Kitabı oku: «Ihmispeto: Siveysromaani», sayfa 12

Siellä oltiin aivan piilossa ja käytävän toisessa päässä oli pieni työkaluvaja, missä kasa tyhjiä säkkejä olisi voinut olla varsin pehmeänä makuupaikkana. Mutta eräänä lauvantaina, kun ankara sadekuuro pakoitti heidät turvautumaan sinne sisälle, kieltäytyi Séverine itsepintaisesti istuutumasta sinne ja luovutti vain huulensa loppumattomiin suuteloihin. Tämä suuteleminen ei loukannut hänen kainouttansa, vaan ikäänkuin ystävyydestä antautui hän alttiiksi miehen intohimoisille suudelmille. Mutta kun Jacques sitten himoissaan koetti saada hänet valtaansa, teki hän vastarintaa, itki ja toisti joka kerta samat syyt. Miksi tahtoi hän tuottaa hänelle niin paljon surua? Hänestä tuntui niin suloiselta ja viehättävältä, että he rakastivat toisiaan ilman tuota saastaista lihallisuutta.

Kuudentoista vuoden ijässä tuon irstaan ukon viettelemänä, jonka verinen haamu vainosi häntä, ja sitten alttiina miehensä eläimelliselle himokkuudelle, säilytti hän siitä huolimatta lapsellisen viattomuuden, neitsellisyyden ja vielä itsetiedottoman intohimon ihastuttavan kainouden. Mikä Jacquesissa erittäinkin mielytti häntä, oli hänen lempeytensä, hänen tottelevaisuutensa, kun hän käsiensä antoi jäädä lepäämään hänen heikkoihin käsiinsä, kun hän niillä oli niihin tarttunut. Ensi kerran rakasti hän, eikä kuitenkaan antautunut hänelle, koska juuri se olisi tuhonnut hänen rakkautensa, jos hän heti olisi tullut hänen omakseen samalla tapaa kun hän oli ollut noiden molempien omana. Hän halusi itsetiedottomasti pidentää ainiaaksi tuota niin ihastuttavaa vaikutusta siitä, että hän jälleen tulisi aivan nuoreksi kuten oli ennen kun tuli vietellyksi, että hänellä olisi hyvä ystävä, jollainen omataan viidentoista vuotiaina ja jota suudellaan keskelle suuta ovien takana. Paitsi niinä hetkinä, jolloin intohimo kuumeentapaisesti valtasi Jacquesin, ei hänellä ollut mitään vaatimuksia ja hän mukautui nöyrästi Séverinen tahtoon.

Samoin kun hän, tahtoi Jacqueskin palata lapsuuteen ja alkavaan rakkauteen, joka tähän asti oli ollut hänelle jotakin kauhistavaa. Joskin hän oli tottelevainen ja veti kätensä takaisin heti kun Séverine työnsi ne pois, tapahtui se siksi, että hänen hellyytensä pohjalla asui pelko, voimakas levottomuus sen johdosta, että himokkuus sekottuisi hänen entiseen murhanhaluunsa. Séverine, joka oli murhannut, oli kuin sen todelliseutuminen, mistä hänen aistillisuutensa oli uneksinut. Hän tuli päivä päivältä yhä varmemmaksi parantumisestaan, koskapa Séverine tuntikausia oli riippunut hänen kaulallaan ja hänen suunsa Jacquesin huulilta oli juonut hänen sieluaan, ilman että viimeksimainitun raivoisa halu saada hänet kuristamalla valtaansa oli herännyt. Mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut ja parastahan oli odottaa, jättää heidän rakkaudelleen huolenpito heidän tuomisestaan toistensa syliin, sitten kun hetki on tullut, eikä heidän tahtonsa enään jaksa ponnistella vastaan.

Onnellinen kohtaus seurasi toistaan, he eivät kyllästyneet silmänräpäykseksi tapaamasta toisiaan, pimeässä kävelemästä yhdessä noiden suurten hiilikasojen keskellä, jotka tekivät ympärillä vallitsevan yön vieläkin pimeämmäksi.

Eräänä heinäkuun iltana täytyi Jacquesin, ehtiäkseen määrättyyn aikaan 11,5 Havreen, jouduttaa Lisonia, ikäänkuin tuo tukahuttava kuumuus olisi tehnyt sen laiskaksi. Rouenista ajoi häntä takaa hänen vasemmalla puolellaan raju-ilma, joka suuria häikäiseviä salamia leimautellen kulki pitkin Seine-laaksoa. Silloin tällöin hän kääntyi levottomana ympäri. Séverinen piti näet kohdata hänet ja hän pelkäsi, että jos raju-ilma puhkeisi liian aikaisin, se estäisi häntä lähtemästä ulos. Hänen onnistui kuitenkin päästä ratapihalle, ennen kun sade alkoi, mutta hän tuli kärsimättömäksi siitä, kun matkustajat niin hitaasti poistuivat vaunuista.

Roubaud, joka tänä yönä oli toimissaan, seisoi asemasillalla ja sanoi nauraen:

– Ompa teillä hiton kiire ryömiä vuoteelle. Nukkukaa hyvin.

