Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 20

Professori Sjöström oli tosin eräässä kohden Stenbäckin väitöskirjaa, missä tekijä lausuu, että ainoastaan usko voi oikein käsittää ja selittää Raamattua, havainnut hirveän selvän tendenssin tieteellisen tutkimuksenhylkäämiseen, mutta äänesti kuitenkin hänen anomuksensa kannattamista, vierittäen teologisen tiedekunnan hartioille vastuun niistä onnettomuuksista, joita Stenbäckin opettajatoimesta saattoi koitua teologian opinnoille maassamme.

Professori Lagus ei havainnut olevan syytä hylätä Stenbäckin pyyntöä. Katsoen hakijan luonteeseen ja siveelliseen kantaan ei tosin voinut kieltää hänellä olevan paljon luonteen joustavuutta ja rohkeutta, mutta hän oli kuitenkin (!) kaikessa kunnioitettava mies. Luonnonlahjoiltaan hän oli yliopiston nuoremmista jäsenistä nerokkaimpia, ja hänen tietonsa olivat saaneet hyvän arvosanan. Koska professori myöskään ei voinut hänessä löytää pietismin omituisuuksia, kun ei ollut osoittautunut, että hän uskoninnossaan olisi johtunut ylenkatsomaan työteliäisyyttä ja muuta, mitä yhteiskuntajärjestys vaatii, ei professori voinut olla mitä hartaimmin toivomatta, että hänet asetettaisiin opettajaksi yliopistoon, sekä yhtyi muutoin Grotiin ja Nordströmiin.

Rehtori, kollegineuvos Ursin, lausui lopuksi, että jos, kuten arkkipiispan kirjeestä näyttää, on vaarallista isänmaalle, että ne ylioppilaat, jotka yliopistosta astuvat pappissäätyyn, ovat pietistejä, niin ei hän voinut ehdottaa Stenbäckiä teologian opettajaksi, koska hän kieltämättä oli pietismin lämmin ja innokas edistäjä.

Siis olivat kaikki, kolmea lukuunottamatta, puoltaneet Stenbäckiä. Kun asia sitten tuli v.t varakanslerin, kenraali A. A. Thesleffin eteen, selitti tämä memoriaalissa 8 p: ltä lokakuuta 1844, että hän ei voinut olla kiinnittämättä erityistä huomiota niihin epäilyihin, joita konsistorissa oli lausuttu hakijan sopivaisuudesta teologian opettajaksi; ja hän oli havainnut ne sitä enemmän perustelluiksi, kun maisteri Stenbäck ei ainoastaan ennen ollut tehnyt itseään tunnetuksi senlaatuisesta uskonnonintoilusta, jolla on juurensa liian yksipuolisessa käsityksessä uskonopista, vaan myöskin tutkimuksessaan lausunut tieteestä ja sen arvosta mielipiteitä, jotka ovat tieteelle vahingoksi ja siis vastustavat yliopiston tarkoitusta. Tämän nojalla ei kenraali katsonut soveltuvan yliopiston todelliseen parhaaseen, että mies, jolla oli maisteri Stenbäckin ajatustapa, asetettaisiin opettajaksi siihen. – Tämän mukaisesti kansleri lopullisesti ratkaisi asian.

