Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 23

Niin näytti kaikki olevan selvillä ja Stenbäck pakotettuna kantamaan taakkaa, jonka hän vastahakoisesti oli sälyttänyt hartioilleen. Ensimmäinen vihko oli ilmestyvä helmikuun alussa, ja postilaitos vastaanotti jo uuden aikakauskirjan tilauksia. Silloin astuivat "sancti patres pyhässä kaupungissa", kuten Stenbäck eräässä kirjeessään nimittää Turun tuomiokapitulia, pelastavina enkeleinä väliin. "Vihdoinkin", kirjoittaa hän tästä (3 p. maalisk. 1848) Hjeltille, "lähes kahden kuukauden miettimisten ja viivyttelyjen jälkeen on Turun tuomiokapituli antanut päätöksen teologisen aikakauskirjan I: sen vihon käsikirjoituksesta ja kieltänyt kaikki tyynni. 15-20 arkista on tuskin yhtä arkkiakaan hyväksytty (!)." Ja hän jatkaa sitten: "Kun ymmärrettävästi tällä pienellä tähteellä en voi tehdä mitään, eikä minulla myöskään ole omaatuntoa yhä edelleen kirjoittaa tuomiokapitulille ja sen merkillisille vaatimuksille mieliksi, niin en voi muuta kuin vetäytyä väkivallan tieltä ja luopua koko yrityksestä." – Hän pyytää lopuksi Hjeltiä puhuttelemaan postihallitusta tarpeellisista toimenpiteistä, jotta tilaajat saisivat rahansa takaisin.