– Kiitos.

Kuljetettuaan junaa takaperin, puhalsi Jacques ja läksi varikkoon. Nuo suuret ovet olivat avoinna ja Lison ajoi suojukseen, joka muodosti jonkinlaisen gallerien kaksine raiteineen ja oli noin seitsemänkymmenen metrin pituinen voiden sinne mahtua kuusi veturia. Siellä oli hyvin pimeä, ja neljä kaasuliekkiä voi vain heikosti sitä valaista, näyttäen tekevän pimeyden vielä suuremmaksi niillä suurilla, liikkuvilla varjoilla, joita ne loivat. Silloin tällöin valaisivat voimakkaat salamat lasikattoa ja noita korkeita akkunoita oikealla ja vasemmalla: silloin voi, kuten tulipaloliekkien valossa, eroittaa nuo likatäpläiset seinät, sysimustat hirsikerrokset ja kaiken rappeutuneen ja viheliäisen tuossa nykyään liian pienessä rakennuksessa.

Kaksi veturia seisoi siellä jo kylmänä ja nukkuneena.

Pecqueux alkoi heti sammuttaa valkeata. Hän sekoitteli nopeasti ja hehkuvia hiiliä putosi tuhkapesästä alas kuoppaan.

– Minä olen hirveästi nälissäni ja aijon syödä palasen, sanoi hän.

Ettekö tekin tee samoin?

Jacques ei vastannut. Vaikka hänellä olikin kiire, ei hän tahtonut lähteä Lisonin luota, ennen kun valkea oli sammutettu ja höyrypannu tyhjänä. Kunnon veturinkuljettajana oli hän hyvin tarkka ja vaatelias sen suhteen, eikä hän milloinkaan poikennut siitä tavasta. Kun hänellä oli aikaa, ei hän lähtenyt, ennen kun oli tarkastanut ja kuivannut veturin yhtä huolellisesti, kuin lemmikkieläintä hoidetaan.

Vesi valui nyt suurina virtoina alas kuoppaan ja hän sanoi ainoastaan:

– Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

Peloittava ukkosenjyrinä vaijensi hänen äänensä. Tällä kertaa kuvastuivat korkeat akkunat leimuavalle taivaalle niin selvästi, että nuo lukuisat rikkinäiset ruudut olisi voinut laskea. Vasemmalla puolella eräässä ruuvipihdissä, jota käytettiin laitostöissä, oli muuan levy, joka soi pitkällisesti värähdellen, kuten kello. Vanha katonkannatin natisi.

– Hyi hitto! sanoi lämmittäjä ainoastaan.

Veturinkuljettaja teki epätoivoisen eleen. Ei ollut ajattelemistakaan tapaamista, varsinkaan kun oikea vedenpaisumus nyt purkautui suojuksen yli ja uhkasi särkeä lasikaton. Tuolla ylhäällä lienee jokin ruutu jo ollut rikki, sillä suuria, nopeita pisaroita putoili Lisonin päälle. Vihuri tunkeutui sisään portaista, jotka oli jätetty auki, ja olisi voinut luulla, että myrsky tempaisi mukanansa tuon vanhan rakennuksen rungon.

Pecqueux sai veturin vihdoinkin täydelleen kuntoon.

– Huomenna näkee selvemmin… Nyt ei sitä tarvitse enempää siistitä.

Hän palasi ensimmäiseen ajatukseensa.

– Minun täytyy saada palanen ruokaa… Sataa aivan liiaksi, jotta voisi muitta mutkitta mennä loikoilemaan olkivuoteellensa.

Ruokailupaikka oli aivan varikon vieressä. Sitä vastoin oli yhtiön täytynyt Rue Francois-Mazelinen varrelta vuokrata talo, mihin oli järjestetty vuoteita veturinkuljettajille ja lämmittäjille, joiden täytyi olla yötä Havressa. Tuollaisessa vedentulvassa olisi helposti voinut tulla läpimäräksi.

Jacquesin täytyi tyytyä seuraamaan Pecqueuxia, joka oli ottanut esimiehensä pienen korin, ikäänkuin olisi tahtonut säästää häntä sen kantamisen vaivasta. Hän tiesi, että korissa vielä oli kaksi viipaletta kylmää vasikanlihaa, leipää ja pullo, jonka Jacques tuskin oli avannut, ja aivan yksinkertaisesti juuri se saattoi hänet niin nälkäiseksi. Sade lisääntyi ja ukkonen uudelleen tärisytti suojusta. Kun nuo molemmat miehet astuivat ulos vasemmalle siitä pienestä portista, joka vei ruokapaikkaan, oli Lison melkein kylmä. Yksinään hyljättynä nukkui se pimeässä, jota ankarat salamat katkoivat, suurten vesipisaroiden valuessa sen päälle. Sen läheisyydessä vuoti muuan huonosti suljettu vesijohtoputki ja muodosti lätäkön, josta vesi juoksi veturinpyörien lävitse alas kuoppaan.

