Kitabı oku: «Eversti Ansamaa», sayfa 5
7
Puoli tuntia myöhemmin eversti, hänen tyttärensä ja tohtori Grahn istuivat kolmisin Lindan pienessä salongissa. Vieraat olivat poistuneet, nähtävästi iloisina ja hyvällä mielellä, monet vakuutellen, että illan keskustelu oli ollut omiansa varmistamaan heitä valtiollisissa mielipiteissään, tai että he olivat saaneet uusia herätteitä ja siksi toivoivat samanlaisen tilaisuuden pian uudistuvan. Heidän mentyänsä oli eversti Ansamaa ilmoittanut haluavansa keskustella Lindan ja Helmerin kanssa.
– Helmer kertoi minulle toisesta näystäsi, Linda, ja koska sekin oli epämääräinen, ehdottaisin, että ottaisimme selon asiasta. Onko sinulla mitään sitä vastaan, lapseni, että pannaan toimeen selvänäköisyyskoe? Oletko liian väsynyt antaaksesi tohtorin hypnotisoida sinut?
Linda oli selittänyt isänsä ehdotuksen johdosta olevansa valmis mihin tahansa, ja kuten sanottu, nyt he olivat parhaillaan kolmisin hänen huoneessaan.
Linda oli mukavassa asennossa leposohvalla, silmät suljettuina, tohtori istui tuolilla hänen vierellään, käsissään tytön oikea kämmen. Eversti taas istui loitommalla pianotuolilla. Kaikki olivat ääneti, miehet kunnioittavasti odottaen, että nuoren tytön ihmeellinen kyky alkaisi itsestään toimia.
Oikeastaan on väärin puhua hypnotismista näiden näytteiden yhteydessä; sitä sanaa käytettiinkin vain paremman puutteessa. Lindaa ei näet vaivutettu uneen; hän oli täysin hereillä, tohtori vain ajatuksellaan ja tahdollaan auttoi häntä "sulkemaan ulkonaisia aistejaan". Se oli jonkinlaista suggestiota, joka antoi tukea Lindan omalle autosuggestiolle. Pienestä pitäen oli Lindalla ollut tämä niin sanoaksemme mediumistinen kyky, jonka hän oli äidiltään perinyt, ja joka ei ole tavaton Amerikassa. Se oli alussa toiminut ainoastaan omavaltaisesti, langettanut tytön silloin tällöin odottamatta ja näennäisesti ilman syytä "loveen", vienyt hänen sielunsa henkimaailmaan ja näyttänyt sille monenlaisia salatuita asioita. Ymmärtämättömät vanhemmat olisivat pitäneet tytön kohtauksia sairaustapauksina ja käyttäneet häntä yhtä ymmärtämättömissä lääkäreissä. Onneksi sekä Lindan äiti että hänen isänsä olivat osanneet katsella hänen kykyänsä toisilla silmillä ja auttaneet sen kehitystä niin luonnolliseksi kuin mahdollista. Vielä Linda ei ollut saanut sitä täydellisesti valtaansa, vaikka hänen välistä onnistuikin itse asettua tarvittavaan tilaan. "Aivojen tyhjentäminen", kuten hän sitä nimitti, ei ollut hänelle helppoa. Herättääkseen toimintaan sisäistä aistimuskykyään eli selvänäköisyyttään täytyi hänen näet sulkea ulkonaiset aistit, olla mitään näkemättä, kuulematta j.n.e., ja – mikä oli kaikista vaikeinta – lakkauttaa omat ajatuksensa. Pieninkin kiihtymys teki tämän mahdottomaksi, ja hän kykeni sen tähden ani harvoin omin voimin suorittamaan aivojensa tyhjentämisen. Mutta parina viime vuotena oli hänellä ollut suurta apua Helmer Grahnista, jonka tyyni, hieman hidas, mutta upporehellinen ja luotettava persoonallisuus vaikutti häneen erinomaisen rauhoittavasti. Tohtori oli kerran Lindan sairastaessa päässyt hänen omituisuutensa perille, – jota muuten pidettiin visusti salassa, – ja vaikka hän alussa lääkärinä oli sekä ihmetellyt että epäillyt ja epäillyt enemmän kuin ihmetellyt, oli hänen lopulta täytynyt myöntää, että asiassa oli perää. Kuten tämmöisissä tapauksissa on pakko käydä, silloin kun rakkaus on ohjaksissa, muuttui skeptisismi mitä sydämellisimmäksi ihailuksi, ja Lindan salaperäinen kyky oli nyt tohtorin silmissä kirkkain helmi hänen hyveittensä ja täydellisyyksiensä diadeemissä. Hän oli sen tähden aina valmis auttamaan ja lisäämään tytön henkistä voimaa omalla harjoitetulla tahdollaan ja keskityskyvyllään.
Tarkoitus oli tälli kertaa, että Linda sisäisellä näkemiskyvyllään hakisi käsiinsä nimismiehen ja ottaisi selvää hänen hommistaan. Kymmenkunnan minuuttia kestäneen vaitiolon jälkeen hän alkoikin puhua. Hänen lauseensa olivat lyhyitä ja katkonaisia, pienten paussien keskeyttämiä.
