Kitabı oku: «Lauri Stenbäck», sayfa 26
"Pari päivää sitten olin filosofi-professori Tengströmin luona, joka vietti häittensä vuosipäivää. Siellä oli läsnä ainoastaan perhe ja muutamia lähimpiä, niiden joukossa Snellman, joka edelleen on hyvin ystävällinen ja koettaa saada entiset peittoon. Hän pakotti minut pitämään puheen isännälle ja emännälle, huolimatta vastenmielisyydestäni ja kaikesta valmistamattomuudestani. Se olikin sitä myöten. Ikävää sellaisissa tilaisuuksissa on, että täytyy viipyä niin kauan ja myöhään. Mennään vasta klo 7-8, sydänyöllä syödään, jonka jälkeen onneksi saa heti lähteä pois."
"Kas nyt – nyt tulen Waenerbergin luota. Senaatin päätös tietysti ei ole tarkistettu – Mutta ystävyyden vuoksi Waenerberg ilmoitti minulle tuloksen sillä ehdolla, etten hiiskuisi siitä kenellekään, paitsi sinulle. Senaatti on yksimielisesti puoltanut – minua. Siis vielä hyvä toivo, Jumalan kiitos! – Jos pääsemme Isoonkyröön, niin voimme ottaa sen Jumalan kädestä ja nähdä, että hän tekee mitä emme tohdi ajatella emmekä toivoa. – Mitä enemmän täällä tutustun asemaani, sitä raskaammaksi käy minulle tämä virka, ja sitä enemmän ikävöin täältä pois. Syventyä ennen tuntemattomaan aineeseen, vielä vanhoilla päivillä ikäänkuin alkaa alusta, voidakseen täyttää kaikki mitä näissä muutoksissa on tehtävänä, oleskella täällä näissä vaikeissa oloissa, se olisi enemmän kuin mitä voin kestää. Ajattelin jo, ellen pääse Isoonkyröön, hakea mitä hyvänsä, kappalaisen paikkaa jollei muuta. Kuitenkaan emme voi vielä pitää asiaa ratkaistuna tai tehdä mitään tulevaisuutta varten. Meidän täytyy odottaa kuten tähänkin asti. Keisari ratkaisee kysymyksen vasta 6-8 viikon kuluttua, s.o. luultavasti vasta joulun jälkeen. – Älä nyt kerro kenellekään senaatin päätöksestä, ennenkuin ensi kerran kirjoitan; lupaukseni Waenerbergille on tietysti pidettävä pyhänä. Täällä on hyvin kylmä, 15 astetta, täysi talvi, vaikka vähän lunta. Yskäni on ilmanmuutoksen tähden taas ollut pahempi."
Joulukuun 3 p. – "Koska senaatin jäsenet itse jo ovat kertoneet, että minua yksimielisesti on puollettu, niin ei sitä enää tarvitse pitää salassa. – Hyvin mielelläni matkustaisin Pohjanmaalle, niin pian kuin suinkin pääsen. – Hirveän kylmää; tänään päälle 20 asteen." —
Joulukuun 9 p. – "Täällä ovat ikävät ja raskauttavat poikamaisuudet ylioppilaiden piirissä herättäneet paljon pelkoa ja levottomuutta. Muutamat, jotka Töölössä viettivät Antinpäivää, olivat siellä fanfaarein ja torventoitotuksin juoneet maljoja liittoutuneille ja useille vihollisillemme, tosin kyllä pilalla ja ajattelemattomassa vallattomuudessa, mutta asia on kuitenkin ilmoitettu korkeampaan paikkaan. Kurinpitotoimikunta on tuominnut 9 erotettavaksi, osan kahdeksi, osan yhdeksi vuodeksi, ja 7-8 karsseriin, mutta ei tiedetä vielä, voiko asia Pietarissa saada pahemman päätöksen. Järjettömien poikien vallattomuus voi panna maan tai yliopiston menestyksen alttiiksi – näin arveluttavina aikoina. Varakansleri on parhaillaan Pietarissa, jonne kenraalikuvernöörikin on matkustanut näinä päivinä. Odotamme levottomuudella, mitä sieltä kuuluu. Ilahduttavaa on kuitenkin se, että asia on herättänyt suurta ja yleistä paheksumista ylioppilaskunnassa, joka kirjallisesti selittää olevansa sitä vastaan. – Saattaisi tapahtua, että tämä vaikuttaisi Isonkyrön kysymykseenkin, jos keisari lukee sen yliopiston syyksi – kaikkein vähimmin pitäisi opettajilla voida olla mitään haittaa, he kun poikkeuksetta ovat kovin harmissaan ja pahoillaan moisista mielettömistä päähänpälkähdyksistä."
