Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 22

"Että kaikki tämä samoinkuin koulun koko kasvatus ylipäänsä", lausui puhuja lopuksi, "pääasiallisesti ja olennaisesti riippuu opettajan persoonasta, täytyy jokaisen tuntea, joka tietää mitä kasvatus on. Ei yleinen ulkonainen koulukuri yksin riitä siihen, eivät myös parhaatkaan opetukset, kehoitukset ja määräykset. Läheinen ja alituinen opettajan ja oppilaiden välinen kosketus vaikuttaa, että edellisessä elävä henki, hänen sisäinen henkinen tilansa ja elämänsä ehdottomasti, tiedottomasti ja välittömästi vaikuttaa oppilaihin ja kaikkein enimmin määrää heidän kasvatuksensa, heidän siveellisen suuntansa ja muodostumisensa sekä alati kohtaa heidän avointa, nuorekasta mieltään innostaen tai vieroittaen, elähdyttäen tai saastuttaen. Luultavasti ei missään säädyssä tämä itse henkilön sisäinen laatu ja luonne ole niin tärkeä, niin vaikuttava, niin tehokas ja ratkaiseva kuin opettajantoimessa, missä varsinainen pääpaino on hengen välittömällä vaikutuksella henkeen ja inhimillisen persoonallisuuden elävällä voimalla ja vaikutuskyvyllä. Se että koulun täytyy pitää huolta ei ainoastaan oppilaiden älyllisestä ja ajallisesta, vaan myös henkisestä ja iäisestä puolesta, että sen täytyy kasvattaa ei ainoastaan valtiota, vaan myös kirkkoa varten ja juuri olla molempien välittömänä, syvästi juurtavana yhdyssiteenä; että koulunopettajan persoonassa tulee olla yhdistettynä isän ja opettajan velvollisuus – se tekee hänen kutsumuksensa niin äärettömän vaikeaksi, mutta samalla niin tärkeäksi ja korkeaksi. Kuitenkaan tehtävän vaikeus ei vapauta häntä velvollisuudestaan, mikäli hän ei tunnottomasti tahdo matkaansaattaa ainoastaan arvaamatonta vahinkoa. Mutta hänen on mahdoton täyttää tätä pyhää tehtävää ja velvollisuuttaan, jollei hänellä itsellään ole ei ainoastaan sitä korkeaa käsitystä ja tyyntä itsensähillitsemistä, joka tekee hänet kykeneväksi oikein hoitamaan opetustaan, vaan myös etupäässä ja ennen kaikkea se uusi hengellinen mieli, jota kenelläkään ihmisellä ei ole luonnostaan, vaan jonka jokainen voi voittaa totisen parannuksen ja uskon ja jokapäiväisen harjoituksen kautta, niin että elämän pyrintö ja järkkymätön päämäärä hänelle on tullut siksi, mikä on kaiken inhimillisen kasvatuksen päämäärä, nimittäin Jumalan kadonneen kuvan ehjistyttäminen pyhyyteen, viisauteen ja vanhurskauteen meissä langenneissa ihmisissä. Ja juuri tästä johtuu viime kädessä koulun harras yhteys kirkon kanssa ja papin- ja opettajantoimen läheinen sukulaisuus."

Kun Essen kirjoitti muistokuvauksensa Stenbäckistä, sai hän avusteeksi siihen kuvauksen hänen toiminnastaan Vaasan koulun opettajana ja rehtorina, jonka oli laatinut eräs entinen oppilas, professori Otto Donner. Tähän kuvaukseen on myöhemmin samanaikainen Vaasan kymnaasin opettaja, tohtori Oskar Rancken, [Ks. J. Oskar I. Rancken, Lars Stenbäck inom skollärareföreningen i Vasa. Helsinki, 1871.] tehnyt oikaisuja ja lisäyksiä. Jos vertaa edelläolevia puheita siihen, mitä nämä kertojat ovat ilmoittaneet, niin huomaa, kuinka niissä on lausuttuna Stenbäckin sisäinen vakaumus ja kuinka hän kaikella kyvyllään koetti toteuttaa koulun tarkoitusta, niinkuin hän oli sen käsittänyt. Paitsi valpasta älyä ja tietoja hän tahtoi, että nuoret saisivat koulusta elämän varalle vakaan siveellisen pohjan, mihin siemeniä oli kylvetty kypsymään taivaalliseksi sadoksi. Niistä korkeista vaatimuksista taas, jotka hän asetti opettajan persoonalle, ei hän, mitä häneen itseensä tuli, tinkinyt pois mitään, kuinka vaikea hänen olikin voittaa itsensä, sillä hänen kiivas luonteensa ei ollut suorastaan sovelias opettajakutsumukseen.

