Kitabı oku: «Jenkkejä maailmalla II», sayfa 8

XII LUKU

Patriarkallisia tapoja – Suurenmoinen Baalbek – Kertomus raunioista – Nimensä ikuistajia nekin – Pyhiinvaeltajain uskollisuus lain kirjaimelle – Bileamin aasin kunnioitettu lähde.

Ikävä viiden tunnin ratsastusmatka Libanonin laakson poikki auringonpaisteessa. Se ei sitten ollutkaan juuri niin puutarhamainen kuin vuorenrinteeltä nähden näytti. Se oli erämaata, rikkaruohojen peittämää karuutta, jolla oli vahvassa miehen nyrkin kokoisia kiviä. Siellä täällä maanasukkaat olivat kynsineet maata ja kasvattaneet kitukasvuisen laihon, mutta enimmäkseen laaksoa hallitsi kourallinen paimenia, joiden laumat tekivät, mitä niiltä kunnolla saattoi vaatia ravintonsa hankkiakseen, mutta edellytykset olivat huonot. Näimme tien vieressä vähän väliä kömpelöitä kivikasoja ja älysimme, että ne olivat rajapyykkejä, arvatenkin Jaakobin aikuisia. Ei näkynyt kivimuureja, aitoja, ei pensasaitoja, ei mitään muuta kuin nämä vähäpätöiset kivikasat ihmisten maita toisistaan erottelemassa. Israelilaiset pitivät niitä vanhoina patriarkallisina aikoina pyhinä, ja sama on näitten arabialaistenkin laita, jotka heistä suoraan polveutuvat. Tavallisen älykäs amerikkalainen hyvin nopeaan melkoisesti laajentaisi maataan, kun rajat olisivat näin hatarat. Se ei hänelle maksaisi muuta kuin jonkun verran ylimääräistä käsityötä yön pimeydessä.

Näiden ihmisten aurat ovat vain teroitettuja seipäitä, samanlaisia siis, joilla Abrahamkin kynti, ja vehnänsäkin he pohtivat yhä samalla tavalla kuin hän – kasaavat sen talonsa katolle ja sitten viskovat sitä lapiolla ilmaan, kunnes tuuli on puhaltanut pois akanat. He eivät koskaan keksi mitään, eivätkä koskaan opi mitään.

Meillä oli mainio mailin kestävä kilpa-ajo kameelin selässä istuvan arabialaisen kanssa. Toiset hevosista olivat nopeat ja niiden ennätykset olivat hyvät, mutta kameeli juosta hölskytti ja pysyi niiden rinnalla paljoakaan vaivaamatta itseään. Kaikkien asianomaisten kiljuminen ja huuteleminen, piiskaaminen ja laukkaaminen teki siitä hauskan; kiihoittavan ja erikoisen meluisan kilpa-ajon.

Kello yhdentoista aikaan sattuivat silmämme Baalbekin seiniin ja pylväihin, ja siinä olivat edessämme jalot rauniot, joiden historia on suljettu kirja. Se on seisonut siinä tuhansia vuosia matkustajain ihmeenä ja ihailtavana, mutta ken sen rakensi ja koska se rakennettiin, nämä ovat kysymyksiä, joihin ehkä ei saada koskaan vastausta. Yksi asia on kuitenkin sangen varma. Sen suunnittelun suurenmoisuuden ja työn sirouden vertaista, jonka Baalbekin temppeleissä näkee, eivät ihmiskädet ole voineet sen koommin ainoassakaan työssään aikaan saada kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa.

Suuri Auringon temppeli, Jupiterin temppeli ja monta pienempää temppeliä on yhdessä ryhmässä keskellä viheliäistä Syyrian kylää, näyttäen kylläkin oudoilta moisessa halvassa seurassa. Temppelit on rakennettu jykevälle alustalle, joka melkein kantaisi vuoren. Käytetyt ainekset ovat kivipaasia, omnibusin kokoisia – hyvin vähän, tuskin ensinkään, on kirvesmiehen työkaluarkkua pienempiä – ja näissä alusrakennuksissa on muuratuita tunneleita, joiden läpi rautatiejuna mahtuisi kulkemaan. Ei ole ihme, että Baalbek tämmöisillä perustuksilla on niin kauan säilynyt. Auringon temppeli on lähes kolmensadan jalan pituinen ja sadankuudenkymmenen jalan levyinen. Sen kehässä oli viisikymmentäneljä pylvästä, mutta vain kuusi on enää pystyssä – muut makaavat murtuneina tyvensä ympärillä sekavissa ja maalauksellisissa kasoissa. Nuo kuusi patsasta ovat täydelliset, samoinkuin niiden jalustatkin ja korinttilaiset kapiteelit ja simssit – ja kuutta komeampaa pilaria ei ole maailmassa. Pylväät ja simssi ovat yhteensä yhdeksänkymmenen jalan korkuiset – tosiaan valtava korkeus rivipatsaille – eikä katsoja kuitenkaan muuta muistaa kuin niiden kauneuden ja sopusuhtaisuuden niitä silmäillessään. Pylväät näyttävät hoikilta ja siroilta, simssi hienoine kuvanveistoksineen on kuin upeaa stukkityötä. Mutta kun olette katselleet korkeutta kohti silmänne väsyksiin asti, luotte katseen niihin suuriin pylväänjäännöksiin, joitten keskellä seisotte, ja huomaatte, että ne ovat kahdeksan jalkaa läpimitaten. Ja niiden seassa makaa kauniita, pienen mökin kokoisia kapiteeleja. Ja niinikään yksityisiä, mitä jaloimmin veisteltyjä kivilaakoja, joiden vahvuus on neljästä viiteen jalkaan ja jotka täydelleen peittäisivät tavallisen arkihuoneen lattian. Ja te ihmettelette, mistä nämä hirmuiset kappaleet ovat tulleet, ja vasta vähän aikaa ajateltuanne käsitätte, että tuo ilmava ja siro rakennus, joka kohoo yllänne, onkin tehty samanlaisista. Se tuntuu aivan luonnottomalta.