Jacques tahtoi puhdistautua, ennen kun menee ruokailupaikkaan. Eräässä huoneessa oli aina kuumaa vettä ja soikkoja. Hän otti esille saippuan koristansa ja puhdisti kätensä ja kasvonsa, jotka matkan jäljeltä olivat mustat. Ja kun hän oli siksi varovainen, että hänellä veturinkuljettajille annetun kehoituksen mukaisesti oli mukanaan puku muuttamisen varalta, saattoi hän vaihtaa pukua kiireestä kantapäähän asti, minkä hän keikailunhalusta tekikin Havreen saavuttuaan joka ilta, jolloin hänellä oli kohtaus Séverinen kanssa. Pecqueux, joka pesi ainoastaan nenännipukkansa ja sormenpäänsä, odotti häntä jo ruokailupaikassa.

Ruokailupaikkana oli aivan yksinkertaisesti pieni huone paljaine, keltaisiksi maalattuine seinineen ja varustettu ainoastaan yhdellä uunilla ruo'an lämmittämistä varten sekä kiintonaisella pöydällä, joka pöytäliinan asemasta oli peitetty sinkillä. Kaksi penkkiä muodosti koko muun kalustuksen. Miehet saivat tuoda ruokaa mukanansa ja syödä sitä puukon avulla paperilta. Huone sai valaistuksensa suuresta akkunasta.

– Sepä oli inha sade! huudahti Jacques ja istuutui akkunan viereen.

Pecqueux oli istuutunut penkille pöydän ääreen.

– Ettekö syö mitään?

– En, ukkoseni, syökää te minun leipäni ja lihani, jos haluatte.

Minua ei maita.

Antamatta pyytää itseään kahta kertaa, hyökkäsi Pecqueux vasikanpaistin kimppuun ja tyhjensi pullon. Hänellä oli usein tuollaisia juhla-aterioita, sillä hänen esimiehensä oli vähäruokainen, ja koiramaisella uskollisuudellaan piti Pecqueux vielä enemmän Jacquesista niiden murujen vuoksi, jotka siten putoilivat hänen pöydältään. Suu ruokaa täynnä alkoi Pecqueux hetken vaitioltuansa jutella.

– Mitäpä lempoa sade meille tekee, koska nyt olemme turvassa. Mutta jos sitä jatkaa, niin minä jätän teidät. Minun on mentävä tähän viereiseen taloon.

Hän rupesi nauramaan, sillä nyt ei hän enään piilotelleinnut, vaan oli katsonut olevansa pakoitettu ilmaisemaan Jacquesille suhteensa Philomène Sauvagnatiin, jott'ei hän ihmettelisi sitä, että hän oli ulkona kaikkina niinä öinä, joina hän ja Philomène kohtasivat toisensa. Kun tämä veljensä luona asui eräässä alakerroksen huoneessa keittiön vieressä, tarvitsi hänen ainoastaan kolkuttaa luukalle, niin Philomène avasi ja hän kiipesi akkunasta sisälle.

Jacquesilta pääsi kirous, kun hän väliajan kuluttua sai nähdä sateen käyvän vieläkin ankarammaksi.

Pecqueux, jolla oli viimeinen lihanpala veitsensä kärjessä, nauroi taasen kuten pieni lapsi.

– Lempo soikoon, onko teillä siis tekemistä tänä iltana? Eipä meitä molempia voida juuri moittia siitä, että kuluttaisimme liiaksi patjoja tuolla Rue Francois-Mazelinen varrella.

Jacquesille tuli hyvin kiire pois akkunan luota.

– Kuinka niin?

– No niin, keväästä saakka ette te, kuten en minäkään, ole tullut kotiin, ennen kun kahden, kolmen ajoissa aamulla.

Hän oli varmaankin selvillä jostakin, ehkä oli hän joskus yllättänyt heidät, kun he kohtasivat toisensa. Kussakin makuuhuoneessa siellä olivat vuoteet parittain, lämmittäjän vuode veturinkuljettajan vuoteen vieressä, sillä niitä koetettiin pitää niin paljon kuin mahdollista yhdessä, jotka olivat määrätyt työskentelemään niin lähellä toisiansa. Ei siis ollut niinkään ihmeellistä, että Pecqueux oli ottanut huomioonsa sen epäsäännöllisen elintavan, jota hänen ennen niin säännöllinen esimiehensä nykyään noudatti.

– Pääni on kipeä, valehteli Jacques, ja silloin on suloista olla ulkona kävelemässä yöllä.

Mutta lämmittäjä pyyteli anteeksi sekaantumistaan asiaan.

– Mitäpä siitä, onhan teillä vapautenne. Ymmärtänettehän, että sanon sen leikillä… Mutta jos jonakin päivänä tapahtuu jotakin ikävää, ei teidän tarvitse kainostella kääntymästä minun puoleeni ja minä olen tekevä kaikki, mitä te haluatte.

