merkillisten mietelmien kautta johtuu siihen tulokseen, että hurskas elää elämää Jumalassa, eli hra M: n panteistisen terminologian mukaan "Kokonaisuuden äärettömyydessä, ainoassa olennossa, joka on kaikki", tarvitsematta omistaa tieteellistä tietoa Jumalasta ja maailmasta, sekä että hän toimii siveellisesti, omistamatta systemaattista käsitystä "tieteellisen siveysopin rakenteesta". – Stenbäck sanoo tähän, että tämän järjellisen tuloksen jokainen käsittänee vähemmälläkin vaivalla ja mutkittelulla, sekä hajoittaa edelleen monimutkaisen esitelmän yksinkertaisiin aineosiinsa. Sen pahempi ne eivät ole kaikki yhtä tunnustusta ansaitsevia. Niinpä puhuja väittää, että ihmisellä on syntymästään uskonnolliset taipumukset, jotka, jollei niitä tukahduteta, varmasti kehittyvät (mitä hra M. ajattelee perisynnistä y.m.? kysyy tarkastaja), ja että on monta, jotka henkivät (!) raikkainta nuorta elämää pyhässä rakkaudessa Iäiseen ja katoamattomaan, ja jotka vasta myöhään tai kenties eivät koskaan joudu maailman voittosaaliiksi (hra M. on varmaankin seurakunnassaan tavannut moisia onnellisia olentoja? kysytään jälleen). Mutta kovaksi onneksi näyttää uskonnon ja hurskauden sankariaika olevan ohitse – aikamme perintöosa on ollut sellainen, että uskontaipumus jo varhaisessa oraassaan kärsii (mikä onneton aika! virhe ei ole meissä, vaan – ajassa, huomauttaa arvostelija). Täytyy ajan tavan mukaan tietää ja toimia niin laveasti, että hengellä – ei ole aikaa uskontoon. Julkea siveettömyys ei vastusta niin paljon uskontoa, kuin voisi luulla, sillä sen väkivalta suuntautuu aivan toisia voimia vastaan ihmisessä kuin tätä. – Mitä hirveitä, jumalattomia oppeja papin, hra M: n, julkisesti julistamina! huudahtaa Stenbäck; ja vielä yhden sitaatin tehtyään hän sanoo: Sittenkuin hra M. täten viheliäisillä väreillä on kuvannut, kuinka ei synti, ei julkea siveettömyys ole syynä uskonnon rappeutumiseen meidän päivinämme, vaan ainoastaan ihmisten ymmärrys ja viisaus – yksinkertainen, fanaattinen obskurantismi, joka nyt tuskin enää kummittelee muualla kuin hra M: n päässä; sittenkuin hän on kuvannut, kuinka nuoren sielun kauniin uskonnon nuo ymmärtäväiset ihmiset tuhoavat, on utelias kuulemaan, millä tavoin kaikki tämä viattomuus on jälleen saavutettavissa. Tähän ei hra M. tiedä muuta parempaa neuvoa, kuin että kaikki opetus on turhaa, kaikki saarna on turhaa ja hengellinen elämä on lopussa – ei ole siis mitään muuta jäljellä kuin Jumalan tahtoon alistuen odottaa uutta luomista ja ylösnousemisen hetkeä – arvattavasti kädet ristissä. Mistään armonjärjestyksestä, mistään herätyksestä, parannuksesta ja kääntymyksestä hra M: lla ei ole tietoa. – Emme tiedä, sanoo arvostelija lopuksi, pitäisikö meidän nauraa vai itkeä tätä sekamelskaa, josta tähän olemme ottaneet ainoastaan vähäisen osan. Niin täydellistä tietämättömyyttä Raamatusta, niin sekavaa fantiseeraamista uskonnosta, vähääkään tuntematta kristillisyyttä, on harvoin tullut näkyviimme. – Meistä näyttää, että paras palkinto, minkä pipliaseura olisi voinut antaa hra M: lle hänen vaivannäöstään, olisi ollut Raamattu sekä kehoitus ahkerasti ja yksinkertaisesti lukemaan ja tutkistelemaan sitä, ettei hän toki omissa mietiskelyissään ja tuumailuissaan kokonaan unohtaisi, että tämä vanha kirja on olemassa, josta jokainen, joka tahtoo, voi saada kyllin valoa uskonnosta, kristillisyydestä, Jumalasta ja omasta itsestään.
