Kitabı oku: «Suomalaisen teatterin historia III», sayfa 21

XVIII. Kahdeksastoista näytäntökausi, 1889-90

Toukokuun alkupuolella Bergbom-sisarukset jälleen lähtivät, Kaarlo Vaasasta ja Emilie Helsingistä, yhteiselle ulkomaanmatkalle, Kööpenhaminaan ja Tukholmaan. Turusta Betty Elfving liittyi Emilien seuraan, niin että nämä kolme hyvää ystävää kerran saivat yhdessä nauttia sitä virkistävää vapaudentuntoa, jonka lyhytkin irrottuminen jokapäiväisistä puuhista ja huolista tuottaa. Mitä he kokivat Kööpenhaminassa, siitä ei ole tietoja; mutta Tukholmassa, jossa he oleskelivat toukokuun lopulta kesäkuun keskivaiheille (Kaarlo kauemminkin), heitä kiinnitti Meiningiläisten vierailu. Kuuluisa teatteriseurue antoi näet siellä kesäkuulla sarjan näytäntöjä, ja oli sinne sentähden tullut myöskin muutamia näyttelijöitämme, nimittäin hra ja rva Leino, nti Svan ja Niilo Sala. Esitetyistä kappaleista mainitaan kirjeissä m.m. Orleansin neitsyt, Venetian kauppias, Wallenstein-trilogia, Talvinen tarina ja Wilhelm Tell. Wallensteinistä Kaarlo kirjoittaa Emilielle, joka kotimatkallaan oli poikennut sukulaisiinsa Kuitiaan:

"Se pysyttäytyi jotenkin samalla asteella kuin Neitsyt. Erinomaisen onnistuneita yksityiskohtia, mutta näyttelemiseltä puuttui innostusta. Upseerien kemut ja Pappenheimiläisten ryntäys vaikuttivat mahtavasti, mutta – mutta – kun oli kysymys draaman psykoloogisesta puolesta, täytyi usein ottaa hyvä tahto teosta. Naiset (Berg, Otto-Lorenz, Lindner) hyvinkin heikkoja." – Juhannuksen aikana Kaarlo ilmottaa aikovansa Söderteljen kylpyparantolaan. "Lienee yhdentekevä minkä paikan valitsee, kun vain oikein hoitaa itseään." Suomalaisia näyttelijöitä hän ei ollut paljon tavannut. Ne söivät Mosebackenilla ja sinne oli pitkä matka, puhumatta "inhottavasta hissistä". Päivänsä hän oli viettänyt milloin lukusalissa ja kirjastossa, milloin Eläintarhassa, jossa oli miellyttävä kävellä. – "Aikomukseni on koettaa vahvistaa hermojani. Viime talvi kävi niiden kimppuun. Vahva päätökseni on tulevaisuudessa karttaa kaikkia aiheita tuskallisiin kohtauksiin, jotka niin järisyttivät minua viime talvena. Ihanteeni on tasainen, rauhallinen, mutta leppymättömän luja käytöstapa. Pyydän ainakin pyrkiä siihen. Kun vain sinä, hyvä enkelini, tahdot auttaa minua."

Nähtävästi Kaarlo kohta juhannuksen jälkeen lähti Söderteljeen. Hänen olostaan siellä sekä muusta antavat hänen kirjeensä tietoja. Otamme joitakuita piirteitä:

(Södertelje 4/7). "Rakas sisar! Sain juurikään kirjeesi. Kiitos! – Olen iloinen että Inez Borg menee naimisiin. Kenties on se onnellisinta hänelle ja meille. Sala on paraikaa luonani. Meiningiläiset päättivät toissa päivänä. Hän on ihastunut Rosvoihin ja hyvin tyytyväinen Telliin. Ennen teatteriintuloansa hän on suomentanut Tellin ja luuli käännöksen vielä olevan olemassa." – "Täällä on jotenkin ykstoikkoista. En ole tehnyt ainoatakaan tuttavuutta [siellä oli, niin hän oli ennen kirjoittanut, enimmäkseen vain Tukholman tukkukauppiaita ja ylimyksiä, joita kohtaan hänellä ei ollut mitään sympatiiaa]. Muutoin ei ole mitään syytä oleskella itse kylpylaitoksen seutuvilla – ei musiikkia, ei ravintolaa, niin että tuskin olen nähnytkään kylpyvieraita. Olen joutunut jonkunlaiseen eristämisparannukseen, joka lienee hyvä hermoille. Kylvyt ja sairasvoimistelu hyviä. Täkäläinen lääkäri sanoi, niinkuin Torp Gausdalissa, että jollei minulla olekaan sydänvikaa, löi sydämeni kuitenkin heikosti ja oli vahvistuksen tarpeessa. Dieetti olisi välttämätön. Valitettavasti se on kallista, sillä siihen kuuluu viiniä päivällisiksi, vieläpä Rheininviiniä, joka ei ole huokeaa. Kuinpa nyt vain voisin koota voimia, niin etten antaisi hetken vaikutelmien temmata itseäni mukaansa." – Emilie kehottaa veljeänsä ehdottomasti noudattamaan lääkärin määräyksiä, välittämättä siitä että dieetti on kalliimpaa kuin tavallinen ruoka. Yksinäisyys ei liene haitaksi, jollei tule liian ikävä olla. "On kai samoin kuin Naantaalissa?"