Alusta alkaen hän vaati ankaraa järjestystä ja siisteyttä. Kohta rehtoriksi tultuaan hän täydellisesti uudistutti ikivanhan koulutalon sisäpuolelta, saaden siten aikaan jonkunmoisen muhkeuden ja iloisemman vaikutuksen, sekä kartutti samalla koulukalustoa. Mutta ei ainoastaan ulkonaisissa seikoissa, kuten järjestyksen pidossa oppilaiden kesken, osoittautunut hänen selvyyttä ja järjestystä tavoittava henkensä; opetuksellekin hän antoi samanlaisen läpikäyvän järjestyksen ja yhtenäisyyden leiman. Ensiksikin on tässä kohden mainittava vanhain kielten sekä uskonnon opetus. "Klassillisten kirjailijain ja myös hebreankielen lukemiselle", sanoo Donner, "hän osasi antaa eloa alati viittaamalla sisällykseen, joko sen ylevään vakavuuteen, niinkuin Genesistä luettaessa, tai ajatuksien ja tunteiden jalouteen, tai joskus vastakohtiinkin, kuten siinä, missä turhamainen Cicero liian räikeästi toi esille omia ansioitaan. Minkä painon hän pani vanhain kielten lukemiselle nuorison kehitykseen katsoen, osoittaa se arka tarkkuus, mitä hän käännökseltä vaati. Sen täytyi olla mahdollisimman sananmukainen, mutta samalla lausuttu huolellisessa muodossa. Edistääkseen oppilaiden oikeaa käsitystä alkutekstistä hän pani sekä latinan että hebrean ja myös suomen opetuksessa alkuun sen tavan, että kun kappale alkukielellä oli luettu, oppilaat kertoivat sen sisällyksen ulkomuistista samalla kielellä. Ja tämä huolenpito pienimpään saakka ulottui itse alkukielen ääneenlukemiseen. En voi koskaan unohtaa, minkä raikkaan vaikutuksen teki meihin kaikkiin, kun hän kerran lukiessamme Caesarin Gallian sotaa, sittenkuin oppilas toisensa perään oli koettanut kykyään, ottaen vaarin kaikista välimerkeistä, selvästi ja jonkunmoista retorista vaikutusta tavoittaen lukea kertomusta, Stenbäckin onnettoman marttyyrin tavoin väännellessä itseään kateederissa, yht'äkkiä laittoi meidät tunniksi lumisille sitten paremmalla vauhdilla jatkaaksemme lukemista. Tästä tarkkuudesta seurasi myöskin verraten perinpohjaiset tiedot oppiaineissa, varsinkin kieliopilliset; etenkin hän saattoi hebreankielen lukemisen niin pitkälle sekä kieliopissa että käännöksessä, että oppilaat seuraavina kolmena vuotena eivät lukeneet kymnaasissa mitään uutta tullen täydellisesti toimeen entisillä tiedoillaan."

"Uskonnon opetuksen muuttaminen", jatkaa sama kertoja, "dogmien selityksestä Raamatun lukemiseksi ja Uuden Testamentin tekstin selittämiseksi saattoi Stenbäckin vaikutuksen käänteentekeväksi. Se johtui hänen yleisestä harrastuksestaan tehdä koulun oppiaineet keinoksi nuoren luonteen kehittämiseen, ja hän ajoi tätä asiaa kaikella sillä hartaudella ja lämmöllä, joka oli hänelle ominaista. Uskonto ja isänmaa olivat ne kaksi polttopistettä, joihin hän tahtoi koota kuulijainsa korkeimman harrastuksen, ollen tässäkin Grundtvigin kaltainen hänen jalossa harrastuksessaan Tanskan kansan sivistyttämiseksi. [Kuvauksensa johdannossa Donner oli sanonut, että Stenbäckin toiminta Vaasassa muistutti jonkun verran Grundtvigin työtä Tanskassa. Tätä Rancken ei katso oikein sattuvaksi, varsinkin koska Grundtvig pani pääpainon isänmaalliseen puoleen, mutta Stenbäck taas uskontoon, samalla kuin hänen kristillisyytensä oli yksinkertaisempi, raamatunmukaisempi.] Mahdollisuuden mukaan otettiin sen vuoksi isänmaallisia aineksia koulun oppikurssiin. Vaikka n.s. ainekirjoitus ei ollut tavallista muissa opistoissa, otti hän sen jo 1840-luvulla kouluun, jolloin etupäässä suomalaisia oloja, elämän tehtävää j.m.s. koskevia aineita annettiin kirjoitettaviksi. Lausuntoharjoituksissa tutustuttiin Vänrikki Stoolin tarinoihin, ja tuon tuostakin pidetyillä ylimääräisillä laulutunneilla pantiin erityistä painoa kotimaisiin sävelmiin. Luulen varmaan, että kansanlaulun ja runouden siten nuorisossa herättämä tunnelma monellekin heistä tuli itse perustaksi heidän isänmaallisuudelleen ja tietoisuudelleen, että olivat saman kansan jäseniä."