Joulukuun 10 p. – "Ei ole vielä päätetty, loppuuko lukukausi 15 p. joulukuuta kuten tavallisesti vaiko vasta 22 p., niinkuin konsistori on ehdottanut, mutta mihin ei vielä mitään vastausta, yleiseksi kummastukseksi, ole saapunut Pietarista. Jos sitä ei tule tämän päivän postissa, niin lienee sitä pidettävä kieltona, ja silloin lukukausi loppuu sittenkin 15 p. Jos matkustan, niin matkustan noin 18-19 p: n paikoilla ja tulen Härmään lauantaina tai ehkä sunnuntaina. Voisittehan järjestää niin, että jo silloin olisitte siellä. Olisi ikävä tulla sinne, ennenkuin olette saapuneet. Siis ainakin 23 p. joulukuuta." —
"Kuulen pelättävän, että yliopistoa ei laisinkaan avattaisi ensi lukukautena niiden poikamaisten vallattomuuksien vuoksi, joista mainitsin. Se ei kuitenkaan ole luultavaa. Mutta taas yksi epätietoisuus lisää. Juuri nyt emme tiedä tulevaisuudestamme sinne emmekä tänne. Sen täytyy kuitenkin pian kyllä selvitä; jospa pääsisin ja olisin jo päässyt täältä, olisin iloinen kuin häkistä laskettu lintu. Suokoon Jumala sen! Hän tietää mikä on parasta. Välisti tavatessani heränneitä ylioppilaita (eilisiltana oli useita luonani) ja nähdessäni heidän kiintymyksensä en tiedä, minkä mieluummin valitsisin. Valitkoon siis Herra. Voitavani olen tehnyt päästäkseni pois. Viime viikolla kirjoitin, paroni Kothenin neuvosta, varakanslerille Pietariin ja esitin hänelle haluni päästä täältä. Nyt en tee enää mitään. Kenties saan Pohjanmaalla tiedon päätöksestä."
Joulukuun 26 p. Stenbäck nimitettiin Isonkyrön kirkkoherraksi, ja hän oli siis saman vuoden aikana suorittanut opinnäytteen professorinvirkaa varten, nimitetty professoriksi ja ollut professorina yhden lukukauden sekä lopuksi taas saanut eron tästä virasta.
Edellisestä käy selvästi näkyviin, minkä tähden Stenbäck ei viihtynyt yliopistossa. Niin vakavasti kuin hän olikin antautunut tehtäväänsä Vaasan koulun rehtorina, oli kuitenkin kasvatusoppi tieteenä hänelle vieras. Lisäksi tuli, kuten Essen mainitsee, että hän oli kuvitellut tehtävänsä pääasiassa käytännölliseksi, mutta nyt hän havaitsi, että luennot edellyttivät lakkaamattomia tutkimuksia, sanalla sanoen työtä, joka ylen määrin rasitti hänen jo heikontuneita voimiaan. Edelleen hän oli jo Helsingistä poissaolonsa aikana vieraantunut sikäläisistä oloista sekä kärsi ylipäänsä pääkaupunkielämän rauhattomuudesta. Vähemmin hermostunut luonne olisi voinut jälleen tottua siihen, mutta Stenbäckiltä se ei käynyt. Hän ikävöi maalaiselämän lepoa, ei viettääkseen päiviään laiskuudessa – ei mikään ollut hänelle vastenmielisempää – vaan vaikuttaakseen yksinkertaisemmassa ja rauhallisemmassa ympäristössä ja kutsumuksessa, jota hän oli ajatellut itselleen jo herätyksestään asti. Lyhyesti sanoen: yliopisto antoi hänelle oppi-istuimen kymmenen vuotta liian myöhään.
Mutta harvat tiesivät kaiken tämän. Kun uutinen Stenbäckin poismuutosta levisi, kysyivät ihmiset: Miksi hän haki professorinvirkaa, kun hän heti pyrki pois? Eikä pysähdytty kysymykseen, vaan ruvettiin tavallisuuden mukaan edellyttämään itsekkäitä syitä tekoon, jota ei ymmärretty. Ankaria tuomioita langetettiin siis poislähtijän selän takana. Saapuivatko ne hänen korviinsa ja häiritsivätkö ne hänen rauhaansa, emme tiedä tältä ajalta, mutta varmaa on, että se tapahtui kerran kokonaista kuusi vuotta myöhemmin. Silloin paheksuminen lausuttiin julki muodossa, joka on varsin vähän kunniaksi sille, joka otti sananvuoron asiassa, vaikkakin se oli itse Fredr. Cygnaeus, ja joka paheksuminen luultavasti enimmäkseen liioittelunsa vuoksi herätti yleistä moitetta.
Se kutsumuskirjoitus, jolla Cygnaeus, historiallisfilologisen osaston dekanuksena, kutsui yleisöä uuden pedagogiikanprofessorin, Z. J. Cleven, virkaanasettajaisia 12 p. huhtikuuta 1862, alkoi näet mitä loukkaavimmalla hyökkäyksellä Stenbäckiä vastaan. Tekijä johdattaa mieleen professori Schaumanin kutsumuskirjoituksen Stenbäckin virkaanasettajaisia ja "ne kaikkien yhteiset toiveet", jotka kirjoituksessa oli lausuttu siitä, "että uuden professorin toiminta oli tuleva siunaukselliseksi tieteelle, yliopistolle j.n.e." – "Tämä yhtä lämmin kuin oikeutettu toive", jatkaa hän sitten, "kuului kovaksi onneksi niihin moniin, jotka ovat pettäneet. Erehdyttiin, kun luultiin professori Stenbäckin tarkoituksen olleen saada pysyväinen asema sillä yliopistollisella oppisijalla, joka oli odottanut häntä tullakseen ensi kerran täytetyksi. Se oli hänelle ainoastaan portaana, jolta hän sitä varmemmin saattoi siirtyä siihen viinamäkeen, minkä kirkko on istuttanut keskelle Isonkyrön vainioita, joiden pituus ja leveys jo ammoisista ajoista on käynyt sananlaskuksi tässä maassa." Sitten viitataan Isonkyrön pappien antamaan hylkäävään lausuntoon Uno Cygnaeuksen tekemästä ehdotuksesta maan kansakoululaitoksen järjestämiseksi, ja puhuja antaa tietää, että Stenbäck sen kautta samoinkuin luopumalla professorinvirasta enemmän kuin kukaan muu on vaikuttanut ajan suuntaan vapauttaa koulu kirkosta(!).
