Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 24

"Olen", jatkaa Stenbäck eräästä läheisestä asiasta, "kuulustanut ukko Paavon kirjeitä, joita halusit saada. Ainoa, jolla olen kuullut niitä olevan, on Cajan; mutta hän on muutellessaan pistänyt ne jonnekin, niin että hän ei vielä tähän saakka ole saanut niitä käsiinsä. Muutoin, jos saan sanoa ajatukseni, joka kuitenkin on useilla muillakin, en katsoisi suotavaksi enkä hyödylliseksi minkään elämäkerran kirjoittamista enkä julkaisemista ukosta. Jos tahtoo tuoda esiin hänen hyvät puolensa, niin siitä tulee ainoastaan yksipuolinen ylistyslaulu vailla totuutta ja tunnollisuutta; jos taas tahtoo samalla esittää varjopuolet, niin ne ovat sellaisia, että näyttää parhaimmalta ja oikeimmalta jättää ne Jumalan tuomittavaksi ja antaa niiden jäädä pimeään. Joka tapauksessa olisi luullakseni hänen elämäkertansa ainoastaan enentävä hämmennystä ja antava uusia eripuraisuuden aiheita. Ukon sokea jumaloiminen on ainakin näillä seuduin kärsinyt auttamattoman vaurion – sitä enemmän, kun muutamat tosiseikat ovat liian räikeitä." —

Se vastaus, jonka Stenbäck sai tähän toiseen kirjeeseen, on tallessa ja osoittaa, että Bergh oli kovin tyytymätön ystävänsä lausuntoon. Hän syyttää tämän kirjettä katkeruudesta, vaikka juuri hänen omassa vastauksessaan on kieltämättä katkeruuden jälkiä. Bergh myöntää, että hänellä on ollut pelkoa ja epäluuloja siitä itsenäisestä suunnasta, josta Stenbäck puhuu. Nyt hän tahtoo mielellään luopua niistä, toivoen että Herra on johtava kaikki parhain päin; mutta kaikesta näkyy, että hän itse pysyy ja tahtoo pysyä entisessään. Vieläpä näyttää siltä, kuin kirjeenvaihto olisi voinut johtaa vanhojen aseveikkojen persoonallisten välien rikkoutumiseen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Molemmat halusivat suullista ajatustenvaihtoa, ja kun Bergh oli ilmoittanut aikovansa joululomalla matkustaa lankonsa Frans Henrik Bergrothin luo Keuruulle, päättivät he yhtyä Ätsärissä Karl Edvard Bergrothin luona, jonne Stenbäckin ja Essenin oli määrä tulla Härmästä sekä Berghin Keuruulta. Emme tiedä, kuinka tämä yhtyminen päättyi, mutta varmaankaan ei ystävyys rikkoutunut, joskaan ei täydellistä yksimielisyyttä liene saavutettu riitakysymyksissä. Kirjeenvaihto näyttää kyllä lakanneen, mutta kun Stenbäck kesällä 1863 Turussa tapasi Berghin, kirjoittaa hän vaimolleen: "J. Bergh on kaltaisensa, luja ystävä, kristillinen, vilkas – rakastettavimpia miehiä, niinkuin ennenkin", ja vielä vuotta ennen kuolemaansa hän saa ystävältään erittäin sydämellisen kirjeen, josta tuonnempana tulee puhe.

Stenbäckiin nähden merkitsevät nämä kirjeet selvää käännettä hänen suhteessaan pietismiin. Innokkaalla sydämellään hän oli ehdottomasti liittynyt ja luottanut johtaviin henkilöihin. Tietysti hänen oli tuskallista nähdä pettyneensä, mutta Jumalan asia ei riipu yksityisestä henkilöstä, eikä hän ollut mies peittelemään ja verhoamaan tekopyhyyttä ja syntiä. Uutena suuntana oli hänelle kavahtaa ihmisiin luottamista, mutta sitä enemmän luottaa Jumalaan. Pääasiassa pysyi hänen kristillisyytensä ja käsityksensä "ainoasta tiestä" samana. "Apua tarvitsemme joka päivä, mutta niin on myöskin armo meille joka aamu uusi" – sanoi hän vielä niinkuin entispäivinäkin; mutta tuo alhainen käsitys, että helvetti taas avautuu syntiselle, niin pian kuin hän nousee polviltaan, oli häipynyt.

Mitä tulee tähän muuttuneeseen kantaan, että näet Stenbäck nyt oli sitä mieltä, että heränneen tulee pyrkiä pysyväiseen armontilaan, kasvaa ja kehittyä siinä, on huomautettu, että se osaltaan lienee johtunut hänen tutustumisestaan n.s. raamatullisen suunnan perustajan, tübingeniläisen professorin J. T. Beckin teoksiin. Kuinka suuresti hän oli mieltynyt tähän jumaluusoppineeseen, ilmenee m.m. siitä, että kun dogmatiikan professori Laurell 1852 oli kuollut, niin Stenbäck koetti saada aikaan sen, että Beck olisi kutsuttu hänen seuraajakseen Helsingin yliopistoon. Vaikka Beckiltä itseltään jo oli hankittu siihen suostumus, ei ehdotus johtanut mihinkään tulokseen. Beck teroittaa pyhityksen ja hengellisen kasvamisen tarpeellisuutta sekä vastustaa kaikkea levotonta, pinnallista puuhailemista ja puoluemieltä. [H. L. Sandelin, m.t.]