– Nyt tunnen olevani nimismiehen luona… En näe mitään selvästi, on niin sumuista… Sumu hälvenee… Nyt erotan huoneen, kyllä olen nimismiehen kodissa… Hän on yksin, istuu kirjoituspöytänsä ääressä… Lamppu palaa pöydällä… Hän on hyvin kärsivän näköinen… Hän ottaa lompakon taskustaan … avaa … etsii lompakosta paperin… Minä tunnen, että hän on omantunnon tuskissa … kunpa osaisin nähdä, mitä hän ajattelee… Odottakaapa… Hän kuohuu vihasta… Ketä kohtaan? Koetan katsella… Ah, isää!
Linda huudahti ja oli vähällä tempaista kätensä tohtorin kourista.
Mutta tohtori oli varuillaan eikä päästänyt irti hänen kämmentään.
– Rauhoitu, Linda, rauhoitu. Kaikki riippuu siitä, että säilytät mielenmalttisi. Mitä Hormio isästäsi ajattelee?
Linda huokasi syvään useampia kertoja, ennen kuin jatkoi.
– Älä pyydä, en osaa katsella… En ainakaan vielä… Hänen vihansa oli niin ruma… Koetan seurata hänen liikkeitään… Nyt näen taas… Hän istuu yhä pöytänsä ääressä… Hän on levittänyt paperilapun eteensä pöydälle… Hän silmäilee sitä … vihaisen näköisenä… Hän naputtelee nyrkillään pöytään… Hän mumisee jotakin itsekseen… Aa, minä kuulen… Hän sanoi: "sinä petit minut, eversti, mutta minä olen kostanut!"… Ah, sydäntäni, ah, sydäntäni… Koetan, koetan rauhoittua, älä pelkää, Helmer… Tahdon nähdä, mikä tuo paperi on, joka on hänen edessään … käsi on sitä peittänyt … nyt näen … mitä? se on vekseli, se on shekki … samanlaista shekkipaperia, jota isä käyttää … tahdon lukea…
– Jo riittää! keskeytti eversti lähestyen. – Etkö sinä, Linda, voisi mennä ajassa taaksepäin?
Mutta näkijä ei kuullut. Hän jatkoi puhettaan häiriintymättä, melkein kiihkeästi.
– Tahdon lukea … odottakaa … se on vaivaloista … mutta nyt…
"Utbetalas åt herr Antero Hormio femtiotusen kronor… Jarl Dagobert…"
Isä, isä, mitä sinä olet tehnyt? Mitä varten?
Hän huudahti viimeiset sanansa epätoivon tuskalla ja lyyhistyi tyynylle kuolon kalpeana.
– Linda! lausui tohtori rohkaisten, mutta tyttö ei kuullut. Hän makasi tajuttomana sohvalla. Silloin tohtori päästi hänen kätensä ja ryhtyi sen sijaan herättämään pyörtynyttä. – Setä Olavi, ole hyvä ja tiedustele, onko heillä tarjoilussa vielä kuumaa teetä tai kahvia, ja käske tuomaan joutuin, hän puheli everstille, samalla kuin hän taitavalla kädellä, vaikka hellävaroin, aukaisi näppäimistä Lindan hameenliiviä, jotta hengitys kävisi helpommin, ja piteli ruumista niin että pää oli retkallaan taaksepäin, jotta veri siihen juoksisi. Hän ei ehtinyt katsoa taakseen, miten eversti suoritti tehtävänsä, mutta kuuli, että ovessa käytiin.
Pian Linda heräsikin tainnoksista. Tohtori laski hänet hellävaroin takaisin sohvatyynylle ja hymyili rauhottavasti, mutta samalla ujosti, kun Linda ihmetellen ja kysyvästi katsahti ympärilleen.
– Missä on isä? kysyi tyttö.
– Hän meni hakemaan jotain lämmintä juotavaa sinulle.
– Miksei hän soittanut?
– Kas! ihmetteli tohtori, joka nyt vasta älysi, että everstin poistuminen oli ollut tarpeeton.
Mutta samassa koputettiin ovelle ja Mari toi tarjottimella kupin höyryävää teetä.
– Sepä hyvä, sanoi tohtori nousten paikaltaan ja otti tarjottimen
Marin kädestä. – Kiitoksia, kyllä me nyt tulemme toimeen.
– Tietääkö Mari, missä eversti on? kysyi Linda.
– Eversti on puhelimessa … tuossa käytävässä, vastasi tyttö hieman ällistyen.
– Kiitos.
Palvelijatar meni, ja tohtori tarjosi Lindalle teetä, joka näkyi vaikuttavan virkistävästi.
– Luuletko, että isä palaa?
– Tietysti, vastasi tohtori, vaikkei hän ollut suinkaan varma mistään. Hän oli äärimmilleen hämmästynyt. Tuo shekki Lindan näyssä oli täydellinen arvotus, ja hän oli äsken pannut merkille, että setä Olavi oli koettanut keskeyttää Lindaa.