Se ei tunne Stenbäckiä oikein, joka luulee, että hän tämän vastoinkäymisen johdosta olisi laskenut kynänsä. Päinvastoin näemme hänen usein käyttävän sitä. – Kahtena ensimmäisenä vuotenaan Vaasassa hän omisti paljon aikaa siihen kirkkolain ehdotukseen, joka silloin oli tarkastettavana ja josta rovastikuntain papistoa oli kehoitettu antamaan lausuntonsa. Ensi kerran hän lausui julkisesti mielipiteensä tästä tärkeästä kysymyksestä kirjoituksessa "Kyrkolagförslaget, I" Wasa Tidningissä (1847, n: o 35 ja 36). Tähän kirjoitukseen, jonka toista puolta ei lehdessä näkynyt, vastasi kaksi nimimerkitöntä eri lähettäjää. N: o 50:ssä Stenbäck selitti olevansa yhtä halukas kuin velvollinen vastaamaan tehtyihin vastaväitteihin, mutta ei aika eikä tila sallinut sen tapahtua sanomalehdessä. Vastaus ei jäänytkään tulematta, vaan ilmestyi kirjan muodossa nimellä "Theologiska Tractater, II". [Vaasassa, P. M. F. Lundbergin kirjap., 1848.] Siinä kohtaamme ensin jo mainitun Wasa Tidningissä olleen kirjoituksen ja sitten nimityksellä "Commentarier" vastauksen molemmille lähettäjille sekä lopuksi jatkon edelliseen kirjoitukseen: "Kyrkolagförslaget, II." Selonteko tästä vahvistamatta jäänyttä lakiehdotusta koskevasta kirjoituksesta tulee tässä sitä vähemmän kysymykseen, kun tarkastajan kanta pääpiirteissään ilmenee siitä lyhyestä, niin ikään hänen kirjoittamastaan lausunnosta, [Painettu J. A. Cederbergin Historiallisissa kokoelmissa, I, Turussa, 1886.] jonka yhdeksän pappissäädyn jäsentä Vaasan ja Mustasaaren pitäjästä yhteisesti antoi asiasta. Tämä lausunto on itse asiassa vain yhteenveto Stenbäckin kirjoituksista. Johdannoksi sanotaan siinä, että kirkkolailta voi ja tulee vaatia, että se turvaa puhtaan opin, että se edistää kristillistä elämää, että se järjestää kirkon hallinnon ja hoidon kirkon luonteen ja Raamatun määräämien periaatteiden mukaisesti. "Mutta juuri näissä pääasiallisissa kohdissa ehdotus loukkaa kirkkoa mitä syvimmin, tai oikeammin hajoittaa ja tekee tyhjäksi sen kokonaan. Ensimmäiseen kohtaan nähden se tapahtuu sillä tavoin, että ehdotus tahtoo pysyttää ainoastaan Confessio Augustanan, sulkien pois kirkon muut tunnustuskirjat, jotka ovat mainitun tunnustuksen välttämättömänä selityksenä ja kehityksenä." Siten avataan ovi sille "peloittavalle sekaannukselle, joka tätä nykyä raatelee protestanttista kirkkoa muissa maissa". Olisi "tuomittavaa petosta Jumalaa ja omaatuntoamme vastaan olla panematta mitä juhlallisin vastalause ehdotuksen esimerkittömälle yritykselle kumota useimmat tunnustuskirjamme ja siten kuolettavasti vahingoittaa kirkkomme sisintä elämänydintä". Mitä toiseen kohtaan tulee, niin "ehdotus tahtoo jälleen herättäen eloon luonnottomat lait n.s. yksityisiä seuroja, s.o. seurakunnan vakavimpien jäsenten keskinäiseksi mielenylennykseksi pitämiä hartaudenharjoituksia vastaan, vastustaa ja sortaa kristillisen elämän ensimmäistä ja luonnollisinta ilmausta. Tunnettua on, että nämä lait, jotka johtuvat hierarkkisen episkopaalijärjestelmän puistuttavista kuolonvavahduksista ja jotka niin usein ovat tarjonneet tukea ja aseita sokealle uskonnonvihollisuudelle, eivät koskaan ole vaikuttaneet kirkossa muuta kuin vahinkoa ja rauhattomuutta. Kokemus on kauan todistanut niiden hengettömyyttä ja epäkirkollisuutta vastaan yhtä paljon kuin ne jo itsessään saattavat kaiken inhimillisen oikeuden- ja kohtuudentunnon kuohuksiin, kun näet ei ole mitään järkevää syytä, miksi kristillistä seurustelua enemmän kuin mitään muuta inhimillistä seurustelua vastustettaisiin ankarilla rangaistuslaeilla ja kristittyjen kokoontuminen uskonnollisessa tarkoituksessa katsottaisiin enemmän vaaraa ja turmiota tuottavaksi kuin muut kokoontumiset, joilla on kieltämättä epäiltävämpi luonne. Sen vuoksi onkin nykyajan suvaitsevaisuus kaikkialla vastustanut näitä lakeja. Mutta ainoastaan täällä ehdotus tahtoo ne säilyttää, jopa yhä kiristää niitä haitaksi myöskin papistolle ja sen ottamalle velvoitukselle julkisesti ja yksityisesti hoitaa sanankuulijainsa opetusta ja mielenrakennusta." – Kolmannen kohdan suhteen "olemme kummastuksella huomanneet protestanttisen kirkko-oikeuden historiallisen kehityksen ja koko 300-vuotisen taistelun oikean evankelisen kirkkojärjestyksen saavuttamiseksi ehdotuksessa jätetyn kokonaan huomioonottamatta". Ehdotus on laadittu episkopaalijärjestelmän pohjalle samoinkuin kirkkolaki vuodelta 1686. "Lakiasäätävä ja päättävä valta on yksinomaan pappien käsissä, ja kirkon on ainoastaan totteleminen ja noudattaminen, mitä nämä herrat suvaitsevat säätää. Seurakunnat ovat, täydellisesti ristiriidassa kaikkien evankelisten periaatteiden kanssa, suljetut pois aktiivisesta kirkollisesta toiminnasta, ja niitä kohdellaan holhouksenalaisina, joiden tulee sokeasti kulkea talutusnuorassa. Mutta se, että ehdotuksen pappisvaltainen väkivalta ja tyrannius voittaa itse episkopaalijärjestelmän ankarimman muodon, on todella mieltäkuohuttavaa." Tämä tuomio koskee ehdotuksen määräystä "yleisen pappeinkokouksen" kokoonpanosta. Siihen tulisivat näet ottamaan osaa ainoastaan piispat, yksi jäsen kustakin tuomiokapitulista ja yksi kirkkoherrani valitsema kirkkoherra jokaisesta rovastikunnasta. "Koko muu papisto on niinmuodoin poissuljettu kaikesta osallisuudesta siihen, omistamatta mitään sananvaltaa, saati sitten maallikkojen suuri joukko, joka muodostaa kirkon. Kuitenkin on tässä kokouksessa käsiteltävä kysymyksiä evankeliumi- ja virsikirjain, jumalanpalveluskäsikirjain, opetuskirjain hyväksymisestä, jopa oppia ja sen hoitoa koskevista kysymyksistä – sanalla sanoen kaikista kirkon korkeimmista ja kalleimmista eduista. Nyt tulevat nuo etuoikeutetut niistä neuvottelemaan, määräämään ja ratkaisemaan, ilman että kirkolla siihen on vähääkään sanomista – sen on sokeasti alistuminen heidän päätöksiinsä ja määräyksiinsä, jotka varmemmaksi vakuudeksi asetetaan 'Korkeimman Vallan vahvistettaviksi'. Mitä tästä enää puuttuu, jotta paavillinen despotismi olisi täydellinen? Me kauhistumme sitä syvää alennusta, joka moisista säännöksistä voi ja jonka niistä täytyy tulla Kristuksen kirkolle synnyinmaassamme, ja rohkenemme toivoa, että meidän kristillinen ja valistunut esivaltamme ei koskaan ole vahvistava moista väkivaltaa."

Lausunto siirtyy sitten yksityisiin säännöksiin, mutta me tyydymme siihen, että edelläolevilla sitaateilla olemme tutustuttaneet lukijan tämän salamoivan arvostelun tärkeimpiin kohtiin. Huvin vuoksi mainittakoon, että kolme allekirjoittaneista on katsonut asiakseen panna vastalauseen "julkeaa kirjoitustapaa" vastaan. On aina ihmisiä, jotka eivät voi erottaa vakaumuksen suoruutta julkeudesta.

Missä määrin Stenbäckin arvostelu vaikutti taantumusmielisen lakiehdotuksen sillensä jäämiseen, emme tiedä, mutta joka tapauksessa se on kauneimpia lehtiä hänen kirkollisessa kirjailussaan.

