Kitabı oku: «Jenkkejä maailmalla II», sayfa 17

Seuraava paikka, johon opas meidät pyhässä kirkossa vei, oli eräs alttari, sille roomalaiselle soturille pyhitetty, joka kuului ristiinnaulitsemiseen järjestystä yllä pitämään lähetettyyn sotilasvartioon ja joka – temppelin esiripun revetessä sitä seuraavassa kammottavassa pimeydessä, Golgatan kallion maanjäristyksen johdosta haljetessa, taivaan tykistön jyristessä ja salamain kaameassa valossa kuolleiden kääreissään juostessa Jerusalemin kaduilla – vapisi pelosta ja sanoi: "Varmasti tämä oli Jumalan poika!" Siinä missä tämä alttari nyt on, seisoi silloin tuo roomalainen sotilas, ristiinnaulitun Vapahtajan näkyvissä – täydelleen nähden ja kuullen kaikki ne ihmeet, jotka tapahtuivat Kalvarian mäen ympärillä. Ja tässä samassa paikassa temppelin papit mestasivat hänet niiden Jumalaa pilkkaavain sanain vuoksi, jotka hän oli lausunut.

Tällä alttarilla oli tapana pitää erästä kaikkein omituisinta pyhäinjäännöstä, mitä ihmissilmän on suotu koskaan katsella – esinettä, jolla oli kyky lumota katsoja jollain salaperäisellä tavalla ja saada hänen tuntikausia yhteen mittaan tuijottamaan. Se ei ollut vähempi esine kuin se kuparilaatta, jonka Pilatus kiinnitti Vapahtajan ristiin ja johon hän kirjoitti: "TÄMÄ ON JUUTALAISTEN KUNINGAS". Luullakseni Pyhä Helena, Konstantinuksen äiti, löysi tämän ihmeellisen muistoesineen käydessään täällä kolmannella vuosisadalla. Hän matkusteli kautta Palestiinan ja kaikkialla häntä onni suosi. Milloin vain tuo kunnon vanha hurmailija löysi pipliassaan, vanhassa tai uudessa testamentissa mainitun paikan, paikalla hän lähti sitä etsimään eikä levännyt, ennenkuin oli sen löytänyt. Jos se oli Aatami, niin hän löysi Aatamin, jos arkki, niin hän löysi arkin, jos Goljat tai Joosua, niin hän löysi ne. Luultavasti hän löysi tämänkin kirjoituksen, jonka juuri mainitsin. Hän löysi sen aivan tältä paikalta, aivan sen paikan vierestä, jossa marttyyrikuoleman kärsinyt roomalainen sotamies seisoi. Tuo kuparilaatta on nykyään eräässä Rooman kirkoista. Ken tahansa voi nähdä sen siellä. Kirjoitus on sangen selvä.

Kuljimme edelleen muutaman askeleen ja näimme alttarin, joka oli rakennettu juuri sille paikalle, missä kunnon katolilaisten pappien mukaan sotamiehet jakoivat Vapahtajan vaatteet.

Sitten laskeuduimme alas luolaan, jonka pilkkaajat väittävät ennen olleen vesisäiliön. Se on nyt kuitenkin kappeli – Pyhän Helenan kappeli. Se on viittäkymmentäyhtä jalkaa pitkä ja neljääkymmentäkolmea leveä. Siinä on marmori-istuin, jolla Helenan oli tapana istua valvoessaan työmiestensä työtä, kun he kaivoivat maasta oikeata ristiä. Tässä paikassa on Pyhälle Dimakselle, katuvalle varkaalle, pyhitetty alttari. Uusi pronssinen kuvapatsaskin on täällä – Pyhän Helenan kuvapatsas. Se muistutti meille kovaonnista Maksimiliania, joka niin hiljakkoin ammuttiin. Hän lahjoitti sen tähän kappeliin lähtiessään Meksikoon valtaistuintaan vastaanottamaan.

Säiliöstä laskeusimme kaksitoista askelta suureen rosoiseen luolaan, joka oli kokonaan louhittu kovaan kallioon. Helena louhitti sen etsiessään oikeata ristiä. Se oli tuima työ, mutta palkka olikin sitä kauniimpi. Tästä paikasta hän sai orjantappurakruunun, ristinpuun naulat, oikean ristinpuun itsensäkin ja katuvan rosvon ristin. Luullen jo kaikki löytäneensä hän aikoi lopettaa työn tähän, mutta silloin häntä unessa kehoitettiin jatkamaan vielä yksi päivä. Se oli onneksi, sillä kun vielä yksi päivä kaivettiin, löydettiin toisenkin rosvon risti.

