Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia III», sayfa 19

"Täällä on melkein mahdoton tehdä työtä. Huoneet ovat niin kylmät, että mieluummin istuu ulkona ja siellä tietysti työ ei suju. Othello [teatterilaitos] ei ole vielä valmis, vaikka alotin sitä Berlinissä. Lohdutin itseni sillä että se tarvitaan vasta helmikuulla, sillä Ida Aalbergin täytyy ensin tulla terveeksi." – Seuraavassa kirjeessä (14/7) Kaarlo puhuu kahdesta uutisesta, jotka oli nähnyt sanomissa, ja jotka eivät olleet iloisia. Johannes Brun oli syksyllä vieraileva Ruotsalaisessa teatterissa ja silloin hän arvattavasti näyttelisi loistoroolinsa, Bräsigin, ja Ida Aalbergista kerrottiin, että hän oli luvannut syyskuulla vierailla Bergenissä. Jälkimäisen tiedon Kaarlo kuitenkin käänsi siten parempaan päin, että hän toivoi taiteilijattaren – kun hän kerran oli terve – voivan lokakuulla esiintyä joitakuita kertoja Turussa.

Emilienkin kirjeistä annamme joitakuita otteita, kuitenkin jättäen sikseen teatteria koskevat pikku asiat, joita niissä nyt niinkuin aina oli runsaasti. Kerrottuaan viimeisistä näytännöistä, seurueen hajoamisesta kesälomalle y.m. hän mainitsee omaisten lähdöstä – Ossian oli ollut Helsingissä Tampereen edustajana valtiopäivillä – ja miten hän jäi yksin Helsinkiin. Hänellekin olisi kylpymatka ollut tarpeen, mutta eri syistä hän tuli siihen päätökseen, että hän tänä suvena pysyisi virassaan, niin että hän tulevana kesänä voisi pyytää pitemmäksi ajaksi vapautta. Kesäkuulla hän kuitenkin kävi laulujuhlassa Tampereella ja heinäkuun alussa Kuitiassa. Tuosta juhlasta ynnä muusta hän kirjoittaa (11/7):

"Laulujuhla oli erinomaisen onnistunut, kaikki oivallisesti järjestetty, mutta ihana ilma ja juhlakentän harvinainen asema ansaitsevat toki suurinta kiitosta. Danielsonin juhlapuhe oli aivan loistava, mitä parhain sisällys, esitettynä selvästi ja painolla. Se teki suurenmoisen ja sydämeen tunkevan vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin ja – poissaoleviinkin. Nya Pressen ja Hufvudstadsbladet ovat ankarasti arvostelleet sitä. Dagbladetin moite oli tietenkin lievempi, mutta kuitenkin sanottiin, että 'semmoiset puheet luovat ruotsalaisen kysymyksen, suomalaisen kysymyksen sijaan' j.n.e. Viikinkiläinen maaseutulehdistö on luonnollisesti veisannut samaa virttä ja koettanut vähentää Danielsonin sanojen vaikutusta, mutta sanottu on sanottu ja siemen heitetty, joka on itävä ja juurtuva. – [Sen johdosta mitä Kaarlo oli kirjoittanut terveydestään: ] Jos sydämesi todella on viottunut, niin täytyy sinun ruveta hoitamaan itseäs paremmin kuin tähän saakka: sinun niin suuresti rakastamasi pitkät ja voimia kysyvät kävelyt eivät enää kelpaa. Kenties voi toki terveytesi vielä tulla entiselleen, jos vaan hoidat itseäsi huolellisesti. – Viime vuoden taloudellinen tulos oli niin huono, että olen aivan epätoivossa. Meidän täytyy tänä vuonna asettaa kaikki toisin. On oikein häpeä, ettemme tule paremmin toimeen. Kun tulet kotia elokuulla, niin on meidän yhdessä koetettava yksityiskohdittain tarkastaa joka määrä ja miettiä, kuinka meidän tulee säästää. Viivy nyt kuitenkin Grausdalissa täyteen kuusi viikkoa, niin että sinulla on todellinen hyöty sielläolostasi. Matka on kallis ja nyt sinulla on aikaa uhrattavana terveydellesi; kenties ei sovi yhtä hyvin toisena kertana. Riittäähän hyvin, jos tulet Helsinkiin elokuun 20 p: ksi. – Olen kiihkeästi ottanut osaa Björnson-Richterin juttuun; kuinka on asian laita ja mitä sanotaan siitä Norjassa, vasemmistolehdistössäkin? Täällä on luonnollisesti kaikki esitetty vastustajain puolelta ja tietysti on Björnsonin syyllisyys suuri, mutta onhan kai olemassa lieventäviäkin asianhaaroja? Käythän [Björnsonin luona] Aulestadissa, ennen kun matkustat? Tee se kaikin mokomin, rakas Kaarlo. Minusta tämä juttu on ollut niin kauhean ikävä, sillä nyt ovat Björnsonin monet vastustajat oikein saaneet jotakin jauhettavaa. Finland on oikein riemulla ottanut kaiken moitteen minkä se on löytänyt. Kirjoita tästä lähemmin. Ovathan sanomalehtemme kertoneet paljon, mutta hupaista olisi kuulla yksityisiä lauseita."