Stenbäckin kaunis vastaus tähän on eräässä professori Lillelle kirjoitetussa kirjeessä, jonka otamme tähän professoriepisodin loppulauseeksi:
"Veli Lille! Sydämellinen kiitos, rakas uskollinen veli, ystävällisestä kirjeestäsi. Sinun lämmin hyväntahtoisuutesi ja veljellinen rakkautesi teki minulle todella sydämen pohjaan asti niin hyvää, että varsin vähän tunsin tuon odottamattoman hyökkäyksen katkeruutta. Sydämellinen osanotto on toki tiellämme päivänpilkahdus, jota monen varjon on väistyminen. Etkä nyt ensi kertaa sillä minua rohkaissut."
"Kenties oli 'lausuntomme' kansakoulukysymyksestä liian ankara; minulla ei sitä enää ole käsillä. Mutta syynä oli, että, siihen aikaan kuin se kirjoitettiin, sanomalehtien aiheeton ihastus näytti uhkaavan vetää harhaan yleisen mielipiteen Cygnaeuksen ehdotuksesta, joka minun ja monien muiden vilpittömän vakaumuksen mukaan olisi antanut meidän kaikkien hartaasti haluamalle kansakoululle väärän ja turmiollisen – maallemme vahingollisen suunnan. Katsoimme siis velvollisuudeksemme panna, ei epämääräisesti ja kuiskaavasti, vaan äänekkäästi vastalauseemme, ei suinkaan kansakoulua, vaan mainittua ehdotusta vastaan – vaikka yksi ja toinen on koettanut ilmeisellä väärinselityksellä kääntää sen siksi, kuin olisi vastalauseemme halpamielisestä 'hierarkkisesta' obskurantismista oikeastaan tarkoittanut juuri edellistä. Kummastuksella näen, että Fredr. Cygnaeuskin tahtoo tehdä sentapaisia viittauksia. Se loukkasi minua paljon enemmän kuin nuo murhaavat tähtäilyt likaiseen ahneuteeni ja voitonhimooni – vikaan, johon jo luonto on kieltänyt minulta kaikki taipumukset. Sille, joka on haudan partaalla niinkuin minä, ovat moiset ihmisten tuomiot, samoinkuin heidän hyväksymisensä tai moitteensa ylipäänsä, jotenkin samantekeviä ja haihtuvat tyhjiin sen suuren, kaikki ratkaisevan tuomion rinnalla, joka on edessä; ne ovat ainoastaan uutena syynä tunkeutua lähemmä Kristuksen sydäntä, missä armon iankaikkinen rauha on avoinna. Kuitenkin on ikävää, että tämä tarpeeton ylimääräinen hyökkäys – vieläpä akateemisessa kirjoituksessa – rumentaa Cygnaeuksen ohjelmaa, joka muutoin sisältää niin paljon totta ja nerokasta, kuten tavallisesti Cygnaeuksen työn laita on, niin pian kuin hän vain voi unohtaa oman itsensä ja persoonalliset sympatiansa ja antipatiansa. Luulen, että monelle muulle on siitä koituva enemmän mielipahaa kuin minulle, joka kaikissa tapauksissa olen vakuutettu siitä, ettei tarkoitus ollut niin perin paha. Katson myöskin tätä hyökkäystä luonnolliseksi seuraukseksi elämäni suuresta erehdyksestä, että nimittäin hain yliopistovirkaa muiden kehoituksen ja oman väärinkäsitetyn velvollisuudentunteeni kannustamana. Epäröimiseni ja haluttomuuteni siihen saattoi minut miltei samaan aikaan hakemaan nykyistä virkaani; kuka saattoi silloin kuvitella, että saisin kumpaisenkin? Tervehdi tavatessasi C: ta sydämellisesti ja vakuuta hänelle puolestani, ettei hänen ainakaan tarvitse olla huolissaan siitä, että hän olisi loukannut tai solvaissut minua, sillä luulen, kuten sanottu, varmaan, että hän ei ole tarkoittanut pahaa, ja että kenties asia tuottaa hänelle itselleen enemmän mielipahaa kuin minulle." —
YHDESTOISTA LUKU. 1856-1869
Isokyrö ja uusi koti siellä. – Virsikirjatyö Turussa. – Kivulloisuutta ja parannuksillakäynti-matkoja. – Virsikirjatyö kotona: virsikirjaehdotus. – Stenbäckin virsikirjaehdotuksen vaiheet.
