Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 18

Täten käy meille myös selväksi, minkä tähden Stenbäck tähän aikaan lakkasi runoilemasta. Syy ei ollut se, että hän olisi kokonaan hylännyt runouden, vaan se, että ajatus runouden arvottomuudesta ja vaarallisuudesta uskon asialle häiritsi sitä vapautta, jota runoilijan luova toiminta edellyttää. Jos hän olisi pitänyt runouden ehdottomasti hylättävänä, ei hän kaiketi enää koskaan olisi runoillut mitään, mutta niin ei ollut laita: tuon tuostakin hän vielä kosketti "kielien kultaa", vaikka yhä harvemmin. Edelleen mainittakoon vaikuttavana syynä, että Stenbäck siinä sisäisessä taistelussa, jonka hän tässä asiassa sai kestää, oli aivan yksin. Hänen lähimmissä ystävissään ja omaisissaan ei ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt panna arvoa hänen runoudelleen ja huomauttanut häntä siitä ihmeellisestä voimasta, joka hänelle oli suotu, ja sanonut hänelle, että se rukous ja tunnustus, jolle hän antoi laulun muodon, oli kaikuva vielä syntymättömille suvuille, kun saarnaajain sanojen kaiku jo ammoin oli vaiennut. Päinvastoin tiedämme, että hänen runoutensa osaksi tuli kaikkea muuta kuin kehoitusta heidän puoleltaan. Kuvaava ja kenties jossakin määrin ratkaiseva oli tässä suhteessa seuraava tapaus. Eräässä pappisseurassa kohta runokokoelman ilmestymisen jälkeen oli Malmberg töykeäsanaiseen tapaansa lausunut jotenkin seuraavasti: "Tiedätkös, Stenbäck, sinun runoistasi ei ole mihinkään, ne ovat kaikki pelkkää roskaa!" Runoilija oli loukkaantunut, ja sanaakaan sanomatta hän oli tahtonut poistua. Toiset olivat silloin kerääntyneet hänen ympärilleen ja pidättäneet hänet pyytäen häntä olemaan välittämättä Malmbergin sanoista, joka ei muka ymmärtänyt rahtuakaan runoutta. Tietysti Stenbäck ei koskaan olisi myöntänyt, että moinen tapahtuma olisi ollut hänelle ratkaiseva, mutta kuka punnitsee ympäristöltämme saatujen vaikutelmain voiman, kuka päättää, mikä tai mitkä vaikutelmat ovat olleet määräävinä? Ei kukaan voi sitä tehdä, ja kuitenkaan eivät päätöksemme ja vakaumuksemme koskaan muodostu niistä riippumatta.

KAHDEKSAS LUKU. 1841-1846

Pohjanmaalla. – Oikeudenkäynti pietistejä vastaan Vöyrillä. – Papiksivihkiminen. – Achrénin kuolema. – "Muutamia sanoja pietismistä." – Kaksoishäät Espoossa. – Väitöskirja dosentin-virkaa varten sekä akateemisen konsistorin mielipide pietismistä ja Stenbäckistä. – Suhde hedbergiläisyyteen. – "Nya Morgonväkter." – Viimeinen Helsingin-aika. – "Theologiska Tractater, I." – Nimitys koulunrehtoriksi Vaasaan.

Juhannuksen aikaan 1841 Stenbäck matkusti Pohjanmaalle. Tämän näemme eräästä kirjeestä Skarstedtille 20 p: ltä heinäkuuta, jossa m.m. luemme seuraavat sanat: "Puhettasi Missions Tidningenistä en ymmärrä, tulisiko minun lähteä Ruotsiin sitä toimittamaan? Ei. Kuka ei rakastaisi itse asiaa, vahinko vain, että sitä niin usein hengettömästi ajetaan." Siitä näemme Skarstedtin ehdottaneen, että Stenbäck muuttaisi sanomalehtitoimintansa Ruotsiin. Toinen samantapainen ehdotus tulee jäljempänä mainittavaksi.

Heinäkuun 5 p. Stenbäck kirjoitti toisen kirjeen Skarstedtille, ja otamme siitä seuraavan kohdan:

– "Nyt olen Pohjanmaalla, olen hartaalla ilolla tavannut useita ystäviäni ja käynyt heidän luonaan ja oleskelen paraikaa veljeni, apulaispappi Joh. M. Stenbäckin, luona Vöyrillä. Se raikas tuulahdus, joka täällä Pohjanmaalla liikkuu, on ollut elähdyttävä, ja minä voin ainoastaan kiittää Jumalan laupiasta hyvyyttä, joka suo meidän pudistaa päältämme akateemisen tomun ja jälleen lämmittää kirjojen, teoriain ja maailman viisasten ihmisten parissa laimennutta henkeämme sillä tulella, joka palaa näiden elävän Jumalan palvelijain sydämissä. Se on erinomainen Jumalan armo, että me tähän saakka huolimatta maailman kiukusta niin usein saamme tavata toisemme ja pitää vireillä sitä veljellistä yhteyttä, joka sekä antaa niin paljon kehitystä että estää hajanaisuuden ja erimielisyyden onnettomuutta." —

