Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 19

* * * * *

Viimeiset sanat viittaavat siihen, että Stenbäckin avioliitto jäi lapsettomaksi. Miten puolisot koettivat korvata tätä puutetta, kerrotaan tuonnempana.

Kesän 1843 samoinkuin sitä lähinnä seuraavat kesät Stenbäck asui Espoossa, kolme peninkulmaa Helsingistä. Ystävä Essen, joka jo 1840 oli vihitty papiksi [Essenille kuvaavana piirteenä kerrotaan seuraava kasku hänen matkastaan Turkuun papiksi vihittäväksi. Porvoossa saamiensa kokemusten johdosta (vrt. siv, 260) Essen oli epävarma, voisiko hän Turussakaan saada aikeensa toteutetuksi, mutta pelastihe sukkeluutensa ja ihmistuntemuksensa avulla. Arkkipiispa Melartin, jolla, kuten tiedämme, oli nurja mieli pietistejä kohtaan, otti Essenin kylmästi vastaan, mutta tämä ei siitä lannistunut, vaan meni tuomiorovasti Gadolinin luo. Kun tämäkin tuntui epäävältä, käytti Essen hyväkseen tietoaan, että Gadolin ennen Melartinin nimitystä oli ollut niin varma arkkipiispaksi tulostaan, että oli jo muuttanut piispan taloon. Hän heittihe nöyrän näköiseksi ja sanoi kyllä tulleensa Turkuun papiksi vihittäväksi, mutta että hänellä valitettavasti ei ollut paljon toivoa menestyksestä. – Kuinka niin? kysyi silloin Gadolin. – Niin, jatkoi Essen, koska itse arkkipiispa otti minut kylmästi vastaan sanomatta kehoittavaa sanaa – No, no, keskeytti Gadolin, ei se ole niin vaarallista, on muitakin kuin arkkipiispa, joilla on siihen sana sanottava. Ja niin tuomiorovasti tuli Essenin puolusmieheksi, koska hän tahtoi näyttää mahtiaan arkkipiispan rinnalla.] ja sitten jonkun aikaa ollut pastorinapulaisena tässä pitäjässä, oli sieltä ostanut Nygårdin tilan ja saattoi siten tarjota kesäasunnon Stenbäckille. Hän rouvineen sai käytettäväkseen kaksi kamaria Stormbackan torpasta, joka kuului mainittuun tilaan. Torpalla oli kaunis asema eräällä mäellä, vesi alapuolellaan ja jotensakin lähellä itse kartanoa.

Kun nyt kertomuksemmekin poikkeaa Espooseen, ei tarkoitus ole oppia tuntemaan Stenbäckin idyllistä kesäeloa Stormbackan torpassa, vaan olla läsnä uusissa kaksoishäissä, jotka aikoinaan olivat yhtä, jopa paljoa enemmänkin puhutut kuin Vöyrin kaksoishäät. Tarkoitamme pietismin historiassa kuuluisia häitä Essenin luona Nygårdin talossa Espoossa 3 p. heinäkuuta 1843, joissa Essenin käly Aleksandra Arppe ja Säämingin lukkari Pietari Venell sekä hänen vanhin tytärpuolensa Hilda Elisabeth Fabritius ja Pihlajaveden kappalainen Frans Henrik Bergroth vihittiin. Häihin oli kutsuttu ja myöskin tullut Paavo Ruotsalainen ja suuri joukko pappeja Pohjanmaalta ja muista osista maata ja samoin tunnettu ruotsalainen evankelinen maallikkosaarnaaja C. O. Rosenius. Viimeksimainitun kanssa Stenbäck oli ollut kirjeenvaihdossa samoinkuin Skarstedtin kanssa ilman persoonallista tuttavuutta, ja tänne hän matkusti Stenbäckin erityisestä kehoituksesta käyttääkseen tätä tilaisuutta Suomen pietisteihin tutustumiseen. Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä tuttavuus ei jättänyt mieluisia muistoja kummallekaan puolelle.

Rosenius on itse kuvannut tästä tilaisuudesta saamaansa vaikutusta eräässä 8 kuukautta myöhemmin päivätyssä kirjeessä, josta ote on luettavana teoksessa "C. O. Rosenius, hans lif och verksamhet". [Tukholma, kolmas painos, 1886. Tekijä on C. W Skarstedt, vaikka nimeä ei mainita.] Kun tästä kuvauksesta osa suorastaan koskee Stenbäckiä, otamme tähän sen pääkohdat sitä suuremmalla syyllä, kun eräs aivan väärin esitetty piirre pietistien opista samalla voidaan oikaista. – "Annettuaan vilkkaan kuvauksen useista tapahtumista hänen vierailunsa aikana", sanotaan elämäkerrassa, "jolloin näiden suomalaisten pietistien vapaa, vallaton, törkeästi maallinen elämä räikeästi pisti silmiin", kirjoittaa hän edelleen:

"Olen tähän asti puhunut vain pikkuasioista, joita hymyillen silloin tällöin käsittelen. Ne tärkeät ja vakavat eroavaisuudet välillämme, jotka sitten saivat minut huokaamaan, koskivat itse elämänkysymyksiä. Tässä en saata kertoa kaikkea mitä havaitsin, mutta summa kaikesta on seuraava: Päähenkilö Suomen pietistien keskuudessa on vanha savolainen talonpoika, nimeltään 'Paavo'. Hän oli opettajien opettaja. Mitä hän puhui, oli taivaan puhumaa, jopa paljon tärkeämpää kuin Raamatun sana. Summa siitä oli: 1: seksi. Ihmisellä on armo Jumalan tykönä ainoastaan sillä hetkellä, kun hän 'taistelee armoistuimen edessä'. 2: seksi. Elää, puhua ja käyttäytyä toisin kuin maailma oli aina ulkokullatun tuntomerkkinä [!]. Elämässä tuli olla vapaa, mutta se ei merkinnyt ainoastaan teeskentelemätöntä, luonnollista ja kristillistä vapautta kiihkoilevasta pakosta, vaan sellaista vapautta, jota jo olen kuvannut: kiroilla, hoilottaa, kerskailla, juoda y.m. [!] Toisin sanoen: omassatunnossa ei tullut olla vapaa, vaan kahlehdittu itse helvettiin joka hetki, jolloin ei taisteltu rukouksessa ja katumuksessa; mutta elämässä, lihassa, huikentelevan vapaa [!]. Että tämä oli todellista, tahdon osoittaa muutamia tosiseikkoja mainitsemalla. Kun häiden jälkeisinä päivinä, nähdessäni mielet enemmän soveltuviksi vakaviin asioihin, olin kauan ja perinpohjaisesti väitellyt S[tenbäck]in kanssa mainituista pääkappaleista ja hän ikäänkuin väsyneenä kiistelystä heittäytyi vuoteelle, sanoin: 'Koska nyt olemme kahden kesken ja puhumme avomielisesti, niin sano minulle, kuinka oma laitasi on? Luuletko todella olevasi Jumalan lapsi tällä hetkellä?' – Hän katsahti minuun kummastellen, että saatoin ottaa sen kysymykseen. – 'Ei, kyllä sen tiedän (oli hänen vastauksensa), että nyt olen kadotettu.' – 'Kadotettu, mitä sanot?' vastasin minä. 'Niin', jatkoi hän, 'jos nyt kuolisin, joutuisin helvettiin.' Kummastuin ja kysyin: 'Kuinka voit sitten olla niin suorapuheinen? En voisi virkkaa sinulle sanaakaan, jos laitani olisi niin, vaan olen usein pelkästä pelosta, ettei tilani ole oikein, ollut työhön kykenemätön, vuoteen omana – enkä ole kuitenkaan ikinä voinut tuntea ja katua syntiä niinkuin olisin tahtonut.' 'Mutta', kysyin edelleen, 'etkö siis koskaan vielä ole tullut uskoon?' Silloin hän kummasteli vielä enemmän ja meni niin pitkälle alentuvassa ja vilpittömässä avomielisyydessä, että saatuani kuulla hänen uskovan eräinä hetkinä ja kysyttyäni, milloin hän viimeksi uskoi, hän vastasi: 'Eilis-iltana, jäätyäni yksin. Minähän nyt puhun sinun kanssasi enkä lepää Jeesuksen astinlaudan juuressa' j.n.e. Voit tuskin uskoa, että sellaiset sanat ovat oikein kerrotut. Tuskin voin sitä itsekään uskoa – ja kuitenkaan ei ole yksikään sana sepitetty. Tästä ymmärsin, että he eivät usko mitään armontilaa, että se omanvanhurskauden syöpä, jonka he vapaalla, epähengellisellä elämällään olivat tahtoneet karkoittaa ulkonaisesta ihmisestään, oli kääntynyt sisäänpäin, sisäisiin osiin, itse sydämeen, jonka ahdistukset ja kumarrukset rukouksessa Jumalan edessä nyt olivat heille samaa kuin kätten työt tavallisille farisealaisille. Sellaiset ovat hänen 'kavalat houkutuksensa', jolla on nimenä 'basiliski, joka on suora käärme ja väärä käärme'. Summa: Kristuksen ja apostolien opin tärkeimmät kohdat, usko, uskon hedelmät, iankaikkinen, kaikki sovittava vanhurskaus Kristuksessa, koko ihmisen uudistuminen (siis ulkonaisenkin), kaikki kielletään, ei ainoastaan elämässä, vaan itse opissa, siksi että Paavo näki sen hyväksi."

Sen jälkeen Rosenius kertoo, kuinka hän taisteli Suomen pietistien kanssa saattaaksensa heitä oikeaan käsitykseen evankeliumista, joka opettaa "aivan toista kuin Paavo", vaatien omantunnon vapautta, mutta lihan ristiinnaulitsemista, sekä lopettaa seuraavin sanoin: "Sellaisista asioista meillä oli väittelyä, kunnes jouduimme eroon toisistamme. Kuitenkin antoi M[almberg], päämies, enimmän myöten, kun otin hänet erikseen, mutta joukkoon tultuaan hän oli taas poissa. Sitä paitsi olivat E[ssen] ja eräs H[edberg] taipuvaisemmat, mutta kuten kuulin, oli B[ergh] (joka paha kyllä, ja kenties paljon merkitsevästi, ei ollut mukana – kuten sanottiin tilaisuuden puutteen takia), puhtain heistä. Muutamia, kolme neljä, tuli luokseni ikäänkuin arkaillen, ja he kuuntelivat loistavin kasvoin, kun puhuin Kristuksen evankeliumia – sen jälkeen kuin he olivat kuulleet, kuinka olin vastustanut heidän sankarejaan."

