Sadece LitRes`te okuyun

Kitap dosya olarak indirilemez ancak uygulamamız üzerinden veya online olarak web sitemizden okunabilir.

Kitabı oku: «Jenkkejä maailmalla II», sayfa 12

Yazı tipi:

XVII LUKU

Omituisia taide- ja rakennustaide-jäännöksiä – Pyhiinvaeltajain julkinen vastaanotto – Maria Magdaleenan talo – Tiberias ja sen omituiset asukkaat – Galilean pyhä meri – Galilea yöllä.

Magdala ei ole mikään kaunis paikka. Se on kauttaaltaan syyrialainen, mikä tietää, että se on kauttaaltaan ruma ja ahdas, likainen, epämukava ja törkyinen – juuri samanlainen kaupunki kuin tämän maan kaupungit Aatamin ajoista saakka, kuten kaikki kirjoittajat ovat koettaneet kovalla työllä osoittaa ja siinä onnistuneetkin. Magdalan katujen leveys on siinä kolmen ja kuuden jalan välimailla ja ne haisevat saastalta. Talojen korkeus on viidestä seitsemään jalkaan ja kaikki on rakennettu saman mielivaltaisen suunnitelman mukaan – ja se on pakkalaatikon iloton muoto. Seiniin on sivelty sileätä valkoista laastia, ja ne on aistikkaasti freskoiltu sekä ylhäältä että alaalta kameelinlantakiekoilla, joita on ripustettu kuivamaan. Tästä rakennus saa romanttisen ulkomuodon, ikäänkuin se olisi ammuttu reikiin tykinkuulilla, ja se tekee talon kovin sotaisen näköiseksi. Laa'alla, saviruukilla silatulla katolla on koristuksina maalauksellisia freskoainespinoja, jotka perinpohjin kuivuttuaan ja valmistuttuaan on asetettu sinne ollakseen lähellä, kun niitä tarvitaan polttopuiksi. Palestiinassa ei ole asiaksi asti minkäänlaista puutavaraa – ei vähääkään poltettavaksi, eikä siellä ole kivihiilikaivoksiakaan. Syyrialaisessa majassa ei ole akkunoita eikä savupiippuja. Lukiessani, että vuoteen omana maannut sairas vaimo talutettiin Kapernaumissa erääseen taloon katon kautta, että hän saisi tavata Vapahtajan, kuvittelin aina mielessäni kolmenkertaista taloa ja ihmettelin, kun he eivät katkaisseet hänen kaulaansa tässä kummassa kokeessa. Nyt kuitenkin käsitän, että he olisivat vallan hyvin voineet ottaa hänen kantapäistään kiinni ja nakata hänet puhtaasti koko talon yli, eikä se olisi hyvinkään paljoa hänen rauhaansa häirinnyt. Palestiina ei ole niistä ajoista tapoihinsa, tottumuksiinsa, rakennuksiinsa eikä väestöönsä nähden paljoakaan muuttunut.

Ei ainoatakaan sielua ollut näkyvissä meidän Magdalaan ratsastaessamme. Mutta hevosten kavioiden kapse havautti typerät asukkaat ja kaikki työntäysivät ulos – ukot ja akat, pojat ja tytöt, sokeat, hullut ja rammat, kaikki repaleisissa, ryvettyneissä, vähissä vaatteissaan ja kaikki olivat parantumattomia kerjäläisiä luonnostaan, vaistoltaan ja kasvatukseltaan. Kuinka niitä hyöri ja pyöri! Kuinka ne näyttelivät haavojaan ja paiseitaan ja surkeasti osoittelivat taudin rikkomia vääntyneitä jäseniään ja rukoilevilla silmillään kerjäsivät almua! Me olimme herättäneet toiveita, joita emme voineet tyydyttää. Niitä riippui hevosten hännissä, piteli kiinni niiden harjoista ja jalustimista, tunkeili yhä lähemmäksi joka puolelta välittämättä vaarallisista kavioista – ja kuin välipuheen mukaan puhkesi heidän uskottomista kurkuistaan yht'aikaa hurja, korvia vihlova huuto: "Hauatshi, bakshiish! hauatshi, bakshiish! hauatshi, bakshiish! hauatshi, bakshiish! hauatshi bakshiish! bakshiish!" En koskaan ole ennen ollut mokomassa myrskyssä.

