Kitabı oku: «Jenkkejä maailmalla II», sayfa 11
XVI LUKU
Arabialaisen huilu – Jackin seikkailu – Joosefin kaivo – Joosefin historia – Joosefin ja Esaun jalomielisyys – Genesaretin pyhä järvi – Pyhiinvaeltajain innostus – Miksi me emme purjehtineet Galilean merellä – Kapernaum – Vapahtajan veljet ja sisaret – Matkalla Magdalaa kohti.
Kuljimme muutamia maileja autioita seutuja, joiden maanlaatu olisi ollut kylläkin hedelmällistä, mutta joka on jätetty kokonaan rikkaruohojen valtaan. Se oli hiljaista, alakuloista maisemaa, jossa näimme vain kolme ihmistä – arabialaisia, joilla ei ollut päällään mitään muuta kuin pitkä karkea paita, samanlainen kuin neekeripojilla etelävaltioittemme plantaaseissa ainoana kesäpukunaan. Ne olivat paimenia ja tavanmukaisella paimenpillillä he lumosivat laumaansa – ruokosoittimella, jonka soitanta oli yhtä valikoidun helvetillistä kuin näiden samaisten arabialaisten laulukin.
Heidän huiluissaan ei ollut etäistä kangastustakaan siitä ihmeellisestä soitannosta, jota heidän paimen-esi-isänsä kuulivat Betlehemin lakeuksilla enkelien laulaessa "rauha maassa, ihmisille hyvä tahto".
Osa siitä maasta, jonka poikki kuljimme, ei ollut maata ensinkään, vaan kallioita – kermanvärisiä, kuin veden uurtamia kallioita. Harvassa niissä näki särmää tai pykälää, mutta sen sijaan ne olivat täynnään kuoppia, komeroita ja reikiä ja kaikenlaisia ihmeellisiä muotoja, joista pääkallojen kömpelöt jäljennökset olivat aika tavallisia. Tällä tienosalla näkyi silloin tällöin vanhan roomalaisen via Appian kaltaisen tien jäännöksiä, jonka kivet vielä pysyivät kiinni paikoillaan aito roomalaisella sitkeydellä.
Harmaita liskoja, noita sortumisen, hautain ja autiuden perillisiä livisti edes takaisin kivien keskellä tai makasi päivää paistattamassa. Missä vauraus on vallinnut ja kukistunut, missä kunnia on loistanut ja sammunut; missä kauneus on asunut ja tyyssijansa hylännyt, missä ilo on vallinnut ja suru asettunut sen tiloille, missä elämän loisto on uhkunut ja hiljaisuus ja kuolema nyt vaanivat sen korkeilla istuimilla, sinne tämä matelija asettuu ja ilkkuu inhimillistä turhuutta. Sen takki on tuhkan värinen ja tuhka on sortuneitten toiveitten, rauenneitten pyyteitten, haudan vaatiman lemmen symboli. Jos se voisi puhua, sanoisi se: Rakentakaa temppeleitä ja minä hallitsen niiden raunioissa; rakentakaa palatseja ja minä asun niissä; perustakaa valtakuntia ja minä perin ne; haudatkaa kauneimpanne ja minä katselen, kuinka madot tekevät työtä; ja te, jotka seisotte tässä ja filosofeerailette minusta, vielä minä kerran ryömin teidänkin ruumiinne yli.
Muutamia muurahaisiakin oli tässä autiossa paikassa, mutta vain kesää viettämässä. Eväänsä ne toivat Ain Mellahahista – yhdentoista mailin päästä.
Jack ei voi tänään kovinkaan kiitettävästi, se on helppo nähdä; mutta vaikka hän onkin vielä poika, on hän kuitenkin liian paljon miestä siitä puhuakseen. Hän antoi auringon paistaa päälleen liiaksi eilen, mutta kun se johtui hänen vakaasta halustaan oppia ja saada tästä matkasta niin paljon hyötyä kuin tilaisuudet sallivat, niin ei kukaan koeta häntä moitteilla masentaa. Kaipasimme häntä leirissä tunnin verran ja löysimme hänet sitten jonkun matkan päästä puron partaalta ilman päivänvarjoa suojaksi polttavaa auringonpaistetta vastaan. Jos hän olisi tottunut ennen kulkemaan ilman päivänvarjoaan, niin eihän tuosta tietenkään olisi ollut mitään sanottavaa. Mutta niin ei ollut asianlaita. Hän juuri nakkasi savikokkareella liejukilpikonnaa, joka paistatti päivää purossa pienellä lie'olla. Me sanoimme:
"Pois se, Jack. Miksi teet sille pahaa? Mitä se on tehnyt?"