Stenbäck puhuu sitten, kuinka olisi suotavaa, että Ruotsissa syntyisi äänenkannattaja "Pohjolan vastaheränneelle pelastuksenmurheelle". Jos Skarstedt, arvelee hän, asettuisi sellaisen yrityksen etupäähän, antaisi hän, Stenbäck, mielellään avustusta, ja muutkin varmaan tekisivät samoin. Nordisk Kyrkotidningiä oli kyllä luettu tarkkaavasti ja myöskin oli siitä löydetty joku kultajyvänen, mutta toimittajaan ei kuitenkaan luotettu. "Jos T: llä [Johan Ternström (s. 1803, k. 1882), siihen aikaan pastorinapulainen Tukholmassa, missä hänellä oli suuri maine saarnaajana ja missä hän julkaisi Nordisk Kyrkotidningiä (1840-49).] ensinnäkin omalta kohdaltaan olisi ollut tosi hengellinen pyrkimys ja elämä, ja hän sitä lähinnä olisi enemmän liittynyt toisiin, olisi hänen lehtensä saanut mitä suurimman tärkeyden ja huomion. Mutta kun hän yksinäisenä on noudattanut omaa päätään eikä suinkaan ole voinut herättää luottamusta, niin ei kenelläkään ole ollut halua liittyä häneen." – "Jos rae", jatkaa Stenbäck sitten, "jotka sekä siellä että täällä kaikesta sydämestämme tahdomme kuulua yksin Jumalalle ja palvella häntä, yhtynein voimin työskentelisimme saman asian hyväksi, niin olen varma, että Jumala ei olisi jättävä työtämme ja todistustamme vaille rikasta siunaustaan. Ja kun tässä maassa aina on uhkaamassa sanomalehteä sensuurin rautakäsi, ja se nykyjään tuskin saisi edes lupaakaan, olisi korkein toivomme, että siellä teillä sellainen saataisiin aikaan, jossa mekin voisimme vapaammin lausua mielipiteemme." – Jälkikirjoituksessa mainitaan lopuksi, että eräs Huldbergilla Falunissa äskettäin painettu kirjanen "Varningsord i anledning af pietismen i Finland" jo oli saapunut. [Kirjasen tekijä, joka käyttää nimimerkkiä "Finne", on S. G. Elmgrenin yliopistonkirjastossa tekemän muistiinpanon mukaan F. G. Hedberg. Sen nimi on (tahallisestiko?) eksyttävä, sillä kirjoitus ei ole tähdätty pietismiä vastaan, vaan puolustaa sitä; sen tarkoituksena on näet vakuuttaa lukijalle, "että elävä kristillisyys ei koskaan voi syntyä, saati kasvaa ja levitä, saattamatta päälleen maailman ja perkeleen katkerinta vihaa ja vainoa".]

Viimeksimainitussa kirjeessä, samoinkuin parissa muussa Skarstedtille kirjoitetussa, on myös uutisia niistä käräjänkäynneistä, joiden alaisiksi pietistipapit tähän aikaan joutuivat. Tarkempi selonteko on ulkopuolella ainettamme, mutta koska yksi oikeudenkäynti koski Stenbäckiä lähellä olevia henkilöitä, on siitä jotakin mainitseminen.

Jo keväällä 1840 oli pastorinapulainen Joh. M. Stenbäck Vöyrillä prokuraattorinviraston määräyksestä saanut syytteen siitä, että hän oli pannut toimeen luvattoman kokouksen hartaudenharjoitusta varten Jufvaksen talossa Miemoisten kylässä, sekä sitä paitsi erinäisistä muista virheistä ja rikkomuksista papinvirassa, sellaisista kuin että hän kristinopin levittämistä varten vieraassa maassa oli ottanut kolehtivaroja ja pannut säästölaatikoita kirkon oville ja omaan kotiinsa, että hän esittäessään autuuden järjestystä oli käyttänyt loukkaavia ja epäsiveellisiä puheenparsia, että hän käydessään erään sairaan talonpoikaisvaimon luona oli, sen sijaan että olisi sairaalle antanut uskonnon lohdutusta, soimannut häntä kaikenlaisista häpeällisistä rikoksista ja saattanut hänet epätoivoon, niin että sairas neljä päivää myöhemmin oli kuollut, j.n.e. Sitä paitsi sai talollinen Jufvas syytteen siitä, että hän oli antanut pitää kokouksen luonaan ja herjannut nimismies Kellanderia, kun tämä samana päivänä oli tullut hänen luokseen virkatoimessa, sekä lopuksi rovastinleski Eva Maria Stenbäck siitä, että hän melkein kaikkina sunnuntaiehtoopäivinä vuonna 1840 vapunpäivään asti Myrbergslundin kirkkoherranvirkatalossa oli antanut pitää seuroja, jota paitsi hän ja hänen tyttärensä, kappalaisenleski Marie Ottelin, apulaispappi Stenbäckin vaimo Ulrika Kristina, kapteeninrouva Ingrid Ulrika Tunzelmann von Adlerflug [Kapteeninrouva Tunzelmann v. Adlerflug, syntyjään Sohlberg, oli leski ja asui naimattoman sisarensa Sofian kanssa Vöyrillä. Molemmat olivat heränneitä ja Stenbäckin perheen hyviä ystäviä. Edellinen meni sittemmin naimisiin Vöyrin lukkarin Corellin kanssa.] sekä 43 muuta nimeltä mainittua henkilöä oli ollut läsnä Jufvaksen talossa pidetyssä kokouksessa. Tämä oikeudenkäynti, jossa havaittiin, että Joh. Stenbäckiä vastaan tehtyjä syytöksiä ei voitu näyttää toteen, ja josta useimmat pääsivät aivan vapaiksi, suoritettiin useilla käräjillä ja kävi kaikki oikeusasteet kestäen sen vuoksi noin kaksi vuotta. Vaikka ei olisi vailla sivistyshistoriallista mielenkiintoaan kertoa asiakirjain sisällys, riittää tässä ote kirjeestä, jonka syytetty Joh. Stenbäck kirjoitti langolleen Achrénille talvella 1842, saatuaan hovioikeuden päätöksen:

– "Asiani on seuraavalla tolalla: olen tuomittu saamaan nuhteita, mutta en saa mitään kiitosta, en myöskään mitään kunnianhyvitystä, koska yhtä ja toista 'todennäköisenä pidettävää' on minua vastaan ilmaantunut – kaikki muut lampaat, sekä Henrik Jufvas että toiset, ovat vapautetut sen nojalla, että 'Kunink. Julistus 12 p: ltä tammik. 1726 ei tarkoita sellaisia kokouksia, joissa pappi on läsnä ja toimittaa hartaudenharjoituksia' – kuitenkaan ei H. Jufvas päässyt sopimattomasta käytöksestään nimismies Kellanderia vastaan, kun tämä oli virkatoimessa, maksamasta sakkoa 9 ruplaa 60 kop. hopeaa. Nyt edelleen: virallinen syyttäjä Solfvin ei omasta puolestaan sanonut tahtovansa valittaa, mutta kun hän mahdollisesti esimiehiltään voisi saada tukaluuksia, jos laiminlöisi sen, niin hän sanoi kirjoittaneensa heille ja tiedustelleensa asiaa ja lupasi myöskin antaa minulle tiedon, jos tulee valittamaan. – Minun tohtorini, [Karl Josef Estlander (s. 1808. k. 1874), aikaisemmin teologian dosentti sekä lehtori ja rehtori Turun kymnaasissa tuli Vöyrille pastorinvirkaan 1 p. toukokuuta 1840.] joka piti minua pitkässä tutkinnossa samana iltana kuin pöytäkirjat minulle jätettiin (jos sinua muuten haluttaa kuulla etkä heti hyppää seuraavan ylitse), lausui: Ei suinkaan tule nyt tämän päätöksen mukaan katsoa kokouksien pitämistä luvalliseksi, koska muka hovioikeus ei ole korkein oikeusaste eikä oikeutettu lakia selittämään; että papin asiana on ainoastaan puhua yhdelle kerrassaan, mutta ei useammalle – kaikkein vähimmin ruveta yhdessä veisaamaan sitä virttä, jota tähän aikaan ei suvaita; että meillä on tyhmä omatunto, joka on arka pikkuseikoissa, mutta ei suurissa, kuten esim. siinä, että ehdottomasti toteltaisiin esivaltaa – jolloin hän, välihuomautukseen, sanoi olevansa pakotettu menemään kreikkalaiseen uskoon, jos esivalta käskisi, olkoon se sen synti (!); hänellä oli vaimo ja lapset j.n.e.; että Luther ilman apuneuvoja oli kääntänyt Raamatun, kun vielä alkukielet olivat kapalossaan – sen vuoksi saattaa nyt niin korkealle kehittynyt eksegetiikka siinä löytää paljon virheitä; että leskenapu-asia on pikku kysymys ensi pappeinkokouksessa verrattuna kysymykseen pietistisistä liikkeistä maassamme; vuosisatoihin ei tuomiokapituli ole ollut niin tukalalla kohdalla kuin nyt – joko on tuomiokapitulin tultava pietistiseksi, ja silloin meidän asiamme voittaa, tai asettuu papisto vastaan, ja silloin meidän asiamme täytyy kukistua; luuli että muutamat pietistit kutsuttaisiin kokouksen eteen y.m. y.m. Nyt illalla kuulin, että jollei valitusta asiassamme tapahdu, niin minut kutsutaan 2 p. helmikuuta nuhdeltavaksi. Matkustaminen Helsingin kautta on minulle myönnetty, mutta ei pitempää aikaa kuin kaksi viikkoa. Saamme nyt nähdä, kuinka kaikki käy – käyköön niinkuin käydä voi – kunhan käy, emmekä nuku. – Hän elää, joka voi ja jonka täytyy auttaa."