Kuten tästä näkyy, olivat Roseniuksen saamat vaikutelmat kaikkea muuta kuin suotuisat pietisteille. Selvää on, että paljon johtui sulasta väärinkäsityksestä – niin erittäinkin se, mitä hän toisessa kohdassaan esittää. Ne, jotka ovat lukeneet edelläolevat lukuisat otteet kirjoituksista ja tuttavallisista kirjeistä, tietävät, pitemmättä puheetta, että pietistit eivät koskaan hyväksyneet maailman tapaa "elää, puhua ja käyttäytyä". Niinpä ei koskaan kuultu kirouksia heidän puheessaan. Vapauttaakseen Roseniuksen tahallisen parjauksen epäluulosta voi otaksua, että hänelle vieras kieli, jolla muut keskustelivat Paavon kanssa, on saattanut hänet harhaan. Pietistit puhuivat paljon "sielunvihollisesta" käyttäen sitä suomalaista sanaa, joka on Ruotsissakin tunnettu raakana suomalaisena kirouksena. Luultavasti hän ei tiennyt, että samaa sanaa käytetään myös uskonnollisessa kielessä, ja luuli sentähden, että pietistit päästivät kirouksen joka kerta kun sana mainittiin. [Niin hyväksyttävältä kuin tämä selitys näyttääkin, raukeaa se kuitenkin, jos on totta, niinkuin tekijä on kuullut kerrottavan, että Rosenius ymmärsi suomea (hän oli syntynyt Norrlannissa), vaikka hän ei sitä ilmaissut kenellekään – voidakseen kuunnella mitä muut puhuivat hänestä!] Mitä juomiseen tulee, niin on jo ennen mainittu, että pietistit tässä kohden eivät poikenneet yleisistä seuratavoista. Kuitenkin on yhtä tunnettua, että päihdyttävien juomien kohtuutonta nauttimista ei hyväksytty. [Eräässä Jonas Laguksen kirjeessä J. I. Berghille (23 p: ltä toukokuuta 1838) on lausunto raittiusasiasta, joka valaisee sitä kantaa, minkä Rosenius ilmeisesti liioitellen selittää niin, että pietistit katsovat voivansa olla "elämässä, lihassa, huikentelevan vapaat". – "Sinä kirjoitat", sanoo Lagus, "että raittiusasia jälleen on pantu alkuun Helsingissä. Kenties on Wieselgrenin nerokkaan houkutteleva kirjoitus tästä aineesta eksyttänyt jonkun kokemattoman mielen, joka Wieselgrenin kera uskoo, että raittius kulkee edellä ja jumalisuus seuraa jäljessä, niinkuin talutetaan hevosta päitsistä. Meidän täytyy noutaa kaikki Kristuksen täydellisyydestä, antautumatta sellaiseen paikkailuun, mitä moiset ehdotukset tarkoittavat. Omatunto nukkuu, synti peittyy piiloon, ja Kristus tulee tarpeettomaksi, jos antaudumme ulkonaisiin asioihin ja teemme ne pääasioiksi. Ennenkuin kirjoittautuu raittiusyhdistyksien luetteloihin, tulee kysyä itseltään, seisooko kalliolla Kristuksella ja onko totisesti vanhurskautettu hänen kauttaan. Jollei niin ole, jääköön kaikki muu, siksi kunnes se tapahtuu, ja sitten ei enää paljon muuta ajattele." – Akiander, Hist. upplysn. VI, s. 272.] Jos Roseniuksen esitys näissä kohden ei ole oikea, niin on sitävastoin keskustelu Stenbäckin kanssa epäilemättä esitetty todellisuuden mukaan. Tunnemmehan hänen kirjeistään (ks. siv. 255 seur.), että hän kaikessa hyväksyi Paavon opin taistelusta armoistuimen edessä, ja tiedämme myöskin, kuinka suorapuheinen hän oli.

