Kitabı oku: «Ihmispeto: Siveysromaani», sayfa 13

Asiat alkoivat kääntyä varsin ohraisiksi rouva Lebleulle, sitäkin enemmän, kun hänen itsepintaisuudestaan vakoilla neiti Guichonia, saadakseen ilmi hänen suhteensa asemapäällikköön, uhkasi tulla ikäviä seurauksia. Hänen onnistui yhtä vähän nyt kuin ennenkään saada heitä paljastetuksi, mutta hän teki sen suuren virheen, että antoi yllättää itsensä kuuntelemasta ovilla, mikä vaikutti sen, että Dabadie, joka raivostui huomatessaan siten olevansa alttiina hänen vakoiluilleen, sanoi alipäällikkö Moulinille, että jos Roubaud edelleenkin vaati tuota huoneustoa, olisi hän valmis kannattamaan tätä vaatimusta. Ja sitten kun Moulin, joka ei tavallisesti ollut juuri puhelias, oli toistanut sen, ei paljoa puuttunut, ett'eivät käytävän varrella asujat hyökänneet toistensa tukkaan; siinä määrin olivat intohimot jälleen joutuneet kuohuksiin.

Kaikessa tässä lisääntyvässä ikävyydessä ja levottomuudessa oli Séverinellä ainoistaan yksi onnellinen päivä, nimittäin perjantai. Lokakuussa oli hän ollut siksi rohkea ja kekseliäs, että käytti ensimmäiseksi parhaaksi tekosyyksi kipua polvessaan, mikä vaati erikoistuntijan käsittelyä; ja joka perjantai 6,40 aamulla matkusti hän Pariisiin pikajunalla, jota Jacques kuljetti. Hän vietti koko päivän hänen seurassaan Pariisissa ja palasi sitten pikajunalla 6,50. Aluksi oli hän luullut olevansa velvollinen ilmoittamaan miehellensä, mitenkä polven laita oli: milloin oli se parempi, ja milloin oli se huonompi. Mutta kun hän sitten huomasi, ett'ei mies edes kuunnellut, mitä hän sanoi, lakkasi hän muitta mutkitta siitä. Toisinaan katsoi hän häneen ja kysyi itseltään, tiesikö hän jotakin. Mistä se johtui, että hän, joka oli ollut niin hurja mustasukkaisuudessaan, ja joka sokeassa murhanhimossaan oli tappanut mielettömässä raivossa, nyt suvaitsi rakastajaa? Hän ei voinut uskoa sitä hänestä, hän ajatteli aivan yksinkertaisesti hänen tulleen tyhmäksi.

Eräänä jääkylmänä yönä joulukuun alussa odotti Séverine myöhään yöhön miestänsä. Hänen piti seuraavana päivänä, joka oli perjantai, ennen päivänkoittoa matkustaa pikajunassa, ja sellaisina iltoina hän tavallisesti valmistautui huolellisesti ja pani vaatteensa järjestykseen, jotta hän heti vuoteelta noustuansa voi pukeutua. Mutta lopuksi pani hän maata ja nukkui yhden ajoissa. Roubaud ei vielä silloin ollut tullut kotiin. Hän oli kaksi kertaa ennen tullut kotiin vasta päivän koittaessa, koska hän kokonaan joutui yhä voimakkaammaksi käyneen pelihimonsa valtaan, eikä enää voinut riistäytyä irti kahvilasta, jossa muuan sisähuone vähitellen muuttui oikeaksi peliluolaksi, siellä kun nykyään pelattiin écartéta suurista summista. Onnellisena muuten sen johdosta, että sai maata yksinään ja tuudittautuen onnellisen huomispäivän odotukseen nukkui nuori rouva sikeään uneen, mukavasti kääriytyen lämpöiseen peitteeseensä.

Kellon ollessa lähes kolme, heräsi hän omituiseen ääneen. Aluksi ei hän voinut käsittää mitä se oli, vaan luuli sen olevan unta ja nukkui uudelleen. Kuului kumeata jyskytystä, natinaa, juurikuin olisi joku tahtonut särkeä oven. Nyt tempaistiin vieläkin kiivaammin ja jotakin meni rikki, niin että hän nousi istumaan ja joutui aivan suunniltaan peljästyksestä: Siellä oli aivan varmaan joku, joka käytävästä käsin koetti murtaa lukkoa auki. Hän ei uskaltanut liikahtaa minuutin aikaan, vaan kuunteli, mutta hänen korvissaan surisi. Sen vuoksi rohkaisi hän mielensä ja nousi katsomaan; hän käveli äänettömästi paljain jaloin ja raotti hiljaa ovea. Kokoon kyyristyneenä ja väristen paljaassa paidassaan, niin että hän oli aivan kalpea, sai hän silloin ruokasalissa nähdä näön, joka yhtäkkiä hänet niin hämmästytti ja peljästytti, että hän jäi kuin kiinninaulattuna seisomaan paikalle.