"Mitä vihdoin koulukurin pitämiseen tulee, vaikutti siihen jonkun verran hänen vilkkaasti vaihteleva mielenlaatunsa, eikä se sen vuoksi aina ollut ankarasti johdonmukainen. Hänen tarmokas, äkkipikainen luonteensa saattoi hänet toisinaan rangaistessaan ja nuhdellessaan unohtamaan mielensä tasapainon. Tunnettua on, kuinka hän kerran, tyhjennettyään omat voimansa patukan käyttämiseen, kutsui erään sillä alalla väkevyydestään tunnetun kollegan jatkamaan toimitusta, mikä tapahtuikin. Varsinkin valetta ja petollisuutta rangaistiin aina suurimmalla ankaruudella, sitä enemmän kun hän aina koetti istuttaa totuudenrakkautta ja rehellisyyttä mieliin ensimmäisenä ihmisen täytettävänä ehtona ja alati osoitti oppilaille mitä suurinta luottavaisuutta. Muita virheitä hän rankaisi milloin ankarammin, milloin leppeämmin; [Valaiseva on myöskin seuraava kasku, jonka rovasti S. Hirvinen on kertonut: Kerran syytettiin erästä koulun vanhempaa oppilasta tappelusta katupojan tai kisällin kanssa. Kun rehtori tämän johdosta piti kuulustelun, tunnusti oppilas avomielisesti asian sekä kertoi, että hän oli nähnyt suuren roikaleen pitelevän pahoin pikku poikaa eikä ollut silloin voinut olla käymättä suuremman kimppuun ja antamatta hänelle selkäsaunaa. 'Se oli oikein tehty!' oli Stenbäck sanonut siihen ja päästänyt syytetyn menemään.] mutta jos hän milloin vihassaan oli mennyt liiallisuuksiin, tunnusti hän aivan avomielisesti äkkipikaisuutensa, pitäen kiinni rangaistuksen välttämättömyydestä. Kun tähän yhtyi loppumaton, alati ilmenevä rakkaus nuorisoon, unohti se helposti hänen jalon, lämpimän sydämensä vuoksi nämä heikkoudet." – Rancken muistelee, että se epätasaisuus, jota joskus ilmeni Stenbäckin suhteessa kurinpitokysymyksiin, välisti tuotti pieniä selkkauksia. Kun hän sellaisissa tapauksissa oli epätietoinen mitä tehdä, kuuluu hän toisinaan kysyneen neuvoa proosallisen järkevältä, voimakkaalta kymnaasinrehtori Odenvallilta. Neuvo annettiin rehellisesti ja hyvässä tarkoituksessa, ja Stenbäck seurasi sitä toivotulla menestyksellä.

Suullisten kertomusten mukaan voimme tähän lisätä yhtä ja toista. Kerran oli Stenbäck tyytymättömänä siihen, mitä luokka oli osannut eräässä aineessa, antanut sille pitkän kertausläksyn, vaikka oppilaiden aika olisi tarvittu muihin jo määrättyihin tehtäviin. Kun hän sitten seuraavalla kerralla teki kysymyksiä siltä alalta, joka oli kertausläksynä, ilmoitti oppilas toisensa perään, että heille ei ollut jäänyt aikaa sen kertaamiseen. Silloin Stenbäck kiivastui ja ajoi ulos koko luokan. Mutta seuraavana aamuna rukouksen jälkeen hän kehoitti koko koulua jäämään paikoilleen ja piti puheen, jossa hän tunnusti, että hän edellisenä päivänä pikaisuudessa oli erehtynyt, ja pyysi poikia antamaan anteeksi hänen vikansa. – Tämän kertoja oli itse ollut niiden oppilaiden joukossa, joita asia koski, ja hän muistaa elävästi, kuinka Stenbäckin puhe sattui nuoriin. Että hän asemassaan nöyrtyi tunnustamaan rikkoneensa oppilaita vastaan, ei vaikuttanut ainoastaan sitä, että he antoivat hänelle anteeksi, vaan että heidän sydämensä liikutuksella ja rakkaudella kiintyi häneen. – Rancken mainitsee, että Stenbäckin tapa kohdella oppilaita oli rakkaudellinen, joskus lapsellisen naiivi, ja mahdollista on, että moni voi pitää moista synnintunnustusta koulun edessä naiivisuutena. Varmaa on, että se ei kävisi päinsä kelle hyvänsä, mutta juuri se, että Stenbäck niin menetteli ja siten voitti vain enemmän rakkautta ja kunnioitusta oppilailtaan, todistaa, kuinka avoin ja puhdas hänen persoonallisuutensa oli. Oppilailla ja nuorilla on tavattoman hieno tunto erottamaan, mikä heitä kohtaavassa rakkaudessa on todellista, mikä epätotta. – Paitsi kiivautta lienee Stenbäckillä ollut toinenkin heikkous, se nimittäin, että hänellä oli suosikkeja poikain joukossa. Siinä häntä kuitenkin johti itsetiedottomasti hänen tunteensa, sillä tietensä hän ei olisi antanut sijaa vääryydelle. Eikä hän koskaan itse myöntänytkään suosivansa ketään. Kun häntä huomautettiin siitä, tuli hän hyvin pahoilleen. Niin on eräs läheinen henkilö kertonut. Olivatko oppilaat havainneet sellaista, ja mitä he siitä ajattelivat, ei ole tunnettua. – Koulun ulkopuolellakin Stenbäck koetti päästä läheisiin ja tuttavallisiin suhteisiin oppilaittensa kanssa. Hän kävi heidän asunnoissaan, antautui siellä heidän kanssansa keskusteluihin, luki heille ja heidän kanssaan j.n.e. Eräs entinen oppilas on kertonut, että rehtori kerran tuli hänen luoksensa, kun hän oli sairaana. Hän oli silloin istunut sängyn laidalle ja alkanut opettaa hänelle leikkiä, joka hyvin huvitti pikku potilasta. Muutoinkin oli hänellä tapana ottaa osaa koulupoikain leikkeihin, esim. pallonlyöntiin, jota ahkerasti harjoitettiin keväisin, sekä luistinretkiin, jotka olivat enemmän sattuman varassa. Uudessakaarlepyyssä, johon koulu Vaasan palon jälkeen muutettiin, hän oli mukana pitkällä luistinretkellä, jolloin aikaisen hämärän tullessa sytytettiin tulia jäälle risuihin ja kuiviin kaisloihin, joita oli koottu rannoilta. – Donnerkin puhuu Stenbäckin halusta panna toimeen koulujuhlia ja leikkejä, joihin jälkimmäisiin hän esim. tahtoi saada vanhan vannetanssin latinaisine lauluineen.