Rosenius puolestaan teki yhtä epäedullisen vaikutuksen pietisteihin. Ei pidetty hänen ruotsalaisesta olennostaan eikä hänen käsityksestään uskonnollisissa kysymyksissä. Pahin seikka on kuitenkin, että Paavo ja suomalaiset papit kohtelivat vierasta todellakin loukkaavasti. Roseniusta kehoitettiin nimittäin kertomaan herätyksensä ja esittämään uskonnollinen kantansa Paavolle ja muille. Hän suostui siihen, ja hänen sanansa tulkittiin Paavolle. Hänen esiintymisensä tuntui siinä, niin kerrotaan, hyvin "tekojumaliselta", niinkuin koko hänen persoonansa oli jyrkkänä vastakohtana Paavon yksinkertaiselle, hiomattomalle, jopa useinkin karkealle käytöstavalle ja talonpoikais-olennolle. Pitkälle hän ei ollut päässyt esityksessään, ennenkuin Paavo kärsimättömänä ja närkästyneenä nousi ja julisti kovalla äänellä, ettei hän tahtonut kuulla enempää, sillä puhujan kristillisyys ei ollut mitään muuta kuin tekopyhyyttä ja teeskentelyä. Jos edes joku olisi noussut puolustamaan Roseniusta ja koettanut lieventää kiusallista vaikutusta, niin olisi kaikki voinut päättyä rauhallisesti, mutta ei kukaan tehnyt sitä – ei edes Stenbäck, joka oli kutsunut vieraan. Itse asiassa näyttää Rosenius tehneen saman vaikutuksen kaikkiin, eikä kenelläkään ollut halua puolustaa häntä. Siten hänet itse asiassa vaiennettiin ja hänen oppinsa hylättiin. – Saiko Rosenius sittemmin, kuten hän mainitsee, yksityisiltä pietisteiltä sen hyväksymisen, joka häneltä kiellettiin kaikkien koolla ollessa, se on syystä epäiltävää, joskin kukin osaltaan epäilemättä kohteli häntä ystävällisellä huomiolla sovittaakseen sitä loukkaavaa kantaa, jolle he kokoontuneina olivat asettuneet. Hedbergistä, joka pian oli muuttuva samanlaiselle kannalle, voi sen kenties otaksua, mutta tuskinpa muista. – Enimmän ja kauimmin kärsi Stenbäck tämän tapauksen synnyttämästä ikävyydestä, sitä enemmän kun ystävät eivät olleet moittimatta häntä siitä, että hän oli kehoittanut vierasta tulemaan, ikäänkuin hän ei olisi toiminut parhaassa tarkoituksessa. Rosenius asui Stenbäckin luona Stormbackan torpassa noin viikon päivät, mutta tämä jokapäiväinen yhdessäolo ei saattanut heitä lähemmäksi toisiaan. – Koko tämä juttu oli Stenbäckille niin kiusallinen, että hän vielä vanhoilla päivillään oli pahoitellut osuuttaan siihen, että Rosenius sai niin epämieluisia muistoja Suomesta. Käsitystään hänen opistaan hän ei kuitenkaan muuttanut, sillä eräässä kirjeessä Skarstedtille 1849 hän lausuu Roseniuksesta, että tämä Tukholmassa edustaa samaa voimatonta ja hengetöntä kristillisyyden suuntaa kuin Hedberg Suomessa.

* * * * *

Lukuvuonna 1843-44 Stenbäck koetti toteuttaa vanhaa aiettaan saada opettajanpaikan yliopistossa. Hän julkaisi silloin väitöskirjan dosentinvirkaa varten teologisessa tiedekunnassa ja puolusti sitä julkisesti 22 p. toukokuuta 1844. Vastaväittäjän ja tiedekunnan lausunto oli hyväksyvä, jota paitsi myös konsistorin enemmistö kannatti Stenbäckin hakemusta; mutta siitä huolimatta varakansleri kielsi puoltolauseensa ja kansleri vahvistuksensa. Se oli tulos siitä merkillisestä episodista, joka nyt vaatii huomiotamme ja jossa enimmän kiinnittää mieltä se, että yliopiston konsistori ei lausunut ainoastaan mielipidettään hakijan persoonasta, vaan myöskin pietismistä yleensä. [C: ii A: ii Protokoll rörande Theol. cand. Lars Stenbäcks ansöknig om Docentur i Theologien vid Kejs. Alexanders-Universitetet i Finland. Helsinki, 1845.]

Ensi kerran oli asia käsiteltävänä 25 p. toukokuuta 1844, ja luettiin silloin ote teologisen tiedekunnan pöytäkirjasta, joka sisälsi virallisen vastaväittäjän, professori Laurellin, lausunnon Stenbäckin väitöskirjasta "De principiis qvibus innituntur ecclesia et theologia christiana. Dissertatio historico-dogmatica". [Kirkon ja kristillisen jumaluusopin perusaatteista. Historiallis-dogmaattinen tutkimus.] – "Väitöskirjalla", sanoo Laurell, "on aineena osoittaa sisäinen ja välttämätön yhteys kahden evankelisluterilaisen seurakunnan tunnustaman pääopin välillä: auctoritas Scripturce sacrce divina ja fides salvifica." [Pyhän Raamatun jumalallinen auktoriteetti (todistusvoima) ja vanhurskaaksitekevä usko.] Siinä tarkoituksessa tekijä koettaa todistaa, kuinka aikain kuluessa kristillinen uskontotiede ja kristillinen elämä on riippunut sen siteen lujuudesta, joka vakaumuksessa liittää mainitut periaatteet toisiinsa. Hän esittää historiallisesti kaikki mainittujen perusoppien tärkeimmät muodonmuutokset ja osoittaa samalla kussakin historiallisen kehityksen kohdassa sen merkityksen tieteelle ja elämälle. Huolimatta siitä suppeudesta, minkä tilan ahtaus on tehnyt välttämättömäksi, esiintyvät eri osat tekijän historiallisessa kuvauksessa niin täsmällisesti, että sekä oikeauskoinen opinkäsitys että myöskin siitä poikkeavien oppimuotojen dogmaattinen ja eetillinen luonne selvästi on havaittavissa. Väitöskirjalla on siis mielestäni tieteellinen arvonsa, nimittäin se että siinä periaatteellisesti ilmenee status qvaestionis ei ainoastaan luterilaisen ja muiden tunnustusten välillä, vaan myöskin edellisessä jäykän oikeaoppisuuden, Spenerin etiikan – jota tekijä lämpimästi kannattaa – ja pietistisen kiihkoilun väliset suhteet. Tähän yhdistyy esityksen kepeyden ansio, vaikka kieli ei kaikkialla ole klassillista. Puutteena mainittakoon, että kun tekijän mielestä teologian prinsiipit voidaan ja tulee asettaa ehdottomiksi perustelmiksi, hän ei ole osoittanut niiden käytettäväisyyttä perustotuutena, näyttämällä että on mahdollista rakentaa niille järjestelmä ja esittämällä siinä noudatettavaa metodia. – Annettuaan tunnustuksensa puolustuksen "varmuudelle ja selvyydelle" päättyy lausunto selitykseen, että tekijä on antanut tarkoitusta varten hyväksyttävän opinnäytteen, johon loppuarvosteluun tiedekunnan muut jäsenet ovat yhtyneet.