"No olkoon, mutta en minä sitä olisi tappanut, vaikka se kyllä olisi sen ansainnut, sillä se on pahaa petosta sekin."
Me kysyimme, miten niin? mutta hän ei tahtonut vastata. Kysyimme vielä miksi? kävellessämme takaisin leirille, mutta hän ei vaan tahtonut vastata. Mutta myöhään illalla, kun hän vuoteessaan istui miettiväisen näköisenä, kysyimme taas ja hän sanoi:
"Niin no, olipa tuo miten tahansa. En minä siitä enää välitä, mutta päivällä, nähkääs, oli asia toinen, sillä minä en kerro mitään, joka ei ole niinkuin minä sanon, eikä minun mielestäni everstinkään pitäisi. Mutta sen hän on tehnyt, sillä eilen hän, ollessamme pyhiinvaeltajain teltassa rukoilemassa, kertoi minulle ja aivan kuin olisi pipliasta lukenut, että tässä maassa vuoti maito ja hunaja ja että maassa soivat kilpikonnan (engl. turtle) sävelet. Minusta tuo kuului liikanaiselta, ainakin mitä kilpikonniin tulee, mutta minä kysyin mr Churchilta, oliko se totta, ja hän sanoi että oli, ja mitä Church sanoo, sen minä uskon. (Turturikyyhky on englanniksi myös turtle.) Mutta siinä minä tänään istuin tuntikauden vahtimassa tuota kilpikonnaa ja olin vähällä paistua auringonpaisteessa. Mutta en kertaakaan kuullut sen laulavan. Melkein luulen hikoilleeni kahmalollisen hikeä – minä tiedän, että hikosin – se kun juoksi silmiini ja sitä tippui nenästäni kaiken aikaa; ja tiedättehän, että minun housuni ovat tiukemmat kuin kenenkään toisen – pariisilaista hullutusta – ja niiden säämiskäinen istuinkappale kastui hiestä läpimäräksi ja sitten kuivi ja alkoi kutistua ja kiristää ja repeillä – se oli kamalaa – mutta en kertaakaan minä kuullut sen laulavan. Lopulta minä sanoin: Tämä on – tämä on petosta – niin juuri, petosta se on – ja jos minulla olisi ollut vähänkin älyä, niin olisin tiennyt, ettei liejukilpikonna osaa laulaa. Ja sitten sanoin, etten tahtonut olla ankara tätä konnain konnaa vastaan, ja annoin hänelle täsmälleen kymmenen minuuttia aikaa, että hän saisi alkaa. Kymmenen minuuttia – ja sitten, ellei hän tekisi sitä, niin alas koko komento. Mutta tiedättekös, se ei alkanut. Olin odottanut siinä koko ajan ajatellen, että ehkä se piankin, se kun kaiken aikaa kohotti päätään ja taas laski sen alas ja veti luomet silmilleen minuutiksi ja jälleen avasi ne, ikäänkuin se olisi tuumaillut, mitä tässä laulaisi, mutta juuri kun ne kymmenen minuuttia olivat kuluneet ja minä olin peräti uupunut ja rakkoinen, laski se kirotun päänsä alas oksalle ja nukkui sikeään uneen".
"Se oli hieman hävytöntä, kun olit niin kauan odottanut."
"Niinhän tuota luulisi. Minä sanoin, no hyvä, ellet aio laulaa, niin et ainakaan saa nukkuakaan. Ja jos te senkin vietävät olisitte jättäneet minut itsekseni, niin olisin komentanut sen korjaamaan luunsa Galileasta sukkelammin kuin vielä koskaan mikään kilpikonna. Mutta nyt se ei merkitse mitään – olkoon mitä on. Niskastani on kaikki nahka lähtenyt."
Kymmenen aikaan aamulla pysähdyimme Joosefin kaivolle. Se on keskiaikainen raunioiksi sortunut kaani, jonka yhdessä sivupihatossa on suuri muurilla ympäröity katettu kuoppa, kuopassa vettä, ja tähän kuoppaan vanhan tiedon mukaan veljet heittivät Joosefin. Luotettavampi perimätieto, joka saa vahvistusta maan maantieteestä, sijoittaa tämän kaivon Dothaniin, jonne on täältä kahden päivän matka. Mutta mielenkiintonsa on tälläkin kuopalla, monet kun luulevat, että se on se oikea.
