Kitabı oku: «Jenkkejä maailmalla II», sayfa 18

Tuntuu melkein epätodelliselta, kun hetkeksi huomaan nojautuvani muurin raunioihin ja kuuntelematta katselevani alas Betesdan historialliseen allikkoon. Minä en luullut semmoisia esineitä voivan olla niin taajassa, että siitä mielenkiinto vähenisi. Mutta vakavasti totta puhuen olemme useita päiviä ajelehtineet ympäri käyttäen silmiämme ja korviamme enemmän velvollisuudentunnosta kuin mistään korkeammista ja arvollisemmista syistä. Ja liiankin usein olemme iloinneet, kun oli aika lähteä kotia ja päästä rauhaan kuuluista paikoista.

Pyhiinvaeltajamme ahtavat liian paljon yhteen päivään. Nähtävyyksiä voi ahmia kyllästykseen saakka aivan samoin kuin makeisiakin. Siitä kuin tänä aamuna söimme aamiaista olemme nähneet niin paljon, että siinä olisi ollut ravintoa vaikka vuoden mietiskelylle, jos olisimme saaneet kaikessa rauhassa ja mielemme mukaan katsella. Kävimme Hesekian allikolla, jossa Daavid näki Urian vaimon nousevan kylpemästä ja rakastui häneen.

Menimme ulos kaupungista Jaffan portista ja saimme tietenkin kuulla paljon asioita Hippikoksen tornista.

Ratsastimme Hinnomin laakson poikki Gihonin kahden allikon välitse ja ohi Salomon rakentaman vesijohdon, joka vieläkin tuo kaupunkiin vettä. Nousimme Pahan neuvon mäelle, jolla Juudas sai kolmekymmentä hopearahaansa, ja viivyimme niinikään hetkisen sen puun alla, johon hän kunnianarvoisen muistotiedon mukaan hirttäytyi.

Laskeuduimme takaisin notkoon ja opas alkoi sitten nimitellä joka törmän ja paaden, jonka näimme, ja kertoa niiden historian: "Tämä oli Veren kenttä; nämä kallioon hakatut onkalot olivat Molokin pyhätöitä ja temppeleitä; tässä uhrattiin lapsia; tuolla on Sionin portti; Tyropealainen laakso; Ofelin kukkula; tässä on Josafatin laakson haara – oikealla puolellanne on Jobin lähde." Poikkesimme Josafatiin. Opas jatkoi esitelmäänsä. "Tämä on Öljymäki; tämä Loukkauksen kukkula; tuo mökkirykelmä on Siloamin kylä; täällä, tuolla, joka puolella on Kuninkaan puutarha; tämän suuren puun alla ylipappi Sakarias murhattiin; tuolla on Morian-vuori ja temppelin muuri; Absalomin hauta; Pyhän Jaakobin hauta; Sakariaan hauta; toisella puolella ovat Getsemanen yrttitarha ja Neitsyt Marian hauta; tässä on Siloamin allikko ja – "

Me sanoimme, että aioimme laskeutua maahan satulasta ja sammuttaa janomme ja levätä. Helle oli polttaa meidät. Niin monen, morien päivän uupumaton kulkeminen ja keräytynyt uupuminen alkoi viedä meistä voiton. Kaikki suostuivat.

Allikko on syvä, muureilla ympäröity hauta, jonka kautta virtaa kirkas puro. Puro tulee jostain Jerusalemin alta ja kulkee Neitsyen lähteen kautta tai saa siitä vettä ja saapuu tähän paikkaan jykevän muuratun tunnelin kautta. Kuulu allikko epäilemättä näytti aivan samanlaiselta kuin se näytti Salomonkin aikana ja samat tummaihoiset itämaalaiset naiset tulivat alas vanhaan itämaiseen tapaansa ja kantoivat päänsä päällä vesiruukkuja aivan samalla tavalla kuin kolmetuhatta vuotta takaperinkin ja aivan samalla tavalla kuin he tekevät viisikymmentätuhatta vuotta tämän jälkeenkin, jos heidän sukuaan silloin vielä on.

Lähdimme sieltä pois ja pysähdyimme Neitsyen lähteelle. Mutta vesi ei ollut hyvää eikä ollut lohdutusta eikä rauhaa missään sen poika- ja tyttö- ja kerjäläisrykmentin vuoksi, joka kaiken aikaa ahdisti meitä bakshiishia saadakseen. Opas kehoitti meitä antamaan heille vähän rahaa, ja me annoimme. Mutta kun hän edelleen sanoi, että he olivat nälkään kuolemaisillaan, niin emme muuta voineet kuin ajatella, että olimme tehneet suuren synnin estäessämme näin kiitettävän aikomuksen, ja koetimme kerätä rahat takaisin, joka kuitenkin oli mahdotonta.

Astuimme Getsemanen yrttitarhaan ja kävimme Neitsyen haudalla, jotka molemmat olimme ennen nähneet. Ei ole sopivaa, että puhun niistä nyt. Toiste tullee parempi tilaisuus.