Jupiterin temppeli on pienempi raunio kuin tämä, josta yllä olen puhunut, ja kuitenkin on sekin suunnaton. Se on säilynyt verraten hyvin. Yksi rivi pylväitä, jossa on yhdeksän pylvästä, seisoo melkein vahingoittumattomana. Niiden korkeus on kuusikymmentäviisi jalkaa ja ne kannattavat jonkinlaista porttaalia eli kattoa, joka yhdistää ne rakennuksen kattoon. Tämä porttaali on koottu valtavista kivilaa'oista, jotka ovat alapuolelta niin hienosti veistellyt, että ne maasta katsoen näyttävät freskolta. Yksi tai pari näistä laa'oista on pudonnut maahan, ja jälleen ihmettelin, eivätkö todellakaan nämä jättiläismäiset veistellyt kallionkappaleet, jotka vieressäni makasivat, olleet suurempia kuin nuo pääni päälliset. Temppelin sisustan ornamentit olivat mitä taidokkaimmat ja valtavan suuret. Mikä rakennustaiteellisen kauneuden ja suuruuden ihme tämä rakennus mahtoikaan olla, kun se oli uusi! Ja minkä kauniin taulun se ja sen vielä mahtavampi toveri mahtavine rauniosekasortoineen yhä vielä kuutamossa tarjoavat!

En voi käsittää, kuinka nämä suunnattomat kivilohkareet saatiin louhimoista tänne kulkemaan ja kuinka ne voitiin nostaa noihin huimaaviin korkeuksiin, joissa ne nyt temppeleissä ovat. Ja kuitenkin ovat nämä veistetyt paadet kooltaan vähäpätöisiä verrattuina niihin karkeasti hakattuihin paasiin, joista suuren temppelin leveä alusta on rakennettu. Yksi osa tätä alustaa on kahta sataa jalkaa pitkältä muodostettu raitiovaunun kokoisista kivistä ja suuremmistakin. Niitä kannattaa kymmenen tai kahdentoista jalan korkuinen seinä. Minä pidin jo näitä isoina kivinä, mutta ne jäivät aivan mitättömiksi verrattuina paasiin, joista eräs toinen osa siltamaa oli rakennettu. Näitä oli kolme, ja mielestäni olivat ne kukin yhtä pitkät kuin kolme perättäin asetettua raitiovaunua, mutta tietysti ne ovat kolmatta osaa leveämmät ja kolmatta osaa korkeammat kuin raitiovaunu. Ehkä kaksi peräkkäin asetettua kaikkein suurinta rautatien tavaravaunua antaisi koosta paremman käsityksen. Yhteensä on näiden kolmen kiven pituus lähes kaksisataa jalkaa. Sivujen leveys on kolmetoista jalkaa. Kahden pituus on 64 jalkaa kummankin, yhden 69. Ne on jykevään seinään sovitettu parikymmentä jalkaa korkealle maasta. Siinä ne ovat, mutta kuinka ne on sinne saatu, siihen ei ole helppo löytää vastausta. Kaikki nämä kivet ovat tarkkaan ja kauniisti yhteen liitetyt. Varmaan Baalbekissa ennen muinoin asui jumalia tai jättiläisiä.

Kävimme kivilouhoksessa, josta Baalbekin paadet oli tuotu. Se oli noin neljännesmailin päässä ja alempana. Suuressa kuopassa oli raunioiden suurimman kiven kumppani. Se makasi siinä aivan siten kuin tuon vanhan unhotetun ajan jättiläiset olivat sen jättäneet, kun heidät täältä kutsuttiin – ja maannee samoin vielä tuhansia vuosia eteenkin päin kaunopuheliaana muistuttajana semmoisille, jotka mielellään halveksivat ennen heitä eläneitä. Siinä makaa tämä suunnaton paasi, tahoiltuna ja valmiina rakentajalle – yhtenä ehyenä kappaleena, jonka paksuus ja leveys ovat neljätoista ja seitsemäntoista jalkaa, pituus taas muutama tuuma vaille seitsemänkymmentä! Kahdet vaunut mahtuisivat sen pintaa rinnan kulkemaan ja vielä jäisi tyhjää tilaa sen verran, että mies tai pari mahtuisi kulkemaan kummallakin puolella.