Vielä on puhuttava Stenbäckin yhdyselämästä Vaasan pedagogien kanssa. Paikkakunnalla oli runsaasti erilaisia kouluja, ja vähää ennen hänen tuloaan oli kymnaasin avaaminen 1844 lisännyt pedagogipiiriä useilla lahjakkailla, toimeensa innostuneilla nuorilla opettajilla. Heidän keskuudessaan syntyi ajatus muodostaa yhdistys yhteisiä asioita koskevien kysymysten pohtimista varten. Rancken kertoo, että koulunopettajayhdistys ensin perustettiin lukuvuonna 1847-48, ja oli silloin voimassa määräys, että tieteellisiä kysymyksiä saatiin käsitellä ruotsiksi, jotavastoin keskustelun ei-tieteellisistä asioista täytyi käydä suomeksi. Tämä yhdistys, jonka synty ja suomenmielinen suunta, sen mukaan kuin kertomuksesta käy näkyviin, on luettava Ranckenin omaksi ansioksi, eli sitten syksystä 1848 täysin järjestettynä koulunopettaja- yhdistyksenä, vaikka kuitenkin suomenkielen käyttäminen hylättiin (Rancken, joka näyttää harrastaneen sitä, nautti virkavapautta ja oli poissa). Kymnaasin rehtori F. J. Odenvall ja saman opiston lehtori, sittemmin arkkipiispa T. T. Renvall sekä Stenbäck toimivat innokkaimmin yhdistyksen järjestämiseksi ja sen toiminnan jatkamiseksi Päätettiin pitää kokouksia joka kuukauden 1 ja 15 p. ja keskustella jäsenten ehdottamista aineista ja kysymyksistä siten, että kukin aineen esittäjä olisi johtajana keskustelussa. Kokouksien osanottajiksi ilmoitetaan, paitsi jo mainittuja, kymnaasista matematiikan lehtori, sittemmin Helsingin normaalikoulun yliopettaja J. E. Bergroth, teologian lehtori C. Törnudd, kreikankielen lehtori G. Cannelin, kymnaasin apulainen A. Lilius y.m.; ylemmästä alkeiskoulusta konrehtori E. Wegelius, kollegat G. Malm, L. Björkman ja G. Lönnmark; alemmasta alkeiskoulusta W. Grönqvist sekä Bell-Lancasterin köyhäinkoulusta C. W. Westerholm. Myöhemmin tuli lisäksi: teknillisestä reaalikoulusta (1849) johtaja F. E. Conradi ja opettaja J. Lindskog sekä joukko nuorempia opettajia jo mainituista oppilaitoksista, esim. ranskankielen opettaja, sittemmin lehtori L. L. Laurén y.m. Kevätlukukauden lopulla 1849 täytyi yhdistyksen (järjestettynä yhdistyksenä) lakata 4 p. kesäkuuta samana vuonna annetun armollisen asetuksen johdosta, jossa säädetään, ettei mitään yksityisiä yhdistyksiä ja seuroja, myöskään tieteellisissä ja kirjallisissa tarkoituksissa, saa Suomessa perustaa ilman Hänen Keis. Majesteetiltansa siihen saatua lupaa. Kuitenkin käsitettiin kielto Vaasassa niin, ettei rikottaisi alamaista uskollisuutta, jos tilapäisesti yhdessä neuvoteltiin pedagogisista kysymyksistä, koska siten arveltiin kymnaasi- ja kouluasetusten määräysten ainoastaan täydellisemmin voivan tulla täytetyiksi. Sellaisia tilapäisiä kokouksia pidettiin sitten miltei yhtä usein kuin ennen määräaikaisia, kunnes harrastus vähitellen laimeni, niin että yhdistyksen toiminnan voi katsoa kokonaan lakanneen, kun kaupungin palo 1852 hajoitti koulut opettajineen.