Samaan aikaan kuin yliopiston ovet suljettiin Stenbäckiltä, siksi että hän oli pietisti, suljettiin hänet samasta syystä toisestakin virasta. Hän oli näet keväällä hakenut teologianlehtorin virkaa Vaasan uudessa kymnaasissa, joka virka oli avattava syksyllä, ja matkusti sitten Turkuun tullakseen hakukelpoiseksi. 12 p. kesäkuuta hän suoritti todella virkaa varten käytännöllisen opinnäytteen, joka kiitoksella hyväksyttiin, mutta kuinka muutoin siellä kävi, näemme eräästä kirjeestä (Helsinki, 6 p. heinäkuuta) Charlotte-sisarelle: "Olisi liian laveaa kertoa kaikkia rettelöitä, mitä minulla on ollut ja on. Lyhyesti: Turussa minut työnnettiin syrjään vastoin kaikkea lakia ja kohtuutta, niin etten voinut tulla kysymykseen Vaasan lehtorinvirkaa täytettäessä. Minulle selitettiin siellä avoimesti, että ei tohdittu eikä tahdottu antaa minulle tätä virkaa, koska minä matkaansaattaisin niin paljon pahaa. Päästäkseen minusta he julistivat väitöskirjan, jonka täällä julkaisin viime lukukauden lopulla, riittämättömäksi, vaikka laki nimenomaan sanoo päinvastoin. Tästä väitöskirjaa koskevasta päätöksestä aion monen kehoituksesta valittaa." Stenbäck valittikin senaattiin tuomiokapitulin menettelystä, mutta menestyksettä. Senaatin päätöksestä 7 p: ltä joulukuuta 1844 nähdään, että tuomiokapituli oli hakenut perustusta päätökselleen siitä, ettei hakija ollut voinut todeksi näyttää, että hänen väitöskirjansa oli hyväksytty yliopiston opettajanvirkaa varten eikä myöskään että hänet oli hyväksytty dosentiksi teologiseen tiedekuntaan, ja senaatti hyväksyi tämän, koska Stenbäckin väitöskirja, vaikka tiedekunnan hyväksymänä, ei ollut saanut konsistorin hyväksymistä (!). – On helppo nähdä, kuinka syyt ovat etsittyjä. Sillä juuri opettajanvirkaan katsoen tiedekunta oli hyväksynyt tutkimuksen, ja tosiasiallisesti konsistorikin hyväksyi sen samaan tarkoitukseen. – Sittenkuin Stenbäck mainitussa kirjeessä on puhunut konsistorin äänestyksestä ja maininnut, että Thesleff jo ennakolta oli sanonut hänelle niin paljon, että hän oli "jotensakin varma siitä, että hän kieltäytyy nimittämästä minua, vaikka sellainen teko tähän saakka on kuulumaton", kirjoittaa hän edelleen: "Summa se, ettei minulla ole mitään toivoa saada mitään virkaa akatemiassa, ei myöskään Vaasassa; mihinkä joudun, on Herran kädessä. – Kaiken tämän kesken olen ollut sangen rohkealla mielellä ja tiedän, että Jumala kyllä on minullekin varannut jonkun kolkan maailmassa. Olen nähnyt hänen isänkätensä, joka ei tahdo laskea minua kaikissa näissä vastuksissa, ja tiedän, ettei hän tahdo eikä ole hylkäävä minua, vaikka koko maailma nousee minua vastaan. Hän toimittaa kuitenkin niin, että minä saan sen paikan, jonka hän tahtoo ja on minulle määrännyt, vaikka ihmiset niin hirveästi tuumivat ja neuvottelevat millä ihmeellä pääsisivät minusta. He kiittävät ylenmäärin oppiani, kykyjäni ja lahjojani – mutta kristillisyys, se on naula, joka pistää. Siinä näkyy, kuinka saatana tahtoo tarjota kaiken maailman ihanuuden, jos vain tahtoisin luopua siitä ja kumartaa häntä; ja jos sanon, että tämä ei ole houkutellut ja kutkutellut, niin valehtelen ja olisin aivan sokea. Se juuri on ollut ja on suurin vaara ja vaikeus, että kunnia, turhamielisyys, maailmanrakkaus y.m. niin mielellään tahtovat nostaa päätään ja houkutella sisältäpäinkin. Minulla ei ole mitään muuta mihin turvata kuin Jumalan kaikkivaltias armo, joka voi ja joka on tukeva minua, vaikka vaara ammottaa sekä sisä- että ulkopuolella. – Turussa ehdotettiin minulle lehtorinpaikkaa sikäläisessä kymnaasissa toht. Edmanin jälkeen, joka pian nimitetään tuomiorovastiksi. Siellä olisin konsistorin silmäin alla enkä voisi tehdä niin paljon vahinkoa, arvellaan. Olen ollut ja vieläkin olen kahden vaiheella, koetanko päästä sinne vai enkö. – Virkaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta sitä enemmän pelkään niitä vaaroja, jotka kohtaavat tuolla liukkaalla jäällä. Siellä minulla on konsistori toisella puolella, hedbergiläiset toisella, ja sitä paitsi niin vaikea asema muutoin." – Tuonnempana kirjeessä Stenbäck sanoo jo miltei päättäneensä hakea virkaa, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Syksyllä hän kirjoittaa Julius Berghille, että virkaa hoiti A. F. Granfelt, jota luultavasti ei syrjäytettäisi sitä täytettäessä. Stenbäck päätti silloin sen sijaan jatkaa opintojaan teologianlisensiaatin arvon saamiseksi.

