Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 21

YHDEKSÄS LUKU. 1846-1852

Asettuminen Vaasaan ja sikäläisiä oloja. – Koulupuheita, pedagoginen toiminta. – Opettajayhdistyksessä. – Aikakauskirjatuumia. – Kirjailijatoiminta: "Theologiska Tractater, II", "Ur det dolda lifvet", Runoelmain toinen painos, "Thomas Arnold" y.m. – Kirjeenvaihtoa. – Käänne pietismissä.

Vaikka ollen kyvyltä ja merkitykseltä Runebergia ja Snellmania vähempi oli Stenbäckillä kuitenkin näiden miesten kohtalo siinä, että hänet pakotettiin asettumaan pedagogiksi pikkukaupunkiin – kohtalo, josta neljännen nerokkaan miehen, Topeliuksen, ainoastaan eräs deus ex machina esiintymisellään pelasti. Mutta on tapana sanoa: paras niinkuin käy. Mitä Stenbäckiin tulee, oli se sikäli totta, että se aika, jonka hän toimi rehtorina Vaasan ylemmässä alkeiskoulussa, oli hänen onnellisimpansa. Tosin täytyi hänen jättää vaikuttavampi toimintapiirinsä Helsingissä samoinkuin ne tieteelliset pyrinnöt, jotka olivat häntä viehättäneet, mutta uusi toimikin oli sellainen, että hän saattoi antautua siihen koko sielunsa lämmöllä, jota paitsi säännöllinen työ tuntui levolta pitkän, levottoman yliopistoajan jälkeen.

Kun seuraavassa käymme kuvaamaan Stenbäckin elämää tänä uutena aikakautena, on kenties ennakolta sanottava, että tehtävän voisi käsittää toisella tavoin kuin olemme sen ajatelleet. Kun tähän saakka päähuomio on ollut hänen sielunkehityksessään, odottaa kenties joku, että esitys nyt on koettava tieteellisesti selvittää hänen pedagogisia aatteitaan ja määrätä hänen sijansa Suomen koulun historiassa. Tämä soveltunee kuitenkin paremmin erityiselle tutkimukselle; me tahdomme mieluummin edelleen antaa pääpainon persoonalliselle puolelle ja etupäässä ottaa talteen ne piirteet, joissa Stenbäckin omituinen mielensävy ilmaiseksen, joissa tunnemme hänen jalon, syvän tunteensa, hänen "palavan sielunsa".

Alkuaika Vaasassa ei ollut kovinkaan mieluisa, sillä matka Turkuun ja epätietoisuus hakemuksen tuloksesta oli estänyt Stenbäckiä valmistamasta ja järjestämästä mitään sinne asettuakseen. Kun hän rouvineen syyskuun keskipaikoilla saapui kaupunkiin, täytyi heidän mennä toistaiseksi asumaan "vieraina pietistien yleisen kestikievarin [raatimies J. F.] Aurénin luona". Kaikki heidän omaisuutensa oli Helsinkiin jääneessä kodissa, ja muutto vei aikaa. Sen täytyi näet tapahtua meritse syksyllä tai hevosrahdilla talvella. Joukko kirjeitä filosofianlisensiaatti, sittemmin arkiaatteri Otto E. A. Hjeltille, Stenbäckin ystävälle ja alttiille asiamiehelle pääkaupungissa, ilmaisee mitä huolia ja ikävyyksiä sellainen asia tuotti siihen aikaan, jolloin höyrylaivoja ja rautateitä ei ollut olemassa. Eräs pohjalainen laivuri oli ottanut toimekseen tavarain kuljetuksen, mutta ei päässyt pitemmälle kuin Kaskisiin, kun hänen täytyi laskea aluksensa satamaan korjattavaksi, ja vaikka hän sitten jatkoi matkaansa Helsinkiin, oli Stenbäck huolissaan, että ei ainoastaan kalusto, vaan erittäinkin hänen rakkaat kirjansa ainakin kastuisivat pilalle, jolleivät menisi meren pohjaan. Kaikki kävi kuitenkin hyvin, ja muutaman ajan odotettuaan saattoi pieni perhe vihdoin tehdä olonsa kotoiseksi lääninkirjuri Duvaldtin talosta vuokratussa huoneistossa. Myöhemmin Stenbäck tuli oston kautta saman, kaupungin eteläosassa sijaitsevan talon omistajaksi. [Talo maksoi noin 1,400 hopearuplaa, josta summasta se oli palovakuutettu. Suurimman osan kauppasummaa eli 1,300 ruplaa Stenbäck lainasi takuuta vastaan.]