Kun tämä oli luettu, ilmoitti rehtori (Ursin) virkavelvollisuutensa vaativan, että hän, ennenkuin konsistori ryhtyy asian ratkaisemiseen, saattaisi sen tietoon arkkipiispa Melartinin lähettämän virallisen kirjeen 7 p: ltä lokakuuta 1843. Kirjelmä sisälsi seuraavaa: "Koska ne ylioppilaat, jotka viimeksikuluneina vuosina Turun hiippakunnassa ovat ilmoittautuneet pappissäätyyn, suurimmaksi osaksi ovat osoittaneet taipuvaisuutta yksipuoliseen pietistiseen käsitykseen uskon opista ja useat heistä sitten, pappisvirkansa täyttämisessä, moisista mielipiteistä johtuvine toimineen, eivät ainoastaan ole matkaansaattaneet häiriötä, hajaannusta ja eripuraisuutta, vaan myöskin kaikella todennäköisyydellä melkoisessa määrin osaltaan olleet syynä hiippakunnassa viime aikoina lukuisammin esiintyneisiin heikkomielisyyden, itsemurhan, lapsenmurhan [!] y.m. tapauksiin rahvaan keskuudessa; ja kun moninaiset seikat näyttävät vahvistavan sitä uskottavilta henkilöiltä saatua tietoa, että muutamat yliopiston tutkinnon-suorittaneista jäsenistä, jotka ovat antautuneet teologisiin opintoihin ja jotka sen ohella joko vakaumuksestaan tai vieraasta vaikutuksesta ovat katsoneet itsensä velvollisiksi Suomessakin edistämään laajalle levinneen pietistisen propagandan mielipiteitä, sellaisessa tarkoituksessa erityisellä innolla ja huolella ovat koettaneet saada käsiinsä ja houkutelluksi ottamaan osaa heidän kokouksiinsa ja neuvotteluihinsa jokaista vastatullutta ylioppilasta, joka on ilmoittanut aikovansa valmistautua papinvirkaan, samoinkuin varoittaa ja peloittaa sellaisia tulokkaita kuulemasta ja käyttämästä hyväkseen laillisesti vahvistettuja julkisia teologisia luentoja; niin katsoo allekirjoittanut, joka isänmaan totisesti uskonnollisten, valistuneiden ja maltillisten kansalaisten kera huolella näkee järjen vihan, fanatismin ja pimeyden aikakauden jälleen ja huolimatta tieteellisen sivistyksen saavuttamasta edistyksestä uhkaavan suomalaista kirkkoa, aihetta olevan Teidän Ylhäisyydeltänne ystävällisesti anoa, että Herra Rector Magnificus, yksissä neuvoin teologisen tiedekunnan Herrain Professorien ja vakinaisten opettajain kanssa ryhtyisi tarkoituksenmukaisiin toimenpiteihin sellaisen separatistisen vallattomuuden estämiseksi sekä teologian ylioppilaiden palauttamiseksi siihen yliopistolaitokseen perustuvaan, jokaiselle opiskelevalle tarpeelliseen vapaampaan käsitykseen, että he, käyttäen Asetuksissa mainittujen laillisesti määrättyjen neuvonantajien ja ohjaajien puolueettomia neuvoja ja opastuksia, saavat järjestää opintonsa oman huolellisen harkintansa mukaan omien tarpeittensa ja vastaisten tarkoitustensa mukaisesti."

Sen jälkeen rehtori lausui, että Stenbäckin pietistinen suunta oli hänelle tunnettu, sekä tahtoi siihen katsoen ja koska yliopisto ei ollut yksinomaan tarkoitettu tieteellisiä tutkimuksia varten (jossa tapauksessa olisi edullista kiinnittää siihen miehiä kaikista tieteen suunnista), vaan ennemmin virkamiesten kasvattaja valtion tarpeisiin, ja juuri tämä kaiketi oli päätarkoituksena, alistaa konsistorin ratkaistavaksi, eikö olisi arveluttavaa pappissivistykselle, että teologian opettajiksi otettaisiin miehiä, joilla on pietistinen suunta ja henki. Tästä keskusteltua ryhdyttiin äänestykseen.