Lattialla makasi näet Roubaud suullaan kyynärpäihinsä nojaten ja oli vast'ikään kynttilän valossa, joka oli hänen vieressään permannolla ja loi suuren varjon hänestä aina kattoon saakka, taltalla temmannut pienan auki. Ja juuri nyt nojautui hän aukon yli, joka muodosti mustan halkeaman lattiaan ja tuijotti alas siihen suurin, ammottavin silmin. Hänen poskensa olivat veren pullistamat ja hän oli murhamiehen näköinen. Hän pisti kätensä kiivaasti sisään, mutta se vapisi, niin ett'ei hän heti löytänyt mitään ja hänen täytyi viedä valkea lähemmäksi. Kaukana aukossa näkyi rahakukkaro, setelit ja kello.

Séverine kirkasi tahtomattansa ja Roubaud kääntyi peljästyneenä ympäri. Hän ei heti tuntenut vaimoansa, vaan luuli epäilemättä, että se oli kummitus, kun hän näki hänen seisovan siinä aivan valkoisena ja peljästynein katsein.

– Mitä sinä täällä teet? kysyi Séverine.

Roubaud ymmärsi silloin kuka se oli ja vastausta välttäen päästi hän ainoastaan kumean karjunnan. Hän katsoi häneen vaivautuneena hänen läsnäolostaan ja halusi ajaa hänet takaisin sänkyynsä. Mutta hän ei keksinyt ainoatakaan järjellistä sanaa, vaan olisi mieluimmin läimäytellyt häntä korville, hänen seisoessaan siinä noin väristen ja alastomana.

– Sinä kiellät minulta kengät, jatkoi hän, mutta otat rahat omaan lukuusi, koska olet hävinnyt pelissä.

Nyt mies raivostui: olisiko vaimo edelleenkin tuhoava hänen elämäänsä ja estävä häntä huvittelemasta. Hän ei enään ollenkaan välittänyt hänestä, vaan piti hänen miehenään olemista kerrassaan ikävänä. Koska hän saattoi huvitella toisella taholla, ei hän enään tarvinnut Séverineä.

Hän kopeloi uudelleen aukkoa, mutta otti ainoastaan rahakukkaron, jossa oli kolmesataa frangia kullassa. Pantuaan sen jälkeen jalallaan laudan kiinni paikoilleen, sanoa paukahutti hän hänelle hammasta purren päin kasvoja:

– Sinä ikävystytät minut kuoliaaksi; mutta minä teen mitä tahdon.

Kysynkö minä sinulta, mitä sinä aijot tehdä Pariisissa?

Raivoisasti kohauttaen olkapäitänsä palasi hän sen jälkeen kahvilaan ja jätti kynttilän lattialle.

Séverine otti sen ylös ja meni jääkylmänä aina sydämeen saakka, vuoteeseensa takaisin. Hän antoi kynttilän palaa, eikä voinut uudelleen nukkua pikajunan aikaa odottaessansa. Vähitellen kävi hän aivan kuumeiseksi ja lepäsi siinä suurin, avoimin silmin. Nyt se oli varma, Roubaudissa tapahtui nyt kehittyvä hajoamisprosessi; rikos oli ikäänkuin asuttunut häneen ja juuri sen kautta oli jokainen side heidän välillään katkennut. Roubaud tiesi kaikki.

VII

Ne, jotka aikoivat lähteä pikajunalla 6,40 Havresta, huomasivat kummakseen, että lunta oli puoliyöstä saakka satanut niin taajoina ja suurina hiutaleina, että sitä kaduilla oli jo kolmekymmentä senttimetriä paksulta.

Lison puhisi ja savusi hallin alla ja sen perään oli kiinnitetty juna, johon kuului seitsemän vaunua, kolme toisen ja neljä ensimmäisen luokan. Kun Jacques ja Pecqueux puoli kuuden ajoissa olivat tulleet veturitalliin tarkastamaan veturia, olivat he pahoitelleet ja olleet levottomia tuon jatkuvan lumentulon takia. Nyt olivat he paikoillaan, odottaen lähtömerkkiä, ja tuijottivat kauvas eteenpäin pitkin junasillan edustaa ja näkivät, kuinka nuo hiljaa ja loppumattomasti putoilevat lumihiutaleet vetelivät vaaleita, väräjäviä viiruja pimeyteen.

Veturinkuljettaja mutisi:

– Hitto minut vieköön, jos näen ainoankaan merkin.

– Niin, kumpahan vaan päästäisiin perille! vastasi lämmittäjä.

Roubaud joka oli saapunut määrättynä aikana ja jälleen ryhtynyt virantekoonsa, seisoi asemasillalla lyhtyineen. Hänen silmiensä ympärillä oli suuret, mustat renkaat ja ne painuivat toisinaan väsymyksestä umpeen, ilman että hänen valppautensa silti taukosi. Kun Jacques kysyi häneltä, eikö hän tietänyt mitään tilasta radalla, meni hän hänen luokseen, puristi hänen kättään ja vastasi, ett'ei siitä vielä ollut tullut mitään sähkösanomaa. Kun Séverine nyt tuli suureen kaapuun kietoutuneena, vei Roubaud itse hänet erääseen ensi luokan vaunuun ja sijoitti hänet sinne. Hän oli epäilemättä huomannut sen levottoman, hellän katseen, jonka nuo molemmat lempiväiset vaihtoivat; mutta hän viitsi ainoastaan sanoa vaimolleen, että oli varsin varomatonta lähteä matkaan sellaisella ilmalla, ja että hän tekisi viisaammin lykkäämällä matkansa toistaiseksi.

