Kitabı oku: «Jenkkejä maailmalla II», sayfa 19

Viivyimme koko yön tässä suuressa luostarissa vieraanvaraisten pappien luona. Mar Saba, jota laellaan kannattaa kallionpolveke, on kuin inhimillinen linnunpesä äkkijyrkkään vuorenseinämään kiinnitettynä. Se on kokonainen maailma valtavaa muurausta, joka pengermä pengermältä kohoo korkeuteen, samoin kuin pengermittäin kohoavat pylväskartanot, joita näkee Belsasarin pitoja ja vanhain faaraoitten palatseja esittävissä mielikuvituksellisissa tauluissa. Ei ainoatakaan toista ihmisasuntoa ole läheisyydessä. Sen joskus ennen vanhaan perusti pyhä erakko, joka aluksi asui kalliossa olevassa luolassa – luolassa, joka nykyään on luostarin muurien sisäpuolella ja jota papit hurskasmielisinä meille näyttivät. Tämä erakko, joka ankarasti kidutti lihaansa, ravinnokseen nautti vain leipää ja vettä, joka kokonaan erottautui kaikesta seuraelämästä ja maailman turhuuksista, joka herkeämättä rukoili ja pyhäisesti katseli pääkalloa, sai herätetyksi liikkeen, joka hänen luokseen toi paljon opetuslapsia. Rotkolaakson vastakkaisella puolella olevassa kalliossa on paljon pieniä komeroita, joita he ovat kallioon louhineet niissä elääkseen. Mar Saban nykyiset asukkaat, joita on seitsemänkymmenen vaiheille, ovat kaikki erakkoja. He käyttävät karkeaa kaapua, rumaa lieritöntä hattua, joka on kuin uuninpiippu, ja käyvät kengättöminä. He eivät syö mitään muuta kuin leipää ja suolaa, eivät juo muuta kuin vettä. Heidän ei ole lupa elinaikanaan poistua luostarin muurien ulkopuolelle, eikä katsoa naiseen – ainoakaan nainen ei pääse Mar Sabaan millään syyllä.

Jotkut näistä miehistä ovat olleet tänne suljettuina kolmekymmentä vuotta. Koko tämän yksitoikkoisen ajan kuluessa he eivät ole kuulleet lapsen naurua eivätkä naisen siunattua ääntä. He eivät ole nähneet ihmiskyyneliä, eivät ihmishymyä. He eivät ole tunteneet ihmis-iloja, eivät rakentavia ihmissuruja. Heidän sydämessään ei ole mitään muistoja menneisyydestä, eikä heidän mielessään tulevaisuuden unelmia. Kaiken mikä on rakastettavaa, kaunista, arvokasta, he ovat sysänneet kauas luotaan. Kaikkia esineitä vastaan, jotka ovat kauniit katsella, kaikkia ääniä vastaan, jotka ovat korvalle soitantoa, he ovat ainaiseksi sulkeneet jykevät ovensa ja kohottaneet armottomat kivimuurinsa. He ovat kironneet elämän hellän sulouden ja jättäneet vain tyhjiin juosseen näivettyneen ilkkunan. Heidän huulensa ovat huulia, jotka eivät koskaan suutele, eivätkä koskaan laula. Heidän sydämensä ovat sydämiä, jotka eivät koskaan vihaa eivätkä koskaan rakasta. Heidän rintansa ovat rintoja, joita ei koskaan paisuta tuo tunne "minulla on maa ja lippu". He ovat käveleviä ruumiita.