Hän ei lähemmin selittänyt tarkoitustansa, vaan tarttui hänen käteensä ja puristi sitä kelpo lailla, ikäänkuin todistukseksi siitä, että Jacques saattoi käskeä koko hänen persoonaansa. Sitten rypisti hän kokoon ja heitti pois lihan ympärillä olleen rasvaisen paperin ja pisti tyhjennetyn pullon takaisin koriin, kuten kelpo palvelija ainakin, joka on tottunut hoitamaan sekä lautaa että pesusientä. Mutta kun sadetta jatkui yhtä itsepintaisesti, vaikka ukkonen oli laannut, sanoi hän:

– Niin, nyt minä lähden ja annan teidän hoitaa omia asioitanne.

– Koska yhä edelleenkin sataa, vastasi Jacques, niin minä panen maata makuusijalle.

Varikon vieressä oli näet sali, jossa oli palttinalla päällystettyjä patjoja, jotta ne henkilöt, joiden tarvitsi odottaa ainoastaan kolme, neljä tuntia Havressa, voisivat loikoa siellä vaatteet yllä. Kohta kun hän oli nähnyt lämmittäjän katoavan sateeseen Sauvagnatin taloa kohden, uskalsi hän vuorostaan lähteä ulos ja juoksi vartiahuoneeseen. Mutta hän ei mennyt levolle, vaan pysähtyi ovelle, jonka hän antoi olla selki seljällään, kun tuo painostava kuumuus salissa oli tukahuttaa hänet. Siellä makasi jo eräs veturinkuljettaja pitkin pituuttaan seljällänsä ja kuorsasi suu avoinna.

Muutamia minuutteja kului vielä, eikä Jacques voinut taipua luopumaan kaikesta toivosta. Hänen katkeroittumiseensa tuon hullunaikaisen myrskyn johdosta sekoittui yhä voimakkaampi mieletön halu kuitenkin mennä kohtauspaikalle ja iloita ainakin siellä olemisesta, joskaan ei hän enään voinut toivoa tapaavansa Séverineä. Koko hänen sisin olentonsa pakoitti häntä sinne ja hän meni lopulta ulos sateeseen, ja hiilikasojen välistä mustaa käytävää kulkien saapui hän vihdoin mielikolkkaansa. Mutta koska hän ei voinut nähdä mitään niiden suurten sadepisarien takia, jotka vihmoivat hänen kasvojansa, meni hän työkaluvajaan, josta hän jo kerran ennen oli etsinyt suojaa hänen kanssansa.

Kun Jacques astui siellä vallitsevaan synkkään pimeyteen, kiedottiin kaksi pehmeätä käsivartta hänen ympärilleen ja kaksi lämmintä huulta painettiin hänen huuliansa vastaan. Séverine oli siellä.

– Herra Jumala, oletteko te tullut?

– Olen, minä näin raju-ilman lähestyvän ja kiiruhdin tänne ennen sadetta. Kylläpä te olette viipynyt!

Jacques huokasi raskaasti, eikä koskaan ollut hän tuntenut Séverinen noin tahdottomana riippuvan hänen kaulallaan. Nainen liukui alas tyhjien säkkien muodostamalle pehmeälle sijalle, joka täytti koko nurkan. Jacqueskin vaipui alas hänen viereensä, ilman että heidän käsivartensa irtautuivat toisistaan. He eivät voineet nähdä toisiansa, heidän hengityksensä pyörrytti heitä, kaikki, mikä heitä ympäröitsi, katosi heidän tietoisuudestaan.

Mutta tulisesti suudellessansa he alkoivat sinutella toisiansa, ikäänkuin olisivat sekoittaneet sydänverensä.

– Sinä odotit minua…

– Voi, minä odotin sinua, minä odotin…

Ja heti, jo ensi silmänräpäyksessä, melkein sanaa sanomatta, Séverine kiivaasti tempasi hänet luokseen ja pakoitti hänet omistamaan itsensä. Ei hän ollut tätä etukäteen arvannut. Kun Jacques tuli, ei hän enään luullut saavansa kohdata häntä, ja hän tempautui mukaan ilossaan ja hämmästyksessään, vastustamattoman himon pakottamana kuulumaan hänelle, ja hän antautui Jacquesille arvelematta ja harkitsematta. Se tapahtui siksi, että niin täytyi tapahtua.

Sade vihmoi vielä ankarammin suojusta ja viimeinen juna Pariisista, joka nyt tuli, kulki ohitse, sähisten ja jyryten, niin että maa tärisi.

Kun Jacques jälleen nousi ylös, kuunteli hän ihmeissään sadetta. Missä oli hän siis? Ja kun hän uudelleen löysi maasta erään vasaran varren, jonka hän oli istuutuessaan tuntenut, joutui hän suunniltaan onnesta. Séverine oli siis kuulunut hänelle, eikä hän ollut tarttunut vasaraan murskatakseen hänen päänsä. Hän ei enään tuntenut tuota vaistomaista halua heittää hänet hengetönnä maahan, kuten saaliin, joka on toisilta varastettu. Hän ei enään tuntenut halua kostaa hyvin vanhoja vääryyksiä, joita hän ei niin tarkoin muistanut, eikä vihankaunaa, jota oli kokoontunut koirakselta koirakselle aina ensimmäisestä uskottomuudesta saakka luolien syvyydessä. Ei, Séverinen omistamisella oli suuri hurmausvoimansa ja hän oli tehnyt hänet terveeksi, sillä hän näki hänessä jonkun kokonansa toisen, sellaisen, joka oli väkivaltainen heikkoudessansa, ihmisen verellä peitetty, ja se ympäröi hänet juurikuin kauhistuksen rautapaidalla. Séverine vallitsi häntä, jolta oli puuttunut rohkeutta, ja kiitollisuudesta liikutettuna ja haluten tulla hänen kanssaan yhdeksi sulki hän hänet jälleen syliinsä.