Kaarlon myöhemmistä (päiväämättömistä!) kirjeistä:

– "Pelastusarmeija kääntää paraikaa Söderteljen yhteiskuntaa ylösalaisin. Olen pari kertaa ollut sen kokouksissa. Vaikutus on enemmän edullinen kuin päin vastoin. Humbuugi on tosin ääretön, mutta samalla naivi. Apropos, ostin pari numeroa 'Sotahuutoa'. Siinä kerrotaan 'marsalkka' ja 'marsalkan rouva' Boothin heinäkuun alussa pitävän suurta kongressia Parisissa. Mukana olevien korkeampien upseerien joukossa mainitaan ensi sijassa prinsessa Ouohtomsky [o.s. Etholén]. Hän on siis julkisesti liittynyt liikkeeseen. Tokko järjestelmäänkin?"

"Kävin nykyisin Tukholmassa vaihtaakseni kirjoja ja nuotteja lainakirjastossa. Näin silloin Nya Pressenistä, että uusi suomalainen sanomalehti [Päivälehti!] on päätetty asia. Ainoastaan yhden asian tähden se huolestuttaa minua – pelkään, että Viktor Löfgren ei kestä sitä katkeraa ja pikkumaista polemiikkia, joka siitä seuraa. – Mutta puolueelle itselle tuottaa uusi lehti luullakseni ainoastaan selvyyttä. Jonkunlaisen hajaannuksen se tietenkin aiheuttaa, mutta se ei voi olla onnettomampi kuin nykyinen painostava tyytymättömyys salakavaline hyökkäyksineen selkään. Teatterille on se kai onneksi, sillä kyllä se seurannee sen esityksiä toisin kuin tähän saakka on tapana ollut, ja silloin pakotetaan Uusi Suometar olemaan mukana." – "Falkmanin kuolema [9/7] liikutti minua enemmän kuin tavallisesti siksi vieraan henkilön poismeno. Hän eli kuitenkin omaa elämäänsä – eikä toisten."

Teatterin toimesta syksyllä oli päätetty, että se alotettaisiin Tampereella. Mutta aivan odottamatta Kaarlo sai Tampereelta kirjeen, jossa sanottiin ettei teatterirakennuksen laajennusta, johon siellä oli ryhdytty, saataisikaan valmiiksi sovittuun aikaan. Se pakotti hänet lähtemään Söderteljestä, ja saapui hän 7/8 kotia Helsinkiin. Tästä Emilie kirjoittaa 9/8 nti Elfvingille:

"Keskiviikko iltana Kaarlo palasi sangen tyytyväisenä matkaansa. Hänen täytyi keskeyttää kylpynsä viikkoa varhemmin kuin aiottu oli Tampereen rettelöiden tähden. Jos olisimme ennen tienneet tästä, olisimme luultavasti sopineet 3 viikon olosta syyskuulla Porissa ja 4 viikon Turussa. – Tänään aamulla täytyi Kaarlon matkustaa Tampereelle katsomaan, oliko eräs sikäläinen raittiussali mahdollinen teatteriksi. Jollei, alotamme täällä, koetamme tulla toimeen niin kauan kuin mahdollista on. – Ikävä on aina alottaa vastoinkäymisellä ja laskuvirheillä. Kaarlo sanoo varmaan uskovansa, että hän voisi tulla täysin terveeksi, jos hän vain saisi olla kokonaisen vuoden ulkona, vapaana kaikista huolista ja harmista. Se unelma ei kumminkaan koskaan toteutune."

Yksi syy, minkä tähden oli arveluttavaa alottaa Helsingissä, oli naisnäyttelijäin rivin äkkinäinen harventuminen. Ensiksikin Ida Aalberg keväällä oli kieltäytynyt enään sitoutumasta teatterin palvelukseen, jonka lisäksi Inez Borg ja Lilli Kurikka kesän kuluessa menivät naimisiin, edellinen hammaslääkäri W. Olanderin ja jälkimäinen johtaja R. Kajanuksen kanssa, ja vihdoin oli Saimi Svan joutunut kihloihin taiteilija Eero Järnefeltin kanssa.