Sanoimme "perhe", mutta niinkuin jo ennen on mainittu, ei Stenbäckin avioliitto ollut siunattu omilla lapsilla. Nähdäkseen lapsenilon päivänpaistetta kodissaan ottivat aviopuolisot kuitenkin yhteisestä halusta luokseen turvattomia pienokaisia, vieraita ja sukulaisia, ja vaalivat heitä rakkaudella. Jo Helsingissä he olivat ottaneet huostaansa pienen, noin nelivuotiaan tytön, jonka äiti, erään nimismiehen leski, oli ollut herännyt ja kuollut sikäläisessä sairashuoneessa. Ennen kuolemaansa hän oli pyytänyt Stenbäckejä ottamaan huostaansa hänen pikku Iidansa, ja he tekivät sen, niin että turvatti omana lapsena myös sai Stenbäckin nimen. Saman sijan kodissa ja saman nimen sai myös kasvattipoika Jakob, jonka vanhemmat olivat torpanväkeä Isostakyröstä ja joka niin ikään otettiin hoidettavaksi äidin kuoltua 1850. Poika, kotonimeltään Jakkus, oli silloin ainoastaan noin 10 kuukauden vanha. Tässä luettelematta kolmea tai neljää vanhempaa lasta, joille Stenbäckit myöhemmin antoivat oman kodin ja kasvatuksen, on tältä ajalta vain mainittava, että sisarten Marie Ottelinin ja Charlotte Achrénin turvattomat lapset kouluaikanaan asuivat enonsa luona. Molemmille leskille, joiden varat olivat hyvin vähäiset, se oli suuri helpotus heidän huoleensa, jotavastoin hyvä työ Stenbäckin puolelta oli itsestään selvä asia. Sillä kuinka hän ei olisi, sen kerran voidessaan, työssä osoittanut sitä lähimmäisenrakkautta, joka aina oli hänen ominainen piirteensä. Ja että kaikki tapahtui sulimmasta hyväntahtoisuudesta eikä niin sanoaksemme "rakkauden kuninkaallisen käskyn" teoreettisesta tiedosta, sen tunnustavat kaikki, jotka ovat nähneet, kuinka Stenbäckillä itsellään oli ilona ottaa osaa lasten riemuihin ja suruihin, heidän leikkeihinsä ja siihen hoitoon, jota he tarvitsivat. Mutta tämä luo valoa hänen julkisiin toimiinsakin. Sillä sen rakkauden lapsia ja nuorisoa kohtaan, joka täytti hänet kotona, hän toi myötänsä kouluun, ja hänen pedagogina saavuttamansa nimi johtuu suureksi osaksi siitä.

Nuorille ja keski-ikäisille ihmisille ei liene tarpeetonta muistuttaa, että tässä puheena oleva Vaasa oli "vanha kaupunki" ennen paloa 1852. Eräs jutelma Wasa Tidningissä kesällä 1846 sanoo, että kaupunki on "suurenpuoleinen", siellä on hovioikeus, lääninhallitus ja oppilaitoksia epälukuisasta Itse asiassa kaupungin suuruus oli melkoinen vain verraten läänin muihin kaupunkeihin, mutta muuksi kuin pikkukaupungiksi ei sitä kolminetuhansine asukkaineen syystä voinut sanoa. Kapeiden, kivettyjen katujen varsilla kohosivat kaupungin vaatimattomat yksi- ja kaksikerroksiset talot, joista osa keskelle pitkää seinää rakennettuine puoliyläkertoineen, missä oli pääty kadulle päin sekä taitekatto ja ullakkokamareja, pisti silmään kuvaavina muistomerkkeinä edelliseltä vuosisadalta. Kolme pisintä katua kulki pohjoisen ja etelän suuntaan, ja tavallisella kävelyllä ehti 10-15 minuutissa kaupunkisuunnikkaan etelälaidasta, jota jyrkästi rajoittivat Korsholman vallit ja gustaviaanisen siro hovioikeuden talo sekä niiden välinen lehmuskuja, pohjoislaitaan, missä peltoja ja Mustasaaren pappilan punaiseksi maalattu rakennus tuuheiden lehtipuiden varjossa kohtasi katsojan silmää. Jos kulki suorassa viivassa etelätullista Kauppamiehenkadun kautta, avautui vähän edempänä kuin puolitiessä pieni tori, jonka pohjoislaidassa kaupungin kirkko oli, kun taas itäpuolella oli raatihuone sekä sen takana kellotapuli ja samoin kaakkoisella kulmalla koulutalo kellotorneineen, joka kohosi ylemmältä perustalta – muodostaen yhteensä kaupungin akropoliin. Siitä maa laskeutui länteenpäin kanavaa kohti, jonka yli Salmisilta vei "vanhaan satamaan" ja jota myöten oli avoin väylä ei ainoastaan jo puoleksi kuivaneeseen satamaan, vaan myöskin kaupungin selän yli Brändön ulkosatamaan, puoli peninkulmaa tai vähän kauempana kaupungista. – Mainitussa jutelmassa sanotaan myöskin, että kaupunkielämä oikeastaan vain talvisin kohosi täyteen loistoonsa, sillä kesäksi kaikki "sivistyneet" muuttivat maapaikkoihinsa tai vuokrasivat asunnon rannikkokylän maalaistaloista. Jonkunmoinen muutos tässä kohden oli kuitenkin tapahtunut kesällä 1846, sen johdosta että yritteliäs ja tarmokas proviisori, sittemmin kauppaneuvos A. A. Levon oli avannut kaivohuoneen seurapuistossa lähellä hovioikeuden taloa. Osa kaupunkilaisia pysyi silloin kotona juodakseen terveysvettä ja seurustellakseen niiden vierasten kanssa, joita muista osista maata oli tullut parannuksille. Seura nousi vähitellen 70: een luvultaan, ja pantiinpa toimeen "kaivotanssiaisiakin Helsingin malliin". Kaupungin seurustelutavoista mainitaan, että sillä Etelä-Suomessa oli maine teeskentelemättömän iloisesta elämästään, jota paitsi asukkaita kiitettiin vieraanvaraisuudesta ja siitä, että heillä ei ollut "säätyerotuksia eikä nurkkakuntaseurueita".