Séverinekin tunsi olevansa onnellinen siitä, että oli antautunut ja vapautunut taistelusta, johon hän ei enään ymmärtänyt syytä. Miksi oli hän ponnistellut vastaan niin kauvan? Olihan hän lupautunut hänelle ja hänen olisi pitänyt antautua hänelle, koska hän siitä voi tuntea ainoastaan huvia ja mielihyvää. Nyt ymmärsi hän sangen hyvin aina sitä toivoneensa, silloinkin, kun hänestä odottaminen tuntui niin ihanalta. Hänen sydämmensä ja ruumiinsa eli nyt ainoastaan ehdottomassa, kestävässä rakkauden tarpeessa, ja kamalata julmuutta piili kaikissa näissä tapahtumissa, jotka hänen kauhistuksekseen olivat vieneet hänet kaikkiin näihin ikävyyksiin. Tähän saakka oli elämä pidellyt häntä pahoin, laahannut häntä loassa ja veressä niin väkivaltaisesti, että hänen kauniit, siniset vielä lapsellisesti katselevat silmänsä olivat tuon traagillisen, mustan hiuskypärin alla käyneet suuriksi kauhusta. Mutta kaikesta huolimatta oli hän pysynyt neitsellisenä, tälle nuorukaiselle, jota hän jumaloitsi, antautui hän ensikerran kokonaan ja toivoi sulautuvansa häneen, olevansa hänen palvelijattarensa. Hän oli hänen omansa, hän saattoi mielensä mukaan käskeä häntä.

– Ota minut, pidä minut, armaani, sinun tahtosi on minun lakini.

– Ei, ei, lemmittyni. Sinä olet minun valtijattareni, minä olen olemassa ainoastaan lempiäkseni ja totellakseni sinua.

Tunnit kuluivat. Sade oli aikoja sitten tauonnut, syvä hiljaisuus vallitsi ratapihalla ja häiritsi sitä ainoastaan kaukainen ja epäselvä ääni mereltä. He olivat vielä sylityksin, kun laukaus heidät peljästytti. Päivä alkoi tulla ja kalpea, vaalakka kaistale tuli näkyviin taivaalla Seinen suun yläpuolella. Mikä laukaus se oli? He olivat menetelleet varomattomasti, mielettömästi viipyessään niin kauvan, ja he kuvittelivat äkkiä mielessään, että mies vainosi heitä revolverinlaukauksillansa.

– Jää tänne sisälle, minä menen katsomaan.

Jacques hiipi varovaisesti ovelle. Tuossa vielä synkässä pimeydessä kuuli hän jonkun tulevan juosten ja hän tunsi Roubaudin äänen, joka kiirehti vartijoita ja huusi, että hän aivan selvästi oli nähnyt kolme kappaletta, jotka olivat olleet varastamassa hiiliä. Varsinkaan viimeisten viikkojen ajalla ei ollut kulunut yhtäkään yötä, jona hän ei olisi nähnyt ikäänkuin näkyjä varkaista. Tällä kertaa oli hänet äkkiä peljästytetty ja hän oli summamutikassa ampunut laukauksen pimeään.

– Pian, pian, emme voi jäädä tänne, mutisi nuori mies. He tulevat etsimään suojuksesta… Juokse!

Haltioissaan sulkivat he toisensa jälleen syliinsä ja suutelivat intohimoisesti. Sitten kiiti Séverine varikkoa pitkin tuon suuren muurin suojassa, Jacquesin koettaessa piiloutua hiilikasojen keskelle. Ja se tapahtui todellakin hyvään aikaan, sillä Roubaud aikoi tutkia suojuksen. Hän vannoi, että hiilivarkaiden täytyi olla siellä. Vartijain lyhdyt heiluivat maata pitkin. He joutuivat riitaan ja vihdoin palasivat he kaikki asemalle, harmissaan tästä hyödyttömästä takaa-ajosta.

Kun Jacques tunsi rauhoittuneensa ja päätti vihdoinkin mennä yömajaansa Rue Francois Mezelinen varrella olevaan taloon, tapasi hän ihmeekseen Pecqueuxin, joka raa'asti kiroillen parhaillansa riensi kotiin.

– Mitä nyt, ukkoseni?

– Ah hitossa, älkää puhuko siitä. Nuo naudathan herättivät Sauvagnatin ja hän kuuli silloin, että minä olin hänen sisarensa luona. Hän tuli paitasillaan alas, ja minun täytyi kiiruhtaa hyppäämään ulos akkunasta. – Kuuletteko?

Nyt kuului selkäänsä saavan naisen äänekästä kirkunaa ja nyyhkytystä, samalla kun karkea miehenääni toraili ja kiroili.