Kaarlon viimeinen kirje Gausdalista on päivätty 29/7. Siitä otamme seuraavat kohdat:

– "Kysyt Björnson-Richterin asiaa. Olen paljon lukenut ja paljon kuullut siitä, mutta täysin selvä se ei minulle ole, erittäinkään ei kronologia. Kaikki ovat myötäsyyllisiä ja tuntevat sen. Mutta juuri sentähden kukin koettaa vierittää syyn toisten päälle. Niin ollen on vaikea saada selvyyttä. Varsinkin kuin se, jonka esiintyminen monessa kohden on epäselvin (Richter itse), ei enää voi antaa selityksiä. Että Björnsonilla on suuri syy on tuskin kiellettävissä. Minun käsitykseni mukaan vähemmän sen epätarkkuuden vuoksi, jolla hän selosti Richterin kirjeen, sillä silloin hän uskoi täydellisesti esittäneensä Richterin ajatuksen. Mutta tämä häikäilemätön tuomitseminen, nämä kiukkuiset hyökkäykset, tämä asianajajan 'rechthaberei' jälkeenpäin! Olipahan itse kokenut että voi erehtyä. Miksi silloin toisen menettelyssä kohta olettaa huonoa tahtoa, eikä erehdystä. Miksi kohta huutaa: se on 'valhe', kun huomaa jotain vähemmän täsmällistä toisen sanoissa, vaikka itsekin on niin vähän tarkka. Kauhulla ajattelen sitä hetkeä, kun Meurman-Castrénilainen häikäilemätön taistelutapa on synnyttävä semmoisia riitoja meillä. Hyvää tahtoa asianomaisilta ei puutu – sen he ovat osottaneet."

"Torstaina päätän täälläoloni – olen silloin ollut 5 viikkoa. Teen sitte jalkamatkan Aulestadiin, jossa kai viivyn jonkun vuorokauden. Sen jälkeen olen luvannut Hamarissa käydä Kristoffer Brunin luona, johon olen täällä tutustunut. Kristianiassa en viivy kauemmin kuin että saan tietää, tuleeko Johannes Brun Suomeen vai ei. Jälkimäisessä tapauksessa koetan saada Setä Bräsigin jäljennöksen. Sitte kotia päin, jonne saapunen noin 11/8 (Kuitiaan)."

"On hämmästyttävää kuinka vähän me tarvitsemme kirjastoamme varten. Täällä on eräs pormestari Svanberg, yksi Göteborgin teatterin johtomiehiä, hänen mukaansa lasketaan siellä vuosittain 10,000 kruunua kirjastoon. Meillä ei mene 5,000 mk. Bergenin teatteri, joka kaikin puolin on köyhempi kuin meidän, käyttää siihen joka vuosi 7,000 kruunua. Totta on – klassillinen ohjelmistomme ei maksa mitään (eikä myös merirosvoutemme)." —

* * * * *

Elokuun lopulla Bergbom saapui Tampereelle, ja annettiin ensi näytäntö (Puutarhurin tyttäret) 1/9. Kaikkiaan näyteltiin siellä 9 iltaa – viimeinen 13/9. Tietysti oli puuha ja vaiva tavallinen, koska niin suuria näytelmiä kuin Eerikki Puke ja Venetian kauppias esitettiin ahtaalla näyttämöllä. Menestys ja tulot olivat hyvänlaisia.

Tältä ajalta on vain pari Kaarlon kirjekorttia säilynyt ja toisessa (3/9) kohtaamme lauseen: "Muuten on Krohnin hirveä kuolema niin masentanut minut, etten ole juuri muuta voinut kuin sitä ajatella." Sanat viittaavat surkeaan tapaturmaan, joka 28/8 säälimättömästi sieppasi uutterimmasta ja hedelmällisimmästä työstä yhden kansamme jaloimpia miehiä. Koko maassa herätti murhesanoma haikeaa surua ja kaipausta eikä suinkaan vähimmin teatteripiireissä. Tieteellisiin, kirjallisiin ja muihin hartaisiin sivistyspyrintöihinsä Julius Krohn oli myöskin yhdistänyt tehokkaan harrastuksen edistää näyttämöllisen taiteen kehitystä maassamme. Kansallisessa teatterissa hän näki yhden suomalaisen kulttuurielämämme toivorikkaimpia ilmiöitä, jonka asiaa hän aina oli valmis edustamaan ja puoltamaan, ja mitä vähemmän meillä oli ja on Julius Krohnin kaltaisia miehiä, jotka eivät ainoastaan ansaitse vaan todella ovat osakseen saaneetkin kaikkien kunnioituksen, sitä katkerampi oli teatterin odottamatta menettää semmoinen ystävä.