Yhdistyksen pöytäkirjat ja persoonalliset muistot lähteenään on Rancken kertonut Stenbäckin osuudesta seuran toimintaan. Tosin ovat hänen lausuntonsa pöytäkirjaan otetut suurimmassa lyhykäisyydessä, mutta silti ne valaisevat hänen käsitystään useista pedagogisista kysymyksistä. Seikkaperäiselle esitykselle Stenbäckin pedagogisista ajatuksista ovat siten yhdistyksen asiakirjat tärkeänä lähteenä, mutta koska emme, kuten luvun alussa on huomautettu, voi syventyä siihen, riittänevät tässä ainoastaan muutamat piirteet, jotka näyttävät tähdellisimmiltä.

Todellisen yhtenäisyyden aikaansaamiseksi maan alkeisopistojen opetuksessa ja kurinpidossa Stenbäck katsoo erityisen opetustoimen hallituksen tarpeelliseksi ja arvelee asian luonnon vaativan, että käytännöllisillä koulumiehillä on siinä edustajansa, jotavastoin jonkun kirkonmiehen tuli olla etupäässä, jotta yhteys kirkon kanssa olisi turvattu. – Opettajain kehittämistä varten olisi perustettava opettajaseminaareja, jota paitsi opettajaksi aikovien tulisi jonkun aikaa harjoittautua toimeensa mallikoulussa. – On luonnotonta ja turmiollista, että koulu ja kymnaasi pidetään kahtena eri oppilaitoksena; toivottavaa olisi sen sijaan saada yksi koulu, uudestaan järjestettynä ja laajennettuna, mutta saman kurinpidon ja rehtorin alaisena. – Kurinpitoon katsoen Stenbäck vastusti sitä mielipidettä, joka periaatteesta tahtoi hylätä ruumiillisen kurin ja asettaa sijaan häpeärangaistukset, joilla hänen on mahdoton nähdä mitään muuta järkevästi voitavan tarkoittaa kuin ojentaa rikkojaa herättämällä ja kiihoittamalla hänen kunniantuntoaan, siis ei karttamaan vääryyttä, vaan ihmisten tuomiota – vaikutin, jonka hän katsoo epäsiveelliseksi ja turmiolliseksi. – Oppikoululle on itseopiskelu, järjestetty itsetoiminta, mitä tärkeintä; sen vuoksi pitäisi korkeamman alkeiskoulun molemmilla yläluokilla joka kuukausi 2-3 päivää perätysten käytettämän valvonnanalaiseen, opettajan ohjauksen mukaiseen itseopiskeluun jossakin aineessa. – Kiihoittaa halua kirjailemiseen, joka on aikamme turhamielisiä ja turmiollisia helmasyntejä, näyttää ylen arveluttavalta. Jos oppilaat kirjoittamalla helppoja, yleisiä ja heille sopivia aineita totutetaan äidinkielellään virheettömästi, oikein ja selvästi esittämään selvän ajatuksen, on se kylliksi. – Latinankieliset puheharjoitukset alkeisopistoissa, s.o. muutamain latinaisten lausepätkäin päähänpänttääminen, ovat yhtä naurettavia kuin hyödyttömiä ja aikaa kuluttavia. Sitävastoin tulisi elävien kielten opettamiseen aina yhdistää käytännöllisiä harjoituksia. – Kristillisyys ei ole järjen eikä myöskään sydämen asia, vaan omantunnon, ja sen vuoksi olennaisesti erotettu kaikista inhimillisistä oppiaineista. Siitä seuraa muun muassa, että sen opetuksenkin täytyy olla kaikesta muusta opetuksesta eroava, että opettaja, joka on varustettu kaikella mahdollisella opilla, sivistyksellä ja pedagogisella kyvyllä, silti ei vielä ole kykenevä oikein opettamaan kristinoppia, joka hänelle on ja pysyy tuntemattomana maana, ellei hänellä itsellään ole Jumalan herättämää ja alati valpasta omaatuntoa. Tämä ennen kaikkea, koska kristinuskon opetus ei riipu etupäässä opetustavasta, vaan opettajan persoonasta. Mitä tapaan tulee, on alkuna oleva itse Raamatun oikein järjestetty lukeminen ja sitten Lutherin katkismuksen ulkoaoppiminen. Eikä jälkimmäistä saa lykätä varttuneempaan ikään, sillä jos ei mitään tule oppia ulkoa, ennenkuin sen käsittää, niin on vaara edessä, ettei koskaan sellaista aikaa tule, varsinkaan kristinuskoon nähden, tuohon Jumalan viisauteen, joka kaikelta maailman viisaudelta on salattu. Jos lapsi ilman mitään ylen tarkkaa ymmärrysselitystä saa itse Raamatusta lukea tärkeimmät kohdat ja sitten oppii Lutherin vähän katkismuksen hyvin ulkoa – johon sopivain raamatunlauseiden ja virsien lukemisen saattaisi yhdistää – niin se on saanut totisen perustuksen kristinuskon-tiedolleen ja sitä paitsi muistiinsa aarteen, joka aikanaan voi näyttää energisen elinvoimansa. Mutta tämä opetus on kodin ja vanhempain asia, ja sen tulee olla jo tehty, kun poika otetaan yleiseen kouluun, missä sen laiminlyömistä tuskin voi enää korvata. Koulussa kärsii uskonnon opetus enimmin soveliaan oppikirjan puutteesta. Jos sellainen olisi olemassa, sovitettu, kenties mieluimmin katekeettisessa muodossa, Lutherin vähän katkismuksen mukaan ja tarkoituksenmukaisesti jaettu peräkkäisiin kursseihin sekä ennen kaikkea puhtaan ja elävän kristillisen valon läpitunkema, niin se voisi varsin hyvin käsittää kaiken sen, mitä koulussa tarvitsee opettaa tässä aineessa. Jos lisäksi tulee hyvä piplianhistoria, mieluimmin Raamatun omilla sanoilla, ja yläluokilla lyhyt johdatus Raamatun eri kirjoihin ja luterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin, niin ei näytä mitään enempää syyllä voitavan vaatia. Pääasiana on, että opettaja kykenee tekemään tämän opetuksen eläväksi, hedelmälliseksi ja vaikuttavaksi. – Velvoitus määrättynä aikana käydä jumalanpalveluksissa on suorastaan naurettavaa. —