– Kuuletteko? Nyt kurittaa hän häntä aika tavalla, ja vaikka hän on kolmenkymmenen kahden vuotias, saa hän selkäänsä kuten pieni tyttö, joka saadaan kiinni jostakin. Se on kyllä paha hänelle, mutta minä en siihen sekaannu: onhan se hänen veljensä!

– Mutta minä luulin, sanoi Jacques, hänen sietävän teitä, suuttuvan ainoastaan tavatessaan hänet joidenkuiden muiden seurassa.

– Joutavia, ei sitä koskaan voi tietää. Toisinaan ei hän ole minua näkevinäänkään. Mutta sitten joskus löylyttää hän häntä… Se ei kuitenkaan estä häntä pitämästä sisarestaan. Onhan hän kuitenkin hänen sisarensa ja hän luopuisi ennen kaikesta muusta, kuin eroaisi hänestä. Mutta hän vaatii, että tytön on käyttäydyttävä siivosti… Luulenpa nyt todellakin, että hän on saanut saatavansa.

Kirkuna taukosi ja muuttui syviksi, vaikeroiviksi huokauksiksi, ja nuo molemmat miehet menivät tiehensä. Kymmenen minuuttia myöhemmin nukkuivat he sikeästi vieretysten tuossa pienessä makuuhuoneessa, jossa oli keltaiseksi sivellyt seinät, ja jonka ainoina huonekaluina oli neljä sänkyä, neljä tuolia ja pöytä, jolla oli sinkkinen pesuvati.

Jokainen uusi yöllinen kohtaus oli Jacquesille ja Séverinelle tämän jälkeen pelkkää autuutta ja onnea. Aina eivät he myrskyn kautta saaneet samaa suojaa kuin tällä ensimmäisellä kerralla. Tähtikirkkaat taivaat ja häikäisevät kuuvalot häiritsivät heitä, ja he hiipivät silloin eteenpäin varjossa ja etsivät pimeitä kolkkia, joissa tuntui niin suloiselta lähestyä toisiansa. Elo- ja syyskuun yöt olivat niin ihanat ja leudot, että aurinko olisi voinut yllättää heidät, väsyneinä ja nukahtaneina sylityksin, ellei aseman herääminen ja veturien kaukainen melu olisi pakoittannt heitä eroamaan. Eivät edes lokakuun ensimmäiset kylmät yöt tuntuneet heistä ikäviltä. Séverine tuli silloin lämpimästi puettuna ja kääriytyneenä suureen kaapuun, johon Jacqueskin pian puoleksi katosi. Sitten vetäytyivät he työkaluvajan turviin, jonka Jacques osasi sulkea sisäpuolelta rautatangolla. He olivat siellä kuin kotonaan, marraskuun myrskyt ja tuulenpuuskat saattoivat kiskoa kattotiilet irti, edes koskettamattakaan heihin. Jo ensi illasta saakka oli Jacquesin kuitenkin vallannut halu, että he sijoittaisivat idyllinsä Séverinen omaan kotiin, jossa hän näytti hänestä aivan toiselta ja paljon hurmaavammalta porvarillisen rehellisissä, hymyilevässä levollisuudessaan. Mutta Séverine oli aina evännyt, vähemmän naapurien vakoilemisen pelosta, kuin viimeisestä kunnioituksesta kodin pyhyyttä kohtaan. Mutta eräänä maanantaina, kun hänen piti syödä aamiaisensa siellä ja kun mies, joka oli jäänyt asemapäällikön luo, ei tullutkaan, unohtivat he itsensä ja ajattelematon uhkarohkeus vei heidät toistensa syliin. Sen jälkeen ei Séverine enään osoittanut mitään vastahakoisuutta ja jokaisena torstai- ja lauvantai-iltana kahdentoista jälkeen kävi Jacques hänen luonaan hänen asunnossaan. Tämä oli hirveästi vaaranalaista ja he uskalsivat tuskin liikahtaa. Mutta he tunsivat kaksinkertaista hellyyttä, uutta nautintoa. Usein ajoi kuitenkin oikullinen halu yölliseen kuljeskeluun heidät jälleen ulos jääkylmien öiden pimeyteen ja autiuteen.

Jacques ja Séverine olivat nyt jo neljä kuukautta rakastaneet toisiansa yhä voimakkaammalla intohimoisuudella. Molemmat olivat todellakin vasta-alkajia sydämensä lapsellisuudessa, ensi lemmen hämmästyneessä viattomuudessa ja hurmauksessa vähimmistäkin hyväilyistä. Heissä tapahtui alistuvaisuuden taistelu siitä, kumpi uhrautuisi enemmän. Jacques ei enään epäillyt, ettei hän ollut parantunut kamalasta, peritystä kärsimyksestään, sillä murha-ajatus ei enään vaivannut häntä. Olikohan ruumiillinen omistaminen tyydyttänyt tuon murhaamisentarpeen? Olikohan omistaminen ja kuolettaminen samanarvoista ihmiseläimen pimeässä kuilussa? Hän ei mietiskellyt, koska hän oli liiaksi tietämätön, eikä edes yrittänyt raottaa kauhistuksen porttia. Toisinaan palasi hänen mieleensä Séverinen sylissä äkkiä muisto siitä, mitä hän oli tehnyt, murhasta, jonka hän ainoastaan katseella oli tunnustanut Batignollen puiston penkillä, eikä hän tuntenut edes halua tulla tuntemaan lähempiä yksityiskohtia siitä.