"Traktaattien" toisen vihon esipuhe osoittaa, että tekijä on ajatellut seuraavien ilmestyvän "niin usein kuin aika ja asianhaarat sen myöntävät tai vaativat", jonkunmoisena teologisen aikakauskirjan vastineena. Vihkojen oli määrä sisältää nimitettyjen tekijäin kirjoittamia tutkimuksia joko suomen- tai ruotsinkielellä sekä ilmoituksia teologisesta kirjallisuudesta. Tämäkin tuuma jäi toteuttamatta, sillä toinen vihko oli viimeinen. Siinä on kuitenkin näytepalasina ilmoituksia kolmesta eksegeettisestä teoksesta ja kahdesta kirkko-oikeuden alaa käsittelevästä. Jonkunmoisena jälkikaikuna tästä voi pitää erään Ilmarisessa (1851, n: o 4 ja 5) julkaistun kirjoituksen "Käynti kirjakaupassa", johon Stenbäck on yhdistänyt 18 lyhyttä ilmoitusta parista raamatunpainoksesta, saarnakokoelmista, virsikirjoista, hengellisistä laulukokoelmista, oppikirjoista y.m. Arvostelut ovat lyhyitä, ytimekkäitä ja syväkatseisia. Näytteeksi otamme seuraavan kappaleen:

"Den Gamles Hem, af W. Adams, öfvers. från Engelskan. Tukholmassa, 1850. Emme tiedä erehdymmekö, mutta meistä on kuin kohtaisimme vilahduksen korkeinta, puhtainta, kirkkainta runoutta tässä pikku kirjassa, tuoksun suljetusta paratiisista, valon pilkahduksen yli hämärien syvänteiden, sanattoman hymyilyn surumielisyyden kyynelten kesken. Lukekoon ken tahtoo sen toisilla silmillä; meistä on toistaiseksi tämä yksinkertainen kertomus järkevän proosallisella sävyllään ja itsestään antamine naiiveine selityksineen paljon korkeammalla kuin monet kehutut nerontuotteet suurine vaatimuksineen."

V. 1850 Stenbäck julkaisi pienen kirjan nimeltä "Salatusta elämästä. Lauseita ja ajatelmia" (Ur det dolda lifvet. Språk och tankar). [Vaasassa, P. M. F. Lundbergin kirjap.] Mottona nimilehdellä on raamatunlause: "Älä ole viisas mielestäsi, vaan pelkää Herraa." (Sanani. 2: 7.) Lyhyt esipuhe kuuluu taas: "Pitkä ei ole aina perinpohjaisinta. Totuus voi kulkea salamana, mutta sattuuko se ja mihin ja kuinka – se on Herran kädessä." Sisällyksenä on päällekirjoituksettomiin ryhmiin järjestetty kokoelma Evankelisessa Viikkolehdessä olleita ajatelmia ja lauseita, osittaisin muutoksin ja lyhennyksin. Enin osa on hänen omaansa, mutta myöskin sitaatteja Lutherista ja muista esiintyy. Kokonaisuutenaan voi sitä pitää lopputuloksena Stenbäckin jo 17-vuotiaana osoittamasta pyrkimyksestä lyhyissä ajatuksissa lausua ilmi elämänkokemuksensa ja vakaumuksensa.

Kuten nimi osoittaa, ovat lauseet uskonnollisia. Ainoastaan joku, esim. lause: "Kansallisen turmeluksen voi parantaa ainoastaan kansallinen kärsimys", ei ole tavallisessa merkityksessä uskonnollinen, vaikka Stenbäck tosin käsitti sen siksi. Hänestä näet ei ollut olemassa erotusta uskonnon ja elämän välillä, joka on niin tavallinen ihmisten käsityksessä. Luulemme siis, että voisi tästä vähäisestä, tosin ainoastaan hartautta tarkoittavasta kirjasesta koota koko hänen sisäisen henkilönsä ja elämänkatsantonsa kuvaavat piirteet, kristillisyyden kehittäminä. Jos siten panee huomion persoonalliseen puoleen, saavat monet lauseet erityisen merkityksen. Niin esimerkiksi seuraava: "Köyhissä ja mataloissa majoissa löydän usein uskoa, toivoa ja rakkautta; mutta suurissa, kauniissa ja rikkaissa taloissa en tavallisesti tapaa ollenkaan näitä kolmea asiaa, tai ainoastaan surkeina, viheliäisinä ja laihoina. On tosin molemmissa luokissa poikkeuksiakin; mutta tavallisesti viihtyvät kuitenkin nämä kolme kasvia paremmin laihassa kuin lihavassa maassa. Sen vuoksi kiitän kaitselmusta, joka antoi suurimmalle osalle ihmisistä asunnoksi matalat ja köyhät majat." Siinä meillä on uudessa muodossa sama perusajatus kuin runossa "Suomalainen synnyinmaani". – Runoelmista opimme tuntemaan Stenbäckin nuoruudessaan ja sinä aikana, jolloin hän taisteli parannuksen ensimmäisen taistelun; lauseissa "salatusta elämästä" näemme hänen myöhemmän kehityksensä. – Kun uusi painos hänen runoelmiaan julkaistaan, tulisi tämä unohtunut kirjanen liittää niihin. Noiden 225 ajatelman joukossa on muutamia todellisia gnoomillisen runouden helmiä.