Vaikeata on ruveta valitsemaan kauneinta kohtaa kirjasta, jossa niitä on, kuten raamatussa, taajassa kuin rintakoristeessa jalokiviä. Mutta varmaa kuitenkin on, että sen kansien välissä ei ole montakaan kohtaa, joka voittaisi Joosefin hienon kertomuksen. Keneltä nuo vanhat kirjoittajat mahtoivat oppia yksinkertaisen kielensä, sattuvat lausetapansa, paatoksensa ja varsinkin kykynsä kokonaan kadota lukijan näkyvistä, niin että kertomus esiintyy ja tuntuu itse sanovan sanottavansa? Shakespeare, on aina mukana, kun luemme hänen kirjojaan. Macaulay on läsnä, kun seurailemme hänen juhlallisia lauseitaan. Mutta vanhan testamentin kirjoittajat ovat silmiltämme salatut.
Jos kaivo, jonka olen maininnut, on oikea, niin sattui tässä ennen muinoin tapaus, joka on meille kaikille kuvista hyvin tuttu. Jaakobin pojat olivat täällä läheisyydessä paimentaneet laumojaan. Isä alkoi käydä levottomaksi, kun he viipyivät niin kauan, ja lähetti suosikkinsa Joosefin katsomaan, oliko heille sattunut vahinkoa. Tämä matkusti kuuden tai seitsemän päivän matkan. Hän oli vasta seitsemäntoistavuotias ja poikamaiseen tapaan hän vaivalla kulki tuon pitkän taipaleen kehnointa, kivisintä ja pölyisintä maata, mitä on koko Aasiassa, puettuna kauniiseen moniväriseen takkiinsa, joka oli hänen sydämensä ylpeys. Joosef oli suosikki ja se oli rikos hänen veljiensä silmissä. Hän oli nähnyt unta ja selittänyt sen siten, että hän etäisessä tulevaisuudessa kohoaisi omaisiaan korkeammalle, se oli toinen. Hän oli hyvin puettu ja oli luultavasti nuorison viatonta turhamaisuutta noudattaen tätä erikoisesti suurennellut veljiensä edessä. Nämä olivat ne rikokset, joita vanhemmat veljet keskenään vihoittelivat ja päättivät rangaista, kun sattuisi tilaisuutta. Nähdessään hänen tulevan ylös Galilean mereltä, tunsivat he hänet ja iloitsivat. He sanoivat: "Kas tässä tulee se unennäkijä – tappakaamme hänet." Mutta Ruben rukoili, ettei hänen henkeään otettaisi, ja he säästivät sen. Mutta he ottivat pojan kiinni, kiskoivat vihatun takin hänen yltään ja työnsivät hänet kaivoon. He aikoivat jättää hänet siihen kuolemaan, mutta Ruben aikoi salaa vapauttaa hänet. Mutta Rubenin ollessa vähän aikaa muualla veljekset möivät Joosefin muutamille ismaelilaisille kauppiaille, jotka matkustivat Egyptiä kohti. Semmoinen on tämän kaivon taru. Ja se sama kaivo on siellä paikallaan vielä tänä päivänä. Ja sinne se jää, kunnes seuraava osasto kuvanmurtajia ja haudanhäväisijöitä "Quaker Cityn" retkikunnasta sattuu paikalle. He ilman vähintäkään epäilystä kaivavat sen maasta ja vievät mukanaan. Sillä katso, ei mitään kunnioitusta heissä ole entisyyden juhlallisia muistomerkkejä kohtaan, vaan he hävittävät, eivätkä säästä, minne vain tullevatkin.
Joosefista tuli rikas, etevä ja voimallinen mies – piplian mukaan "koko Egyptin maan herra". Joosef oli valtakunnan todellinen kuningas, voima ja järki, vaikka arvo oli faaraon. Joosef on yksi vanhan testamentin todella suuria miehiä. Ja hän oli, Esauta lukuunottamatta, jaloin ja miehuullisin. Miksemme sanoisi hyvää sanaa ruhtinaallisen beduiininkin puolesta? Ainoa rikos, josta häntä voidaan syyttää, oli se, että hän oli onneton. Miksi kaikki kiittävät Joosefin suurisydämistä jaloutta julmia veljiään kohtaan säästämättä ylistyssanoja, mutta heittävät vain vastahakoisesti kiitoksen luupalan Esaulle, joka, vielä ylevämmin kohteli häntä vääryyttänyttä veljeä? Jaakob käytti hyväkseen Esaun ankaraa nälkää riistääkseen häneltä esikoisoikeuden ja sen suuren kunnian ja arvon, joka tähän asemaan kuului. Petoksella ja valheella hän riisti häneltä heidän isänsä siunauksen. Hän teki hänestä vieraan omassa kodissaan, vaeltajan. Mutta kun kaksikymmentä vuotta oli kulunut ja Jaakob kohtasi Esaun ja pelosta vapisten lankesi hänen jalkainsa juureen ja surkeasti kerjäsi, että tämä antaisi hänelle anteeksi, vaikka hän oli niin hyvin ansainnut rangaistuksen, niin mitä teki tuo uljas raakalainen? Lankesi hänen kaulaansa ja syleili häntä! Kun Jaakob, joka oli kykenemätön käsittämään luonteen jaloutta – vielä epäili, vielä pelkäsi ja tahtoi "löytää armon herransa luona" tarjoamalla hänelle lahjukseksi karjaa, niin mitä sanoi tuo uhkea erämaan poika?