Niin oli Stenbäck vihdoin saavuttanut sen kutsumuksen ja sen paikan, jossa hän oli pysyvä päiviensä loppuun. "Palavalla, vaikka nyt tyyntyneellä ja tasaantuneella innolla, joka häntä elähdytti, ja runsaalla, monesti koetellulla kokemuksellaan, jonka hän oli elämän koulussa saanut", oli hän kirkkoherrana varsin vähän niiden tavallisten pedagogien kaltainen, joiden siihen aikaan, jolloin koulu vielä oli kirkollisten auktoriteettien alainen, oli tapana hakea itselleen kirkkoherranvirka levätäkseen penäämisestään vallattomain poikapolvien kanssa. "Hänellä oli", sanoo Essen, "heti suuret suunnitelmat, ja hän kävi työhön käsiksi sellaisella innolla, kuin olisi tahtonut yhdellä kertaa luoda uudeksi koko seurakuntansa", mutta sen pahempi näyttäytyikin pian, että voimat eivät vastanneet hyvää tahtoa.
Kaikkein ensimmäisistä kuukausista kirjoittaa Stenbäck veljelleen Johannekselle (22 p. huhtikuuta 1856): "Tulimme tänne jo alussa helmikuuta, jolloin heti sain useita viikkoja kiertää lukusilla, josta jo ennestään heikko terveyteni huononi. Sen koommin en ole ollut oikein terve, ja kaikki saattaa minut aavistamaan, että aikani ei ole oleva pitkällinen. Nyt voin kuitenkin vähän paremmin. Muutoin minulla on ollut lakkaamattomia moninaisia puuhia, jotka ovat olleet minulle aivan outoja, osaksi yksityisiä, osaksi virkaan kuuluvia. Niistä eivät saarnat ole helpoimpia, kun olen aivan tottumaton suomenkieleen, samoinkuin saarnastuoliin yleensä. Kun minulla ei ole, enkä toistaiseksi halua pitääkään, apulaista, olen saanut saarnata hyvin usein ja ajan puutteessa ollut pakotettu saarnaamaan valmistamatta, joka olisi kaikissa tapauksissa parempi, jos vain kieli ei tekisi niin paljon vastusta. Muutoin on kansa kohdellut minua hyvin hyväntahtoisesti ja muun muassa suurella halulla pannut toimeen lastenkouluehdotukseni. Meillä on sunnuntaikouluja käynnissä miltei joka kylässä. Kuitenkin on kansa ylipäänsä vaipunut tämän maailman hyvyyteen, jota heillä on kylliksi. Vaikka tulimme tänne tyhjin käsin, olemme kuitenkin saaneet kodin jotenkin järjestykseen. Kaikki on täällä suuressa mittakaavassa, ja se on suuri muutos entiseen vähäiseen, rajoitettuun talouteeni." —
Tähän kirjeeseen liittyen koetamme laatia kuvauksen sikäläisistä olosuhteista.
Isonkyrön pitäjä, Pohjanmaan suurimpia, käsitti tähän aikaan, paitsi emäseurakuntaa, Orismalan tehdasseurakunnan ja Ylistaron kappelin. Väkiluku oli noin 14,000 henkeä, josta suurin osa eli lähemmä 8,000 kuului kappeliin. Papillinen työvoima oli niin epätasaisesti jaettu, että emäkirkolla oli kolme pappia (paitsi kirkkoherraa pitäjänapulainen ja kappalainen), mutta Orismalassa yksi ja samoin Ylistarossa yksi. Tämän johdosta täytyi tehdä apuvuoroja jälkimmäisiin seurakuntiin (Ylistaroon kokonaista 15). Stenbäckin tullessa Isoonkyröön oli ennenmainittu etevä saarnaaja F. O. Durchman pitäjänapulaisena, kun taas kappalaisen virkaa emäseurakunnassa hoiti teologian tohtori Johan August Lindelöf; pastori Birger Wegelius oli saarnamiehenä Orismalassa ja pastori B. H. R. Aspelin kappalaisena Ylistarossa.
Pitäjän sisällisistä oloista esitettäköön muutamia piirteitä sikäläisen opetuksen ja siveyden tilaa koskevasta Stenbäckin kertomuksesta vuodelta 1856. Lukukinkereillä oli lukutaito havaittu välttäväksi, mutta käsitys ja luetun ymmärtäminen sitävastoin jättänyt paljon toivomisen varaa. Tämän johdosta oli uusi kirkkoherra kehoittanut rahvasta perustamaan kyläkouluja, ja oli asiaan ryhdytty sellaisella halulla, että jo talven kuluessa oli laitettu kouluja useimpiin kyliin. [Edellä kirjeessä mainitut sunnuntaikoulut oli jo ennemmin Durchmanin alkuunpanosta saatu aikaan.] Opetus tarkoitti ajattelevaa sisälukua ja kristinopin tietoa katkismuksen ja piplianhistorian lukemisen sekä virrenveisuun perustuksella. Vaikka siis koulut, joiden opettajat tilallinen väestö kustansi, oikeastaan vain valmistivat oppilaita rippikouluun, olivat