KYMMENES LUKU. 1852-1855

Kesänviettoa. – Vaasan palo ja muutto Uuteenkaarlepyyhyn. – Pedagogiikanprofessorin-viran haku. – Opinnäytematka. – Lukukausi professorina. – Muiden ja omaa arvostelua.

Samoinkuin muilla kaupunkilaisilla oli Stenbäckeilläkin tapana kesäksi muuttaa maalle. He oleskelivat kauniin vuodenajan tavallisesti Munsalassa. Leskeksi jäätyään oli Charlotte Achrén vuokrannut itselleen asunnon tilanomistaja Enqvistin luota sikäläisestä Veksalan kylästä; myöhemmin asettui Marie Ottelinkin lapsineen samaan paikkaan, ja siinä Stenbäckeilläkin oli kesäasuntonsa. Vaikka kylän asema ei ollut erittäin luonnonkaunis, oli se kuitenkin, sijaiten meren rannalla, mieluisa kesäpaikka, ja Stenbäck viihtyi siellä hyvin lähimpäinsä ja varsinkin lukuisan kasvavan nuorisojoukon ympäröimänä. Ei myöskään tule unohtaa, että paikka oli lähellä Härmää, niin että Essenin perheen luona helposti voi käydä vieraisilla, ja se taas puolestaan saattoi vastata käynteihin ja joskus kauemmankin aikaa oleskella Veksalassa.

Idyllisestä maalaiselämästä Munsalassa on eräs naissukulainen pannut paperille muutamia lapsuudenmuistoja: "Kahdeksanvuotiaana", kirjoittaa hän, "vietin 0. G. von Essenin perheen kanssa muutamia viikkoja L. Stenbäckin kesäkodissa. Hän oli useimmiten erinomaisen ystävällinen meille lapsille. Eräänä päivänä hän kutsui meidät saliin, missä hän istui keinutuolissa kirja kädessä. 'Tulkaa tänne, lapset, niin luen teille jotain kaunista', sanoi hän. Asetuimme piiriin hänen ympärilleen, ja hän luki meille pitkän runoelman, josta en käsittänyt muuta kuin sanat: 'Nu hafva de gått som paddor, nu blefvo de efter igen'. ['Kuin kilpikonnat ne kulkee, nyt taaskin ne tielle jää.' (Runebergin 'Luutnantti Zidénistä'.)] Sitten hän luki vielä toisen kappaleen, jonka jo ymmärsin paremmin. Myöhemmin huomasin, että se oli 'Sven Tuuva'. Muutamia päiviä sen jälkeen, kun olin vähän kipeä enkä voinut mennä toisten kera vieraisille erääseen paikkaan, toi hän minulle, ennenkuin kaikki lähtivät, kirjan ja sanoi: 'Tässä tuon sinulle lukemista, ettei sinulla ole ikävä.' Silloin näin ensi kerran 'Vänrikki Stoolin tarinat', ja aika ei tuntunut pitkältä. Vielä kerran samana kesänä, kun sekä täysikasvaneita että meitä lapsia oli hänen kamarissaan, luki hän useita tarinoita 'Vänrikki Stoolista'. Eräs pieni kuusivuotias tyttö meni pois huoneesta kesken lukua. Lauri Stenbäck katsoi vähän kummastuen tyttöön ja lausui: 'Hanna ei näy välittävän.' – Vaikka Stenbäck piti lapsista, teki hän toisinaan heille kiusaa. Sen olen kuullut muilta ja itsekin kokenut. Kerran, kun minä, yhä vielä samana kesänä, kerroin toisille tytöille satua prinsessasta, joka kulki ilmassa, tuli Stenbäck sattumalta luoksemme, juuri kun sanoin: 'Koko maa näytti hänestä hämärältä möhkäleeltä.' Sitten sain aina aterioidessa kuulla: 'No, Lyydi, kuinkas sen hämärän möhkäleen laita oli?' mikä luonnollisesti harmitti minua."

Tähän voi lisätä, että toisetkin todistavat, kuinka suuren arvon Stenbäck antoi Vänrikki Stoolin tarinoille. Ne tyydyttivät täydellisesti hänen korkeat runolliset vaatimuksensa, mutta huomatkaamme, ainoastaan edellinen kokoelma. Toinen ei miellyttänyt häntä samassa määrin. Hänestä eivät myöhemmät tarinat tuntuneet yhtä välittömästi runoilijan sielusta lähteneiltä, vaan ainakin osaksi syntyneen siksi, että Runeberg oli päättänyt liittää toisen kokoelman ensimmäiseen.