Nyt tuli useampia matkustajia turkit yllä ja kuormitettuina matkakapineillaan, ja syntyi ankara tungos tuossa kauheassa aamupakkasessa. Lumi ei sulannut jalkineista ja jokainen kääriytyi vaatteisiinsa ja sulki heti ovet, asemasilta oli autio ja huonosti valaistu muutamien kaasuliekkien epäselvässä valossa. Ainoastaan veturin tulipesän eteen kiinnitetty lyhty loisti kuin jättiläisen silmä ja loi tulimertaan kauvas ulos pimeyteen.

Mutta Roubaud kohotti lyhtynsä ja antoi lähtömerkin. Ylikonduktööri vihelsi ja Jacques vastasi, avattuaan järjestimen ja väännettyään pientä kääntöpyörää vauhdin määräämistä varten. Juna lähti, ja alipäällikkö seurasi vielä hetkisen levollisena silmillään junaa, joka poistui myrskyyn.

– Nyt on pidettävä silmät auki! sanoi Jacqucs Pecqueuxille. Ei mitään tyhmyyksiä tänä päivänä!

Hän oli huomannut, että hänen toverinsakin oli lyyhistymäisillään kokoon väsymyksestä, hän oli varmaankin ollut ulkona irstailemassa edellisenä iltana.

– Oh, ei vaaraa mitään! änkytti lämmittäjä.

Heti päästyään hallista ulos olivat he keskellä lumipyryä. Tuuli puhalsi lännestä, mutta se osui myös suoraan veturiin, jota vihurit pieksivät. Suojuksensa takana, vahvoihin vaatteihin puettuna ja silmät lasisilmien suojelemina ei heillä ensi aluksi ollut pahaakaan hätää. Mutta nuo valkoiset, taajaan putoilevat lumijoukot nyt pimeässä ikäänkuin tukahuttivat veturilyhdyn häikäisevän valon. Sen sijaan, että olisi ollut valaistu kahden – kolmen sadan metrin matkalta näkyi rata nyt jonkinlaisessa maidon valkeassa usvassa, josta ainoastaan lähimmät esineet voi eroittaa juuri kuin unessa.

Eniten saattoi veturinkuljettajan levottomaksi se, että hän jo ensimmäisen ratavartijan lyhdyn luona voi todeksi havaita, mitä oli peljännyt, eli ettei hän ohjesäännöissä määrätyltä matkalta voinut eroittaa punaisia pysähdysmerkkejä. Hän eteni sen vuoksi sittemmin erittäin varovasti, voimatta kuitenkaan vähentää nopeutta, kun tuuli teki niin suunnatonta vastarintaa ja jokaisesta viivytyksestä koitui suuri vaara.

Aina Houfleurin asemalle saakka oli Lison kulkenut hyvin ja tasaisesti. Jacquesin ei vielä tarvinnut olla levoton luminietoksien vuoksi, sillä satanut lumi oli korkeintaan kuusikymmentä senttimetriä syvää ja lumiaura poisti helposti metrinkin syvyisiä lumiläjiä. Hän siis suuntasi koko huolellisuutensa nopeuden pysyttämiseen ennallaan, sillä hän tiesi, että kunnollisen veturinkuljettajan, paitsi että hän on kohtuullinen ja veturiinsa kiintynyt, on pidettävä veturinsa säännöllisessä kulussa ilman tempomisia ja mahdollisimman korkealla paineella. Hänen ainoa vikansa olikin se, ettei hän taipunut pysähtymään ja noudattamaan annettuja merkkejä, koska hän aina luuli voivansa ohjata Lisonia ajoissa. Hän ajoikin toisinaan liian kauvas ja kaksi kertaa oli hänet viikoksi pidätetty toimestaan sen vuoksi, että oli ajanut paukkumerkkien yli. Mutta tällä hetkellä ja tietoisena siitä suuresta vaarasta, jossa oli, teki ajatus siitä, että Séverine oli mukana junassa, ja että hän oli vastuunalainen hänen rakkaasta hengestään, hänen tahdonvoimansa kaksin verroin vahvemmaksi ja piti sitä täydessä jäntevyydessä kaikkia niitä vaikeuksia vastaan, jotka hänen oli voitettava ennen Pariisiin saapumista.