Enkä voi puhua Öljymäestäkään enkä miltä näyttävät sieltä katsoen Jerusalem, Kuollut meri ja Moabin vuoret, enkä Damaskon portista enkä puusta, jonka Jerusalemin kuningas Gottfried istutti. Pitää olla tyytyväisemmällä mielellä, kun puhuu tämmöisistä asioista. En voi sanoa mitään kivipatsaasta, joka pistää Josafatin laakson yli temppelin muurista kuin kanuuna, paitsi että moslemit uskovat Mahometin istuvan sillä hajareisin, kun hän tulee maailmaa tuomitsemaan. Vahinko, ettei hän voi tuomita sitä joltain orrelta omassa Mekassaan, niin ettei hänen tarvitsisi tunkeutua meidän pyhälle maallemme. Lähellä on temppelin seinässä Kultainen portti – portti, joka temppelin aikana oli mitä siroin veistotaideteos ja on sitä vieläkin. Siitä ennen vanhaan juutalaisten ylipappi päästi ulos syntipukin ja laski sen pakenemaan erämaahan, viemään mukanaan kansan kahdentoista kuukauden synnit. Jos nyt päästettäisiin semmoinen otus menemään, ei se pääsisi edes Getsemanen yrttitarhaan, ennenkuin täkäläiset kurjat olennot söisivät sen suuhunsa syntineen kaikkineen. He eivät eroa tekisi. Lammasmuhennos syntien kanssa olisi heistä oikeata herkkua. Moslemit vahtivat kultaista porttia kateellisin ja pelokkain silmin, sillä heidän vanhan kunnioitetun perintätietonsa mukaan kukistuu sen kaatuessa islamkin ja sen kanssa ottomaaninen valtakunta. Minua ei kovinkaan surettanut huomatessani, että tuo vanha portti alkaa näyttää koko lailla tutisevalta.

Olemme jälleen kotona. Olemme uuvuksissamme. Aurinko oli vähällä kärventää meidät.

Eräs ajatus tuottaa meille kuitenkin täyttä tyydytystä. Euroopassa saavuttamastamme kokemuksesta tiedämme, että tämä uupumus unohtuu. Kuumuus unohtuu ja jano, oppaan väsyttävä lavertelu, kerjäläisten ahdistelut – ja lopuksi jää vain miellyttäviä muistoja Jerusalemista, muistoja, jotka palautamme mieleemme alati kasvavalla mielenkiinnolla vuosien vieriessä, muistoja, jotka vielä jonain päivänä muuttuvat kaikki kauniiksi, kun mielistämme on haihtunut viimeinenkin harmin syy, joka on niihin takertunut, ollakseen koskaan palaamatta. Kouluajat eivät ole onnellisempia kuin myöhemmänkään elämän, mutta muistelemme niitä kaihoten, koska olemme unohtaneet koulussa kärsimämme kurituksen ja kuinka surimme hukatessamme marmorikuulamme tai leijamme – koska olemme unohtaneet tuon pyhän ajan kaikki surut ja puutteet ja muistamme vain sen puutarharosvoudet, sen puusapelimahtailut ja lupapäiväin onkiretket. Me olemme tyytyväiset. Me voimme odottaa. Meidän palkkamme on tuleva. Vuoden kuluttua Jerusalem ja näiden päiväin elämykset ovat meille lumoava muisto – muisto, jota emme menettäisi mistään hinnasta.

XXIV LUKU

Kapina leirissä – Paimentolaiselämän viehätyksiä – Kaameita huhuja – Matkalla Jerikoon ja Kuolleelle merelle – Pyhiinvaeltajain sotatemppuja – Betania ja Lasaruksen talo – "Beduiineja!" – Vanha Jeriko – Kurjuutta – Yömarssi – Kuollut meri – Mitä palestiinalainen "erämaa" on – Mar Saban pyhät erakot – Hyvä Pyhä Saba – Naisilta pääsy kielletty – Maailmalta haudatut kaikiksi ajoiksi – Epäitsekästä katolilaista hyväntahtoisuutta – Gaselleja – Paimenten lakeus – Betlehem, Vapahtajan syntymäpaikka – Syntymisen kirkko – Sen sata pyhää paikkaa – Kuulu "maitoluola" – Perimätietoja – Paluu Jerusalemiin – Uupumusta.

Teimme tilin. Tulos oli sangen tyydyttävä. Jerusalemissa ei enää ollut mitään nähtävää, paitsi vertauksen "rikkaan miehen ja Lasaruksen" talot, mikäli muistetaan, kuninkaitten haudat ja tuomarien haudat, paikka, jossa yksi opetuslapsista kivitettiin kuoliaaksi ja toinen mestattiin, huone ja pöytä, jotka ovat Herran ehtoollisesta kuulut, viikunapuu, jonka Jeesus kuihdutti, joukko historiallisia paikkoja Getsemanen ja Öljymäen ympärillä ja viisitoista tai parikymmentä muuta paikkaa itse kaupungissa eri osissa siitä.