Myös kesällä 1852 Stenbäckit oleskelivat Munsalassa, mutta olivat satunnaisella matkalla Härmään, kun heidät saavutti kamala sanoma: "Vaasan kaupunki palaa", joka sanoma 3 p. elokuuta kiiti yli Pohjanmaan seutujen. Tuli oli kello 10:n tienoissa aamupäivällä pudonnut erään juopuneen vöyriläisen piippunysästä raatimies Aurénin talon pihalla lautavajassa olevaan sammalläjään, saman talon, mihin Stenbäck ensiksi oli asettunut Vaasaan muuttaessaan. Sieltä levisi hävittävä luonnonvoima hirvittävällä vauhdilla yli kaupungin, jonka perikatoa kesän tavaton kuivuus ja kuumuus jo kauan oli valmistanut.

Stenbäckin talo oli kesän aikana korjattu ja maalattu, ja työ oli päättynyt pari päivää ennen paloa. Se palvelija, joka oli talon vartijana herrasväen poissa ollessa, oli elokuun 3 päivänä aamulla alkanut pestä huoneita työmiesten poistuttua. Hän kuuli kyllä huudon: tuli on irti! mutta ei antanut sen häiritä askarettaan, vaan jatkoi sitä, ajatellen kyllä ajoissa ehtivänsä tulipaloa näkemään. Siitä seurasi, ettei kukaan koettanutkaan pelastaa Stenbäckin tavaroita, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Ainoastaan rehtorin kirjoituspöytä, jonka laatikoissa oli joukko papereja säilyssä, pelastui – kaikki muu paloi poroksi. Kuullessaan kauniin kirjastonsa palaneen Stenbäck itki, niin kerrotaan. – Talon rakennukset olivat palovakuutetut, joten vahinko ei tullut niin perinpohjaiseksi kuin olisi voinut. Ennenmainitussa kirjeessä Julius Berghille saman kuun lopulta Stenbäck itse lausuu onnettomuuden johdosta: "Vaasan palon jälkeen elän maanpakolaisena poissa varsinaisesta kodistani, odottaen määräystä koulun tulevasta paikasta. Kaikella todennäköisyydellä ja Odenvallin ja minun toivomukseni mukaan tulee koulu sijoitettavaksi Uuteenkaarlepyyhyn ja kymnaasi Pietarsaareen; mutta vielä ei senaatti ole tehnyt lopullista päätöstä. Olin itse poissa palosta ja tapasin poroksi palaneena koko omaisuuteni miltei poikkeuksetta: talon ja irtaimiston, josta vain vähän mitätöntä romua oli ehditty pelastaa. Raskainta on kuitenkin melkoisen suuren ja monen vuoden aikana mahdollisimmalla huolella kerätyn kirjastoni menettäminen, joka paloi kokonaan. Olen varmaan kauan ja katkerasti sitä kaipaava. Tahtoo kyllä tuntua raskaalta yht'äkkiä olla puilla paljailla ja pakotettuna alkamaan alusta taas. Mutta yleinen hävitys ja onnettomuus voittaa ja vaientaa yksityisen. En ole koskaan voinut kuvitella niin kamalaa ja täydellistä hävitystä ja tuhoa. Se on Jumalan käden isku, joka varmaan on tuntuva kauan – suokoon Jumala hyväksi ja parannukseksi." [Berghin vastaus tähän ansaitsee tulla esitetyksi: "Tuskalla otan osaa kotisi ja kontusi, mutta varsinkin harvinaisen kirjastosi menettämiseen, jota sinun ei olisi tarvinnut ilmoittaa enimmän kaipaavasi. Jo ennakolta – ennenkuin kirjoitit – pelkäsin, että olit kadottanut kaikki. – Niin katoovaista on tämän maailman hyvyys! – Kuitenkin lienee tälläkin tappiolla, tällä onnettomuudella, hyötynsä, jos se oikein käytetään. – Nyt on Herra sallinut sinun pikkujumalaisi, kirjojen, palaa. Jos minulla nämä pikkujumalat olisivat parempia, tahtoisin mielelläni jakaa kanssasi, niin olisi meillä molemmilla se etu, että olisimme päässeet ainakin muutamista epäjumalista. Mutta kirjastoni on osaksi ymmärtämättömästi koottu, osaksi toiseen suuntaan kuin sinun oli. – Saattaisihan kuitenkin sattumalta olla yhtä ja toista kelpaavaa. Tahdon siis ehdottaa, että, jos eukkoinesi tulet meille jouluksi, sinä – joululahjaksi ja paloavuksi itse valitset puolet kirjastostani, jotta sinulla olisi jotain alkua. Tarjoukseni on vilpitön, kunpa vain olisi parempaa tarjota." – ]

Vaasan palon yhteydessä on mainittava, että Stenbäck julkaisi pikku vihkosen "Tvenne predikningar", joka myytiin palossa vahingon kärsineiden hyväksi. [Tämä 61-sivuinen vihko painettiin Helsingissä 1852.] Nämä saarnat, toinen "Hengellisestä kuolemasta heräämisestä", toinen "Siitä ulkokultaisuudesta, joka estää Kristuksen kirkastumasta heränneessä sielussa", ovat ainoat Stenbäckin itsensä julkaisemat. Ne ovat tärkeät ei ainoastaan tutustumiseksi hänen käsitykseensä kristillisyydestä, vaan myöskin näytteenä hänen yksinkertaisesta, selvästä ja suorasta, kaikesta sovinnaisuudesta vapaasta saarnatavastaan.