Kirjoitan muistoon nämä ensimmäiset ajatukset, koska ne ovat luonnollisia – en sen vuoksi, että ne muka osuisivat oikeaan tai että edes olisi oikein niitä kirjoittaa. Kirjantekijän on helppo sanoa, "minä ajattelen niin ja niin katsellessani sitä ja sitä" – vaikka totuus onkin, että he ajattelivatkin kaikki nämä mainiot ajatuksensa vasta jälestäpäin. Ensi ajatus ei yleensä tahdo olla aivan tarkkaan oikea, mutta ei siltä ole rikos ajatella sitä eikä kirjoittaa sitä, aikomuksella muutella sitä myöhemmän kokemuksen mukaisesti. Nämä erakot ovat kuolleita monessa suhteessa, mutta eivät kaikissa, eikä ole kohtuullista, että ajateltuani heistä alussa pahaa ajattelisin edelleenkin, taikka että heistä pahaa puhuttuani yhä toistaisin sanojani ja pitäisin niistä kiinni. Ei, siksi herttaisesti he meitä kohtelivat. Heissä piilee jossain kipinä inhimillisyyttäkin. He tiesivät, että olimme ulkomaalaisia ja protestantteja ja ettemme luultavasti heitä ihailleet emmekä tunteneet heitä kohtaan sanottavaa ystävällisyyttäkään. Mutta heidän laajamielinen armeliaisuutensa oli liian ylevää ottaakseen lukuun semmoisia asioita. He vain näkivät meissä ihmisiä, jotka olimme nälissämme ja janoiset ja uupuneet, ja se riitti. He avasivat ovensa ja lausuivat meidät tervetulleiksi. He eivät kysyneet kysymyksiä eivätkä osoittaneet vieraanvaraisuutta omaksi kunniakseen. He eivät pyydystelleet kiitosta. Rauhallisina he liikkuivat askareissaan, kantoivat eteemme pöydät, tekivät vuoteet ja toivat vettä, jolla saatoimme pestä itsemme, eivätkä vähääkään välittäneet siitä, kun sanoimme, ettei käynyt laatuun, että he tekivät sen, kun meillä kerran oli miehet, joiden tehtäviin semmoiset toimet kuuluivat. Meidän oli sangen hyvä olla ja istuimme pitkään päivällispöydässä. Perästäpäin kävimme erakkojen kanssa rakennuksen kaikki paikat ja istuimme sitten sen korkeilla muureilla ja tupakoimme nauttiessamme ilman viileydestä, jylhästä maisemasta ja auringonlaskusta. Yksi tai pari valitsi kodikkaat makuuhuoneet nukkuakseen, mutta paimentolaisvaisto sai muut viettämään yönsä suuren hallin ympäri kulkevalla leveällä divaanilla, koska se oli kuin ulkona nukkumista ja sen kautta hauskempaa ja rattoisempaa. Ruhtinaallisen saimme levon.

Noustessamme seuraavana aamuna syömään olimme uusia miehiä. Kaikesta tästä vieraanvaraisuudesta ei vaadittu varsinaista maksua. Saimme antaa jonkun verran, jos halusimme, mutta meidän ei tarvinnut antaa mitään, jos olimme köyhiä tai kitupiikkejä. Köyhät ja avuttomat saavat tulla Palestiinan katolisiin luostareihin yhtä vapaasti kuin kuka muu tahansa. Minut on kasvatettu vihamielisyyteen kaikkea katolilaista vastaan ja sen vuoksi on minun toisinaan paljon helpompi keksiä katolilaisten vikoja kuin katolilaisten ansioita. Mutta on eräs seikka, jota en tahdo syrjäyttää enkä unhottaa: sitä rehellistä kiitollisuutta nimittäin, jonka minä ja kaikki pyhiinvaeltajat olemme velkaa Palestiinan luostari-isille. Heidän ovensa ovat aina avoimet, ja jokainen arvollinen mies on heidän luo tervetullut, olipa hän puettu ryysyihin tai purppuraan. Katolilaiset luostarit ovat köyhille verraton siunaus. Rahaton pyhiinvaeltaja, olipa hän protestantti tai katolilainen, voi matkustaa kautta Palestiinan ja näissä rakennuksissa aina saada terveellistä ruokaa ja puhtaan vuoteen. Parempiosaiset pyhiinvaeltajat usein sortuvat tautivuoteille kuumuuden tai maassa vallitsevain kuumeitten vaikutuksesta ja luostarit tarjoavat heille silloin suojan. Ilman näitä vieraanvaraisia tyyssijoja olisi matkustus Palestiinassa huvia, johon vain voimakkaimmat miehet voisivat antautua. Meidän seurueemme, pyhiinvaeltajat ja kaikki, on aina mielihyvällä tyhjentävä lasinsa Palestiinan luostari-isäin terveydeksi, menestykseksi ja pitkäksi iäksi.