"Ei, minulla on kylliksi, veljeni. Pidä itse mitä sinulla on!"
Esau tapasi Jaakobin rikkaana, vaimojen ja lasten rakastamana, ja matkustaen suurella loistolla palvelijoineen, karjoineen ja kameeleineen – mutta itse hän vielä oli halpa erämaan kiertäjä, joksi tämä veli oli hänet tehnyt.
Kolmentoista vuoden päästä, joiden kuluessa oli suuria tapahtunut, tulivat veljet, jotka olivat Joosefille niin paljon vääryyttä tehneet, vieraina vieraaseen maahan, nälkäisinä ja nöyrinä, ostamaan "vähän ruokaa", ja tuotuina erääseen palatsiin ja syytettyinä rikoksesta he sen omistajaksi huomasivatkin veljensä, jolle he olivat vääryyttä tehneet. He olivat vapisevia kerjäläisiä – hän mahtavan valtakunnan herra! Olisiko maailmassa toista Joosefia, joka jättäisi käyttämättä tämmöisen tilaisuuden maksaa samalla mitalla? Kenelle annamme ensi sijan – hylätylle Esaulleko, joka antoi anteeksi rikkaalle Jaakobille, vaiko Joosefille, joka kuninkaan valtaistuimella antoi anteeksi repaleisille vapisijoille, joiden onnekas konnantyö oli hänet sille kohottanut?
Juuri ennen kuin tulimme Joosefin kaivolle, olimme kohonneet mäelle ja tuolla, muutaman mailin päässä edessäpäin, ainoankaan puun tai pensaan näköalaa häiritsemättä, oli kuuluisuus, josta miljoonat uskonhartaat maailman etäisissä maissa olisivat antaneet puolen omaisuudestaan – Galilean pyhä meri!
Emme sen vuoksi viipyneet kaivolla kuin lyhyen ajan. Lepuutimme hevosiamme ja lepäsimme itsekin ja tunsimme muutaman minuutin ajan vanhain rakennusten siunattua varjoa. Meiltä oli loppunut vesi, mutta ne pari kolme uhkaavan näköistä arabialaista, jotka pitkine pyssyineen vetelehtivät paikalla, väittivät, ettei vettä ole heillä eikä koko lähiseudussa. He tiesivät, että kaivossa oli vähän suolansekaista vettä, mutta he pitivät niin suuressa arvossa paikkaa, jonka heidän esi-isänsä vankeus oli pyhittänyt, etteivät he halunneet nähdä kristityn koirankaan siitä juovan. Mutta Ferguson sitoi yhteen riepuja ja käsiliinoja, kunnes niistä tuli niin pitkä köysi, että se ulottui pohjaan saakka, ja me joimme ja sitten ratsastimme edelleen. Ja lyhyen ajan kuluttua laskeusimme satulasta näille rannoille, jotka Vapahtajan jalat ovat tehneet pyhäksi maaksi.
Puolenpäivän aikaan uimme Galilean meressä – se oli autuaallinen nautinto tässä polttavassa ilmastossa – ja sitten söimme lunshimme laiminlyödyn vanhan viikunapuun alla lähteen luona, jota sanotaan Ain-et-Tiniksi, satakunnan askelta raunioiksi rauenneesta Kapernaumista. Jokaista pienintäkin puroa, joka tässä maan puolessa tihkuu hiekasta ja kallionraoista, nimitetään komeasti "lähteeksi" ja ihmiset, jotka tuntevat Hudsonin, suuret järvet ja Missisippin, joutuvat haltioihinsa niitä ihaillessaan ja tyhjentävät runosuonensa kuiviin sommitellakseen säkeitä niiden ylistykseksi. Jos koottaisiin kirjaan kaikki se runous ja hölynpöly, mitä on vuodatettu tämän seudun lähteille ja maisemille, tulisi siitä poltettavaksi mitä arvokkain nide.