"Julmaa on", Emilie huudahtaa kirjeessään nti Elfvingille, "kuinka nuo naimiset ovat vaarallisia teatterille. Kuinpa me edes saisimme pitää Olga Finnen; minä olen aivan levoton. Saimi Svan jää vielä täksi vuodeksi, mutta tietysti hän on mukana vain puolella mielenkiinnolla, puolella sydämellä ja puolilla ajatuksilla. Kyllä nämä alituiset naimiset ovat olleet teatterin suurin vihollinen; niin pian kun tytöt ovat saaneet vähän näyttämötottumusta ja rutiinia – niin yks kaks vihille! Suomalainen teatteri on koko olemassaolonsa aikana ollut täydellinen naimistoimisto (!)" – Lopultakaan ei ollut muuta neuvoa kuin näytellä Helsingissä. – "Seurueen jäsenet", Emilie kirjoittaa 5/9, "ovat poikkeuksetta ihastuneita kun saavat alusta alkaen olla täällä. Ne ovatkin usein kehottaneet meitä tähän, mutta Kaarlo ja minä olemme levottomia. Saa nähdä kuinka meidän onnistuu, varsinkin kun syksy on niin kaunis. Hyvin ahkeria on meidän oltava. Nyt harjotetaan saksalaista komediaa, Kuuluisia naisia, ja Ibsenin Kansanvihaajaa, sitte tulee Lear ja muita uudistuksia ja marraskuun alussa Julius Caesar. – Missä Ida Aalberg on, sitä en tiedä. Hän lähti heinäkuun lopulla miehensä kanssa ulkomaille ja aikoi viipyä jouluun asti, vaikka hän [mies] olisi palaava jo tähän aikaan. Walterin [Runeberg] aikomus muovailla Kaarlon rintakuva meni myttyyn, kun Kaarlo oli leikkauttanut tukkansa aivan lyhyeksi ja ajattanut huulipartansa, niin että hän oli tullut aivan tuntemattomaksi (!)" – Kaarlo oli muuten virkeä. Elokuun lopulla hän oli käynyt Haminassa ystävänsä Otto Morellin luona ja viihtynyt siellä hyvin.

Näytännöt alkoivat 8/9, ja tuli – Tuukkalan tappelun, Nummisuutarien ja Murtovarkauden jälkeen – 18/9 ensimäinen uusi ohjelma: Anni Levanderin suomentama Schöntanin ja Kadelburgin huvinäytelmä Kuuluisia naisia. Kappale, joka oli otettu uutuutensa eikä arvonsa tähden (kts. ylemp. s. 309), meni vain kolme kertaa. Miellyttävin rooli oli Olga Finnen esittämä vallaton, naivi Herma. Verrattomasti merkillisempi uutuus oli Ibsenin Kansanvihaaja 25/9, ja parempi oli esityskin, syystä kun luonteet ovat todellisempia ja herättivät aivan toisenlaista harrastusta näyttelijöissä. Leino tohtori Stockmanina sai oivallisesti näkyviin tieteelleen elävän miehen lapsellisuuden ja kokemattomuuden käytännöllisessä elämässä, mutta hätäillen lausumisessaan hän jätti neron mahtipuolen varjoon. Etevin hän oli suuressa kansankokouskohtauksessa, joka näyteltiin oikein illusionia herättävästi. Ahlberg pormestarina kuvasi selvin piirtein virkamiestä tohtorin vastakohtana, osaamatta kuitenkaan kätkeytyä tyyppiin. Siihen Lindfors pystyi nyt niinkuin monesti ennenkin: hänen nahkurimestarinsa Martti Kiil oli itsenäinen ja erinomainen poroporvarisuuden esikuva. Onnistunut oli niinikään Rautio – Aslaksen, jota paitse kiitosta ansaitsivat Weckman – Billing, Falck – Horster ja tohtorin poikina esiintyvät neidit Finne ja Salenius. Mutta huolimatta tästä ja hyvästä yhteisnäyttelemisestä yleisö pysyi kylmänä. Näytelmä meni syksyn kuluessa kuusi kertaa, mutta vain kolmantena iltana paremmalle kuin puolelle huoneelle. – Jälleen siis nähtiin, että teatterin yleisö oli saanut kyllänsä realismista. Melkoista parempi oli seuraavien ohjelmien menestys, vaikka olivat uusinnoita: Kuningas Lear ja Parjauspesä. Nämäkin näyteltiin kumpikin kuusi kertaa. Learia näytteli Leino yhtä etevästi kuin kolme vuotta ennen ja samaan tapaan; sitä vastoin Lindfors osotti suuresti edistyneensä. Ontuvan, kuhmuselkäisen narrin esiintymisessä, jonka kasvoista puhui elämän kärsimys ja terävä äly, oli jotakin, niin sanoaksemme, historiallisen todellista, joka vastustamattomasti viehätti katsojaa, varsinkin kun Lindfors yhtä hyvin sanattomana kuin puhuessaan pysyi kiinni syvästi inhimillisessä roolissaan.¹⁰³ Uusia rooleissaan olivat rva Rautio (Goneril), nti Svan (Regan) ja nti Finne (Cordelia). Parjauspesä esitettiin nyt niinkuin kymmenen vuotta ennen hyvällä yhteisnäyttelemisellä. Varsinaiset pääosat, sir ja lady Teazle, olivat Lindforsilla ja rva Rautiolla.