Loppu alkoi lähestyä. Ihmisluonto alkoi nyt vaatia oikeuksiaan. Liikarasitukset ja niiden aikaansaama uupumus alkoivat vaikuttaa luonnollisella tavallaan. Ne alkoivat viedä voiton seuramme tarmosta ja masentaa sen intoa. Ollessamme nyt ehdottomasti varmat siitä, ettei mikään osa pyhiinvaelluksesta enää jäisi suorittamatta, aloimme ikäänkuin ennakolta kuluttaa lepoa, joka pian oli oleva meidän palkkamme. Kävimme hieman laiskoiksi. Tulimme myöhään aamiaiselle ja olimme hitaat nousemaan päivällispöydästä. Laivasta oli lyhyitä reittejä tullut kolme- tai neljäkymmentä pyhiinvaeltajaa ja puheen aihetta oli paljon. Ja helteisinä iltapäivinä osoitimme suurta halua loikoilla hotellin viileillä divaaneilla ja poltella ja puhella hauskoista tapauksista, joita oli sattunut kuukausi takaperin – sillä jo näin varhain alkoivat matkaepisodit, milloin harmilliset, milloin aivan tuskastuttavat ja yhtä usein lopun lopuksi aivan merkityksettömätkin, kohoilla yksitoikkoisten muistelmien tasapinnasta ja muodostua mielessä muhkeiksi maanmerkeiksi. Sumupilli hukkuu kaupungissa miljooniin pieniin ääniin, niin että sitä tuskin huomaa kortteria kauempana, mutta merimies kuulee sen merellä, jonne nuo tuhannet vähäpätöiset äänet eivät kanna, sangen kauas. Roomassa ovat kaikki tuomiokirkot samanlaisia, mutta kun on poistunut siitä kymmenkunnan mailin päähän, katoaa kaupunki kokonaan näkyvistä ja vain Pyhän Pietarin kirkko kumpuaa tasaisesta lakeudesta kuin ankkuroitu ilmapallo. Kun matkustaa Euroopassa, tuntuvat joka päivän tapaukset kaikki samanlaisilta. Mutta kun ne ovat jääneet selän taa kahden kuukauden ja kahdentuhannen mailin päähän, esiintyvät muita huomattavimpina ne, jotka ansaitsevat muistamista, ja ne ovat kadonneet, jotka todenteolla olivatkin vähäpätöiset. Tämä taipumus tupakoimiseen, loikoilemiseen ja juttelemiseen ei ollut hyvä. Itsestään selvää oli, että sitä oli estettävä leviämästä. Oli koetettava jotain mielenvirkistystä, ettei turmelus saisi valtaa. Ehdotettiin Jordania, Jerikoa ja Kuollutta merta. Loput Jerusalemista oli jätettävä vähäksi aikaa katsomatta. Tämä matka paikalla hyväksyttiin. Joka suoni alkoi taas sykkiä vilkkaammin. Satulaan – pois lakeuksille – makaamaan vuoteissa, joita vain taivaanranta rajoitti – mielikuvitus alkoi paikalla pohtia näitä asioita. Kiusallista oli todeta, kuinka helposti nämä kaupungissa kasvaneet miehet olivat suostuneet leirin ja erämaan vapaaseen elämään. Paimentolaisvaisto on inhimillinen vaisto. Se syntyi Aatamissa ja kulki perintönä patriarkkain kautta, eikä sivistys kolmekymmentä vuosisataa vakaasti ponnisteltuaan ole saanut sitä meistä kokonaan pois. Sillä on viehätys, joka saa jokaisen, joka on sitä koettanut, uudelleen sitä kaipaamaan. Paimentolaisvaistoa ei intiaanista saa kasvatuksellakaan mitenkään häviämään.

Kun Jordanin matka näin oli päätetty, annettiin asioista paikalla tieto dragomaanillemme.