Emilie puolestaan kirjoitti Kaarlolle, että hän ennen kun Ida Aalberg (2/9) lähti Norjaan, esiintyäkseen 10 kertaa Bergenissä, oli tältä saanut lupauksen, että hän lokakuun keskivaiheilla palattuaan matkaltaan näyttelisi muutamina iltoina Turussa. Tämä oli ilosanoma Kaarlolle, sillä silloin siellä voitiin näytellä ohjelmiston parhaita näytelmiä.

Tampereelta seurue näet muutti Turkuun, jossa oltiin kuusi viikkoa, 16/9-31/10. Täällä esitettiin ensi kerran Edv. Törmäsen suomentama A. L'Arrongen 5-näytöksinen huvinäytelmä Tohtori Klaus 10/10; muutoin oli ohjelmisto vanhaa. Huoneet olivat hyvänlaisia, mutta kumminkaan ei onni ollut mukana, sillä Bergbom oli – emme tarkoin tiedä kuinka kauan, mutta nähtävästi 2-3 viikkoa – sairaana, kykenemättömänä työhön. Sillä aikaa Sala hoiti hänen virkaansa. Emilien ja nti Elfvingin kirjeenvaihdosta näkyy, että edellinen kävi Turussa ja hoiti Kaarloa, joka makasi Phoenix hotellissa.

Helsingistä Emilie kirjoittaa 28/10: "En tiedä oikein kuinka sinua kiittäisin, rakas Bettyseni, kaikesta suuresta ystävyydestäsi ja hartaudestasi, jota nyt taasen olet meille osottanut. Sinä olet kerta kaikkiaan niitä, jotka auttavat hyvinä ja pahoina päivinä, mutta minusta sinä olet hädässä uskollisempi kuin muulloin. Miten ikävä tänä syksynä Turussa olikin Kaarlon sairauden takia, säilyvät kuitenkin muistissani hupaiset hetkemme Phoenix-hotellissa oikeana valokohtana tuolta surulliselta ajalta." Ja nti Elfving puolestaan vastaa: "En koskaan luullut, että Phoenix voisi antaa minulle niin rakkaita muistoja." Kaarlo vihdoin kiittää sisartaan sanoilla: "Sydämellinen kiitos siitä mitä olet minulle ollut tänä kuukautena. Ilman sinua olisin ehkä vieläkin maannut ja kenties jäänyt tänne muitten jälkeen." – Noin lokakuun keskivaiheilla Kaarlo oli jälleen työssä, joskin hän näytti heikolta. Samaan aikaan kun Kaarlo nousi sairasvuoteeltaan, Ida Aalberg palasi lyhyeltä mutta loistavalta vierailumatkaltaan, jolla hän oli (m.m. Noorana) ihastuttanut bergeniläisiä, ja hän näytteli Turussa viisi kertaa 17/10-26/10 (Ei lempi leikin vuoksi, Orleansin neitsyt ja Sota rauhan aikana). Viimeisenä iltana meni Tietäjä.

Helsingissä alkoivat näytännöt 4/11 ja 8/11 oli se merkillinen ilta, jolloin Minna Canthin uusi draama, Kovan onnen lapsia, esitettiin ensimäisen ja – ainoan kerran. Mutta ennen kun kerromme siitä ja sen seurauksista, on näytelmän syntyhistoriaan lisättävä muutamia piirteitä.

Kirjeessä Emilielle Minna 10/8 ilmottaa vielä vähän puuttuvan neljännestä (viimeisestä) näytöksestä. Hän oli kuitenkin kesällä niin "huvitellut ja laiskotellut", että hän helposti täydentäisi teoksensa ja sitte vielä kerran kirjoittaisi sen uudestaan hiukan muokkaillen "stiiliä".

"Tohtorilta olisin mielelläni tahtonut saada neuvoja tähän loppuun. Mutta ehkäpä ennätän sittenkin vielä. Raskas tämä näytelmä on ja surullinen. Ei siitä arvatenkaan tule mikään kassanäytelmä, sillä toista kertaa ei kukaan mene katsomaan. Itse olen kuitenkin jotensakin tyytyväinen, sillä siinä saan taas sanotuksi, mitä sanottavaa oli. Ja tappakoot minut taaskin kerran, sen ovat niin monta kertaa ennenkin tehneet. En välitä heidän laakereistaan enkä heidän miekoistaan, enpä edes loastakaan, jota päälleni heittävät. Jos kohta tuo ilettääkin, niin että täytyy sanoa: 'hyi!' Älkää peljätkö, ei siinä ole mitään hyökkäyksiä kirkkoa vastaan, vaikka kyllä erillaista uskonnollista elämää esiintuodaan." – Kun Bergbom palattuaan Norjasta oli lukenut tämän kirjeen, kävi hän pikimmältään Kuopiossa antamassa neuvojaan. Tähän Minna viittaa, kun hän, 20/9 lähettäen kaksi ensimäistä näytöstä, kirjoittaa:

"Kaikki Teidän neuvonne olivat niin erinomaisen hyviä, Tohtori, vaikka ensin protesteerasin, kun olin saanut päähäni, että Matlenan piti tuleman hulluksi. Nuo hullut minua niin kovin viehättävät. Mutta kyllä se nyt kumminkin on parempi näin. Säästetään hulluus toiseen kertaan." – Kolmas ja neljäs näytös tulivat Bergbomin käsiin lokakuun alussa ja noustuaan sairasvuoteeltaan hän kirjoittaa ensimäiset rivinsä Minna Canthille.