* * * * *

Kesällä 1844 Stenbäck asui taas Espoossa Essenin torpassa. Hän ikävöi kovin Pohjanmaalle ja lienee syyspuolella tehnyt matkan sinne. Hän tahtoi kaiketi mielellään tavata uskonveljiään, heidän kanssaan keskustellakseen siitä riidasta, joka kuluneena talvena oli syntynyt heränneiden kesken. Tähän aikaan nimittäin evankelinen suunta, Hedberg etupäässä, erosi pietismistä ja aikaansai seurakunnan jaon kahteen leiriin, jotka vielä tähän päivään asti sovinnotta ja sovittamattomina ovat vastatusten. Itse riitakysymys ja ne tapahtumat, jotka saivat vastakkaiset mielipiteet kärjistymään täyteen jyrkkyyteensä, ovat olleet monen kuvauksen esineenä, mutta vielä ei näytä aika tulleen täysin objektiiviselle historialliselle selonteolle. Tässä voi asiaan syventyminen sitä vähemmän tulla kysymykseen, kun Stenbäck ei välittömästi ottanut osaa syttyneeseen riitaan. Kuitenkin on meidän lyhyesti osoittaminen, mille kannalle hän asettui.

Epäilemätöntä oli, kuten L. Wennerström Hedbergin elämäkerrassa kertoo, [L. Wennerström, Fredrik Gabriel Hedberg, hans lif och verksamhet. Helsinki, 1896, ss. 120 ja 136.] että Stenbäck, samoinkuin Essen ja muut, ensiksi viehättyi Hedbergin käsityksestä, mutta yhtä tiettyä on, että hän hyvin pian muutti ajatuksensa. Syksyllä 1843 hän kirjoitti Hedbergille: [Akiander, Hist. upplysn., VII, s. 330.] "Herra opetti minulle toisen tien, ainoan oikean tien taivaassa ja maan päällä. Se on uskon tie: yksinkertaisesti ja verukkeetta ottaa vastaan se sovitus, jonka Kristus ilman meidän toimenpidettämme on aikaansaanut, yksinkertaisesti uskoa, että Jumala jo kauan sitten, meidän pyytämättämme, ilman mitään omaa ansiotamme ja arvoamme, Kristuksen kautta on sovitettu; että hänen kauttaan meidän paha asiamme on tullut hyväksi, niin että meidän siinä ei tarvitse panna tikkua ristiin, vaan ainoastaan ojentaa kätemme ja ottaa vastaan, mitä Kristus on tehnyt, ei kivien ja kantojen, vaan meidän syntisten hyväksi." – Tämä pitää yhtä Hedbergin opin kanssa, mutta keväällä 1844 Stenbäck oli tullut siihen käsitykseen, että uskon tie siten käsitettynä ei ainoastaan ollut vaarallinen, vaan harhakäsitys. Olivatko, kuten Hedbergin elämäkerran kirjoittaja mainitsee, muilta saadut varoitukset ja vaikutukset olleet edistämässä tätä käännettä, jääköön ratkaisematta; varmaa on, että seuraavat sitaatit yksinomaiseksi syyksi mainitsevat tiedon siitä, mikä käsitys uskolaisten suurella joukolla oli opista. Eräässä Stenbäckin puolison kirjoittamassa kirjeessä 21 p: ltä huhtikuuta on luettavana muun muassa: "Hyvin kurjasti on laita meillä täällä etelässä. Täällä on kahta lajia kristittyjä, kuitenkin kuuluu enin osa suur-uskoisiin, ja vähän väliä saa kuulla: nyt on se ja se jälleen saanut uskon. Vallitsee ylpeyden ja julkeuden henki, joka hirvittää. Kaikki, jotka eivät kuulu heihin, he tuomitsevat syvimpään helvettiin, mutta itseänsä he sanovat perintöruhtinaiksi ja perintöruhtinattariksi, tekevät pilkkaa kaikesta katumuksesta, parannuksesta, rististä, sanalla sanoen kaikesta, mikä on karvasta lihalle. – Suuri Jumalan armo oli, että hän ajoissa avasi silmämme ja me näimme vaaran. Alussa se oli niin houkutteleva ja totuudenmukainen, että se, joka ei ollut harjaantunut tutkistelemaan henkiä, ei voinut aavistaa mitään. – Me toivoimme, että Hedberg, saatuaan kirjeitä Malmbergilta ja muilta, olisi näkevä mielettömyytensä, mutta, sen pahempi, hän on niin luja asiassaan, että hän hylkää sekä Malmbergin että Paavon. – Olen kirjoittanut niin paljon tästä, koska näihin aikoihin on niin paljon siitä ollut kysymys, ja koska sinä olet luullut meidänkin kuuluvan niihin." – Lopummalla mainitaan kirjeessä, etteivät Stenbäckit, Essenit, (A. W.) Ingman eikä Bergh y.m. kuuluneet niihin. – Stenbäck itse kirjoittaa samasta asiasta edellämainitussa kirjeessään sisarelleen: "Turussa ollessani tutustuin heidän uskoonsa ja elämäänsä enemmän kuin tarpeeksi. – Nyt koko heidän uskonsa tarkoittaa ainoastaan sotia Jumalan henkeä vastaan ja omatekoisella luulottelulla paaduttaa omatuntonsa kaikkea hänen kuritustaan, rangaistustaan ja muistutustaan vastaan, jota he eivät pidä muuna kuin epäuskon ja perkeleen kiusauksena. Kaikesta Jumalan Hengen työstä he eivät tiedä mitään, ja hengen köyhyys ja murhe Jumalan mielen mukaan ovat heille pelkkää epäuskoa. – En voinut uskoa, että he niin kokonaan olivat karanneet Jumalan koulusta, ennenkuin sain nähdä. Heistä tulee epäilemättä vielä ajan ollen kiukkuisimmat vainoojat heränneille, joita he jo ilmiantavat ja tuomitsevat mitä ankarimmin kokonaan harhaan kulkevina. Jumala varjelkoon meitä kaikkia tästä valoisasta pimeydestä ja opettakoon meitä oikeassa hengen vaivaisuudessa joka hetki pakenemaan Jeesuksen turviin ja valittamaan hänelle hätäämme ja puutettamme. Se on kovaa lihalle ja verelle, mutta ei mikään muu tie johda meitä Aatamin lapsia armoon ja autuuteen." – Ei tässä eikä muissa kirjeissä, joita meillä on ollut tilaisuus nähdä tältä ajalta, Stenbäck tee mitään persoonallista hyökkäystä Hedbergiä vastaan. Ankarat sanat koskevat, kuten sanottu, hänen uskolaistensa suurta joukkoa.