Tämän rotkon seinät ja katto vielä itkevät katkeria kyyneliä Kalvarian vuoren tapahtuman muistoksi ja hurskaat pyhiinvaeltajat voihkivat ja nyyhkyttävät, kun nämä surun kyyneleet tippuvat heidän päälleen hikoilevasta kalliosta. Munkit nimittävät tätä luolaa "Ristin keksimisen kappeliksi" – joka nimi on kylläkin epäonnistunut, koska se saa tietämättömän kuvittelemaan, että koko juttu ristin löytämisestä tältä paikalta Helenan toimesta on satua – keksittyä. Lohdullista on kuitenkin tietää, etteivät älykkäät ihmiset epäile juttua, eivät sen ainoatakaan yksityiskohtaa.

Kaikki Pyhän haudan kirkon kappelien ja uskontokuntain papit saavat käydä tässä pyhässä luolassa itkemässä ja rukoilemassa ja palvelemassa lempeää Vapahtajaa. Mutta kahta eri seurakuntaa ei lasketa samalla kertaa, koska ne aina tappelevat.

Kulkien edelleen Pyhän Haudan ikäarvoisen kirkon kautta pitkiin karkeihin viittoihin ja sandaaleihin puettujen pappien ja monen väristen ja monta kansaa edustavain, kaikenlaisiin outoihin pukuihin puettujen pyhiinvaeltajani lomitse, tummenneiden holvikaarrosten alitse, tahraantuneiden seinäpilarien ja pylväitten ohi, kautta tuomiokirkon tumman pimennon, joka oli savusta ja hajusteista raskaana ja jossa kuin utuisia tähtiä äkkiä ilmestyi ja yhtä äkkiä katosi kymmenittäin kynttilöitä taikka salaperäisesti ajelehti etäisissä siipilaivoissa sinne ja tänne kuin aavemaisia virvatulia – tulimme vihdoin pieneen kappeliin, jota sanotaan "Pilkkaamisen kappeliksi". Alttarin alla oli marmoripatsaan kappale; siinä oli Kristus istunut, kun häntä ilkuttiin ja hänet pilkalla kruunattiin kuninkaaksi orjantappurakruunulla ja hänelle annettiin ruoko valtikaksi. Tässä he peittivät hänen silmänsä ja löivät häntä ja sanoivat ilkkuen: "Profeteeraa, kuka se oli, joka löi sinua". Perimätieto, että juuri tämä oli pilkkaamisen paikka, on sangen vanha. Opas sanoi, että Saewulf oli ensimmäinen, joka sen mainitsee. En tunne Saewulfia, mutta en kuitenkaan voi kieltäytyä vastaanottamasta hänen todistustaan – ei kukaan meistä voi.

Meille näytettiin, missä Jerusalemin ensimmäiset kristityt kuninkaat, suuri Gottfried ja hänen veljensä Balduin, olivat ennen levänneet haudattuina sen pyhän haudan luona, jonka puolesta he olivat niin kauan ja niin urhoollisesti taistelleet, riistääkseen sen uskottomain käsistä. Mutta komerot, jotka ennen olivat sisältäneet näiden kuulujen ristiretkeläisten tuhkat, olivat nyt tyhjät. Heidän hautainsa kattokin oli viety – kreikkalaisen kirkon uskonkiihkoilijat olivat ne hävittäneet, koska Gottfried ja Balduin olivat latinalaisia ruhtinaita ja heidät oli kasvatettu kristinuskoon, joka muutamissa vähäpätöisissä kohdissa erosi heidän kristinuskostaan.

Kuljimme edelleen ja pysähdyimme Melkisedekin haudan eteen! Epäilemättä muistatte Melkisedekin. Hän oli se kuningas, joka tuli ja otti Abrahamilta veroa siihen aikaan, kun hän ajoi Lotin ryöstäjiä takaa Daniin ja riisti heiltä heidän kaiken omaisuutensa. Tämä tapahtui noin neljätuhatta vuotta takaperin, ja Melkisedek kuoli vähän sen jälkeen. Tämä hauta on kuitenkin säilynyt sangen hyvässä kunnossa.