– Menisitköhän katsomaan, missä isä viipyy? kysyi tyttö puoleksi pyytäen. Näkyi, että hän oli tietoinen kaikesta ja selvästi muisti mitä oli tapahtunut.
– Voinhan mennä, vastasi Helmer nousten, mutta samassa ovi aukeni ja eversti Ansamaa palasi huoneeseen.
– Suokaa anteeksi, lapset, että poistuin, sanoi hän, – se aiheutui sinun näystäsi. Ymmärsin, että Hormio epäili shekkiäni vääräksi kun en muistanut ilmoittaa hänelle, että Tukholman pankissa käytän nimeä Dagobert. Sen tähden kiiruhdin puhelimeen.
Hänen äänensä ja katsantonsa oli niin avomielisen iloinen ja rauhallinen, että molemmat nuoret tunsivat hämmästyksensä yhä kasvavan.
– Isä, isä, mitä varten sinä kirjoitit Hormiolle viidenkymmenen tuhannen kruunun pankkishekin?
– Well, tyttöseni, sanoi eversti ja istuutui, – en aikonut sitä ensin sinulle kertoa, mutta koska olet semmoinen Sherlock Holmes, ettei mikään pysy salassa sinun katseeltasi… Well, täytyyhän sinun myöntää, ettei viisikymmentä tuhatta ole suurikaan lohdutus miehelle, joka oli toivonut saavansa sinut ja kaupan päälle koko meidän omaisuutemme…
Ja eversti nauroi sydämellisesti.
– Mitä tarkotat, isä? Oletko antanut nimismiehelle rahaa, että hän heittäisi toiveensa minuun nähden?.. Mutta minähän jo annoin hänelle rukkaset!.. Ja koska se sitten tapahtui?
– Koska? Tänä iltana. Hän kävi puheillani juhlamme aikana.
– Isä, sinä salaat jotain. Tässäkin piilee jotain. Myönsithän itsekin tänään päivällä, että sinulla oli salaisuus. Miksikä sen peität? Miksemme saa olla siitä osalliset, minä ja Helmer? Minä olen sinun tyttäresi, Helmer on lähin ja ainoa sukulaisemme, luuletko, että me sinut pettäisimme? Emmekö ole sinun parhaimmat ystäväsi? Kuinka sinulla on sydäntä, isä, antaa minun tällä tavalla kärsiä?
Linda rukoili äänellään yhtä paljon kuin sanoillaan, ja tohtori tunsi merkillisen liikutuksen sydämessään, kun tyttö tällä ihmeellisellä hetkellä teki hänestä vertaisensa ja liittolaisensa. Hän olisi tahtonut langeta polvilleen tytön eteen ja vannoa palvelevansa häntä ikuisesti pyytämättä muuta palkkaa kuin tämän ainoan taivaallisen tunnustuksen.
Eversti oli käynyt perin totiseksi. Hän istui kotvan aikaa mietteissään, katsellen vuoroin tytärtään, vuoroin nuorta tohtoria, jonka kasvoja hän luki kuin avattua kirjaa, ja lausui sitten puoliääneen:
– Ymmärrän, että teillä on mielestänne syytä moittia minua… Olin jo päättänytkin ilmaista asian teille… Olisin sen aikoja sitten tehnyt, ellei minua olisi sitonut vaitiolon vala ja ellen teidän itsenne takia olisi pitänyt parempana vaieta. Sillä kun nyt kerron teille salaisuuteni, joudutte vaikeaan asemaan…
Hän keskeytti puheensa hetkeksi, ja toiset odottivat jatkoa mitä suurimmalla jännityksellä.
– Te olette molemmat jo ymmärtäneet, että salaisuuteni on valtiollista laatua… Pitkiin selityksiin ei minun tarvinne ryhtyä… Kuulun salaiseen poliittiseen järjestöön, jonka päämääränä on Suomen valtiollinen itsenäisyys… Te tiedätte, etten ole koskaan rakastanut venäläisiä. Venäjä ei sovi Suomen isännäksi. Suomi hoitakoon itse omat asiansa… Nykyisen sodan kautta uskomme varmasti tämän päämäärän tulevan saavutetuksi. Euroopan olot tulevat sitä vaatimaan. Mutta Venäjän imperialistiselle politiikalle ei ole edullista kadottaa Suomi. Sentähden Venäjä ei vapaaehtoisesti luovu tästä maasta, mutta se tulee siihen pakotetuksi. Saksalle Suomen erottaminen Venäjän valtakunnasta sitä vastoin on edullinen, ja sen tähden voimme itsenäisyyspyrkimyksissämme odottaa myötätuntoa, ymmärtämystä, jopa avustustakin siltä taholta. Luonnollista on näin ollen, että innolla seuraamme Saksan sotaisia voittoja ja soisimme kaikesta sydämestämme, että kykenisimme Saksaa auttamaan… Tämmöinen puhe on teille raskas kuulla, te kun ette ollenkaan hyväksy sotaa. Mutta minulle, vanhalle soturille, on aivan luontaista luottaa sotaan ja sodan saavutuksiin. Missä olisi Cuban vapaus tällä hetkellä, ellei se olisi taistellut itseänsä vapaaksi espanjalaisten kahleista? Ei Suomenkaan vapaus tule meille paljaana lahjana ylhäältä. Täytyy meidänkin taistella ja uhrata itsemme ja omaisuutemme Suomen vapauden puolesta. Mutta se onkin ihanne, jonka puolesta kannattaa kuolla – eikä ainoastaan kuolla, vaan myös kärsiä. Minä ihailen ja kunnioitan niitä suomalaisia nuorukaisia, jotka rakkaudesta isänmaahansa ovat lähteneet Saksaan valmistaakseen Suomelle valoisampaa tulevaisuutta! Heidän uhrinsa ei mene hukkaan. Joskin nyt heidän tekoaan kammotaan, tullaan sitä kerran siunaamaan… Ja minä olen lukeva ainaiseksi kunniakseni, että olen osannut olla heille avullinen siinä jalossa työssä!