Lepäytyneinä ja virkistyneinä me siis asetuimme jonoon ja jonossa kuljimme yli Judean paljaitten vuorien, pitkin kallionharjanteita ja kautta karujen kurujen, joissa vallitsi iäinen hiljaisuus ja yksinäisyys. Täältä puuttuivat ne hajanaiset asestetut paimenryhmätkin, joita olimme edellisinä päivinä iltapuoleen nähneet pitkäkarvaisia vuohilaumojaan paimentamassa. Näimme vain kaksi elävää olentoa. Ne olivat gaselleja, vienoista silmistään maineessa. Ne näyttivät hyvin nuorilta vohlilta, mutta etäisyyttä ne tuhosivat kuin pikajuna. En ole koskaan nähnyt eläimen nopeammin kulkevan, ellei ehkä omain suurten lakeuksiemme antilooppien.

Yhdeksän tai kymmenen aikaan aamulla saavuimme Paimenten lakealle ja seisoimme muureilla ympäröidyssä öljypuistossa, jossa paimenet kahdeksantoista vuosisataa takaperin vartioivat laumojaan enkelijoukkojen tuodessa heille tiedon, että Vapahtaja oli syntynyt. Neljännesmailin päässä oli Judean Betlehem, ja pyhiinvaeltajat ottivat osan kivimuurista mukaansa ja kiiruhtivat edelleen.

Paimenten lakea on erämaata, irtonaisilla kivillä kivettyä, vailla kasvullisuutta, julmassa auringonpaisteessa hehkuen. Vain enkelien soitanto, jonka se kerran kuuli, voisi lumota, sen pensaat ja kukat jälleen eloon ja palauttaa sen kadonneen kauneuden. Ei mikään vähempi taika kykenisi tätä ihmettä aikaan saamaan.

Betlehemin valtavassa Syntymisen kirkossa, jonka itsepäinen Pyhä Helena rakennutti tuhatviisisataa vuotta takaperin, meidät vietiin maan alle, kovaan kallioon louhittuun luolaan. Tämä oli "seimi", jossa Kristus syntyi. Permannossa on hopeinen tähti, jonka latinalainen kirjoitus mainitsee tämän seikan. Monen sukupolven kuluessa ovat hartaat pyhiinvaeltajat sen suudelmillaan silittäneet. Rotko oli koristettu siihen tavanmukaiseen epäaistikkaaseen tapaan, joka on huomattava kaikissa Palestiinan pyhissä paikoissa. Samoin kuin Pyhän haudan kirkossa, samoin esiintyi täälläkin kateutta ja tylyyttä. Kreikkalaisten ja latinalaisten kirkkojen papit ja jäsenet eivät voi kulkea saman käytävän kautta polvistumaan Vapahtajan syntymäpaikalla, vaan niiden on pakko lähestyä ja poistua eri teitä, ettei syntyisi toraa ja tappelua tällä maailman pyhimmällä paikalla.

Minulla ei ole mitään mietelmiä tämän paikan johdosta, jossa ensi kerran maailmassa "iloista joulua!" lausuttiin ja josta Santta Klau, lapsuuteni ystävä, lähti ensimmäiselle matkalleen ilahuttamaan ja yhä vieläkin talviaamuina ilahuttamaan hulmuavan liesitulen piiriä monessa etäisessä maassa. Kosketan kunnioittavin sormin sitä samaista paikkaa, jossa Jeesus lapsi lepäsi, mutta minä en ajattele – mitään.

Ette voi ajatella tässä paikassa sen enempää kuin missään muussakaan paikassa Palestiinassa, jonka luulisi antavan mietteihin aihetta. Kerjäläiset, raajarikot ja munkit ympäröivät teitä ja saavat teidät ajattelemaan vain bakshiishia, kun mieluummin ajattelisitte jotain muuta, paikan luonteen mukaista.