Kesällä tai syksyllä 1844 Stenbäck kirjoitti pikku vihkosen "Nya Morgonväkter till de bildade" [Painettu Tukholmassa, P. E. Normanin kirjapainossa, 1844. 32 s. 8:o.] (Uusia aamuvartioita sivistyneille), jota voi pitää hänen sananaan siihen katkeraan riitaan, joka nyt alkoi molempain puolueiden kesken. Vihkonen ilmestyi Ruotsissa ja oli kenties kirjoitettu sieltä tulleesta kehoituksesta, koska eräässä muistiinpanossa sanotaan siitä maksetun palkkiota. Vai olisiko sensuuri Suomessa evännyt painoluvan? Se kääntyi siis osittain toisen yleisön puoleen kuin suomalaisen, mutta siitä huolimatta se oli tekijänsä tunnustus, jolla oli merkityksensä kotimaisiin oloihin katsoen. Nimi on todennäköisesti valittu silmälläpitäen Fredrika Bremerin kaksi vuotta aikaisemmin julkaistua uskontunnustusta "Morgonväkter", joka oli kirjoitettu Ruotsissa ilmestyneen "Strauss och evangelierna" nimisen teoksen johdosta ja sitä vastaan. [Kirjan ilmoitti J. V. Snellman Frejassa (J. V. S: s Saml. Arbeten, III osa, s. 300). S. L. – D. Adlersparre teoksessaan Fredrika Bremer, biogr. studie, I, s. 405 seurr., katsoo Frejan arvostelijan, jonka nimeä hän ei tunne, käsittäneen väärin Fredrika Bremerin kirjoituksen väittäessään, että hän oli samalla pohjalla kuin Strauss.] Stenbäckin vihon aloittaa runoelma "Eräs päivä", jonka ensimmäisestä stroofista säe "Det finns ett lif, som jag aldrig skådat" (On elämä, jota en ole koskaan nähnyt) oli mottona nimilehdellä. Jälkikirjoituksessa "julkaisija" ilmoittaa seuranneensa erästä Franz Delitzschin kirjoitusta, mutta sisällyksellä on kuitenkin persoonallinen luonne. Esitys alkaa kertomuksella Lutherin sisällisistä taisteluista ja mielenmurteista, kunnes hän löytää lohdutuksen Raamatun sanoista: "Vanhurskas elää uskostaan" ja tulee käsitykseen "siitä vanhurskaudesta, jonka Jumala armosta lukee uskolle, ja uskolle yksin, joka käsittää Kristuksen ansion". Edelleen puhutaan "parannuksen taistelusta, jota käymättä kukaan ei voi tulla siihen uskoon, joka on voitto ja voittaa maailman", että "usko ei ole vanhurskauttamisen peruste, vaan ainoastaan keino Kristuksen ansion käsittämiseen, joka on vanhurskauttamisen ainokaisin perustus" j.n.e. Historiallisilla esimerkeillä osoitetaan, kuinka uskonpuhdistusajan uskovaiset tästä opista saivat lohdutuksen ja turvan kuolinhetkellä, ja sovitetaan asia nykyaikaan, jossa ei myöskään ole muuta tietä autuuteen. Kristillisyyden toteuttamisesta sanotaan, että se "on ja pysyy elävän kokemuksen asiana, kokemuksen, jota tosin ei kukaan voi saavuttaa ilman vakavaa taistelua, vaivalloista henkistä työtä, harrasta rukousta, jakamatonta kieltäymystä ja ehdotonta alistumista Jumalan sanaan". Se on suorana vastakohtana sille kristillisyydelle, jonka niin moni tekee itselleen, kristillisyydelle "ilman taistelua, ilman parannusta, ilman pelkoa ja vavistusta, ilman pilkkaa, ilman ristiä, ilman vainoa – keveä, suloinen, ritarillinen laiskurielämä, jolla ei ole jumalisuuden varjoakaan, saati sen voimaa". Antautumatta mihinkään varsinaiseen polemiikkiin on kirjoitus siis lyhyt, mutta selvä esitys Lutherin sovitusopista, jonka Stenbäck ennen oli hyväksynyt ja vieläkin ehdottomasti hyväksyi.