On sitä vähemmän syytä käydä epäilemään jutelman todenperäisyyttä, kun seuraelämä varsin vähän koski Stenbäckiä. Siitä hän ei etsinyt viihdykettä. Muutoin hän tunsi kaupungin ennaltaan, ja hänellä oli siellä ystäviäkin. Mutta kuinka laita lienee ollutkaan, oli alusta alkaen selvää, että työ oli antava hänelle tyydytystä eikä seuraelämä. Muutamat Hjeltille kirjoitettuihin kirjeihin sirotetut rivit ilmaisevat meille ensimmäisen vaikutuksen. Syyskuun lopulla hän sanoo: "Minulla on opetusaineina ainoastaan hebrea, latina, suomi ja uskonto, ne aineet, jotka minua enimmän huvittavat, ja toivon olevani erittäin tyytyväinen tähän toimeen, jahka olen ennättänyt siihen vähän perehtyä. Pojat näyttävät kuuntelevan minua kaikella tarkkaavaisuudella ja tuntuvat hyvin taipuvaisilta. En voi enää valittaa vaikutusalan puutetta; Jumala antakoon vain kykyä miten kuten täyttää sen, minkä hän on antanut. – Vielä en ole tavannut ketään muita kuin niitä, jotka ovat täällä kaupungissa. Luulen kyllä tulevani kaipaamaan seuraa. Täällä on n.s. heränneitä, miltei ainoastaan naisia ja muutamia kauppiaita." – Lokakuun lopulla taas: "Täällä Vaasassa on niin kuollutta kuin ikinä missään. Väkeä täällä on kyllin, joita Jumala on ravistanut, mutta ensimmäinen pakottava ja ajava armo on jo ammoin kadonnut useimmista, ja harvat näkyvät viitsivän ja jaksavan etsiä sitä taistelulla, työllä ja valistuneella hengellä Herralta joka päivä ja hetki. Ja missä se laiminlyödään – mitä on koko kristillisyys muuta kuin varjoa – voimattomia sanoja niin täällä kuin siellä."

