Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia III», sayfa 20

"Moni on sanonut Leinon syyksi, että Kovan onnen lapsia sai semmoisen kohtalon. Minun täytyy kuitenkin puolustaa Leinoa. Hän ei näytellyt hyvin, se on totta. Mutta hän näytteli osansa juuri sillä tavalla ja siinä tunnelmassa, missä se on kirjoitettu. Roolin olisi voinut esittää paremmin; itse luonteeseen etevämpikään edustaja ei olisi voinut tehdä suuria muutoksia. Muuten esitettiin näytelmänne tyydyttävästi. Rautio oli verraton Antti, rva Rautio, Weckman, Böök ja Stenbäck hyviä Siljoja, Mikkoja, Kunnaria ja Ottoja. [Nti] Salenius oli moitteeton; samoin [nti] Finne, Falck, Lattu, Varala ja Pesonen. Sala oli epäselvä, mutta oliko se hänen syynsä? Jumalisuutensa on kuvattu niin räikeillä väreillä, että piirteet hukkuvat väritykseen. Antin tupa oli erittäin onnistunut. Tulipalon valo oli liian jyrkkä eikä ollut tilaisuutta toisena kertana korjata erehdystä."

"Muuten on kummallista nähdä, mihin lamaannustilaan olemme joutuneet tätä nykyä – ainakin ulkonaisesti. Kirjeessänne tuomitsette sitä hyvin ankarasti. En voi olla ihan samaa mieltä. Itse olette nähnyt mihin surkeihin johtopäätöksiin tullaan, kun kaikkia tarkastellaan ainoastaan kiihottuneen puoluevimman lasisilmillä. Aika on käsissä, että valtiolliset ja yhteiskunnalliset riidat saavat taas hiukan väistyä ja ihmiset oppivat kiinnittämään huomionsa muuhunkin kuin sanomalehtikiistoihin. Nyt olemme tulleet pois kaikesta kritiikistä; totuus uhrataan hyvän tarkotuksen alttarille ja kauneus saa istua ääneti, kun tendenssi pauhaa; tieteellinen aisti on melkein tykkänään hukkunut pedagogiseen dressyyriin ja kurjamaiseen utilitarismiin. Tiedän kyllä että vastustelette tätä. Mutta se surkea konkurssitila, johon olemme joutuneet henkisellä alalla, herättää kai Teissäkin miettimistä. Toivon puolestani, että tämä lamaannustila on tointumista kuumeen perästä, eikä mikään kuolon enne, niinkuin ennustatte. Hermot ovat liian paljon saaneet pauhata, sallittakoon nyt vähän sananvuoroa järjellekin. Sentähden on niin virkistävää lukea näitä uusia teoksia 'syvistä riveistä'. Erittäin Alkiosta toivon paljon. Hänellä on sekä kertojakykyä että psykoloogista voimaa. Ja hän on raitis, ja sitä juuri tarvitaan, ellemme tahdo henkisesti kuolla anemiaan (verenpuutteeseen). Hän on myöskin vapaa Päivärinnan siirappimaisuudesta, suuri ansio sekin, eikä sentähden ole joutunut kuivuuteen, niinkuin valitettavasti Juhani Aho viime aikoina. Oletteko Alkion Eevan lukenut, sitä kiitokseni etupäässä tarkottaa."

"Teatterista en voi juuri mitään hauskaa kertoa. Isku, jonka saimme kun Kovan onnen lapset murhattiin, on painanut kaikki niin alas, ettei oikea työhalu eikä luomisinto vielä ole palannut. Tarkotuksettomat pikkuriidat todistavat sisäistä tyytymättömyyttä." Lopuksi Bergbom tarjoutuu tulemaan teatterin kanssa Kuopioon näytäntökauden lopulla, jos kuopiolaiset tahtovat.

Vastauksessaan Minna Canth sanoo tietoa teatterin tulosta "ilosanomaksi" hänelle ja kaikille, joille hän on sen kertonut. "Unohtakaa, Tohtori, pois koko 'Kovan onnen lapsi'." Itse hän on kirjaansa (s.o. painettuun draamaan) "erinomaisesti tyytyväinen" ja Topra-Heikki on hänestä "parhain, luonnollisin ja todellisin henkilö, kappaleen hermo ja ydin". Hänkin on ihastunut kirjallisiin ilmiöihin "syvistä riveistä", oikein "hurmaantunut Korpelan Tapanista". "Nautin, itkin, nauroin sen ääressä. Siinä hehkuu vastaan tosirunoilijan henki – runoilijan, joka suoraa päätä polveutuu Kalevalan ja Kantelettaren laulajista." Ja kirjoittaja päättää lämpimillä uuden vuoden toivotuksilla.