Jacques jäi seisomaan levysillalle, joka yhdisti veturin hiilipurnuun, välittämättä noista alituisista tärähdyksistä ja nojautui lumesta huolimatta ulospäin oikealle puolelle nähdäksensä paremmin. Suojusseinän akkunasta, joka oli epäselvänä vedestä, ei hän eroittanut mitään, ja hän seisoi paikallaan kasvot alttiina tuulenpuuskille ja tuhansien neulojen piestessä hänen ihoaan, ja pakkanen oli niin purevan ankara, niin että tuntui, kuin olisi hän leikellyt itseään partaveitsellä. Silloin tällöin vetäytyi hän taaksepäin hengittämään; hän otti silmälasit päästään ja kuivasi ne. Sitten palasi hän tähystyspaikalleen ja katsot tiukin katsein myrskyyn, näkyisikö noita punaisia valoja ja hän syventyi siihen niin, että hän kaksi kertaa harhanäkynä näki nopeiden veripunaisten kipinöiden pilkkuina kuvautuvan sille vaalealle esiripulle, joka väreili hänen edessään.

Mutta äkkiä sai hän pimeässä huomioonsa, ett'ei hänen lämmittäjänsä enään pitänyt vaaria tehtävästään. Vain pieni lyhty valaisi vedenkorkeutta, jott'ei hieman voimakkaampi valo sokaisisi veturinkuljettajaa. Nyt oli hän huomannut manometritaulusta, jossa emalji omituisesti kimmelsi, että tuo sininen, tärisevä neula laskeutui, nopeasti. Tuli väheni. Lämmittäjä oli näet unen valtaamana pannut maata hiilihinkalon päälle.

– Kirottu juopporatti! huusi Jacques raivoissaan ja ravisteli häntä.

Pecqueux nousi ylös ja puolustihe käsittämättömällä mörinällä. Hän voi tuskin seisoa jaloillaan, mutta tottumuksen voima vei hänet heti hänen tulensa luo. Vasaralla särki hän hiilet, levitti ne kihvelillä tasaiseksi kerrokseksi ja lakaisi sitten luudalla loput syrjään. Kun tulisijan ovi oli auki, sulatti se heijastus, jonka höyrypannu hehkuvan pyrstötähden hännän tavoin loi taaksepäin junan yli, lumen, joka suurina kultapisaroina satoi alas.

Harfleurin tuolla puolen alkoi se kolmen lieun pituinen mäki, joka ulottuu Saint Romainiin saakka ja on vaikein koko linjalla. Veturinkuljettaja käänsi jälleen huomionsa liikuntoon ja valmistautui aimo tempaukseen, päästäkseen mäen päälle, mikä kauniillakin ilmalla oli kyllin vaikeata. Käsi kääntöpyörällä näki hän sähkölennätinpylväiden karkeloivan ohitse ja koetti laskea vauhtia. Se väheni, Lison läähätti ja ja lumiauran hankautumisesta voi huomata vastustuksen kasvaneen. Jalallaan avasi Jacques luukun ja lämmittäjä, joka torkkui, ymmärsi hänen tarkotuksensa ja kohensi tulta lisätäkseen höyrypainetta. Nyt hehkui luukku punaisena ja loi punasinervän kajastuksen heidän molempien jalkoihinsa. Mutta he eivät tunteneet tuota polttavaa kuumuutta sen jääkylmän ilmavirran vuoksi, joka heitä ympäröi.

Kuljettajan viittauksesta kohotti lämmittäjä tuhkalaatikon kädensijaa, mikä teki vedon vaikuttavammaksi. Manometrin viisari nousi nopeasti kymmenen atmosferia ja Lison pani käytäntöön kaiken sen voiman, mihin se kykeni. Veturinkuljettajan, joka näki vedenkorkeuden laskevan, täytyi silmänräpäykseksi vääntää injektorin kääntöpyörää, vaikkakin paine sen kautta väheni. Se nousi kuitenkin pian, veturi puhkui ja pärisi kuin väsyksiin ajettu eläin, hyppi ja nousi pystyyn, niin että olisi voinut luulla kuulevansa, kuinka sen jäsenet natisivat. Hän kohteli sitä pahasti, ikäänkuin olisi se tullut vanhaksi ja kelpaamattomaksi, eikä näkynyt enään omaavan entistä hellyyttänsä sitä kohtaan.

– Se on liian laiska, se ei ikinä pääse tuon mäen päälle! sanoi hän hammasta purren, hän, jolla muuten ei koskaan ollut tapana puhua matkalla.

Pecqueux katsoi häneen hämmästyneenä kaikessa uneliaisuudessaan. Mitä oli hänellä nyt Lisonia vastaan? Eikö se edelleenkin ollut sama tottelevainen veturi, jolle vauhdin lisääminen oli niin helppoa, niin että oli hauskaa panna se liikkeelle, ja jolla oli niin oivallinen höyrynmuodostaminen, että se säästi kymmenennen osan hiilistä Pariisin ja Havren välisellä taipaleella? Kun veturilla oli sellainen luisu kuin Lisonilla, niin oivallinen sulkulaitos, että höyry sen kautta kokonaan sulkeutui, saattoi kai sietää muutamia epätäydellisyyksiä, niin kuin ei kukaan suuttune taloudenhoitajattarelle, joka pitää oman päänsä, kunhan hän vaan käyttäytyy hyvin ja on säästäväinen. Tosin vaati se liian paljon rasvaa. Mutta mitäpä siitä? Kun vaan voiteli sen, niin siinä oli koko asia!