Nyt esittämässämme lienee kyllin, sillä jos yhdistetään nämä lausunnot aikaisempiin, lienee Stenbäckin pedagoginen kanta jotenkin selvä. Se mitä hän useimmin ja hartaimmin vaati, on persoonallisuuden osallisuus työhön, ja että opettajan persoonan tulee olla kristillisyyden läpitunkema ja valaisema. Tovereiden kanssa keskustellessa oli tämä, joskaan ei itsessään mitään uutta, Stenbäckin alkuperäinen ja itsenäinen puoli. Jos opettaja vakaumukseen ja siitä johtuvaan siveelliseen vaellukseen ja pyrkimykseen katsoen vastasi asetettua vaatimusta, oli hänen mielestään suuri vapaus myönnettävä hänelle toiminnan yksityisseikkoihin nähden. Koulun-ihanteensa on Stenbäck kuvannut eräässä kirjeessään (päiväämättömässä, mutta luultavasti vuodelta 1855) arkkipiispa Bergenheimille seuraavin sanoin: "Kuvittelen mielessäni koulua, johon rehtori, jonka aina tulee olla sen varsinainen spiritus rector, on otettu mahdollisimman tarkalla valinnalla etupäässä katsomatta ikään ja virkavuosiin; jossa hän hoitaa koko koulun uskonnonopetusta ja siten sen yhteisenä sielunhoitajana voi vaikuttaa sen siveelliseen tilaan, mistä hän on vastuunalainen; jossa hänellä on ratkaiseva ääni muita opettajia asetettaessa, jotta välttämätön yhteys ja yhteisvaikutus tulisi mahdolliseksi – edellyttäen että kutsumukseensa riittävästi valmistuneita ja kehittyneitä henkilöitä on saatavissa; jossa hän sidottuna niin vähiin yksityiskohtaisiin määräyksiin kuin mahdollista, koska hän joka tapauksessa on yleisön lakkaamattoman silmälläpidon alainen, saa, vastuunalaisena muille toiminnastaan, järjestää koulun sisäiset seikat niinkuin olot vaativat kuvittelen mielessäni sellaista koulua ja luulen, että se pian on osoittava, että elävän persoonallisuuden voima kaikessa kasvatuksessa voi aikaansaada enemmän ja toista kuin viisaimmatkin muodolliset järjestelyt ja määräykset. Ei ole ollut oikeita henkilöitä käytettävänä siihen, kenties suureksi osaksi sen tähden, ettei ole ollut rohkeutta uskoa henkilölle samaa mitä muodolle, ja että liian paljon on kiristetty edellistä jälkimmäiseen, vaikka kuitenkin ainoana luotettavana takeena ihmiskunnan tärkeinten asiain oikeasta ohjaamisesta on henkilöiden oikea valinta ja oikea käyttäminen, mutta ei lakien, laitosten y.m. täydellisyys, joita muodollinen viisautemme puuhalla ja vaivalla on keksinyt ja tuottanut."

Siinä näemme idealistin ja runoilijan tulevaisuudenunelman koulusta! Vähän hän tunsi todellisuutta, jos hän uskoi, että tämä ihanne nykyisinä aikoina saattaisi voittaa suosiota tai että se olisi mahdollinen toteuttaa. Ja kuitenkin on hänen ajatuksessaan syvä totuus, usko puhtaan, ylevän persoonallisuuden ratkaisevaan merkitykseen ihmiskunnan kulussa valoa kohti.