Näin näytti isku menneen ohi jättämättä kirvelevää haavaa Minnaan. Sekä vanhoja että nuoria vastaan hän oli ennen pauhannut paljon kiihkeämmin, eikä hän sanallakaan moittinut Bergbomia, vaan päin vastoin ylisti häntä. Ja kuitenkin hän ajan tullen oli syyttävä juuri Bergbomia ja teatteria Kovan onnen lasten kohtalosta!

Kirjeessään Minna Canthille Bergbom mainitsee teatterissa tapahtuneen "tarkotuksettomia pikkuriitoja", jotka "todistavat sisällistä tyytymättömyyttä". Sanat viittaavat rettelöihin johtajan ja näyttelijäin välillä, jotka laadultaan kuuluivat siihen osaan teatterin elämää, joka, niinkuin ennen olemme lausuneet (II, s. 134), ei ansaitse historioitsijan huomiota. Että me kumminkin tällä kertaa hetken viivähdämme niissä, johtuu siitä että meillä on Bergbomin kädestä lähtenyt asiakirja, joka on suoraan sanoen klassilliseksi arvosteltava, siinä kun verrattoman ivallisesti luetellaan ne tyytymättömyyden syyt, jotka eivät ainoastaan syksyllä 1888 ilmaantuneet Suomalaisessa teatterissa, vaan ylipäätään milloin enemmän milloin vähemmän ärtyneen kroonillisen taudin tavoin jäytävät jokaisen näyttämöllisen yhdyskunnan perustuksia ja estävät sitä kohoamasta ihannevaltion kannalle. Asiakirja kuuluu näin:

Koska Suomalaisessa teatterissa ei ole mitään järjestystä;

koska Suomalaisessa teatterissa ei ole mitään sisällistä kuria;

koska Suomalaisen teatterin jäsenet, ja erittäinkin sen naiset, aina pakotetaan käymään ryysyissä;

koska Suomalaisen teatterin jäsenten mielestä palkat ovat niin väärin jaetut, että ne, jotka yritystä kannattavat, saavat huonoja palkkoja, ja päin vastoin ne, jotka ovat verraten toimettomia, nostavat suuria;

koska Suomalaisen teatterin jäsenet ovat rasitetut liikanaisella ja vieläpä tarpeettomalla työllä;

koska Suomalaisen teatterin jäsenille toiselta puolen ei anneta hyödyllistä työtä;

koska Suomalaisen teatterin edistyminen johtajan kautta estetään;

koska roolit aina jaetaan niin kelvottomasti, että suurin osa näyttelijöitä aina saa sopimattomia rooleja;

koska ohjelmisto aina on niin huonosti valittu, ettei se voi ketään huvittaa;

koska teatterin jäsenet katsovat oikeudekseen jättää työnsä milloin tahtovat;

koska yksin puhtaaksikirjoitus on niin huonosti toimitettu, että johtajaa on ankarasti läksytettävä, kun hän päättää siitä mielensä mukaan;

koska ylipäätään tyytymättömyys on niin suuri ja yleinen, että jäsenet katsovat välttämättömäksi joka tilassa sitä osottaa;

niin ehdotan,

että Suomalaisen teatterin jäsenet kokoontuvat ja päättävät itse, kuinka teatterin asiat ovat hoidettavat niin: että tulee parempi järjestys; että tulee parempi kuri; että jäsenet saavat kelvollisia vaatteita; että oikeus vallitsee palkkoihin nähden; että työ vähennetään; että jokainen saa semmoista työtä, joka häntä huvittaa; että roolit jaetaan niin että kaikki ovat tyytyväisiä; että semmoisia näytelmiä otetaan, jotka vetävät yleisöä; että etc. etc. etc. teatterin tulevaisuus nojaa tukevampiin pylväisiin kuin nykyiset.

