Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 17

Sitten seuraa kirkkoherra Ranckenin puheen tarkastus. "Siinä", sanoo Stenbäck, "kohtaa meitä alituinen huolehtiminen vilkkaasta, kukitellusta ja koreasta tyylistä, lakkaamaton kuvien ja lauseparsien tavoittelu, oikea sanoilla keikaileminen. Onkin tunnustettava, että hra R: lla ihmeteltävässä määrin on kyky kyhätä miellyttävää sanahelinää, jonka täytyy suloisesti kutkutella varsinkin herkkätunteisten naisten korvia, ja sanoa hölynpölynsä ylenpalttisella puhekukkien runsaudella. Mutta yhtä paljon kuin hra R: lla on sanoja, yhtä vähän hänellä on aatteita ja perusteellisia ajatuksia, sisällistä henkeä ja voimaa. On aivan ahdistavaa keinua hänen sanojensa haalealla vaahdolla. Ei ainoatakaan silmäystä totuuden syvyyksiin avaudu, ei ainoakaan jumalallisen valon ja elämän säde tunkeudu läpi helteen; siinä tuutiutuu vain ajatuksettomaan, laiskaan horrokseen, ja ympäröivä laimea, veltto ilma uuvuttaa sielun huomaamatta raukeaan hervottomuuteen ja uneliaisuuteen. Kuinka iljettävää, kuinka pois-puuskattavaa laimeus on, sen ehdottomalla inholla tässä havaitsee; ja jollei jo ennakolta nuku makeasti tai sanakulkusten helinästä ole vaipunut uneliaisuuteen, täytyy jokaisen ehdottomasti tämän korean kaavun alta nähdä ainoastaan mitätöntä ja autiota tyhjyyttä ja hengellisen ulkonäön verhosta surkuteltavaa, kuollutta ja kuolettavaa penseyttä. Jumalan totuudella, missä se on selvä ja puhdas, on itsessään jumalallinen, herättävä, musertava ja elämää antava voima, jota ei millään muotoa voi korvata mielikuvituksen kauneimmatkaan haaveet ja luulottelut, ja jonka puutetta ei koskaan voi peittää upeimmatkaan ja mahtipontisimmatkaan sanat. Herra E: ssa ei ole sisällistä rikkautta, joka runsaasti pulputen virtaisi esiin; hänessä päinvastoin ilmenee sisäisen hengettömyyden surkuteltava näky, joka turhaan kokee verhoutua loistaviin riepuihin ja koruihin. Sillä kristillisyydellä, jota hänen kirjoituksensa esittää, ei ole rahtuakaan todistusta hengestä ja elämästä, se on elävän, elämää antavan, voimakkaan ja totisen kristillisyyden varjo, puhujan mielikuvituksen luoma kangastus, epämääräinen 'taulu', jota hra R. ei sano tahtovansa 'varjostaa eripuraisuudella ja hairahduksilla, noilla epäuskon tai kylmäkiskoisuuden ja taikauskon sikiöillä'. Se on niin kokonaan vailla kaikkea hengellistä suolaa, ettei voi muuta kuin inholla vieroa moista äitelää ravintoa. Ja kuinkapa voisi olla muutoin? Herra R: n uskonnollisilla periaatteilla, mikäli ne puheessa ovat julkilausuttuina, ei ole mitään vakuutta, mitään vakavuutta ja syvyyttä, vaan ne häilyvät teeskenneltyinä ja kalpeina, ikäänkuin tekokukkina, jotka turhaan matkivat luonnon raikkautta ja elämää; hän esittää niin sanottua supranaturalismia, sellaisena kuin se niin monessa esiintyy, käyttäen kyllä kristillistä kieltä suussaan ja lausuen kaikenlaisia oikeaoppisia mielipiteitä ja aatteita, mutta osoittaen kylläkin selvästi jokaiselle, jonka silmät ovat auenneet, että sisäistä elämää ja henkeä kokonaan puuttuu, s.o. omistaen kristillisyyden kuoren, mutta ei sen ydintä, sen hahmon, mutta ei sen voimaa." – Sitten ilmoitetaan puheen aine: "Jumalallinen Sana kristinopissa ja sen kautta ilmestyneenä; sen olemus ja merkitys, sen vaikutus ja siunaus", mutta tarkastaja ei katso vaivaa maksavaksi saattaa vedeksi jälleen kaikkia puhujan hohtavia, turhia saippuakuplia. – "Mitä se hyödyttäisi? Ne, 'jotka omain himoinsa jälkeen tahtovat koota itsellensä opettajat, että heidän korvansa syhyvät', eivät kuitenkaan sulasta ihastuksesta tähän hengelliseen laverrukseen paljon ajattele sisällystä; ja ne, jotka rakastavat Jumalan totuutta valistuakseen sen voimasta, eivät kaiketi etsi sitä tästä, koska he heti ensi sivuista voivat huomata, että tässä tarjotaan heille kiiltoa eikä kultaa, ja koska he karttavat pitää sinua, Herra Jeesus, monien kaunisten, heliseväin sanain aineena eikä minäkään muuna – ikäänkuin sinä olisit korea lelu tai runollinen tarina hurskastella ja haaveilla." —