Kuten sanottu jatkoi Stenbäck opintojaan teologianlisensiaatti-tutkintoa varten, ja lukuvuoden lopulla hän olikin saanut sen suoritetuksi. Lisensiaattikirja on 4 p: ltä kesäkuuta 1845 (laudatur moraalissa ja lainopissa sekä kirkkohistoriassa, cum laude eksegetiikassa ja dogmatiikassa). Tältä opiskeluajalta, viimeiseltä yliopistossa, on muutamia kirjeitä Julius Berghille, joka syyslukukauden alusta oli teologian lehtorina Kuopiossa. Näistä kirjeistä esitämme muutamia lyhyitä otteita. Marraskuun 2 p. 1844 Stenbäck kirjoitti dosentin ja lehtorinvirka-aikeittensa päätöksestä: "Kun tämä asia [dosentinviran hakemus] oli kanslerin edessä, kuuluu Armfelt tahtoneen jättää asian riippumaan konsistorin suosituksesta ja siis nimittää, mutta perintöruhtinas oli ankarasti pannut vastaan. – Mihin minun on kääntyminen, on yhtä epätietoista kuin ennenkin. – Maailma on kuitenkin avoinna, ja Jumalan käsi vallitsee kaikkialla. – Herra Jumala tekee kaikki saadakseen käsiinsä unenpöpperössä olevan omantunnon ja hävittääkseen runolliset usvat, taittaakseen napisevan tahdon ja lannistaakseen lihan. Saakoon hänen hyvä tahtonsa tapahtua tässäkin. – Hauskaa on tuon tuostakin Saima-lehdessä tavata joku letkaus pietismistä. Etkö voisi käyttää hyväksesi Snellmanin tarjousta, jos niin sopii? Kyllä luulen, että sijassasi olisin heti valmis – mutta kenties se ei olisi oikein." – Joulukuussa (päiväämättömässä kirjeessä) hän kirjoittaa senaatin päätöksestä, joka koski lehtorinviran täyttämisestä tehtyä valitusta: "Valitukseni kuuluu olevan ratkaistu ja, kuten oli odotettavissa, Helsingius nimitetty. On kummallista, että kuitenkin hieman toivoo pääsevänsä edistymään tässä maailmassa ja salaisesti ajattelee, että se kuitenkin joskus on puolellamme. Mitä puhut siitä, että minun pitäisi jäädä tänne ja pysyä oppineella uralla? Eikö selvästi näytä siltä, että Jumala ei sitä tahdo? Jos tahtoisinkin, niin sehän on mahdotonta; minuahan ajetaan täältä pois enemmän kuin itse vetäydyn. Uskon kuitenkin, että se tapahtuu parhaakseni eikä suinkaan ilman Jumalan sormea. Raskaalta kyllä tuntuu näin nähdä iän kuluvan hukkaan ilman mitään toimintapiiriä ja hyödyttömästi liukuvan ohitse, varsinkin kun en siitä sen enempää ole tullut kuritetuksi."