ne kuitenkin edistysaskelena aikaisemmasta kiertokouluopetuksesta. Hyvät vaikutukset tulivatkin pian näkyviin, ja niiden johdosta perustettiin paikkakunnan ensimmäinen lainakirjasto. "Selvä syy kirjanluvun puutteellisuuteen", kirjoittaa tästä Stenbäck, "ja sekä kristillisen että yleisinhimillisen sivistyksen alhaiseen kantaan on epäilemättä soveliaan, ajatusta kehittävän ja mieluisan lukemisen puute kansassa; sillä vaatia nuorisolta halua kirjanlukemiseen, valmistamatta sille helppoa tilaisuutta kirjain saamiseen, muunkinlaisten kuin varsinaisesti uskonnollisten, on luonnoton ja turha vaatimus". Sen vuoksi hän pani alkuun lainakirjaston perustamisen, jota pian hänen mielihyväkseen ahkerasti käytettiin. [Kun Stenbäck lopulla vuotta 1856 sai rovastin arvonimen, perusteltiin tätä kunnianosoitusta sillä, että "hän oli viipymättä ryhtynyt valistunutta papillista intoa todistaviin toimiin kansansivistyksen kohottamiseksi ja hyvin järjestetyn kristillisen lastenkasvatuksen edistämiseksi" kirkkoherrakunnassaan.] Puutteellisen kirjanlukemisen hän katsoo myös olevan syynä siihen, että siveellisyyden tila ei ollut tyydyttävä – "laiminlyöty lukeminen ja rikos seuraavat helposti toisiaan". Juoppouden pahe oli tänä kotitarvepolton aikana yleisin. Myöskin oli jo yleinen toivomus herännyt, että viinanpoltto oli joko tyyten kiellettävä tai entistään enemmän rajoitettava. Siveellisyyssuhteihin katsoen oli muutoin mielipide se, että venäläisen sotaväen majoittaminen (sotavuosina) oli vaikuttanut turmiollisesti. – Suurta huolta herätti edelleen tilattoman väestön karttuminen. "Tämä luokka", lausuu Stenbäck kaukonäköisesti, "uhkaa maatamme köyhäläisyyden kaikilla onnettomuuksilla, mikäli lainsäädäntö ei keksi tehokasta keinoa sen kiinnittämiseksi pysyväisesti maanviljelykseen tai muulla tavoin avaa sille mahdollisuutta välttämättömään toimeentuloon ja oman huolenpidon valmistamaan tulevaisuuteen. Tästä luokasta saa alati lisäjoukkoja avuntarvitsijain ja avunpyytäjäin suuri lauma joka on käyvä köyhäinhoidolle yli voimain." Mainitusta seikasta oli luonnollisena seurauksena, että köyhäinhoito, josta pappien tähän aikaan oli pakko pitää huolta, antoi hänellekin paljon ajattelemista.
Jo sanotusta ilmenee niiden toimien moninaisuus, joita siihen aikaan kertyi lavean pitäjän kirkkoherralle. Lisäksi tuli paljon muuta.
Lähinnä kääntyy ajatus saarnatoimeen. Ei voi kieltää, että Stenbäckiltä puuttui välttämättömiä edellytyksiä siinä erinäisemmin onnistuakseen. Hänen äänensä oli liian heikko voidakseen kuulua suuressa, täpötäydessä kirkossa. Sitä paitsi ei hänen esityksensä suomenkielellä ollut sujuvaa eikä virheetöntä. Muutamat täydellisesti kirjoitetut saarnat ensi ajalta osoittavat, että hänen korvansa oli tylsynyt tälle kielelle, jota hän niin vähän oli käyttänyt. Esitystä häiritsevät useat ruotsalaisuudet (ylösetsiä, napiset sen ylitse j.n.e.), joita kansa tosin oli tottunut saarnastuolista kuulemaan, mutta jotka nyt häiritsivät entistä enemmän, sittenkuin pietistisen suunnan papeilta oli saatu kuulla helkkyvän puhdasta kieltä kirkossakin. Kuitenkaan ei ole epäilemistä, että Stenbäck aikaa myöten olisi voinut voittaa kielen puutteellisuudet, mutta kovaksi onneksi sairaalloisuus pakotti hänet kokonaan lakkaamaan saarnaamasta.
Muutamat papilliset tehtävät, joista esim. kansliatyöt kuuluivat yksinomaan kirkkoherralle, jätettäköön sikseen. Kuitenkin on tässä yhteydessä muistaminen, että Stenbäckille kirkkoherrana tulivat myöskin ne huolet, joita suuri virkatalo toi mukanaan. Hänen taipumuksensa ja kykynsä sentapaisiin tehtäviin olivat kuitenkin liian pienet, että hän olisi edes yrittänytkään saada mitään mainittavaa toimeen maanviljelijänä ja maatalouden pitäjänä. Hänen uskollisella vaimollaan oli siinä pääosuus, jotavastoin isäntä itse antoi enimmäkseen asioiden mennä menojaan, ryhtyen ainoastaan siihen, mistä hän ei mitenkään voinut päästä.