Maksaessamme bakshiishia kipeäsilmäisille lapsille ja ruskeille iloisille tytöille, joilla oli ilkeästi tatuoidut huulet ja leuka, kuljimme jonossa kaupungin läpi, kunnes tulimme pihaan, jossa oli haitaksi asti okapensaita ja roomalaisen näköiset rauniot, ja tämä muka oli Pyhän Maria Magdaleenan, Jeesuksen ystävän ja seuralaisen todellinen asumus. Opas uskoi sen ja niin tein minäkin. Mitäs muuta olisinkaan voinut, kun talo oli aivan nenäni edessä selkeänä kuin päivä. Pyhiinvaeltajat repivät osan etuseinästä muistoesineiksi, niinkuin heidän kunnioitettava tapansa on, ja sitten lähdimme matkaan.

Olemme nyt leiriytyneinä tähän paikkaan, heti Tiberiaan muurien sisäpuolelle. Menimme kaupunkiin ennen yön tuloa ja katselimme kansaa – taloista emme suuria välittäneet. Asukkaita on paras katsella matkan päästä. Ne ovat erikoisen huonon näköisiä juutalaisia, arabialaisia ja neekereitä. Lika ja köyhyys ovat Tiberiaan ylpeys. Nuoret naiset pujottelevat myötäjäisensä vahvaan rautalankaan, joka päälaelta kaartuu alas leukaan – kaikki turkkilaiset hopearahat, mitä ovat saaneet kokoonhaalituksi tai perineet. Useimmat näistä tytöistä eivät ole rikkaita, mutta muutamille harvoille onnetar on ollut sangen suosiollinen. Näin siellä perijättäriä, joiden arvo oli – niin, enkö uskaltane sanoa puolikymmentä dollaria. Mutta semmoiset tapaukset olivat harvinaisia. Kun satutte semmoisen kohtaamaan, kohtelee hän tietenkin teitä arvonsa tuntevasti. Hän ei pyydä bakshiishia. Ei hän edes suvaitse liian suurta tuttavallisuutta. Muutamat ihmiset eivät kestä rikkautta.

Meille sanottiin, että ne pitkänenäiset, hontelot, vatsatautiset kuvatukset, joilla oli päässään se sanoin kuvaamaton hattu ja kummankin korvan edustalla roikkuva pitkä suortuva, olivat niitä vanhoja, meille kaikille tuttuja, omahyväisiä farisealaisia, joista olemme raamatussa lukeneet. Siltä he tosiaan näyttivät. Paljaasta yleisestä mallista päättäen ja ilman minkäänlaisia muita tietoja saattaisi helpostikin epäillä, että omahyväisyys on heidän erikoisuutensa.

Olen useista kirjoista poiminut Tiberiaasta tietoja. Sen rakensi Herodes Antipas, Johannes Kastajan murhaaja, ja nimensä se sai keisari Tiberiuksesta. Samalla paikalla oli luultavasti sitä ennen kaukana muinaisuudessa melkoisen hyvin rakennettu kaupunki, kuten kautta Tiberiaan ja pitkin järven rantaa etelän puolella tavattavat kauniit porfyyripylväätkin todistavat. Pylväät olivat aikoinaan uurteelliset, mutta vaikka kivi on melkein raudan kovuista, ovat uurteet miltei kokonaan kuluneet pois. Pylväät ovat pienet kooltaan ja epäilemättä rakennukset, joita ne kaunistivat, olivat pikemmin huomattavat siroutensa kuin suuruutensa puolesta. Nykyinen kaupunki – Tiberias – mainitaan uudessa testamentissa, vanhassa ei ensinkään.

Sanhedrin kokoontui täällä viimeksi, ja kolmesataa vuotta Tiberias oli Palestiinassa juutalaisten pääkaupunki. Se on yksi israelilaisten neljästä pyhästä kaupungista ja se on heille samaa kuin muhammedilaisille Mekka ja Jerusalem kristityille. Moni oppinut ja kuuluisa juutalainen rabbiini on siellä asunut ja lepää siellä haudattuna, ja lähellä heitä lepää viisikolmattatuhatta heidän uskontokuntaansa kuuluvaa, jotka ovat kaukaa tulleet ollakseen heidän läheisyydessään eläessään ja levätäkseen heidän rinnallaan kuoltuaan. Kuulu rabbi Ben Israel vietti täällä kolme vuotta kolmannen vuosisadan alkupuolella. Nyt hän on kuollut.