Lunshin aikana seuramme pyhiinvaeltaja-intoilijoilla, joiden sydän oli ollut niin kevyt, jotka aina siitä, kun jalkamme koskettivat pyhää maata, olivat olleet niin onnelliset, että tuskin saattoivat syödä, oli suuri hätä päästä haahteen ja omakohtaisesti purjehtia sillä samalla vedellä, joka kerran oli apostolien alusta kantanut. Heidän hätänsä kasvoi ja innostuksensa yltyi hetki hetkeltä, kunnes pelkoni alkoi herätä ja aloin epäillä, että he nykyisessä mielentilassaan mistään välittämättä ryntäisivät kumoon kaikki järjellisyyden teljet ja ostaisivat kokonaisen laivaston haaksia, millä purjehtia, sen sijaan että vuokraisivat yhden ainoan yhdeksi tunniksi, kuten vaatimattomain ihmisten tapa on. Minä vapisin ajatellessani, kuinka tuhoisaksi tämän päivän hommat saattaisivat käydä kukkaroillemme. En voinut olla pahoin aavistuksin ajattelematta sitä hillitöntä kiihkoa, joka voi saada keski-ikäisetkin miehet unohtamaan itsensä ja antautumaan ylellisyyteen maistaessaan ensi kerran houkuttelevaa mielettömyyttä. Enkä kuitenkaan tuntenut olevani oikeutettu hämmästymään sitä asiain tilaa, joka tuotti minulle niin paljon huolta. Näitä miehiä oli lapsuudesta saakka opetettu kunnioittamaan, melkeinpä jumaloimaan niitä pyhiä paikkoja, joilla heidän katseensa nyt lepäsi. Monen monta vuotta oli juuri tämä taulu väikkynyt heidän mielikuvituksessaan, päivin ja öin elänyt heidän unissaan. Seisoa sen edessä omassa lihassaan – nähdä se kuten he nyt sen näkivät – purjehtia tällä pyhitetyllä merellä ja suudella sitä pyhää maata, joka sitä ympäröi, nämä olivat ne kaihot, joita he olivat hemmotelleet mielessään yhden sukupolven viivyttelevine vuodenaikoineen hitaasti kuluessa ja jättäessä ryppynsä heidän kasvoihinsa, härmänsä heidän hiuksiinsa. Katsellakseen tätä kuvaa ja purjehtiakseen tällä merellä he olivat jättäneet kotinsa ja rakkaansa ja matkustaneet niin monet tuhannet mailit väsymystä ja harmia kokien. Oliko ihme, että arkivarovaisuuden alhainen järkeily kalpenisi heidän ihanan toivonsa rinnalla, joka oli kypsyytensä täydessä loistossa? Antaa heidän tuhlata miljooneja! sanoin – kuka puhuu rahasta tämmöisenä hetkenä?
Tässä mielentilassa seurasin niin nopeaan kuin taisin pyhiinvaeltajain innostuneita askelia ja tulin järven rantaan ja paisutin hatullani ja äänelläni sitä rajua hohoijausta, jota he luikkasivat rannasta lähteneen "haaksen" jälkeen. Menestys oli täydellinen. Meren ahertajat kääntyivät maata kohti ja laskivat aluksensa rantaan. Iloa loistivat kaikki kasvot.
"Kuinka paljon? – kysykää häneltä, Ferguson, kuinka paljon! – Kuinka paljon meistä kaikista – kahdeksasta ja teistä – Bethsaidaan, tuonne noin, ja Jordanin suuhun ja siihen paikkaan, kussa siat juoksivat mereen – sukkelaan! – ja me tahdomme kulkea rantoja pitkin kaikkialle! – kaikkialle! – Koko päivän! – minä voisin purjehtia vaikka vuoden näillä vesillä! – ja kertokaa hänelle, että poikkeamme Magdalaan ja päätämme retken Tiberiaassa! – kysykää kuinka paljon? – vaikka mitä – kuinka paljon tahansa! – kertokaa hänelle, ettemme välitä siitä, paljonko maksaa!" (Minä sanoin itsekseni, että kyllä tiedän, mitä siitä tulee.)
Ferguson – (kääntäen) – "hän sanoo kaksi napoleonia – kahdeksan dollaria."
Yksi tai pari naamaa venyi. Sitten paussi.
"Liian paljon! – annamme yhden!"
En koskaan tule tietämään, miten se tapahtui – minua vielä pöyristyttää ajatellessani, kuinka paikka on ihmeille altis – mutta minusta näytti, että ajattomassa ajassa haaksi oli kahdenkymmenen askeleen päässä rannasta ja kiiti pois kuin säikäytetty otus! Kahdeksan noloa Jumalan luomaa seisoi rannalla ja oo, ajatelkaa sitä! tämä – tämä – kaiken tuon ylivoimaisen innostuksen jälkeen! Ah, mikä häpeällinen, häpeällinen loppu semmoisen sopimattoman kerskailun jälkeen! Se muistutti liian paljon tuota "annas kun saan hänet käsiini!" ja sitä seuraavaa varovaista "kaksi teistä pitelemään häntä – yksi pidelköön minua."