Stenbäck lopettaa kirjoituksensa valittamalla, että Turussa ei oltu annettu moisten puheiden pitämistä maallikoille, "joissa hengellinen tekopyhyys ja ulkokultaisuus ei ole tukahduttanut tervettä luonnollista arvostelukykyä, älyn terävyyttä ja puhetaitoa". Syyn tähän huomautukseen hän oli saanut siitä, että hän samanlaisessa tilaisuudessa oli kuullut erään, professori W. G. Laguksen pitämän puheen, jossa herätti huomiota "yhtä paljon asiallisuus ja perusteellisuus kuin jalo ja voimakas kaunopuheisuus".

Ajateltakoon, että tämä arvostelu koski kahta piispankaupungin läheisyydessä asuvaa pappismiestä ja puheita, joita todennäköisesti sekä arkkipiispa että tuomiokapitulin jäsenet mieltymyksellä olivat kuunnelleet, muistettakoon edelleen, että arvostelijana oli nuori mies, jolta vielä sacri ordines olivat saamatta, niin voidaan ymmärtää, että se lämpö ja vakaumus, joka arvostelussa oli läpikäyvänä, painoi vähän vaa'assa sen rohkean julkeuden rinnalla, jonka asianomaiset siinä havaitsivat. Närkästys oli suunnaton, ja sen vuoksi ryhdyttiinkin kuulumattomiin toimenpiteihin vallattomuuden lopettamiseksi kerta kaikkiaan.

Siitä mitä seurasi meidän ei tarvitse kertoa omin sanoin, sillä eräässä 6 p. maaliskuuta 1841 päivätyssä kirjeessä Skarstedtille on Stenbäck itse esittänyt asian kulun ja siitä saamansa vaikutuksen.

Kuvaus, joka ei kaipaa selityksiä, kuuluu:

"Rakas veljeni Kristuksessa! Olen saanut sinulta kaksi kirjettä siitä kuin viimeksi kirjoitin. Moninaiset puuhani ovat alati olleet esteenä, kun olen aikonut kirjoittaa sinulle. Jälkimmäinen kirjeesi sekä muutamat käsikirjoitukset saapuivat pari viikkoa sitten käsiini. Sydämellinen kiitos kaikesta! Kuljen ikäänkuin tulivuorten päällä enkä ole näinä aikoina paljon joutanut silmäilemään ympärilleni ja askaroimaan niissä asioissa, mitä olisin halunnut. Sentähden sinunkin kirjeesi ovat jääneet vastausta vaille. Kristus, joka ei tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan, joka tuli sytyttämään tulen maan päälle, on täälläkin nostanut myrskyn pauhaamaan ja kuuman leikin joka taholle. Porvoon konsistori, jolla on ollut sensuroitavana Evankelinen Viikkolehti, on, piispa etunenässä, alati katsonut mitä nurjimmalla ja vihamielisimmällä silmällä tätä lehteä eikä ole päässyt rauhaan, ennenkuin on saanut tämän kiusankiven raivatuksi tieltään. Tuskin voi sanoa, millä inkvisitorisella väkivallalla ja suvaitsemattomuudella se on menetellyt sensuroidessaan – useita kirjoituksia on ilman mitään syytä evätty, toiset taas ovat mitä suurimmalla vaivalla päässeet kiirastulen lävitse, ja jollei Herra, joka johdattaa mahtavien sydämet kuin vesipurot, olisi käyttänyt kättään, ei ainoakaan ratkaiseva ja vakava sana olisi päässyt painosta. Vihdoin piispa ja konsistori keksivät keinon suorastaan kääntyä senaatin puoleen hakemuksella päästä lehteä sensuroimasta, mikä lain mukaan on heidän tehtävänsä, koska alati saapui kirjoituksia, sisällykseltään ja kirjoitustavaltaan säädyttömiä ja kiusallisia, tuottaen konsistorille niin paljon tukaluutta. Samaan aikaan lähetti myöskin Turun arkkipiispa kenraalikuvernöörille kirjelmän, jossa hän pyytää tätä kutsumaan minut eteensä ja neuvomaan minua noudattamaan 'säädyllisyyttä, kohtuullisuutta ja maltillisuutta' sekä muistamaan, 'että totuus on jotain muuta kuin herjausta, että maltillinen arvostelu ei tarvitse roskaväen mieltä eikä perusteellisiin oikaisuihin sovi pilkallinen irvistys'. [Tämä sitaatti Melartinin kirjeestä ei voi tarkoittaa muuta kuin mainittujen puheiden arvostelua, sillä mitään muuta senlaatuista tarkastusta ei ollut lehdessä ollut.] Edelleen lisäsi piispa, että kun hänen virkamiesasemansa ei sallinut hänen ryhtyä turhiin kinastuksiin nuorukaisten kanssa, jotka itseluulossaan näyttävät katsovan olevansa kutsutut isänmaan pyhimpäin etujen tuomareiksi ja johtajiksi, niin hän aikoi, 'jos Evankelinen Viikkolehti edelleen jatkaa pahentavaa, turmiollista ja loukkaavaa suuntaansa', yksinkertaisesti ilmoittaa Hänen Majesteetillensa välttämättömäksi kieltää lehden jatkuva ilmestyminen. Kun kaksi sellaista kirkon miestä lähti liikkeelle ja koroitti äänensä maallisen vallan korviin, niin ristiinnaulitsemistuomio oli pian langetettu. Senaatti ilmoitti vastaukseksi konsistorin hakemukseen, että Hänen Majesteettinsa oli armossa nähnyt hyväksi säätää, että Evankelisen Viikkolehden tulee lakata. Sen johdosta on Evankelinen Viikkolehti loppunut, sittenkuin 11 numeroa siitä tätä vuosikertaa on vaivoin päässyt ilmestymään. Yleisesti kummastellaan tätä toimenpidettä, joka onkin tähän saakka kuulumaton maassamme, kun oma sensuuri on olemassa eikä lakkautusta sen vuoksi ole katsottu tulevan kysymykseen. Lähetän ensi avovedellä tukkukauppias Keyserille jonkun määrän siitä, mikä lehteä on ilmestynyt. Korvaukseksi tilaajille olen aikonut antaa erityisen kirjan. Tämä vastustajaimme voitto ja maailmalle saattama ilo on oleva meille ja Herran asialle ainoastaan hyödyksi ja edistykseksi, sitä toivomme, sillä Herra Jumalamme tekee voiton juuri tappiosta ja elämän kuolemasta; niin on hänen tapansa. Kun saatana luulee saaneensa voiton ja riemuitsee siitä, niin hän on juuri silloin joutunut tappiolle, eikä hänen ilonsa tule pitkälliseksi. Kun juutalaiset olivat naulinneet Herramme ristiin ja kätkeneet hänet hautaan ja sulkeneet sinetillä suuren kiven ja asettaneet vartijan sen eteen, niin he varmaankin olivat tyytyväiset ja mielissään luullen, että he olivat pelin voittaneet; mutta katso, kolmantena päivänä Kristus nousi voittaen haudasta, eivätkä he voineet sitä estää. Ylistetty olkoon Hän, elävä Vapahtajamme! Hän elää vielä ja on vielä sama, ja me olemme Hänen omansa. Tässäkin vastoinkäymisessä näemme Hänen kätensä jäljet ja todistuksen siitä, ettei Hän ole kääntynyt pois meistä. Jääkäämme me pieniksi, kun Hän vain on meille suuri. Sorrettakoon ja puserrettakoon meitä – jos me olemme ilman kuritusta, niin olemme äpäriä emmekä Hänen lapsiaan. Kaikille Hänen ystävilleen on kaikkina aikoina käynyt samoin. Me liitymme viimeisinä ja halvimpina siihen pyhään saattoon, joka seuraa Häntä ristin tiellä taivaaseen. Me voimme vain tomussa ylistää Jumalaamme, joka on antanut elävän totuutensa maassamme voittaa alaa, samalla kuin muita maita raatelevat maalliset, synnilliset, eksyneet riennot, ja että Hän on sytyttänyt tulensa ja antanut elävän kristillisyyden hengen uudistavana ja luovana herätä syrjäisten laaksojemme ja vuoriemme keskellä varsinkin rahvaassa."

(Tässä seuraa se kuvaus suomalaisesta herännäisyydestä, joka on siteerattu jo 4: nnessä luvussa.)

Viimeinen numero Evankelista Viikkolehteä ilmestyi 15 p. maalisk. 1841. Sen lopussa on muutamia ajatelmia, joista viimeinen kuuluu: "Jokainen kärsimys on kristitylle vain porras taivaaseen päin; sillä se ulottuu todellakin maasta, missä se syntyi, taivaaseen saakka, jonka siunauksiin se katoaa." Se mikä oli tapahtunut mainitaan seuraavassa lakonisessa uutisessa: "Kun Hänen Keisarillinen Majesteettinsa Porvoon tuomiokapitulista Toimitukselle tulleen memoriaalin mukaan on armossa nähnyt hyväksi määrätä, että Evankelisen Viikkolehden tästedes tulee lakata, niin ei Toimituksella ole muuta kuin alamaisesti noudattaa tätä armollista määräystä sekä siitä antaa tieto arvoisille tilaajilleen, ilmoittaen että Toimituksen sitoumukset heille vastedes ja ensi tilassa hyvitetään."