Jacques toisti suuttuneena:

– Se ei ikinä pääse mäen päälle, ellei sitä voidella.

Ja hän teki mitä ei ollut tehnyt kolmea kertaa elämässään. Hän otti rasvakannun voidellakseen veturin sen ollessa käynnissä. Hän kiipesi kaiteen yli ja nousi sillanteelle, joka kulki höyrypannua pitkin. Mutta se oli mitä vaarallisin yritys; hänen jalkansa luiskahtelivat tuolla kapealla rautalevyllä, joka oli märkänä lumesta, hän ei voinut nähdä mitään ja tuo hirveä myrsky uhkasi lakaista hänet pois kuten oljenkorren. Hänen riippuessa kupeellaan jatkoi Lison läähättävää juoksuaan pimeässä halki tuon suunnattoman, valkoisen nietoksen, johon se uursi itselleen syvän vaon. Se ravisteli häntä ja vei hänet mukanaan. Kun hän saapui poikkitangon luo, lyyhistyi hän kokoon oikeanpuolisen lieriön rasvakupin luona ja hänen oli tuiki vaikeata täyttää se, pitäessään toisella kädellään kiinni. Sitten täytyi hänen hyönteisen tavoin ryömien tehdä sama matka, voidellakseen vasemmanpuolista silinteriä. Palatessaan oli hän lopen uupunut ja kalpea, hän oli tuntenut olevansa lähellä kuolemaa.

– Se on siivoton elukka! mutisi hän.

Pecqueux hämmästyi noin tavattomasta kiivaudesta heidän Lisoniaan kohtaan, eikä voinut olla turvautumatta vanhaan sukkeluuteensa.

– Minunpa olisi pitänyt saada mennä. Minä ymmärrän, minkälainen voide naisväelle soveltuu.

Hän oli nyt hiukan enemmän hereillä, oli myös lähtenyt paikalleen ja piti silmällä radan vasenta puolta. Hänellä oli hyvät silmät ja tavallisesti näki hän paremmin kuin päällikkönsä. Mutta tässä myrskyssä oli kaikki kadonnut, ja nämä molemmat, jotka olivat niin perehtyneet matkan jokaiseen kilometriin, voivat nyt tuskin tuntea seutua, jonka läpi he kulkivat. Rata hautaantui lumen alle, talotkin näyttivät tulleen niellyksi ja se oli nyt vain avoin, ääretön aro, epämääräinen, valkea kaavi, jossa Lison näytti kulkevan eteenpäin miten halusi. Koskaan eivät nuo molemmat miehet olleet niin syvästi tunteneet heitä yhdistävää veljeyttä, nuo, jotka nyt kiitivät eteenpäin tässä kaikkia vaaroja vastaan irtipäästetyssä veturissa, jossa he olivat enemmän yksinään ja enemmän maailman hylkääminä, kuin jos olisivat olleet johonkin huoneeseen teljettyinä. Ja sen lisäksi tuli painostavan raskas edesvastuu niistä ihmishengistä, joita heillä oli takanaan junassa.

Jacques, jota Pecqueuxin pilapuhe suututti, hymyili kuitenkin lopuksi ja hillitsi itseään. Ei tosiaankaan ollut oikea hetki riitelemiseen. Satoi lunta vieläkin enemmän ja esirippu taivaanrannalla kävi vieläkin tiheämmäksi. Kuljettiin edelleen mäkeä ylöspäin, kun lämmittäjä vuorostaan luuli etäällä näkevänsä punaista kajastusta. Hän sanoi siitä sanasen esimiehelleen, mutta sitten ei hän sitä enään löytänyt, hänen silmänsä olivat nähneet unta, kuten hän toisinaan sanoi.

Ja veturinkuljettaja, joka ei ollut mitään nähnyt, sai sydämmentykytystä, tuli levottomaksi toisen harhanäystä ja kadotti luottamuksen itseensä. Hän luuli lumihiutaleitten valkoisen vilinän takaa eroittavansa suunnattomia mustia ääriviivoja, suuria esineitä, jotka näyttivät jättiläismäisiltä, tummilta kappaleilta; ne näyttivät liikkuvan ja tulevan veturia vastaan. Olivatkohan ne ehkä kukistuneita kukkuloita, vuoria, jotka sulkivat radan, ja joihin juna murskautuisi? Hänet valtasi pelko ja hän veti höyrypillin nyöristä ja puhalsi pitkään ja voimakkaasti, ja tuo vaikeroiva kolkko ääni kuului kauvas ja pitkäveteisenä myrskyssä. Sitten joutui hän aivan hämilleen siitä, että oli viheltänyt oikeaan aikaan, sillä juna kulki nyt suurella nopeudella ohi Saint-Romainin aseman, jonne hän luuli vielä olevan kaksi kilometriä.