Yhdeksän aikaan aamulla oli karavaani hotellin oven edessä ja me aamiaisella. Oli tavallista enemmän liikettä. Kaikkialla risteili huhuja sodasta ja verenvuodatuksesta. Jordanin laakson ja Kuolleen meren erämaitten rosvoilevat beduiinit olivat tarttuneet aseihin ja aikoivat tuhota kaikki tulijat. He olivat tapelleet turkkilaisen ratsumiesjoukon kanssa ja voittaneet sen. Monta miestä oli kaatunut. He olivat ajaneet erään kylän asukkaat ja turkkilaisen linnaväen lähellä Jerikoa vanhaan linnaan ja piirittivät sitä nyt. Jordanin luona he olivat marssineet erään meidän retkeilijäjoukkomme leiriä vastaan ja pyhiinvaeltajat olivat nahkansa pelastaneet vain siten, että olivat hiipineet pois ja yön pimeässä piiskain ja kannusten voimalla paenneet Jerusalemiin. Erästä toista joukkoamme oli ammuttu väijytyksestä, jonka jälkeen sen kimppuun oli käyty keskipäivällä. Kummaltakin puolelta oli ammuttu laukauksia. Onneksi ei kuitenkaan ollut vuotanut verta. Puhuttelimme sitä samaista pyhiinvaeltajaa, joka oli ampunut yhden laukauksista, ja kuulimme hänen omilta huuliltaan, kuinka tässä välittömässä hengenvaarassa vain pyhiinvaeltajani kylmäverinen rohkeus, heidän suuri lukunsa ja vaikuttava sotavälineiden näytteleminen oli heidät pelastanut perinpohjaisesta tuhosta. Ilmoitettiin konsulin pyytäneen, ettei pyhiinvaeltajistamme lähtisi toisia joukkoja Jordanille, niin kauan kuin asiat olivat tällä kannalla, ja vielä, että hän ei mielellään suonut niitä lähtevän ollenkaan, ei ainakaan ilman tavallista voimallisempaa sotilassuojaa. Tämä oli paha pykälä. Mutta kun hevoset olivat porraspäässä ja jokainen tiesi, mitä varten ne oli tuotu, niin mitä olisitte tehneet? Tunnustaneet pelkäävänne ja häpeällä peräytyneet? Tuskinpa. Se olisi ollut vasten ihmisluontoa, kun saapuvilla oli niin paljon naisia. Olisitte tehneet niinkuin mekin: sanoneet, ettette pelänneet, vaikka tulisi miljoona beduiinia – tehneet testamenttinne ja hiljaisuudessa itseksenne luvanneet asettua jonon jälkipäähän vaatimattomaan paikkaan.

Luulen melkein meidän kaikkien päättäneen noudattaa samaa taktiikkaa, sillä näytti siltä, kuin emme koskaan pääsisi Jerikoon. Minulla oli oikein tunnetusti hidaskulkuinen hevonen, mutta syystä tai toisesta en voinut saada sitä häntäpäässä pysymään, jotta olisin pääni pelastanut. Se aina vain tunkeutui etupäähän. Taisin vähän vavista semmoisina hetkinä ja laskeutua maahan kiristämään satulavöitä. Mutta se oli aivan suotta. Kaikki muutkin laskeutuivat maahan satulaansa kiinnittämään. En ole koskaan nähnyt semmoista huolenpitoa satuloista. Se oli ensi kerta, kun ainoakaan niistä oli kolmeen viikkoon joutunut epäkuntoon, mutta nyt ne olivat joutuneet epäkuntoon kaikki samalla haavaa. Koetin kävellä, saadakseni ruumiinliikuntoa – en ollut saanut kävellä kyllikseni Jerusalemissa hakiessani pyhiä paikkoja. Mutta sekään ei vedellyt. Koko joukko kärsi ruumiinliikunnon puutetta, eikä kulunut viittätoista minuuttiakaan, ennenkuin kaikki olivat maassa ja minun täytyi jälleen johtaa. Se oli sangen masentavaa.

Tämä kaikki sen jälkeen kun olimme päässeet Betanian tuolle puolelle. Pysähdyimme Betanian kylään, jonne Jerusalemista oli tunnin verta. Meille näytettiin Lasaruksen hauta. Melkein asuisin mieluummin siinä kuin ainoassakaan kaupungin taloista. Ja meille niinikään näytettiin suuri "Lasaruksen lähde", ja kylän keskustassa Lasaruksen vanha asunto. Lasarus näyttää olleen varakas mies. Pyhäkoululegendat tekevät hänelle, suurta vääryyttä; niistä saa sen vaikutuksen, ikäänkuin hän olisi ollut köyhä. Se on siitä syystä, että hänet on sekoitettu siihen Lasarukseen, jolla ei ollut muuta ansiota kuin kuntonsa, eikä kunto koskaan ole ollut niin suuressa arvossa kuin raha. Lasaruksen talo on kolmenkertainen rakennus, kivestä muurattu, mutta aikain kuluessa on kaikki hautaantunut kasaantuneiden ruuhkain alle, ylintä kerrosta lukuunottamatta. Otimme kynttilät ja laskeuduimme kolkkoihin, vankikoppeja muistuttaviin kammioihin, joissa Jeesus aterioitsi Martan ja Marian kanssa ja keskusteli heidän kanssaan heidän veljestään. Emmepä muuta voineet kuin tavallista suuremmalla mielenkiinnolla katsella näitä vanhoja mustuneita huoneita.

Olimme erään vuoren kukkulalta vilaukselta nähneet Kuolleen meren, joka päilyi Jordanin lakeudella kuin sininen kilpi, ja nyt kuljimme alas ahdasta, palavaa, rosoista, kuollutta laaksoa, jossa ei mikään elävä olento olisi voinut elää ja viihtyä, ellei ehkä salamanteri. Se oli niin karua, kammottavaa, kauheata erämaata! Se oli se "erämaa", jossa Johannes saarnasi, kameelinkarvavaate lanteillaan – vaatetta siinä oli kylläkin – mutta mahdotonta hänen olisi ollut saada täältä heinäsirkkojaan ja kesyttömäin mehiläisten hunajaa – sen enempää kuin luullakseni seurakuntaakaan. Kompuroimme alas tämän kamalan seudun kautta, häntäpäässä joka mies. Suojavartijamme – kaksi muhkeasti puettua arabialaista sheikkiä, täydet kuormat miekkoja, pyssyjä, pistooleja ja tikareita mukanaan – kulkivat jouten etupäässä.