Olin iloinen, kun pääsin lähtemään, ja iloinen, kun olimme kulkeneet niiden luolain läpi, joissa Eusebius kirjoitti ja Hieronymus paastosi ja Joosef valmistautui pakenemaan Egyptiin, ja nähneet paritoistakymmentä muuta kunnioitettua luolaa, ja tiesin, että nyt olimme valmiit. Jeesuksen Syntymisen kirkko on melkein yhtä täyteen sullottu erinomaisen pyhiä paikkoja kuin itse Pyhän haudan kirkko. On siinä luolakin, jossa kaksikymmentätuhatta lasta teurastettiin Herodeksen käskystä, kun hän yritti murhauttaa Jeesus-lapsen.

Kävimme tietysti Maitoluolassa – siinä Maria jonkun aikaa piili, ennenkuin pakeni Egyptiin. Luolan seinät olivat mustat, ennenkuin hän siihen tuli, mutta kun hän imetti lastaan, putosi permannolle pisara hänen maitoaan ja se muutti paikalla luolan mustat seinät yhtä lumivalkeiksi kuin se itsekin oli. Otimme täältä monta pientä kiven sirua, sillä kaikkialla Itämailla tiedetään hyvin, ettei hedelmättömän vaimon tarvitse muuta kuin niitä huulillaan koskettaa, kun hän paikalla pääsee viastaan. Otimme paljon siruja siinä mielessä, että voisimme tuoda onnen eräille tuttaville perheille.

Lähdimme iltapäivällä Betlehemistä ja jätimme sen kerjäläislaumat ja pyhäinjäännöskaupustelijat ja vietettyämme vähän aikaa Raakelin haudalla kiiruhdimme Jerusalemiin niin nopeaan kuin suinkin. En koskaan ole tuntenut itseäni niin iloiseksi taas kotia päästessäni. En koskaan ole nauttinut levosta niinkuin näinä muutamina viimeisinä tunteina. Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Betlehemiin oli lyhyt, mutta se oli väsyttävä. Semmoista kärventävää kuumuutta, painostavaa autiutta ja semmoista kaameata karuutta ei varmaankaan voi olla missään muualla maailmassa. Ja semmoista väsymystä!

Yksinkertaisinkin ymmärrys varoittaa minua, että minun pitäisi kirjoittaa tuo tavanmukainen mieluisa vale ja sanoa, että minä vastahakoisesti irtauduin jokaisesta tunnetusta Palestiinan paikasta. Niin sanoo jokainen, mutta minä hiljaisuudessa epäilen jokaisen sanoja, joka sen sanoo. Voisin vannoa hirmuisen valan, etten ole kuullut ainoankaan neljästäkymmenestä pyhiinvaeltajastamme kertaakaan lausuneen mitään semmoista, ja he ovat yhtä hyviä ihmisiä ja yhtä vilpittömästi hartaita kuin kukaan, joka on käynyt täällä ennen. Kotiin tultuaan he kylläkin pian sanovat sen, ja miks'eivät sanoisikin? Heillä ei ole halua nousta sotaan kaikkia maailman Lamartineja ja Grimesejä vastaan. Ei olisi järjenmukaista, että kukaan olisi vastahakoinen luopumaan paikoista, joissa tungeskelevat kerjäläis- ja kaupustelijalaumat melkein puristavat hengen matkamiehestä, riippuen roikkina hänen hihoistaan ja takinliepeistään ja kirkuen ja huutaen hänen korviinsa ja raadellen hänen näköään kauheilla mätähaavoillaan ja epämuodostumillaan, joita he näyttelevät. Iloinen sitä on, kun pääsee lähtemään. Olen kuullut häpeämättömäin ihmisten kiittävän onneaan, kun pääsivät pois rouvain iltamasta, joissa nuoret suloiset neidot parvittain kiusasivat heitä ostamaan. Muuttakaa nämä sulottaret tummiksi akoiksi ja repaleisiksi villi-ihmisiksi ja pankaa heidän pyöristettyjen muotojensa sijaan kuihtuneet mukuraiset känttyrät ja pehmeitten kätten sijaan arpiset rumat epämuodostumat ja ajatelkaa heidän äänensä vakuuttelevan musiikin sijasta vihatun kielen soraäänistä rääkynää ja katsokaamme sitten, kuinka paljon vastahakoista viivyttelyä lähdön hetkellä teistä saisi puristetuksi. Ei, onhan somaa sanoa, että olitte vastahakoinen, ja jättää toisiin aikoihin ne syvät ajatukset, jotka aivoissanne "taistelivat sanoja löytääkseen." Mutta totuus on, että te ette ollut vastahakoinen ja että huomasitte mahdottomaksi ajatella ensinkään – vaikka myöntää täytyy, ettei pidetä arvon mukaisena sanoa sitä eikä runollisenakaan.