Eversti Ansamaa oli alussa puhunut tunnustellen, ikään kuin tuomariensa edessä, mutta lopulta hänen kasvonsa loistivat suurta sisäistä vakaumusta ja riemua. Hämmästyksensä ohella tunsi tohtori aivan kuin häpeätä siitä, että tuossa hänen edessään oli vanha mies, jonka tunteet olivat voimakkaat, jalot ja idealistiset kuin nuorukaisen, joka osasi rakastaa ja vihata paljon, paljon kiihkeämmin ja voimakkaammin kuin hän, joka oli melkein puolla nuorempi. Ei Lindakaan osannut muuta kuin syvimmästä sielustaan ihailla ja rakastaa isäänsä. Mutta hirmun kuiluna aukeni hänen eteensä se vaara, johonka isän salaisuus voisi heidät kaikki syöstä. Hän ei jaksanut uskoa sotaan ja sen kautta saavutettavaan onneen, vielä vähemmin siihen hirmuiseen askeleeseen minkä isä oli ottanut liittyessäni tuohon pelottavaan salaiseen järjestöön.
– Minun täytyy nyt pakostakin, kuului taas everstin ääni, – vaatia teiltä vaitiololupaus. Te käsitätte, että näistä asioista ei voi hiiskua sanaakaan.
– Sehän on selvä, isä, vastasi Linda ja lupauksensa antoi myöskin Helmer. – Olen niin kiitollinen, isä, että kerroit tämän meille. Minun on paljon helpompi olla nyt, kun tiedän totuuden… Mutta hirveälle vaaralle olet asettanut itsesi alttiiksi, rakas, rakas isä…
– Mitä minun vaarastani, lapsi! Olen vanha sotamies, en pelkää mitään itseni puolesta, mutta tunnustan, että joskus olen ollut levoton sinun puolestasi, Linda … he voisivat ehkä tehdä sinullekin jotakin, jos saisivat minut käsiinsä…
– Ei, isä, älä siitä ole huolissasi. Mitä he yksinäisellä, heikolla naisella?
– Sentähden olenkin tahtonut pitää sinut kaiken ulkopuolella. Mikä nyt on tapahtunut, on tapahtunut olojen pakosta, sen te voitte todistaa molemmat.
– Täydellisesti, setä Olavi, myönsi tohtori. – Enkä voi sanoin ilmaista kuinka kiitollinen olen luottamuksestasi… Mutta suotko minun tehdä periaatteellisen kysymyksen?
– Ole hyvä.
– Oletko koskaan, setä Olavi, ja onko tuo mainitsemasi salainen järjestö koskaan tullut ajatelleeksi Anjalan liittoa? Eikö Sprengtportenilla ollut sama ihanne kuin teillä: Suomen itsenäisyys? Eivätkö hän ja hänen miehensä erehtyneet keinoistaan, kun Ruotsin vallan aikana turvautuivat Venäjän apuun? Ja eikö nykyinen liitto tee itseään syypääksi samaan erehdykseen, etsiessään apua taas vieraalta vallalta?
– Kuka sen on sanonut, että Anjalan miehet olivat väärässä? vastasi eversti innokkaasti. – Eikö päinvastoin historia ole todistanut heidän arvostelleen ajan merkkejä oikein? Sprengtporten oli todellinen isänmaan ystävä. Tietysti Anjalan liitto sai valtiopetoksen leiman, kun ei siinä onnistuttu. Myöhemmin kuitenkin kävi niin kuin Anjalan miehet olivat laskeneet. Ruotsi ei kyennyt hallitsemaan Suomea. Itsenäisyyttä Suomi tosin ei silloin vielä saavuttanut, mutta Suomen kansa ei siihen ollut valmiskaan. Vasta viime vuosisadalla heräsi Suomessa kansallistunto, vasta nyt on kansa kypsä ottamaan vastaan itsehallinnon.
– Mutta jos käy, niin kuin sata vuotta sitten kävi? Suomi ei joudu itsenäiseksi, vaan toisen vieraan vallan alle! Mikä estäisi Saksaa pitämästä Suomea valloitusmaanaan, jos sen avulla pääsemme irti Venäjästä?