Tämä kirjanen oli ollut Stenbäckillä työnä kesällä 1849, niinkuin voi päättää siitä, että tuomiokapitulin painolupa on päivätty 19 p. joulukuuta mainittuna vuonna; kesällä 1850 hän taas toimitti uuden painoksen runojaan, joka ilmestyi jouluksi. Siinä oli työnä tarkastaa ja tehdä pieniä oikaisuja ja korjauksia ensimmäiseen painokseen sekä lisätä uusia runoelmia. Niitä on "Morsian", "Sanat maisterin vihkiäisissä 1836" ja "Ylioppilaslaulu" ajalta ennen 1840, "Suomalainen synnyinmaani", "Tähti", "Heränneen huokaus", "Oi tokkohan?" samoinkuin "Vastasyntyneelle" ("Katkelmien" joukossa) ja "Lydian aamulaulu" (molemmat kirjoitetut 1842 Lydia von Essenille Espoossa) vuosilta 1840-43 sekä "Eräs päivä" vuodelta 1844, jotavastoin ainoastaan kaksi, "Beda" ja "Suomalainen arkkiveisu", on viimeisten kuuden viikon ajalta ennen toisen painoksen julkaisemista. Kun lisäksi voi todennäköisyydellä otaksua, että myöskin "Beda" samoinkuin ensimmäiseen painokseen otettu "Badegundis" on vuodelta 1840, koska ne molemmat ovat vapaita mukailuja L. Th. Kosegartenin runoelmista, osoittaa tämä silmäys, kuinka mykäksi runoilija oli tullut. Ajalta 1844:n jälkeen aina 60-luvun loppuun asti tunnemme vain yhden ainoan syntymäajaltaan tietyn runoelman, nimittäin edellä painetun tervehdyksen arkkipiispa Bergenheimille. Tämän rinnalla voidaan mainita ainoastaan käännösrunoelma "Suomalainen arkkiveisu", joka myös painettiin 12-taitevihkoseen "Elfva andeliga sånger till väckelse och uppmuntran". [Vaasassa, P. M. F. Lundbergin kirjap.] Vihon julkaisi Stenbäck, jonka nimeä kuitenkaan ei ole mainittu, sillä laulut eivät ole hänen omia sepittämiään. Luultavasti ne on valittu samanlaisista kokoelmista. Heränneet lauloivat niitä yleisesti, ja ne tulivat monille "Sionin virsien" sijaan, joka kokoelma oli suurempi ja siis kalliimpi. Stenbäckin kääntämää laulua, joka kuvaa taivaan ihanuutta ja valittujen autuutta, varsinkin laulettiin halulla, ja moni, joka on elänyt nuoruutensa ajan Pohjanmaalla, ympäristössä, jossa pietismillä oli kannattajia ja ystäviä, ja jonka muisto ulottuu 50-luvulle, on vielä kuulevinaan tuon surumielisen, sanoille omituisena vastakohtana soivan sävelen äidin tai sisaren huulilta.

Myöskin vuodelta 1851 on eräs teos mainittava. Kirja, jonka nimi on: "Thomas Arnold, Rektor i Rugby England. Biografiskt utkast utgifvet af Lars Stenbäck", on yhteenveto Karl Heintzin tekemästä A. P. Stanleyn "The Life and Correspondence of Th. Arnold" nimisen teoksen mukailusta. Esipuheessa Stenbäck lausuu seuraavaa, joka selittää, kuinka hän viehättyi julkaisemaan tämän elämäkerran: "Aikana, joka on köyhä selväpiirteisistä, ylevistä ja uhrautuvista luonteista, on virkistävää kohdata mies, jossa elävään, läpitunkevaan älyyn yhtyy palava harrastus ihmiskunnan korkeimpiin ja kalleimpiin etuihin ja joka järkkymättä pyrkii saattamaan ne voimaan ilman ihmispelkoa ja ihmisorjuutta, koska hän pelkää Jumalaa sillä kieltäytyvällä lujuudella ja sammumattomalla elämänvoimalla, jolla ainoastaan Kristuksen usko voi täyttää ihmissielun. Sellainen mies oli Arnold. Julkaisija toivoo, että heikkokin hahmokuva hänestä on ansaitseva jotakin huomiota, ja varsinkin että hänen periaatteensa, ohjeensa ja viittauksensa ovat herättävät vastakaikua niissä, joilla on työnänsä kasvattamisen jalo taito." Tässä erinomaisessa miehessä Stenbäck todella tapasi olennoituneena sen koulunopettajan ja koulunrehtorin ihanteen, joka väikkyi hänen mielessään, jalon persoonallisuuden ja hurskaan kristityn, joka, paitsi koko elämässään, varsinkin nuorison opetuksessa ja kasvatuksessa aina tavoitti korkeinta. Arnold ei ollut, lausui hän, tosin mikään saavuttamaton ihanne, mutta elävä esikuva, joka todistaa sellaisen kasvattajan mahdollisuuden, jonka toiminta ja menestys varsinaisesti riippuu hänen persoonallisuudestaan. – Sille, joka tahtoo tutkia Stenbäckiä pedagogina, on vaivanmaksavaa tarkasti lukea tämä teos. Siinä on paljon, joka muistuttaa suomalaista koulunrehtoria.