Galilean kuulu meri ei ole Tahoe [Mittaan kaikki järvet Tahoen mukaan osaksi koska tunnen sen paremmin kuin muut, osaksi kun niin syvästi sitä ihailen ja olen siitä säilyttänyt niin viehättäviä muistoja. Niinpä on minun melkein mahdoton puhua järvistä mainitsematta sitäkin. M.T.] järven kokoinen likimainkaan – se on siitä vain kaksi kolmannesta jotenkin tarkkaan. Ja kauneudesta puhuen ei tämä järvi ole Tahoen rinnalla enempää kuin puolipäiväpiiri sateenkaareen verrattuna. Tämän lammen sameasta vedestä ei käy puhuminenkaan Tahoen hohtavan kirkkauden rinnalla. Nämä matalat, paljaiksi ajellut, keltaiset kallio- ja hiekkamäet, joilta niin kokonaan puuttuu perspektiiviä, eivät ole mitään niiden yleväin huippujen rinnalla, jotka seinänä ympäröivät Tahoea ja joiden särmäisillä, rotkoisilla rintamilla komeat petäjiköt näyttävät yhä pienenevän ja pienenevän, kuta korkeammalle kiipeävät, kunnes ne ikuisen lumen rajoille saapuessaan näyttävät olevan vain varpuja ja pensaita. Äänettömyys ja autius vaanivat Tahoen yllä ja äänettömyys ja autius vaanivat niinikään tällä Genesaretin järvellä. Mutta edellisen autius on saman verran rattoisaa ja tenhoavaa kuin jälkimmäisen kaameata ja vieroittavaa.

Aamulla varhain katselen päivänkoiton ja pimeyden äänetöntä taistelua Tahoen vesillä tyynellä mielenkiinnolla. Mutta kun varjot vastahakoisesti väistyvät ja rannan kauneudet toinen toisensa jälkeen kehittyvät puolenpäivän täyteen loistoon, kun leveät kaistaleet sinistä, viheriää ja valkoista vyöttävät hiljaisen pinnan reunain ja keskustan puolitiessä, kun veltostuttavana kesäiltapäivänä makaan veneessäni kaukana siellä, missä syvän veden musta sini alkaa, ja polttelen rauhan piippuani ja joutilaana lakinlitsini alta nyökyttelen etäisille huipuille ja lumilaikoille, kun vene ajelehtii rantaa kohti valkoiselle vedelle ja loikoilen sen partaalla ja tuntimääriä katselen alas kristallisyvyyksiin ja panen merkille kivennokareiden värin ja tarkastelen eväisiä sotajoukkoja, jotka jonossa kulkevat ohitseni sadan jalan syvyydessä, kun yöllä näen kuun ja tähdet, männyistä höyhenelliset vuorenselänteet nokkineen, uljaine esivuorineen, laajoine rosoisine tunturialoineen, joista kohoavat kaljut, kimaltelevat huiput, ja näen, kuinka kaikki suurenmoisesti kuvastuu järven kiilloitettuun peiliin runsaimpine, vienoimpine yksityiskohtineen, silloin aamun herättämä rauhallinen mielenkiinto asteittain varmasti syvenee ja syvenee, kunnes se lopulta saavuttaa korkeimpansa vastustamattomana lumouksena.