Séverineä sitä vastoin näytti yhä enemmän vaivaavan halu puhua siitä. Kun hän painoi Jacquesia itseään vastaan, tunsi tämä aivan hyvin, että hän läähätti salaisuutensa alla, että hän tahtoi sulautua Jacquesiin, ainoastaan saadakseen lohdutusta siitä, mikä uhkasi tukahuttaa hänet. Mutta suudelmalla sulki hän levottomuuden valtaamana hänen suunsa, sinetillä sulki tunnustuksen. Minkä vuoksi olisivat he antaneet tuon tuntemattoman tunkeutua välilleen? Saattoiko olla varma, ett'ei heidän onnensa kärsisi siitä? Mies vainusi vaaraa, häntä pöyristytti ajatus, että hän Séverinen kanssa penkoisi noita verisiä asioita. Tämä epäilemättä arvasi sen, hän tuli hyväileväksi ja myötenantavaksi, luoduksi vain rakastamaan ja tulemaan rakastetuksi. Mieletön himo toistensa omistamiseen vei heidät silloin jälleen toistensa syliin.

Roubaud oli kesästä saakka laihtunut, ja sitä mukaa kun hänen vaimonsa sai takaisin kaksikymmenvuotiasta iloaan ja tuoreuttaan, vanheni hän ja kävi yhä synkemmäksi. Hän oli, kuten Séverine sanoi, paljon muuttunut neljässä kuukaudessa. Hän puristi edelleenkin sangen sydämellisesti Jacquesin kättä, kutsui hänet kotiinsa, eikä ollut onnellinen, ellei hän ollut hänen pöydässään. Mutta tämä ei kuitenkaan tuottanut hänelle tarpeeksi huvitusta, usein oli tuskin heretty syömästä, kun hän meni ulos ja jätti Jacquesin huoleksi yksinään pitää seuraa rouvalle, sillä tekosyyllä, että häntä itseään tukahutti ja hän tarvitsi raitista ilmaa. Asian todellinen laita oli kuitenkin se, että hän nykyään kävi eräässä pienessä kahvilassa Cours Napoléonin varrella, jossa hän tapasi rautatien poliisikomisario Cauchen. Hän ei juonut paljoa, ainoastaan muutamia pieniä lasillisia rommia, mutta hän oli peliin saanut mieltymyksen, joka lähenteli intohimoa. Hän elostui, unhotti kaikki vasta sitten, kun hän istui kortit kädessä ja pelasi lukemattomia piquet-pelejä. Cauche, joka oli intohimoinen peluri, oli määrännyt, että pelattaisiin rahasta ja nyt pelattiin sadan soun pelejä. Roubaud, joka ihmeekseen tunsi olevansa juurikuin toinen ihminen, paloi voitonraivosta; hänet valtasi tuo kiivas voitonkuume, joka voi siinä määrin villitä miehen, että yhdelle arvanheitolle panee alttiiksi asemansa ja henkensä. Tähän asti ei siitä ollut ollut haittaa hänen virantoimitukselleen, mutta hän lähti kahvilaan heti kun hänellä oli vapaata aikaa ja tuli kotiin vasta kahden, kolmen ajoissa aamulla niinä öinä, joina hän ei ollut yövuorolla. Hänen vaimonsa ei sen vuoksi ollut tyytymätön, moitti häntä ainoastaan siitä, että hän aina kotiin tullessaan oli niin huonolla tuulella; hänellä oli näet harvinaisen huono onni ja lopulta hän velkaantui.

Eräänä iltana Séverine ja Roubaud ensi kerran joutuivat riitaan. Vaimo ei tosin vielä ollut alkanut vihata miestään, mutta hänen oli vaikea sietää häntä, sillä hän tunsi, että Roubaud oli taakkana hänen elämässään. Hän olisi tuntenut mielensä niin kevyeksi, niin onnelliseksi, ellei yhdyselämä Roubaudin kanssa olisi häntä painostanut. Muuten ei hän ollenkaan tuntenut omantunnon vaivoja siitä, että petti miestään: Eikö se ollut tämän vika, eikö hän ollut melkein pakoittanut häntä lankeamaan? He joutuivat vähitellen yhä kauvemmaksi toisistaan, mutta kumpikin lohdutteli ja huvitteli itseään omalla tavallaan, vapautuakseen parhaillaan tapahtuvan sisällisen hajaantumisprosessin tunteesta. Koska miehellä oli peli, niin sai kai vaimolla olla rakastaja.