Professori Borg kannatti Stenbäckin ehdottamista dosentiksi, koska tiedekunta oli hyväksynyt hänen opinnäytteensä ja koska ei mitään ollut ilmaantunut häntä vastaan, joka voisi estää häntä saamasta virkaa; jos havaittaisiin vastedes, ettei hän valvo tieteen etua, niin olisi silloin aika erottaa hänet virasta. Tähän lausuntoon yhtyi professori af Tengström, jotavastoin kollegineuvos Grot pyysi mietintöaikaa, ja asia lykättiin.

Kun se 12 p. kesäkuuta jälleen otettiin esille, lausui Grot, että hän useilta tahoilta oli koettanut hankkia tietoja siitä, mitä pietismi oikeastaan on, mutta saanut erilaisia selityksiä. Kuitenkin hän oli havainnut, että sen oppi ei poikkea Raamatusta eikä symbolisista kirjoista, vaan tarkoittaa ainoastaan elämän käytännöllistä puolta, sekä että vaikka pietistien suunta yleensä on väärä ja hylättävä, ja vaikka Stenbäckiä ei voida vapauttaa jonkunmoisesta osallisuudesta siihen, niin on kuitenkin hänen pietisminsä ja myöskin koko hänen olentonsa niin jaloa laatua, ettei häntä millään muotoa tule sekoittaa pietistien suureen joukkoon, ja että hänessä ei ainoastaan ole mitään pelättävää, vaan päinvastoin on suotavaa, että sellaisia miehiä useammin ilmestyisi harhatielle joutuneiden keskuudessa esikuvallaan ja sanallaan hävittääkseen mitä heidän ajatustavassaan on luonnotonta ja vaarallista. Edelleen hän huomautti, että Stenbäck oli pappi, jolla oli oikeus vaikuttaa kansanopettajana, mikä todistaa, että kirkko itse hyväksyi hänen kantansa, sekä että teologinen tiedekunta, pätevin tuomioistuin hengellisissä asioissa, myöskin oli hyväksynyt Stenbäckin oikeauskoisuuden. Jos konsistori hänet sittenkin hylkäisi, ei se estäisi pietismin edistymistä, sillä kaikkien aikain kokemus osoittaa, että yksityiset uskonnolliset käsitykset leviävät ja vahvistuvat samassa määrin kuin niitä koetetaan tukahduttaa ja ehkäistä. Sen johdosta ja katsoen niihin seurauksiin, joita kieltävä päätös voisi tuottaa Stenbäckin omalle persoonalle, vakaumukselle ja vastaiselle vaikutukselle, ei kollegineuvos uskaltanut ottaa päälleen vastuuta siitä, että hän kysymyksessä kunnioitettavan miehen uskonnollisista mielipiteistä ei mukautuisi niiden viranomaisten käsitykseen, joille asian arvostelu lähinnä kuului.

Professori Lillellä ei ollut niitä arveluja, mitä arkkipiispa oli lausunut kirjeessään. Päinvastoin hän luuli, että pietismi jo oli saavuttanut huippukohtansa ja, kuten sellaisten suuntien on tapana, jo alkanut peräytyä ja heikontua, jota luuloa muun muassa vahvisti sekin seikka, että ne ylioppilaat, joita oli pidetty sen kannattajina, ahkerimmin kävivät yliopiston luennoilla ja tavallisesti kunnostautuivat kokeissa. Mutta joskin sellainen vaara olisi käsillä, niin ehkäisytoimenpiteet eivät olisi paikallaan; pietismi on aines protestanttisen kirkon kehityksessä, ja sillä on täydellinen historiallinen olemassaolon oikeus, se on kirkon tytär, jota ei voi olla huomioonottamatta ja jota kirkko ei saa jättää hoitamatta, vaan jota sen tulee kasvattaa ja vetää suureen yhteiselämäänsä. Siksi ei suunnaltaan pietistisen opettajan asettaminen yliopistoon millään tavalla ole vaarallista, sillä yliopistohan on ensi sijassa tieteellinen laitos, jossa jos missään henkiset taistelut taistellaan, ja siellä voidaan vaarienkin suuntien vaikutukset helposti tehdä vahingottomiksi. Stenbäck kannattaa lämpimästi n.s. vanhaa luterilaisuutta, sellaisena kuin se sananmukaisesti sisältyy kirkon symbolisiin kirjoihin. Tässä hän ei pidä yhtä ainoastaan yhden tai useamman opettajan kanssa jokaisessa Saksan protestanttisessa yliopistossa, vaan miltei koko teologisen tiedekunnan kanssa eräässä Venäjän yliopistossa, eikä ainakaan pitäisi olla syytä kieltää opettamislupaa meikäläisessä. – "Kun edelleen otan huomioon maisteri Stenbäckin kypsyneet ja itsenäiset teologiset tiedot, joita hän erinäisissä kokeissa erinomaisella tavalla on osoittanut, hänen luonteensa kunnollisuuden ja hänen erinomaiset luonnonlahjansa, täytyy minun katsoa suurimmaksi vääryydeksi, jos niin tapahtuisi."