Suoritettuaan lisensiaattitutkintonsa ei Stenbäckillä enää ollut muuta päämäärää Helsingissä. Kuitenkin hän oleskeli siellä vielä talven 1845-46 epätietoisuudessa minnepäin kääntyä. Tulevaisuus on varmaankin joskus, huolimatta siitä, että hän tunsi kärsivänsä tunnustuksensa tähden, näyttänyt hänestä kylläkin pimeältä. Siitäkin syystä, että entinen ystäväpiiri oli hajonnut, sittenkuin Essen, Stenbäckin esimerkin varoittamana, oli luopunut aikeistaan jäädä yliopistoon, hakenut apulaispapiksi Ylihärmään ja siten muuttanut pois Pohjanmaalle. Jotakin tehdäkseen Stenbäck ryhtyi kääntämään ja muodostelemaan väitöskirjaansa, joka työ kevätpuolella valmistui, päättäen siitä, että Porvoon tuomiokapituli on päivännyt painolupansa 18 p. maaliskuuta 1846. Kuitenkaan ei kirjoitusta painettu ennen kuin seuraavana vuonna, oltuaan vielä uuden muodostelun ja sensuroimisen alaisena. Teos ilmestyi nimellä "Theologiska Tractater. I. Om Kyrkans och Theologiens Principer. Helsingfors, 1847" ja on omistettu "ystävilleni" J. I. Berghille ja C. G. von Essenille. Esipuheessa mainitaan, että, teologia Suomessa makaa samassa "huolettomassa horroksessa, mihin ratsionalistinen epäusko ja uudemmat filosofeeraavat systeemit vähitellen ovat sen vaivuttaneet"; kuitenkaan ei puutu Jumalan hengen elävää herätystä – "ja se on paljoa enemmän". "Jumala on", jatkaa tekijä, "tapansa mukaan tehnyt viisaiden viisauden tyhjäksi, mutta valinnut sen, mikä oli halpaa ja ylenkatsottua maailmalle, ja etupäässä maamme yksinkertaisessa rahvaassa sytyttänyt sen kristillisyyden valon ja vakavuuden, joka elävän kokemuksen kautta Pyhän Hengen koulussa ei kasvata teologeja, joiden taitoa ja oppia maailma voisi ihailla, mutta kyllä totisia Kristuksen kirkon jäseniä, jotka voivat sille olla valona ja suolana." Hän toivoo "ei ainoastaan kirkon, vaan myös teologian elpymiselle ja totiselle edistymiselle enemmän hyötyä tästä kirkkaasta pohjakullasta, tästä yksinkertaisuuden teeskentelemättömästä uskosta, jonka henki ja voima kyllä on osoittava mitä se voi, kuin kaikista teologisista neroista". – "Sillä jos mitään kirkkoa tai teologiaa nykyjään on oleva meillä tai muualla, niin se on mahdollista ainoastaan siten, että tosi yksinkertainen kristillinen usko ja sen keralla oikea kunnioitus Jumalan pyhää sanaa kohtaan jälleen Herran voiman kautta herää eloon ja sekä kirkko että teologia rakentuu yksin tälle kaikkein pyhimmälle perustalleen. Tätä olen tahtonut esittää seuraavilla lehdillä, jotka, ollen muodostelu eräästä ei mainettaan vailla olevasta väitöskirjasta, epäilemättä kantavat liian selviä jälkiä niistä masentavista oloista, joissa ne ovat kirjoitetut."