Mutta kodin järjestämistä ja koristamista hän ei heittänyt. Sitä ajatusta, jonka hän kerran Helsingistä kirjoitti vaimolleen tästä epävakaisesta elämästä: "Kuitenkin tulee matkan varrella laittaa olonsa niin hauskaksi kuin voi, jotta ei masentaisi itseään" – sitä ajatusta hän koetti toteuttaa ympäristössään. – Vanha, rappeutunut päärakennus, joka muinoin oli ollut Elias Brennerin lapsuudenkoti [Ks. tekijän Elias Brennerin elämäkertaa.] ja jonka seinillä oli vielä viimeiseen asti nähty kangasverhoja outoine maalauksineen, oli revitty kymmenkunta vuotta sitten, ja sen sijalla kohosi uusi, komea rakennus, joka on suurimpia rovastiloita Pohjanmaalla. Suuret, muhkeat huoneet olivat hyvin tarpeen Stenbäckille, jonka, kuten saamme nähdä, kohta täytyi oleskella enin aikansa seinien sisällä. Omalla osallaan hänellä oli kaksi huonetta: etumainen, kansliahuone, jonka ikkuna oli rakennusten ympäröimälle pihalle päin ja jossa, paitsi tarpeellisia huonekaluja, oli kaunis kukkapöytä, sekä sisähuone, jossa oli kaksi ikkunaa pihalle sekä yksi ikkuna ikivanhaan kivikirkkoon päin, joka vielä oli käytännössä koko Stenbäckin ajan. Tässä huoneessa oli Vaasan palosta pelastettu kirjoituspöytä hopeisine kirjoitusneuvoineen asetettuna sohvan eteen lämpöistä sisäseinää vasten, kaksi lasiovellista kirjakaappia täytti taas kirkonpuolisen seinän, ja niiden välisellä ikkunapöydällä oli kanarialintuhäkki, jonka asukkaita isäntä hoiti mitä hellimmällä huolella. Pihanpuolisten ikkunain välissä taas oli piironki peili päällä ja toisen edessä pöytä ja keinutuoli, jossa Stenbäck tavallisesti istui ja luki. Siitä hänellä oli näköala pihalle ja puutarhaan, jonka yksi nurkka tapasi pihaan, samoinkuin avoimesta ovesta kansliahuoneeseen, jossa aamupäivin kävi pitäjäläisiä lukuisasti. Ainoastaan se, joka on nähnyt tai koettanut sitä, tietää, kuinka monenlaisia ja kuinka monenlaisissa asioissa tulevia vieraita väkirikkaan pitäjän kirkkoherra saa ottaa vastaan. Neljännellä seinällä oli sänky. Tässä iloisessa huoneessa, jossa oli suurikukkaiset karttuuniverhot ikkunoissa, vaaleaksi petsatut huonekalut, valkeaksi pesty lattia valkeine käytävämattoineen ja monivärinen ryijy pöydän alla, Euroopan kartta sekä Martti Lutherin, Melanchtonin y.m. muotokuvia ja suurehko Napoleonin pakoa Moskovasta esittävä piirros seinillä, vallitsi aina mitä suurin järjestys ja siisteys. Kaiken tuli olla määrätyllä paikallaan, niin että Stenbäck viattomasti kerskaten saattoi sanoa pimeässäkin löytävänsä kaikki, mitä tarvitsi. Huoneen valoisaa vaikutusta melkoisesti lisäsivät visertävät kanarialintuset, jotka toisinaan lentelivät vapaasti huoneessa ja välisti koettivat istahtaa kirjoittajan sulkakynälle. Muutoin oli asunto läpeensä sisustettu samaan yksinkertaiseen, mutta kodikkaaseen tyyliin. Kaikkialla oli valkoiset lattiat varustettu ainoastaan käytävämatoilla, joka antoi suuremman puhtauden näön, kuin jos lattiat olisivat olleet maalatut tai kokonaan matoilla peitetyt, kaikkialla oli piirroksia Rafaelin ja muiden mestarien teoksista, enimmäkseen uskonnollisaiheisia, sekä läpikuultavia ikkunaverhoja ja myöskin ruukkukasveja ikkunain edessä. Salissa oli myös piano, eikä pelkkänä koristeena. Kokonaisvaikutus oli miellyttävämpi ja viihtyisämpi kuin useimmissa pappiloissa, joissa, varsinkin Pohjanmaalla, pietismin ansiosta, sisustus nykyaikaisten käsitysten mukaan oli kovin vaatimaton, jottemme sanoisi puutteellinen. Salista vasemmalle oli vierasten makuuhuone eli "vieraskamari", oikealle ruokasali, jota myöskin käytettiin arkihuoneena. Edelleen kasvattitytär Iidan huone sekä sänkykamari, josta oli parhain näköala joelle ja kosken saartamalle saarelle, ja jossa Raamattu alati oli ikkunan viereisellä pöydällä, missä Stenbäckin oli tapana nauttia aamukahvinsa. Jos lisäksi mainitsemme kaksi suurta ullakkokamaria sekä muistutamme, että kahteen rakennukseen toisella puolen pihaa, kuten muinoinkin, oli kalustettu asuinhuoneita, niin lienee lukija saanut kuvan Isonkyrön pappilasta Stenbäckin aikaan.