"BEDUIINEJA!"

Joka mies hätkähti ja katosi vaatteihinsa kuin liejukilpikonna. Minun ensimmäinen mielijohteeni oli hyökätä eteenpäin ja tuhota nuo beduiinit. Toinen mielijohteeni oli hyökätä takapäähän katsomaan, tuliko niitä sieltäkin päin. Viimeksimainittua impulssia seurasin. Niin tekivät kaikki muutkin. Jos sillä hetkellä olisi siltä ilmansuunnalta tullut beduiineja, olisivat ne saaneet kalliisti maksaa varomattomuutensa. Kaikki huomasimme tämän, perästäpäin. Olisi seurannut melske ja verilöyly, jota ei mikään kynä kykenisi kuvaamaan. Tiedän sen, koska joka mies kertoi, mitä erikoisesti hän olisi tehnyt, ja mahdoton olisi teidän ollut kuvitellakaan niin kummia ja ennen kuulemattomia julmuuksia, kuin nämä olivat keksineet. Yksi sanoi, että hän oli tyynesti päättänyt kuolla siihen paikkaan, missä seisoi, jos se kävisi tarpeelliseksi, väistynyt hän ei olisi tuumaakaan. Hän olisi katkeran kärsivällisenä odottanut, kunnes olisi voinut lukea ensimmäisen beduiinin takista raidat, ja sitten lukenut ne ja antanut paukahtaa. Eräs toinen oli aikonut istua hiljaa, kunnes ensimmäinen keihäs olisi tullut tuuman päähän hänen rinnastaan, sitten väistää ja hairata sen käteensä. Minä en uskalla sanoakaan, mitä hän aikoi tehdä sille beduiinille, jonka keihäs oli. Vereni hyytyy, kun ajattelenkin. Eräs toinen aikoi nylkeä päänahkan joka beduiinilta, joka hänen osalleen tulisi, ja ottaa erämaan paljaspäät pojat mukaansa elävinä voitonmerkkeinä. Mutta se raivosilmäinen pyhiinvaeltaja, joka sepitti virsiä, vaikeni. Hänen näköelimissään paloi hurja tuli, mutta hänen huulensa eivät liikkuneet. Alettiin huolestua ja häneltä kysyttiin. Jos hänen kimppuunsa olisi käynyt beduiini, niin mitä olisi hän tälle tehnyt – ehkä ampunut? Hän hymyili julman halveksumisen hymyn ja ravisti päätään. Ehkä pistänyt puukollaan kuoliaaksi? Uusi päänravistus. Ehkä leikellyt hänet kappaleiksi – nylkenyt? Yhä uusia päänravistuksia. Voi! hirmun nimessä, mitä olisi hän tehnyt?

"Syönyt hänet!"

Semmoisen kamalan lauseen hän singautti huuliltaan. Iloitsin sydämessäni, että olin säästynyt näiltä julman verenvuodatuksen näyiltä. Ei ainoakaan beduiini hyökännyt pelättävän jälkijoukkomme kimppuun. Ei ainoakaan hyökännyt etujoukonkaan päälle. Uudet tulokkaat olivat vain apujoukko paidallisia, paljassäärisiä arabialaishylkyjä, jotka oli lähetetty kauas edellemme ravistelemaan ruostuneita pyssyjään, huutamaan ja kerskumaan ja elämöimään kuin mielipuolet, peloittaakseen siten pois kaikki rosvoilevat beduiinijoukot, joita ehkä väijyi matkamme varressa. Mikä häpeä, että asestettujen valkoisten kristittyjen täytyy matkustaa tämmöisten lasten suojassa, suojassa erämaan kuljeskelevia rosvoja vastaan – noita verisiä pahantekijöitä vastaan, jotka aina muka ovat valmiina tihutöihin, mutta eivät tee koskaan mitään. Voin tässä jo mainita, ettemme koko matkallamme nähneet ainoatakaan beduiinia ja ettemme arabialaista vartiota tarvinneet enempää kuin olisimme tarvinneet kiiltokenkiä ja valkeita hansikkaitakaan. Ne beduiinit, jotka niin rajusti kävivät toisten pyhiinvaeltajaosastojen kimppuun, olivat näihin tilaisuuksiin kunkin osaston arabialaisten vartijain hankkimat ja Jerusalemista varta vasten lähetetyt virkailemaan tilapäisesti beduiineina. Taistelun jälkeen ne pyhiinvaeltajain nähden yhtyivät ja söivät yhdessä aamiaista, jakoivat vaaran hetkinä kiristetyt juomarahat ja sitten seurasivat retkikunnan perässä kotia kaupunkiin! Nämä harmilliset arabialaiset vartijat johtuvat sheikkien ja beduiinien yhteisestä sopimuksesta, joka on tehty, niin sanotaan, heidän molemmanpuoliseksi hyödykseen, ja epäilemättä tässä on paljon perää.