Hän on tyytyväinen korjauksiin. "Jaara on nyt erittäin onnistunut", ja Topra-Heikkikin on parempi, mutta häntä pilaa 'liiallinen sanatulva'. – "Hän sanoo saman asian ei kymmenen, vaan sata kertaa. Ja sitte tuo epätasaisuus hänen puhetavassaan. Välistä hän puhuu niinkuin työmies, jonka joka sana on veristä totuutta; välistä niinkuin sanomalehdenkirjoittaja, joka ei usko rahtuakaan siitä mitä hän kirjoittaa, mutta jolle maksetaan riviltä ja joka sentähden venyttää fraasejaan; välistä niinkuin hermostunut naiskirjailija, joka ei hänkään ajattele mitä kirjoittaa, kun vain saa puhua suunsa puhtaaksi. Mutta sitä loistavampi on Topran draamallinen puoli, ja niinkuin sanoin se on paljon voittanut draaman uudessa muodossa." – .

[Näytelmän nimestä, josta oli kauan neuvoteltu: ] "Mutta nimi? Köyhiä? Sen hylkäsitte itse. Painon alla? Niin voi nimittää jokaista tragediaa. Välttämättömyyden alle jokainen ihminen sortuu. Ennen kun päivä koittaa? Hanna Ongelmia! Rautatien varrella? Liian rauhallinen. On kyllä tavallaan minun keksimäni, mutta en ajatellut sitä lopulliseksi. Kurjuuden keskellä? (Salan keksimä.) Kovan onnen lapsia? [rva Elisabeth Steniuksen keksimä.] Minusta paras. Topra-Heikki? Kahden syyn tähden hyljättävä. Ensiksi venäläisyyden tähden, toiseksi sentähden että se on eksyttävä, Silja, Antti ja Matlenakin ovat yhtä paljon päähenkilöitä kuin Topra-Heikki. Mutta kaikki ovat ne 'Kovan onnen lapsia'. Ettekö usko sitä parhaaksi?"

[Tämän jälkeen 15 eri muistutusta numeroilla merkittyihin kohtiin. Kaikki koskevat vuoropuhelua, sillä aika ei enää sallinut perinpohjaisempia muutoksia. Otamme näytteeksi seuraavat: ] – (2) "Hirveän deklamatoorista! Muutamat liiottelut suorastaan hullutuksia! Esim. että rikkaat 'kiduttavat' köyhiä 'vilulla', niinkuin se ei olisi luonnon, vaan ihmisten syy. Ja sitte tuo retoorillinen paatos, joka – itsestäänkin jo moitittava – työmiehen suussa on kaksinkerroin onneton. Ensin 'sälyttävät', sitte 'kokoovat aarteita', sitte 'imevät verta', sitte 'ahdistavat', sitte 'tallaavat'. Kun repliikki oli loppunut, huusin Sillankorvan Sannan kanssa: 'Vai semmoiset pejoonit! No ei kiitetä!' Kolmas osa saarnaa riittää, ja jääkylmä retoorillisuus väistyy sydämestä tulleitten lauseitten edestä." – (3) "Liikuttava lause, jollei onneton deklamatsioni sitä pilaisi. Mitä 'vuosituhannet' siinä tekevät? Eikä Ruohomäen isäntä ole niitä vuosituhansia 'pusertanut'. Ja sitte saarnata tuosta luultavasti hyvin tavallisesta isännästä ja vielä tavallisemmasta vallesmannista, että he köyhien 'veripisaroilla' ovat hankkineet itselleen 'valtaa ja kunniaa ja hekkumaa'! Aivan kuin puhuttaisiin Napoleonista tai Dshingiskanista." – (14) "Hirveän pöyhkeilevää. On kuin kuulisi jonkun parodian Charlotte Birch-Pfeifferistä tai Dennerystä. Jättäkää nuo 'räjähtävät kivilinnat', 'järähtävä maa' ja tuo 'halkeava taivaan kansi'. Miksi semmoinen apparaatti siinä, missä uhkaava katse ja jylhä vaikeneminen tekee paljo suuremman vaikutuksen. Jos Topra ei voi hillitä sanatulvaansa, niin riittää lyhyt kirous." – (15) "'Pöllö' riittää! 'Tarhapöllö' laimentaa, 'tyhmä kuin pässi' vielä enemmän."