Pyhillä paikoilla me emme ajattele; me ajattelemme jälkeenpäin vuoteessamme, kun päivän häikäisevä polte, melu ja elämä ovat hälvenneet, ja vasta mielikuvituksessamme lähdemme yksin menneisyyden muistopaikoille ja herätämme uudelleen eloon muinaisaikain haamut.

XXV LUKU

Lähtö Jerusalemista – Simson – Saaronin lakeus – Joppe – Simson nahkurin talo – Pitkä pyhiinvaellus päättynyt – Palestiinan maisemain luonne – Kirous.

Kävimme Jerusalemin ympäristössä kaikilla niillä pyhillä paikoilla, jotka olivat jääneet näkemättä, ennenkuin matkustimme Jordanille, ja sitten me kello kolmen aikaan iltapäivällä asetuimme jonoon ja marssimme ulos komeasta Damaskon portista ja Jerusalemin portit sulkeutuivat meille ainaiseksi. Pysähdyimme etäisen mäen laella, loimme vielä viimeisen silmäyksen tuohon ikäarvoiseen kaupunkiin, joka oli ollut meille niin hyvä koti, ja lopullisesti hyvästelimme sen.

Nelisen tuntia kulki matkamme yhtämittaa alamäkeä. Kuljimme kapeaa polkua, joka kulki vuoristo-uomain poikki, ja missä vain voimme, väistimme pitkiä kuormattuja kameeli- ja aasijonoja, ja missä emme voineet, siellä meidän täytyi kestää se kurjuus, että ohi kulkeva kuormasto ruhjoi meidät mäskiksi äkkijyrkkiin kallioseinämiin tai vei nahkan sääristämme. Jack joutui satimeen pari kolme kertaa, Dan ja Moult yhtä usein. Yksi hevosista kompastui pahoin livettävillä kallioilla ja muitten oli vähällä käydä samoin. Kun tämä tie kuitenkin oli yhtä hyvä kuin Palestiinan kaikki muutkin tiet, ehkäpä parhainkin, niin ei ollut syytä valittaa.

Joskus tapasimme rotkoissa reheviä viikuna-, aprikoosi- ja granaattilehtoja ja muuta senkaltaista, mutta useammin maisema oli rosoista, kallioista, vuorista, kolkkoa ja ilman vihannuutta. Siellä täällä oli torneja korkealla rinteillä, jotka näyttivät kerrassaan pääsemättömiltä. Tämä rakennusmain on yhtä vanha kuin Palestiina itsekin, se kun muinaisaikoina tarjosi paremman turvan vihollisia vastaan.

Kuljimme sen puron poikki, josta Daavid sai sen kiven, jolla hän tappoi Goljatin, ja epäilemättä oli siinä silmäimme edessä ihka samainen kenttäkin, jolla tuo kuulu tappelu tapeltiin. Kuljimme maalauksellisten vanhain goottilaisten raunioiden ohi, joiden kivipermannoita monen urhean ristiretkeläisten kannukselliset kantapäät olivat soinnutelleet, ja ratsastimme seudun läpi, jonka asukkaita Simson oli, kuten meille kerrottiin.

Viivyimme koko yön Ramlehin luostarin kunnon munkkien luona ja huomeneksella nousimme satulaan ja ajoimme täyttä laukkaa suuren osan luostarin ja Jaffan eli Joppen välimatkasta, sillä tasanko oli lakea kuin lattia ja kivetön ja tämä sitä paitsi oli viimeinen taipaleemme Pyhässä maassa. Näiden parin kolmen tunnin kuluttua saisimme me ja uupuneet hevoset levätä ja nukkua niin kauan kuin mielemme teki. Tämä oli se lakeus, josta Joosua puhui sanoessaan "aurinko, seiso alallasi Gibeonilla ja sinä kuu Ajalonin laaksossa". Kun aloimme lähestyä Jaffaa, kannustivat kumppanit hevosiaan ja siitä tuli oikein kiihkeä kilparatsastus – jommoista virkistävää huvitusta meillä ei ollut ollut, siitä kuin Azoreilla ratsastimme aaseilla kilpaa.