Leirissä paikalla alkoi valitus ja hammasten kiristely. Tarjottiin ne kaksi napoleonia – enemmänkin jos tarpeellista – ja pyhiinvaeltajat ja dragomaanit huusivat äänensä käheäksi rukoillessaan poistuvia haaksimiehiä palaamaan takaisin. Mutta tyynesti he menivät menojaan eivätkä sen koommin välittäneet pyhiinvaeltajista, jotka olivat koko elämänsä toivotelleet saavansa kerran purjehtia Galilean pyhällä vedellä ja kuunnella sen pyhiä tarinoita aaltojen kuiskeessa ja jotka olivat matkustaneet lukemattomia penikulmia sitä varten ja – sitten päättivät, että hinta oli liian korkea. Nenäkkäät muhammedilaiset arabit, että uskaltavatkin ajatella moista toiseen uskoon kuuluvista kunnon miehistä!
Niin, mutta ei ollut muuta neuvoa kuin tyytyä vaan ja luopua ilosta purjehtia Genetsaretilla, jonka suloutta nauttimaan oli tultu aina maapallon toiselta puolelta saakka. Siihen aikaan, jolloin Vapahtaja täällä opetti, oli rannikon kalastajilla paljon veneitä – mutta nyt ovat sekä veneet että kalastajat menneet. Ja kahdeksantoista vuosisataa takaperin oli vanhalla Joosefilla tällä vedellä sotalaivasto – satakolmekymmentä uljasta venettä – mutta nekin ovat olleet ja menneet, eikä merkkiäkään niistä ole jäänyt. Täällä ei enää vesillä taistella ja Galilean koko kauppalaivastoon kuuluu vain kaksi alusta, jotka ovat aivan samanlaisia kuin opetuslastenkin käyttämät pienet haahdet. Toisen olimme auttamattomasti menettäneet, toinen oli monen mailin päässä, eikä sen luo kantanut mikään ääni. Me siis nousimme hevosten selkään ja ratsastimme julmistuneina edelleen Magdalaan, laukkaillen pitkin veden parrasta, kun ei ollut keinoja, millä päästä sen yli.
Kuinka pyhiinvaeltajat sättivät toisiaan! Jokainen syytti toistaan ja jokainen vuorostaan kielsi syyllisyytensä. Syntiset eivät puhuneet sanaakaan – lievinkin iva olisi voinut tämmöisellä hetkellä olla vaarallinen. Syntiset, joita on pidetty alamaisuudessa ja joille on esitetty ylentäviä esimerkkejä, jotka ovat saaneet kärsiä niin monet luennot, ja joita on niin ojenneltu siveydessä ja varovaisuudessa ja vakavuudessa ja halvan kielenkäytön hillitsemisessä, ja joita on niin ahdistettu olemaan aina moitteettomat ja erehtymättä käyttäytymään kiitettävästi, että lopulta elämä on käynyt heille rasitukseksi, tämmöiset syntiset eivät semmoisella hetkellä jätättelisi pyhiinvaeltajain jälkeen salassa toisilleen iskeäkseen silmää ja iloitakseen ja tehdäkseen muita samanlaisia rikoksia – sillä se ei juolahtaisi heidän mieleensä. Muutoin kyllä. Mutta he tekivät sen kumminkin – ja heille niinikään teki niin mahdottoman hyvää kuulla pyhiinvaeltajani haukkuvan toisiaan. Me soimme itsellemme halpamaisen tyydytyksen nähdessämme heidän aina vähän väliä alkavan toran koska se osoitti, että he sittenkin olivat vain kurjia ihmisparkoja niinkuin mekin.
Me siis kaikki ratsastimme alas Magdalaan hammasten kiristelyn vuoroin kiihtyessä ja heikentyessä, ja karkeat sanat häiritsivät Galilean pyhää rauhaa.