Asia meni todella senaattiin, mutta huolimatta siitä, että tohtori Estlander oli todistanut hänen innolla ja vakavuudella hoitaneen virkaansa, ei Joh. Stenbäck päässyt nuhteista. Heinäkuussa 1842 hän sai ne Turussa. – Tämä oikeudenkäynti oli yksi monista samanlaisista, ja kun katselee tapahtumia etäältä, täytyy hämmästyä asianomaisten lyhytnäköisyyttä, jotka käyttivät sellaisia keinoja liikkeen hillitsemiseksi. Jokainen kirje sen ajan pietisteiltä todistaa, että vaikutus oli aivan päinvastainen. Toiselta puolen on hyvin valaisevaa Joh. Stenbäckin kirjeestä lukea, kuinka pietismin sisällyksestä välinpitämättömät papit ajattelivat. Tohtorin mielipiteet selittävät puolestaan, miksi pietistit singahuttivat niin kovia sanoja "nukkuvia" pappeja vastaan.

* * * * *

Syyslukukaudeltakin 1841 on tallella yksi Lauri Stenbäckin Achrénille kirjoittama kirje, joka sisältää yhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Niinpä sanotaan, että runoelmia ainoastaan vähän oli myyty Ruotsissa (yhteensä 100 kpl. oli lähetetty sinne), jotavastoin Evankelista Viikkolehteä oli mennyt "hyvä joukko". Sitten sanotaan edelleen: "Minulle lähetti tällä lukukaudella kirjeen eräs homo novus, Peter Dahl Gööteporista, ehdottaen että lehteä – jota hän kiitti – jatkettaisiin Tukholmassa. Muutoin osoitti mies kylläkin suurta henkistä ontuvaisuutta ja sekavuutta, niinkuin muutkin ruotsalaiset, joiden pariin olen joutunut. – Usein kyllä tuntuu mielestäni, että sitä kirkasta evankeliumin valoa, jonka Jumala on antanut meille paistaa talonpoikien kautta, ei liene Svean maassa. Se on sanomaton onni, että meillä talonpojat ovat pohjalla sekä perustuksena. Pian me herrasmiehet joutuisimme ymmälle. – Snellman on tätä nykyä Ruotsissa ja saarnaa suurella innolla Straussin oppeja (Frejassa); ei kukaan voi häntä vastustaa, vaikka toiset koettavat väitellä vastaan ja filosofeeraavat omaan tapaansa. Voi kurjuutta! Moisia vastustajia ei voi voittaa muulla kuin hengen ja voiman todistuksella. Mutta missä on se, jolle Jumala voisi uskoa häväistyn asiansa ajamisen? Ei totisesti ole aika nukkua ja torkkua tänä pahana aikana. Jospa toki me tulisimme mitättömiksi, jotta Jumala voisi olla meissä kaikki, oman voimamme menettäneiksi, jotta Kristuksen voima tulisi johtavaksi ja vaikuttavaksi meissä! – Meillä on täällä omat nykäyksemme; välisti heittäytyy koko lauma yhdelle puolelle, kunnes joku sysäys tulee, jolloin kaikki juoksevat toimelle. Nyt on muotina, että täytyy lukea eikä niin paljon seurustella toisten kanssa. Mutta siten on miltei kaikki yhdessäolo lakannut, ja pelkään ettei moni lue sen enemmän, mutta kyllä nukkuu rauhassa omassa nurkassaan. En pidä siitä ja aion koettaa saada enemmän yhteyttä, vaikka en suinkaan tahdo enkä jaksa ryhtyä noihin vanhoihin yleisiin kokouksiin, jotka ovat kiedotut ja kangistuneet ulkokullatun hengellisyyden verhoon. Älköön Herra hylätkö meitä, niinkuin me, kukin kohdastamme, ansaitsisimme." —

Kirjeen lopussa Stenbäck kertoo suurella ilolla, että konsistori on myöntänyt hänelle amanuenssin palkan, 400 ruplaa vuodessa. Kysymyksessä oli viransijaisuus, josta hän sai kolmannen vakinaisen amanuenssin palkan. Tulon, joka oli erittäin tervetullut, Stenbäck kantoi ainoastaan seuraavaan kevääseen, jolloin hän matkusti Turkuun papiksi vihittäväksi.