Kaupungin lähiseudussa Stenbäckillä oli monta uskonveljeä, joita hän usein tapasi, sillä tähän aikaan, jolloin ei mitään maakauppiaita ollut, täytyi kaupunkimatkoja tehdä useammin kuin nyt. Lähimmistä sukulaisista ja ystävistä johdatettakoon muistoon O. G. von Essen Ylihärmässä, A. W. Ingman Alahärmässä, Alfr. Kihlman Kruununkylässä, Malmberg Lapualla, Fredr. Östring ja Edv. Svan Maalahdella, F. O. Durchman Isossakyrössä j.n.e. Vaasan heränneet ja todennäköisesti muutkin olivat toivoneet Stenbäckin ottavan tehokkaasti osaa heidän yhdyselämäänsä ja siten tulevan heidän joukkonsa johtajaksi. Tämä toivo kuitenkin petti. Vaikka hänen vakaumuksensa oli muuttumaton, pysyi hän yksinomaan virassaan ja kirjallisissa harrastuksissaan. Vieraita saadessaan hän luki tavallisesti jotakin heille, mutta häntä ei nähty niissä seuroissa, joita Vaasassakin pidettiin, varsinkin markkina-ajoin. Malmberg, Östring tai joku muu tilaisuuteen matkustanut pappi esiintyi niissä. Tämän Stenbäckin syrjään-vetäytymisen ei tule kummastuttaa meitä. Joskin hän Evankelisen Viikkolehden aikana tavallaan oli ollut johtavassa asemassa, ei hän koskaan johtajaksi pyrkinyt, eikä hän luonteensa puolesta olisi siksi sopinutkaan. Sitä paitsi oli sekä häneltä että pietismiltä yleensä varsinainen myrsky- ja kiihkoaika ohitse; taistelu koski nykyjään vähemmässä määrin maailmallisia ja välinpitämättömiä kuin alkuperäisestä pietismistä luopuneita (hedbergiläisiä), ja siitä taistelusta oli m.m. Stenbäck päättänyt luopua. Edelleen on huomautettava, että 40-luvun lopulla, niinkuin viimeisessä kirjesitaatissa viitataan, monelta välitön innostus oli kadonnut ja sijaan tullut ulkonainen muodollisuus, joka ei voinut muuta kuin vaivata häntä. [Vaatimukset m.m. pukuun nähden olivat Pohjanmaalla ja Vaasassakin paljoa ankarammat kuin Etelä-Suomessa. 40-luvun lopulta kerrottakoon pari kuvaavaa kaskua. – Kun kerran eräs papintytär oli matkustanut kaupunkiin lähipitäjästä, katsottiin mahdottomaksi, että hän vaaleassa pumpulileningissä menisi seuraan. Hänelle tarjottiin musta hame lainaksi, mutta hän ei puolestaan tahtonut esiintyä lainapuvussa. Seurauksena oli, että hänen täytyi jäädä pois hartausseurasta. – Vielä kuvaavampi on seuraava kasku sormikasparista. Eräässä kokouksessa huomasivat muutamat naiset parin sinisiä sormikkaita, joilla ei ollut omistajaa näkyvissä. Eräs otti sormikkaat käteensä ja huomautti muille, mitä maallista turhuutta ne osoittivat. Kaikki olivat heti yhtä mieltä siitä, miten turmiollista oli käyttää sellaisia sormikkaita, – joko ei mitään käsineitä tai sitten n.s. "lapaset"! Oikein selvästi osoittaakseen paheksumistaan eivät he keksineet parempaa keinoa kuin repiä pois sormet noista viattomista sormikkaista. Sen pahempi oli niiden omistaja eräs rouva G., joka juuri oli alkanut liittyä heränneihin. Syvästi kuohuksissaan toisten menettelystä ja ankarasta tuomiosta kävi rouva-parka synkkämietteiseksi ja – mieliseksi kadottaen kaiken halun enempiin seuroissa-käymisiin. – Tämä tapaus herätti melkoista huomiota ja aiheutti paljon puhetta puolesta ja vastaan. – Vaikka on varmaa, että Stenbäck ei lempeästi tuominnut moisia äärimmäisyyksiin menijöitä, emme voi tässä asiassa siteerata mitään suoranaista lausuntoa häneltä: mutta hänen ystävästään Essenistä kerrotaan, että hän vapaasti laski leikkiä sellaisesta. Niinpä sanotaan hänen kerran, nähdessään muutamilla naisilla, että heidän välttämätön sininen kaulaliinansa oli värjännyt heidän kaulansa siniseksi, tavalliseen satiiriseen tapaansa kysyneen, kuuluiko sininen kaulakin univormuun.] Niin ollen oli luonnollista, että Stenbäck oli mieluimmin ottamatta osaa maaseutukaupungin pietistiseen elämään.

* * * * *

Kun on luotava kuvaus Stenbäckistä koulunopettajana, kuinka hän käsitti tehtävänsä ja kuinka hän käytäntöön sovitti periaatteensa, on paras ensiksi antaa hänelle itselleen puheenvuoro. Muutamissa yksinkertaisuudeltaan ja välittömältä lämmöltään miltei klassillisissa koulupuheissa [Puheiden käsikirjoitukset ovat Stenbäckin jälkeenjääneiden paperien joukossa. Päivämääriä ilmaisematta, jotka olemme saaneet Wasa Tidningistä ja Ilmarisesta, ovat puheet ennen olleet painetut J. A. Cederbergin Historiallisissa kokoelmissa, I, Turussa, 1886.] hän on lausunut mielipiteensä siitä, mikä tässä lähinnä kiinnittää mieltämme.

Marraskuun 24 p. 1846 asetettiin konrehtori, maisteri Esaias Wegelius, ja toinen kollega, maisteri Ludvig Björkman, virkoihinsa. Tämä juhlallisuus antoi Stenbäckille aihetta rehtorina alempana olevan puheen pitämiseen, joka varmaan on tehnyt sitä edullisemman vaikutuksen, kun juhlallisuuden aloitti Wegelius pitämällä latinankielisen puheen "siitä sielun viljelyksestä, jota jokainen humanistinen opinala, mutta varsinkin kaunopuheisuus tuottaa, ravitsee ja voimassa pitää [!]".

Tarkoittaen jälkimmäistä näistä kahdesta ennenmainitusta opettajasta, joka oli uusi koululle, lausui Stenbäck:

"Uuden opettajan astuminen virkaansa on tärkeä tapahtuma koululle ja jokaiselle oppilaitokselle. Kuinka tarkoin määrätty opetuksen kulku ja sisällys onkin, niin ei kuitenkaan mikään koulu ole kellolaitos, joka kerran vedettynä sitten koneellisesti käy käyntiään. Vaaditaan elävää voimaa, joka vuodattaa eloa opetukseen, jotta se tulisi hedelmälliseksi ja todeksi, siemeneksi, joka kerran voi kehittyä todelliseksi eduksi meille itsellemme ja hyödyksi muille. Vaaditaan elävää harrastusta, joka voi herättää nuorisossa sen halun ja mielen vakavaan sivistykseen, tietoon ja siveellisyyteen, siihen korkeampaan yhteiseen henkeen, jota vailla oppilaitos kasvattaa joko pelkkiä kuivia, ahdasmielisiä pedantteja tai löyhiä, itsekkäitä onnenonkijoita, joiden kaikki hyörintä ja pyörintä tarkoittaa vain heidän omaa persoonaansa ja sen mukavuutta. Opettajasta on tämän elävän voiman lähteminen; hän voi ja hänen tulee tehdä koulu todelliseksi kasvatuslaitokseksi, missä nuorisoa ei ainoastaan kehoiteta tietoon ja taitoon, vaan myös jaloon yhteishenkeen ja siveelliseen vakavuuteen. Sen vuoksi riippuu, varsinkin koulussa, niin äärettömän paljon opettajan persoonasta. Jos hän on innostunut kutsumukseensa, jos hänellä itsellään on lämmin mieli tosi sivistystä ja jalostusta kohtaan ja hän todella rakastaa nuorisoa sydämestään, niin ei nuori mieli ikinä voi olla niin suljettu, että hän ei saisi herätetyksi siihen halua tietoon ja siveyteen ja kylvetyksi nuorisoon siemeniä, jotka osaltaan määräävät sen elämän suunnan ja pyrkimyksen. Mutta sitävastoin, missä opettajalla ei ole nuorekasta mieltä, missä lämmin rakkaus nuorisoon ja sen parhaaseen puuttuu, siellä opettajan kutsumus muuttuu kaikkein raskaimmaksi, ikävimmäksi ja kuivimmaksi; siellä ei ainoastaan opettaja itse laahaa vastahakoisesti ja ikäänkuin ikeen alla raskasta taakkaa, vaan, mikä pahempi, hän synnyttää saman haluttomuuden ja raukeuden nuorisossakin, jolla kyllä on terävät silmät opettajansa puutteita huomaamaan. Jokaisen sivistyksen ja kasvavan polven ystävän täytyy sen vuoksi myötätuntoisesti ottaa vastaan koulun palvelukseen astuva opettaja ja saattaa häntä lämpimimmillä onnentoivotuksillaan."

Sitten luettuaan julki Björkmanin valtakirjan puhuja jatkoi:

"Jättäessäni sinulle tämän valtakirjan, rakas virkaveli, on iloni olla ensimmäinen, joka täällä julkisesti onnittelen sinua siitä. Mutta en onnittele ainoastaan sinua; on jotakin sydämelleni vielä kalliimpaa kuin sinun persoonasi: onnittelen koulua. Oli aika, veljeni, jolloin koulunopettajan toiminta tavallisesti pidettiin halpana ja mitättömänä, jolloin hän elää laahusti syrjäytettynä ja ylenkatsottuna ja jolloin hänet ikäänkuin väkisin pakotettiin katsomaan tointansa ainoastaan oikotieksi turvattuun tulevaisuuteen. Ja kuitenkin oli hänen hartioillaan tehtävä vaivalloisempi, raskaampi ja väsyttävämpi kuin kenties mikään muu tehtävä yhteiskunnassa; kuitenkin oli hänen hartioillaan vastuunalaisuus kasvavan sukupolven ohjaamisesta tietoon, kuntoon ja hyveeseen! Mutta mitä enemmän inhimillinen sivistys on tullut tunnustetuksi, mitä enemmän on opittu mittaamaan henkilön arvoa, ei ulkonaisten etujen, vaan sen vaikutuksen mukaan, joka hänellä on ihmisyyden korkeimmissa asioissa, ja sen toimen, innon ja kyvyn mukaan, millä hän niitä ajaa, sitä enemmän on myös opittu antamaan arvoa sille säädylle, jonka huostaan nuorison opettaminen ja ohjaaminen on uskottu. Ja kun omassa maassammekin olemme nähneet etevien miesten, joista isänmaa saattaa olla ylpeä, [Tarkoitetaan Runebergia ja Snellmania.] omistavan tietonsa, kykynsä ja voimansa koulun palvelukseen, niin se voi olla meille muille ainoastaan ilahduttavaa ja kehoittavaa ja antaa meille sen varmuuden, että pian jokaisen, joka halveksuu koulunopettajan tointa, on itsensä pakko havaita, että hän siten osoittaa ainoastaan omaa sivistyksen puutettaan, välinpitämättömyyttään ihmisyydestä ja sen korkeimmista pyrinnöistä. Mutta sitä enemmän on meidän opettajien asia tukea koulun arvoa ja osoittaa se sen luottamuksen ja kunnioituksen arvoiseksi, jota sille on alettu antaa. Siksi on koululle ja koululaitokselle ilo saada omakseen miehiä, joilla on nuorekkaat voimat, lämmin mieli ja vilpitön rakkaus nuorisoon. Minä toivon ja minä tiedän, että sinulla, veli, on tämä halu ja tämä rakkaus, ja sentähden onnittelen koulua sinun tulostasi siihen. Kestäköön kauan, kestäköön aina se rakkaus, niin on sinun työsi oleva koululle hedelmällinen ja hyödyllinen ja sinulle itsellesi suloinen ja helppo. Mutta jos mieli jäähtyy ja rakkaus nuorisoon sammuu, tulee koulunopettajan toimi kaikesta ikävästä ikävimmäksi ja kaikesta puisesta puisimmaksi, niin, menettää kaiken todellisen hyödyn ja siunauksen. Tyyni ja tasainen mieli, vakava ja ylivaltias itsensähillitseminen on opettajan välttämättömin ominaisuus, mutta tämä ominaisuus on ainoastaan siinä, missä opettajalla on elävä harrastus kutsumukseensa ja lämmin rakkaus nuoriin. Tämä harrastus ja tämä rakkaus, eläkööt ja palakoot ne sinussa, kannustakoot ja rohkaiskoot ne sinua vaivannäössä, pitäkööt ne alati sinun mielesi reippaana ja rohkeana virkasi toimessa. Näillä toivomuksilla lausun sinut tervetulleeksi ja kehoitan sinua Jumalan ja tämän ihmisparven edessä tekemään virkavalasi." —