Vaikka Bergbom ei olisi ollut se nerokas teatterinjohtaja mikä hän todellisuudessa oli, jollei hän olisi osannut ylevämmyydellään kestää sellaisia syytöksiä kuin hän kirjoituksessaan luettelee, emme kumminkaan luule että hän näinä aikoina oli niistä kärsimättä. Ollen ruumiillisesti heikko – taudin jälkeen Turussa – ja mieleltään katkeroittunut – Kovan onnen lasten onnettomuuden tähden – hän epäilemättä tuskalla havaitsi, että teatterissa oli hyvin vähän jälellä sitä yhteistyön iloa ja innostusta, joka muinoin oli saanut sen jäsenet tyytymään paljon vaatimattomampiin, paljon puutteellisempiin oloihin. Jopa hän eräästä kirjeestä päättäen (joka luetaan seuraavan luvun alussa) viettyi mielenpurkauksiin, joita hän jälestäpäin katui. Mitä itse asiaan tulee, yksityiseen taikka yleisempään tyytymättömyyteen teatterin pikku yhteiskunnassa, niin hän tiesi että säännöt merkitsevät vähän, milloin henki puuttuu. Samoin kuin yksityisessä ihmisessä, eritoten taiteilijassa, työhalu ja luomisinto vaihtelee, samoin se vaihtelee koko teatteriseurueissa. Kun ne näyttävät kadonneen, ei ole muuta neuvoa kuin siitä huolimatta ponnistaa eteenpäin – toivossa että tunnelma muuttuu ja innostus palaa ja elämän "ryysyt" unohtuvat. Mikäli olemme kuulleet, Bergbom juuri julkilausumalla tämän ja viittaamalla taiteeseen yhteisen harrastuksen ainoana päämääränä teki lopun kirjeenvaihdosta, josta yllä luettava asiakirja on yksi näyte. Ja todella kävikin niin että mielet vähitellen tyyntyivät, ja Bergbom sai vielä monesti teatteriväkensä innostumaan yhteistyöhön, joka tuotti suomalaiselle näyttämölle entisten vertaisia ja suurempiakin voittoja.

Palaamme teatterin toimeen. Helsingissä uusi Tohtori Klaus meni 16/11: sta alkaen viisi kertaa. Nimiosa oli Leinolla; erikoisempaa huomiota herätti vain rva Rautio paroonittarena ja Lindfors tohtorin kuskina, Lubowskina. – Kun Minna Canthin kappaleeseen uhrattu työ oli mennyt hukkaan, täytyi teatterin ponnistaa voimiaan saadakseen muuta uutta ja semmoisena esitettiin 27/11 v: lta 1880 tunnettu, uudestaan harjotettu Björnsonin Maria Stuart Skotlannissa. Päätehtävä oli nyt Ida Aalbergilla ja nosti hän sen etevimpien rooliensa riviin, niin puhdasta ja jaloa taidetta oli esitys.

Taiteilijatar osasi erinomaisesti "yhdistää kuningattaren ylevyyteen lumoavan, oikullisen naisellisuuden, suoden jälkimäiselle juuri sen verran ylipainoa kuin tarpeellista oli, osottaaksensa että se oli perussyy hänen onnettomuuteensa". Yksityisistä kohtauksista herätti erityistä huomiota muun muassa se, missä kuningatar kohtaa ankaran uskonpuhdistajan Knoxin. "Maria tuntee, että Knox ei välitä naisen ihanuudesta eikä viehätyksestä, ja asettaa hän sentähden kaikki mitä hänessä on ylevää ihmisyyttä ja hienompaa sivistystä taipumatonta uskonkiihkoa vastaan. Joka sana saa omituisen sydämestä käyvän värityksen ja kasvot ja kädet ja koko ruumis puhuu mitä kieli lausuu; katsojan järki ja sydän ovat hänen puolellaan." Ahlberg (Darnley) esitti oikein Marian puolison poikamaisuuden ja heikkouden, joten kuningattaren ylenkatse häntä kohtaan tuli ymmärrettäväksi; Lindfors näytteli luontehikkaasti vanhaa Ruthweniä; mutta Leinon Bothwell, joskin johdonmukainen, oli liian raakamainen että Marian turvautuminen häneen olisi ollut uskottava. Nti Borgin William Taylor miellytti teeskentelemättömyydellään ja Lethingtonin jaarlina esiintyi ensi kerran Kaarle Halme.⁹⁸

Valitettavasti nti Aalberg sairastui kahden ensimäisen näytännön jälkeen, ja vasta parin viikon väliajan päästä joulukuulla näytelmä meni vielä neljä kertaa, siis kaikkiaan 6. Näytäntöjen lukua ei kuitenkaan saa pitää menestyksen merkkinä, sillä huolimatta kappaleen ja esityksen taiteellisesta arvosta olivat huoneet huonoja. Kun Kaarlo kirjeessään Minna Canthille valittaa lamaannustilaa, niin vaikutti luultavasti hänen alakuloiseen arvosteluunsa myöskin yleisön kylmäkiskoisuus teatteria kohtaan, vaikka hän ei sanallakaan viittaa siihen. Arvostelija⁹⁹ Valvojassa huudahtaa: "hyvä, jos teatterissamme on elinvoimaa kestää nykyistä routa-aikaa!"