Mutta mikä erittäinkin suututti Séverineä, ja johon hän ei tahtonut tyytyä, oli rahanpula, johon miehen alituiset tappiot saattoivat hänet. Sitten kun talousrahat menivät Cours Napoléonin varrella olevaan kahvilaan, ei hän toisinaan tietänyt, kuinka voisi maksaa pesijättärelle. Hänen täytyi olla ilman kaikenlaisia mukavuuksia ja pieniä pukutarpeita.

Tällä kertaa antoi aihetta heidän torailuunsa juuri kysymys kenkäparin ostamisesta, jonka hän aivan välttämättömästi tarvitsi. Roubaud oli juuri lähdössä ulos, eikä saanut käsiinsä pöytäveistä leikatakseen itsellensä leipäpalasen, vaan otti suuren puukon, murha-aseen, joka oli eräässä ruokakaapin laatikossa. Séverine katsoi häneen, kun hän kieltäytyi antamasta hänelle niitä 15 frangia kenkiin sen vuoksi, että hänellä ei ollut rahoja, eikä hän tiennyt, mistä niitä saisi. Vaimo toisti itsepintaisesti pyyntönsä ja pakoitti hänet uudistamaan kieltonsa ja hän kävi vähitellen yhä katkeroituneemmaksi. Aivan äkisti osoitti Séverine silloin sitä kohtaa lattiasta, missä peikot uinailivat, sanoi hänelle, että siellä oli rahoja, ja että hän tahtoi saada rahoja.

Roubaud kävi sangen kalpeaksi ja päästi puukon, niin että se putosi takaisin laatikkoon. Séverine luuli silmänräpäyksen, että hän löisi häntä, sillä hän tuli häntä kohden mutisten, että rahat saisivat mädätä sinne, ja että hän mieluummin leikkaisi kätensä poikki, kuin ottaisi ne. Hän pui nyrkkejään ja uhkasi lyödä hänet kuoliaaksi, jos hän hänen poissaollessaan uskaltaisi ottaa pienan pois ja varastaa vaikkapa vain centimenkin. Ei koskaan, ei koskaan! Se oli kuollut ja haudattu.

Mutta Séverinekin kalpeni ja oli pyörtymäisillään ajatellessaan kaivamista tuossa aukossa. Tulipa hätä miten suureksi tahansa, he molemmat mieluummin kuolisivat nälkään, kuin koskisivat noihin rahoihin.

He eivät kauvemmin puhuneetkaan siitä, ei edes niinäkään päivinä, jolloin olivat sangen suuressa pulassa. Ja kun he jalallaan astuivat sille paikalle, poltti se vieläkin enemmän ja sietämättömämmin, niin että he lopulta kaartain kulkivat sen ohi.

Sitten syntyi toisia riitoja Croix-de-Maufrasin johdosta. Miksi ei taloa myyty? He syyttivät toisiaan molemmin puolin siitä, ett'eivät he tehneet mitään, mikä oli tarpeellista myymisen jouduttamiseksi. Mies kieltäytyi aina kiivaasti puuttumasta siihen, kun taas Séverine kirjoitti muutamia hajanaisia kirjeitä Misardille, mutta sai ainoastaan hyvin epämääräisiä vastauksia: Ei ainoatakaan ostajaa ollut ilmaantunut, hedelmät olivat kuivettuneet, eivätkä vihannekset kasvaneet sen vuoksi, kun niitä ei oltu ollenkaan kasteltu.

Se syvä rauha, johon puolisot olivat hirmutapauksen jälkeen vaipuneet, häiriytyi täten vähitellen ja sen sijaan tuntui tulevan uusi, kamala kuume. Kaikki taudinsiemenet, esim. nuo piiloon pannut rahat ja kotiin tunkeutunut rakastaja, olivat kehittyneet ja erottivat heitä nyt ja yllyttivät heitä toisiaan vastaan. Ja tämä kasvava mieltenkuohu ja levottomuus teki elämän helvetiksi.

Ikäänkuin tuhoisan vastavaikutuksen kautta tuhoutui muuten kaikki Roubaud-puolisojen ympäristössä. Käytävässä alkoi uusi juoruamisen ja lörpöttelyn purkaus. Philomène oli äskettäin ankarasti riitaantunut rouva Lebleun kanssa tämän viimeksimainitun häpeällisen syytöksen johdosta, että hän muka oli varastanut häneltä itsekuolleen kanan. Mutta todellisena syynä välien rikkoutumiseen oli Philomènen ja Séverinen välinen läheneminen. Sitten kun Pecqueux eräänä yönä oli tuntenut Séverinen Jacquesin käsikoukussa, oli Séverine vaijentanut vanhat arvelunsa ja alkanut osoittautua rakastettavaksi lämmittäjän lemmityistä kohtaan. Ja Philomène, jota mairitteli seurustelu naisen kanssa, joka kieltämättä oli aseman kaunein ja hienoin, haukkui nyt rahastonhoitajan vaimoa, jonka hän sanoi olevan vanha rakkariämmä ja juorukontti. Se oli hänen syynsä kaikki tyynni, ja hän kirkui nyt kaikkialla, että kadunpuolinen asunto oikeastaan kuului Roubaudin perheelle ja että oli mieltä liikuttavaa, ett'eivät he sitä saaneet takaisin.