Se hyvitys, jonka lehden tilaajat saivat, oli 13 kirjoitusta sisältävä kokoelma, joka nimellä "Evangeliska Misceller af f.d. Red. af Evangeliskt Veckoblad" ilmestyi vuoden lopussa. Kirjoitukset, jotka muistuttavat lehden tavallista sisällystä ja luultavasti osaksi olivat valmiina siihen otettaviksi, ovat eri henkilöiden kirjoittamia, mutta kaikki nimimerkittömiä. Kuitenkin on tunnettua, että kirjoitus "Den första sammankomsten" (Ensimmäinen tapaaminen) on N. G. Malmbergin kynästä ja kuvaa hänen ensimmäistä kohtaustaan Paavo Ruotsalaisen kanssa, samoinkuin että "Adolph, berättelse för barn" (Adolf, kertomus lapsille) on L. J. Achrénin tekemä. Kertomus julkaistiin myös eri painoksena. Useat kirjoitukset ovat käännöksiä ja mukailuja. Mihin kuuluu myös viimeinen, "Usko ja epäusko", jonka pääosa, ote eräästä saksalaisesta lehdestä, on lisää siihen polemiikkiin, jonka Straussin "Leben Jesu" herätti. Kirjoituksen johdatuksena on pari sivua kysymyksen vaiheista Ruotsissa, ja siinä esiintyy seuraava lause, joka tarkoittaa J. V. Snellmanin osanottoa polemiikkiin: "Vielä paraikaa eräs vankka ja innokas valistaja Frejassa – sanomalehdessä, jolle muutoin on ominaista löyhä ja kevytmielinen henki ja alituinen halu käyttää pientä irvistelevää sukkeluutta senkin kustannuksella, mikä joka ihmiselle ja kansalaiselle on tärkeää – yhä edelleen puolustaa ja levittää pahennusta yhtä suurella filosofisella mahtipontisuudella ja vaateliaisuudella kuin sisällisellä nurjuudella kristinoppia kohtaan ja tietämättömyydellä sen olemuksesta." Nämä sanat osoittavat meille, kuinka Stenbäck (sillä hänen käsialansa on tunnettavissa) arvosteli Snellmanin esiintymistä. – On omituinen sattuma, että Stenbäck juuri tässä, sanoessaan jäähyväisensä Evankelisen Viikkolehden lukijoille, oli antava letkauksen sille totuuden soturille, jolle hän kolme vuotta aikaisemmin oli osoittanut kunnioitustaan ja joka kaksi vuotta myöhemmin oli aloittava uudistustaistelunsa "Saima" lehdessä, taas vuorostaan tullen väkivallalla pakotetuksi vaikenemaan. Vaikka nämä miehet taistelivat eri aloilla, oli heidän innostuksensa totuuden ja oikeuden puolesta yhtä palava, heidän pyrintönsä yhtä paljon omaa voittoa katsomaton ja heidän kohtaamansa vastarinta yhtä silmitön. Maailmankatsannoltaan ei heissä näyttänyt olevan mitään yhtäläistä – ja kuitenkin oli heidän nostamassaan herätyshuudossa jotain yhteistä, jota he eivät nähneet eivätkä aavistaneet.

* * * * *

Mainittiin jo, että ensimmäisessä numerossa Evankelisen Viikkolehden kolmatta vuosikertaa on merkittävä kirjoitus runoudesta. Koska se näyttää meille viimeiset johtopäätökset, joihin pietismi vei Stenbäckin tässä kysymyksessä, ansaitsee se sijan hänen elämäkerrassaan.

Katkelma runoudesta.

– Sanot, että saksalaisten kaunokirjallisuus, jota niin paljon olet harrastanut, alkaa herättää sinussa inhoa, että sinua iljettää se ummehtunut ilma, missä se liikkuu. Se ilahduttaa minua, sillä minulla on kauan ollut sama ajatus. Saksalaisten nykyinen runous on minusta valkeaksi sivuttu hauta täynnä kuolleitten luita; pilaantunut ja saastainen ilma löyhkää sieltä, ja katsoja vavahtaa ehdottomasti, tuntee tuskaa ikäänkuin nähdessään punoittavat kukat keuhkotautisen kasvoilla. Ei elämä, vaan sen varjo ja voimattomuus kohtaa siellä tulijaa, ei luonnon rauhallinen tyyneys ja sen rikkaus, vaan luonnoton, sekava mielikuvitusmaailma, missä pelkkiä virvatulia värjyy välkkyvissä saleissa tanssien sitä huimaa pyörretanssia, minkä Dante näki helvetissä. Heidän runottarensa ei ole edes tuo aistillinen, iloinen ja kukkea kreikkalainen neito, siitä on heillä tullut vanha keimailijatar, jolla on hymyilevät huulet, maalatut posket ja tekotukka. – Kun näkee nuo äärettömät kokoelmat runoja, näytelmiä, novelleja y.m., joita Saksassa vuosittain ilmestyy, voi ainoastaan tuskalla surkutella sitä ihmislaumaa, joka ei tiedä mitään parempaa kuin kyhätä kokoon moista, ja sitä vielä suurempaa joukkoa, jonka on luettava tuo kaikki. Saksalaiset, nimittäin suurin osa ja sivistyneimmät heistä, eivät suinkaan ole mitään rosvoja ja raakalaisia, mutta he ovat niin sanomattoman runollisia, ja juuri siinä on heidän syvä ja kalvava turmionsa. He eivät elä mitään aistillista luonnonelämää, niinkuin esimerkiksi kreikkalaiset, eivät myöskään sitä innostuksellista, mitä esimerkiksi arabialaiset, mutta silti he eivät elä mitään parempaa eikä korkeampaa elämää, vaan ovat mainittuihin verraten ainoastaan puoleksi jäykistyneiden ukkojen kaltaisia, joilla ei ole enää lapsuuden iloa eikä nuoruuden lämpöä ja rakkautta jäljellä.