Joka astuu Pyhän Haudan kirkkoon, haluaa tietysti ensimmäiseksi nähdä pyhän haudan ja sen hän todella ensimmäiseksi näkeekin. Seuraava, mitä hän voimakkaasti janoo nähdäkseen, on se paikka, missä Vapahtaja ristiinnaulittiin. Mutta se näytetään viimeksi. Se on paikan ylin kunnia. Katsoja on vakava ja miettiväinen seisoessaan Vapahtajan pienessä haudassa – kuinka hän voisikaan muuta olla semmoisessa paikassa – mutta häneen ei mahdu pieninkään uskon kipinä, että Herra koskaan on tässä levännyt, ja suuresti, sangen suuresti hänen mielenkiintonsa tähän paikkaan sen ajatuksen vuoksi lannistuu. Hän näkee paikan, toisessa osassa kirkkoa, missä Maria seisoi ja missä Johannes seisoi ja Maria Magdaleena; missä kansa pilkkasi Herraa; missä enkeli istui; mistä orjantappurakruunu löydettiin ja oikea risti; missä ylösnoussut Vapahtaja ilmestyi – kaikkia näitä paikkoja vaeltaja katselee mielenkiinnolla, mutta samalla vakaumuksella, jonka hauta itse synnyttää, ettei niissä nimittäin ole mitään oikeaa, vaan että ne ovat munkkien mielikuvituksen luomia pyhiä paikkoja. Mutta Ristinpaikka tekee vaeltajaan toisen vaikutuksen. Hän täydelleen uskoo näkevänsä juuri sen samaisen paikan, jolla Vapahtaja heitti henkensä. Hän muistaa, että Kristuksen maine oli sangen suuri paljon ennen kuin hän tuli Jerusalemiin. Hän tietää, että hänen maineensa oli niin suuri, että hänen jäljessään aina kulki väkijoukkoja. Hän tietää, että Vapahtajan tulo kaupunkiin herätti suurta huomiota ja että hänen vastaanottonsa oli jonkinlainen mielenosoitus. Häneltä ei voi jäädä huomaamatta, että kun Vapahtaja ristiinnaulittiin, oli Jerusalemissa paljon semmoisia, jotka todella luulivat häntä Jumalan pojaksi. Semmoisen henkilön julkinen teloitus oli jo itsessään omiaan tekemään teloituspaikan moniksi ajoiksi huomattavaksi paikaksi. Tämän lisäksi olivat myrsky, pimeys, maanjäristys ja temppelin esiripun repeäminen ja kuolleitten herääminen tapauksia, jotka olivat omiaan kiinnittämään teloituksen ja sen paikan ajattelemattomimpienkin näkijäin muistoon. Isät kertoivat pojilleen tästä ihmetapauksesta ja osoittivat heille paikan. Pojat kertoivat asian edelleen lapsilleen ja täten helposti silloittuu kolmesataa vuotta – joiden kuluttua Helena tuli ja rakensi kirkon Kalvaria vuorelle muistoksi Herran kuolemasta ja hautauksesta ja säilyttääkseen tämän pyhän paikan ihmisten muistossa. Siitä pitäen on siinä aina ollut kirkko. Ei ole mahdollista, että ristiinnaulitsemisen paikasta olisi erehdytty. Lieneekö muuta kuin puolenkymmentä ihmistä tiennyt, mihin Vapahtaja haudattiin, eikä hautaus mitenkään ole mikään huomiota herättävä tapaus. On sen vuoksi anteeksi annettavaa, ellemme usko haudan paikkaan, mutta ristin paikan laita on toinen. Viidensadan vuoden kuluttua ei Bunker Hillin muistopatsaasta enää ole jälkeäkään, mutta Amerikka tietää vielä silloinkin, missä taistelu taisteltiin ja missä Warren kaatui. Kristuksen ristiinnaulitseminen oli Jerusalemissa huomattava tapaus ja Kalvarian vuori sen johdosta liian kuulu unohtuakseen kolmensadan vuoden lyhyessä ajassa. Nousin kirkossa olevia portaita pienen, sen sisällä olevan kallionnyppylän päähän ja katselin sitä paikkaa, jossa oikea risti oli kerran ollut, paljon syvemmällä mielenkiinnolla kuin olin ennen tuntenut mitään maallista kohtaan. En tosin voinut uskoa, että kallion päällä olevat kolme kuoppaa todella olivat ne samat kuopat, joissa ristit olivat seisoneet, mutta tunsin olevani vakuutettu siitä, että ristit olivat seisoneet niin lähellä näitä kuoppia, etteivät ne muutamat jalat, mitä ne ovat saattaneet olla sivussa oikeasta paikasta, merkinneet mitään.

Seisoessaan sillä paikalla, jossa Vapahtaja ristiinnaulittiin, katsojalla on täysi työ saada mielestään pois sitä vaikutusta, ettei Kristusta ristiinnaulittu katolilaisessa kirkossa. Hänen täytyy vähän väliä johtaa mieleensä, että tämä suuri tapaus tapahtui ulkona taivasalla, eikä synkässä, vahakynttiläin valaisemassa komerossa mahtavan kirkon nurkkauksessa ja porrasten päässä – komerossa, joka on kauttaaltaan koristeltu jalokivillä ja loistavilla, vaikka kehnon mauttomilla ornamenteilla.