Sillä ajalla, jolloin Björnsonin kappaleen täytyi levätä, annettiin muun muassa 5/12 Tietäjä. Erkko oli silloin Helsingissä ja näki teoksensa näyttämöllä. Lopussa huudettiin ensin tekijä ja sitten johtajakin esiin. – Samalta väliajalta on mainittavana kaksi uutta pikku kappaletta, molemmat ensi kerran esitetyt 7/12. Tuokon suomentama Erik Böghin sommittelema "Laulusarja italialaisia säveliä, Sorrentossa", jossa kaikki seurueen laulukyvyt esiintyivät, ja E. Labichen Tuittupää (Un monsieur qui prend la mouche), jonka pääosaa Lindfors esitti con amore, tavotellen näkemiään parisilaisia esikuvia.

Uudenvuodenpäivänä annettiin tavan mukaan Nummisuutarit ja Topeliuksen päivänä Regina. Muutoin todisti jo tammikuun ohjelmisto, että teatteri teki sitä enemmän työtä mitä jäykemmältä yleisö näytti. Ensiksi tuli yksi uusinto, sitte kaksi huomattavaa uutuutta. Uusinto oli vanha Sirkka, 9/1, joka otettiin sentähden, että Olga Finne saisi esiintyä tuossa nuorten näyttelijättärien mielitehtävässä, ja hän suoriutuikin siitä "suurella kunnialla". "Nti Finnen Sirkassa tulivat sydämen hyvyys ja viattomuuden sulous tärkeimmiksi piirteiksi, ja vaikka koko osa toimitettiin luontevasti, niin oli hän paras ja viehättävin niissä kohtauksissa, joissa heltynyt sydän saapi puhua." Kappale meni kaikkiaan kuusi kertaa, joka osottaa kuinka suosiollinen yleisö oli näyttelijätärtä kohtaan, jossa teatterille oli kehittynyt oivallinen kyky sekä huvi- että vakavata näytelmää varten; traagillisiin rooleihin hän toki oli vartaloltaan liian pieni, jota paitse hänen tunteenpurkauksensa eivät olleet riittävän voimakkaita: hän liikutti vaan eikä tärisyttänyt katsojaa. – Ensimäinen uusista kappaleista oli Tuokon suomentama Calderonin Zalamean tuomari, jonka ensi-ilta oli 23/1. Tuskin mikään paremmin todistaa, kuinka yleisö tähän aikaan saattoi olla kylmäkiskoinen, kuin se tosiasia, että tämä mestaridraama, joka on niin jännittävä ja, huolimatta vanhuudestaan, sekä aatteelliselta kannaltaan että luonnekuvaukseltaan niin uudenaikaisestikin pätevä ja todellinen, ei mennyt muuta kuin neljä kertaa harvoille huoneille. Ja kumminkin oli esitys hyvä. Leino oli oivallinen Crespo ja esim. tuomitessaan tyttärensä häpäisijää mahtavampi kuin harvoin ennen; Weckman oli Juanina tulinen etelämainen nuorukainen, Falck odottamattoman hyvä Don Lope j.n.e. Vaikkei yleisön suosio "kruunannut" yritystä, on Zalamean tuomarin esittäminen luettava näyttämömme kunniaksi. – Toinen premiääri tuli 30/1, jolloin ensi kerran näyteltiin Salan suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen huvinäytelmä Erotaan pois (Divorçons). Ja tästä se tuli näytäntökauden suuri succés! Onko pelkkänä sattumana pidettävä, että tämä kappale, joka niin ihastutti vähän ennen Kovan onnen lapsista säikähtänyttä ja Zalamean tuomariakin karttanutta yleisöä, oli jonkunmoinen Nooran vastakohta? Ranskalaisessakin näytelmässä kuvataan nukentapaista rouvaa, joka on saanut päähänsä erota miehestään, mutta kun tämä on myöntyvinään, niin vaimo pian huomaa erehtyneensä: hän rakastaakin miestään eikä voi sietää orpanaansa, jolle muka oli tahtonut mennä. Pääasiassa oli menestyksestä kuitenkin näyttelemistä kiittäminen.