Kävimme sillä lähteellä, jonka profeetta Elisha muutti suolattomaksi (se on suolaton vieläkin) ja jonka luona hän oleskeli jonkun aikaa korppien ruokkimana.

Vanha Jeriko ei raunioina ole hyvinkään maalauksellinen. Marssiessaan kolmisentuhatta vuotta sitten sen ympäri seitsemään kertaan ja puhaltaessaan sen torvillaan sortumaan Joosua teki työnsä niin hyvin ja perusteellisesti, että kaupungista tuskin jäi jäljelle mitään, joka olisi varjoa luonut. Kirousta, joka julistettiin sen jälleenrakentamista vastaan, ei ole koskaan peruutettu. Muuan kuningas, joka piti kirousta mitättömänä, teki yrityksen, mutta se kävi hänelle kovin kalliiksi. Jerikon paikka on aina pysyvä asumattomana. Ja kuitenkin se on yksi kaikkein parhaita kaupungin paikkoja, mitä olemme Palestiinassa nähneet.

Ajoivat meidät vuoteestamme kahden aikaan aamulla – taas tuota anteeksiantamatonta julmuutta – taas dragomaanimme koettaa päästä jonkun kilpailijansa edelle. Jordanille ei ollut kahdenkaan tunnin matka. Me olimme kuitenkin pukeutuneet ja lähteneet matkaan ennenkuin kenenkään päähän pälkähti katsoa, mitä kello oli, ja näin ratsastimme torkkuen vilussa yöilmassa ja uneksimme leiritulista, lämpimistä vuoteista ja muusta mieluisasta.

Keskusteltu ei ollenkaan. Ihmisten ei ole tapana jutella, kun heitä viluttaa ja unettaa ja kaikki tuntuu niin kurjalta. Me toisin ajoin torkuimme satulassa ja hätkähtäen taas havahduimme huomataksemme, että matkue oli hävinnyt pimeyteen. Sitten seurasi tarmon puuska ja ankara toimen puuska, kunnes sen hämärät ulkopiirteet jälleen tulivat näkyviin. Silloin tällöin kulki jonon kautta matalaääninen käsky:

"Sulkekaa rivi – sulkekaa rivi! Beduiineja väijyy täällä kaikkialla!"

Saavuimme kuuluisalle joelle ennen kello neljää, ja yö oli niin pimeä, että olisimme voineet hyvin ratsastaa siihen näkemättä sitä. Toiset meistä olivat sangen pahalla päällä. Me odotimme ja odotimme päivänvaloa, mutta sitä ei kuulunut. Lopulta lähdimme pimeihin pensaihin ja makasimme tuntikauden maassa ja vilustuimme. Se oli sen puolesta sangen kallista unta, mutta muutoin se oli sangen kannattava pääomansijoitus, koska se sai unohtamaan näiden minuuttien surkeuden ja sai meidät vähän sopivampaan mielentilaan siksi hetkeksi, jolloin ensiksi näkisimme pyhän joen.

Aamuvalkeaman ensi henkäyksellä pyhiinvaeltajat riisuuntuivat alasti joka mies ja kahlasivat pimeään vuolaaseen virtaan laulaen:

 
"Ma rannalla Jordanin myrskyisen
Nyt seison ja kaiholla katselen
Kanaanin maata kaunoista
Ja muistain Herran lupausta…"
 

Mutta kauan he eivät laulaneet. Vesi oli niin kylmää että heidän täytyi lakata laulamasta ja hyökätä takaisin maalle. Sitten he seisoivat rannalla värjöttäen ja niin myrtyneinä ja murheellisina, että he ansaitsivat rehellistä sääliä. Sillä olihan taas pettänyt muuan unelma, rakas toivo. He olivat kaiken aikaa itselleen lupailleet, että he kulkisivat Jordanin poikki samalla kohdalla kuin Israelin lapsetkin tullessaan Kanaanin maahan erämaasta, pitkältä pyhiinvaellukseltaan. Heidän aikomuksensa oli kulkea poikki siltä kohdalta, johon oli pantu kaksitoista kiveä tämän suuren tapauksen muistoksi. Marssiessaan joen poikki he aikoivat mielessään kuvitella tuota valtavaa pyhiinvaeltaja-armeijaa, joka jakautuneen veden poikki kulkien kantoi pyhää liiton arkkia huutaen hosiannaa ja laulaen kiitos- ja ylistyslauluja. Jokainen oli itselleen luvannut, että hän ennen muita menisi joen poikki. Vihdoinkin he nyt olivat saavuttaneet toiveittensa päämäärän, mutta virta oli liian kova ja vesi liian kylmää!