* * * * *

Vielä on tältä ajalta mainittava ja esitettävä jotakin Stenbäckin kirjeenvaihdosta.

Alussa vuotta 1849 Stenbäck sai pitkän vaitiolon jälkeen taas kirjeen Skarstedtilta. Vastauksesta (4 p: ltä huhtikuuta s.v.) otamme seuraavat rivit:

"Olen tätä nykyä – post varios casus – asetettu Vaasan ylemmän alkeiskoulun rehtoriksi ja olen erinomaisen tyytyväinen tähän toimeeni. Kun koulu on vanhimpia ja oppilasluvultaan suurimpia maassamme, on tämä virka yhtä paljotöinen kuin vastuunalainen. Kuitenkin on minulle ilo olla nuorison ympäröimänä, joka aina on ollut minulle rakas, ja heihin koetan istuttaa siemeniä aikaa ja iankaikkisuutta varten. Kun tämä paikka sitä paitsi on synnyinseutuni, ja täällä on heränneitä veljiä ympärilläni kaikilla tahoilla, olen saanut runsaan korvauksen moninaisista vastoinkäymisistä entisissä viranhakemuksissani. – Vaikka herätyksiä näillä seuduin jatkuu, on Herra tähän saakka sallinut meidän nauttia ulkonaista rauhaa, joskin moninaisella tavalla uhattua. Mutta sitä tuskallisempi on muutamia vuosia sitten alkanut eripuraisuus meidän ja entisten eteläsuomalaisten veljiemme kesken, joita edustaa eräs sikäläinen pappi, Hedberg. Jollen muista väärin, olit sinäkin muinoin ystävällisessä suhteessa Roseniukseen, joka Tukholmassa edustaa samaa voimatonta ja hengetöntä kristillisyyden suuntaa. Löyhä häilyminen omatekoisessa ja itseotetussa n.s. uskossa ilman kokemusta ja kuuliaista alistumista Jumalan hengen kuritukseen, johdatukseen ja vaikutukseen on täällä kuten sielläkin häikäissyt ja nukuttanut monta, joissa Jumala oli aloittanut työnsä, vaikka me omalla paikkakunnallamme olemme säilyneet tämän hengellisen tartunnan leviämiseltä." – Saman kirjeen lopussa Stenbäck sanoo tanskalaista tohtori Rudelbachia yhdeksi "arvossapidetyimpiä auktoriteettejaan teologian alalla".

Skarstedt kirjoitti samana päivänä kuin hän sai kirjeen (21 p. huhtikuuta) pitkän vastauksen, josta siitäkin yhtä ja toista on mainittava. Käydessään tohtori Reuterdahlin luona oli Skarstedt sattumalta saanut käsiinsä ensimmäisen vihon Stenbäckin teologisia traktaatteja, joka osaksi kosketteli samaa ainetta kuin hänen miltei valmiiksi painettu, kirkkoa koskeva väitöskirjansa apulaisenvirkaa varten teologisessa tiedekunnassa. Hän ei ehtinyt muuta kuin "varastaa yhden sitaatin" lopulle teostansa, jonka hän on omistanut "L. Stenbäckille ja eräälle toiselle hyvälle ystävälle". – Sitten kirjeen kirjoittaja ehdottaa, että Stenbäck, jos hän ei ole naimisissa, tulisi dosentiksi Lundiin. "Sinut karkoitettiin yhdestä yliopistosta, ja mikä estäisi sinua muuttamasta toiseen?" Hän lupaa valmistaa asiaa ja ilmoittaa, että professori Thomander, jota asia lähinnä koskisi, on "erittäin taipuvainen lämpimämpään teologisten aineiden käsittelyyn (jätän sanomatta, onko hänellä itsellään oikeaa lämpöä). Sinä tekisit täällä enemmän hyötyä kuin minä ja paremmin voisit saattaa häpeään hegeliaanit, jotka nyt uhkaavat tehdä yliopiston teologiset pyrinnöt epäiltäviksi kaikkien todellista pappissivistystä harrastavain kansalaisten silmissä." – Edelleen Skarstedt koettaa saada Stenbäckiä innostetuksi teologisen aikakauskirjan julkaisemiseen Ruotsissa sekä kehoittaa häntä lopuksi antamaan lisiä erääseen Jeesuksen elämää esittävään kuvateokseen, jonka hän oli ottanut toimittaakseen. – Stenbäckin vastaus ei ole tallella, mutta tuskin lienee yksikään vilkkaan ruotsalaisen ystävän ehdotuksista saanut hänen suostumustaan.