Jottei joku ehkä luulisi minun puhuvan ilkeämielisyydestä puhuessani näin pyhiinvaeltajista, tahdon kaikessa totuudessa vakuuttaa, ettei asian laita ole se. Minä en kuuntelisi semmoisten miesten luennoita, joista en pitäisi tai joita en kunnioittaisi. Eikä kukaan näistä voi väittää, että minä koskaan epäystävällisesti otin vastaan heidän opetuksensa, taikka osoitin levottomuutta tämän kurituksen alaisena, taikka etten koettanut hyötyä siitä mitä he minulle sanoivat. He ovat parempia miehiä kuin minä. Voin sanoa tämän rehellisesti. Ja he ovat minun hyviä ystäviänikin – ja sitäpaitsi, elleivät he sietäisi silloin tällöin hieman muokkausta painetussa sanassa, niin miksi lähtivät he minun kanssani? He tunsivat minut. He tiesivät minun anteliaisuuteni – että minä mielelläni suon sekä annettavan että otettavan – kun minä olen antamassa ja muut ottamassa. Kun eräs heistä uhkasi jättää minut Damaskoon minun koleraan sairastuttuani, ei hän todella aikonut tehdä niin – minä tiedän hänen kiihkeän luontonsa ja kuinka hyvät impulssit sen alla piilevät. Ja enkö kuullut Churchin, erään toisen pyhiinvaeltajan, sanovan, ettei hän välittänyt siitä, kuka lähtisi tai kuka jäisi, hän jäisi minun luokseni, kunnes kävelisin Damaskosta omilla jaloillani taikka minut arkussa kannettaisiin, vaikkapa siihen kuluisi vuosi? Ja erotanko minä luvusta Churchin koskaan heitä pehmitellessäni? – ja onko luultavaa, että minä hänestä puhuisin ilkeämielisesti? Haluan vain vähän muokata heitä, heidän terveydekseen, siinä kaikki.
Olimme jättäneet Kapernaumin taaksemme. Se oli kaikki muodottomana rauniona. Se ei mitenkään muistuttanut kaupunkia, eikä siinä ollut mitään, josta olisi voinut päättää, että se oli koskaan ollutkaan kaupunki. Mutta vaikka se olikin niin autio ja asumaton, oli se kuitenkin kuuluisaa maata. Siitä versosi se kristinuskon puu, jonka leveät haarat nykyään varjostavat niin monta etäistä maata. Kun paholainen oli erämaassa kiusannut Kristusta, tuli Kristus tänne ja alkoi opettaa. Ja niinä kolmena tai neljänä vuotena, jotka hän sen jälkeen eli, oli tämä paikka melkein kokonaan hänen kotinsa. Hän alkoi parantaa sairaita ja hänen maineensa pian levisi niin laajalle, että sairaita tuli Syyriasta ja Jordanin takaa ja Jerusalemistakin, monen päivämatkan päästä, saamaan parannusta. Täällä hän paransi sadanpäämiehen palvelijan ja Pietarin anopin ja paljon rampoja ja sokeita ja pirun riivaamia ihmisiä. Ja täällä hän niinikään herätti kuolleista Jairuksen tyttären. Hän astui opetuslapsineen haahteen, ja kun he keskellä myrskyä herättivät hänet unestaan, tyynnytti hän tuulet ja vaivutti lepoon pauhaavan veden äänellään. Hän kulki toiselle puolelle, jonne oli muutaman mailin matka, ja vapautti kaksi miestä perkeleistä, jotka menivät sikolaumaan. Palattuaan hän kutsui Matteuksen verojen kannosta, paransi muutamia sairaita ja herätti pahennusta syömällä publikaanien ja syntisten kanssa. Sitten hän kulki parannellen ja opettaen kautta Galilean ja kävi Tyyrossa ja Sidonissakin. Hän valitsi kaksitoista opetuslasta ja lähetti ne ulos uutta evankeliumia saarnaamaan. Hän teki voimatekoja Betsaidassa ja Korasinissa – nämä kylät olivat parin kolmen mailin päässä Kapernaumista. Lähellä toista näistä kylistä otaksutaan saadun se ihmeellinen kalansaalis ja lähellä toista hän autiossa paikassa ihmeellisellä tavalla muutamalla leivällä ja kalalla ruokki tuhansia. Hän kirosi molemmat kaupungit ja Kapernaumin samoin siitä, etteivät ne katuneet, vaikka hän oli niin suuria voimatekoja tehnyt niissä, ja ennusti niitä vastaan. Ne ovat nyt kaikki raunioina – joka seikka pyhiinvaeltajille tuottaa suuren tyydytyksen, sillä, kuten tavallista, sovelluttavat he jumalten ikuiset sanat tämän maan katoaviin asioihin. Luultavampaa on, että Kristus tarkoitti kansaa, eikä sen kehnoja hökkelikyliä. Hän sanoi, että heidän kävisi huonosti "tuomiopäivänä" – mutta mitä yhteyttä on kurahökkeleillä tuomiopäivän kanssa? Ennustus ei vähääkään kärsisi – se ei todistaisi sitä vastaan sen enempää kuin sen puolestakaan – vaikka nämä kaupungit nyt olisivatkin uhkeita suurkaupunkeja, eivätkä vain katoavia raunioita. Kristus kävi Magdalassa, joka on lähellä Kapernaumia, ja hän kävi myös Kesarea Filippissä. Hän kävi vanhassa kodissaan Nasaretissa ja tapasi veljensä Jooseen ja Juudaan ja Jaakobin ja Simonin – nämä henkilöt, joista joskus luulisi kuulevan puhuttavan, koska ne olivat Jeesuksen Kristuksen veljiä, mutta kuka on milloinkaan nähnyt heidän nimiään sanomalehdessä tai kuullut niitä saarnastuolista? Kuka kysyy, minkälaisia nuorukaisia he olivat, makasivatko he Jeesuksen kanssa, leikkivätkö, teuhasivatko hänen kanssaan, riitelivätkö hänen kanssaan leluista ja vähäpätöisistä esineistä, löivätkö häntä, aavistamatta, kuka hän oli? Kuka kyselee, mitä he ajattelivat nähdessään hänen palaavan Nasaretiin kuuluisana ja katsellessaan pitkään hänen vieraantuneihin kasvoihinsa, ollakseen varmat, ja sitten sanoessaan: "Tämä on Jeesus?" Ken arvailee, mitä heidän mielessään liikkui, kun he näkivät tämän veljen (joka heille oli vain veli, kuinka paljon hän muille olikin salaperäinen vieras ja jumala, joka oli pilvien yläpuolella katsellut Jumalaa kasvoista kasvoihin) tekevän kummia ihmeitä hämmästyneiden ihmisjoukkojen nähden? Kuka ihmettelee, mahtoivatko Jeesuksen veljet kutsua häntä kotia kerallaan ja sanoa hänelle, että hänen äitinsä ja sisarensa surivat hänen pitkällistä poissaoloaan ja hurmaantuisivat ilosta, jos jälleen näkisivät hänen kasvonsa? Kuka maailmassa ajatuksellakaan muistaa Jeesuksen sisaria? – kuitenkin hänellä oli sisaria. Ja varmaan hän usein muisteli heitä, kun vieraat häntä pahoin kohtelivat, kun hän oli kodittomana ja sanoi, ettei hänellä ollut "kuhun päänsä kallistaisi", kun kaikki hänet hylkäsivät, Pietarikin, ja hän seisoi yksin vihamiestensä keskellä.
Kristus teki Nasaretissa vähän ihmeitä ja viipyi siellä vain lyhyen ajan. Kansa sanoi: "Tämäkö Jumalan poika! Hänen isänsähän on vain puuseppä. Me tunnemme perheen. Näemme sen joka päivä. Eivätkö hänen veljiensä nimet ole ne ja ne ja hänen sisartensa ne ja ne ja eikö hänen äitinsä ole se henkilö, jota sanotaan Mariaksi? Tämä on mahdotonta." Hän ei kironnut kotiaan, mutta hän karisti sen tomut jaloistaan ja lähti pois.
Kapernaum on tämän pienen meren reunassa kiinni pienellä, ehkä viiden mailin pituisella ja mailin tai parin levyisellä lakeudella. Tällä lakeudella on kohtuullinen oleanderikoristelu ja nämä oleanderit näyttävät sitä paremmilta, kun niiden vastakohtana ympärillä on paljaita kukkuloita ja ulvovia erämaita, mutta eivät ne ole niin hurmaavan kauniita kuin miksi kirjat niitä maalailevat. Joka pysyy rauhallisena ja päättäväisenä, voi katsella niiden somuutta ja säilyttää järkensä.
Kaikkein hämmästyttävimpiä asioita, mitä vielä olemme tulleet huomanneeksi, on sen maanpaikan tavaton pienuus, josta kristinuskon nykyään niin rehoittava kasvi on versonut. Pisin matka, mitä Vapahtajamme koskaan kulki, oli täältä Jerusalemiin – noin satakunta tai satakaksikymmentä mailia. Sen jälkeen pisin oli täältä Sidoniin – noin kuusi- tai seitsemänkymmentä mailia. Amerikkalaisten etäisyyskäsitteiden mukaan luulisi niiden paikkain, jotka Kristuksen läsnäolon vuoksi ovat tulleet erikoisen kuuluiksi, olevan verraten kaukana toisistaan, mutta sen sijaan ne ovatkin täällä melkein näkyvissä kaikki, tykin kantomatkan päässä Kapernaumista. Jos jätämme luvusta pois kaksi tai kolme lyhyttä matkaa, vietti Vapahtaja elämänsä, saarnasi evankeliuminsa ja teki ihmeensä alueella, joka ei ollut tavallista amerikkalaista kauntia laajempi. Töin tuskin kykenen käsittämään tätä ällistyttävää tosiasiaa. Kuinka se matkamiestä rasittaa, kun hänen jokaista paria kolmea mailia kohti täytyy lukea sata sivua historiaa – sillä totisesti ovat Palestiinan kuuluisat paikat näin lähekkäin! Kuinka väsyttävästi, kuinka päätä pyöryttävästi niitä vilisee tiellämme!
Aikanaan saavuimme sitten Magdalan vanhaan kylään.