Käsittäen Cyprienne-rouvan suureksi ingénue-osaksi, Ida Aalberg loi hänestä mitä viehättävimmän olennon. "Vaikea on sanoin kuvata naivista totisuutta, vallatonta iloisuutta ja todellista tunteellisuutta, sekä näiden pääsäveleiden välillä väikkyviä puolisäveleitä, joita näyttelijätär toi esiin vaihtelevan osansa eri kohdissa. Vilkkauteen nähden hän oli kyllä ranskalainen, mutta itse luonteen tulkitsemisessa oli, niinkuin muuten jo toinen kielikin tekee luonnolliseksi, pohjoismainen väritys." – Toinen pääosa oli Lindforsilla, joka näytti erittäin onnistuneesti aviomiestä. Hän kuvasi maltillisesti ja luonnollisesti järkevän miehen asemaa tuommoisen rouvanuken rinnalla. – "Voimme sanoa, että Lindfors tämän roolin kautta on astunut askeleen eteenpäin, joka ilahduttaa jokaista teatterin todellista ystävää", päättää arvostelija. Varsin tyydyttäviä olivat muutkin: Weckman – Adhemar, Vallenius – de Clavignac, rva Rautio – rva de Brionne, nti Salenius – Josépha, Rautio – Bastien ja Pesonen – ravintolan vahtimestari. – "Liiottelematta voinee sanoa, että teatterimme nyt ensi kerran täydelleen onnistui suuren ranskalaisen 'konversatsionikappaleen' esittämisessä".¹⁰⁰

"Erotaan pois" meni 9 kertaa ja uudistettiin useasti myöhemmin. Tämän huvinäytelmän aikana sattui Runebergin päivä. Ohjelma käsitti: Kuningas Fjalar kymmenessä johtajan sommittelemassa vaikuttavassa kuvaelmassa, Runebergin runoelmia laulettuina ja lausuttuina (taiteellisin numero oli Torpantyttö, Ida Aalbergin lausumana) sekä "Vaasan poikia" s.o. Conrad Greven säveltämä laulukappale, muutettuna ja uudistettuna.

Tähän pistämme jälleen oloja kuvaavan otteen Emilien kirjeestä Betty Elfvingille (8/2):

– "Meidän on käynyt ylös ja alas niin toisessa kuin toisessa suhteessa. Kaarlo sanoo vasta uutena vuotena tuntevansa itsensä vapaaksi syksytaudistaan. Vaikeat katarrit y.m. ovat kuitenkin vaivanneet häntä nyt jälestäpäin, mutta reumatismistaan hän ei ole paljo kärsinyt. Minä olen ollut vanha ja väsynyt koko vuoden; en tahdo enää jaksaa niinkuin ennen. – Teatterissa on tätä nykyä jotenkin rauhallista. Tammikuu oli huono, lukuunottamatta Regina-näytännöitä, mutta Erotaan pois on onnistunut hyvin ja jo tuottanut kolme hyvää huonetta, huolimatta siitä kovasta suoneniskusta, jonka kaikkien kukkarot kärsi Parisin näyttelyä varten toimeenpannun tilaisuuden kautta [arpajaiset ja naamiaiset 2/2], tänäänkin näyttää tulevan oikein hyvä huone. Pääsyy Erotaan pois-kappaleen suureen menestykseen on Ida Aalberg, joka on aivan loistava Cyprienne; Lindforskin on hyvä, mutta kumminkaan ei niinkuin Ida. Kyllä hän on draamallinen taiteilija kaikkein korkeinta luokkaa, ja jos hän olisi jonkun suuren kulttuurikansan lapsi, niin olisi hän maailmanmainio. – Parin kolmen viikon päästä saamme Ibsenin Meren tyttären valmiiksi ja sitte ryhdymme vakavasti Numersin uuteen kappaleeseen, Tuukkalan tappelu, joka ei ole niin hyvä kuin Eerikki Puke." – Seuraava ohjelmistolle uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama Ibsenin Meren tytär (Fruen fra Havet) 22/2. Siinä taas jonkunmoinen vastakohta juuri puheena olleelle ranskalaiselle huvinäytelmälle! Ibsenin puoleksi realistisessa, puoleksi vertauskuvallisessa draamassa käsitellään näet myös aviokysymystä ja enemmän kuin yksi kohta muistuttaa Nooraa. Kuitenkin vaimo tässä jää miehensä luokse, kun tämä oli myöntänyt hänelle "vapauden" seurata outoa, nimetöntä merimiestä taikka jäädä.