Nämä muistutukset osottavat kuinka kehittymätön Minna Canthin kirjallinen aisti oli. Toiselta puolen hän ei ollut tyhmästi itserakas – sen näkee hänen vastauksestaan (22/10):

"Hyvä, kunnioitettu Tohtori! Niin kyllähän Tohtori on oikeassa! Säälitti vähän kun täytyi ottaa pois nuo hyvät kolaukset kirkolle ja yhteiskunnalle, mutta eihän sitä auta katsoa. Tuo 1: nen kuitenkin – eikö se voisi jäädä? Olen saanut juuri ne sanat suoraan köyhäin omasta suusta, sen vuoksi en hennoisi antaa niitä pois." – Ensi-ilta oli, niinkuin jo on sanottu (torstaina) 8/11 ja U. S. kertoo siitä seuraavaan tapaan:

"Kyllä oli odotettu mieltä järkähyttäviä kohtauksia, mutta ei sitä niin kauheita asioita sentään luultu nähtävän. Tappoja, varkauksia, murhapolttoja, hulluja, näkyjä, itkuja, kuolemankamppauksia, ruumiita, käsirautoja, vetotauteja ja kaikkea mitä vaan on hirmuisinta, saatiin eilen nähdä. Tulimme tästä kaikesta niin järkähytetyksi, ettemme ota nyt vielä lausuaksemme lopullista mielipidettämme kappaleesta. Jos tämmöisen näytelmän tarkotus on vain vaikuttaa katsojassa mielenliikutusta, ärsyttää äärimmäiseen asti itkuhermoja, niin on Minna Canth erinomaisesti onnistunut. Jos taas tarkotus on ollut painaa katsojan mieleen joitakin vakavia ajatuksia esim. työmiesten kurjuudesta, sopimattomuudesta keskeyttää rautatientöitä, niin olisi ehkä onnistuttu paremmin, jos näyttämölle olisi astunut selväpuheinen deklamaattori ja pitänyt asiasta valaisevan esitelmän. Näin ollen voi helposti saada vääriä käsityksiä, niinkuin kävikin, koska yleisössä aivan yleisesti liikkui semmoinen mielipide, että tekijä tarkotti oikeuttaa tapahtuneen varkauden, murhan ja murhapolton ja piti vain vääränä sitä että rikoksia ryhdyttiin rankaisemaan. Lieneekö väärinkäsitystä meidänkin huomiomme, että tekijä väittää köyhän työmiehen vihaavan kaikkea lakia, yksin omaisuuslakiakin?" – "Itse näytteleminen ansaitsee suurinta kiitosta. – Hra Leino esitti rohkeatuumaisen pohjalaistyömiehen, Topra-Heikin, erinomaisella voimalla. – Samaten muitten työmiesten osat esitettiin erittäin sattuvasti: Jaaran – Sala, Antti Vaarasen – Rautio, Mehtolan – Weckman, Kunnarin – Böök. Myöskin naisosat näyteltiin hyvin: Silja – rva Rautio, Matlena – nti Salenius, Maiju – nti Finne. Nti Svan näytteli vaikuttavasti kuolevaa Ville poikaa. Yleisöä oli teatteri täpösen täynnä ja sen arvostelut ristiriitaisia."

Hätäisen reporterin myöhään ehtoolla kyhäämä kertomus antaa vain vaillinaisen käsityksen hetken tunnelmasta. Varsinkin kaksi puolta kappaleessa järisytti katsojakuntaa, kumpikin omalla tavallaan. Toinen oli Vääräsen kodin kurjuuden kuvaus, jonka huippukohtana oli Ville pojan sairaus ja kuolemankamppaus, toinen Topra-Heikin sosialismi, joka päättyy murhapolttoon, murtovarkauteen ja toverin surmaamiseen. Edellinen puoli, draaman ansiokkain osa, on verrattava parhaimpaan mitä Minna Canth on kirjoittanut, mutta värit ovat, joskin todelliset, niin räikeät, että "taidenautinto" muuttui kidutukseksi. Topra-Heikin suusta taasen kuultiin ensi kerran – ja, saattaa väittää, ennen kuin todellisuudessa! – sentapaisia syytöksiä, kirouksia ja uhkauksia varakkaita kohtaan, jotka nykyään ovat jokapäiväisiä sosialistilehdissä ja sentähden melkein tehottomiksi muuttuneet, mutta jotka silloin rämähtivät kuin vallankumouksen torventoitotukset. Vielä lisäsi vastenmielistä vaikutusta työmiesten juopottelu, rähinä ja rallatus – nekin vain liiaksi todellisia – sekä että rikokset eivät mitenkään esiintyneet välttämättöminä tuloksina kuvatuista oloista, vaan olivat olevinaan jonkinlaisen korkeamman oikeuden toteuttamista kaikkien kärsivien hyväksi. – Perustuksiltaan kappale kyllä nojasi silloin jokaisen tuntemaan todellisuuteen: Savon rautatietyön lakkauttamisesta aiheutuneisiin työläislevottomuuksiin sekä Pohjanmaalla Laihian pitäjässä sattuneihin murhapolttoihin, jotka olivat alkunsa saaneet Amerikasta sisääntuodusta sosialismista. Paha vaan että tekijä ei ollut kyennyt yhdistämään nämä ainekset eheäksi kokonaisuudeksi, ja että se vilpitön sääli köyhiä ja kärsiviä kohtaan, joka epäilemättä oli häntä innostuttanut, täten toiselta puolen "ampui maalin yli", toiselta puolen synnytti ikäviä väärinkäsityksiä hänen tarkotuksistaan. Kaikki tämä selittää, että hiljaisessa ja vanhoillisessa osassa yleisöä oikea myrsky nousi teosta ja tekijää vastaan, ja että Minna Canthin ystävätkin pudistivat päätään. Lähin seuraus siitä oli että teatterin johtokunta, K. Bergbom, J. Forsman, V. Löfgren, K. E. Wahlström ja A. Almberg, jo 9/11 kokoontui neuvottelemaan asiasta ja teki päätöksen, jota vain Bergbom ehdottomasti vastusti ja joka merkittiin pöytäkirjaan seuraavin sanoin:

"Sen mielipahan johdosta, jota eilen illalla näytetty Rouva Canthin kirjoittama näytelmä 'Kovan onnen lapsia' oli herättänyt suurissa, Suomalaista teatteria kannattavissa piireissä, päätettiin lakkauttaa tämän kappaleen enempi näytteleminen".⁹⁷

Tällä tapauksella oli kauas kantavia seurauksia, jotka aikoinaan tulevat ilmi. Tässä on vain huomioon otettava minkaltainen ensi vaikutus oli lähimpiin asianomaisiin. Sitä vastoin tila ei myönnä selostaa sanomien lausuntoja. – Ensiksi pari otetta kahdesta Emilien kirjeestä Betty Elfvingille:

(3/11). – "Kaarlo näyttää koko joukon terveemmältä kuin jättäessäni hänet Turkuun, mutta oikein terve hän ei ole. Aluksi hän saa rauhallisempia päiviä, jonka tähden toivon hänen pian voimistuvan ja tulevan entiselleen; mutta tietysti tulee hänen olla varovainen ja välttää seurustelua ja ponnistuksia." —

(20/11). – "Vaikka min'en vielä ole voinut toipua kärsimästämme julmasta tappiosta (nederlag), täytyy minun kuitenkin muutamin rivein saattaa tiettäväksesi, että me siitä huolimatta elämme ja koetamme jälleen voimistua. Minna parka; mitenkähän hän on vastaanottanut tämän iskun, kun me olemme tunteneet itsemme sen johdosta niin syvästi huumaantuneiksi ja murheellisiksi! Kyllä on kovaa, kun kerran on saanut kotimaisen kappaleen, olla pakotettu lakkauttamaan se yhden ainoan näytännön jälkeen; se on pian ilmestyvä kirjakauppaan ja silloin saa jokainen itse päättää, onko näytelmä todellakin niin yhteiskunnalle turmiollinen ja hajottava kuin väitetään. Kaarlo ei suinkaan olisi niin ilman muuta taipunut yleisen pakotuksen alle, vaan tyynesti odottanut siksi kun oikea ja virallinen poliisinkielto olisi tullut, mutta kun kaikki muut johtokunnan jäsenet vaativat kappaleen laukkauttamista, niin olihan meidän myöntyminen, mutta kyllä sinä ymmärrät millä tuntein tämä tapahtui. Minä puolestani olen sitä paitse varma siitä, että virallista poliisinkieltoa ei olisi tullut. Erinomaisen voimakas oli kappaleen vaikutus ja niitäkin, jotka eivät kärsineet sosialistisista deklamatsioneista, vaivasi valitus, kurjuus, sairaus, köyhyys ja kuolema." – Kaikkein kipeimmin koski tapaus Kaarloon, niinkuin seuraavasta kirjeestä Minna Canthille näkyy. Tietenkin on muistissa pidettävä, että hän, niinkuin Emilie sanoo, ei ollut oikein terve ja sentähden tavallista hermostuneempi, mutta pääsyynä oli hänen herkkätuntoisuutensa.

(Päivä puuttuu, mutta luultavasti noin 15 p., koska tullut perille n. 17 p.) "Hyvä ystävä! En tiedä kuinka tämän kirjeen alotan, en tiedä mitä kirjoitankaan, olen niin masentunut, alakuloinen, tylsistynyt, että tahtoisin piilottua maan äärimmäisimpään soppeen, jotten ihmisiä näkisi. Näinä viimeisinä päivinä en ole voinut ajatellakaan – en edes kiivastuakaan, niin perinpohjin olen ollut sortunut. Häpeä on aina tunne, joka minut enimmin vallottaa. Olette kai jo uutisen kuullut: Kovan onnen lapsia ei saa näytellä Suomalaisessa teatterissa!!! Kuinka se on käynyt, en voi nyt kertoa; kun on siihen ryhtyminen, kuohuu minussa niin valtavasti ja samalla niin masentavasti, etten voi kynään tarttua. Ja niin paljon kun säälinkin Teitä, säälin itseäni kymmenesti enemmän. Mikä on tulevaisuuteni: tehdä työtä mieli niin katkeroittuneena ja masentuneena kuin se nyt on! Taikka luopua työstäni, tuomita itseni toimettomaan, sisällyksettömään, kituvaan elämään. En tiedä mitä teen, mutta teenkö sitä tai tätä, on elämäni murtunut."