Paitsi muiden kera oli Stenbäck näinä vuosina jotenkin vilkkaassa kirjeenvaihdossa Kuopiossa olevan Julius Berghin kanssa. Kirjeistä näkyy, että hänellä, vaikka hän hyvin viihtyi Vaasassa, oli ollut aikeita hakea toista virkaa. Niinpä hän näyttää 1850 hakeneen Ilmajoen kirkkoherran virkaa, mutta sivuutettujen tekemäin valitusten johdosta jääneen pois ehdolta. Seuraavana vuonna taas hän haki lehtorinvirkaa Kuopion kymnaasissa, mutta muodollisista syistä hän ei näy tulleen kysymykseen. Lopuksi voi mainita, että arkkipiispa kehoitti häntä hakemaan lehtorinvirkaa Turussa, "jonne luonnollisesti", sanoi Stenbäck, "en kuolemaksenikaan tahdo. Olen myöskin tullut vanhaksi ja istun mieluimmin omalla rannallani."

Tärkeimmät näistä kirjeistä ovat muutamat, jotka koskevat sitä rikkoutumista, joka tähän aikaan oli syntynyt pietismin kannattajain kesken. Emme katso asiaksemme antautua lähempään historialliseen selvittelyyn sen syistä, sillä osaksi on kysymys ulkopuolella varsinaista ainettamme, osaksi eivät tapahtumat vielä nytkään ole kylliksi kaukana, etteivät, objektiivisestikin käsiteltyinä, koskisi monen mieleen. Kuitenkaan ei tiettävästi voi muistuttaa mitään sitä vastaan, että julkaisemme seuraavat kirjeet viittauksineen siihen, mitä oli tapahtunut. Se vaikutus, jonka Stenbäck oli saanut asiasta, ja se arvostelu, jonka alaiseksi hän tunnetulla suoruudellaan panee muutamat puolet pietismistä, kuuluu joka tapauksessa niin ehdottomasti hänen elämäkertaansa, että sen poisjättäminen ei voi tulla kysymykseen.

Ensimmäinen kirje Berghille tästä asiasta (Vaasa, 14 p. helmik. 1852) on niin merkillinen lehti pietismin historiaa, että otamme sen tähän kokonaisuudessaan: [Stenbäck on itse tässä kirjeessä käyttänyt alkukirjainta M. täyden nimen sijasta.]

"Rakkahin veli! Paljon kiitoksia kirjoittamistasi riveistä. Olin hyvin pahoillani, etten saanut tavata sinua Lapualla; jos olisin aavistanut sinun olevan siellä, olisin epäilemättä laittautunut sinne, tavalla millä hyvänsä. Mutta kuka osasi ajatella, että saatoit päästä sinne, kun täällä vielä siihen aikaan oli aivan paljas maa ja pahin kelirikko. Miksi et minulle antanut tietoa sinnetulostasi? – Merkittävä uutinen oli se, että ukko Paavo on päässyt pois pitkistä vaivoistaan."

[Paavo Ruotsalainen kuoli 27 p. tammikuuta 1852. – Puolikolmatta vuotta aikaisemmin oli Stenbäck viimeisen kerran tavannut hänet. Kesällä 1849 Stenbäckin perhe näet oleskeli kolme viikkoa Schwartzbergin luona Säräisniemessä, ja kun tunnettu pietistinen talollinen Juho Niskanen Iisalmelta tuli sinne käymään, päätti Stenbäck hänen kanssaan tehdä matkan Paavon luokse Nilsiään. He kulkivat veneellä jonkun matkaa Oulunjärven sekä sitten jalkaisin edelleen. Stenbäck oli ollut talonpojan vaatteissa, ja kun matkamiehet saapuivat Iisalmen pappilaan, lienee hämmästytty melkoisesti, kun toinen tunnettiinkin olevan "professori Helsingistä", kertoo tarina. Mitä Paavoon tulee, otti hän vieraansa ystävällisesti vastaan, ja Stenbäck kuuluu havainneen hänet "teeskentelemättömäksi ja hauskaksi kodissaan", niin että hän oli ollut tyytyväinen käyntiinsä, kun hän onnellisesti palasi matkansa lähtökohtaan.]