Syyskauden tärkein näytännöllinen tapaus sattui 13/11, kun mainioin Shakespearen kolmesta roomalaistragediasta, Julius Caesar, ensi kerran näyteltiin. Valmistuksista oli kauan huhuiltu, ja odottaen jotain tavatonta yleisö jo ensi iltana täytti huoneen permannosta kattoon. Eikä odotus pettynytkään. Kuvaelma esitettiin kuvaelman perästä niin näyttämölaitoksiin kuin näyttelemiseen nähden aikakauden ja tunnelman mukaisesti järjestettynä ja tasaisesti, vaikuttavasti toimitettuna, ja jännittynyt mielenkiinto lämpeni lämpenemistään vaihtuakseen lopulta syväksi ihastukseksi ja innostukseksi, joka purkautui esiinhuutoihin ja sydämellisiin suosionosotuksiin pääosien esittäjiä, Salaa, Ahlbergia ja Leinoa, sekä johtaja Bergbomia kohtaan. Näyttämöllepanossa oli Meiningiläiset otettu esikuvaksi, mutta kuitenkin niin, että kaikki oli itsenäisesti mukailtu silmällä pitäen pienen näyttämön mahdollisuuksia. Totta on ettei Helsingissä koskaan ennen oltu historiallista näytelmää niin täyteläisesti näyttämölle järjestetty, mutta silti oli järjetöntä tuhlausta vältetty ja johtavana silmämääränä pidetty sitä, ettei mikään laiminlyönti puvuissa taikka laitoksissa häiritsisi historiallista luonnetta. Tämän ohella oli suurta painoa pantu yhteisnäyttelemiseen, sillä jos missään kappaleessa on se juuri tässä vaikutuksen pääehto. Näin olikin todella saatu draaman neljä tärkeintä kuvaelmaa erinomaisen tehokkaaksi: kohtaus Bruton puutarhassa, Caesarin murha, suuri kansankohtaus puheineen forumilla sekä yökohtaus Bruton teltassa Sardeen luona. Murhakohtaukselle pelastettiin täydelleen sen jylhä luonne eikä näyttämöllämme ole nähty vaikutukseltaan tenhosampaa kansankohtausta kuin forumilla tapahtunut – siinä oli vilkkautta taikka oikeammin mukana elämistä, nousevaa ja laskevaa intoa ja raivoa niinkuin myrskyn pauhatessa, se kun ajottain on lauhtuvinaan sitte taas sitä ankarammin kiihtyäkseen. Oli kuin Bergbomin luova taiteilijahenki hetkeksi olisi tulistuttanut avustajajoukot.¹⁰⁴ Loppunäytösten surunsekainen mieliala, joka niin ihmeen ihanasti sointuu viimeisten illusionien häviämisen kanssa, tuli erittäin tuntuvaksi telttakohtauksessa.

Vaikka mahtava vaikutus riippui esityksen eheydestä, ovat muutamat näyttelijät erikseen mainittavat. Sala Brutuksena osasi antaa esiintymiselleen sen ihanteiden maailmassa elävän miehen tyvenen vakavuuden, joka on sankarille omituinen. Hän erosi toisista ei ainoastaan sanojensa vaan käytöksensäkin kautta. Ahlbergkin sai melkoista tunnustusta Antoniostaan, mutta hänen käsityksensä ja näyttelemisensä oli kuitenkin ulkonaista. Leino oli verraten tyydyttävä Caesarina, hänen parrattomissa kasvoissaan ja koko ryhdissään oli siksi kaukaisluontoista, että hahmo häiritsemättä sulautui etäiseen historialliseen kokonaiskuvaan. Ansiokkaimpia oli rva Rautio Portiana. Lyhyt tehtävä suoritettiin kerrassaan moitteettomasti, joten puutarhakohtauksen loppuosa muodostui suloiseksi lepohetkeksi ankarassa näytelmässä. Vihdoin näytteli Olga Finne Luciusta niinkuin pitikin hiljaisella luonnollisuudella.

Julius Caesar meni 8 kertaa, joista viimeistä edellinen varta vasten koulunuorisolle ja viimeinen kansannäytäntönä. – Lähinnä sen jälkeen tuli Björnsonin Konkurssi, uusittuna; mutta se esitettiin vain kolme kertaa huonoille huoneille – "valitettavasti näyttää teatterin yleisö miehissä sairastavan influensaa!" huudahti eräs arvostelija.

Emilien kirjeistä Betty Elfvingille näkyy, että syksyllä ajateltiin Pietariinmenoa, vaikkei siitä mitään tullut. Kaarlo kävi sitä varten Pietarissa, jonka suomalaiset kyllä mielellään olisivat nähneet teatterin tulevan, mutta varmaa sopimusta ei tehty, pääasiassa sentähden ettei tietty tulisiko Ida Aalberg mukaan vai ei. Siitä riippui näet ohjelmisto ja huoneusto, koska vanha kauppiasklubi oli liian ahdas Reginaa, Romeota ja Juliaa y.m. varten eikä taas kannattanut ottaa isompaa ja kalliimpaa, jollei niitä näyteltäisi. – Samassa kirjeessä (7/10), josta tämä on otettu, Emilie kertoo Minna Canthin tulevan kuukaudeksi Helsinkiin ja kehottaa nti Elfvingiäkin tulemaan tehdäkseen hänen tuttavuuttaan. "Teidän pitäisi sopia erinomaisen hyvin yhteen." – Teatterista mainitaan, että Sala nyt oli ohjaaja ja "Kaarlon paras tuki". Hän oli tunnollinen ja täytti erittäin hyvin velvollisuutensa. "En voi sanoa", Emilie lisää, "kuinka tyytyväinen olen, että hän on ottanut tämän työn."