Alkupuoliskolta vuotta 1842 ei ole mitään kertomista, ennenkuin toukokuussa tapaamme Stenbäckin vanhassa piispankaupungissa, missä hän muinoin oli käynyt koulua ja tullut ylioppilaaksi ja missä hänet nyt oli vihittävä siihen korkeaan virkaan, joka niin kauan oli kangastanut hänen mielessään. Vielä hän ei ollut saavuttanut kandidaatinarvoa teologisessa tiedekunnassa, jota paitsi laki ei vielä silloin vaatinut kahden vuoden käytännöllistä virkatointa seurakunnassa ehdoksi lisensiaatinarvon saavuttamiseen samassa tiedekunnassa, mikä hänellä myöskin oli mielessä; mutta siitä huolimatta Stenbäck tahtoi vihityttää itsensä papiksi. Hän tunsi tarvetta harjaantua papilliseen virantoimitukseen, sillä jos kukaan antautui hän teologiselle uralleen täydellä todella. Sen vuoksi hän ei kuitenkaan tahtonut luopua oppineelta uralta, vaikk'ei kukaan häntä siihen kehoittanut, päinvastoin Paavo y.m. koettivat saada hänet yksinomaan antautumaan käytännölliseen papintoimeen. Turun matkasta Essen kertoo: Turussa ei häntä hänen uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi kohdeltu varsin ystävällisesti. Mutta sitä hän ei paljon pannut pahakseen. Kun teologianlehtori, vanha karski herra, josta varsinkin yksin Stenbäckin teesi oli vastenmielinen, julkisessa tutkinnossa lausui: "Minime mihi placet haecce thesis tua", niin Stenbäck vastasi tyynesti: "Si non placet, jam displiceat". Kun häntä varoitettiin liiallisesta innosta virassaan, vastasi hän: "Jumala antakoon että palaisin!" Hänen arvosanansa oli "cum laude", mikä sekin näyttää osoittavan erinomaista ankaruutta ja kitsautta arvostelussa, sillä Stenbäck oli jo miltei valmiiksi lukenut oppikurssinsa teologiankandidaattitutkintoa varten. Itse papiksivihkiminen tapahtui 10 p. heinäkuuta 1842, ja Stenbäckillä oli siinä ensimmäinen sija 19 muun filosofianmaisterin ja ylioppilaan rinnalla, joista J. F. Cajanin, F. P. Kemellin, J. Bäckvallin ja E. M. Rosengrenin nimet ovat tunnetumpia.

Turussa ollessaan, siellä paraikaa suorittaen asianomaisia kokeita ja tutkintoja, Stenbäck kirjoitti 23 p. toukokuuta seuraavan kirjeen Achrénille. Se pappeinkokous, jota kirje käsittelee, on sama, jota tohtori Estlander oli tarkoittanut keskustelussaan pastori Joh. Stenbäckin kanssa, ja se oli pidettävä kesäkuun keskivaiheilla.

"Rakas veli! Kummastuksella ja mielipahalla olemme kuulleet, että Lagus ja Malmberg ovat epäröineet, tullako tänne pappeinkokoukseen vai eikö. Heidän täytyy välttämättä tulla. Luulen, että perkele on heittänyt epäuskon ja epäluottamuksen verkon parhaimpaimme ympärille kietoakseen ja turmellakseen meidät, kun sellainen epäröiminen on voinut syntyäkään. Nyt juuri on aika, jolloin meidän täytyy tunnustaa ja puolustaa totuutta, jollemme tahdo olla kurjia raukkoja, jollemme tahdo olla mitään muuta kuin viheliäisiä lahkolaisia kukin nurkassaan ja työskennellä katalan yksityisen asian, mutta ei Kristuksen ja hänen kirkkonsa hyväksi. Ja nyt me juuri pysyisimme piilossa kurjina pettureina, kun Jumala ilmeisesti on johtanut asiat niin, että meidän tunnustuksemme ja esiintymisemme on välttämätön, jos asiasta on jotakin tuleva. Meitä haukutaan pietisteiksi niin kauan, kunnes me itse vaivumme surkeaan pietismiin heidän käsityksensä mukaan ja unohdamme, että me täällä tahdomme saada kirkkoa ja kristillisyyttä eteenpäin, eikä pietismiä. Tämä kokous on kaiken todennäköisyyden mukaan arvaamattoman tärkeä kristillisyyden asialle maassamme ja määrää epäilemättä melkoisesti sen vastaisen suunnan. Ja nyt me pysyisimme piilossa ja pakenisimme tantereelta? Olisimme arvottomia Jumalan ja ihmisten edessä, jos niin tapahtuisi. Täällä kaikki näkyvät odottavan, mitä valoa tämä kokous on heille antava asiastamme, asettuaksensa sen mukaan. Luther, hän matkusti Wormsiin huolimatta kaikista perkeleistä – mutta mekö pysyisimme viisaasti piilossa, vaikka kyllä voimme kirkua nurkissamme enemmän kuin tarpeellista olisi! Mahdotonta että niin saisi käydä. Meillä ei ole vähempi eikä myöskään muu asia kuin Lutherilla, ja me olemme velvolliset Jumalalle ja ihmisille tekemään niinkuin hän. Olen kirjoittanut sekä Lagukselle että Malmbergille ja puhunut oloista, enkä luule muuta, kuin että he laittautuvat tielle. Olisi korvaamaton vahinko, jos he ja muut nyt pysyisivät poissa. Mutta hyvä olisi, jos niin useita muita tulisi kuin mahdollista. Mikä estää sinua? Olemmehan kuljeskelleet ja kierrelleet häissä ja sen semmoisissa – tässä on paljoa enemmän. Rakas veli, älä anna pikkuasiain estää. Sinähän voisit matkustaa Hedbergin kanssa, joka varmaan tulee, tai jonkun muun mukana. Janne, jonka täytyy olla täällä heinäkuussa, ei kaiketi pääse. Asia ei koske nyt meitä vaan Kristusta ja hänen totuuttaan. Ajattelehan toki sitä ja laittaudu empimättä matkaan." —