Nyt Jackista tuli heille suuri apu. Osoittaen tuota viehättävää välinpitämättömyyttä seurauksista, joka on nuorisolle ominaista ja joka sille niin hyvin sopii ja on sen kaunistus, hän lähti jokeen ja kulki edellä Jordanin yli ja taas oli kaikki iloa ja riemua. Itsekukin kaalasi nyt yli ja seisoi tuota pikaa toisella rannalla. Vettä ei millään kohdalla ollut aivan rintaan saakka. Jos sitä olisi ollut enemmän, niin tuskin olisimmekaan yli päässeet, väkevä virta kun olisi vienyt meidät mukanaan ja me olisimme uupuneet ja hukkuneet ennenkuin olisimme päässeet semmoiseen paikkaan mistä olisimme voineet kulkea yli. Kun päätarkoitus näin oli saavutettu, istahti vettä valuva, kurjan näköinen retkikunta rannalle odottamaan aurinkoa, sillä kaikki tahtoivat nähdäkin veden, ei vain tuntea. Mutta se oli liian vilua huvia. Muutamiin kannuihin otettiin pyhästä joesta vettä, sen rannoilta leikattiin ruokoja ja sitten nousimme hevosen selkään ja ratsastimme vastahakoisesti pois, koska muutoin olisimme voineet paleltua kuoliaaksi. Jordanin näimme siis sangen hämärästi. Pensastiheiköt, jotka paartoivat sen rantoja, loivat varjonsa sen matalalle, pyörteiselle vedelle (hymni sanoo niitä "myrskyisiksi", mutta se on vain imarteleva kuvitelma), emmekä silmänäön mukaan voineet arvata sen leveyttä. Tiesimme kuitenkin kahlauskokemuksistamme, että Amerikassa on paljon katuja, jotka ovat kahta vertaa leveämmät kuin Jordan.

Päivä valkeni pian sen jälkeen, kun olimme matkaan lähteneet, ja tunnin tai parin kuluttua saavuimme Kuolleelle merelle. Lakeassa, palavassa erämaassa, joka sitä paartaa, ei kasva mitään muuta kuin rikkaruohoja ja Kuolleen meren omenaa, jonka runoilijat sanovat olevan silmälle kauniin, mutta murenevan tuhaksi ja tomuksi, kun murratte sen. Ne mitä me löysimme, eivät olleet kauniita ja maultaan ne olivat karvaita. Niistä ei lähtenyt tomua. Ehkä oli se sen vuoksi, etteivät ne vielä olleet kypsiä!

Erämaa ja paljaat kalliot Kuolleen meren ympärillä helottavat päivänpaisteessa, niin että kipeätä tekee, eikä sen pinnalla eikä partailla ole ainoatakaan miellyttävää esinettä eikä elävää olentoa, joka silmää ilahuttaisi. Se on paahtavaa, kuivaa, kammottavaa erämaata. Maisemista huokuu hiljaisuus, joka masentaa mieltä. Se saa ajattelemaan hautajaisia ja kuolemaa.

Kuollut meri on pieni. Sen vesi on sangen kirkasta ja pohja on soraista ja matalaa jonkun matkan päähän rannasta. Se sisältää suuret määrät asfalttia. Kaikkialla rannoilla on kappaleita. Tästä aineesta paikka haisee koko lailla ilkeältä.

Kaikki mitä olimme lukeneet, oli saanut meidät odottamaan, että ensimmäisestä hyppäyksestä Kuolleeseen mereen olisi huonot seuraukset – ruumiissa tuntuisi kuin pistettäisiin siihen yht'äkkiä miljoonia punahehkuvia neuloja, tätä kamalaa kirvelyä kestäisi tuntikausia, jopa voisimme odottaa ihomme nousevan rakkoihin kiireestä kantapäähän ja saavamme kestää monta päivää kamalaa kurjuutta. Koimme pettymyksen. Me kahdeksan hyppäsimme veteen samalla kertaa kuin eräs toinenkin pyhiinvaeltajajoukkue, eikä kukaan kertaakaan edes kiljaissut. Ei kukaan valittanut muuta kuin pientä pistelyä niillä kohdilla, joilta nahka oli lähtenyt, ja sekin pian lakkasi. Kasvojani kirveli pari tuntia, mutta osaksi oli siihen syynä se, että aurinko pääsi ne pahoin polttamaan sillä aikaa kuin uin, minä kun olin vedessä niin kauan, että sain ruumiini kauttaaltaan suolalla silatuksi.

Ei, vesi ei nostanut rakkoja ihoomme. Se ei verhonnut meitä limaisella lietteellä eikä antanut meille minkäänlaista ilkeää tuoksua. Enkä minä voinut huomata, että me todella olisimme tuoksuneet pahemmalta kuin me olemme tuoksuneet aina siitä pitäen, kun Palestiinaan tulimme. Se on vain erilainen tuoksu, mutta ei aivan huomiota herättävä senkään vuoksi, sillä siihen nähden meillä on ollut koko lailla vaihtelua. Me emme tuoksuneet siellä Jordanilla samalta kuin tuoksuimme Jerusalemissa, emmekä me tuoksu Jerusalemissa aivan samalta kuin Nasaretissa tai Tiberiaassa tai Kesarea Filippissä taikka Galilean muissa vanhoissa rauniokaupungeissa. Ei, me kaiken aikaa vaihtelemme ja tavallisesti huonompaan päin. Vaatteemme pesemme itse.