Tila ei ole sallinut meidän tehdä selkoa yhdistyksen muiden jäsenten mielipiteistä. Kuitenkin sanottakoon, että heidän joukossaan oli monta etevää pedagogia ja että useita edelläselostettuja ajatuksia, joita myöhempänä aikana on toteutettu, kannattivat muutkin ja kenties joku esittikin ennen kuin Stenbäck sen teki. Yleensä näyttää sopu vallinneen kokouksissa, mutta Rancken antaa kuitenkin tietää, että Stenbäck toisinaan sai osakseen nurjuutta toisten opettajain puolelta. Hänen esityksensä tästä kuuluu: "Stenbäck kuului siihen vakavasti uskonnolliseen suuntaan, jota suvaittiin nimittää pietismiksi, jota pidettiin epätieteellisenä ja joka siihen aikaan vielä enemmän ilmeni, monelle vastenmielisenä, reaktsionina edellistä ajansuuntaa vastaan, varsinkin muutamain sen kannattajain suvaitsemattomuuden vuoksi. Ei kumma siis, jos, apuna kenties rahtusen verran vanha suomalainen vikamme: kateus etevyyttä kohtaan, jonkunmoista nurjamielisyyttä toisinaan olisi tuntunut Stenbäckiäkin kohtaan tämän suunnan edustajana, varsinkin kun johtava henkilö (Odenvall) katsoi hänen kurinpitonsa joko perustuvan vääriin pedagogisiin periaatteihin tai olevan epäjohdonmukaisen ja näki siitä koituvan vaaroja omalle oppilaitokselleen, sekä kun hän käytännöllisen kokemuksensa nojalla tahtoi ylempine oppilaitoksineen pitää jonkunmoisen etusijan." Siitä valosta, minkä Ranckenin kertomus luo asiaan, voimme ymmärtää, että Stenbäckin suoruus ja alituinen huomauttaminen, että pedagogisen samoinkuin kaiken inhimillisen toiminnan tuli perustua oikeaan kristillisyyteen, ei aina tuntunut mieluiselta muista.

Kerran ilmeni kymnaasin rehtorin ja ylemmän alkeiskoulun rehtorin kilpailu suorastaan koomillisella tavalla. Arkkipiispa Edvard Bergenheim, joka 1850 oli nimitetty korkeaan virkaansa, oli ilmoittanut tulevansa saman vuoden syyslukukautena tarkastamaan Vaasan oppilaitoksia. Lausuakseen hänet tervetulleeksi synnyinseudulleen ja asianmukaisella juhlallisuudella vastaanottaakseen hänet kouluunsa Stenbäck oli kirjoittanut muutamia runosäkeitä "Maamme" laulun sävelelle ja antanut oppilaiden laulunopettajan johdolla harjoittautua laulamaan ne. Laulunopettaja mainitsi asiasta Odenvallille, ja tämä ei katsonut lainkaan sopivaksi, että vastaanotto kymnaasissa olisi vähemmin juhlallinen. Kun hän arvasi, että arkkipiispa ensin oli tuleva hänen opistoonsa, päätti hän ennättää Stenbäckistä edelle kirjoittamalla itse tervehdysrunon samalle sävelelle. Niin tapahtuikin. Hän sepitti runonsa ja laulatti sen kaikkien kymnaasin opettajain puolesta oppilailla, kun arkkipiispa oli tarkastuskäynnillään. Kun tämä tapahtui 27 p. syyskuuta ja ylempi alkeiskoulu tarkastettiin vasta 28 p., luuli Odenvall, että Stenbäck näyttäisi matkijalta! Ranckenin mukaan lienee Stenbäck vain nauranut asialle, ja kun sitten molemmat tervehdykset julkaistiin paikkakunnan lehdessä, Ilmarisessa (1850, n: o 78, 2 p. lokakuuta), lienee kyllä jokainen huomannut, kummallako puolen oli enemmän runoutta, joskin kymnaasin rehtorin runo sai sijansa alkeiskoulun rehtorin tekemän edellä. Stenbäckin säkeet seuraavat tässä: [Nämä säkeet painettiin myöskin erikseen annettavaksi kunnianosoituksen saajalle: Till Erke-Biskopen m.m. Edvard Bergenheim. Vaasassa, P. M. F. Lundbergin kirjapainossa, 1850.]

 
    Välkommen till vår bygd igen!
    Du kommer känd och kär.
    Dig möter som en gammal vän
    Här månget älskadt minne än;
    Det trogna land du skådar här,
    Din barndomsbygd det är.
 
 
    Här blommade i glans en tid
    Din lefnads gyllne vår;
    Och här den kraft slog rot i frid,
    Som pröfvats har i lifvets strid;
    Och här du gjöt din första tår
    I dina barndomsår.
 
 
    Du kommer åter lika kär,
    Men dyrare ändå.
    Ty hvad för oss det högsta är,
    Nu främst du på ditt hjärta bär;
    Och tysta böner här också
    För dig till himlen gå.
 
 
    Men äfven om de unga gladt
    Din ömhet vårdar sig.
    Till deras värn du blifvit satt;
    Välan, sin egen enda skatt,
    Sin kärlek varm och innerlig,
    Den ge de ock åt dig.
 
 
    Än fattiga de äro väl
    På vishet som på år;
    Men hoppets fröjd i deras själ
    Är dem en ymnig arfvedel,
    Och mot den tid, som förestår,
    De ropa: du är vår!
 