Olisi melkein voinut vannoa, että kaikki John Smithit ja Georg Wilkinsonit ja muut pienet mitättömyydet, mitä on Suuren Suolajärven ja Baalbekin välillä, kirjoittaisivat pienet nimipahasensa Baalbekin suurenmoisten raunioitten seiniin ja perään vielä kaupungin, kauntin ja valtionkin, mistä ovat. Vahinko, etteivät jotkut suuret rauniot hautaa allensa jotakuta näistä itikoista ja peloita muita heidän kaltaisiaan, etteivät he milloinkaan enää hankkisi nimelleen kuuluisuutta riipustelemalla sitä seiniin ja muistomerkkeihin.

Oikeastaan oli meillä Damaskoon kolmen päivän matka, niin kurjat olivat ne eläinrauniot, joilla ratsastimme. Mutta meidän oli pakko kulkea tuo matka vähemmässä kuin kahdessa päivässä. Se oli pakko siitä syystä, ettei kolme pyhiinvaeltajaamme suostunut matkustamaan sabattina. Olimme kaikkikin aivan halukkaita pyhittämään sabatit, mutta on tilaisuuksia, jolloin on synti pitää kiinni kaikin puolin oikeutetun pyhän lain kirjaimesta, ja niin oli nyt asian laita. Rukoilimme uupuneiden, pahoin pideltyjen hevosten puolesta ja koetimme osoittaa, että niiden uskollinen apu ansaitsi palkaksi hyvää kohtelua ja niiden kohtalo sääliä. Mutta koska on omahyväisyys tuntenut sääliä? Mitä merkitsi se, että muutamain liiaksi rasitettujen elukkain vaivoja jatkettiin muutamalla pitkällä tunnilla – kun näiden ihmissielujen autuus oli kysymyksessä? Meidän seuramme ei ollut semmoista seuraa, josta saattoi toivoa saavansa korkeampaa kunnioitusta uskontoa kohtaan uskon tunnustajien esimerkkinä. Me sanoimme, että Vapahtaja, joka sääli sieluttomia eläimiä ja opetti, että härkä on pyhänäkin kaivosta nostettava, ei olisi hyväksynyt tämänkaltaista pikamarssia. Me sanoimme, että "pitkä trippi" oli uuvuttava ja siitä syystä vaarallinen kesän polttavassa kuumuudessa, vaikkapa kuljettiin vain tavallisiakin päivämatkoja, ja että jos me itsepintaisesti jatkoimme tämmöistä tuimaa kulkua, niin ehkä jotkut sen johdosta sairastuisivat maassa vallitseviin kuumeihin. Ei mikään vaikuttanut pyhiinvaeltajiin. Heidän täytyi pyrkiä eteenpäin. Vaikka kuolisivat miehet, vaikka kuolisivat hevoset, heidän täytyi päästä Pyhään maahan seuraavalla viikolla ilman minkäänlaista sabatin rikkomusta tahranaan. He siis olivat valmiit tekemään syntiä uskonnollisen lain henkeä vastaan voidakseen sen kirjaimen pitää. Aivan suotta oli heille huomauttaa, että "kirjain" tappaa. Puhun nyt persoonallisista ystävistä, miehistä, joista pidän, miehistä, jotka ovat hyviä kansalaisia, jotka ovat kunniallisia, rehellisiä, tunnollisia, mutta joiden käsitys Vapahtajan uskonnosta minusta on nurja. Armotta he läksyttävät meitä puutteittemme vuoksi ja joka ilta kutsuvat meidät kokoon ja lukevat meille testamentista lukuja, jotka huokuvat paljasta lempeyttä, armeliaisuutta ja sääliä. Ja sitten he koko seuraavan päivän istuvat kuin liimatut satuloissaan aina näiden rosoisten vuorien laelle saakka ja aivan juurelle saakka niinikään. Testamentin lempeyttä ja armeliaisuutta ja sääliäkö sovittaa ponnistelevaan, riutuneeseen ja uupuneeseen hevoseen? – Lorua – ne kuuluvat Jumalan luomille ihmisille, eivät Hänen sieluttomille elukoilleen. Mitä pyhiinvaeltajat vain suvainnevatkin tehdä, kunnioitus heidän melkein pyhää olentoaan kohtaan vaatii, että minä sallin sen tapahtua – mutta oi kuinka mielelläni soisin saavani kiinni jonkun toisen retkikunnan jäsenistä ratsastamassa hevosellaan jollekulle näistä uuvuttavista kukkuloista vaikka vain kerrankin!