Se on autiutta, sillä rannalla ovat linnut ja oravat, vedessä kalat ainoat olennot, jotka sitä elostuttavat, mutta se ei ole semmoista autiutta, joka ikävystyttää. Tulkaa Galileaan sitä näkemään. Elleivät nämä asumattomat erämaat, nämä viheliäiset karuuden kummut, jotka eivät koskaan, koskaan, koskaan ravista auringon kirpeätä helotusta ulkopiirteiltään ja häivy ja himmene epämääräisiksi perspektiiveiksi, elleivät tuon Kapernaumin surulliset rauniot, tämä Tiberiaan torkkuva kylä kuusine haudankolkkoine palmutöyhtöineen, ellei tuo autio rinne, josta ihmeen siat juoksivat alas mereen ja epäilemättä pitivät parempana nielaista pirun tai kaksi ja hukuttaa itsensä kaupan päälle kuin elää kauemmin tämmöisessä maassa, ellei tuo pilvetön polttava taivas, tämä vakava, purjeeton, väritön järvi, joka lepää kellerväin kukkulainsa ja matalain jyrkkäin äyräittensä kehyksissä ja näyttää niin ilmeettömältä ja epärunolliselta (jättäen luvusta pois sen ylevän historian) kuin jokin kristikunnan suurkaupunkivesisäiliö – elleivät nämä asiat ole omiaan laulamaan vaikka kenelle tuutulaulua, niin ei sitten mikään.

Mutta minun ei pitäisi esittää vain syyttäjäpuolen todistuksia ja jättää syytetyn puoli kuulematta. Wm. C. Grimes todistaa seuraavasti:

"Olimme ottaneet aluksen kulkeaksemme sillä toiselle rannalle. Meri oli vain kuutta mailia leveä. Mutta maiseman kauneutta en voi kyllin kiittää, enkä voi käsittää, missä niiden matkustajain silmät ovat olleet, jotka ovat järven näköaloja kuvanneet vähäpätöisiksi ja mielenkiintoa puuttuviksi. Sen ensimmäinen suuri luonteenpiirre on syvä syvänne, jonka pohjalla se on. Sen syvyys on kolmesta neljäänsataan jalkaan joka puolelta paitsi alapäästä, ja rantain jyrkkiä kaltaita, jotka ovat mitä vehmainta vihannuutta, vilkastuttavat vadit ja uomat, jotka kulkevat syvänteen rinteitä alas, muodostaen pimeitä rotkoja tai valoisia päivänpaisteisia laaksoja. Lähellä Tiberiasta nämä äyräät ovat kalliota, ja niissä näkyy vanhoja hautoja, joiden ovet antavat järvelle. Nuo vanhat valitsivat juhlallisia paikkoja haudoilleen, kuten ennen vanhaan egyptiläisetkin, ikäänkuin olisivat suunnitelleet, että Jumalan äänen herättäessä makaajat heti ulos astuessaan ja silmänsä avatessaan näkisivät edessään suurenmoisen kauniita maisemia. Idässä jylhät autiot vuoret ovat syvälle siniselle järvelle ihanana vastakohtana. Ja pohjoisen puolesta katselee Hermon ylevänä ja majesteettisena järvelle kohottaen valkoisen lakensa taivasta kohti ylpeänä siitä, että on nähnyt satain ihmispolvien lähtöaskeleet. Järven koillisrannalla oli yksinäinen puu, ja se on ainoa jonkun kokoinen puu, mitä järveltä näkyy, lukuun ottamatta Tiberiaan kaupungissa muutamia yksinäisiä palmuja, ja yksinäisyytensä johdosta tuo puu herättää enemmän huomiota kuin herättäisi kokonaine metsä. Kaikkiaan tämä näköala on juuri mitä Genesaretin maisemalta odottaisimme, mitä siltä toivoisimme, suurenmoisen kaunis, mutta levollinen ja rauhallinen. Itse vuoretkin ovat rauhallisia." (Hän varmaan on tottunut vuoriin, jotka hyppivät. M. T.)

Se on kekseliäästi laadittu kuvaus ja kerrassaan omiaan johtamaan harhaan. Mutta jos siitä karsitaan maali ja rimssut ja kukat, löytyy alta luuranko.

Tämän karsimisen jälkeen jää jälelle järvi, joka on kuutta mailia pitkä ja väritön. Äyräät ovat jyrkät ja viheriät, puuttuen pensaita, jotka lieventäisivät niiden yksitoikkoisuutta. Toisessa päässä on paljaita, ruman näköisiä kallioita, joissa on (melkein näkymättömiä) lokeroita, jotka lokerot eivät mitään vaikuta kuvaan. Itäpuolella "jylhiä autioita vuoria" (matalia autioita mäkiä, hänen olisi pitänyt sanoa), pohjoisessa vuori, jota sanotaan Hermoniksi ja jolla on lunta. Taulun omituisuus on "rauhallisuus", sen silmäänpistävin piirre yksi puu.