Mutta eikö samoin ole laita aikamme runouden yleensä kuten saksalaisten? Runous ei ole enää iloinen silmäys luontoon, ei myöskään rikas, hehkuva tunne, mutta se on siitä huolimatta olennoltaan täysin muuttumaton ja täysin parantumaton. Se seisoo samalla pohjalla, vaikka vaihdellen ajan mukaan, sillä on sama luonto, vaikka hienostuneempi ja sen ohella voimattomampi. Minkä se aikojen kuluessa on menettänyt voimakasta aistillisuutta, tulta ja täyteläisyyttä, sen se on saanut lisää hienostusta, viljelystä, laajuutta ja varmuutta; mutta se on samaa olemusta Homeroksesta Goetheen asti, olennoltaan sama, luonnoltaan muuttumaton, ihmislapsi, maailman lapsi. Puhutaan kristillisestä runoudesta, joka on syntynyt kristikunnassa, samalla saanut toisen sävyn, toisen luonteen ja tullut kristilliseksi runoudeksi. Kuinka onkaan tätä kallista nimeä väärin käytetty ja mitä kaikkea onkaan sanottu kristilliseksi, sittenkuin ihmiset ovat ehtineet aiheettomasti anastaa ja omaksua tämän nimen! Kuten tiedät, olen minäkin suurella innolla, ihastuksella ja ajanhukalla lukenut sekä vanhempia että uudempia runoilijoita, mutta en ainoassakaan heistä voi puolestani keksiä "kristillistä" runoutta. Runous on aina tavalla tai toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei koskaan hengen ja uskon elämää; sen maailma on aina ollut sama, mutta sen ulkopuolella, sen yläpuolella on kristillisyyden maailma, jolla ei ole mitään yhteistä sen kanssa. Runous elää siis vielä niinkuin ennenkin ainoastaan – jos niin tahdomme sanoa – pakanallista elämää, pakanallisessa ilmassa, ympäristössä, hengessä; sillä on paljon, ettemme sanoisi kaikki, yhteistä kreikkalaisten ja arabialaisten kanssa, mutta sillä ei ole mitään Kristuksesta, hänen hengestään ja elämästään. Sillä on kristillisyydestä aivan yhtä paljon tai yhtä vähän kuin kääntymättömällä ihmisellä, joka on syntynyt ja elää kristikunnan helmassa: se puhuu vain luonnollisen ihmisen kieltä, mutta ei kääntyneen, uudestisyntyneen, uskovaisen. Se on sielultaan ja sydämeltään yhtä paljon kristillinen kuin se ihminen, joka vaeltaa täällä ja myöskin sanoo itseään kristityksi, vaikka elää kuin pakana ja vaikk'ei Jumalan henki koskaan ole häntä uudestisynnyttänyt. Sama paatunut välinpitämättömyys, joka tekee, että itsekukin pitää sekä itsensä että muut hyvinä kristittyinä, niin ettei mitään kääntymistä Jumalaan, ei mitään olennaista ja perinpohjaista uudistusta muka ole tarpeen, vaan että kaikilla, jotka säädyllisesti elävät aikansa kristikunnassa, muitta murheitta on taivaan ovi avoinna edessään, kun he vihdoin kuolevat – se sama tahtoo myös tehdä runouden kristilliseksi eikä katso sen mitään muuta tarvitsevan vastatakseen tätä nimeä. Samoinkuin ihminen luulee tulevansa kristityksi sillä, että se hyvä, mikä meidän luonnossamme muka on olemassa, kehitetään ja kasvatetaan, samoin edellytetään vanhain pakanain runoudessa kristillinen juuri, jonka tarvitsee vain versoa ja kehittyä, jotta kristillinen runous olisi heti paikalla valmis. Tällainen kaiken Jumalan Sanan vääräksi vääntäminen, tällainen sokeus hengellisissä asioissa on ihmiselle synnynnäinen ja luonnollinen, ja sen voi vain Jumala yksin muuttaa. Jääköön nyt sikseen, minkälainen oikea kristillinen runous, s.o. runous, joka olisi elävän uskon tuote ja sen ilmaus, joka henkisi sen ilmaa ja liikkuisi sen maailmassa, olisi oleva luonteeltaan; tarkoitukseni on tässä vain kieltää runoudelta, semmoisenaan kuin se on olemassa, kaikki oikeus tähän nimeen ja torjua pois pyhän ja jumalallisen saastuttaminen; eikä tässä ole mitään huomiota pantu siihenkään niin sanottuun runouteen, jota on tahdottu osoittaa olevan esimerkiksi Raamatussa ja oikeissa kristillisissä virsissä, joka on luonteeltaan ja olennoltaan jotakin aivan toista, kuin mitä runoudella tavallisesti