Nti Elfving tuli kuitenkin Helsinkiin vasta jouluna viipyäkseen muutamia viikkoja uudelle vuodellekin, ja oli tällä matkalla erikoinen syynsä. Ennen nimimerkillä Aura julkaistuaan historiallisen kertomuksen "Härkmannin pojat" hän oli nyt kirjoittanut suuren draaman, Sprengtportenin oppilaat, joka oli ollut Kaarlolla tarkastettavana, ja oli siihen yhteistoimin korjauksia tehtävä. Vähän ennen joulua oli Kaarlo pienessä piirissä lukenut näytelmän ääneen ja kirjoitti Emilie sen jälkeen (23/12):

"Teoksesi teki kovin hyvän vaikutuksen, kun se luettiin perjantaina. Sala lupaa suomentaa sen, mikä on sangen tärkeää, sillä hän osaa hyvin pitää silmällä kielen karakterisuutta. Tuukkalan tappelussa hän teki siinä kohden oikean suurteon. Onko loppukuvaelma jo suunnilleen valmis? Kaarlo pyytää saada luonnoksen siitä niin pian kuin mahdollista." – Näytelmä korjattiin tekijän ollessa Helsingissä ja suomennettiin yhtä menoa, sillä Bergbomin aikomus oli kohta toimittaa se näyttämölle. Emilie ilmottaakin 25/2 kappaleen olevan kollatsionoidun ja harjotusten alkaneen sekä että toivottiin sen valmistuvan maaliskuun 19 tai 21 päiväksi. Siksi pitäisi nti Elfvingin tulla Helsinkiin, jossa asiat niin järjestettäisiin että hänen täälläolonsa pysyisi salassa – hän kun näet ei tahtonut julkisesti esiintyä tekijänä. Valitettavasti oli tämä kaikki turhaa puhetta ja puuhaa, sillä sensuuri astui väliin ja teki lopun hankkeista – tosin niin myöhään, että yritykseen oli uhrattu paljon aikaa, työtä ja kustannuksia. Ensin tuli "varma, kalpea ei", mutta kun Kaarlo tarjoutui tekemään muutoksia, näytti asia taas mahdolliselta. Kaarlon mielestä, Emilie kirjoittaa 14/3, voitaisiin suostua pyyhkimään vähemmän tärkeitä kohtia, vaikkei semmoista, "joka antaa teokselle ydintä ja väriä". Mutta kaikki turhaa.

– "Sprengtportenista ei ole mitään sanottavaa", lausutaan kirjeessä 29/4, "sensuuri kieltää, ilmottamatta varsinaista syytä – ainoastaan verukkeita esitetään. Ensin vaadittiin 2 painettua kappaletta; monien taistelujen ja neuvottelujen jälkeen tyydyttiin 2 kirjoitettuun kappaleeseen, ja painoylihallituksen puheenjohtaja pyysi Kaarlon (!) merkitsemään reunaan kaikki paikat, jotka mahdollisesti olivat sopimattomia, jonka Kaarlo tekikin. Kun sitte molemmat käsikirjoitukset olivat maanneet 3 viikkoa painoylihallituksessa, saatiin ne vihdoin takaisin – ilman näyttelemislupaa, koska muka 'kappaleet eivät olleet aivan yhtäpitäviä!' Olisimme tietenkin voineet pakottaa heidät antamaan lähemmän selityksen, mutta meistä on viisaampaa jättää asia syksyksi, semminkin kun yleisesti katsotaan sopimattomaksi nyt esittää mitään suomalaisia itsenäisyystuumia koskevata. Myöskin kuvernööri ja poliisimestari olivat pyytäneet, ettei kappaletta nyt näytettäisi." – Kun nti Elfving jo ennen oli ilmottanut mieluummin näkevänsä, että kappale jäisi näyttelemättä kuin että se esitettäisiin silvottuna ja heikonnettuna, oli asia täten kielteisesti ratkaistu – ei ainoastaan syksyksi, niinkuin Emilie kuvitteli, vaan ainiaaksi.