Pöydän kaltaisen marmorialttarin alla on marmoripermannossa pyöreä kuoppa, aivan sen alla olevan kuopan kohdalla, jossa oikea risti seisoi. Jokainen ensi työkseen polvistuu ja ottaa kynttilän katsoakseen kuoppaan. Tämän omituisen tutkimuksen hän suorittaa vakavuudella, jota on mahdoton koskaan käsittää tai arvata sen, joka ei ole itse tätä toimitusta nähnyt. Sitten hän pitää kynttiläänsä Vapahtajan upeasti kaiverretun kuvan edessä, joka on piirretty vahvaan kultaharkkoon ja timanttisätein ja tähtösin ihmeteltävästi koristettu ja alttarissa olevan kuopan yläpuolelle ripustettu. Hänen juhlallisuutensa silloin muuttuu eloisaksi ihastukseksi. Hän nousee ylös ja hänen edessään on alttarin takana ristinpuissaan riippuvain Vapahtajan ja pahantekijäin hienosti sommitellut kuvat, monenvärisellä metallihohteella loistaen. Hän kääntyy sitten aivan niiden vieressä olevain Neitsyen ja Maria Magdaleenan muotokuviin. Tämän jälkeen siihen kallionhalkeamaan, jonka ristiinnaulitsemisen aikana maanjäristys sai aikaan ja josta hän jo on ennen nähnyt jatkoa eräässä alla olevista luolista. Hän katselee sitten kaappia, jossa myös on Neitsyen kuva, ja hämmästyy sitä jalokivien ja helmien ruhtinaallista rikkautta, jolla kuva on niin tiheään ympäröity, että ne melkein puvun tavoin sen verhoavat. Kaikkialla kautta huoneen loukkaa silmää kreikkalaisen kirkon kirjava korurihkama ja se väkisinkin tahtoo saada unohtamaan, että tämä on ristiinnaulitsemisen paikka – Golgata – Kalvarian vuori. Ja viimeinen, mihin hän katsoo, on se, johon hän ensimmäiseksikin katsoi – se paikka, jossa oikea risti seisoi. Se hänet kiinnittää siihen, missä hän seisoo, ja pakottaa hänet, uteliaisuutensa tyydytettyään ja menetettyään mielenkiintonsa kaikkeen muuhun, mitä täällä on, katsomaan ja katsomistaankin katsomaan.

Ja tähän päätän lukuni Pyhän haudan kirkosta – pyhimmästä paikasta, mitä maan päällä on, lukemattomille miljoonille miehille ja naisille ja lapsille, jaloille ja nöyrille, ikeen alaisille ja vapaille. Historiansa ja valtavain aateyhtymäinsä johdosta se on kristikunnan kuuluin rakennus. Huolimatta kaikista mitättömistä sivunähtävyyksistä ja kaikenlaisista mauttomista uskotuksistaan se kuitenkin on juhlallinen, kunnianarvoinen, hartautta herättävä, sillä Jumala on siinä kuollut. Tuhatviisisataa vuotta sen pyhiä paikkoja ovat kostuttaneet maan etäisimmistä ääristä tulleet pyhiinvaeltajat kyynelillään ja urheimmat ritarit, mitkä milloinkaan ovat kalpoja käyttänyt, kuluttivat elämänsä taistellessaan ja valloittaessaan sen ja suojellessaan sen pyhyyttä uskottomain saastutukselta. Ja meidän omalla ajallammekin käytiin sota, joka maksoi verivirtoja ja miljoonia varallisuutta sen johdosta, että kaksi kilpailevaa kansaa kumpikin vaati itselleen yksinoikeutta uuden holvikaton rakentamiseen haudan päälle. Historia on täynnään tätä Pyhän haudan vanhaa kirkkoa – täynnään verta, jota ihmiset ovat vuodattaneet kunnioituksesta ja hartaudesta nöyrän ja alhaisen, lempeän ja säälivän Rauhan ruhtinaan viimeistä lepopaikkaa kohtaan!

XXIII LUKU

"Murheen tie" – Legenda Pyhän Veronican pyyhinliinasta – Kuulu kivi – Vaeltavan juutalaisen talo – Vaeltajan taru – Salomon temppeli – Omarin moskeija – Moslemien perimätietoja – "Naisilta pääsy kielletty" – Juoruilijan kohtalo – Turkkilaisia pyhäinjäännöksiä – Davidin ja Saulin tuomioistuin – Todellisia kalliita jäännöksiä Salomon temppelistä – Kyllästyneet katselemiseen – Siloamin allikko – Getsemanen puisto ja muita pyhiä paikkoja.

Seisoimme kapealla kadulla Antonion tornin luona. "Näillä hajoavilla kivillä", sanoi opas, "istui Vapahtaja ja lepäsi, ennenkuin hän otti ristin. Tästä alkaa Surullinen tie eli Murheen tie". Seura kiinnitti huomionsa pyhään paikkaan ja kulki edelleen. Kuljimme "Ecce homo" kaaren alitse ja näimme sen samaisen akkunan, josta Pilatuksen vaimo varoitti miestään olemasta millään tavalla osallisena vanhurskaan miehen vainoamiseen. Tämä akkuna on säilynyt erinomaisen hyvin sen suureen ikään nähden. Meille näytettiin sitten, missä Jeesus oli toisen kerran levännyt ja missä roskaväki kieltäytyi päästämästä häntä ja sanoi "tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja lastemme päälle". Ranskan katolilaiset rakentavat tälle paikalle kirkon ja tavanmukaista historiallisten jäännösten kunnioitustaan noudattaen yhdistävät rakennukseen vanhain seinäin tähteitä, mitä ovat paikalla löytäneet. Kauempana näimme sen paikan, missä Vapahtaja uupuen vaipui ristinsä painon alla. Suuri graniittinen pylväs, joka oli kuulunut johonkin vanhaan temppeliin, sattui olemaan siinä pitkällään, ja raskas risti kolahti siihen niin kovaa, että se katkesi keskeltä kahtia. Niin opas kertoi pysäyttäessään meidät tämän murtuneen pylvään eteen.