"Niin, olet mennyt suureen sitoumukseen; olet Herran edessä ottanut hoitaaksesi parhaimman ja kalleimman, mitä maan päällä on, nämä pienoiset, jotka ovat astumassa elämään. Kun näen edessäni tämän nuorison, isänmaan toivon ja vastaisuuden kasvavat miehet, joista tulevan ajan onni tai onnettomuus, sen kunto ja voima tai turmio ja rappeutuminen riippuu, niin hämmästyn kutsumukseni vastuunalaisuutta, ja elävänä on sieluni silmissä pyhä lause: Ei mitään ole se, joka istuttaa, eikä mitään se, joka kastelee, vaan Jumala on se, joka kasvun antaa. Me voimme istuttaa ja me voimme kastella, mutta kaikki on turhaa, jollei Herra anna siunaustaan. Meidän kutsumuksemme on meille totisesti liian suuri ja liian korkea, jos kuljemme eteenpäin omasta voimastamme, ja me peräydymme pelolla siitä vastuusta, joka on hartioillamme. Katso, nämä nuoret heidän vanhempansa vaativat meidän kädestämme, meiltä vaatii heidät ihmiskunta, meiltä vaatii heidät Herra Jumala taivaassa. Varmaan me emme pääse pitkälle, jollei meillä ole puolellamme Jumalan voima ja Jumalan siunaus. Mutta kuitenkin on suloista, veljeni, on ihanaa olla aseena Herran kädessä, ja onneksi Hän ei kiellä siunaustaan siltä, joka Häneltä sitä rukoilee, onneksi Hän ei anna meille kiveä leivän sijasta. Olkaamme vain alati Hänen aseinaan!"

"Lopuksi saan lausua nöyrän kiitoksen niille sivistyksen ja nuoren polven korkeasti kunnioitetuille ystäville, jotka ovat kunnioittaneet tätä toimitusta läsnäolollaan. Koulu voi ainoastaan iloita, kun se näkee miesten, jotka ovat yhteiskunnan kukkuloilla, ottavan osaa näihin juhliin, kun se huomaa kaikensäätyisissä ja – ikäisissä ihmisissä osanottoa toimintaansa. Koulu rakastaa julkisuuden raikasta ilmaa; se on itse poikasen ensimmäinen julkinen kilpakenttä. Kun hän lähtee lastenkamarista ja äidin lempeästä ja hiljaisesta, mutta sanomattoman vaikutusvaltaisesta hoidosta, ottaa koulu hänet vastaan, jotta hän sen yhdyselämässä ja julkisuudessa kasvaisi, varttuisi, taipuisi, norjuisi ja valmistuisi julkiseen elämään valtion palveluksessa. Varmaankaan en erehdy, jos juuri tässä yhdyselämässä, tässä julkisuudessa ja tässä poikasille niin soveliaassa valmistuksessa vastaisuuden julkiseen toimintaan näen yhden koulun olennaisimpia, ihanimpia ja tärkeimpiä etuja, jota ei mikään muu voi vastata eikä korvata. Koulu tahtoo olla julkinen ja on sen vuoksi kiitollinen siitä julkisesta osanotosta, jota se kohtaa. Tämän kiitollisuuden lausun teille, kunnioitetut vieraamme iloisesti ja vilpittömästi."