Stenbäckin otaksunnan mukaan muutettiin ylempi alkeiskoulu Uuteenkaarlepyyhyn. Kuitenkin alkoi syyslukukausi tavallista myöhemmin, nimittäin 11 p. lokakuuta, ja ainoastaan 73 oppilasta oli ilmoittautunut, sillä useiden vaasalaisten poikain, joiden vanhemmat olivat kadottaneet omaisuutensa palossa, täytyi joko kokonaan tai ainakin ajaksi keskeyttää koulunkäyntinsä. Maanpaossa olevan oppilaitoksen hoito tuotti aluksi tavallista suurempaa huolta ja vastusta rehtorille, eikä jäänyt paljon aikaa kirjallisiin askareihin.

Vuodelta 1853 on niistä mainittava ainoastaan yksi puhe ja yksi kirje. Puhe pidettiin koulun ensimmäisessä vuositutkinnossa Uudessakaarlepyyssä kevätlukukauden lopulla. Kiinnitettyään huomiota opettajan vaivalloiseen, mutta jaloon ja korkeaan kutsumukseen Stenbäck lausuu seuraavat lämpimät sanat: "Lapsi – ah – onhan se arka, puhdas, pyhä olento, sen otsalla on vielä Jumalan sinetti; sitä täytyy käsitellä varovaisuudella ja huolella. Mutta tämä huolenpito maksaa vaivan – tosi ja hyvä sana, joka sattuu nuoreen mieleen, määrää kenties sen suunnan eliniäksi – ja määrää sen kautta jotakin vielä enempää, jonka seuraukset saattavat käydä kautta vuosisatojen. Sillä jalon ihmisen toiminnan hedelmä ulottuu äärettömiin, aina päivien loppuun asti." – Kirje taas on kirjoitettu arkkipiispa Bergenheimille ja koskee pääasiallisesti virsikirjakomiteaa, jonka jäseneksi Stenbäck tänä vuonna oli kutsuttu. Tämän osan kirjeestä jätämme kuitenkin tuonnemmaksi käsitelläksemme kysymystä yhdessä jaksossa; tähän on sitävastoin merkittävä samassa kirjeessä mainittu aie julkaista käännöksenä eräs teos, "Deutsche Briefe über englische Erziehung". "Teos sisältää", sanoo Stenbäck, "mieltäkiinnittäviä tietoja Englannin opetuslaitoksesta, jotka hyvin ansaitsisivat tulla tunnetuiksi ja harkituiksi, ei sokeasti matkituiksi". Tämän yhteydessä hän tahtoi esittää omat ajatuksensa muutamista pedagogisista kysymyksistä tehden sen, itse teoksen mukaisesti, johdantona olevan kirjeen muodossa. Tämän kirjeen hän oli aikonut omistaa arkkipiispalle, mutta katsoi velvollisuudekseen ennakolta pyytää siihen lupaa, sitä enemmän kun luultavaa oli, että arkkipiispa ei kaikessa yhtynyt hänen mielipiteihinsä, kuten luonnollista on kahdelle elävälle eikä kokonaan seisahduksissa olevalle ihmiselle. – Tämä aie ei toteutunut, mahdollisesti siksi, että vastaus oli kieltävä (jota emme kuitenkaan tiedä), mutta vielä todennäköisemmin siksi, että sairaus ja muita toimia tuli esteeksi.

* * * * *

Stenbäckillä oli Vaasassaolo-aikanaan ja aluksi Uudessakaarlepyyssäkin ollut hyvä terveys ilman sanottavia häiriöitä. Todisteena siitä kerrotaan, että hän tähän aikaan sai täyteläisemmän ja enemmän hyvinvoivan näön kuin koskaan ennen. Mutta kolmannen lukukauden loputtua Uudessakaarlepyyssä tapahtui se surullinen käänne, joka teki hänen loppuikänsä niin raskaaksi hänen vilkkaalle hengelleen.

Perhe oli joululuvan alkaessa 1853 matkustanut Ylihärmään Essenin kodissa viettääkseen loma-ajan. Siellä Stenbäck sairastui ankarasti keuhkotulehdukseen, joka ainaiseksi mursi hänen, kuten jo tiedämme, nuoruudesta alkaen heikon terveytensä. Tohtori J. F. Blanck Uudestakaarlepyystä hoiti häntä, ja hän parantui näennäisesti, mutta sairaus oli jättänyt tiivistymiä keuhkoihin, mitkä ensiksi tekivät hänelle vähemmän haittaa, mutta vähitellen muuttuivat märkiviksi tuottaen hänelle alituisia kärsimyksiä.

Alussa vuotta 1854, jo jotensakin toivuttuaan sairaudestaan, Stenbäck sai parilta ystävältään, teologisen tiedekunnan professorilta, hartaita kehoituksia hakemaan vastaperustettua pedagogiikan ja didaktiikan professorin virkaa, joka oli yhdistetty mainittuun tiedekuntaan. Kovasti epäröityään hän päätti seurata kehoituksia ja ottaa askelen, joka huolimatta kaikesta ulkonaisesta menestyksestä vei hänet pettymyksien ja ikävyyksien tielle. 3 p. huhtikuuta ilmoitettiin siten konsistorille, että professorinvirkaa oli hakenut Stenbäck ja silloinen saksankielen opettaja Vaasan kymnaasissa, tohtori J. O. I. Rancken, sekä määrättiin, että molempain tuli suorittaa kelpoisuusnäytteensä ennen tammikuun loppua v. 1855.