Lison, joka oli kulkenut tuon vaikean ylämäen, alkoi nyt vieriä helpommin ja Jacques saattoi silmänräpäyksen hengähtää. Saint-Romainista Bolbeciin nousee rata huomaamattomasti ja kaikki kävisi otaksuttavasti hyvin tasangon toiseen päähän saakka. Ollessaan Ben-Zevillessä, missä viivyttiin kolme minuuttia, huusi hän kuitenkin asemapäällikköä, jonka hän huomasi asemasillalla, ilmoittaakseen hänelle arvelunsa lumen suhteen, joka kävi yhä syvemmäksi. Hän ei ikinä pääsisi Roueniin saakka, olisi parasta käyttää tilaisuutta ja panna lisäksi toinen veturi, nyt kun oltiin varikon luona, missä valmiita vetureja aina oli odottamassa. Mutta asemapäällikkö vastasi, ett'ei hän ollut saanut mitään määräystä siitä, ja ett'ei hän katsonut voivansa ottaa sellaista toimenpidettä vastuulleen. Ainoa, mitä hän voi tarjoutua jättämään oli viisi, kuusi puulapiota raiteiden puhtaiksi lapioimista varten tarpeen vaatiessa. Ja Pecqueux otti vastaan lapiot, jotka hän asetti erääseen nurkkaan.

Lison jatkoikin hyvällä vauhdilla ja liikanaisetta vaivatta matkaansa tasangon yli. Kuitenkin väsyi se. Veturinkuljettajan täytyi lopulta antaa lämmittäjälle viittaus avata tulisijan luukku, jotta hän panisi sinne enemmän hiiliä, ja joka kerta, kun tämä tehtiin loi häikäisevä tähdenpyrstö yössä valoaan tuon synkän, mustan junan yli, joka kaikessa tässä valkoisessa ympäristössä oli juuri kuin paarivaatteella peitetty. Kello oli 7,45 ja päivä alkoi valjeta, mutta sitä voi tuskin huomata taivaasta sen suunnattoman vaaleahkon pyörteen vuoksi, joka täytti avaruuden taivaanrannan toisesta päästä toiseen. Tämä epämääräinen valaistus, jossa edelleenkään ei mitään voinut eroittaa, teki vielä levottomammaksi nuo molemmat miehet, jotka koettivat nähdä kauvas eteenpäin, mutta joiden silmät silmälaseista huolimatta olivat täynnä kyyneliä. Päästämättä järjestimen pyörää kädestään, piti veturinkuljettaja edelleenkin kiinni höyrypillin nauhasta ja puhalsi varovaisuuden vuoksi melkein yhtämittaa, ja se kuului hätään joutuneen vaikeroimiselta tällä lumiaavikolla.

Kuljettiin esteettömästi Bolbecin ja sitten Yvetotin ohi. Mutta Mottevillessä kyseli Jacques jälleen alipäälliköltä, mutta tämä ei voinut antaa hänelle mitään varmoja tietoja radan laadusta. Ainoatakaan junaa ei vielä ollut tullut, ja eräs sähkösanoma oli aivan yksinkertaisesti ilmoittanut, että Pariisista tuleva sekajuna oli lumeen uupuneena turvassa Rouenissa. Lison läksi jälleen liikkeelle ja kulki raskaasti ja väsyneesti ne kolme alaspäin viettävää lieuta, jotka veivät Barentiniin. Nyt valkeni päivä, mutta hyvin hillitysti, ja näytti kuin olisi se tullut vain lumesta. Lunta satoi yhä sakeammin. Oli kuin olisi taivas haljennut ja sirpaleet upottivat maan, samaan aikaan kun koitto laskeutui alas hämäränä ja kylmänä.

Sitä mukaa kun päivä kului, kasvoi tuulen voima kaksinkertaiseksi ja hiutaleet lentelivät kuin luodit; lämmittäjän täytyi joka minuutti ottaa lapionsa ja lapioida lumi pois hiilistä vesisäiliön seinien väliin. Oikealla ja vasemmalla näytti seutu siinä määrin tuntemattomalta, että noista molemmista miehistä tuntui, kuin olisivat he edenneet unessa: Avarat kentät, suuret aidatut laidunmaat ja hedelmäpuiden ympäröimät viertotiet muodostivat nyt vain valkoisen lumimeren, missä tuskin muutamia lyhyitä aaltoja tyrskyi, kalpean, väräjävän mittaamattomuuden, missä kaikki sulautui sen valkeuteen, ja veturinkuljettajaa, joka edelleen seisoi käsi kääntöpyörällä, ja jonka kasvoja myrsky pieksi, alkoi kylmä kauheasti kiusata.

Barentinissa pysähdyttäessä tuli asemapäällikkö Bessiére itse veturin luo ilmoittaakseen Jacquesille, että oli annettu tieto suurien luminietosten olemassaolosta Croix-de-Maufrasin seutuvilla.

– Luulenpa vielä voivan päästä perille, lisäsi hän. Mutta vaivalloista se tulee olemaan.