Kuljimme kadun poikki ja tulimme siihen taloon, jossa Pyhä Veronica muinoin asui. Vapahtajan ohi kulkiessa hän tuli ulos täynnään naisellista sääliä ja puhui hänelle osanoton sanoja roskajoukon uhkauksista tai pahoista sanoista välittämättä, ja käsiliinallaan pyyhki hien hänen kasvoiltaan. Olimme kuulleet Pyhästä Veronicasta niin paljon ja nähneet niin monen mestarin kuvan hänestä, että tuntui kuin olisi tavannut vanhan ystävän, kun täten äkkiarvaamatta tuli Jerusalemissa hänen vanhaan kotiinsa. Ihmeellisin seikka tässä kohtauksessa, jonka kautta hänen nimensä on tullut niin kuuluksi, on se, että hänen hikeä pois pyyhkiessään Vapahtajan kasvojen kuva jäi hänen liinaansa, täydellinen muotokuva, joka on siinä vielä tänä päivänä. Tiesimme tämän, koska olimme nähneet tämän liinan eräässä Pariisin tuomiokirkossa, toisen Espanjassa ja vielä kaksi Italiassa. Milanon katedraalissa maksoi viisi frangia, kun sai sen nähdä, mutta Pietarin kirkossa sitä tuskin sai nähdä millään hinnalla. Ei mikään perimätieto ole niin monenkertaisesti todeksi osoitettu kuin tämä kertomus Pyhästä Veronicasta ja hänen käsiliinastaan.

Seuraavassa kulmassa näimme talon nurkassa kovassa kivimuurissa syvän kolon, mutta olisimme ehkä kulkeneet ohi sitä huomaamatta, ellei opas olisi sanonut, että sen oli tehnyt Vapahtaja kyynärpäällään tässä kompastuessaan ja kaatuessaan. Pian tulimme sitten toisen seinän luo, jossa oli aivan samanlainen kuoppa, ja opas sanoi, että Vapahtaja kompastui siinäkin ja teki kolon kyynärpäällään.

Muitakin paikkoja oli, joissa Herra oli maahan vaipunut, ja muita, joissa hän oli levännyt. Mutta yhden vanhan historian merkillisimpiä rajakiviä tapasimme tänä aamuna kävellessämme Kalvarian vuorelle johtavilla väärillä kujilla. Se oli erään huoneen seinään rakennettu kivi – kivi, joka oli niin ryppyinen ja uurteinen, että se tavallaan muistutti kummallisesti vääntyneitä ihmiskasvoja. Kuhmut, jotka edustivat poskia, olivat kuluneet aivan sileiksi etäisistä maista tulleiden toivioretkeläisten kiihkeistä suuteluista. Kysyimme "miksi?" Opas sanoi: sen vuoksi, että tämä oli yksi niitä Jerusalemin kiviä, jotka Kristus mainitsi, kun häntä, hänen aasilla saapuessaan ikimuistettavalle käynnilleen Jerusalemiin, moitittiin siitä, että hän salli kansan huutaa "hosiannaa!" Eräs pyhiinvaeltajista sanoi: "Mutta ei ole mitään todistusta siitä, että kivet todella huusivat – Kristus sanoi, että jos kansa olisi lakannut huutamasta hosiannaa, niin olisivat kivet huutaneet". Opas pysyi aivan rauhallisena. Hän vastasi tyynesti: "Tämä on yksi niitä kiviä, jotka olisivat huutaneet." Olisi ollut aivan turhaa koettaa järkyttää tämän miehen yksinkertaista uskoa – se oli helppo huomata.