Olemme antaneet pyhiinvaeltajille monta hyvää esimerkkiä, joista heillä voi olla hyötyä, mutta se on hukkaan heitettyä hyvyyttä. He eivät ole kuulleet meidän virkkavan kenellekään heistä ainoatakaan pahaa sanaa, mutta he ovat riidelleet kerran tai pari. Meitä huvittaa kuulla heidän sitä tekevän, he kun ovat meitä läksyttäneet. Heti ensi työkseen he Beirutissa maihin tullessaan veneessä riitelivät. Minä olen sanonut pitäväni heistä – mutta joka kerta kun he läksyttävät minua luennoillaan, saavat he painetun vastauksen.

Ei sillä hyvä, että he pakottivat ajamaan kaksinkertaiset päivämatkat, vaan vielä he poikkesivat syrjään valtatiestä ja tekivät suuren mutkan käydäkseen eräällä lähdepahasella, jota sanottiin Figiaksi, ja syynä oli se; että Bileamin aasi oli siitä kerran juonut. Me siis teimme vaan taivalta kautta kamalain kukkulain ja erämaitten ja paahtavan auringonpaisteen ja sitten kauas yön selkään etsien lätäkköä, joka on kuulu Bileamin aasista, kaikista meidän kaltaisten pyhiinvaeltajain suojeluspyhästä. Muistikirjassani on vain tämä:

"Ratsastimme tänään kaikkiaan kolmetoista tuntia osaksi erämaata, osaksi paljaita ikäviä mäkiä ja lopuksi jylhiä vuorisia seutuja ja leiriydyimme yhdentoista aikaan yöllä kirkkaan joen partaille lähellä erästä syyrialaista kylää. En tiedä sen nimeä – en tahdokaan tietää – tahdon nukkumaan. Kaksi hevosta rampana (minun ja Jackin), muut kovin uupuneet. Jack ja minä kävelimme kolme tai neljä mailia yli mäkien ja talutimme hevosia. – Vaivaisen lystiä."

Kaksi- tai kolmetoista tuntia satulassa on kristillisessäkin maassa ja kristillisessä ilmastossa ja hyvällä hevosella väsyttävä matka. Mutta Syyrian kaltaisessa uunissa, rääsyisessä satulassa, joka on kuin lusikka ja luistelee edes ja takaisin kyljeltä kyljelle ja yleensä joka tavalla, ja hevosella, joka on uupunut ja rampa ja jota kuitenkin on piiskattava ja kannustettava melkein hetkeksikään hellittämättä koko päivän, kunnes veri kyljistä tihkuu, ja kun omatuntonne rankaisee teitä joka kerran kun lyötte, jos olette puoleksikaan mies – se on matka, jota on muisteltava mielen katkeruudella ja mahtipontisesti sadateltava enemmän kuin puolet tavallisesta ihmiseniästä.

XIII LUKU

Otteita muistikirjastani – Mahometin paratiisi ja piplian – Kaunis Damasko, maailman vanhin kaupunki – Itämaisia näkyjä tässä vanhassa kaupungissa – Damaskon raitioliikenne – Pyhän Paavalin kääntymys – Se "katu, jota sanotaan suoraksi" – Mahometin hauta – Miten kristittyjä vihataan – Kuinka muhammedilaiset pelkäävät saastutusta – Naamanin talo – Spitaalitaudin kauhut.

Seuraava päivä oli kerrassaan ilkityö sekä ihmisiä että hevosia kohtaan. Se oli toinen kolmentoista tunnin taival (mukaan luettuna tunnin päivällislepo). Tie oli karuimpia kalkkivuoria ja paljaimpia rotkoja mitä Syyriakaan voi tarjota. Kuumus väreili ilmassa kaikkialla. Rotkoissa melkein tukahduimme polttavassa ilmassa. Korkealla maalla oli kalkkivuorien heijastus häikäisevä. Julmaa oli hoputtaa rampoja hevosia, mutta ei auttanut, kun oli päästävä Damaskoon lauantai-iltana. Näimme vanhoja hautoja ja tyyliltään omituisia temppeleitä, joita oli louhittu kovaan kallioon äkkijyrkänteitten seinään korkealle päämme päälle, mutta emme joutuneet emmekä jaksaneet kiivetä sinne ylös niitä tutkimaan. Muistikirjani karut lauseet riittäkööt tämän päivän muista kokemuksista:

"Lähdimme leiristä k: lo 7 e.pp. ja kuljimme kammottavan taipaleen Zeb Danan laakson kautta ja rosoisten vuorten poikki – hevoset ontuen ja tuo arabialainen kiljukurkku, joka on melkein ainoa, joka laulaa, ja joka kantaa vesipusseja, aina tuhannen mailia edessäpäin, tietysti, eikä vettä, mitä juoda – eikö hänestä koskaan lähde henki? Kaunis joki rotkossa, kahden puolen taajassa granaattiomena-, viikuna-, öljypuu- ja kvittenitarhoja, ja lepäsimme päiväsydännä tunnin Figiassa Bileamin aasin kuululla lähteellä, joka on Syyrian lähteistä toinen suuruudeltaan ja jonka vesi on kylmintä, mitä on Siperian ulkopuolella – matkaoppaissa ei sanota, joiko Bileamin aasi koskaan tästä lähteestä – joku ehkä on pyhiinvaeltajia narrannut. Uimme siinä – Jack ja minä. Yhden sekunnin vain – vesi jäistä. Se on Abana joen päälähde – se laskee siihen puolen mailin päässä tästä. Kaunis paikka – jättiläispuita ympäriinsä – niin varjoisaa ja viileää, kun vain pysyisi hereillä – suuri virta kuohuu koskena aivan vuoren alta. Sen päällä on sangen vanha raunio, jolla ei ole tiettyä historiaa – otaksutaan siinä palvellun lähteen jumalaa tai Bileamin aasia tai jotain muuta. Viheliäinen kylä ihmissyöpäläisineen lähteen luona – repaleita, likaa, kuoppaisia poskia, taudin kalpeutta, mätähaavoja, esiinpistäviä luita, silmissä tylsä, tuskallinen surkeus ja jokainen kaunopuhelias suoni ja lihas päästä jalkaan ilmaisten kalvavaa nälkää. Kuinka he hyökkäsivät luun kimppuun, kuinka he purivat leipään, jonka heille annoimme! Kun näitä tämän kaltaisia hyörii ympärillä ja vahtii joka suupalaa ahnain silmin ja vaistomaisesti nielaisee joka kerran, kun me nielemme, ikäänkuin luullen noitten armaitten palain luistavan alas heidän omasta kurkustaan – kiiruhtakaa karavaania – en ainoatakaan ateriaa enää voi nautinnolla syödä tässä surkeassa maassa. Ja kun ajattelen, että meidän vielä täytyy kolme viikkoa syödä kolmesti päivässä tämmöisissä oloissa – se on vielä kovempi rangaistus kuin ratsastaa koko päivä auringonpaisteessa. Yleisössämme on kuusitoista nälkäistä lasta, joiden ikä on yhdestä kuuteen vuoteen, eivätkä niiden sääret ole luudan vartta vahvemmat. Läksimme lähteeltä k: lo 1 j.pp. (lähde poikkeutti meidät ainakin kaksi tuntia syrjään) ja saavuimme sille paikalle, josta Mahomet katseli Damaskoa, siksi ajoissa, että mekin saatoimme kunnolla katsella kaupunkia, ennenkuin täytyi lähteä liikkeelle? Väsyneitäkö? Kysykää tuulilta, jotka kaukana tähteitä sirottelivat merelle."

Päivän räikeän paisteen vienontuessa hämäräksi katselimme allamme leviävää taulua, joka on kuulu kautta maailman. Luullakseni olen ainakin neljäsataa kertaa lukenut, että kun Mahomet halpana kameelinajajana saapui tälle paikalle ja ensi kerran katseli Damaskoa, lausui hän kuuluksi tulleet sanat. Hän sanoi, ettei ihmisen ole suotu päästä muuta kuin yhteen paratiisiin ja että hän mieluummin meni taivaalliseen. Hän sen vuoksi istui tähän ja katseli silmäinsä iloksi tätä maallista Damaskon paratiisia ja lähti sitten pois sen porttien sisäpuolelle astumatta. Mäelle on rakennettu torni ilmaisemaan paikkaa, jossa hän seisoi.

Damasko on kaunis vuorelta nähden. Se on kaunis rehevään kasvullisuuteen tottuneiden ulkomaalaistenkin mielestä, ja voin helposti ymmärtää, kuinka sanomattoman kaunis se mahtaa olla silmissä, jotka ovat tottuneet vain Jumalan hylkäämän Syyrian karuuteen ja autiuteen. Luulisipa todella syyrialaisen joutuvan haltioihinsa hurjasta ihastuksesta tämmöisen taulun ensi kerran avautuessa hänen eteensä.