Ei mikään kekseliäisyys riittäisi tekemään tämmöistä taulua kauniiksi – omilla silmillä nähden.

Vaadin itselleni oikeuden korjata vääriä tietoja ja olen sen vuoksi yllä olevassa toiveessa korjannut veden värin. Genesaretin järven vedellä on hyvin haalea siniväri, jopa korkealtakin ja viiden mailin päästä nähden. Aivan vierestä nähden (todistaja purjehti järvellä) sitä tuskin voi sanoa siniseksi ensinkään, mitä sitten tummansiniseksi. Tahdon myös huomauttaa, en korjatakseni, vaan lausuakseni mielipiteeni, ettei Hermonin vuori suinkaan ole huomattava eikä maalauksellinen vuori, se on siksi liian lähellä melkein yhtä korkeita naapureita. Siinä kaikki. En soimaa sitä, että todistaja kiskoo vuoren neljänkymmenen viiden mailin päästä kohentamaan kysymyksessä olevaa maisemakuvaa, koska se on aivan paikallaan ja taulu todella on sen tarpeessa.

"C.W.E" (kirjassa "Pyhässä massa") todistaa seuraavasti:

"Kaunis järvi lepää Galilean mäkien povessa, keskellä sitä maata, jonka kerran omistivat Zebulon, Naftali, Asher ja Dan. Taivaan sini tunkeutuu järven syvyyksiin ja sen vesi on suloista ja viileää. Lännessä on leveitä hedelmällisiä lakeuksia, pohjoisessa kalliorannat asteittain kohoavat, kunnes kaukana etäisyydessä kumpuavat taivasta kohti Hermonin lumiset kukkulat. Idässä näkyvät auerhunnun läpi Perean ylävät tasangot, jotka juoksevat kohti rosoisia vuoria, jotka monia teitä johtavat mieltä kohti pyhää Jerusalemia. Kukkia kukoistaa tässä maallisessa paratiisissa, joka kerran oli huojuvista puista kauniina ja vihantana, laulavat linnut lumoavat korvan, turtturikyyhky viihdyttää suloisella kuherruksellaan, töyhtöleivo lähettää laulunsa kohti taivasta ja vakava, juhlallinen haikara herättää mielessä aatteita ja johdattaa sitä mietiskelyyn ja lepoon. Elämä oli täällä kerran idyllistä ja viehättävää. Täällä ei silloin ollut rikkaita, ei köyhiä, ei ylhäisiä eikä alhaisia. Se oli hyvän toimeentulon, yksinkertaisuuden ja kauneuden maailma. Nyt se on autiutta ja kurjuutta."

Tämä ei ole sattuva kuvaus. Se on kehnoin, mitä olen milloinkaan nähnyt. Huolellisen seikkaperäisesti se kuvaa sitä, mitä se sanoo "maalliseksi paratiisiksi", ja päättää sillä yllättävällä tiedolla, että tämä paratiisi on "autiuden ja kurjuuden näyttämö".

Olen täten esittänyt kaksi edustavaa esimerkkiä siitä, mitä useimmat kirjailijat näistä seuduista sanovat. Yksi sanoo: "Maiseman kauneutta en voi kyllin kiittää", ja sitten helkkyvillä korulauseilla verhoaa nähtävyyden, joka lähempää tarkastusta varten paljastettuna onkin vain vaatimaton vesisyvänne, joku verta vuorista autiutta ja yksi puu. Toinen, koetettuaan mitä tunnollisimmin rakentaa samoista rakennusaineista maallisen paratiisin, lisäten vain "vakavan uhkean haikaran", pilaa kaikki, kun lopuksi vahingossa tunnustaa surkean totuuden.