– Katso, Helmer, on olemassa historiallinen oikeus ja historiallinen kehitys. Ajat eivät tänään ole samat kuin sata vuotta sitten. Historia ei tänään suvaitse, että Suomi vaihtaa isäntää, vaan että Suomi tulee vapaaksi. Suomen kansa sen itse tietää ja tuntee. Se ei enää tahdo olla orjana. Anna sen hetkeksi herätä vapauden tuntoon – eikä se enää siitä luovu. Se kuolee mieluummin.
"Tuossa miehessä on uskoa", ajatteli tohtori itsekseen, ja Lindakin tunsi hetkeksi kuin suuren mahtavan siiven suhinan, joka pyyhkäisi mennessään kaikki huolet ja pelot.
– Uskokaa minua, lapset, ei ole hätää enää maailmassa. Uusi aika on tulossa, kansojen vapauden aika. Venäjällekin teemme vain palveluksen, kun tahdomme siitä irti. Venäjän täytyy kyllä paljon oppia ja paljon kärsiä, ennen kuin se ihmistyy, mutta eihän senkään kansa ole ikuisesti kadotettu…
– Isä, isä, sinun ajatuksesi ovat huumaavia, mutta älkäämme unohtako nykyistä tilannetta!.. Emme ole vielä yhtään puhuneet vaarasta, joka sinua tällä hetkellä uhkaa… Sano, mitä luulet nimismiehen tehneen? Onko hän antanut sinut ilmi venäläisille? Oi kauheata!
– En tiedä, mutta onhan se mahdollista kaikesta päättäen… Hän on jollain tavalla saanut vihiä asioista… Ymmärrättehän, että annoin rahallista tukea hänen omalletunnolleen, ettei hänen tarvitsisi myydä maatansa Suomen vihollisille… Mutta jos hän sittenkin… Äsken soitin hänelle, ja hän tuntui sangen hämmästyneeltä, kun sanoin, että shekin allekirjoitus kyllä oli oikea… Mutta kun kysyin, oliko hän epäillyt minun pettäneeni häntä ja sen johdosta johonkin toimenpiteeseen ryhtynyt, ei tullut vastausta, vaan yhteys katkesi. Soitin uudestaan, vaan en päässyt enää nimismiehen luo. Lienee tullut kontakti-vika…
– Tai jos nimismies ei tahtonut, ei osannut vastata, isä! Jos hänen omatuntonsa soimasi häntä, jos hän jo oli ilmoittanut viranomaisille!
– Saattaa niinkin olla.
– Mutta mitä silloin on tehtävä, isä?
– Ei mitään, rakas Linda. Sinun ei ainakaan tarvitse mitään tehdä eikä edes ajatella asiaa. Minä en sittenkään usko mitään vaaraa olevan… Korkeintaan kotitarkastus! Well, tulkoot, eivät löydä mitään.
– Jos vangitsisivat sinut?
– Ei ilman todistuksia, lapseni… Enkä minä niin vain anna vangita itseäni…
– Mitä aiot tehdä? kysyi Linda pelästyen.
– En mitään, en mitään… Tarkoitan vain, että vaikka pelkäämättä vastaan teoistani ja mielipiteistäni, ei – minuakaan huvittaisi turhan päiten joutua venäläisten vangiksi… Olen tietysti mahdollisimman varovainen… Mutta mitä näen? Kello on kohta puoli yksitoista! Jo on aika mennä levolle. Me jätämme sinut nyt, Linda, tohtori ja minä. Ole sinä vain rauhallinen ja pane maata…
Koska ei Lindakaan tiennyt, mitä uusia päätöksiä enää olisi voitu yhdessä tehdä, toivotti hän hyvää yötä isälle ja Helmerille ja päätti miettiä yksikseen.
Herrat poistuivat. Käytävässä pisti eversti kätensä toisen kainaloon ja puhui hiljaisella äänellä heidän laskeutuessaan alakertaan:
– Helmer, minä tiedän, että sinä rakastat Lindaa, ja minä olen siitä iloinen. Jos minulle jotakin tapahtuisi, luotan sinuun, ettet lastani jätä. Minä testamenttaan hänet sinulle, Helmer, jos kohtalo minut korjaa.
Nämä sanat lausuttiin mitä yksinkertaisimmalla tavalla, mutta Helmer tunsi, kuinka ne järkyttivät hänen sieluaan, tunkivat häneen luihin ja ytimiin saakka. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan. Puristi vain lujasti toisen kättä.