Päiväämättömässä kirjeenkonseptissa, joka on kirjoitettu tiedon tultua näytteensuoritus-ajasta, Stenbäck lausuu muun muassa: "Osaksi suuri haluttomuuteni professorintoimeen ja Helsinkiin palaamiseen, osaksi viime sairauteni jälkeen vielä heikko terveyteni ovat. syynä, etten ole vieläkään tullut aloittaneeksi väitöskirjaa." Kuitenkaan hän ei epäile sen valmistumista. – Hän kysyy sitten, onko näytekirjoitus laadittava latinaksi vai ruotsiksi, sekä yhtä ja toista itse virkaa koskevaa. Niinpä hän tahtoo tietää, kuinka suuri palkka on, sillä Vaasan palon y.m. takia hän on joutunut velkaan, jonka vuoksi ei ole aivan yhdentekevää, voiko hän tulla sillä toimeen; edelleen hän kysyy, onko hänen vain pidettävä luentoja papinkokelaille vai antaako virka mitään vaikutusvaltaa koululaitokseen. "Täkäläisessä virassani olen saanut yhtä ja toista kokemusta kouluihin ja niiden asemaan ja tarkoitukseen nähden, ja tunnustan, että minulla toisinaan on ollut haluna vähältä osaltani koettaa kääntää huomiota useihin ylen tarpeellisiin uudistuksiin tässä suhteessa. Se se juuri etupäässä yllyttikin minua lähettämään hakemukseni. – Jos tulevan professorin toimena on vain antaa vähäpätöinen lisä pappien kehitykseen, niin se näyttää minusta varsin vähän houkuttelevalta ja merkitsevältä. – Virkaylennystoiveitteni päämääränä on ollut saada keskulainen kirkkoherrakunta, missä olisin voinut saada sen toimialan, joka parhaiten soveltuu nykyiselle mielelleni ja kenties myös kyvylleni."

Se haluttomuus ja epätietoisuus professorinviran suhteen, joka selvästi ilmenee tästä kirjeestä, selittää miksi Stenbäck tänä samana vuonna, tuskin vielä aloitettuaan väitöskirjan laatimista, päätti hakea toistakin virkaa. Edellisen viranpitäjän kuoltua oli näet Isonkyrön kirkkoherranvirka joutunut avoimeksi, ja kun esitettyihin syihin tuli lisäksi, että paikka oli Stenbäckille hyvin tuttu sekä seurakunta niitä, joissa pietismillä oli lukuisasti kannattajia kansassa, haki hän kirkkoherranvirkaa jättäen tulevaisuuden ratkaistavaksi, missä hän oli tuleva toimimaan. Ranckenkin puolestaan haki paitsi professorinvirkaa myös toista tointa, nimittäin historianlehtorin virkaa Vaasan kymnaasissa.

Stenbäckin oli siis kirjoitettava professorinväitöskirja. Aika, 7-8 kuukautta, ei ollut pitkä siihen, mutta se ei ollut pahinta; pahempi oli, että rehtorintoimi yhä anasti hänen aikansa, ja kaikkein pahinta, ettei hänellä ollut käytettävänään tieteellistä kirjallisuutta, ei edes niitä kirjoja, jotka hän aikaisemmin oli hankkinut, ne kun olivat hukkuneet palossa. Stenbäck sen vuoksi tuskin saattoi tehdä muuta kuin koettaa tutkimuksen muotoon sovittaa osan niitä pedagogisia ajatuksia, jotka hän sitä ennen oli esittänyt "Pedagogisissa lauseissaan" ja opettajayhdistyksessä ja jotka olivat syntyneet hänen mielessään hänen käytännöllisen toimintansa varrella. Teosta, jolla olisi ollut korkeampi tieteellinen arvo, oli siten tuskin odotettavissa, mutta joka tapauksessa lausunto tärkeästä kysymyksestä, sen sisäisen vakaumuksen läpitunkema, joka ilmeni kaikessa mitä hän kirjoitti.

Sillä tutkimuksella, joka näissä oloissa syntyi, oli laajasisältöinen nimi: "Om paedagogien och dess närvarande utveckling" (Kasvatusopista ja sen nykyisestä kehityksestä), ja se jakaantui kolmeen osaan: 1) "Kasvatusoppi ja sen tarkoitus", jonka sisällyksestä on yhteenvetona (J. V. Snellmanin arvostelussa) seuraava lause: Kristillinen kasvatus, joka ei katso elämän päämääräksi tietämistä, vaan toimintaa, nimittäin vapautuneen hengen itsetietoista ja itsenäistä työtä Jumalalta saamansa tehtävän suorittamiseksi maan päällä, pitää älyperäisten voimien kehittämisessä tämän elämäntehtävän ainoana tarpeellisena silmämääränä sekä antaa intelligenssille arvoa ainoastaan mikäli se tekee mahdolliseksi ja edistää sen täyttämistä; 2) "Yleissilmäys kasvatusopin historiaan" sekä 3) "Nykyisiä oloja", missä tekijä tunnettuun hehkuvaan tyyliinsä vastustaa ajan suuntaa, joka pyrkii antamaan nuorisolle mahdollisimman paljon kaikenpuolista tietoa, ja panee painoa siveellisen luonteenkehityksen suurempaan tärkeyteen.