Voimallisella taiteellaan rva Aalberg-Kivekäs loi näkyviin Ellidan sieluntuskat ja ulkonaisestikin hohtavan siniharmaan-kalanvärisen puvun ja tuulenalaista vettä muistuttavan vaihtelevan mielensä kautta hän teki havainnolliseksi haaveksivan, merta (s.o. vapautta) ikävöivän rouvan sielunelämän; mutta mitä paremmin hän tässä onnistui, sitä vähemmän luotettavalta tuntui se äkkinäinen sovinto ja rauha, johon näytelmä päättyy. Sangen hyvin esitettiin muutkin osat. Sala oli aviomies, Wangel, ja hän oli erittäin huomattava toisen näytöksen suuressa kohtauksessa, jossa hän kokonaan antautuen tehtäväänsä niin elävästi säesti Ellidan mestarillisesti suoritettua kertomusta, että tämä paikka tuli näytelmän loistokohdaksi. Ahlberg sopi hyvin Arnholmiksi, rva Rautio Boletteksi, nti Finne Hiideksi. Weckmanin Lyngstrand oli erittäin ansiokas: "ruumiin hervottomuus, rykiminen, hiljainen väsyttävä puhe, iloton hymy olivat luonnosta otettuja piirteitä, joilla hän todellisesti kuvasi nuorukaista, joka oli saanut vamman rintaansa". Niinikään ansaitsi Lindfors kiitosta Ballestadista, ja samoin Leino, "joka amerikkalaisena merimiehenä mahtavan ryhtinsä ja kesyttömän luontonsa kautta antoi oudolle miehelle juuri sen vieraan, lumoavan värityksen, jota runoilija on tarkottanut". – Näyttämöllepano oli soma ja näytelmälle sopiva. Nähtiinhän siinä, kuinka perhe asui vuonon pohjassa, etäällä vapaasta merestä.¹⁰¹

Kiitos etevän esittämisen tämä näytelmä miellytti yleisöä enemmän kuin useat muut uudet kappaleet: se meni kuusi kertaa, yhden kerran useammin kuin sitä seuraava kotimainen uutuus G. von Numersin Tuukkalan tappelu, "kaksi-osainen näytelmä 7:ssä kuvaelmassa", jonka ensi-ilta oli 15/3.

Kesällä 1886 löydettiin Tuukkalan muinaissuomalainen kalmisto Mikkelin seuduilla ja sanomalehdissä kerrottiin valtioarkeoloogin tavanneen siitä monta kymmentä hautaa ja vainajien luiden ohelta keränneen pronssikoristuksia, rauta-aseita y.m. esineitä, niiltä ajoilta, jolloin kristinusko tuotiin maahan. Kaikesta päättäen kalmisto on rauhan aikana syntynyt, mutta ensiksi oli kuitenkin julkilausuttu se arvelu, että haudatut olivat tappelussa kaatuneita. Tämä arvelu pani Numersin vilkkaan mielikuvituksen liikkeelle, ja hän sommitteli draaman, Tuukkalan tappelu, jonka nimi soi varsin historialliselta, vaikkei sillä ole mitään historiallista pohjaa. Ensi laitoksen teostaan – "Striden vid Tuukkala" – tekijä lähetti Bergbomille 7/11 1887, mainiten että se oli kirjoitettu "niin sanoakseni seisovalla jalalla nyt syksyllä". Hän lupasi samalla pari päivää myöhemmin lähettää harjottelijansa Rafael Reiniuksen tekemän suomennoksen, joka hänestä tuntui ilmehikkäämmältä ja voimakkaammalta kuin alkuteos. Millainen tämä laitos oli ja mitä muutoksia Bergbom siihen ehdotti, sitä emme tiedä; mutta tietysti hän oli osallinen tämänkin teoksen muodostamisessa näyttämökelpoiseksi, sillä kirjeistä 1888 v: n lopulta näkyy, että näytelmä silloin oli uudestaan kirjoitettu: 21/12 on kaksi näytöstä valmiina, ja koko "kurjuus" luvataan ennen vuoden loppua. Edelleen tiedämme, että Sala se oli, joka taitavasti teki lopullisen käännöksen.