"Meidän asiamme ei ole olla hänen tuomareinaan tai hänen pyhäksijulistajinaan, mutta me voimme toivoa hänestä parhainta. Sanot, että me luultavasti vähällä seurauksella voimme sanoa: rauha hänen jälkeensä. Miksi ei? Olen kyllin sangviininen tohtiakseni uskoa ja toivoa toisinpäin. Mistä ovat nuo monet puolueet ja suuri erimielisyys tulleet, jollei melkoiseksi osaksi siitä, että niin kurja ja epäkristillinen ihmisten epäjumaloiminen ja ihmisistä-riippuminen on vallinnut koko meidän joukossamme. Herännyt kansa on riippunut papeissaan tai itsenousseissa holhoojissaan ja nämä taas eräissä hengellisissä päällepäsmäreissä ja paaveissa. Siten on perustettu paavillinen hierarkia ja järjestetty ihmisorjuus, joka on kietonut heränneiden lauman ikäänkuin läpipääsemättömään verkkoon. Kuinka sanomaton vahinko siitä on syntynyt ja täytyy edelleen syntyä, on raskasta ja kauheaa ajatella. Eikö se työ, jonka Jumala armossaan niin voimakkaasti oli aloittanut maassamme, tällä tiellä olisi kokonaan mennyt kieroon, ja kristillisyys meillä pilaantunut viheliäiseksi ja turmiolliseksi lahkolaisuudeksi kaikkine lahkolaisuuteen kuuluvine pahoine puolineen ja kuolettavine tauteineen? Ja lopuksi kaikki tyynni ennemmin tai myöhemmin olisi hajonnut ja pirstautunut pelkkiin fanaattisiin, keskenään sotiviin pikku puolueihin, jotka eivät ainoastaan olisi tehneet kaikki nämä herätykset turhiksi, vaan myös turmiollisiksi kristillisyyden edistämiselle maassamme. Siihen olemme todella olleet hyvällä tiellä. Heränneet ovat olleet riippuvaisia toisistaan ja tyrannimaisista holhoojistaan enemmän kuin Jumalasta ja Jumalan sanasta, he ovat eläneet ja kilvoitelleet enemmän puolueensa kuin Jumalan asian hyväksi, he ovat käyttäneet Jumalan sanaa, mutta enemmän johtajiensa silmillä ja selityksillä kuin että Jumalan Henki olisi saanut selittää sen tai että hänen valonsa olisi havaittu tarpeelliseksi ja arvokkaaksi kaikkialla ja aina etsiä. Epäilemättä harvat seisovat omilla jaloillaan, 'tietävät kehen he uskovat', noudattavat Jumalan valistamaa ja johdattamaa omaatuntoansa ainoana ohjeenaan ja siten rakentavat ainoastaan Jumalan sanan kalliolle. Mitä joku noista 'isistä' on sanonut tai uneksinut, on varmaan useinkin merkinnyt enemmän kuin sana, sitä on enemmän noudatettu ja typerästi pidetty 'salattuna viisautena, joka ei vielä ole präntättykään'. Eikö se ole hirveää? Ja mistä se johtuu? Ihmisorjuudesta, tuosta herätyksiemme läpikäyvästä hapatuksesta – siitä epäilemättä etupäässä. Ja tämä ei näytä minusta, sen pahempi, syntyneen muuten kuin siten, että muutamat korkeat henget ja ihmiskiitoksen halukkaat vastaanottajat, jonka kiitoksen he mielellään ovat antaneet häikäistä silmänsä, sitä tahallaan ja itsetietoisesti ovat tavoittaneet. Sen vuoksi on myöskin jokainen epäilys heidän erehtymättömyydestään ja holhousvallastaan väen väkisin hakattu maahan ja kuritettu, niin että jokainen on pelännyt päästää mitään sellaista mielessään syntymään, ikäänkuin se olisi ollut saatanan virittämä ylpeyden kiusaus, jota vastaan tuli viipymättä taistella. No niin! He ovat saaneet oman ylimielisen tahtonsa voimaan ja epäjumalan-istuimensa turvatuksi ja pysytetyksi – niin kauan kuin Jumala viisaudessaan on sen sallinut, mutta ei myöskään kauemmin; sillä Jumala on armollinen ja laupias eikä salli meidän nääntyä tyranniemme ja hoputtajaimme ikeessä iankaikkisesti, koska kuitenkin Kristus on meidät kalliisti lunastanut ja luvannut meille lohduttajan, totuuden Hengen, joka voi ja tahtoo johdattaa meitä kaikessa totuudessa, ei kuten kaikki inhimilliset puoluepäälliköt ja johtajat puolitotuudessa ja puolivalheessa. Ja juuri siksi, rakas veli, toivon, että nyt vasta voi ja täytyy tulla rauha; sillä oikea ja pysyvä rauhanside on hengen yhteys, mutta se side, joka riippuu ihmisen arvovallasta ja epäjumaloivasta hänessä-riippumisesta, ei onneksi kestä kauan, mutta katketkoon se, kun aika on tullut, 'joka tuleva on', ei meidän, vaan kasvattajamme ja Herramme kautta. Katson, suoraan sanoen, Jumalan sormeksi, että ukkokin on kuollut samaan aikaan kuin meillä täällä lähitienoilla on ollut niin katkera kokemus hengellisen ylpeyden ja päällepäsmäryyden hedelmistä, jotka Jumalan vanhurskaan tuomion kautta ovat tulleet näkyviin, jotta silmämme aukenisivat. Minun ei tarvitse sanoa, etten suinkaan aseta ukkoa ja meidän suurimahtista pukariamme häpeällisine kauhistuksineen rinnakkain ja samaan luokkaan. Mutta totta sinun on myöntäminen, että niin toinen kuin toinenkin on ollut liian monelle epäjumalana, joka on riistänyt sijan Jumalalta ja edistänyt hengellistä alaikäisyyden tilaa melkoisessa määrin. Ja entäpä? jos oppikin olisi ollut kierossa? Ainakin niin on ollut M: n laita, jota niin moni on sokeasti seurannut; hoputtaa siihen, että omantunnon tulee olla levoton ja tuomitseva (mikä tavallaan on oikein), mutta sitten juuri tästä levottomuudesta ja omantunnon ahdistuksesta tehdä itselleen vanhurskaus, jolle rakennetaan ja johon turvataan, – se on oppi, jonka suojassa kaikki synnillinen meno hyvin voi viihtyä, on hairahdus yhtä suuri kuin konsanaan hedbergiläisyys, jopa pohjaltaan aivan samaa, nimittäin Jumalan heränneissä sieluissa tekemän armotyön ja armovaikutusten kieltämistä, hylkäämistä ja vastustamista. Usko on siinä saavuttamaton asia, epäiltävä asia, jos sillä – niinkuin kuitenkin sana opettaa ja sen luonto on – on mukanaan rauha Jumalan kanssa ja hengen hedelmät, vanhurskaus, rauha ja riemu. Sen vuoksi niin pian kuin Kristus kirkastuu sielulle, niin että se todella tuntee jotakin sellaista, on tällä opilla kiire repimään pois kaikki tyynni ja syöksemään sielu jälleen alas paavilliseen epävarmuuden hämärään ja tyytyväisyyteen oman rauhattomuutensa kanssa, jonka perustuksen Raamattu ilmaisee sanoen: jumalattomilla ei ole mitään rauhaa. Jotenkin tätä tarkoittava oppi on, hierarkkisen omantunnonsorron ohella tahi oikeammin juuri sen lähimmässä yhteydessä, ollut vallalla keskuudessamme. Mutta mikä on sinun mielipiteesi? Pitääkö se yhtä sanan kanssa, ja onko se oikea? Kirjoita minulle ajatuksesi siitä, niinkuin minä avomielisesti olen kirjoittanut sinulle omani. Ennen oli tavallista nostaa suuri melu ja huutaa anateemaa, kun kuka uskalsi nähdä toisin kuin hyväksytty tapa sääti; mutta koettaa saada erehtynyttä uuteen vakaumukseen ja oikealle tielle, siihen oltiin itse liian hyviä eikä toinen poloinen sen arvoinen. Niin ei enää liene laita meidän kesken."