Koska Stenbäckillä ensimmäisinä viikkoina uutta vuotta oli ollut jonkunmoisia kuumetaudin kohtauksia, matkusti hän vasta lopulla tammikuuta Helsinkiin, missä hän sai ystävällisen vastaanoton ja pääsi koko sielläolonsa ajaksi asumaan yliopistonkamreeri A. W. Wegeliuksen luokse. Hänen ensimmäisestä kirjeestään vaimolleen (22 p: ltä tammik.) näemme hänen alkujaan ajatelleen, että kaksi ensimmäistä osaa riittäisi väitöskirjaksi. Mutta kun oli käytetty suurempaa kokoa ja pienempiä kirjasimia kuin tavallista, näytti väitöskirja liian lyhyeltä, ja niin hänen oli pakko kirjoittaa enemmän kuin ajatteli ja aikoi. Hän kirjoitti silloin yhteen menoon edellämainitun kolmannen osan, ja väitös lykättiin helmikuun 14 päivään. Niin saattoi tapahtua, koska Rancken, joka oli nimitetty lehtoriksi, ei saattanut hakemustaan perille. Tammikuun 29 p. kirjoittaa Stenbäck: "Saan osakseni kaikkea mahdollista hyväntahtoisuutta varsinkin kamreerin kodissa, mutta myös muilta. Kaikki pitävät aivan päätettynä asiana, että tulemme tänne; he ovat jo ajatelleet palkkani koroittamista, joka tulisi olemaan noin 900 hopearuplaa. – Väitöskirjani on valmistumaisillaan, vieläpä tulee vähän pitemmäksi kuin soisin.

"Kuitenkin on minun toisinaan vähän ikävä kotia; mutta ajattelen, että täällä voi olla hyvin hyvä oleskella ja asua, ja alan pitää tulevasta vaikutuspiiristäni. Missään tapauksessa emme muuta tänne ennen syksyä. Yliopisto lopettaa toimintansa huhtikuussa, jolloin lasten ja vaimojenkin sanotaan täytyvän muuttaa täältä jättääkseen tilaa sotaväelle, jota kuuluu tänne tulevan kosolta." [Tämä huhu samoinkuin tuhannet muut rauhattomina sotavuosina jäi toteutumatta.] – Helmikuun 4 p. hän kirjoittaa: "Tänään olen kiertänyt koko sunnuntai-aamupäivän jakelemassa väitöskirjaani. Siitä tuli aivan riittävän pitkä ja lavea (64 sivua 8:o!) eikä mielestäni kovinkaan huono. Kaikki ottivat minut vastaan hyvin ystävällisesti ja kiltisti – he näyttivät katsovan minua tulevaksi virkatoverikseen. Hyvä on, että se on tehty tällä viisituntisella kiertokululla. Tänään Lönnrotilla ollessani hän vei minut rouvansa luo, joka kuuluu olevan herännyt, mutta ei seurustele täällä kenenkään ihmisen kanssa. Päätin jo, että jos tulemme tänne, niin teemme tuttavuutta. – Jakkus on saava sapelin ja pyssyn lisäksi, mutta mitään rumpalinkypäriä ei täällä ole saatavana." – Viimeinen kirje on 9 p: ltä helmik. "Juuri nyt sain kirjeesi, jonka kamreeri oli kätkenyt lautaselle serviettini alle. – Ensi keskiviikkona on väittely, ja viimeistään perjantaiaamuna matkustan, niin että luultavasti seuraavana tiistaina ehdin Härmään. – Baranovski on erittäin kohteliaalla kirjeellä kutsunut minut luokseen tänä iltana; sitten meidän täytyy mennä Palménin luo, ja lopuksi aikoo Schauman pitää kutsut – kaikki minun tähteni. Olen kyllästynyt ja toivon täältä pois, päästäkseni rauhaan kaikelta tältä ystävällisyydeltä. Voi helposti tapahtua, että tarkastuksessa tulee häpeä lopuksi sille kunnialle, jota tähän saakka on tullut osakseni. Kuitenkaan, kunnia ei ole niin suuri, mutta hyväntahtoisuus sitä suurempi, ja se käy todella raskaaksi ajan pitkään, kun sitä tulee sekä oikealta että vasemmalta. Jos tulemme tänne, niin saamme kyllä olla ja elää rauhassa, toivoakseni, niinkuin itse tahdomme. Väitöspäivänä minun täytyy pitää pienet kemut viranomaisille. – Sophie Wegelius on pelastanut minut siitä huolehtimasta ja laittaa pienet illalliset muutamille henkilöille – ja aamiaiset sitä ennen vastaväittäjille. Niin että kaikki on sujunut parhaan toivon mukaan – kiitos hyvän isäntäni."