Stenbäckin kirjeellä oli toivottu vaikutus. Achrén teki matkan yhdessä F. G. Hedbergin kanssa, joka silloin oli papinvirassa Raippaluodossa, ja toisetkin tulivat Turkuun. Pappeinkokouksesta, joka tosin ei tullut niin käänteentekeväksi, kuin näkyy odotetun, ei ole tässä paikka puhua pitemmälti. Kuitenkin siteerattakoon eräästä Jonas Laguksen kirjoittamasta promemoriasta muutamia sanoja, jotka koskevat ainettamme. Puolustaen vastaherännyttä uskonnollista elämää hän sanoo muun muassa: "Halua tieteelliseen sivistykseen ei ole mikään opin väärä suunta tukahduttanut, koska moni totuuden käsittämien joukosta on hankkinut ja yhä edelleen hankkii tietoja tullen siten isänmaan kaunistukseksi. Sitä todistaa myös eräs nyt pappien vihan lakkauttama sanomalehti, joka öljypuun lehvänä tarjosi Jumalan rauhaa suomalaiselle synnyinmaalle. Ajattelevien miesten joukossa lienee nykyjään harvoja, jotka eivät tunnustaisi, että vainotut Jumalan palvelijat ovat kärsineet syyttömästi, sitä enemmän kun heidän oppinsa on puhdas, elämänsä nuhteeton ja käytöksensä opettajanvirassaan perustunut lakiin ja asetuksiin." [Promemoria kirjoitettiin pappeinkokoukseen lähetettäväksi, mutta kun Lagus itse matkusti sinne, ei sitä jätetty esille – mikä kaiketi ei estänyt mielipiteitä toisessa muodossa tulemasta lausutuiksi.]

Samana päivänä kuin Stenbäck vihittiin papiksi, sai hän määräyksen lähteä pastorinapulaiseksi Karjaan pitäjään. Päivätyistä saarnoista näkeekin, että hän on saarnannut siellä, mutta samalla myöskin Tenholassa ja Bromarvissa. Samaan aikaan oli Essen väliajansaarnaajana Tenholassa, ja ystävykset tapasivat usein toisensa kesän kuluessa.

Tältä kesältä on mainittavana kuolemantapaus, joka läheltä koski Stenbäckiä. Miltei heti Turusta kotia tultuaan Achrén, joka v: sta 1841 oli ollut kappalaisen apulaisena Munsalassa, sairastui hermokuumeeseen ja kuoli kolme viikkoa sairastettuaan 13 p. elokuuta. "Lempeän, tuntehikkaan, rauhaisan, vaatimattoman" miehen poismeno herätti suurta kaipausta, ei ainoastaan hänen lähimmissään, vaan laajoissa pietistipiireissä, sillä etevine lahjoineen hän oli heidän ensimmäisiä pappejaan. Siihen, mitä edellä on sanottu hänen kirjallisesta toiminnastaan, voidaan vielä lisätä, että hän käänsi ruotsiksi erään pietistien suuressa arvossa pitämän teoksen: "Martin Boos, predikare af den rättfärdighet, som gäller för Gud, hans själfbiografi", Johannes Gossnerin toimittama. Kirja painettiin Tukholmassa 1839 (Ramstedtin kirjapainossa) ja kustannettiin niillä varoilla, jotka kääntäjä itse, hänen lankonsa Schwartzberg ja rouva Fabritius olivat yhteisesti panneet asian hyväksi. [Linnströmin ruotsalaisessa kirjaluettelossa ilmoitetaan teos L. Stenbäckin kääntämäksi. Syy on epäilemättä se, että Stenbäck välitti painatusta koskevia keskusteluja. – Eräässä Laguksen Achrénille kirjoittamassa kirjeessä Björkqvistin postillan kääntämisestä on seuraava Stenbäckiä koskeva kohta: "Ruotsalaista alkutekstiä lauluun 'Kats' Jumala ja mies' en ole saanut käsiini, olen sen vuoksi kääntänyt sen suomenkielestä ja lähetän sinulle tämän käännöksen, sillä ehdolla, ettet käsittele sitä niin tylysti kuin runollinen lankosi Lauri, joka turmeli pari kääntämääni suomalaista laulua. Voinet kyllä pitää näitä lauseita naurettavan ja loukkautuneen tekijän-itserakkauden synnyttäminä; mutta lyhyesti: puheenaolevaa laulua ei saa painattaa, jos siihen tehdään pieninkään muutos. Jollei Lauri tavallisella runollisella viirikukkomaisuudellaan olisi lannistanut haluani, olisi luultavasti jo koko Laulukirja ollut käännetty. Muistutuksia ja korjausehdotuksia otan erinomaisen mielelläni vastaan ja tahdon sellaisissa tapauksissa osoittaa kaikkea kohtuutta, kun vain ei väkisin pistetä minun tuotteilleni terävää nokkaa, missä minä tahdon sen olemaan tylsän, s.o. uhrata kristillistä yksinkertaisuutta turhan helinän vuoksi, jota minä nyt vihaan." [!] – Laguksessakaan ei siis Stenbäckillä ollut runoutensa ystävää.]