ymmärretään, ja jota ei suinkaan voi heittää samaan luokkaan ihmisten ylistämäin ja arvossa pitämäin runoilijain tuotteiden kanssa. Sanottakoon ennemmin aikamme runous romanttiseksi ja ajateltakoon silloin, että samoinkuin Ranskan muinainen klassillinen runous oli antiikkisen jäljittelyä, vaikkakin jäykkää ja laimeaa, niin on se, mikä nyt kaikkialla on saavuttanut suosiota, sukua itämaisen ja keskiaikaisen kanssa sekä siitä kehkeytynyt. Se runous, joka kukoisti esimerkiksi Espanjan maurien keskuudessa, oli luonteeltaan samaa kuin meidän aikamme runous ylipäänsä. Tällä romanttisella runoudella on kehtonsa ja sukujuurensa Itämailla, sen taivaan alla se hehkui ja puhkesi kukkiin, kautta keskiajan se myrskysi, kunnes se vienontuneena asettui keskeemme ja vähitellen sai erilaisia vivahduksia. Palataksemme saksalaisiin eivät he tällä tiellä ainoastaan olleet ajassa ensimmäiset, vaan myös kyvyltään etevimmät; heillä on tämä runous runsaimpana, moninaisimpana ja rehevimpänä loistanut ja kukoistanut. Mutta siellä onkin nyt surkein syksykausi; siellä on tavattoman moni mestari antanut äänensä kuulua, mutta siellä on myös "imitatorum servum pecus" käynyt äänekkäimmäksi ja vaarallisimmaksi. Oli runollisessa suhteessa eloisa aika, jolloin Goethe, Schiller, Tieck, Novalis y.m. lauloivat ja runoilivat ja Schlegelit arvostelivat; uusia näköaloja runouden ja mielikuvituksen maailmassa avautui, uusia vapaampia mielipiteitä pääsi valtaan, ja virtanaan aaltosi vastaherännyt harrastus ja ihaileva innostus inhimillistä neroa kohtaan kautta Saksanmaan ja vähitellen kautta koko Euroopan. Silloin oli runoudessa ainakin eloisuutta ja liikettä, ja kaikki, joilla oli mitä sanotaan sivistykseksi tai halua kaikkeen tähän, liehuivat osaaottavassa ihastuksessa; he saivat näiltä mestareilta sen sysäyksen ja suunnan esteettiseen ajatus- ja elämäntapaan, joka, kuten edellä on huomautettu, varsinkin saksalaisissa näyttää olleen luonteenomainen, vaikka samalla on silminnähtävää, että sittenkuin nämä runoilijat ovat vaienneet ja runoileminen on – herrain ja naisten kesken – käynyt yhä yleisemmäksi ja innokkaammaksi, entinen neronvoima on tullut veltoksi ja sairaalloiseksi, entinen runollinen elämä raihnaiseksi ja kituliaaksi menoksi, joka voi ainoastaan herättää surkuttelua ja inhoa jokaisessa, joka ei ole liian esteettinen. Alkuperäisyyttä ja itsenäisyyttä, luovaa neron lahjaa on Saksan nykyisessä kirjallisuudessa tuskin löydettävissä; siinä on äärettömän monta runonsepustajaa, mutta harvoja, jos harvojakaan, kokonaisia, itsenäisiä, neron täydellisillä, ihmeellisillä lahjoilla varustettuja runoilijoita. Mutta jos tämä runollinen elämä olisi säilyttänyt terveytensä ja voimansa, en voisi kuitenkaan muuta kuin surkutella tätä sen levenemistä, sen ylivaltaista, kaikkinielevää vaikutusta. Yksinomainen runollinen harrastus ja pyrkimys näyttää minusta kaikkein enimmän estävän kaikkea parempaa, olevan kaikesta, mistä on kieltäytyminen, petollisin ja syvimmälle juurtunut, kaikista kahleista hienoin ja vaikein katkaista. Väärinkäsityksen estämiseksi huomautettakoon tässä, että ainoastaan siinä määrin kuin jokin asia, katsottakoon tai nimitettäköön sitä miten hyvänsä, voi osaltaan herättää ja ravita hengellistä elämää, s.o. elävää kristillistä uskoa, ainoastaan siinä määrin on sillä itsessään ja meille arvoa, on se meille syntisille – sinulle, ystäväni, ja minulle – kelpaavaa, hyödyllistä, käytettävää ja hyväksyttävää, mutta muutoin hyödytöntä ja hylättävää, millä säteiköllä ihmiset sen ovatkin koristaneet. Meitä syytetään, että me yltiöpäisellä kiihkolla tuomitsemme ja hylkäämme tieteen ja taiteen, mutta se ei ole totta; me kunnioitamme ja pidämme molempia arvossa, mutta niin pian kuin ihminen alkaa helliä, rakastaa ja pitää epäjumalanaan tiedettä ja taidetta, niiden tähden