Korkealta mäeltä näkyy edessä ja alla muuri alakuloisia vuoria, joilla ei mitään kasva, räikeän helottavina auringonpaisteessa. Vuorimuuri aitaa helmaansa tasaisen kellervän hiekkaerämaan, joka on sileä kuin sametti ja jolla risteilee hienoina viivoina tien tapaisia, joilla kameelijonoja ja vaeltavia ihmisiä matelee hiljalleen eteenpäin. Aivan erämaan keskellä on aaltoileva ala vihantaa lehvää ja aivan sen sydämeen on pesinyt suuri valkoinen kaupunki, hohtaen kuin helmistä ja opaaleista muodostunut saari smaragdimeressä. Semmoinen on se taulu, joka siinä leviää etäällä allanne, kaukaisuuden vienous sävyillään, auringonpaisteen ihannoimana, voimakkaat vastakohdat vaikuttavuuttaan kohentamassa, ja yllä ja ympärillä levollisuuden raukaisevaa tuntua, joka antaa sille henkevyyttä ja saa sen paremminkin näyttämään kauniilta kangastukselta niistä salaperäisistä maailmoista, joissa unissamme käymme, kuin karkean, arkimielisen pallomme todellisuudelta. Ja kun muistelette, kuinka päättömät taipaleet olette saaneet kulkea päivän polttamaa, näännyttämää, hietaista, kaihoista, rumaa, ikävää, inhottavaa maata tänne päästäksenne, niin on se teidän mielestänne kaunein, kauneistakin kaunein taulu, mikä on koskaan ihmissilmää lumonnut kautta avaran maailmankaikkeuden! Jos minun pitäisi käydä Damaskossa toisen kerran, niin leiriytyisin Mahometin kukkulalle viikoksi ja lähtisin sitten tieheni. On aivan suotta lähteä muurien sisäpuolelle. Profeetta menetteli tietämättään sangen viisaasti, kun hän päätti olla käymättä Damaskon paratiisissa.

On olemassa kunnianarvoisa vanha perintätieto, että muka se suunnaton puutarha, jonka keskellä Damasko on, oli Edenin puutarha, ja uuden ajan kirjailijat ovat kokoilleet paljon todistuksia osoittaakseen, että se todella oli Eden ja että Farpar ja Abana ovat ne "kaksi jokea", jotka kastelivat Aatamin paratiisia. Saattaa ollakin niin, mutta ei se nyt ole mikään paratiisi ja yhtä mielellään oleskelee ken tahansa sen ulkopuolella kuin muurien sisäpuolellakin. Se on niin koukkuinen ja ahdas ja likainen, ettei tahdo voida käsittää olevansa siinä loistavassa kaupungissa, jonka kukkulalta näki. Korkeat maasta tehdyt muurit estävät näkemästä puutarhoja, ja paratiisi on muuttunut oikeaksi saasta- ja ja törkyruumaksi. Damaskossa on kuitenkin runsaasti kirkasta puhdasta vettä ja se riittää arabialaiselle, että hän pitäisi sitä kauniina ja siunattuna. Vettä on niin vähän auringon polttamassa Syyriassa. Amerikassa johdamme rautatiet suurien kaupunkiemme kautta. Syyriassa taas tiet mutkitetaan siten, että ne kulkevat niiden riutuvain pienien lätäköiden ohi, joita siellä sanotaan "lähteiksi" ja joita ei matkalla tapaa taajemmassa kuin joka neljäs tunti. Mutta "Raamatun joet" Farpar ja Abana (paljaita puroja) juoksevat Damaskon läpi ja niinpä on joka talolla ja joka puutarhalla kimaltelevat lähteensä ja pikkupuronsa. Lehvämetsineen ja runsaine vesineen Damasko epäilemättä on erämaan beduiineille ihmeitten ihme. Damasko on vain keidas – keidas juuri se on. Neljään tuhanteen vuoteen sen vedet eivät ole kuivuneet, eikä sen hedelmällisyys ehtynyt. Nyt käsitämme, kuinka tämä kaupunki on elänyt niin kauan. Se ei ole voinut kuolla. Niin kauan kuin vesi pysyy sille uskollisena tuolla ulkona ulvovan erämaan keskellä, niinkauan on Damasko pysyvä hengissä ilahuttaakseen uupuneen ja janoisen matkamiehen silmiä.

"Vaikka olet yhtä vanha kuin historia itse, olet raikas kuin kevään henkäys, kukoistava kuin oma ruusunumppusi ja tuoksuva kuin oma oranssikukkasi, oi Damasko, idän helmi!"