Vihko oli aiottu aloittamaan sarjan teologisia kirjoitelmia ja omistettiin edellämainituille "rakkaille ystäville ja veljille", jotta se kohtaisi "edes jonkun ystävällisen ja osaaottavan silmän". Muualta hän ei odottanut muuta kuin "katkeruutta ja pilkkaa" – mutta "mitäpä siitä? Meidän persoonamme kimppuun voidaan käydä, meidän ajallinen olemassaolomme voidaan meiltä riistää, mutta ei Jumalan ystävyyttä ja armoa; ja jos meillä vain on se, niin on meillä kyllin; sillä meillä on mitä me tarvitsemme ajassa ja iankaikkisuudessa. Jos meidät silloin sorretaankin, niin käy kuitenkin Jumalan totuus voitollisesti eteenpäin, ja se on kerran tuomitseva meidät ja koko maailman." – Nämä tekijän omat viittaukset johdannossa osoittavat niin selvästi kirjoituksen tarkoituksen sekä sen hengen, missä se on tehty, että meidän ei tarvitse tarkemmin tehdä selkoa esityksestä, kuinka Raamattu on kirkon ja teologian "luja, objektiivinen ja ehdottomasti jumalallinen prinsiippi" sekä usko ainoa kyky, jolla "Jumalan, kaikkivaltiaan, elävä, voimallinen, tehokas sana" voidaan "todella tuntea ja tunnustaa". Mitään kannan muutosta teos ei edusta.[Litteraturbladissa 1848 (N: o 13) on pitkähkö arvostelu Stenbäckin tutkimuksesta. Arvostelija, S. E(lmgren), antaa tunnustuksen tyylin ansioille, kielen soinnulle ja selvyydelle sekä vakaumuksen varmuudelle, mutta pitelee teosta ankarasti tieteelliseltä kannalta.]

Kesällä 1846 Stenbäck matkusti jälleen Pohjanmaalle ja oleskeli siellä sukulaistensa, ennen kaikkea Essenin luona Ylihärmässä. Näytti siltä, ettei hänellä enää ollut muuta neuvoa kuin noudattaa ystävänsä esimerkkiä ja antautua seurakuntavirkaan. Tämän johdosta oli jo päätetty, että veli Kaarle Fredrik, joka tällöin oli Alavuden kirkkoherrana, tuomiokapitulilta anoisi Laurin apulaisekseen, jotta häntä ei lähetettäisi minne hyvänsä. Kuitenkaan ei tätä anomusta vielä oltu tehty, kun sanomalehdet toivat sen tiedon, että rehtorinvirka Vaasan ylemmässä alkeiskoulussa, entisen viranpitäjän, Ebelingin, tultua nimitetyksi Sundin pitäjän kirkkoherraksi Ahvenanmaalle, oli joutunut avoimeksi. Omasta halustaan ja ystävien neuvosta Stenbäck päätti heti hakea virkaa.

Lopulla elokuuta Stenbäck matkusti Turkuun suorittamaan opinnäytteitä rehtorinvirkaa varten. Hän puolusti tätä tarkoitusta varten latinaksi kirjoittamiansa "Positiones paedagogiae", ja tällä kertaa häntä kohdeltiin ja arvosteltiin hyvin suosiollisesti. Eräässä kirjeessä (O. Hjeltille 3 p: ltä syyskuuta 1846) hän lausuu, että "sancti patres ovat tällä kertaa olleet tavattoman humaanisia, niin että minulla todellakin on hiukan toivoa kerran maailmassa saada virka, minullakin". Hän oli silloin jo määrätty hoitamaan rehtorinvirkaa ja sai nimityksen 30 p. syyskuuta. – Tästä kirjoittaa Essen: "Ja kuitenkaan ei Stenbäck ollut muuttanut rahtuakaan vakaumustaan, samoinkuin hänen pedagogisissa väitteissään, mikäli niihin sisältyi teologiaa, ei vähintäkään peräydytty niistä mielipiteistä, jotka hän oli lausunut yliopistollisissa opinnäytteissään. Mutta myrsky oli asettunut; oli nähty, että pietismi, vaikka vielä muutamia pahoja tapoja vikanaan, ei kuitenkaan ollut niin vaarallinen valtiolle eikä kirkolle kuin oli kuviteltu, että se päinvastoin oli vaikuttanut paljon hyvää siveellisyyden edistämiseksi kansassa, jopa tunnustettiin, että uskonnollisen ja kirkollisen elämän varsinainen kehto oli juuri pietistien keskuudessa – ja jalo, vaikka heikko ja horjuva Melartin oli ensimmäinen tunnustamaan tehdyn virheen ja koettamaan kykynsä mukaan korjata sen."