"Mutta tahdon sanoa vielä muutaman sanan teille, poikaseni. Olette nähneet kahden uuden opettajan astuvan virkaansa. Olette kuulleet ne velvoitukset, joihin he ovat sitoutuneet. Heidän velvoituksensa ovat suuret ja heidän vastuunalaisuutensa on kallis. Nyt, rakkaat pojat, älkää tehkö heidän velvollisuuksiaan heille vaikeammiksi ja heidän vastuunalaisuuttaan vielä raskaammaksi. Teidän parhaaksenne he uhrautuvat. Jos kouluelämä on joskus teille raskasta, niin se on paljoa raskaampaa teidän opettajillenne, mutta kaikkein raskaimmaksi se tulee heille, jos he teissä kohtaavat haluttomuutta ja tottelemattomuutta, pahantapaisuutta ja vastahakoisuutta. Mutta jos te osoitatte heille kunnioitusta ja harrasta mieltä, sitä kuuliaisuutta ja ahkeruutta, mikä heille on tuleva, niin on teillä itsellänne suurin hyöty siitä. Silloin teidän opettajanne tekevät virkansa riemulla eikä huokauksella ja kohtelevat teitä sillä hellyydellä ja rakkaudella, joka tekee koulun vaivannäön ja työn teillekin helpoksi. Onnettomin tila koululle olisi, jos oppilaat alkaisivat katsoa opettajaansa yhteisvihollisekseen, jolle he mielellään tekisivät kiusan kiusan päälle, ja jos opettajan puolestaan täytyisi katsoa oppilaitaan epäluulolla ja vastenmielisyydellä. Toivon, että se onnettomuus ei koskaan ole kohtaava tätä oppilaitosta. Me, teidän opettajanne, emme tahdo olla teidän tyranneinanne, vaan teidän ohjaajinanne, isinänne, parhaina ystävinänne; mutta, rakkaat pojat, emme olisi teidän ystäviänne, jos sukoilisimme teidän virheitänne. On puhuttu ja puhutaan paljon koulukurista, ja siitä on mikä mielipide milläkin. Mutta minä tiedän paremman perustuksen, tiedän ainoan oikean perustuksen, joka todellisella ja oikealla koulukurilla tulee olla; sillä se perustus on Jumalan oma sana. Jumala on itse rakkaus, mutta kuitenkin Hän sanoo: jota minä rakastan, sitä minä kuritan. Siinä on esikuvamme, joka on ainoa oikea. Se joka rankaisee rakkaudesta, hän tekee oikein Jumalan ja ihmisten edessä. Elämä, rakkaat pojat, ei, kuten jo ennen on teille sanottu, ole mikään leikki, ja meidän täytyy alusta alkaen oppia katsomaan sitä muuksi kuin leikiksi. Te ette ole tulleet tänne huvittelemaan tai ajattelemattomasti aikaanne kuluttamaan, vaan vaivalla ja ponnistuksella hankkimaan itsellenne ei ainoastaan niitä tietoja, vaan vielä enemmän sitä sielun ryhtiä, lujuutta ja vakavuutta, joka voi antaa teille kyvyn kestää elämän vakavuutta ja taidon kerran miehuullisin voimin palvella Jumalaa ja synnyinmaatanne. Siihen me, teidän opettajanne, tahdomme kehittää ja johdattaa teitä; älkää tehkö pyrintöämme turhaksi. Varmaankaan te ette tahdo käyttää kouluikäänne, nuoruutenne ensimmäistä kevättä, laskeaksenne pohjaa, ei kunnollisuudelle ja voimalle, vaan haluttomuudelle, löyhyydelle ja velttoudelle, joka seuraa teitä kautta elämänne. Mutta, rakkaat ystävät, jokaisen ihmisen todellinen väki ja voima on siinä, että hän nöyrtyy Herran Jumalansa edessä ja ainoastaan Hänestä etsii voimaansa. Mitä hyödyttää meitä kaikki maailman tieto ja taito, jos me kuitenkin saamme sielullemme vahingon emmekä täällä emmekä siellä ole Herran omat. Ei, jumalanpelko on viisauden alku, niin oli isäimme oppi; jumalanpelko on ainoa perustus kaikelle kunnolle, kaikelle voimakkaalle ja oikealle toiminnalle maan päällä, se on ainoa perustus, jolle voi rakentaa ajassa ja iankaikkisuudessa. Niin, rakkaat pojat, toivotan teille parasta mitä tiedän ja ymmärrän, toivotan teille ennen kaikkea: Etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämät teille annetaan. Siihen antakoon Jumala voimallisen armonsa teille ja meille kaikille."

Stenbäckin oma virkaanasettaminen tapahtui vasta 28 p. syyskuuta 1850, arkkipiispa Bergenheimin ensi kertaa koulua tarkastaessa. Hän piti silloin esitelmän, joka sisälsi yhteenvedon ennenmainituista latinankielisistä "pedagogisista lauseista". [Stenbäckin oman tarkan käännöksen "Pedagogisista lauseista" on julkaissut J. A. Cederberg, m.t.]

Johdannossa Stenbäck sanoo niinä kolmena vuotena, joina oli rehtorintointa hoitanut, monta kertaa hämmästyneensä koulunopettajan toimen laajuutta ja tärkeyttä. "Sinä pitkänä ja ratkaisevana aikana, ensimmäisenä keväisenä kehitysaikana, jolloin nuoret käyvät koulua, tavallisesti kodista erotettuina, täytyy heidän joko kasvattaa itseänsä – mikä on mahdotonta – tai myös jäädä kaikkea kasvatusta vaille, jollei opettaja, paitsi että hän edistää heidän älyperäistä kehitystään, samalla yhtä hellästi ja ennen kaikkea pidä huolta heidän varsinaisesta kasvatuksestaan, s.o. heidän siveellisestä ja uskonnollisesta suunnastaan, sekä heihin koeta istuttaa hedelmällisiä siemeniä aikaa ja iankaikkisuutta varten ja muodostaa heitä ihmisiksi, joiden tarkoituksena ja päämääränä ei ole ainoastaan tämä elämä, vaan paljon enemmän tulevainen, haudan tuolla puolen." Päästyään sitten varsinaiseen aineeseensa käsiksi puhuja esittää koulun tehtävästä ja toiminnasta seuraavia ajatuksia.