M. kaukana siitä, että olisi antanut veljellisten varoitusten johtaa itsensä nöyryyden tuntoon ja parannukseen, on vain yltynyt kaksinkertaisella innolla pitämään pystyssä valta-asemaansa ja kiihoittamaan itselleen joukkuetta. "Surkuttelen poloista Lapuan seurakuntaa ja sen muita pappeja. Mutta vielä yksi asia. Olen kuullut sanottavan, että olit kovin vastustanut, että tehtäisiin julkinen ero M: sta, sekä kuvaillut kaikenlaisia vaikeuksia koituvan siitä. Se on kummastuttanut minua. Olen kysellyt itseltäni: mitenkä se on mahdollista? onko Julius unohtanut 1 Kor. 5? Vai olisiko hänellä todella halu yhä edelleen pitää voimassa ihmisorjuuden-systeemiä ja odottaa etuaan siitä? Olen kysynyt, mutta, totta puhuen, en ole vielä löytänyt vastausta. Sinä voit sen parhaiten antaa. – Voi hyvin! Veljesi L. Stenbäck."

Berghin vastaus tähän kirjeeseen näkyy hukkuneen, mutta Stenbäckin seuraavasta kirjeestä (Uusikaarlepyy ja Munsala,30 p. elok. 1852) näemme, ettei hän ollut oikein yhtä mieltä edellisen kanssa. "Yhdyn", kirjoittaa Stenbäck, "täydellisesti enimpään, vaikka muutamat kohdat loukkasivat minua. Niin esim. minusta oli kummallista, että sinä, sen mukaan mitä kirjoitit, kauan olet havainnut kaikenlaisia virheitä ja harha-askeleita, varsinkin tuon läpikäyvän ihmisjumaloimisen ja riippuvaisuuden, mutta kuitenkin olet vaiennut siitä sitä vastustamatta tai huomauttamatta sitä kenellekään. Se olisi, minusta nähden, kuitenkin ollut ehdoton kristityn velvollisuus. Mutta yleensä näyttää – että sinä yhä vielä käsität väärin ja epäilet sitä itsenäistä suuntaa, joka täällä monessa on tullut vaikuttavaksi ja vallitsevaksi, sitä hengellistä kehitystä, joka Jumalan sanan ja sen valon johtamana tahtoo katkaista kaikki muut siteet, tehden liittonsa Herran kanssa lujaksi ja hartaaksi ja yksinomaiseksi. – Näen nykyisessä suunnassa välttämättömän palauksen Jumalan maassamme vaikuttaman armotyön ensimmäiseen alkuun, joka ikäänkuin aamurusko ennusti raikkaampaa ja ihanampaa päivää Suomen kirkolle, kunnes sen sekoittivat ja hämmensivät eriuskoiset puoluehenget ja se oli joutumaisillaan katalaksi puolueasiaksi. Ne, jotka eivät tahdo ja voi katkaista ihmisten asettamia siteitä ja säännöksiä antaakseen Jumalan yksinään täyttää sen hyvän työn, jonka hän itse on aloittanut, – ne jääkööt jäljelle ja pysähtykööt vanhalle kannalleen. Sitä ei voi auttaa, mutta muut ovat siitä huolimatta kulkevat eteenpäin ja puhdistuvat yhä enemmän, Jumalan Hengen johtamina kaikessa totuudessa ja Hänen säilyttäminään kuolettavan seisahdustilan kivettymisestä ja levosta."