Professori Blomqvistin mielestä Stenbäckin opinnäyte oli kokonaan hylättävä. Tekijä ei näet ollut tyydyttävästi kumonnut vastaväittäjän muistutuksia hänen aineenvalinnastaan ja käsittelystään, edelleen hän asettaa pietistisen käsityksen ainoaksi autuuttavaksi ja lausuu tuomionsa mitä etevimmistä teologeista Melanchtonista Schleiermacheriin ja Twesteniin asti, mikä on sopimatonta varsinkin kirjoituksessa, jonka tarkoituksena on opettajan toimen saaminen pappien kasvattamista varten, joiden tulee saarnata rauhan ja rakkauden evankeliumia. – "Tahtoisin lopuksi mielelläni tehdä oikeutta sille avomielisyydelle ja suoruudelle, jolla maisteri Stenbäck väitöskirjassaan on lausunut vakaumuksensa, jollen siinä tuntisi samanlaista avomielisyyttä, millä se eriseurainen lahko seurakunnassamme, johon hän julkisesti tunnustaa kuuluvansa, ei kauankaan sitten tuomitsi kaiken järjen perkeleelliseksi." [Vrt. edellä siv. 320.] Sellaisen suunnan täytyy, niin arveli professori, estää kaikki tieteellinen kehitys teologialta, se kun salpaa tien kaikelta vapaalta tutkimukselta, ja hän kieltäytyi siis puolustamasta dosentinvirkahakemusta.

Sittenkuin professorit Törnroth, Laurell ja Rein olivat yhtyneet Grotiin ja Lilleen, antoi professori Nordström seuraavan lausunnon: "Opettajantoimeen hakijalta edellyttävät säännökset täyskelpoista taitoa ja siveyttä. Nyt on teologiankandidaatti Stenbäck kunnostanut itseään niissä useissa opinnäytteissä, joita hänellä on ollut tutkintoja suorittaessaan: hän on edelleen useilla painosta julkaisemillaan kirjoituksilla antanut todistuksen sivistyksestään ja vakavista opinnoistaan: hän on lisännyt näitä todistuksiaan teologiandosentinvirkaa varten nyt julkaisemallaan ja tarkoitukseensa teologisen tiedekunnan hyväksymällä väitöskirjalla, hänen siveellinen arvonsa ei ole koskaan antanut aihetta epäilyyn ja muistutuksiin: hän on siis täyttänyt säännöksien vaatimukset; mihin syihin tuomari silloin perustaisi kieltonsa hänen hakiessaan etua, jonka hän laillisessa järjestyksessä on ansainnut?

"Hänen on ilmoitettu olevan pietisti; ja tämän seikan ja sen mahdollisesti epäedullisen vaikutuksen hänen vastaiseen opettajantoimeensa on konsistorin puheenjohtaja katsonut asiakseen asettaa konsistorin lähemmin harkittavaksi ratkaistaessa kysymystä hänen nimittämisestään.

"Pietismi, se on totta, on huonossa huudossa; mutta se hylkäystuomio, jonka alaisena se niin yleisesti on, koskenee niissä, jotka ymmärtävät mitä tuomitsevat, ainoastaan tuota tylysti suvaitsematonta, fanatismiin kiihtynyttä, sokeaa jumalisuuden intoa, joka ymmärtämättömyyden sovittamana jokapäiväisen elämän oloihin on aikaansaanut niin monta surkuteltavaa hämmennystä ja hairahdusta. Sitävastoin se ei ajattelevassa ihmisessä voi koskea itse pietismiä oppina, niin kauan kuin se ei mene vääräoppisuuteen ja sen kautta ulkopuolelle laissa määrättyä toimivaltaansa; mutta vääräoppisuudesta eivät pietismiä ole syyttäneet edes sen sokeat vastustajat; ja kun niin on, täytyy senkin olla oikeutettu lausumaan julki ne loppupäätökset, joihin se tutkiessaan totuutta pyhistä kirjoista luulee tulleensa. Jos se on erehtynyt loppupäätöksissään, ei se vähennä tätä oikeutta; erehdys on pian väistyvä uuden tutkimuksen, selvemmän käsityksen tieltä, jonka juuri nämä erehdykset ovat ehkä herättäneet, ja se käsityksien kehitys, joka, niinkuin moni ennen on lausunut, on meidän kirkkomme vapaus, ei ole siitä kärsivä; sillä totuus, sanoo Tertullianus, punastuu ja kärsii ainoastaan, kun se salataan.

"Pietismi ei muutoin ole mikään eristetty ilmiö aikanamme. Oltaisiin liian pintapuolisesti käyty läpi historian opettava kirja, jollei oltaisi huomattu, että se on vanha vieras hengen maailmassa, että se, vaihdellen voimanilmauksissaan, siellä on yhtä kotiperäinen kuin neologia ja indifferentismi, joita vastaan se sotii, että se itse asiassa niinmuodoin hengen evolutsionina on yhtä riippumaton ulkonaisista pakkokeinoista kuin kaikki muutkin hengen toiminnan ilmaukset, että sekin puhtaudessaan on edistänyt hyvää ja että sitä äärimmäisyydessään ainoastaan korkeampi käsitys voi vastustaa.

"Jos siis maisteri Stenbäck vakaumuksellaan kannattaa pietismiä oppina, ilman heterodoksiaa, en voi lukea sitä hänelle rikokseksi, sillä sielua, sanoo Luther, ei Jumala voi eikä tahdo antaa minkään muun hallita kuin oman itsensä.