 
    Ack, gryr det ej i ljusa drag
    Alltmer vid himlens rand? —
    Det kommer väl en gång den dag,
    Då denna kraft, som än är svag,
    Får tjäna gladt med håg och hand
    Sitt folk och fosterland.
 
 
    [Tervetullut seudullemme taas!
    Sinä tulet tuttuna ja rakkaana.
    Sinua kohtaa täällä vielä moni rakas muisto
    ikäänkuin vanha ystävä;
    se uskollinen maa, jonka täällä näet,
    se on sinun lapsuutesi seutu.
 

Täällä kukki kerran loistossaan elosi kultainen kevät; ja täällä juurtui rauhassa se voima, joka on koeteltu elon taisteloissa; ja täällä vuodatit ensi kyyneleesi lapsuutesi vuosina.

Sinä palaat jälleen yhtä rakkaana, mutta kalliimpana kuitenkin. Sillä ensimmäisenä sinä kannat rinnallasi sen, mikä meille on korkeinta; ja hiljaiset rukoukset kohoavat puolestasi täälläkin taivaihin.]

Mutta nuoristakin sinun hellyytesi pitää ilolla huolta. Heidän turvakseen sinä olet asetettu; niinpä he myöskin antavat sinulle oman ainoan aarteensa, lämpöisen ja hartaan rakkautensa.

Vielä he tosin ovat köyhät niin viisaudesta kuin vuosistakin; mutta toivon riemu heidän sielussaan on heidän runsas perintöosansa, ja ajalle, joka on vastassa, he huutavat: sinä olet meidän!

Ah, eikö sarasta valoisin juovin yhä enemmän taivaan rannalla? – Kerran kyllä koittaa se päivä, jona tämä voima, joka vielä on heikko, saa ilolla palvella käsin ja sydämin kansaansa ja synnyinmaatansa.]

* * * * *

Se aukko, jonka Evankelinen Viikkolehti oli jättänyt, ei ollut täyttynyt, ja puute oli tuntuva yhä edelleen kaikille niille, jotka ymmärsivät kristillisyyden julkisen äänenkannattajan arvon. Stenbäckin tunnettu kirjailijakyky teki, että ystävät kehoittivat häntä vielä kerran asettumaan teologisen aikakauskirjan etupäähän. Kukaan ei käsittänytkään paremmin kuin hän sellaisen tärkeyttä ja tarvetta, mutta hänellä oli monta syytä epäröidä, etupäässä se, että koulu antoi hänelle kylliksi tekemistä, ja sitä lähinnä se, että – "hellä purtu, arka lyöty". Kuitenkin hän vihdoin suostui. Joulukuun 13 p. 1846 on Wasa Tidningissä tiedonanto, että siellä tulee julkaistavaksi uusi aikakauskirja nimeltä "Theologisk Tidskrift för Lutheraner". Uutinen oli kuitenkin liian hätäinen, sillä siihen aikaan oli tuskin helpompaa kuin vuonna 1900 Suomessa perustaa uutta julkista äänenkannattajaa. Vasta kesällä 1847 senaatti myönsi luvan aikakauskirjan julkaisemiseen, "vaikka jo kuului toista, ja minä hiljaisesti iloitsin siitä", kirjoittaa Stenbäck Julius Berghille. Jonkun ajan hän oli aikeissa lykätä yrityksen toteuttamisen vuoteen 1849, siinä toivossa että oikeus ei lykkäyksen tähden menisi. Mutta 2 p. joulukuuta 1847 hän kuitenkin kirjoittaa Hjeltille, joka tässäkin puuhassa oli hänen asiamiehenään Helsingissä, että aikakauskirja peruuttamattomasti oli alkava uudelta vuodelta ja siitä siis heti ilmoitettava. Se mieliala, jonka vallitessa päätös tehtiin, ilmenee seuraavasta Berghille kirjoitetun kirjeen otteesta (20 p. jouluk. 1847): "Kirjeesi ynnä ukon kirjoituksen olen saanut. Paljon arveltuani ja suurella vastahakoisuudella tein asiasta toden, saatuani ukon lausunnon. Olet luultavasti nähnyt, että lehti nyt on ilmoitettu. En saata sanoa, kuinka perkele on minua kiusannut tällä asialla. Vielä olen pelossa ja sydämenahdistuksessa, kun ajattelen yrityksen tärkeyttä ja sitä taakkaa, joka sen kautta on tullut minun kannettavakseni, jolla on niin vähän aikaa siihen käytettävänä. Kuitenkin koetan vielä säilyttää toivon, että Jumala on antava voimaa, kun se koskee hänen asiaansa. Tuskinpa saanenkaan, ainakaan aluksi, apua muilta; Essen ainakin on vaipunut epätoivoon ja tekee parhaansa minua peloittaakseen. Mutta kun kaikissa tapauksissa nyt on jo mahdoton vetäytyä takaisin, täytyy minun kaiketi yrittää niin hyvin kuin voin, jos sitten käykin sen mukaan." – Tästä nähdään, että jonkunmoinen kehoitus Paavo Ruotsalaiselta ("ukolta") oli vaikuttanut ratkaisevasti Stenbäckiin.