Ja niin tulimme vihdoin toiselle ihmeelle – sille samaiselle talolle, missä asui se onneton vaivainen, jota runoissa ja kertomuksissa enemmän kuin kahdeksantoista vuosisataa on ikuisteltu vaeltavan juutalaisen nimellä. Sinä muistettavana päivänä, jona ristiinnaulitseminen tapahtui, hän seisoi tällä vanhalla ovella kädet puuskassa, katsellen lähestyvää, tunkeilevaa joukkoa, ja kun uupunut Vapahtaja olisi hetkeksi istuutunut ja levähtänyt, tyrkkäsi hän häntä raa'asti pois ja sanoi: "Kävele, kävele vaan!" Herra sanoi: "Kävele sinäkin samaten", eikä tätä käskyä ole siitä päivästä tähän päivään saakka peruutettu. Kaikki ihmiset tietävät, kuinka se heittiö, jonka päätä tämä oikeutettu kirous kohtasi, on aikakausia vaeltanut kautta avaran maailman edestakaisin etsien lepoa, mutta koskaan sitä löytämättä – pyytäen kuolemaa, mutta aina hukkaan – haluten pysähtyä kaupungeissa, erämaissa, autioilla mailla, mutta aina kuullen saman hellittämättömän käskyn – kulje – kulje yhä ja aina! Nuo ikäharmajat perimätiedot kertovat, että kun Titus valloitti Jerusalemin ja sen kaduilla ja kujilla teurasti yksitoistasataatuhatta juutalaista, niin nähtiin Vaeltava juutalainen aina sakeimmassa tappelussa. Sotatapparain ilmassa leiskuessa hän taivutti päätään niiden alle, kalpain leimutessa salamoitaan hän juoksi päin niitä, hän paljasti rintansa viuhkaville keihäille, sihiseville nuolille ja kaikille aseille, mitkä vain lupasivat kuolemaa, unhotusta ja lepoa. Mutta turhaan kaikki – haavaakaan saamatta hänen täytyi lähteä verilöylystä kulkemaan. Ja sanotaan hänen viisisataa vuotta myöhemmin seuranneen Mahomettia tämän kiertäessä Arabiaa sen kaupunkeja hävittämässä, ja sitten kääntyneen häntä vastaan, toivoen saavansa petturin kuoleman. Jälleen hänen laskunsa pettivät. Armoa ei annettu ainoallekaan elävälle ihmiselle paitsi yhdelle, ja tämä yksi oli ainoa niistä kaikista, joka ei sitä halunnut. Hän etsi taas viidensadan vuoden kuluttua kuolemaa ristiretkien sodissa ja tarjoili itseänsä Askalonissa nälänhädälle ja rutolle. Jälleen hän pelastui – hän ei voinut kuolla. Näillä yhä uudistuvilla pettymyksillä ei lopulta voinut olla kuin yksi vaikutus – ne järkyttivät hänen luottamustaan. Sen jälkeen Vaeltava juutalainen on harjoittanut jonkinlaista tilapäistä leikittelyä kaikkein lupaavimmilla hävityskeinoilla ja aseilla, mutta yleensä ilman sanottavaa menestystä. Hän on jonkun verran ajatellut koleran ja rautateiden mahdollisuuksia ja kiinnittänyt melkein kiihkeätä huomiota helvetinkoneihin ja patenttirohtoihin. Hän on vanha ja vakava, kuten niin vanhan miehen sopiikin. Ei harrasta minkäänlaisia kevyitä huvituksia, paitsi että joskus käy mestauksissa ja erikoisesti suosii hautajaisia.

Yksi seikka on, jota hän ei voi välttää. Missä maailmassa hän vaeltaneekin, aina hänen erehtymättä täytyy joka viideskymmenes vuosi tulla Jerusalemiin näyttämään itseään. Aivan nykyään, vuosi tai pari sitten, hän kävi täällä kolmannenkymmenennenseitsemännen kerran siitä kuin Jeesus Kalvaria-vuorella ristiinnaulittiin. Sanovat monenkin täkäläisen vanhuksen silloin nähneen hänet ja nähneen hänet ennenkin. Hän näyttää alati samalta – vanhalta ja kuihtuneelta ja silmät ovat syvällä kuopissaan. Hän näyttää välinpitämättömältä kaikesta, mutta jotain kuitenkin on, joka tuntuu siltä kuin hän etsisi jotakuta, odottaisi jotakuta – ehkä nuoruutensa ystäviä. Aina hän kävelee samoja vanhoja katuja yksinäisen näköisenä ja piirtäen siellä täällä seiniin merkkinsä ja tarkastellen kaikkein vanhimpia rakennuksia jonkunlaisella ystävällisellä puolimielenkiinnolla. Ja muinaisen talonsa kynnyksellä hän vuodattaa muutamia kyyneliä, ja katkeria kyyneliä ne ovat. Sitten hän kantaa vuokrat ja lähtee uudelleen matkaan. Monena tähtikirkkaana yönä hänen on nähty seisovan pyhän haudan kirkon läheisyydessä, sillä monta vuosisataa hän on hautonut semmoista mieliaatetta, että hän saisi levon, kunhan vain pääsisi sisään. Mutta paikalla kun hän lähestyy, mäjähtävät ovet kiinni, maa järisee ja kaikki Jerusalemin valot palavat aavemaisella sinisellä liekillä! Siitä huolimatta hän aina viidenkymmenen vuoden kuluttua yrittää uudelleen. Se on toivotonta, mutta tietenkin on sangen vaikea luopua tavoista, joihin on tuhannenkahdeksansadan vuoden kuluessa tottunut. Nykyään tämä vanha matkailija retkeilee jossain etäisissä maissa. Hän mahtaa tuntea ylivoimaista ylenkatsetta näitä nykyisiä itsetyytyväisiä lapsia kohtaan, jotka näinä rautateiden aikoina kiitelevät pitkin maailmaa ja sanovat sitä matkustamiseksi.