Damasko on vanhempi Abrahamiakin, se on maailman vanhin kaupunki. Sen perusti Uz, Noan pojanpoika. "Damaskon varhaisin historia peittyy harmaan muinaisuuden autereihin." Jos jätämme pois ne asiat, jotka kerrotaan vanhan testamentin yhdessätoista ensimmäisessä luvussa, niin ei maailmassa ole sattunut ainoatakaan tapausta, mistä on kirjoitettu tieto säilynyt, josta Damasko ei olisi ollut viestiä saamassa. Kuinka kauas siirtynemmekin hämärään muinaisuuteen, aina on Damasko ollut olemassa. Enemmän, kuin neljätuhatta vuotta on joka vuosisata kirjoituksissaan maininnut sen nimeä ja laulanut sen ylistystä. Damaskolle ovat vuodet vain hetkiä, vuosikymmenet vain lenteleviä ajan hiukkasia. Se ei aikaa mittaa päivin, kuukausin eikä vuosin, vaan valtakuntain mukaan, joiden se on nähnyt kohoavan ja kukoistavan ja sortuvan raunioiksi. Se on kuolemattomuuden perikuva. Se näki Baalbekiä, Thebeä ja Efesoa perustettavan. Se näki näiden kyläin kasvavan mahtaviksi kaupungeiksi ja hämmästyttävän maailmaa suurenmoisuudellaan – ja se on nähnyt niiden kukistuvan ja jäävän autioiksi, pöllöjen ja lepakoitten tyyssijoiksi. Se näki israelilaisten valtakunnan kohoavan loistoon ja taas tuhoutuvan. Se näki Kreikan kohoavan ja kukoistavan kaksituhatta vuotta ja sortuvan. Vanhoilla päivillään se näki Roomaa rakennettavan ja näki sen mahdillaan vallitsevan koko maailmaa, ja näki sen sortuvankin. Genovan ja Venezian muutamain vuosisatain mahti ja loisto olivat vakaalle vanhalle Damaskolle vain vähäpätöistä kipinöimistä, jota tuskin kannatti muistaa. Damasko on nähnyt kaikki, mitä maailmassa on tapahtunut, ja kuitenkin se elää. Se on nähnyt tuhatkunnan valtakunnan kuivat luut ja näkee vielä toisen mokoman hautaan vaipuvan, ennenkuin se kuolee. Vanha Damasko se oikeastaan on "ikuinen kaupunki", vaikka nimen on saanut toinen.

Saavuimme kaupungin portille juuri auringon laskiessa. Syyriassa pääsee bakshiishilla yölläkin vaikka mihin muurilla ympäröityyn kaupunkiin Damaskoa lukuunottamatta. Mutta Damaskolla, joka täten on ylläpitänyt maailmassa neljätuhatta vuotta säädyllisyyttä, on paljon vanhoja ukkovaarimaisia käsityksiä. Katulyhtyjä ei ole ensinkään, vaan laki pakottaa kaikki, jotka liikkuvat yöllä ulkona, ottamaan lyhdyn kerallaan aivan samoin kuin ennen vanhaankin "tuhannen ja yhden yön" sankarien ja sankarittarien kuljeskellessa Damaskossa tai taikamatoilla lennellessä pois Bagdadiin.

Tuli varsin pimeä muutama minuutti sen jälkeen, kun olimme muurien sisäpuolelle päässeet, ja ratsastimme pitkiä matkoja ihmeellisen vääriä katuja, joiden leveys oli vain kahdeksasta kymmeneen jalkaan ja joita puutarhain korkeat savimuurit kummallakin puolella seurailivat. Vihdoin pääsimme paikkaan, jossa siellä täällä kiiteli lyhtyjä, ja tiesimme siitä olevamme tämän kumman vanhan kaupungin keskustassa. Pienellä kapealla kadulla, joka oli täynnään kuormamuulejamme ja kummallisia arabialaisia, laskeuduimme satulasta maahan ja jonkinlaisesta muuriin tehdystä lävestä astuimme hotelliin. Seisoimme isossa liputetussa pihassa, kukkia ja sitruunapuita ympärillämme ja keskellä valtava vesisäiliö, johon monesta torvesta juoksi vettä. Kuljimme pihaton poikki ja menimme huoneihin, jotka oli varattu neljälle meistä. Molempain huoneitten välillä oli suuressa marmorisessa, kivellä lasketussa välikössä säiliö, johon puolesta tusinasta torvesta herkeämättä juoksi kirkasta viileätä vettä, vuotaen kaiken aikaa säiliön laitain yli. Ei ole mitään tässä paahtavassa paljaassa maassa, joka olisi näöllään virkistänyt niin kuin tämä puhdas, lampun valossa kimalteleva vesi; ei mitään, joka olisi ollut niin kaunista, hyväillyt niin suloisesti korvaa kuin tämä tekosade sen oltua niin kauan tämmöisiä ääniä kuulematta. Huoneemme olivat suuret, mukavasti sisustetut ja niiden lattiatkin oli verhottu pehmeillä, hauskan värisillä matoilla. Olipa oikein mieluista nähdä jälleen mattojakin, sillä minä en ainakaan tiedä mitään ikävämpää, kuin nuo Euroopan ja Aasian hautamaiset, kivipermantoiset vieras- ja makuuhuoneet. Ne saavat kaiken aikaa hautaa ajattelemaan. Kummankin huoneen toisella seinällä oli koko huoneen poikki kulkeva sangen leveä, ilokirjainen divaani, kahta- tai viittätoista jalkaa pitkä, ja vastapäätä oli yhden hengen vuoteita, joissa oli jousipatjat. Suuret peilit ja marmoripöydät. Kaikki tämä ylellisyys oli sitä mieluisampaa väsyttävän päivänmatkan riuduttamille jäsenille ja aistimille, kun se oli aivan odottamatonta – sillä kuka olisi voinut arvata, mitä turkkilaisessa kaupungissa voi itämaisia näkyjä toivoa saavansa, vaikkapa siinä olisi neljännesmiljoonakin asukkaita.