Ennenmainitun Björkqvistin postillan käännöksen, jota Lagus katsoen alkuteoksen vaikeatajuisuuteen sanoo Herkuleen työksi, tarkasti osaksi Lagus, osaksi Edvard Svan, jota paitsi Achrénin läheinen ystävä, F. G. Hedberg, kirjoitti kääntäjän elämäkerran, joka on teoksen alussa. Tenholasta Lauri lähetti 12 p. syyskuuta osaaottavalla rakkaudella kirjoitetun kirjeen Charlotte-sisarelleen, joka nyt äkisti oli jäänyt yksin ja turvattomaksi, kolme pienokaista ympärillään. "Lesket ja orvothan", sanoo hän, "ovat Jumalan etuoikeutetut, ja heillä on kaikkein suurimmat lupaukset häneltä; jos me vain voisimme uskoa sen, niin ei olisi hätääkään. Kun kaikki muut tuet kaatuvat, jää hän ainoaksi tueksi, ja kuinka väkevät olisimme, kun meillä ei koko maailmassa olisi muuta kuin Jumala tukenamme! – Luultavasti et ajatellut niin pian saavasi alkaa kuin linnut taivaan alla elää ainoastaan Jumalan turvissa ja käydä välittömästi hänen kätensä ohjaamana kautta maailman itse näkemättä eteesi – mutta koska Jumala rakasti sinua, otti hän huolenpidon sinusta omaan huostaansa." – Tulevaisuudessa oli Charlottella samoinkuin Marie-siskolla isättömine lapsineen hyvänä tukena heidän veljensä Lauri.

Lopuksi on vuodelta 1842 mainittava eräs Stenbäckin julkaisema kirjanen "Muutamia sanoja pietismistä" (Några ord om pietismen). Tämä 31 sivua käsittävä kirjoitus, jonka mainitaan oikeastaan olleen aiotun sanomalehtikirjoitukseksi, on Stenbäckin tavalliseen lämpimään tyyliin sepitetty puolustus sille uskonnolliselle suunnalle, johon hän itse kuului. Lyhyen johdannon jälkeen hän siteeraa pääkohtia eräästä "Theologisk Qvartalskrift" nimisessä aikakauskirjassa olleesta tohtori Reuterdahlin kirjoituksesta sekä tekee sitten muistutuksia ja lisäyksiä oppineen ja kuuluisan Lundin teologin lausuntoon, jonka maltillisuus ja puolueettomuus yleensä tunnetaan. Kun Stenbäckin kanta jo on kylliksi selvitetty, otetaan tähän ainoastaan loppusanat, jotta lukija saisi kuulla kirjoituksen tyynen, vakaan sävyn: "Pietismi ei ole virheetön eikä ole koskaan pitänyt itseään täydellisenä; se tunnustaa tuskalla vikansa eikä suinkaan tahdo niitä puolustaa, sillä se tuntee liian hyvin syvän aatamillisen turmeluksen omassa povessaan. Mutta missä se on tosi, tavoittaa se sitä, että se käsittäisi Kristuksen ja elävän elämän hänessä, niinkuin myös Kristus Jeesus on käsittänyt sen, – ja Jumalan armoa, joka on herättänyt sen tähän pyrkimykseen, se tahtoo tunnustaa, puolustaa, koroittaa, noudattaa ja seurata elämässä ja kuolemassa, onnessa ja vastoinkäymisessä, vaikka koko maailma nousisi sitä vastaan. Mutta jos sen vastustajain silmiin, hiljaisena hetkenä, elämän ja kuoleman iäinen vakavuus avautuisi, Jos salama korkeammasta, kaikelta järjeltä salatusta hengellisestä elämästä, joka on Jumalasta, lävistäisi pimeyden ja usvat, niin ainakin silloin tyyni mietiskely jumalallisella voimalla kuiskaisi heidän korvaansa Gamalielin viisaat sanat: 'Jos tämä neuvo eli teko on ihmisistä, niin se tyhjään raukee; vaan jos se on Jumalalta, niin ette voi sitä tyhjäksi tehdä, ettette myös löydettäisi sotineen Jumalata vastaan.'" – Kirjoituksen on painettavaksi hyväksynyt Turun tuomiokapituli 12 p. kesäkuuta 1842. Luultavasti se kirjoitettiin pappeinkokouksen aikana ja on siten pidettävä Stenbäckin lausuntona tärkeässä päivänkysymyksessä. Helsingfors Morgonbladissa olleessa ilmoituksessa (1842, n: o 91, 28 p. marrask.) lausutaan, että tästä pikku kirjasesta voi "syystä sanoa sen olevan ilmauksen pietismistä jaloimmassa muodossaan".