Kuinka mieluisa koti olikin, olisivat kuitenkin rovasti ja ruustinna kahden kasvattinsa keralla helposti voineet tuntea olonsa yksinäiseksi, jos he yhä olisivat jääneet sinne itsekseen. Nähdäkseen enemmän elämää ja liikettä ympärillään kutsui Stenbäck heti sisarensa lapsineen asumaan Isonkyrön pappilaan, ja kesän tullessa muutti Marie Ottelin sinne mukanaan kolme täysikasvuista lastansa, poika Konrad Fredrik, ylioppilas, sekä tyttäret Marie ja Laura, joista viimeksimainittu 17-vuotias oli enon suosikki, ei varmaankaan vähimmin tavattoman kauneutensa vuoksi. Kun sisar oli estellyt tulemasta, oli Stenbäck vakuuttanut, että hän ei sillä saattanut sisartaan kiitollisuuden velkaan, vaan päinvastoin tämä hänet. Ottelinit asuivat vanhassa "pikku rakennuksessa" pihan toisella puolella, mutta kaikki aterioivat yhdessä pöydässä. Siten vallitsi ensi aikoina iloinen ja vilkas elämä Isonkyrön pappilassa. Sitä lisäsi suuressa määrin myös tohtori Lindelöf. Hän oli näet tavattoman musikaalinen ja kokosi pitäjän herrasväestä kaikki, joilla oli lauluääni (paikkakunnan musikaalisimpia henkilöitä oli pitäjänapulainen Durchman ja hänen perheensä), lauluseuraksi, jota hän johti innolla ja halulla. Sitä paitsi hän soitti viulua samoinkuin hänen veljensä, tohtori ja dosentti, sittemmin professori ja valtioneuvos L. L. Lindelöf. Kun sitten tämäkin sattui olemaan vieraana Isossakyrössä, kuultiin pappilassa enemmän ja parempaa musiikkia kuin suurin osa kuulijoista oli koskaan saanut nauttia. Vaikka itse vailla soitannollista harjoitusta oli Stenbäckillä, kuten hänen soinnukas runoutensa todistaa, taipumusta musiikkiin, ja se tuotti hänelle suurta iloa, mutta ennen kaikkea hänellä oli huvina nuorekas elämä.
Ensimmäinen juhlallisuus pappilassa uuden rovastin aikana oli Stenbäckin virkaanasettajaisjuhla. Se tietysti oli vakavaa laatua. Mutta sitä iloisemmin vietettiin tammikuussa 1857 ne häät, joissa Stenbäck itse vihki sisarentyttärensä Marie Ottelinin ja pastorin apulaisen, sittemmin rovasti K. E. Sandelinin. Silloin olivat molemmat Lindelöf-veljekset läsnä, ja musiikkia saatiin kuulla paljon. Myöskin huvitteli nuoriso tansseilla tai ainakin tanssileikeillä, esim. sarankudonnalla y.m., ja häitä kesti niinkuin vanhoina hyvinä aikoina useita päiviä. Stenbäck oli koko ajan iloinen ja leikillinen, mutta heränneiden piirissä häät aiheuttivat paljon puhetta ja kiivaita muistutuksia, koska niissä oli pidetty niin maallista menoa. Kerrottiin m.m. sellaisesta sopimattomuudesta, että eräällä papin tyttärellä oli ollut kultaiset vitjat kaulassa, j.n.e. Tiedämme jo, että Stenbäck ei katsonut kristillisyyden olevan ulkonaisissa muodoissa. Mutta jos hän olikin kerran tässä suhteessa ollut ankarampi, niin oli nyt hänen kantansa lieventynyt, ja hän antoi jälleen yksinkertaiselle, luonnolliselle ilolle oikeutensa.
Kolme vuotta myöhemmin vietettiin taas häitä Isossakyrössä. Laura Ottelin meni silloin avioliittoon kasvientutkijana tunnetun maisteri Otto Alceniuksen kanssa, joka oli Stenbäckin entisiä oppilaita ja oli ollut Jakkuksen kotiopettajana, kunnes tämä 1859 pääsi Vaasan kouluun. Häät olivat lopulla maaliskuuta 1860, ja silloin Stenbäck oli niin sairas, että C. G. von Essen toimitti vihkimisen. Ensimmäinen, iloisin kausi Stenbäckin olinajasta Isossakyrössä oli ohi.
Vaikka Stenbäck jo 1853 oli kutsuttu jäseneksi "nykyisen Suomalaisen ja Ruotsalaisen virsikirjan tarkastuskomiteaan", on kuitenkin asian puheeksiottaminen lykätty tähän lukuun, koska siitä johtunut työ pääasiallisesti kuuluu Isonkyrön aikaan. [Sen jälkeen kuin ensimmäinen painos tätä teosta ilmestyi, on V. T. Rosenqvist julkaissut erikoistutkimuksen "Lars Stenbäcks Psalmboksarbete", jota varten hänellä on ollut käytettävänään joitakuita minulle tuntemattomia lähteitä. Sen mukaan olen tehnyt muutamia oikaisuja ja lisäyksiä esitykseeni.]