Draaman mukaan oli Tuukkalan tappelu verinen kahakka karjalaisten ja hämäläisten välillä, jossa edelliset, naisryöstöä kostaakseen, polttivat hämäläisen kylän, tappoivat sen miehiset asukkaat ja ottivat naiset vangiksi. (Kalmiston vainajat olisivat siten olleet hämäläisiä, mutta todellisuudessa ne lienevät karjalaisia.) Vaikka kaikki on tuulesta temmattua, on näytelmällä kuitenkin se ansiopuoli, että päävaikuttimet, kosioimistavat ja kotoisen naisen vihamielisyys toisesta heimosta tuotua miniää kohtaan, ovat kaukaisen ajan omia sekä että kohtaukset ja luonteet ovat rohkeasti suunniteltuja. Muuten on sommittelu samaan tapaan eepillisluontoinen kuin Eerikki Pukessa ja ainoastaan kolmessa ensimäisessä kuvaelmassa havaitaan draamallista jännitystä. Olematta siis läheskään nuhteeton taideteos oli Tuukkalan tappelu kaikissa tapauksissa mieltäkiinnittävä ilmiö, joka, joskin sitä pidettiin edellistä heikompana, ei vähentänyt tekijään kohdistettuja toiveita.

Esitys oli tavan mukaan huolellinen, mutta koska näytelmä ei tarjoa merkillisiä tai kiitollisia tehtäviä, ansaitsee vain Lindfors tulla erittäin mainituksi. Hän loi näet rohkeimmin konsipeeratusta luonteesta, Hanka isännästä, "hämmästyttävän todellisen saiturivanhuksen. Koko hänen pukunsa ja asunsa oli erinomaisessa sopusoinnussa hajoamaisillaan olevan tuvan ja hänen eläimistyneen luontonsa kanssa, mutta todellisuus oli siksi liiallinen, että ainoastaan etevä näytteleminen sai sitä anteeksi antamaan – esikuvaksi se ei kelpaa", lausuu arvostelija. "Näyttämöllepano oli maalauksellinen ja enensi kappaleen vaikutusta. Paitse jo mainitusta Hangan tuvasta muistutamme hämäläistalosta rauhan aikana ja sitte poltettuna. Loppukohtauksella oli omituisen synkkä mieliala, siinä kun nähtiin talon rauniot, keskellä pihaa kasvanut puukin hiiltyneenä mukana, kaatuneiden ruumiit sikin sokin maassa ja näiden keskellä Eikka (nti Stenberg) hyräillen itkuvirttä poikavainajalleen. Pukuihin oli luonnollisesti käytetty hautalöytöjen antamia aiheita".¹⁰²

Vähäpätöisempää uutta annettiin 31/3, nimittäin R. Kiljanderin 1-näytöksinen Pahassa pulassa, jossa Lindfors luontehikkaasti kuvasi tohvelisankari-kamreeria ja nti Stenberg hänen sotaisaa rouvaansa, sekä Alppimaja (Le Chalet), sanat E. Scriben ja sävelmät A. Adamin, jonka esittivät Lilli Kurikka (Bettly), Vallenius (Max) ja Rautio (Daniel). Huhtikuulla oli kevään viimeiset premiäärit: Othello 5/4 ja Setä Bräsig 26/4. Othellon esittämistä oli jo kauan ajateltu, vaikka yritys oli lykätty nimiroolin ja Jagon vaikeuden tähden. Nytkään ei esitystä voinut sanoa loistavaksi, joskaan ei siltä, kiitos olkoon johtajan taiteellisen ja runollisen aistin, puuttunut shakespearelaista luonnetta. Axel Ahlbergin voimat eivät täysin riittäneet Othellon vaativaan osaan. Paras hän oli lausuessaan puolustuspuhettaan neuvoston edessä ja siinä missä hän aavistaen petosta syöksyy Jagon päälle, mutta hän ei jaksanut johdonmukaisesti ja tarpeellisella vivahduttamisella kuvata intohimon kiihtymistä. Samoin oli Leinon Jago puutteellinen, luonteen raaka ja kyynillinen puoli tuli paremmin näkyviin kuin pirullinen viekkaus. Sitä vastoin rva Aalberg-Kivekäs kauniisti ja suloisesti näytteli Desdemonaa, tehden hänestä runoilijan mukaan lapsellisesti luottavaisen, hyväluontoisen olennon ja osaten ylläpitää näitä piirteitä viimeiseen saakka. Halme oli ulkonäöltään sopiva Cassio, vaikkei muuten rooliin kypsynyt, Weckman oli Rodrigo, Sala Brabantio ja nti Borg Emilia. Othello meni vaan neljä kertaa – viimeisen kerran eläkekassan hyväksi. – Setä Bräsig, josta Kaarlo puhuu kirjeissään (kts. ylemp. s. 308) teki tarkotetun vaikutuksensa. Lindfors näytteli con amore, värejä säästämättä, kunnon pehtoria. Kappale, joka sittemmin on usein uudestaan nähty näyttämöllämme, meni ensi jaksossa vain kolme kertaa, viimeisen 5/5, jonka jälkeen seurue matkusti Vaasaan.