"Tulevassa postissa kirjoitan Teille laajemmin, kuinka asia oli käynyt, nyt en sitä voi! Jääkää hyvin, rakas ystävä! Joka hetki olette nyt muistissani! Älkää vain kadottako toivoanne – minulla valitettavasti ei sitä ole. Onneton ystävänne. Kaarlo B."

Jo ennen tätä kirjettä Minna Canth oli ei ainoastaan saanut tietoja Helsingistä, vaan oli häntä Kovan onnen lasten tähden julkisesti ahdistettu. Sen vuoksi hän 16/11 alkaa kirjeen Emilielle:

"Kylläpä tässä ihminen nyt on pulaan joutanut! Toisella puolen 'vanha Suomi', julmistuneena, heittelee kiviä, toisella puolen 'nuori Suomi' – viskaa lokaa." Sitte surkuteltuaan maata ja kansaa ja kehnoa nuorisoa, joka herättää enemmän epätoivoa kuin toivoa, kirjoittaja jatkaa:

"Olen pahoillani siitä että olen pannut Teidät näin pahaan pulaan. Mutta en ollenkaan epäile, että tästä teatterille pitemmältä ikävyyksiä seuraisi. Fennomanit eivät kumminkaan tahdo teatteriaan kukistaa ja nehän ne vastassa ovat. Viisainta oli sentähden panna kappale alas, vaikka siitä olisi ehkä rahallista voittoa tullutkin. Ikävä juttu tämä Teille oli, ymmärrän sen. Ja kuitenkin se tulevaisuudessa varmaan tulee olemaan kunniaksi. Sillä olettehan tämän kautta osottaneet olevanne vapaan edistymisen ystäviä, ei sortajia, jos kohta täytyykin mukautua painavien olosuhteiden vaatimuksiin."

"Minun tähteni älkää ollenkaan surko. Jos teen itseni mahdottomaksi kirjailijana, tulen ehkä ihmisenä sitä onnellisemmaksi. Sillä ei se toimi ole minulle ollut juuri ruusuilla tanssimista. Enkä minä ollenkaan häpeä sitä, että olen ollut niin naivi ja 'kuvitellut puhuvani totuutta', niinkuin Savo sanoo. – Teidän tähtenne soisin niin mielelläni, että voisin kirjoittaa jotain oikein viatonta ja lystiä, Roinilan talossa n: o 2, yleisölle mieliksi. Mutta pelkään, ettei siitä mitään kunnollista tulisi, kun täytyisi siinä tapauksessa tehdä sielulleen väkivaltaa."

"Mutta nyt pari sanaa itse kappaleesta! Minkätähden se niin kamalan vaikutuksen teki? Onhan ihmisiä ennenkin vangittu, murhattu ja kuollut näyttämöllä? Ja kauheata halpuutta, pirullisia juonia on noissa entisen ajan kappaleissa, joita kyllä ihaillaan, paljon suuremmassa määrässä. – Jos jotain voisi siinä suhteessa muistuttaa, on että olen tehnyt ihmiset liian hyviksi. Kun ajattelen, niin eihän siellä ole yhtä ainoata huonoa ihmistä, ja semmoisia olen kuitenkin noissa raukoissa tavannut äärettömän paljon, valitettavasti täytyy sanoa, että enimmäkseen juuri semmoisia. Mutta minä en hennonnut heitä semmoisina kuvata, en vaikka mikä olisi ollut." Edelleen hän viitaten tosiasioihin, Laihian murhapolttoihin y.m. väittää, ettei kuvaus ole liioteltu. Hän kiittää lämpimästi näyttelijöitä.

Tästä päättäen Minna Canth käsitti asian tyynesti ja järkevästi, jopa niin että hän, saatuansa kaksi päivää myöhemmin Bergbomin kirjeen, sepittää tälle lohduttavan vastauksen, ikäänkuin teatterin johtaja eikä draaman tekijä olisi ollut hylkivän arvostelun ja ankarien syytösten varsinainen esine:

(18/11). "Hyvä, rakas Tohtori! Ette saa sitä ottaa noin vaikeasti! Kyllä ymmärrän, miltä tuo kaikki tuntuu, ymmärrän sen koko laveudessaan. Vaan en minä sittenkään Teitä sääli, onnittelen päin vastoin. Jos tekin olisitte ahdasmielinen byrokraatti, tuommoinen pikku sielu, joka pelkää katsoa vaaraa vasten silmiä ja luulottelee, että kun haava pinnasta saadaan tukituksi, ei mitään hätää tule, – niin, jos olisitte liitossa niiden kanssa, jotka panevat sieluja kahleisiin, uskoen sillä tekevänsä hyvän ja otollisen työn – silloin todella Teitä säälisin ja surkuttelisin. Ja ihmettelisin, että Teidän kaltaisenne henki niin saattaisi alentua. – Sanotte, että häpeä on ainoa tunne, joka Teitä nyt valtaa. Min, jos häpeätte ihmisten kurjuutta, omien kansalaistenne tyhmyyttä ja halpamielisyyttä, olen minä mukana. Mutta ei siitäkään sentään huoli epätoivoon joutua." – Vielä on tähän otettava Kaarlon toinen kirje Kovan onnen lasten haaksirikosta. Se on monessa kohden mieltäkiinnittävä, se valaisee asiaa ja kuvaa samalla kirjoittajaa itseään; kirjoitettu se lienee vasta joulunaikana, sillä Minna Canthin vastaus on vuoden viimeiseltä päivältä. "Hyvä ystävä! Vasta eilen oli minulla niin paljon rohkeutta, että uskalsin lukea Kovan onnen lapsia. En ole voinut tehdä sitä ennen, saamatta koko olentoani suunniltaan ja sen perästä vaipumatta tuohon tylsään epätoivoon, johon aina joudumme kun taistelemme välttämättömyyden kanssa. Vaan en nytkään käsitä paremmin kuin silloinkaan, kuinka ja miksi kaikki on käynyt niinkuin se todella kävi. Totta on – ei puuttunut varottavia enteitä. Yleisö on nyt yhtä sokeasti suuttunut tendenssikirjallisuuteen kuin se ennen oli siihen sokeasti mieltynyt. Myöskään pippuri ja arseniikki, jotka silloin olivat välttämättömiä aineksia jokaisessa ruoassa, eivät enää maita. Zola kuvailee nuoren neidon hurskaita unelmia ja Ibsen selittää 'det omöjliga möjligt' [mahdottoman mahdolliseksi]. Ne seuraavat yleisöä hallitsevaa virtausta. Että Kovan onnen lapsia sentähden loukkaisi suurta yleisöä, ei ollut odottamatonta. Mutta minä ajattelin – onhan vielä olemassa pieni sivistystä ja kirjallisuutta rakastava parvi, joka tietää erottaa sattumat todellisuudesta, sisällön kuoresta, runoelman muotikirjallisuudesta. Parvi, jota ei peljästytetä tuommoisilla sanoilla kuin 'reaktsionääri', 'pietisti', 'sosialisti', 'ateisti', parvi joka kammoo humbugia, joskin se pukeutuu kuinka vapaamieliseen, kristillissiveelliseen, kansanystävälliseen muotoon tahansa. Se parvi ihaili ennen Työmiehen vaimoa runoelmana ja tuomitsi sen aatedraamana humbugiksi. Odotin nyt: tuo parvi tuomitsee kai samoin Kovan onnen lapsia humbugiksi aatedraamana, mutta ihailee sitä runoelmana. Kuinka erehdyin! Kuinka erehdyin! Ei kukaan huomannut semmoisia mestarin tavalla piirrettyjä henkilöitä kuin Antti, Matlena ja Silja ovat, ei kukaan kiittänyt onneamme, että suomalainen kirjailija voi luoda jotain semmoista kuin koko ensimäinen näytös ja suurin osa kolmatta näytöstä. Ei! näyttää siltä kuin ei koko näytelmässä olisi ollut muuta kuin Villen kuolema ja Topra-Heikki."

"Villen kuoleman suhteen on minulla paha omatunto. Näin jo harjotuksissa kuinka vastenmielisen vaikutuksen se teki. Mutta pelkuruus esti minua pyytämästä muutoksia. Luulin huomaavani kirjeissänne kyllästymistä minun alinomaisiin muutosehdotuksiini, pelkäsin Teidän ymmärtävän minua väärin. Topra-Heikin suhteen taas ou omatuntoni puhdas. Siitä sanoin jo kesällä ajatukseni, vaikka Te ette voinut – ymmärrän kyllä miksi – ottaa sitä lukuun. Te tarvitsette aina malleja; jos ette saa niitä elämästä, niin otatte Te ne kirjoista (ja valitettavasti usein huonoista). Topra-Heikkiä varten ei elämänkokemuksenne antanut Teille mitään ohjetta, ei siis kummaa jos hän on tullut niin ontoksi ja valheelliseksi kuin hän on. Mutta kyllä se on kumma, että teos tuomitaan mestattavaksi yhden heikon kohdan tähden. Vanha Thorild jo tiesi että runoja tehdään ansioittensa eikä virheittensä tähden. Topra-Heikki ei ole ontompi kuin esim. Pater Hieronymus tai Daniel Hjort; mutta ei kukaan sentähden tuomitse Daniel Hjortia tai Reginaa huonoksi draamaksi. Ja jos sitte voisi olla niin varma siitä että Topran luonteen psykolooginen valheellisuus on pääperustuksena yleisön ankaralle tuomiolle. Mutta pahoin pelkään, pahoin pelkään, että aivan päin vastoin se hiukkanen todellisuutta, joka siinä on, se se on joka useimpia suututtaa."