* * * * *

Kevätlukukaudella 1843 Stenbäck suoritti teologiankandidaatti-tutkinnon, jossa hän (22 p. kesäkuuta) sai korkeimman arvolauseen dogmatiikassa ja kirkkohistoriassa sekä lähinnä korkeimman eksegetiikassa ja siveysopissa. Samalta keväältä on myöskin mainittava hänen avustuksensa pohjalaisten albumiin "Joukahaiseen", jonka julkaisemisesta Cygnaeus piti huolen. Avustuksena oli kaksi runoilijan kauneinta laulua, ennenmainittu "Suomalainen synnyinmaani" ja "Tähti" sekä "Heränneen huokaus", jotka siis kaikki kolme kuuluvat kevään 1840 jälkeiseen aikaan. Ei näet ole todennäköistä, että Stenbäck olisi ollut ottamatta ne runoelmiensa ensimmäiseen painokseen, jos ne olisivat olleet olemassa julkaisemisen aikaan. Tällä johtopäätöksellä on tärkeytensä, sillä siitä ilmenee, että Stenbäck tähänkin aikaan oli innostunut kirjoittamaan pari maallista runoelmaa. Mitä taas "Heränneen huokaukseen" tulee, on Essen maininnut sen kuuluvan kaikkein ensimmäiseen heräysaikaan. Niin varma kuin hän näyttää olevankin, voi hän kuitenkin olla erehtynyt, sillä sen ajanhan Stenbäck vietti Östringin kanssa Vöyrillä, jotavastoin Essen oli Helsingissä. Muutoin kuului runoelman ilmaisema mielenahdistus pietismin luonteeseen ja saattoi siis esiintyä milloin hyvänsä, ei ainoastaan kaikkein ensimmäisenä aikana. Vihlovassa tuskassa se vetää vertoja samansukuiselle "Katumus" runoelmalle, joka ennen on merkitty vanhimmaksi "Öisistä sävelistä". Jos runoilija olisi kirjoittanut "Heränneen huokauksen" heräyksensä ensimmäiseen aikaan, olisi se epäilemättä saanut sijansa tässä runosikermässä.

Toimeentulo ei näy tuottaneen Stenbäckille mainittavia huolia. Sitä todistaa eräs kirje Janne-veljelle, jossa hän m.m. kirjoittaa: "Minulla on tätä nykyä rahaa enemmän kuin, tarvitsen pitkäksi aikaa. On ihmeellistä, että olen niin hyvin tullut toimeen. Aina siitä saakka kuin menin naimisiin, en kertaakaan ole ollut pulassa – olen elävänä todistuksena siitä, että Jumalalla on kylliksi neuvoja ja keinoja. – Kirjoillani on tavaton menekki. 'Runot' ovat lopussa. Ev. Viikkolehteä on melkein koko jäljelläoleva määrä tullut myydyksi Ruotsissa. Kirjaani 'Pietismistä' oli minulla 1,000 kappaletta saadakseni lähettää muutamia satoja Ruotsiin keväällä, mutta nyt ei sitäkään ole paljoa jäljellä. Kaikesta tästä on minulla ollut varsin huomattavat tulot." —

Toisenlaisesta menestyksestä, mutta myöskin vastoinkäymisestä Stenbäck vähän myöhemmin kirjoittaa Charlotte-sisarelleen: "Ruotsissa on heillä minusta ja hengellisyydestäni niin suuret ajatukset, että vanha Aatamini tahtoo paisua siitä ja päästä voitolle. Äskettäin sain sieltä hopeiset kirjoitusneuvot joltakin tuntemattomalta, joka siten tahtoi osoittaa minulle kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan y.m. – Kuinka vaikeata onkaan olla jossakin maineessa ja huudossa, olkoon sitten hyvässä tai pahassa; joka tapauksessa tahtoo joutua istumaan niin korkealle, että unohtaa oman kurjuutensa ja luulee jotakin olevansa. Jospa se vain aina olisi meille oikein selvänä, että Kristus ei tarvitse meitä, mutta me, me tarvitsemme häntä sitä enemmän. Kurittakoon hän armostaan ylpeätä mieltämme, että me kuitenkin saisimme kokea, mitä merkitsee murtunut sydän, jossa Jumala tahtoo asua! Hyvin hauskaa on meidän ajatella teitä kahta leskeä, jotka asutte siellä yhdessä. [Charlotte Achrén ja Marie Ottelin lapsineen asuivat nyt yhdessä Munsalassa.] Totta pitää teistä huolen Hän, joka on leskien ja orpolasten isä, ja antaa pyhien enkeliensä asua teidän ympärillänne. Älkää uskoko, rakkaat ystävät, että muilta puuttuu ristiä ja vastuksia – emme me suinkaan täälläkään tanssi ruusuilla. Mainitakseni vain yhden seikan, niin olemme me yhä vain kahden, ilman mitään toiveita vielä. Se tuntuu välisti enemmän kuin raskaalta." —