unohtaa ainoan tarpeellisen ja lahjoittaa niille sen hartauden ja palveluksen, jonka kokonaan pitäisi tulla iäiselle totuudelle, joka on Kristus – silloin me hylkäämme sellaisen jyrkästi ja julistamme sen syntiseksi, jumalattomaksi ja tuomittavaksi. Ja tätä emme pane tieteen ja taiteen omaksi syyksi, vaan ihmisten, jotka niitä harjoittavat. Runous niinmuodoin, sellaisena kuin se nyt on olemassa mieleltään maailmallisten ihmisten käyttämänä maallisiin tarkoituksiin ja maallisessa hengessä, ei sisällä mitään, joka voisi ravita tai edistää totista kristillistä elämää, vaan ennemmin näyttää se enemmän kuin moni muu kykenevän juurruttamaan ja tukemaan maallista mieltä, joka on Jumalan vihollinen, ja yhä enemmän kietomaan ihmisen siihen. Samoinkuin saatana on mahtavin ja turmiollisin pukeutuessaan valon enkelin hahmoon, on se loistavan ihana hohde, joka runoudella on, sitä vahingollisempi, sitä kykenevämpi pettämään ja vangitsemaan, salaisesti mutta voimakkaasti valtaamaan ihmisen sielun ja vaivuttamaan sen yhä syvempään ja sikeämpään hengelliseen uneen. Kun ihminen vaipuneena suloisiin runollisiin unelmiin tällä hohteella verhoaa maailman ja elämän, kuinka voisi hän tulla siihen vakaumukseen, että maailma on pahuuden vallassa ja elämä syntinen, Jumalasta eksynyt ja tuomittava, jollei Jumalan henki sitä kokonaan muuta, luo toiseksi ja uudista? Jokainen runoilija on enemmän tai vähemmän Narcissus, joka istuu kuvastellen mielihyvällä omaa itseään, vaipuneena oman fantasiamaailmansa ja sen kuvien hellään, itsetyytyväiseen katseluun; jokainen luonnollinen runollinen ja esteettinen ihminen on suuremmassa tai vähemmässä määrin – aina esteettisten taipumustensa mukaan – epäjumalanpalvelija, joka nöyrässä hartaudessaan polvistuu sen suuren porton edessä, jota maalliset runoilijat sanovat runottareksi, hurmautuneena hänen viinistään ja häikäistyneenä hänen hekumallisesta olennostaan; sillä näiden runoilijain runotar on sen vaimon kaltainen, josta Johannes puhuu ja joka "oli vaatetettu purpuralla ja verenkarvaisella, ja kullalla oli kullattu, ja kalleilla kivillä ja päärlyillä, ja piti kädessänsä kultaisen maljan, täynnä kauhistuksia ja hänen huoruutensa riettautta". Nämä tyytyväiset, ihastuneet ja sokaistut ihmiset ovat kieltämättä sitä enemmän poissuljettuja Jumalan Hengen herätyksestä, vastahakoisia parannuksen taisteluun ja kelpaamattomia uskoon, mitä enemmän he ovat rakastuneet tähän suuntaan. Kaikista synneistä ovat, minun vakaumukseni ja kokemukseni mukaan, esteettiset – en kiireessä keksi mitään parempaa ja selvempää nimitystä – syvimmät, vahingollisimmat ja sitkeimmin juurtuneet; juuri tällä runollisella hohteella ne kietovat sielun sitä enemmän ja saastuttavat sen sisimmän pohjan, niin että sielu rakkaudella omaksuu ne, vaalii ja ihailee niitä ja elää niistä. Niin on esimerkiksi rakkauden laita, sellaiseksi kuin runoilijat sen kuvaavat, joka runoudessa on niin tavallinen ja välttämätön aines; vaikka tuskin kukaan terveesti ajatteleva voi olla tunnustamatta, että se on ilmeinen synti Jumalan lain ensimmäistä ja suurinta käskyä vastaan: "sinun pitää rakastaman Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi". Jos ihminen pääsee siihen, että tämä käsky Pyhän Hengen kautta tulee hänessä eläväksi ja täyttyy, että hän hengessä ja totuudessa rakastaa yli kaiken Jumalaa Kristuksen kautta – silloin hän kaiketi hyvällä omallatunnolla voi laulaa mitä hyvänsä hän, tällä mielellä, haluaa. Silloin hän voi myös oikein käsittää ja havaita, kuinka kaikki on "vahingoksi ja raiskaksi sen ylenpalttisen Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, tuntemisen suhteen", ja kuinka kokonaan toista on nähdä elämän valo ja elää Kristuksen uskossa kuin kulkea runouden virvatulen hurmaamana, eksyttämänä, häikäisemänä ja valloittamana.