Senaatti antoi kutsumuksen 25 p. huhtikuuta mainittuna vuonna. Elokuun 15 p. samana vuonna Stenbäck pyysi yksityisessä kirjeessä arkkipiispalta tarkempia tietoja komitean varsinaisesta tarkoituksesta. "Jos, kuten arvelen", hän kirjoittaa, "tarkoituksena on uuden virsikirjan aikaansaaminen tai valmistaminen, niin on minulla, kuten kohtuullista, arka pelko niin tärkeästä, vastuunalaisesta ja syvällekäyvästä yrityksestä. Mutta kuitenkin on minulle aivan sietämätöntä pysyä vallan toimettomana jäsenenä komiteassa, jonka tärkeyttä ja tarpeellisuutta en suinkaan voi olla tuntematta, ja tahdon mielelläni kykyni mukaan täyttää sen velvollisuuden, mikä minulle tämän kutsumuksen kautta on pantu. Pidän mahdottomana, että tämä hajaantunut ja henkisesti voimaton aika voisi tuottaa mitään arvokasta ja pysyväistä kirkolle virsikirjan alalla, jos se tahtoisi siinä esiintyä alkuperäisyyden ja oman luovan kyvyn vaatimuksilla; sillä siihen olisi tarpeen elävä kristillinen ja kirkollinen tietoisuus, ei ainoastaan yksityisessä, vaan myös kirkossa, joka voisi kannattaa ja tunkea läpi edellisen. Ainoa, minkä mielestäni voi tehdä, olisi sen rikkaan ja ihanan aarteen käyttäminen, joka meidän kirkollamme, ennen kaikkia muita, on elävämmältä ja voimakkaammalta ajalta, ja joka on jokseenkin tuntematon meillä. Mieleeni on sen vuoksi tullut koettaa tehdä valikoima näistä vanhoista virsistä ja kirkkolauluista sekä tulkita ne niin hyvin kuin mahdollista, säilyttäen alkuperäisen hengen ja voiman. Siten olisi luullakseni mahdollista saada aikaan jotakin ei aivan arvotonta, tietysti mikäli valinta vanhemmilta ja myöhemmiltä ajoilta samoinkuin käännös voitaisiin pitää onnistuneena. On selvää, ettei myöskään ruotsalaisia virsiä tulisi jättää näkyvistä." Jos arkkipiispa katsoisi tämän edistävän tarkoitusta, sanoo Stenbäck olevansa halukas ryhtymään työhön, joskin "suurella ahdistuksella". Kuitenkin hän pyytää, ettei aikeesta mainittaisi kellekään, etteivät muut kenties pelästyisi yrittämästä ja hän tulisi sidotuksi siihen. – "Minulla oli useitakin hymnologisia kirjoja ja teoksia Vaasassa ja iloitsin usein kirkkomme kauniista ja tyhjentymättömästä laulurikkaudesta, mikä epäilemättä on yksi sen jaloimmista, lämpimimmistä ja kalleimmista aarteista. Tätä nykyä ei minulla ole mitään sellaisia aineksia, ennenkuin ehdin saada ulkoa." —
Tästä näkyy, kuinka varhain Stenbäckissä heräsi se ajatus, joka hänellä oli yhtenä perusjohteenaan laatiessaan oman ehdotuksensa, nimittäin olla tarjoamatta seurakunnalle mitään omaa sepittämää, mutta sen sijaan valita parhaimmat kirkon vanhoista varoista. Toistaiseksi asia sai kuitenkin toisen käänteen. Arkkipiispa kehoitti näet virkakirjeellä 17 p: ltä syyskuuta itsekutakin komitean jäsentä antamaan lausunnon siitä, kuinka vanhojen virsikirjain uudestimuodostelemisen tulisi tapahtua. Stenbäckin lausunnon sisällys oli pääasiassa se, että (koska uusien kirjojen ainoastaan vapaan vakaumuksen tietä tulisi päästä voimaan ja saada alaa seurakunnassa) vanha aine- ja numerojärjestys olisi säilytettävä edelleen, että ruotsalaisessa virsikirjassa Spegelin, Svedbergin y.m. vanhoihin hyviin virsiin tehtäisiin mahdollisimman vähän muutoksia, mutta sitävastoin saksalaisista tehdyt käännökset keveällä kädellä korjattaisiin ja tehtäisiin tarkemmiksi, sekä lopuksi, että joukko arvottomia, harvoin tai ei koskaan käytettyjä virsiä vaihdettaisiin uusiin. Suomalaisen virsikirjan suhteen olisi samoja periaatteita noudatettava, mutta erityisiä päteviä henkilöitä käytettävä. [Soveliaina henkilöinä suomalaisen virsikirjan laatimiseen Stenbäck mainitsee tähän aikaan A. W. Ingmanin ja (apulaisena) F. O. Durchmanin. – Sitä ennen hän oli tiedustellut Essenin mielipidettä asiasta. Tämä käyttää tilaisuutta kirjoittaakseen ystävälleen, Stenbäckille, hänen omasta työstään seuraavat vakavat sanat: "Tehtäväsi on suuri ja korkea. Epäilemättä on Jumala itse kutsunut sinut siihen. Käy asiaan käsiksi vakavasti ja voimalla! Jonkun ajan virkavapaus lienee kai tarpeen. Mutta ennen kaikkea, rakas veli, tarkasta sisällistä elämääsi, ennenkuin alat tarkastaa virsikirjaa, ja etsi Jumalalta valoa, elämää ja henkeä siihen. Uskallanko lausua julki pelkoni, että olet joutunut pois elämästä Jumalassa ja että sielusi on maailman hengen tartuttama? Psalmistan tulee ennen kaikkea olla palava hengessä. Se on hänen innostuksensa, ja Jumalan hengen tulee olla hänen runottarensa. Muuten voi teos tulla vallan oivalliseksi: kristilliseksi sisällykseltään ja runolliseksi muodoltaan, mutta suuri pääasia – elämä – puuttuu."] Komitea, jonka jäseninä, kuten tunnetaan, olivat, paitsi Stenbäckiä, J. L. Runeberg ja professori B. O. Lille sekä arkkipiispa Bergenheim, puheenjohtajana, piti sitten 11-17 p. helmikuuta 1854 kokouksen Turussa tullen siinä yksimielisyyteen työn periaatteista, mitä lähimmin edelläesitettyjen Stenbäckin mielipiteiden mukaisesti.