Kirkko käsittää ihmisen siveelliset ja iankaikkiset asiat, valtio sen luonnolliset ja ajalliset, ja koska kummallakin on oma alansa, voivat ne ilman keskinäistä ristiriitaa vaikuttaa päämääränsä saavuttamiseksi. Kaikki kasvatus ja opetus tarkoittaa välttämättömästi sekä kirkkoa että valtiota, mutta koska kristillisyyden tulee pyhittäen tunkea kaikkien maallisten olojen läpi, täytyy koulun seisoa kirkon perustalla. Näiden periaatteiden selvittämisestä siirrytään luomaan silmäys koulun historialliseen kehitykseen uskonpuhdistusajasta, jolloin se mitä lähimmin riippui kirkosta, meidän päiviimme, jolloin se samoinkuin tiede on maallistunut, jopa pakanallistunut, sillä eivät filantropistit, jotka ovat asettaneet aineellisen hyödyn kasvatuksen tarkoitusperäksi, eivätkä humanistit, jotka pitävät yleistä sivistystä, antaen pääpainon ihanteelliselle puolelle, koulun päämääränä, ole kristillisellä perustuksella. Syynä siihen, että kehitys on saanut tämän suunnan, on kirkon hengen ja voiman puute. Uudistus on kuitenkin välttämätön. Koulun täytyy käsittää itsensä kasvatuslaitokseksi, ei ainoastaan tätä elämää, vaan myöskin tulevaista varten, ja kun kirkko nykyaikana kaikkialla on alkanut osoittaa ilahduttavia elonmerkkejä, voi toivoa, että vaikutus siitä on ulottuva kouluunkin. – Siirtyessään kysymykseen tieteellisestä opetuksesta koulussa tunnustaa puhuja humanisteihin yhtyen, että yleinen sivistys, joka tarkoittaa sitä, mikä soveltuu ja on hyödyksi ihmiselle ihmisenä, mikä sopusuhtaisesti kehittää hänen luonnollisia sielunvoimiaan, on välttämättömästi käypä kaiken määrättyä, ulkonaista toimintaa tarkoittavan sivistyksen edellä; Tähän katsoen ovat kieltenopetus ja matematiikka, [Ohimennen mainittakoon, että Stenbäckillä itsellään ei ollut taipumusta matematiikkaan. L. L. Laurén lausuu tästä (Åbo Underrättelser, 1875, 22 p. tammikuuta): "On kyllä totta että erään vanhan opettajan oli tapana sanoa, että sen, joka ei osaa matematiikkaa, voi narrata puihin kiipeämään, mutta toiselta puolen olemme tunteneet miehiä – kuuluisia miehiä – esim. Lauri Stenbäckimme, joka ei koskaan voinut oppia matematiikkaa nykyajan vaatimusten mukaan."] yleinen historia ja luonnontieto kouluopetuksen neljä luonnollista peruspylvästä, kaksi edellistä tarkoittaen sielun voimien muodollista kehittämistä, kaksi jälkimmäistä aineellista. Mitä erityisesti kieliin tulee, ovat vanhat kielet tärkeimmät, jotavastoin saattaa riittää, että nykyaikaisista kielistä vain alkeet opitaan. Mutta on vielä yksi kieli, jonka perinpohjainen ja uuttera oppiminen itsessään on mitä tärkeintä ja sen ohessa erinomaisen yhtäpitävää sen sivistyksen tarkoituksen kanssa, jonka koulu on antava. Tarkoitamme äidinkieltä, suomea, joka sekä kielenä on täydellisesti omituisella, alkuperäisellä ja kansallisella pohjalla että sitä paitsi on nuorekkaassa kehityksessään; sen vuoksi siinä on yhdessä sekä muodollisia että aineellisia etuja suuremmassa määrin kuin missään muussa kielessä. Jos me tässä jätämmekin syrjään sen syystä niin innokkaasti puolustetun tärkeyden ja välttämättömyyden kansallisuuden ja kansallisen sivistyksen herättäjänä ja voimassapitäjänä, niin on sillä jo kielenä katsoen se monivivahteinen muotorikkaus ja rikasilmeinen eloisuus, että sitä voi pitää tarpeellisena täytteenä klassillisten kielten eheään plastilliseen täydellisyyteen. – Sitä reformia, joka on tarpeen, ei saavuteta kristinuskon opetuksen laajentamisella, ei myöskään tule tieteellistä opetusta asettaa kirkollisen sensuurin alaiseksi, joka panisi jonkunmoista ulkonaista pakkoa sen itsenäisyydelle ja vapaudelle; tarvitaan vain, että kirkon välttämätön ja olennainen vaikutus kouluopetukseen tunnustetaan ja myönnetään sekä että tieteellinen opetus, ollakseen oikea ja hyödyllinen, tapahtuu kristillisessä hengessä. —