Kaikki mitä olen tässä ilmituonut vaeltavasta juutalaisesta, on kaikin puolin todistettavissa, jos käännytte oppaamme puoleen.

Omarin mahtava moskeija ja sitä ympäröivä kivetty piha käsittävät neljännen osan Jerusalemista. Tämä moskeija on pyhin paikka, mitä muhammedilaisilla on Mekan jälkeen. Vielä vuosi tai pari takaperin oli kristityn mahdoton päästä siihen tai sen pihaan, koettipa hän rahalla tai suosiolla. Mutta kielto on peruutettu ja bakshiishilla pääsimme helposti sisään.

Mutta on suotta puhua siitä ihmeteltävästä kauneudessa ja erinomaisesta siroudesta ja sopusuhtaisuudesta, jotka ovat tehneet tämän moskeijan niin kuuluksi – koska minä en niitä nähnyt. Semmoisia seikkoja ei näe hetken silmäyksellä – usein vasta melkoisen pitkän tuttavuuden jälkeen näkee, kuinka todella kaunis todella kaunis vaimo on. Ja sama laki pitää paikkansa Niagaran putouksesta, majesteettisista vuorista ja moskeijoista – eritoten moskeijoista.

Omarin moskeijan suurin merkillisyys on aimo kallio, joka on sen pyörykön keskellä. Tällä kalliolla Abraham oli vähällä uhrata Iisakin – tämä ainakin on varma tieto – tai ainakin se on paljon luotettavampi kuin enimmät perinnäistiedot. Tällä kalliolla enkeli niinikään seisoi ja uhkasi Jerusalemia ja Daavid sai hänet säästämään kaupungin. Mahometille tämä kivi oli hyvin tunnettu. Siitä hän nousi taivaaseen. Kivi koetti seurata häntä, ja ellei enkeli Gabriel sulan onnellisen sattuman kautta olisi ollut paikalla ja tarttunut siihen kiinni, olisi se sen tehnytkin. Sangen harvoilla henkilöillä on semmoinen koura kuin Gabrielilla – kalliossa vielä tänä päivänä näkyvät hänen ihmesormiensa jäljet ja ne ovat kahden tuuman syvyiset.

Vaikka tämä kallio onkin niin suuri, riippuu se kuitenkin ilmassa. Se ei koske mihinkään. Niin sanoi opas. Se on kerrassaan ihmeellistä. Siinä sen paikassa, jossa Mahomet seisoi, jäivät hänen jalanjälkensä kovaan kiveen. Mutta minunhan piti sanoa, puhuessani siitä, että kallio riippuu ilmassa, että sen alla olevan luolan permannossa he näyttivät kivilaattaa, joka heidän sanainsa mukaan peitti reikää, joka reikä muhammedilaisille oli erikoisen merkillinen, koska se vie alas kadotukseen, ja jokaisen sielun, joka sieltä pääsee taivaaseen, täytyy kulkea tämän aukon kautta. Mahomet seisoo siellä ja vetää heidät tukasta. Kaikki mahomettilaiset ajelevat päänsä, mutta varovat tarkkaan, että jättävät tupsun, johon profeetta sitten käy kiinni. Oppaamme huomautti, että hyvä muhammedilainen pitäisi itseään pakotettuna jäämään ikuisesti kadotukseen, jos hän menettäisi päänahkatupsunsa ja sattuisi kuolemaan, ennenkuin se ennättäisi uudelleen kasvaa. Suurimman osan niistä, mitä minä olen nähnyt, olisi kuitenkin parasta mielisuosiolla mennä kadotettujen luo ottamatta vähääkään lukuun, kuinka parturi on heidän tukkansa leikannut.

Moniin aikoihin ei ainoankaan naisen ole sallittu astua luolaan, jossa tämä tärkeä reikä on. Syynä tähän on se, että muuan kauniin sukupuolen jäsen saatiin kiinni siitä, että hän siellä lörpötteli manan majoilla oleville tuomituille kaikki, mitä tiesi maan päällä tapahtuvan. Hän lörpötteli siihen määrään, ettei enää mitään voitu pitää salassa – ei mitään tehdä eikä sanoa maan päällä kaikkien kadotettujen saamatta siitä tietoa ennen auringon mailleen menoa. Oli aika tehdä loppu tästä sähkölennätyksestä ja hyvin äkkiä siitä tekikin lopun – pyöveli.

Suuren moskeijan sisusta on sangen komea vaihtelevine marmoriseinineen ja mosaiikkiakkunoineen ja kirjoituksineen. Turkkilaisilla on pyhäinjäännöksensä samoin kuin katolilaisillakin. Opas näytti meille sen haarniskan, jota Mahometin suuri vävy ja jälkeläinen oli käyttänyt, samoin kuin Mahometin sedän kilvenkin. Kalliota ympäröivä suuri rauta-aita oli eräässä kohdassa koristettu tuhansilla rievuilla, jotka oli sen reikiin kiinni sidottu. Näiden tehtävänä on muistutella Mahometia, ettei hän unohtaisi palvelijoitaan, jotka ne siihen kiinnittivät. Tätä pidetään melkein yhtä hyvänä keinona kuin lankain kietomista sormen ympäri.