Jos, runollinen ystäväni, tahdot ilmoittaa minulle ajatuksesi tästä, niin en minäkään vastaisuudessa laiminlyö lausua mielipidettäni selvemmin ja seikkaperäisemmin ja, mikäli se on minulle sallittu, puhua ajatustani julki. —

Tämä kirjoitus antaa selvän käsityksen niistä ajatuksista, mitä Stenbäckillä oli runoudesta, ja osoittaa samalla, kuinka hän, niin paljon kuin hän yrittikin, ei voinut vapautua omasta persoonallisuudestaan. Sanoessaan, että kaikki on hylättävää, mikä ei edistä elävää kristillistä uskoa, olisi hänen ehdottomasti tullut tuomita kaikki runous, sillä ei vielä koskaan ole sille asetettu senkaltaista päämäärää. Varmaa onkin, että tavalliset pietistit empimättä olivat täysin johdonmukaisia tässä kohden. Stenbäck ei ollut niin, koska hän itse oli runoilija ja oli kokenut, kuinka vastustamattomasti runoilijan hengessä piilevä "luova neronvoima" purkautuu ilmoille. Hän puhuu siitä suuresta ajasta, jolloin Goethe ja Schiller (mainitaksemme vain suurimmat) lauloivat, aikana, jolloin runollisella elämällä oli terveyttä ja voimaa, mutta lisää, että sellaisenkin runouden harrastaminen olisi surkuteltavaa, jos (huomattakoon tämä jos!) se saa "ylivaltaisen, kaikkinielevän vaikutuksen". Siis hän näyttää kuitenkin hyväksyvän terveen ja voimakkaan runouden, mikäli se ei tule yksinomaiseksi harrastukseksi, ja unohtaa, ettei sellainenkaan runous, kuinka se todistaakin "alkuperäisyyttä ja itsenäisyyttä ja luovaa neronvoimaa", edistä kristillistä uskoa. Antautuakseen ollenkaan tähän selvittelyyn olisi hänen tietysti tullut kysyä itseltään, eikö sittenkin ole olemassa inhimillisiä pyrintöjä, aatteita, tunteita, joilla on oikeutuksensa ja välttämättömyytensäkin ilman että ne enemmän tai vähemmän suoraan edistävät kristillistä uskoa. Sillä ainoastaan jos tunnustaa, että sellaisia on (esimerkiksi: oikeuden, kanssaihmisten menestyksen harrastaminen, ihmisrakkaus, osanotto toisten kärsimyksiin, innostus oikean, hyvän ja jalon voittoon ihmisten kesken j.n.e.) ja että niiden selvittäminen, mielihalun ja palavan innostuksen herättäminen niihin on otollinen tehtävä, ainoastaan silloin saa oikean näkökannan runouden päämääristä. Jos Stenbäck olisi asettunut moiselle perustalle, olisi hän kernaasti voinut lisätä, että runouden, täyttäessään tehtäväänsä, on katsominen, ettei se vastusta kristillistä uskoa, ja myös vaatia, että sen tulee varoa asettumasta toiminnan sijalle, s.o. että oikean, hyvän ja toden toteuttaminen elämässä toki on enempi kuin sen laulaminen. – Jos tahtoo tehdä Stenbäckille täyttä oikeutta, on vielä tunnustaminen, että hänellä oli pätevät syyt olla ankara sitä runoutta kohtaan, joka silloin Saksassa vallitsi, ja että olisi kohtuutonta vaatia, että hän, saman ajan lapsi, olisi voinut paljosta katoavasta valita sen, mikä oli pysyvää, millä oli merkitystä vastaisuudelle. Harvoin on runous enemmän kuin nuoren Saksan päivinä antanut oikeutettua aihetta moitteeseen siveelliseltä ja korkeammalta aatteelliselta näkökannalta. Heinen, Gutzkowin ynnä muiden runous oli päälle päätteeksi tietoisesti kristinuskoa vastustavaa, jota paitsi sammuvan romanttisen suunnan tuntomerkkeihin todella kuului halu tehdä runollisuus ja esteettisyys yksinomaiseksi harrastukseksi. Tämä seikka oli kovin epäraitis ja moitittava; mutta sen vuoksi ei Stenbäckin olisi pitänyt kokonaan menettää tasapainoansa. Vaikka itse romantiikan vaikutuksen alaisena kehittynyt, oli hän näet maallisissa runoelmissaan osannut pysyä sillä ihanteellisella korkeudella, joka yksin aateloi runouden. Jos hän olisi asettanut totuuden ja puhtauden runouden sisällyksen ehdottomaksi vaatimukseksi, olisi hän puolustanut runoutta, niinkuin sitä voi puolustaa, tarvitsematta olla epäjohdonmukainen, kun totuudenrakkaus kerran esti häntä yhtymästä ystäviensä kaiken runouden ja taiteen hylkäävään johdonmukaisuuteen.