Silloin Jacques raivostui.

– Perhana vieköön! Sanoinhan sen Bexevillessä! Mitä se olisi tehnyt, vaikka olisi pantu yksi veturi lisäksi… Nyt vasta hauskaa saamme!

Ylikonduktööri tuli nyt tavaravaunustaan ja oli myös suutuksissaan. Hän oli tähystellessään käynyt aivan jääkylmäksi ja selitti, ett'ei hän voinut eroittaa ainoatakaan merkkiä mistään sähkölennätinpylväästä. Oli tosiaankin kuin olisi hamuiltu eteenpäin kaikesta tästä valkoisesta huolimatta.

– Te olette joka tapauksessa saaneet siitä tiedon, lisäsi herra Bessiére.

Matkustajat alkoivat jo ihmetellä, minkä vuoksi viivyttiin niin kauvan tällä hiljaisella, lumen peittämällä asemalla, missä ei edes kuulunut virkamiesten huutoja, eikä ovien paukkumista. Muutamia akkunoita vedettiin alas ja joukko kasvoja tuli näkyviin: hyvin paksu rouva ja kaksi ihanaa nuorta valkoverikkiä, epäilemättä hänen tyttäriään, ja kaikki kolme olivat aivan varmasti englantilaisia; ja kauvempana nuori erittäin kaunis ruskeaverikki, jonka eräs vanhanpuoleinen herra pakoitti vetäytymään takaisin; sen lisäksi pisti pari herraa, nuorempi ja vanhempi, kumpikin vaunussaan puoli ruumistaan ulos akkunasta ja puhuivat keskenänsä.

Mutta kun Jacques loi katseen taaksepäin, sai hän nähdä ainoastaan Séverinen, joka myös oli nojautunut ulos ja katsoi levottomana hänen taholleen. Voi tuota rakasta pikkuolentoa, kuinka hän lieneekään levoton ja kuinka hän tunsikaan sydäntään ahdistavan ajatellessaan, että hän tässä vaarallisessa tilaisuudessa samalla kertaa oli niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana! Hän olisi voinut antaa henkensä, kunhan hän jo olisi ollut Pariisissa ja olisi jättänyt hänet sinne terveenä ja vahingoittumatonna.

– Lähtekää nyt, sanoi asemapäällikkö lopuksi. On tarpeetonta säikähdyttää ihmisiä.

Hän antoi lähtömerkin. Ylikonduktööri, joka oli noussut tavaravaunuunsa, puhalsi, ja Lison läksi jälleen liikkeelle, vastattuaan pitkällä, vaikeroivalla kiljahduksella.

Jacques huomasi heti, että rata muuttui toisenlaiseksi. Ei oltu enään tasangolla, nyt ei ollut mitään paksua lumimattoa, joka kääriytyi äärettömiin ja jossa veturi liukui eteenpäin kuten höyrylaiva, jättäen vanan jälkeensä. Nyt saavuttiin epätasaisiin seutuihin, kukkulain ja laaksojen keskelle, mitkä suunnattomina särkkinä ulettuivat aina Malaunayhin saakka ja tekivät isoja kyhmyjä maahan. Lunta oli kasaantunut jotensakin epäsäännöllisesti; paikoittain oli rata paljas, jota vastoin suunnattomat nietokset olivat sulkeneet muutamia solia. Tuuli, joka oli lakaissut kohopaikat puhtaiksi, täytti sitävastoin kuopat. Siinä oli keskeytymätön sarja esteitä, jotka täytyi voittaa, suuria taipaleita, jotka olivat vapaina, mutta sitten tulivat oikeiden lumivallien tukkimiksi. Nyt oli täysi päivä ja tuo autio seutu kapeine solineen ja jyrkkine vieruineen, tuli lohduttoman jäämeren näköiseksi, joka on jähmettynyt myrskyssä.

Koskaan ennen ei pakkanen ollut Jacquesista tuntunut niin läpitunkevalta. Tuhannet hienot lumineulat raatelivat hänen kasvojaan, niin että tuntui kuin olisi niistä vuotanut verta; eikä hänellä ollut enään mitään tuntoa käsissään, jotka olivat puutuneet, ja hän vapisi huomatessaan, ett'ei hän sormillaan enään tuntenut kääntöpyörää. Kun hän nosti käsivartensa ylös vetääkseen höyrypillin nauhasta, riippui käsivarsi olkapäässä kuin kuollut. Nuo alituiset täräykset olisivat voineet repiä hänen sisälmyksensä ulos, eikä hän olisi voinut sanoa, kantoivatko hänen jalkansa häntä. Määrätön väsymys valtasi hänet yhdessä vilun kanssa ja hän oli paleltunut aivoihin saakka, hän pelkäsi, että hän menisi tainnoksiin, ett'ei hän enään tietäisi, kuljettiko hän vielä veturia, sillä hän väänsi ainoastaan aivan konemaisesti ja katseli tylsänä, kuinka manometrin viisari laskeutui.