8
Yksin jäätyään Linda lankesi polvilleen sohvan viereen. Kädet ristissä tyynyllä hän painoi päänsä käsien varaan ja kokosi ajatuksensa rukoukseen, kuten vanha tapansa oli. Hän viipyi kauan siinä asennossa. Kun hän vihdoin nousi, olivat hänen silmänsä kyynelistä kosteina, mutta kasvojen ilme oli luja ja päättäväinen. Hän tiesi nyt mitä tehdä. Isä oli pyytänyt, ettei hän mitään ajattelisi eikä olisi levoton, mutta kuinka se enää olisi mahdollista? Nyt ei enää ollut kysymys epävarmasta ja tuntemattomasta vaarasta, nyt vaara oli tietty ja tunnettu, kauhea vaara, joka uhkasi millä hetkellä hyvänsä ja saattoi paisua kuinka suureksi tahansa. Isä oli ainoa ihminen maailmassa, jota Linda koko sydämestään tiesi rakastavansa, ja hänen kallis velvollisuutensa oli selvä. Hinnalla millä hyvänsä hänen täytyi koettaa pelastaa isä. Ja nyt kun hän näki tien edessään selvänä, nyt hän tunsi itsensä tyyneksi ja rauhalliseksi.
Hän soitti, ja palvelijattaren ilmestyttyä ovelle hän lausui:
– Olisiko Mari niin ystävällinen ja toisi tänne päällysvaatteeni. Olen ollut pahoinvoipa ja tunnen, että minun täytyy kävellä hiukan ennen maatapanoa. Mutta en tahdo häiritä everstiä, vaan tulen kyökin puolelta ulos.
Mari ymmärsi. Hän hiipi varovasti portaita alas, otti eteisestä neitinsä tavarat ja palasi takaisin yhtä hiljaa.
– Ei suinkaan Mari ketään kohdannut? kysyi Linda ovella päästäessään tytön kantamuksineen huoneeseen.
– En ketään, vakuutti uskollinen palvelijatar ja ryhtyi auttamaan vaatteita Lindan ylle. – Mutta jaksaako neiti nyt lähteä kävelemään, kun ei ole terve? Ei suinkaan neiti yksin lähde?.. Kyllä minä tulen mielelläni mukaan… Puutarhassako neiti kävelee?
– Kiitos, rakas Mari, kyllä jaksan hyvin yksinkin… Nythän on kuutamo ulkona. Menen maantielle ja kävelen kirkolle päin…
– Puhuvat, ettei ole aina turvallista iltaisin naisten liikkua.
Venäläiset sotamiehet kuuluvat joskus hätyyttäneen…
– Tyhjää puhetta, lapseni … kas niin, kiitos … nyt kun vielä saan nuo päällyskengät jalkaan, olen valmis.
– Neiti on hyvä ja istuu, niin minä asetan kengät… Mutta jos sentään saattaisin neitiä. Tai jos ei neiti minusta huoli, niin jos Mattsson…
– Mari kulta, miksen sinusta huolisi, jos se olisi tarpeen? Mutta turhaa se on…
– Niin kuin neiti tykkää.
Tytön äänessä kuvastui pettymys, ja Linda muutti äkkiä mielensä.
– Kuulehan, Mari, jos sittenkin tulisit, hän sanoi hymyillen. – Jos todella olet levoton puolestani, niin tule mukaan! Yhdessä me ainakin voimme pelottaa kutsumattomat kavaljeerit tiehensä…
Marikos tästä oli mielissään, ja jo kymmenen minuuttia myöhemmin kulkivat molemmat tytöt rinnatusten maantiellä. Oli lumoavan kaunis kuutamoinen pakkasyö. Lumi narisi jalkojen alla, huurteinen hongikko tien varsilla kimalteli kuin taikalinna, ja korkealla ylhäällä vilkkuivat tähdet tummalla taivaalla.
Linda hengitti syvään. Raikas ilma antoi verelle uutta elinvoimaa.
– Tuntuu niin hyvälle kävely tässä ihanassa luonnossa, hän puheli toverilleen, – tämmöisellä ilmalla voisi olla ulkona vaikka koko yön.
– Jatketaanko matkaa kirkonkylään saakka? uteli Mari.
– Jatketaan, eihän sinne ole kuin pari kilometriä… Muuten tahdon sanoa sinulle, Mari, että minulla on sinne asiaakin. Osaatko säilyttää salaisuuksia? Tästä ainakaan et saa kellekään puhua.
– Enköpä osanne? vastasi nuori palvelijatar veitikkamaisesti, mutta hänen silmissään paloi myötätuntoisen ymmärtämyksen tuli.
– Niin, olethan sinä vanha uskottu ystäväni, Mari kulta, sanoi Linda hellästi. – Meillä on ollut monta yhteistä salaisuutta…
– Senpä takia ihmettelinkin, että neiti nyt tahtoi olla niin salaperäinen … lähteä yksin yöllä muka kävelylle… Näinhän toki, että neitiä painoi suru. Eikö Mari enää kelpaakaan, ajattelin itsekseni, jakamaan rakkaan neitinsä suruja…
– Voi, suo anteeksi, Mari, ajattelemattomuuteni! Ei tarkoitukseni ollut loukata sinua eikä olla sinulle tyly. Kyllä tunnen rakkautesi ja luotan siihen, niin kuin sinä saat luottaa minun rakkauteeni. Mutta näetkös, se suru mikä minua nyt painaa – sillä oikein arvasit – on sitä laatua, etten voi sitä sinulle kertoa, en ainakaan vielä… Se ei koske minua yksistään…
– Varmaankin sillä on tekemistä nimismies Hormion kanssa… Minä ajattelin jo, kun se illalla uudestaan pyrki everstin puheille, että se mies ei nyt kulje oikeilla asioilla… Mitä se yhtämittaa hovissa juoksenteli?.. Ei liene vain kosinut neitiä?