Melkein joka kirja, mitä on Galileasta ja sen järvestä kirjoitettu, kuvaa maiseman kauniiksi. Ei – ei kuitenkaan aina niin suoraan. Toisinaan tahallaan luodaan se vaikutus, että se on kaunis, samalla kuin kirjoittaja kuitenkin koruttomasti sanoo, ettei se sitä olekaan. Mutta jos huolellisesti analysoidaan nämä kuvaukset, niin nähdään, etteivät ne ainekset, joista ne ovat sommitellut, itsessään ole kauniita ja ettei niitä voida yhdistelmiksikään koota, joita kannattaisi sanoa kauneiksi. Hartaus ja rakkaus, joka monessa kirjoittajassa asui näitä heidän kuvaamiaan maisemia kohtaan, kiihoittivat heidän mielikuvitustaan ja johtivat harhaan heidän arvostelunsa. Mutta kieltämättä ne miellyttävät perättömyydet, joita he kirjoittivat, silti olivat täynnään rehellistä vilpittömyyttä. Toiset kirjoittivat kuten kirjoittivat pelosta, että toisenlaisista kuvauksista ei pidettäisi: Toiset olivat teeskentelijöitä ja pettivät tahallaan. Jokainen heistä olisi kysyttynä oikopäätä sanonut, että oli aina oikein ja aina paras lausua julki totuus.

Joka tapauksessa he sanoisivat niin, elleivät hoksaisi, mihin suuntaan kysymys tähtää.

Mutta miks'ei tästä seudusta saisi sanoa totuutta? Onko totuus turmioksi? Onko sen milloinkaan tarvinnut kätkeä kasvojaan? Jumala teki Galilean meren ja sen ympärystän semmoiseksi kuin ne ovat. Onko herra Grimesin asia parantaa Hänen työtään?

Lukemaini kirjain äänensävystä olen varma siitä, että suuri osa niistä, jotka ovat tässä maassa menneinä vuosina käyneet, on presbyteriläisiä, ja nämä ovat tulleet hakemaan tukikohtia erikoiselle uskolleen. He ovat löytäneet presbyteriläisen Palestiinan ja he olivat jo mielessään päättäneet, etteivät muuta löytäisikään, vaikkeivät sitä uskonkiihkonsa sokeudessa ehkä tienneetkään. Toiset olivat baptisteja, jotka hakivat baptismille tukikohtia ja baptistista Palestiinaa. Toiset olivat katolilaisia, metodisteja, episkopaaleja, jotka kaikki hakivat kukin erikoiselle uskolleen tukea ja katolilaista, metodistista tai episkopaalista Palestiinaa. Luultavasti näiden miesten aikomukset ovat voineet olla kylläkin rehelliset, mutta he ovat olleet täynnään puolueellisuutta ja ennakkoluuloa, he ovat maahan tulleet valmiine mielipiteineen, eivätkä he enää voineet siitä kirjoittaa kiihkotta eivätkä puolueettomasti sen enempää kuin omasta vaimostaan ja lapsistaankaan. Meidän pyhiinvaeltajamme ovat tuoneet mukanaan hekin omat mielipiteensä. He ovat sen osoittaneet keskusteluissaan aina siitä pitäen kuin Beirutista lähdimme. Minä melkein voin valmiin lauseparsin sanoa, mitä he sanovat nähdessään Taborin, Nazarethin, Jerikon ja Jerusalemin – koska minulla, on ne kirjat, joista he lunttaavat ajatuksensa. Nuo kirjat sisältävät kuvauksia ja ylistysvirsiä ja vähemmät miehet kulkevat heidän jälkiään ja näkevät auktorin silmillä, eivät omillaan, ja puhuvat hänen kielellään. Se mitä nämä pyhiinvaeltajat sanoivat Kesarea Filippissä hämmästytti minua viisaudellaan. Löysin sen perästäpäin "Robinsonista". Se mitä he sanoivat Genesaretin avautuessa heidän nähtäväkseen, viehätti minua kauneudellaan. Olen löytänyt sen Thompsonin kirjasta "Maa ja kirja". He ovat monesti hyvin valituilla sanoilla, jotka eivät ole koskaan vaihdelleet, puhuneet siitä, kuinka he aikovat Bethelissä kallistaa väsyneen päänsä samoinkuin Jaakob ja sulkea hämärtyneet silmänsä ja ehkä uneksia enkeleistä, jotka laskeutuvat taivaasta tikapuilla. Se oli sangen somaa. Mutta lopulta olen keksinyt tuon väsyneen pään ja hämärtyneet silmät. He lainasivat aatteen – ja sanat – ja lauseen – ja välimerkit – Grimesistä. Kotia palattuaan pyhiinvaeltajamme eivät kuvaa Palestiina semmoisena kuin se näytti heistä, vaan semmoisena kuin se näytti Thompsonista ja Robinsonista ja Grimesistä – vaihdellen kukin värisävyjä oman uskonsa mukaan.