Kaikki jutut, mitkä hän oli kuullut harhanäyistä, tunkeutuivat hänen päänsä läpi. Eikö tuolla ollut kumoon työnnetty puu radan poikki? Eikö hän ollut nähnyt punaisen lipun liehuvan tuon viidakon yläpuolella? Eivätkö paukkumerkit joka hetki pamahdelleet myllertävien pyörien alla? Hän ei olisi voinut sanoa, mitenkä oli laita, ja hän toisteli hiljaa itsekseen, että hänen pitäisi pysäyttää juna, mutta kuitenkaan ei hän voinut päättää tehdä sitä.

Tunto tästä tilasta vaivasi häntä muutamia minuutteja, nähdessään Pecqueuxin, joka taas makasi nukuksissa hiilten päällä saman masentavan vilun valtaamana, josta hän itsekin kärsi, joutui hän äkkiä sellaiseen vihan vimmaan, että lämpisi tuossa tuokiossa.

– Kirottu porsas!

Ja hän, joka tavallisesti oli niin anteeksiantavainen tämän juopon paheita kohtaan, potki hänet hereille ja löylytti häntä, kunnes sai hänet taas jaloilleen. Toinen oli tylsä ja tyytyi muutamiin murahduksiin ja tarttui jälleen lapioonsa.

– Niin, niin, olenhan minä tässä!

Kun tulisija täytettiin, nousi paine jälleen ja se tapahtuikin viime tingassa, sillä Lison oli juuri saapunut laaksoon ja sen oli tunkeuduttava toista metriä paksun lumipaljouden läpi. Se liikkui eteenpäin niin viimeisiäkin voimiaan ponnistaen, että se kauttaaltansa tärisi. Kerran oli se aivan uuvuksissa, ja näytti siltä kuin jäisi se seisomaan kuten laiva, joka on törmännyt hietasärkälle.

Erittäinkin oli vaivaksi tuo raskas lumikerros, joka vähitellen oli kerääntynyt vaunujen katolle. Tämä valkoinen liina levitettynä ylleen liukuivat nämä tummina eteenpäin sen valkoisessa vanavedessä. Itsellään oli sillä vain kärpännahkareunukset tummilla lanteillaan, joilla lumihiutaleet sulivat ja satoivat pisaroina alas. Mutta painosta huolimatta vapautui se jälleen ja jatkoi matkaansa. Saattoi vielä suurta kaarrosta pitkin kohopaikan yli seurata junaa, joka mustan nauhan tavoin kevyesti liukuu eteenpäin valkohohtoisessa satumaassa.

Mutta etempänä alkoivat jälleen syvät rotkot ja Jacques ja Pecqueux, jotka olivat huomanneet Lison'in väsähtäneen, ponnistelivat vilua vastaan, seisoen paikallaan, jota he eivät edes kuolemankielissä ollessaan saisi jättää. Veturi vähensi jälleen vauhtiaan. Se oli nyt joutunut kahden lumivuoren väliin ja pysähtyi hiljaa nytkähtelemättä. Oli kuin olisi takertunut liimaa kaikkiin sen pyöriin, se joutui yhä ahtaammalle ja hengästyi yhä enemmän. Se ei enään liikahtanutkaan. Loppu oli tullut. Se seisoi nyt voimattomana ja lumen vangitsemana.

– Siinä nyt oltiin! sanoi Jacques ja kirosi.

Hän jäi vielä muuttamaksi minuutiksi seisomaan paikalleen käsi kääntöpyörällä ja avasi kaikki ilmareijät katsoakseen, eikö este antaisi myöten. Mutta kun hän tunsi Lisonin sähisevän ja läähättävän turhaan, sulki hän järjestimen ja kirosi hurjasti.

Ylikonduktööri oli nojautunut vaununsa ovesta ulos ja Pecqueux, joka oli kääntynyt ympäri, kiljasi vuorostaan hänelle:

– Siinä oltiin nyt!

Konduktööri hyppäsi reippaasti alas lumeen, joka ulettui hänen polviinsa saakka. Hän tuli sinne ja nuo kolme miestä pitivät neuvottelua.

– Muuta emme voi tehdä, kuin koittaa lapioida lunta syrjään, sanoi veturinkuljettaja lopuksi. Onpa onni, että meillä on lapioita. Huutakaa alikonduktööriänne, niin kaipa me neljä saamme pyörät irti.

Viittoiltiin toiselle konduktöörille, joka myöskin oli astunut alas vaunustaan. Hän voi tuskin päästä perille ja oli uppoamaisillansa lumeen. Mutta matkustajat alkoivat käydä levottomiksi siitä, että juna noin pysähtyi valkoiselle, autiolle lakeudelle, ja että noin äänekkäästi keskusteltaisiin mitä pitäisi tehdä, sekä että muuan konduktööri vaivalloisesti rämpi eteenpäin junan sivulla. Akkunat vedettiin alas, huudettiin ja kyseltiin, ja se oli epämääräistä sekamelskaa, joka kävi yhä suuremmaksi.