Se oli lystikästä uimista. Mahdoton painua. Saattoi oikaista itsensä selälleen pitkäkseen ja laskea kätensä rinnalleen ja koko ruumis pysyi vedenpinnan yläpuolella viivaa myöden, joka kulki leuan kolkasta keskikylkeä ja keskireittä nilkkaan. Päänsä saattoi nostaa aivan ylös vedestä, jos halutti. Ei missään asennossa ollut mahdollinen pysyä kauan. Menetit tasapainosi ja pyörähdit ympäri, ensin selällesi ja sitten suullesi ja niin edespäin. Voitte maata vedessä mukavasti pää aivan yläällä, sääret polvesta saakka veden alla, kun tuette itseänne käsillänne. Voitte istua siten, että koukistatte polvenne leuan alle ja syleilette niitä käsivarsillanne, mutta pian teidän täytyy mukeltaa ympäri, koska olette yläpainoinen tässä asennossa. Voitte seisoa suorana vedessä, jossa jalka ei pohjaa, ja rintakehänne puolitiestä pysytte kuivana. Mutta ette voi pysyä siinä asennossa. Vesi piankin kohottaa jalkanne pinnalle. Jos koetatte uida selällänne, niin ette pääse paljon mihinkään, koska jalkanne temppuilevat pinnalla ja vain kantapäät työntyvät eteenpäin. Jos taas uitte suullanne, niin potkitte ylös vettä kuin peräsiipilaiva. Eteenpäin ette pääse. Hevonen on niin yläpainoinen, ettei se Kuolleessa meressä voi uida eikä seisoa. Se kääntyy paikalla kyljelleen. Jotkut meistä uivat toista tuntia ja kun sitten nousimme vedestä, oli suola meidät silannut, niin että kiilsimme kuin jääpuikot. Hankasimme suolan pois karkealla pyyhinliinalla ja kun ratsastimme pois, olimme saaneet ihka uuden löyhkän, vaikka ei se ollut sen ilkeämpi kuin ne muutkaan, joita nyt olemme saaneet monta viikkoa nauttia. Vaihtelun vuoksi sen kataluus ja uutuus viehätti meitä. Järven rannoilla kimaltelee suolakiteitä auringonpaisteessa. Toisin paikoin ne verhoavat maata kuin hohtava jääkuori.

Kun olin poika, syntyi minussa syystä tai toisesta se käsitys, että Jordan oli neljäätuhatta mailia pitkä ja kolmeakymmentä viittä mailia leveä. Sen pituus on vain yhdeksänkymmentä mailia ja se mutkittelee niin kovasti, ettei kulkija likimainkaan aina tiedä, kummalla rannalla hän oikeastaan on. Virtaamalla yhdeksänkymmentä mailia se ei pääse eteenpäin kuin viisikymmentä mailia. Se ei ole vähääkään leveämpi kuin New Yorkin Broadway katu. Yläpäässä on Galilean meri ja tässä Kuollut meri – ei kumpainenkaan niistä kahtakymmentä mailia pitkä tai kolmeatoista leveä. Ja kuitenkin minä pyhäkoulua käydessäni luulin, että ne olivat kuuttakymmentätuhatta mailia rannasta rantaan.

Matkustelu ja kokemus turmelevat uljaimmatkin kuvittelut ja riistävät meiltä poikaikämme rakkaimmat käsitykset. Hyvä, menkööt. Olen jo nähnyt kuningas Salomon valtakunnan kutistuvan Pennsylvanian valtion kokoiseksi. Luullakseni kestän senkin, että täytyy tinkiä merien ja jokien koosta.

Matkaa tehdessämme kurkistelimme joka puolelle, mutta emme ainoatakaan raetta tai kidettä nähneet Lotin vaimosta. Se oli suuri pettymys. Monen monet vuodet oli hänen surullinen historiansa ollut meille tunnettu ja se oli herättänyt meissä mielenkiintoa, kuten kova onni aina tekee. Mutta hän oli kadonnut. Hänen maalauksellinen hahmonsa ei enää kohoa korkealle yli Kuolleen meren erämaitten muistutellen tuhoutuneitten kaupunkien kärsimää rangaistusta.

En kykene kuvaamaan kamalaa iltapäiväretkeämme Kuolleelta mereltä Mar Sabaan. Tunnen vieläkin ahdistusta, kun sitä ajattelen. Aurinko kuritti meitä niin kiukkuisesti, että kerran tai pari kyyneleet valuivat pitkin poskiamme. Aavemaiset, puuttomat, ruohottomat, tuulen henkäyksettömät rotkot olivat niin tukehuttavat kuin jos olisimme olleet uunissa. Me kerrassaan tunsimme, kuinka aurinko painoi. Ei ainoakaan kyennyt istumaan suorassa sen painon alla. Kaikki kyyristyivät satulassaan sangen syvään. Johannes saarnasi tässä "erämaassa!" Se mahtoi olla uuvuttavaa työtä. Kuinka kerrassaan taivaallisilta meistä näyttivät Mar Saban jykevät tornit ja muurit, kun ne ensin välähtivät silmiimme!