Virallinen vastaväittäjä, professori Schauman, antoi lausuntonsa 20 p. helmikuuta. Aine saa mitä korkeimman hyväksymisen, sillä joskin suppeampi-alainen aine olisi tehnyt tyhjentävämmän käsittelyn ja detaljitietojen esilletuomisen mahdolliseksi, niin oli tässä tapauksessa, kun oli kysymyksessä tiede, jolla oli syvällekäypä merkitys sekä julkiselle että yksityiselle elämälle, mitä tärkeintä, että hakija opinnäytteessään antoi selvän osoitteen mielipiteistään tieteen elinkysymyksissä ja kyvystään niiden mukaan selkeästi arvostella nykyisen ajan asemaa ja vaatimuksia kasvatuksen suureen asiaan katsoen. Tältä näkökannalta on tutkimuksen kansantajuinen muoto luettava tekijälle ansioksi. Aineensa käsittelyn on tekijä myös suurenmoisella tavalla suorittanut, sillä tämä käsittely ei ainoastaan ole oikea ja ankarasti kriitillinen, vaan, mikä on enempi, tosireformatorinen, siinä kun tekijä selväkatseisesti, uljaalla rohkeudella ja innostuksen lämmöllä panee voimakkaan ja vakavan vastalauseen vallallaolevaa nurjaa suuntaa vastaan, joka miltei yksinomaisesti tavoittaa yksipuolista ymmärryksen kehitystä, laiminlyöden siveellisen luonteenkehityksen, ja kun hän sen ohessa, tyytymättä – monen n.s. parantajan tavoin – ainoastaan repimään alas, selvin ja rohkein piirtein on luonut sen uuden kasvatussysteemin ääriviivat, jonka tulisi astua vanhan sijaan. Aineen laajuus ja sen reformatorinen käsittely on kuitenkin pannut tekijän alttiiksi vaaralle jättää syrjään useita tärkeitä kohtia, niinkuin kurinpitokysymyksen, kysymyksen ihmisen taipumuksista, jota paitsi tarkempi selonteko kansansivistyksen aineksista puuttuu, ja samoin jalossa polemiikissaan mennä yksipuolisuuteen ja lukea älyperäiselle kehitykselle jotenkin ala-arvoisen merkityksen. – Puutteet eli tutkimuksen varjopuolet arvostelija kuitenkin helposti jättää sikseen sen kirkkaan valon rinnalla, jonka ansiot luovat siihen. Jälkimmäisiin kuuluu, paitsi mainittua reformatorista piirrettä, se selkeys ja selvyys, jolla tekijä on kehitellyt kasvatuksen periaatteita ja jolla hän, katse alati kiintyneenä näihin periaatteihin, on tehnyt täysin itsenäisen ja yhtä oikean ja sattuvan kuin muodon puolesta etevän kuvauksen kasvatusopin historiallisesta kehityksestä; edelleen tekijän kaunis ja jalo esitystapa sekä lopuksi se puhdas kristillinen henki ja se vakaumuksen lämpö, joka kultaisena lankana käy kokonaisuuden ajatusrikkaan kudoksen läpi. Kaiken tämän nojalla tarkastaja ei ainoastaan katso väitöskirjalla olevan tieteellistä arvoa, vaan sen myös täysin vastaavan tarkoitusta, jota varten se on julkaistu. Puolustuksesta sanotaan, että tekijä ei osoittanut erityistä dialektista taitavuutta, mutta ilmaisi kuitenkin kykyä yksinkertaisesti ja teeskentelemättömästi lausua ajatuksensa.