"Mitä sen synkän uskoninnon tuottamiin häiriöihin tulee, jota myös on ymmärretty pietismin nimellä, niin ei ole mitään perustetta, että maisteri Stenbäck tavalla tai toisella, sanoilla tai töillä, olisi tehnyt itsensä syypääksi niihin; ja jos se seikka, että ne ovat voineet johtua väärin ymmärretystä pietismistä, olisi pätevä pietismin opin hylkäämiseen itsessään, täytyisi saman hylkäyksen kohdata jokaista lausetta, joka puhutaan ja kirjoitetaan; sillä mikä on se sana, jota ei yksinkertaisuus voi väärin ymmärtää, mikä se lause, jota ei sokea into voi väärin käyttää?

"Oikeuden perusteilla en siis löydä mitään pätevää syytä kieltää maisteri Stenbäckiltä hänen hakemaansa dosentinvirkaa. En havaitse sellaista myöskään viisauden näkökannalta; sillä paitsi sitä, ettei ole tosiviisautta, joka ei samalla ole oikeutta, on päivänselvää, että jos pietismin oppilauseissa on jotakin vaarallista, niin ei mikään ole viisaammin harkittua kuin antaa sen lausua ne julki yliopistossa, missä sitä heti voivat vastustaa toiset kyvyt toisine vakaumuksineen ja missä paremmat ja selvemmät tiedot voivat torjua sen erehdykset. Sitävastoin yritys tukahduttaa se vainoomisilla ja pakkokeinoilla on totisesti nyt yhtä vähän kuin koskaan ennen vievä mihinkään tulokseen, ja inkvisitsionin ponnistuksista on aika jo ammoin lausunut tuomionsa. – Ehdotan siis puolestani maisteri Stenbäckiä hänen hakemaansa dosentinvirkaan, koska hän on täyttänyt mitä laki siinä suhteessa vaatii ja koska minun asiani ei ole olla hänen vakaumuksensa tuomarina tai asettaa mielivaltaani yläpuolelle sen lain, joka määrää hänen oikeutensa."

Professori Ilmoni teki ensinnä kysymyksen: mitä pietismi on? ja vastasi, että pietismi on ehdottomasti lahkolaisuutta, joka tunnustaa kirkon Raamatulle rakennettuja peruslauseita, mutta niin sokeasti, että se kieltää järjeltä kaiken oikeuden hengellisiin asioihin nähden, joka luullen opissa ja elämässä olevansa yläpuolella muita ihmisiä erinomaisella kiivaudella nuhtelee ja tuomitsee kaikkia ulkopuolella olevia, joka pyhyyden ja nuhteettomuuden tavoittelussaan tahtoo tehdä elämän pelkiksi hartaudenharjoituksiksi sen kustannuksella, mitä tämän maailman olosuhteet vaativat, ja siten on luonut ihmiselämään synkeän värityksen, jota Luoja ei ole sille määrännyt, ja joka lopuksi koettaa tehdä proselyyttejä. Tämä pyrkimys on edelleen johtanut siihen, että pietistiset papit esim. ovat tehneet törkeitä, asiattomia hyökkäyksiä saarnoissaan, kieltäneet ehtoollisen kuolevilta, että kokonaiset talot ja kyläkunnat ovat antautuneet laiskuuteen ja tyhjäntoimitukseen hartaudenharjoituksien verukkeella, puhumattakaan viimeisistä äärimmäisyyksistä, obskurantismista ja vapaan tutkimuksen ehkäisemisestä, fanatismista, mielettömyydestä, törkeimmän lihallisen himon irstailuista, "joiden demonien valtaan askel tästä samoinkuin muusta lahkollisesta kiihtymyksestä usein on sangen lyhyt" (!). Sanalla sanoen, vaikka alkujaan ollen reaktsioni ajan uskonnollista laimeutta vastaan, on pietismi "sairaalloinen ilmaus kristillisestä uskosta ja toiminnasta", ja sen täytyy sen vuoksi synnyttää sairaalloisia tuloksia yhteiskunnassa; jos sen kannattajat ovat enemmän tai vähemmän maltillisia – ei se muuta laisinkaan asiaa. Siksi ei professori epäillyt rahtuakaan, että olisi vahingollista pappissivistykselle, jos pietistejä olisi yliopiston opettajina. Ja kun lopuksi maisteri Stenbäckin kirjoituksissa ilmeni "sama pietismin asian puolustaminen, kiihkoilu puolustuksessa (mikä ei ole mitään vähemmän kuin kristillisyyden lempeää henkeä), sama toisinajattelevani tuomitseminen ja sama sairaalloinen käsitys elämästä y.m., joka on ominaista pietisteille", sekä professori myös oli kuullut maisteri Stenbäckin "vähemmin sopivasta, jopa säädyttömästä saarnatavasta y.m.", niin hänen täytyi, huolimatta siitä, että hänellä oli "suuri kunnioitus Stenbäckin sekä uskonnollisuutta että erinomaista yleistä sivistystä, kirjailijakykyä y.m. kohtaan", pitää häntä pietistinä, joskin "maltillisena", eikä siis mahdollisena suositeltavaksi dosentinvirkaan.