Saavuimme vihdoin siihen jaloon oranssilehtoon, johon Jaffan itämainen kaupunki on hautaantunut. Kuljimme muurin poikki ja ratsastimme jälleen pitkin kapeita katuja ja eläväin ryysyparvien keskiste ja näimme muitakin näkyjä ja koimme muitakin kokemuksia, jotka jo kauan olivat olleet meille tuttuja. Laskeusimme satulasta viimeisen kerran, ja ulkona redillä näimme ankkurissa laivamme! Pistän tähän huutomerkin, sillä me tunsimme huutomerkin nähdessämme laivan. Pitkä pyhiinvaellus oli päättynyt ja syystä tai toisesta taisimmekin olla siitä hyvillämme.

(Kuvaus Jaffasta luettakoon matkaoppaasta.) Simon nahkuri eli täällä ennen muinoin. Kävimme hänen talossaan. Kaikki pyhiinvaeltajat käyvät Simon nahkurin talossa. Jaffasta Joonas lähti matkaan, kun hän sai käskyn lähteä Niiniveä vastaan profeteeraamaan, ja epäilemättä valaskala jossain tämän kaupungin läheisyydessä ylenantoi hänet huomatessaan, ettei hänellä ollutkaan pilettiä. Joonas oli tottelematon, nurkuva ja moitiskeleva luonteeltaan, jonka vuoksi hänestä tuskin kannattaa vakavasti puhua. Ne parrut, joita käytettiin Salomon temppeliin, tuotiin Jaffaan lautoissa, ja se kapea särkän aukko, josta ne tuotiin rantaan, ei ole tuumaakaan leveämpi eikä hiventäkään vähemmän vaarallinen laivakululle kuin se oli silloin. Niin uneliasta on Palestiinan ainoan hyvän sataman väestö ollut nyt ja aina. Jaffalla on historia ja levoton historia. Turha on sitä etsiä tästä kirjasta. Jos lukija suvaitsee poiketa kiertävään kirjastoon ja mainita minun nimeni, annetaan hänelle kirjoja, joista hän voi Jaffasta lukea mitä täydellisimmät selostukset.

Näin päättyy pyhiinvaellus. Meidän olisi syytä olla hyvillämme siitä, ettemme lähteneet sille saadaksemme silmäinherkuksi viehättäviä luonnon nähtävyyksiä, sillä se olisi meille tuottanut pettymyksiä – ainakin tähän vuodenaikaan. Teoksessa "Elämää Pyhässä maassa" eräs kirjoittaja huomauttaa:

"Vaikka suuri osa Pyhää maata näyttäneekin yksitoikkoiselta ja luotaan torjuvalta ihmisille, jotka ovat tottuneet oman maamme kukkain melkein yhtämittaiseen vihannuuteen, runsaihin jokiin ja vaihtelevaan pintaan, on meidän muistettava, että se epäilemättä näytti aivan toisenlaiselta israelilaisista heidän neljäkymmentä vuotta uupuneina erämaassa kierrettyään."

Minkä me kaikki empimättä myönnämme. Mutta se todella on "yksitoikkoinen ja luotaan torjuva maa", eikä ole riittävää syytä sitä toisin kuvata.

Kaikista kolkkojen maisemain maista, mitä maailmassa on, kuuluu luullakseni Palestiinalle ensi sija. Mäet ovat paljaat, väriltään elottomat, muodoltaan epäkauniit. Laaksot ovat rumia erämaita, joita paartaa heikko, surkean ja voimattoman näköinen kasvullisuus. Kuollut meri ja Galilean meri nukkuvat laajain kukkula- ja tasankoalain keskellä, joilla silmää ei viihdytä ainoakaan miellyttävä väri, ainoakaan huomiota herättävä esine, ei ainoakaan vieno maisemakuva, joka uinuisi purppuraharsoissa tai olisi pilvenvarjojen kirjailema. Ulkopiirrekin on kova, joka sävy terävä, perspektiivi puuttuu, etäisyys ei täällä tuota mitään viehätystä. Se on toivoton, ikävä, mieltä masentava maa.