Sekä tiedekunnan että konsistorin yhdyttyä tähän lausuntoon tuli Stenbäck 21 p. maaliskuuta asetetuksi ehdolle professorinvirkaan. Ainoa, joka ei katsonut häntä päteväksi, oli professori Gyldén, ja hän esitti syyksi säännösten määräyksen, että professorinviran-kelpoisuuteen vaaditaan korkein arvosana kysymyksenalaisessa aineessa lisensiaattitutkinnossa. Kun kuitenkin lain kirjaimessa pysymisestä tässä tapauksessa olisi ollut tuloksena, ettei kukaan Suomen mies olisi voinut päästä ehdokkaaksi pedagogiikan professorin virkaan, koska aine ei ennestään ollut yliopistossa edustettuna, jäi Gyldén yksinään mielipiteensä kannattajaksi. Stenbäck saattoi siis kaikella syyllä olla tyytyväinen, kun hänen ystävänsä Helsingistä ilmoittivat hänelle asian kulun. Mutta ilo oli lyhyt, sillä nyt alkoi odottamaton välinäytös, joka suuressa määrin teki tämän kysymyksen huolestuttavaksi ja kiusalliseksi hänelle. Litteraturbladin maaliskuunnumerossa hän näet näki kirjoituksen "Lauri Stenbäckin professorin-väitöskirjan johdosta", jossa J. V. Snellman aivan toisella tavoin kuin Schauman otti tutkimuksen tarkastelun alaiseksi. [Erään tiedon mukaan lienee tiedekunta ensin valinnut Snellmanin vastaväittäjäksi, mutta satunnainen sairaus oli estänyt häntä suostumasta tehtävään.] Viitaten itse kirjoitukseen (Saml. Arb., IV, s. 652 seurr.) mainittakoon tässä vain, että Snellman tosin kunnioittavassa muodossa, mutta suoraan asiaan mennen tuo esille väitöskirjan puuttuvan tieteellisyyden sekä esityksen ja käsityksen epäjohdonmukaisuudet ja yksipuolisuudet. Tämä ei kuitenkaan ole kirjoituksen päätarkoitus, vaan ennen kaikkea aineen, koulujemme uskonnonopetuksen, selvittäminen. Siinä huomautetaan ensiksi sitä arveluttavaa ristiriitaa, että, kuten Stenbäck tekee, vaaditaan uskonnonopetus olemaan pääaineena, jotavastoin kaikki muu pidetään kristilliseltä näkökannalta enemmän tai vähemmän yhdentekevänä, vaikka itse asiassa uskontoa opetetaan kahtena tuntina viikossa ja 32-34 on omistettu maallisille aineille ja harjoituksille. Snellmanin mielipiteen mukaan on uskonnonopetuksen asiana osoittaa oppilaille myöskin maallisen tiedon tarpeellisuutta, opettaa heille, että koulu on kirkko, tiedonhankinta Jumalan palvelusta – "ainoastaan silloin voi olla puhe kristillisestä hengestä tietämisessä, tosiuskonnollisesta mielestä oppilaan töissä ja toimissa". Tähän voidaan vielä siteerata: "Nuoruudeninnostus ja alttius ihanteellisiin rientoihin, joita Stenbäck kaipaa kasvatuksen ja opetuksen hedelmänä, eivät ole mitään muuta kuin rakkautta aatteeseen, teoriaan, tietämiseen, halua elämässä toteuttaa tietämisen ihanteita." – Kirjoitus sisältää luonnollisesti paljon syväaatteisesti ja oivallisesti sanottua tästä tärkeästä kysymyksestä, ja, emme epäröi sitä sanoa, suurimmaksi osaksi sellaista, joka itsessään ei jyrkästi sotinut Stenbäckin omia mielipiteitä vastaan; mutta kun lähtökohta oli aivan toinen ja Snellman tieteellisen viileällä tavallaan puhui kristillisyydestä niinkuin mistä muusta historiallisesta ilmiöstä hyvänsä, niin voi helposti ymmärtää, mimmoinen vaikutus oli oleva. Tosin saattavat Essenin sanat tästä Stenbäckin elämänkuvauksessa luulemaan, että arvosteltu tyynesti oli ottanut kritiikin vastaan, mutta niin ei ollut laita. Päinvastoin todistaa eräälle tuttavalle Helsinkiin aiotun kirjeen konsepti, että hän ensi hetkessä ajatteli peruuttaa hakemuksensa. Kuinka loukkautunut Stenbäck oli, nähdään siitä, että hän luulee arvostelun pohjana olevan vihan kristillisyyttä vastaan ylimalkaan ja Snellmanin yleensä katkeran mielialan tähän aikaan. – "Vaikka minulla Helsingissä", sanoo hän, "oli tilaisuus omin korvin kuulla Snellmanin misantrooppista tyytymättömyyttä koko maailman asemaan yleensä ja yliopiston erittäinkin, en kuitenkaan luullut hänen olevan niin täynnä katkeraa sappea, kuin tämä arvostelu osoittaa". Itsestään hän sanoo: "Aioin ensin vastata tähän arvosteluun, mutta koska en tahdo puolustaa omaa persoonaani ja sitä paitsi minulla ei ollut toivoa voida tehdä sitä ilman asiaankuulumatonta ja asiaa pilaavaa kiihkeyttä, ja koska itse asian puolustamiseksi olisi tarvittu kokonainen kristillisyyden apologia ja syventyminen kaikkiin niihin vääriin edellytyksiin ja arvostelmiin, joita tässä tarkastuksessa vilisee, olen jättänyt sen mielestäni. Kaikki tämä on kuitenkin uudella voimalla minussa herättänyt toivomuksen, jonka ennen tuskin olen voinut voittaa. Veli tietää, että minä vastoin haluani hain tätä virkaa, koska katsoin sen velvollisuudeksi, josta en tahtonut vetäytyä pois, kun kenties minäkin Herran armon avulla olisin voinut toimittaa jotakin tällä paikalla, jonka tärkeyden ja vastuunalaisuuden aina olen käsittänyt; minkä vuoksi katsoin itseni velvolliseksi uhraamaan sen kykyäni ja haluani tyydyttävän viran, joka minulla nykyjään on, ja toivoni päästä käytännölliseen papintoimeen." Snellmanin arvostelun kautta hän katsoo tulleensa "ennakolta julkisesti julistetuksi aivan kelpaamattomaksi" ja mielten niin kääntyneen häntä vastaan, ettei ole mitään toivoa, että hän voisi saavuttaa sen vaikutuksen yleisöön ja nuorisoon, jota hänen toimensa edellyttää. Jos kirje tuli lähetetyksi, jota tuskin on syytä epäillä, ei se enää kuitenkaan vaikuttanut asiaan, koska asiakirjat jo olivat menneet Pietariin.