Kerrottuamme yhdessä jaksossa tämän vastoinkäymisen, palaamme uuden vuoden alkuun. – Ensimäinen uusi kappale oli Salan suomentama George Sandin 3-näytöksinen Claudie 10/1, joka meni kolme kertaa. Sirkkaa muistuttavassa näytelmässä olivat pääroolit: nti Finnellä (Claudie), Leinolla (Remy), rva Rautiolla (Rose Legrand), Weckmanilla (Sylvain) ja Rautiolla (Denis). – Topeliuksen päivänä annettiin Regina von Emmeritz, jossa Ida Aalberg, palattuaan Firenzeen saakka ulotetulta matkaltaan, alotti kolmiviikkoisen vierailunsa. Taiteilijatar esiintyi neljä kertaa Reginana, kaksi kertaa Cypriennenä Erotaan pois kappaleessa ja neljä kertaa Thérèse Raquinina E. Zolan samannimisessä, Hanna Aspin suomentamassa draamassa, joka näyteltiin ensi kerran 29/1 ja jonka esittäminen näyttämöllämme on luettava näytäntökauden merkkitapauksiin. Huolimatta näytelmän kirjallisesta merkityksestä Bergbom tuskin olisi ilman erikoista aihetta ottanut tämän ultrarealistisen draaman esitettäväksi. Kuvataanhan siinä kahden murhaajan sieluntuskia niin kauhean räikeästi, että Kovan onnen lasten kurjuus siihen verraten oli pelkkää idylliä, ja kuitenkin oli jo jälkimäinen saanut yleisömme tasapainostaan¹⁰⁵. Kappaleen ottamisen aiheuttikin se, että Ida Aalberg paraikaa tutki Thérèsen roolia näytelläkseen sitä (saksaksi) Berlinissä, Freie Bühne-yhdistyksen näytännöissä. Olihan se taiteilijattarelle paras harjotus saada edeltäkäsin täällä esiintyä samassa roolissa. – Tudeerin arvostelusta Valvojassa teemme joitakuita otteita:

Thérèse Raquin näyteltiin mallikelpoisesti. Näyttelijämme ovatkin skandinavilaisten ja kotimaisten näytelmien kautta hyvin koulutetut pitämään todellisuutta silmämääränään ja kuvaamaan sitä. Muuten Thérèse Raquin on kyllä omiaan näyttelijöitä harrastuttamaan, sillä teksti on sitä laatua, että se enimmäkseen tarjoaa heille vain ulkopiirteet, jotka heidän on itsenäisesti täyttäminen ja elähyttäminen. Kaikki näyttelijät olivatkin käsittäneet tehtävänsä erittäin hyvin, ja he saivat myöskin aikaan mitä eheimmän, elävimmän kokonaiskuvan.

Tullakseen täysin todenmukaiseksi Thérèse Raquinin rooli vaatii näyttelijältä tavattoman paljo alttiiksiantavaisuutta, ja pysyäkseen eheänä, kokonaisena se vaatii suurta intelligenssiä ja hienoa taitoa. Rva Aalberg täytti nämä vaatimukset mitä suurimmassa määrässä. Ainoastaan kolmannen näytöksen alussa – hänessä ehkä on velttoa, hienoa grande damea enemmän kuin rooli oikeastaan sallii. Muuten oli hänen näyttelemisensä alusta loppuun todella loistavaa. Ensi näytöksessä tapahtuva jyrkkä käänne jöröstä välinpitämättömyydestä tuliseen lemmen hehkuun, kolmatta näytöstä täyttävä ääretön tuska, neljännessä näytöksessä ilmaantuva ulkonainen ja sisäinen rappeutumistila ynnä yhä kasvava kauhu, kaikki ne esitettiin semmoisella todenperäisyyden voimalla, ettei katsoja niitä ikinä unohda. – Ahlbergin Laurent oli hänen parhaita roolejaan. Hänen onnistui siinä tavallista paremmin vapautua omasta itsestään ja mukautua tehtäväänsä, niin että hänen Laurentinsa todella herätti niitä kauhun, inhon ja säälin tunteita, joita tekijä on tarkottanut. – Lindfors teki Grivet höperöstä erittäin onnistuneen tyypin; ensimäisissä näytännöissä hän höperöimisellään ehkä liiaksikin veti yleisön huomiota pois päätoiminnasta. – Rva Raquinin roolin suoritti nti Stenberg odottamattoman hyvin. Hänen näyttelemisensä oli luontevaa, teeskentelemätöntä; yhtä liikuttava kun hän oli hellänä ja surevana äitinä, yhtä kamala hän oli viimeisessä näytöksessä elävänä kuvapatsaana, joka ainoastaan silmien katseilla voipi lausua ilmi sitä ääretöntä vihaa ja sitä hurjaa kostonriemua, joista hänen sydämensä oli pakahtua; oli ikäänkuin kaikki elämä mikä halvaantuneen liikkumattomassa ruumiissa oli jäljellä, olisi kokoontunut noihin palaviin silmiin. Katselija täydelleen tajusi, etteivät Thérèse ja Laurent voineet niiden katsetta kestää. – Rooli mahtoi olla hyvin rasittava. – Näyttämön asu ja yleensä koko 'mise en scène' kuvasivat erittäin todenmukaisesti niitä oloja, joihin näytelmän toiminta perustuu.

Paitse jo mainituissa rooleissa Ida Aalberg esiintyi Runebergin päivänä, lausuen Maamme-laulun ja näytellen Lean. Se innostus, jonka hän tällä vierailulla herätti, tuli varsinkin näkyviin kun Erotaan pois 4/2 annettiin hänen hyväkseen ja kun hän 7/2 Thérèse Raquinina esiintyi viimeisen kerran.