En oikein tiedä, mutta minä luulen, että niiden oli tapana ottaa juomavettä tästä molempain huoneitten välisestä säiliöstä. Se ei kuitenkaan mieleeni juolahtanut, ennenkuin olin polttavan pääni upottanut pitkälle sen viileään syvyyteen. Mutta sitten tulin sitä ajatelleeksi ja vaikka kylpy olikin ihana, olin kuitenkin pahoillani, että olin tuon tehnyt, ja olin jo menossa pyytelemään isännältä anteeksi. Mutta kähärä villainen, hyvillä hajuilla hajustettu villakoira hyppeli paikalle ja näykkäsi juuri siinä samassa pohkeeseeni, ja ennenkuin huomasinkaan, olin upottanut sen säiliön pohjaan, ja nähdessäni palvelijan tulevan siihen vesiruukkuineen, livistin tieheni ja jätin penikan yrittämään pois, miten taisi, vaikka ei siitä tahtonut tulla mitään. Tyydytetty kosto oli ainoa, mitä enää kaipasinkaan tunteakseni itseni täydellisen onnelliseksi, ja astellessani tänä ensi iltana, minkä Damaskossa vietimme, illallispöytään, olin minä tässä tilassa. Makailimme noilla divaaneilla illallisen jälkeen pitkän ajan poltellen nargileja ja pitkävartisia tshibukeja ja puhellen sen päivän kamalasta ratsastusretkestä, ja tunsin silloin, mitä olin tuntenut joskus ennenkin – että hyvin kannattaa lopen väsyä, koska lepo sen jälkeen tuntuu niin sanomattoman suloiselta.

Aamulla lähetimme hakemaan aaseja. Kannattaa panna tähdelle, että meidän täytyi lähettää niitä hakemaan. Minä jo sanoin, että Damasko on vanha fossiili, ja niin se onkin. Vaikka missä muualla meidän kimppuumme olisi hyökännyt elämöivä paljous aasinajajia, oppaita, kaupustelijoita ja kerjäläisiä – mutta Damaskossa vihataan ulkolaisen kristityn näkemistäkin siihen määrään, ettei hänen kanssaan tahdota olla missään tekemisissä. Vielä vuosi tai pari takaperin ei hänen kaikiste ollut turvallista liikkua Damaskon kaduilla. Se on uskonkiihkoisin muhammedilainen kiirastuli, mitä on Arabian ulkopuolella. Siinä missä muualla näkee yhden viheriän hadshiturbaanin (korkeasti kunnioitettu merkki siitä, että sen arvoisa omistaja on käynyt Mekassa pyhiinvaelluksella), näkee niitä Damaskossa luullakseni tusinan. Damaskolaiset ovat rumimpia ja häjyimmän näköisiä roistoja, mitä olemme nähneet. Melkein kaikki hunnutetut naiset, mitä olemme vielä nähneet, ovat jättäneet silmänsä verhoamatta, mutta täällä Damaskossa melkein kaikki täydelleen peittävät kasvonsa tiukalla mustalla hunnulla, joka saa naisen näyttämään muumiolta. Jos joskus satuimme yllättämään verhoamattoman silmän, paikalla se peitettiin, etteivät kristilliset silmämme pääsisi sitä saastuttamaan. Kerjäläiset toden totta kulkivat sivuitsemme pyytämättä bakshiishia. Basaareissa kaupustelijat eivät ojennelleet tavaroitaan ja ahnaasti huudelleet "hei Juho!" tai "näes näitä, hauadshi!" He päinvastoin julmistivat muotonsa eivätkä virkkaneet sanaakaan.

Kapeilla kaduilla vilisi kuin mehiläispesässä miehiä ja naisia kummissa itämaisissa puvuissa, ja pienet aasimme armottomain aasipoikain hoputtamina tönivät niitä oikeaan ja vasempaan meidän kyntäessämme vakoa joukon läpi. Nuo vainolaiset juoksevat elukkain perässä luikaten ja sohien niitä monet tunnit yhteen mittaan. Aasien täytyy laukata kaiken aikaa, eivätkä he siitä huolimatta milloinkaan väsy eivätkä jää jälkeen. Aasit joskus kompastuvat, ja me mukelsimme niiden pään yli kadulle, mutta mitäs muuta kuin selkään uudelleen ja kiireesti eteenpäin. Ne kolhivat meitä teräviin nurkkiin, kuormankantajiin, kameeleihin ja kansalaisiin yleensä. Ja meillä oli niin paljon hommaa väreessämme yhteentörmäyksiä ja tapaturmia, ettei meillä ollut pienintäkään tilaisuutta katsella ympärillemme. Ajoimme läpi puolen kaupungin ja kautta sen kuulun "kadun, jota sanotaan Suoraksi", näkemättä juuri mitään. Luumme olivat melkein nivelistään vääntyneet, olimme hurjan mielenkiihkon vallassa ja kylkemme kimoilivat kärsimästään mukiloinnista. Damaskon raitiotieliike ei minua miellytä.