Pienet kaistaleet ja kolkat siitä mahtavat kuitenkin olla sangen kauniit kevään täydessä vehmaudessa ja sitä kauniimmat, kun niiden ympärillä joka puolella on niin vaikuttavana vastakohtana kauas ulottuva autio elottomuus. Tahtoisin nähdä keväiseen aikaan Jordanin partaat ja Sikemin, Esdraelonin, Ajalonin ja Galilean reunat – mutta silloinkin nämä laikat näyttäisivät vain leikkipuutarhoilta, joita on ylenmäärin pitkin välimatkoin asetettu rannattoman karuuden autiuteen.

Palestiina on verhoutunut säkkikankaaseen ja tuhkaan. Sen yllä vaanii kirouksen lumous, joka on kuihduttanut sen kentät ja kahlehtinut sen toimeliaisuuden. Siinä missä kerran kohosivat Sodoman ja Gomorran katot ja tornit, peittää nykyään lakeutta tuo hymytön meri, jonka katkerassa vedessä ei mikään elävä olento tule toimeen – jonka aallottoman pinnan päällä kärventävä ilma lepää liikkumattomana ja kuolleena – jonka rannoilla ei kasva muuta kuin rikkaruohoja ja hajallisia ruokopehkuja ja tuota petollista hedelmää, joka lupaa virkistystä halkeileville huulille, mutta koskettaessa muuttuu tuhkaksi. Nasaret on hävinnyt ja sillä Jordanin kaalamolla, jonka poikki Israelin joukot ilolauluin kulkivat Luvattuun maahan, tapaa nykyään vain erämaan omituisten beduiinien likaisen leirin. Kirottu Jeriko on nykyään sortuvana rauniona, aivan samanlaisena, joksi sen Joosuan ihmetyö jätti enemmän kuin kolmetuhatta vuotta takaperin. Betlehemillä ja Betanialla ei köyhyydessään eikä alennuksessaan ole nykyään mitään, joka muistuttelisi niiden kerran tunteneen Vapahtajan läsnäolon korkean kunnian. Se pyhä paikka, jossa paimenet yöllä vartioivat laumojansa ja missä enkelit lauloivat "maassa rauha, ihmisille hyvä tahto", ei tunne ainoankaan elävän olennon läsnäoloa eikä sillä ole ainoankaan silmälle mieluisan piirteen siunausta. Kuuluisa Jerusalem itsekin, historian suurin nimi, on menettänyt kaiken entisen suuruutensa ja on muuttumassa köyhälistön kyläksi. Siellä ei enää ole Salomon rikkauksia, jotka herättäisivät vierailevain itämaisten kuningattarien ihailua. Ihmeteltävä temppeli, Israelin ylpeys ja kunnia, on mennyt ja ottomaaninen puolikuu on kohotettu sille paikalle, johon tuona maailman aikakirjain muistettavimpana päivänä pyhä risti pystytettiin. Kuulu Galilean meri, jolla Roomalla ennen oli laivastoita ja jolla Vapahtajan opetuslapset purjehtivat haaksilla, on jo kauan ollut sekä sodan että kaupan miesten hylkäämä ja sen rannat ovat vaikenevaa erämaata. Kapernaum on muodoton raunio, Magdala arabialaisten kerjäläisten koti, Betsaida ja Korasin ovat hävinneet maan pinnalta ja niitä ympäröivät autiot paikat, joissa tuhannet ihmiset kerran kuulivat Vapahtajan puhetta ja söivät ihmeleipää, nukkuvat yksinäisyydessä, jota vain petolinnut ja kiertelevät ketut häiritsevät.

Palestiina on erämaata ja sulotonta. Ja kuinka se muuta olisikaan?

Voiko Jumaluuden kirous kaunistaa maata?

Palestiina ei enää ole tätä meidän työpäivän maailmaamme. Se on pyhitetty runoudelle ja muistotiedolle – se on unelmain maa.