Helmikuullakin oli kaksi premiääriä, joista edellinen, Salan suomentama A. Wilbrandtin 3-näytöksinen huvinäytelmä Maalarit (14/2), annettiin vain kaksi kertaa herättämättä mitään suosiota, mutta jälkimäinen, G. von Numersin niinikään 3-näytöksinen huvinäytelmä Kuopion takana, muodostui sitä suuremmaksi, jopa harvinaisen suureksi menestykseksi.

Kuopion takana on samoin kuin muutkin Numersin suomenkielisinä julkisuuteen tulleet näytelmät lopullisen muotonsa saanut hänen ja Bergbomin yhteistyön kautta. Ensi kerran se mainitaan Numersin kirjeessä 5/12 1888:

"Minä kyhäilen nyt pientä uudenaikaista kappaletta nykyään riidanalaisesta kysymyksestä: kuka oikeastaan on oleva herra talossa, vaimoko vai mies, ja tulen minä siihen epätoivoiseen päätökseen, että kyllä se on mies. Siis hansikka Pohjoismaiden naisille. Vaimoni mielestä on kappale – surullinen, ja hän suuttuu kun hän näkee sen. Se on muutoin komedia." – Toisen kerran tekijä puhuu siitä 9/2 1889: "Olen juuri päättänyt vetisen jäljennöksen 'Noorasta' – kolmessa näytöksessä – mutta minun herrasväkeni ovatkin ainoastaan kihlatuita! Otan kai sen mukaani [tullessani Helsinkiin]."

Nämät otteet ovat tuskin ristiriidassa sen kanssa mitä kirjan tekijä muistaa Bergbomin sanoneen, nimittäin että kappale alkuaan oli ajateltu vakavaksi nykyaikaisdraamaksi; todellisuudessa siitä sukeutui mitä hyvätuulisin huvinäytelmä, jonka pääajatus on kokonaan vastakkainen yllämainitulle. Miten siinä annetaankin letkauksia oikealle ja vasemmalle, on toki päätös se, että ohjakset ovat naisen kädessä taikka, niinkuin Numers itse lausuu edellisiä vuotta myöhemmässä kirjeessä: "nainen hallitsee kyllä ilman kuninkaallista kruunua ja ilman 'oikeuksia'".

Kun Bergbom toukokuun alussa 1889 matkusti Vaasaan siellä järjestääkseen teatterin vierailua, pysähtyi hän vuorokaudeksi Suinulaan Numersin luokse, ja silloin luultavasti Kuopion takana yhdessä uudestaan suunniteltiin. Mutta varmaankaan se ei ollut ainoa neuvottelu asiasta. Kirjeissä kappale mainitaan jälleen vasta 9/1 1890, jolloin Numers lausuu:

"Lähetän tänään rautatiepakettina kolmannen näytöksen. Lisää ja ota pois niinkuin tahdot, kun vain saat siihen pontta ('ruter'). – Kun minulle on selvinnyt, että se todella näytellään, on mielenkiintoni jälleen herännyt. Anna nyt nti Nissisen¹⁰⁶ alottaa kolmannen näytöksen suomentaminen ja palauta rauhallisesti tänne 1: nen ja 2: nen näytös,¹⁰⁷ niin että saan kirjoittaa ne uudestaan, 'kunniasanallani' saat ne takaisin korkeintaan 3: ssa päivässä." – (Kirjoittaja julkilausuu tyytyväisyytensä siitä, että Olga Finne tulee Lilliksi ja Saimi Svan nimismiehen rouvaksi.) – "Niin lähetä nyt tänne alkupuoli ja ajattele sitten päivän iskusanoja (slagord), joita ei kasva täällä metsässä".¹⁰⁸ – Edelleen saamme samasta kirjeestä tietää, että mainiot säkeet:

 
    'Sä oikeutes tietää tahdot, nainen?
    Rakasta, kärsi, ahkeroitse vainen!'
 

olivat pitkästä (ruotsinkielisestä) runosta, jonka tekijää Numers ei tuntenut, mutta joka oli lausuttu ja suurella suosiolla vastaanotettu eräissä häissä Ilmajoella. [Vielä myöhemmässä kirjeessä] Numers hyväksyy, että Naema ensi näytöksessä esitellään apulaisen jalkojen juuressa, että jälkimäisen nimeksi pannaan Jussilainen y.m.

Tämä kaikki todistaa teoksen olevan, niinkuin jo sanottiin, yhteistyön tulos, ja kun Numers 20/3 tunnustaa saaneensa 600 markkaa tekijäpalkkiona¹⁰⁹ hän samassa sanoo olevansa hämillään vastaanottaa niin paljon kappaleesta, "jossa Sinulla ja teatteriseurueella on kummallakin yhtä suuri osa kuin minulla". Tämä on vaatimattomasti ja kauniisti lausuttu Numersin puolelta, jolta alote ja alku kuitenkin oli lähtenyt ja jonka nuoruuden muistoja epäilemättä piilee pappilan elämän kuvauksessa.