Lindan täytyi ihmetellä uteliaan Marin arvaamis-kykyä. Mutta onhan rakkaudella tämmöisissä tapauksissa terävät silmät.
– Hämmästytkö, Mari, jos sanon, että me nyt olemme matkalla nimismiehen luo?
– Eipä vainen! ihmetteli tyttö, – nimismiehen luo … ja keskellä yötä! Onpa sillä neidillä päähänpistoja… Onko hän siis todella kosinut?
Linda ei voinut olla hiukan naurahtamatta.
– On hän kosinut, hän vastasi.
– Ette suinkaan vain ole kihloissa? kysyi tyttö hädissään.
– Mari! nuhteli hänen emäntänsä, – senkö näköinen olen mielestäsi?
Suruko se nuorta morsianta painaisi?
– Suokaa anteeksi, armas neiti… Mutta en ymmärrä… Te ette ole kihloissa, mutta nimismies on teitä kosinut… Ja nyt te keskellä yötä kiiruhdatte hänen luoksensa…
– Siinä sen nyt näet, rakas lapsi… Salaisuus, salaisuus, jota en voi sinulle kertoa…
Ja Linda huokasi.
– Voi, Linda neiti, jos osaisin teitä lohduttaa ja auttaa!
Tytön äänessä värisi niin paljon hellyyttä, että Linda tunsi sinäinsä kyyneltyvän.
– Kiitos, Mari kulta, hän kuiskasi.
He kulkivat loppumatkan ääneti, kumpikin ajatuksiinsa vaipuneena. He olivatkin nyt tulleet kylään, jonka talojen akkunoista siellä täällä loisti valkea. Nimismiehen talossa oli myös joku huone valaistu.
– Nimismies näkyy valvovan, sanoi Mari. – Tietääkö hän odottaa neitiä?
– Ei, ei hänellä ole tästä vähintäkään aavistusta. Mutta tietysti hän valvoo.
– Kuinka niin: tietysti?
– Tarkoitin, että hän sielussaan tuntee, että jotakin tapahtuu … että minä olen tulossa … sillä Jumala minut lähettää…
Tähän ei Marilla ollut mitään sanottavaa. Hän kysyi:
– Jäänkö ulos odottamaan sillä aikaa, kun neiti käy nimismiehen puheilla?
– Ethän toki. Odotat vaikka eteisessä.
Nimismiehen ulko-ovi ei ollut lukossa. Tytöt astuivat muitta mutkitta kuistilta eteiseen.
– Odota sinä täällä, Mari, ja rukoile puolestani kuiski Linda, ja hänen sanoistaan huokui äkkiä semmoista pelonsekaista tuskaa ja ahdistusta, että Mari ei osannut muuta kuin sulkea hänet syliinsä.
– Rohkeutta, rakas neiti, sopersi tyttö tunteittensa valtaamana, – kyllä kaikki käy hyvin … ja muistakaa, että Mari on täällä, jos jotain teille tapahtuisi … minä syöksyn heti sisään, jos vähänkään huudatte…
– Kiitos, Mari, en luule, että mitään semmoista tarvitsee pelätä … kun nyt vain osaisin puhua oikein…
– Kyllä Jumala neuvoo… Minä en osaa, kun en tiedä asiaakaan…
– No ei, ei … odota nyt siis täällä eteisessä, Mari…
Linda oli äkkiä taas saavuttanut rauhansa ja mielenmalttinsa. Irtautuen Marin syleilystä hän koputti pari kertaa lujasti nimismiehen ovelle ja odottamatta vastausta aukaisi, astui kynnyksen yli huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.
Nimismies oli nähtävästi kävellyt edes takaisin lattialla ja pysähtynyt kuullessaan oven aukenevan, sillä hän seisoi keskellä lattiaa kädet housujen taskuissa, kärsimätön ilme kasvoillaan. Mutta kun hän näki, kuka kynnyksen yli oli astunut, oli hänen hämmästyksensä kuvaamaton. Tuossa seisoi ovensuussa Linda Ansamaa, talvipukimissaan, vieno, terve puna poskillaan, silmät säteilevinä oudoista ajatuksista, kauniimpana kuin koskaan ennen, ja Hormion mieleen muistui heidän viimeinen kohtauksensa, heidän eronsa iltapäivällä, joka ei suinkaan ollut hänelle, Hormiolle, kunniaksi! Ja nyt tuo ylpeä, kaunis nainen oli tullut hänen luokseen – yksin, keskellä yötä.
He seisoivat mykkinä kauan aikaa ja mittailivat toisiaan katseillaan kuin kaksi taistelijaa, ennen kuin iskevät yhteen.