Heti moskeijan ulkopuolella on pienoistemppeli sillä paikalla, jossa Daavidin ja Goliatin oli tapana istua ja tuomita kansaa. (Eräs pyhiinvaeltajista ilmoitti minulle, ettei se ollut Daavid ja Goliat, vaan Daavid ja Saul. Minä kuitenkin pidän kiinni väitteestäni – opas kertoi minulle niin ja hän kai tietänee).

Kaikkialla Omarin moskeijan ympärillä on pilarin kappaleita, ihmeellisesti sommiteltuja alttareita ja sirosti veistettyjä marmoripalasia – Salomon temppelin kalliita jäännöksiä. Näitä on kaivettu esiin Morian vuorelta kaikista syvyyksistä ja moslemit ovat aina osoittaneet haluavansa säilyttää ne mitä suurimmalla huolella. Siinä osassa Salomon temppelin vanhaa seinää, jota sanotaan "juutalaisten itkun paikaksi" ja jonka ikivanhoja kiviä heprealaiset joka perjantai kokoontuvat suutelemaan itkeäkseen Sionin kukistunutta suuruutta, voi ken tahansa nähdä Salomon temppelistä osan, jonka alkuperäisyyttä ei kenkään epäile eikä kiellä, ja on siinä päällekkäin kolme tai neljä kiveä, kukin noin kahta vertaa pitempi seitsemän oktaavin pianoa ja likimaille yhtä vahva kuin semmoisen pianon korkeus. Mutta kuten olen jo huomauttanut, ei ole kulunut kuin vuosi tai pari siitä kuin se vanha käsky peruutettiin, joka kielsi meidän kaltaisiamme kristittyjä hylkiöitä astumasta Omarin moskeijaan ja katselemasta niitä kallisarvoisia marmoreita, jotka muinoin kaunistivat temppelin sisustaa. Näiden jäännösten kirjaukset ovat sangen omituiset ja erikoiset, ja siitä niiden itsessään herättämä mielenkiinto saa yhä syvemmän sisällyksen. Joka käänteellä tapaa näitä ikäarvoisia jäännöksiä, varsinkin el Aksan moskeijan läheisyydessä ja sen sisäseinissä, joihin niitä on muurattu sangen suuri luku, jotta ne säilyisivät häviöltä. Nämä kivenkappaleet, jotka ovat vanhuuttaan niin mustuneet ja väriään muuttaneet, viittaavat hämärästi suuruuteen, jota kaikki olemme oppineet pitämään ruhtinaallisimpana, mitä milloinkaan on maailmassa nähty. Ja ne johtavat mieleemme kuvia loistosta, joka on joka miehen mielikuvitukselle tunnettu – ryydeillä ja rikkauksilla kuormattuja kameeleja – kauniita orjia, joita lahjoitettiin Salomon haaremiin – pitkät jonot upeasti koristettuja ratsuja ja sotilaita – ja ennen muita Saaban kuningattaren tämän "itämaisen loiston" kauneimpana kukkana. Nämä sirot jäännökset herättävät runsaampaa mielenkiintoa kuin se juhlallinen kivimuuri, jota juutalaiset "Valitusten paikalla" suutelevat, milloinkaan voi herättää huolettomassa syntisessä.

Alhaalla ontossa maassa, suuren moskeijan pihassa rehoittavien oliivien ja oranssipuitten alla, on pilarimetsä – vanhan temppelin jäännös; ne kannattivat sitä. Siellä on syvyydessä myös vankkoja holvikäytäviä, joiden yli ennustuksen hävittävä "aura" kulki mitään tekemättä. On hauska tietää, että olemme pettyneet siinä, ettemme koskaan uneksuneetkaan voivamme saada nähdä osia itse Salomon temppelistä, emmekä kuitenkaan tunne epäilyksen varjoakaan siitä, että ne muka olisivat munkkien humbugia ja petosta.

Olemme aivan ylenmäärin kyllästyneet katselemiseen. Ei mikään muu meitä enää viehätä kuin Pyhän haudan kirkko. Olemme käyneet siellä joka päivä, emmekä ole siihen väsyneet, mutta kaikkeen muuhun me olemme väsyneet. Nähtävyyksiä on liian paljon, niitä vilisee ympärillämme joka askeleella. Ei koko Jerusalemissa eikä sen ympäristössä ole jalanleveyttäkään maata, jolla ei olisi omaa mieltäliikuttavaa historiaansa. Tuntuu kovin huojentavalta salavihkaa astua satakunnan askelta ilman opasta, joka uupumatta puhuu joka kivestä, jolle astutte, ja raastaa teitä taapäin kautta aikain siihen päivään, jona se saavutti kuuluisuutensa.