Myöhemmin syntyi, niinkuin vastedes on kerrottava, erimielisyys Bergbomin ja Numersin välillä siitä, mikä osa kummallakin oli heidän kappaleissaan. Silloin Bergbom eräässä kirjeessä¹¹⁰ (josta alustelma on käytettävänämme) seikkaperäisesti tekee selkoa vaikutuksestaan Kuopion takana näytelmän syntyyn:

"Olen ajatellut mikä osuus kappaleeseen minulla on, ja olen tullut seuraavaan päätökseen":

"1) Olen, niinkuin itse olet myöntänyt, kriitillisesti tarkastanut (siktat) sen. Sen johdosta kappale on tullut oleellisesti toisenlaiseksi molempien pääroolien muuttamisen kautta. Läpikäyvien korjausten, lievennysten, pikku muutosten, pyyhkimisten kautta Apulainen on raa'asta, idioottimaisesta karrikatyyristä muutettu jotakuinkin inhimilliseksi olennoksi, ja Lilli suurisuisesta, äkäisestä, liehakoitsevasta 'buffetshikasta' tullut – siksi mikä hän on. Rovastia, ruustinnaa, Naemia tämä kriitillinen työ ei ole koskenut."

"2) Sen ohella olen suoranaisesti antanut joukon motiiveja kappaleeseen. Minä ehdotin esim. kolmet rouvat. Jopa luonnostelin heidät. Mitä ruustinnaan [! lue: pastorin rouvaan] ja nimismiehenrouvaan tulee, noudatit luonnostani, kauppamiehen rouva on kokonaan sinun omasi. Edelleen on Jussilaisen esitelmä-aate minun. Minä ehdotin, yksityiskohdittain koko esitelmäkohtauksen ja kohtauksen Lillin ja apulaisen välillä kolmannessa näytöksessä. Ylipäätään minä annoin kolmanteen näytökseen, jota ei ollut olemassakaan, ensiksi kohtaus kohtaukselta ehdotuksen, jota harvoilla muutoksilla (keskellä) noudatitkin."

"3) Mutta sitä paitse olen suoraan kirjoittanut useita kohtia. Ne kuuluvat kuitenkin minulle eri määrässä. Muutamissa paikoin toimitin uudestaan mitä sinä olit ennen kirjoittanut, toisissa lisäsin kaikki omasta päästäni. Olen punaisella lyijykynällä merkinnyt kappaleeseen mitä on suorastaan minun kirjoittamaani. Tiedän mitkä paikat ne on, sillä ne ovat erikseen liisteroidut kuiskaajakappaleeseen taikka kokonaan liitetyt siihen."

Kuopion takana meni ensi kerran 28/2 ja oli se teatterin onnistuneimpia premiäärejä, sillä se laski perustuksen kestävälle suosiolle kappaletta kohtaan. Numers huudettiin tietysti useat kerrat esiin. Huone ei ollut aivan täysi (791 mk), sillä yleisömme on aina hiukan epäilevällä kannalla uusia ohjelmia kohtaan, mutta jo seuraavana iltana oli huone täynnä (1,157 mk) ja näyteltynä kaikkiaan 9 kertaa (useamminkin se olisi mennyt, jollei näytännöt olisi päättyneet huhtikuun alussa) tuotti se 8,364 mk eli keskimäärin 930 illalta.

Näytteleminenkin oli mitä parhainta. "Rovastista (Pesonen) ja ruustinnasta (nti Stenberg) alkaen palvelustyttöön asti kaikki roolit näyteltiin hyvin." Erityisesti kiitettiin Olga Finneä Lillinä. Hän on erinomaisesti käsittänyt kuvattavan luonteen; tuo "moderni" neitonen, joka Helsingistä tullen, 'uusilla aatteillaan', somilla vaatteillaan, varmalla, vapaalla – jopa vallattomallakin – käytöksellään panee pappilan asukkaat ja naapurit ymmälle, oli kauttaaltaan uuden ajan älykäs ja reipas lapsi. – Entäs nuo naapurit sitten! Kuinka todenmukaisia, kuinka ihka eläviä, kuinka mainion koomillisia he olivat! Niin tarkkaan havaittuja ja niin luontevasti näyteltyjä tyyppejä oman maan elämästä, kuin nimismiehen rouva (Saimi Svan) ja pastorin rouva (Naemi Stenbäck) on harvoin saatu nähdä näyttämöllä. Suurimman kiitoksen ansaitsi kuitenkin Sala apulaisena. Rooli on sitä laatua, että se miltei houkuttelee näyttelijää laatimaan narrillista irvikuvaa. Mutta Sala ei siihen hairahtunut. Hän näytteli apulaispappia erittäin hienosti, ilman vähintäkään liiottelua. Siten hän saikin aikaan mitä täydellisimmän illusioonin; katselija ei hetkeäkään epäillyt kuvauksen todenperäisyyttä. Ja sen kautta roolin koomillinen vaikutus vaan lisääntyi. Salan apulaispappi oli kaikin puolin etevä taideteos.¹¹¹