– Te … te … neiti Ansamaa, sai nimismies vihdoin sanotuksi. – Te täällä … mikä kunnia halvalle talolleni!
– Niin, minä, Linda Ansamaa.
– Ettekö käy istumaan, kehotti nimismies, toipuen hämmästyksestään.
Jos olette jalkaisin tänne tullut, olette varmaan väsynyt.
– Kiitoksia. Seison yhtä mielelläni. Mitä minulla on sanottavaa, sanon seisaalta.
– Kuten suvaitsette, mutta onhan se outoa.
– Outo ja odottamaton on myös asiani teille.
– Odottamaton, sen myönnän … mutta arvatenkin se koskee tämänpäiväisiä tapahtumia?
– Niin, minä tulin sanomaan teille, että nyt tiedän, missä vaarassa isäni on teidän kauttanne. Iltapäivällä, kun kävitte luonamme, ei minulla ollut siitä aavistustakaan.
– Aa, sitä en todella olisi uskonut. Eikö isänne ollut teille omista asioistaan puhunut?
– Ei koskaan sanaakaan.
– Ja mitä te siis nyt tiedätte?
– Saman kuin tekin.
– Että isänne on salaliitossa saksalaisten kanssa?
– Nimittäkää sitä millä nimellä tahdotte.
– Ja että hän siis on syypää valtiokavallukseen ja on ansainnut kovimman rangaistuksen, minkä laki säätää?
– En osaa arvostella isäni syyllisyyden määrää teidän juridiselta kannaltanne, olen vain nainen ja tytär, joka tuntee isänsä arvon ihmisenä. Ja minä olen tullut teiltä kysymään suoraan ja rehellisesti: oletteko antanut isäni ilmi hänen vihamiehilleen?
Nimismies ei heti vastannut. Hän silmäili tyttöä edessään ja hänen katseensa muistutti kettua, joka lymyilee saalistaan. Mutta Linda ei osannut sitä lukea.
– Miksi sitä kysytte?
– Miksi? Eikö tytär tahdo tietää isänsä kohtaloa? Eikö hän tahdo pelastaa isäänsä, jos se on mahdollista?
– Ahaa … äsken iltapäivällä ette tahtonut?
– Enhän tiennyt vaarastakaan.
– Mutta nyt tahdotte?
– Nyt tahdon.
– No niin, en ole vielä antanut isäänne ilmi!
– Ettekö! huudahti Linda, tuntien sydämessään äkkinäistä iloa ja helpotusta. – Onko se totta? Ovatko asiat vielä entisellään?
Hän painoi kätensä poveaan vastaan ja katsoi ylös, aivan kuin kiittäen taivaan Jumalaa.
– Te ette siis voinut sitä tehdä! hän puheli innostuneena. – Te muistitte, kuka isä oli… Everstin jalo kuva tuli teidän mieleenne ja esti teidät tekemästä halpamaista työtä. Eikö niin?.. Te olette lain valvoja, herra nimismies. Te joudutte tekemisiin rikollisten ihmisten kanssa, murhaajien, varkaiden, petturien, te näette eron rikoksentekijän ja rehellisen, jalon ihmisen välillä. Saattaahan jalo ja hyvä ihminenkin erehtyä, saattaahan hän parhaimmassa tarkotuksessa tehdä semmoista, joka ihmisten säätämien lakien ja tilapäisten olosuhteiden kannalta on rikos, vaikka se itse asiassa syvemmin katsoen on mitä epäitsekkäin ja jaloin työ. Syytettiinhän Kristustakin kansan villitsemisestä ja lainoppineet ja papit tavoittelivat häntä kiinni saadakseen, mutta ken meistä ei tietäisi, että Vapahtaja oli viaton ja puhdas kuin lumi, vaikkakin hän saarnoissaan ja puheissaan oli vallankumouksellinen?.. Oi, herra Hormio, kuka todella mitään voittaisi siitä, että isääni vainottaisiin ja ahdistettaisiin! Kysykää kansalta, kysykää rahvaan miehiltä – luuletteko, että he soisivat isälle mitään tapahtuvan? Te tiedätte kaikkien häntä rakastavan ja kunnioittavan kuin omaa isäänsä. Jos hänelle pahaa tapahtuisi, olisi suru kansassa sanomaton. Ja ken tietää, mihin kansa surussaan ja vihassaan ryhtyisi? Siitä voisi olla hirmuisiakin seurauksia… Oi puhukaa, herra nimismies. Olettehan te tämän kaiken ymmärtänyt, olettehan nähnyt, mihin selkkauksiin isäni ilmiantaminen veisi – ja ennen kaikkea, olettehan muistanut, kuinka ylevä ja jalo isä on, ja siksi olette te hänet säästänyt?
– Ainakin olen ollut kovassa velvollisuuksien ristiriidassa, vastasi toinen vältellen, – sillä ymmärrätte hyvin, neiti Ansamaa, että laki on laki eikä katso henkilöön eikä perusteihin, ainoastaan tekoihin. Olkoon isänne kuinka jalo tahansa, hänen tekonsa on rikos, ja minun velvollisuuteni virkamiehenä on selvä.