Pyhiinvaeltajat, synnintekijät ja arabialaiset ovat nyt kaikki makuulla ja leirissä vallitsee hiljaisuus. Työ on yksinäisyydessä ikävystyttävää. Viimeiset muutamat muistikkeeni kirjoitettuani olen puolen tuntia istunut telttani edessä. Yö on se aika, jolloin Galilea on nähtävä. Näiden kirkkaiden tähtien alla Genesaret ei ole vähääkään vastenmielinen. Nähdessäni tähtitarhojen kimaltelevilla kuvastuksillaan luovan valoläikkiä Genesaretin pinnalle kadun melkein, että ollenkaan olen nähnyt sitä päivän räikeässä helotuksessa. Sen historia ja aateyhteydet ovat jokaisen silmissä sen paras viehätys, mutta niiden kutoma lumo on heikko auringon armottomassa valossa. Silloin tuskin tunnemme siteitä. Ajatuksemme alati vaeltavat elämän käytännöllisiin puoliin eivätkä ota kiintyäkseen asioihin, jotka tuntuvat epämääräisiltä ja epätodellisilta. Mutta kun päivä on päättynyt, täytyy välinpitämättömimmänkin mielen viehättyä hiljaisen tähtivalon uinailevista vaikutelmista. Seudun vanhat muistot hiipivät hänen mieleensä ja kummittelevat hänen unissaan ja sitten hänen mielikuvituksensa kaikessa näkee ja kuulee yliluonnollista. Aaltojen lipatuksessa rannalla hän kuulee aaveiden airojen loisketta, yön salaisissa äänissä henkien puhetta, tuulen lauhassa henkäilyssä näkymättömien siipien suhinaa. Aavehaaksi on merellä, kahdenkymmenen vuosisadan vainajat nousevat esiin haudoistaan ja yötuulen valitusvirret kertoilevat jälleen vanhain unohdettujen aikain lauluja.

Tähtien valossa Galilealla ei ole muuta rajaa kuin taivaan avara piiri, se on silloin suurille tapauksille arvollinen näyttämö; arvollinen synnyinseutu uskonnolle, joka kykeni pelastamaan maailman; ja arvollinen sille mahtavalle Henkilölle, joka oli määrätty seisomaan tällä näyttämöllä ja julistamaan sen korkeita käskyjä. Mutta auringonvalossa täytyy sanoa: Niiden töittenkö vuoksi, joita tehtiin, niiden sanainko vuoksi, jotka lausuttiin tällä pienellä yhden mitan alalla kalliota ja hiekkaa kahdeksantoista vuosisataa takaperin, niidenkö vuoksi kellot tänä päivänä soivat meren etäisissä saarissa ja laajalta kautta maanosain, jotka vyöttävät valtavan pallomme ympäristöä?

Se on mahdollista käsittää vasta kun yö on salannut kaikki ristiriidat ja luonut näyttämön, joka on näin suuren draaman arvoinen.

Yaş sınırı:
12+
Litres'teki yayın tarihi:
13 ekim 2017
Hacim:
370 s. 1 illüstrasyon
Tercüman:
Telif hakkı:
Public Domain
Metin
Ortalama puan 5, 1 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Ses
Ortalama puan 4, 1 oylamaya göre
Ses
Ortalama puan 0, 0 oylamaya göre
Metin, ses formatı mevcut
Ortalama puan 5, 1 oylamaya göre
Metin, ses formatı mevcut
Ortalama puan 5, 4 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 5, 2 oylamaya göre
Metin
Ortalama puan 4,4, 9 oylamaya göre
Metin, ses formatı mevcut
Ortalama puan 4,4, 8 oylamaya göre