Vaasassa annettiin toukokuulla 13 näytäntöä: ensiksi Sirkka 8/5 ja viimeiseksi Setä Bräsig, näyttelijäin opintomatkojen hyväksi 31/5. Alussa oli Bergbom mukana, mutta hän lähti pian ulkomaanmatkalle, ja niinikään Ida Aalberg, joka esiintyi neljä kertaa (Ei lempi leikin vuoksi, Noora, Othello, Erotaan pois) lähteäkseen hänkin sitte pois. Itsestään ymmärrettävää on, että teatteri oli tungokseen täynnä, kun seurueen etevin taiteilijatar näytteli. Hänen esiintyessään viimeisen kerran oli tulo suurin (674 mk). Etupäässä matkakustannukset tekivät kuitenkin, että tulot nousivat vain puoleen menojen summaa. Vaasasta hajosivat näyttelijät kolmen kuukauden kesälomalle.

* * * * *

Taloudellisesti päättyi tämä näytäntökausi verrattain tyydyttävästi, joskaan ei ilman erityisiä puuhia. Johtokunnan kokouksessa 13/9 oli näet sen johdosta, että kolme edellistä vuotta oli kukin tuottanut keskimäärin noin 12,000 markan tappion ja että lähinnä edelliseltä vuodelta, syystä kun ei enään arpajaisrahoja ollut olemassa tappion korvaamiseksi, noin 10,000 markkaa oli jätetty velaksi tälle näytäntövuodelle, päätetty koettaa hankkia vähintäin 15,000 markan vuotuinen takaus kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Tämän päätöksen mukaan toimeenpantiinkin kohta takauskirjoitus, jota varten kehotuksia lähetettiin teatteria harrastaville kansalaisille koko maassa. Yritykseen ei tälläkään kertaa turhaan ryhdytty, vaan merkittiin 100 markan "osakkeita" jotenkin lähelle toivottua määrää, nimittäin niin että tilinpäätöksessä tulojen puolella mainitaan "kannattajien apurahana" 13,232 markkaa. Kiitos tämän lisän ei näytäntökauden menot enemmällä kuin Smk: lla 33:87 nousseet yli tulojen; mutta koska velka vuodelta 1887-88 tositeossa teki (ei 10,000 niinkuin johtokunta oli olettanut vaan) 17,033:23, niin oli velka tilivuoden lopussa 17,067:10. Tätä velkasummaa vastasi toki, niinkuin tilintarkastajat huomauttivat, teatterin omaisuus (puvusto, kirjasto y.m.), jonka arvo oli lähes 120,000 markkaa.

Näytäntöjen luku nousi 117:ään ja annettiin niissä: 10 kertaa Erotaan pois; 8 Farinelli, Maria Stuart Skotlannissa, Sirkka; 7 Tohtori Klaus; 6 Meren tytär; 5 Eerikki Puke, Tuukkalan tappelu, Pahassa pulassa, Othello, Sorrentossa; 4 Nummisuutarit, Telefoonissa, Tuittupää, Zalamean tuomari, Setä Bräsig; 3 Postikonttorissa, Tietäjä, Vaasan poikia, Regina von Emmeritz, Naimapuuhat, Venetian kauppias, Hardangerin harjulla, Sabinitarten ryöstö, Ei lempi leikin vuoksi, Kultaristi; 2 Kuningas Fjalar (kuvaelmia), Puutarhurin tyttäret, Reviisori, Porvari aatelismiehenä, Veljesten kesken, Alppimaja, Orleansin neitsyt, Sota rauhan aikana; 1 Kovan onnen lapsia, Saimaan rannalla, Roinilan talossa, Amalia ystävämme, Noora, Luulosairas.

Näistä 40:stä kappaleesta oli 12 kotimaista ja 14 ohjelmistolle uutta.