Kitabı oku: «Jenkkejä maailmalla II», sayfa 9

Olimme matkalla Juudaksen ja Ananiaksen paljon mainittuihin taloihin. Noin tuhannenkahdeksan- tai – yhdeksänsataa vuotta sitten Saul, joka oli Tarsoksesta, oli erikoisen katkeroitunut sitä uutta uskonlahkoa vastaan, jota sanottiin kristityksi, ja hän lähti Jerusalemista ja kulki maan kautta raivoisalla ristiretkellä niitä vastaan. Hän kulki ja "uhkui uhkauksia ja kuolemaa Herran opetuslapsia vastaan."

"Ja kun hän oli matkalla, tapahtui hänen lähestyessään Damaskoa, että yht'äkkiä leimahti hänen ympärillään valo taivaasta";

ja hän kaatui maahan ja kuuli äänen, joka sanoi hänelle: "Saul, Saul, miksi vainoat minua?"

Hän sanoi: "Kuka olet, herra?" Hän vastasi: "Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat."

Hän sai käskyn nousta ja mennä tähän vanhaan kaupunkiin, jossa hänelle joku sanoisi, mitä hänen tuli tehdä. Hänen sotamiehensä seisoivat mykkinä ja kauhistuneina, sillä he kuulivat salaperäisen äänen, mutta eivät nähneet ketään. Saul nousi ja huomasi, että kirkas yliluonnollinen valo oli turmellut hänen näkönsä, niin että hän oli sokea. Niinpä "he taluttivat häntä kädestä ja veivät hänet Damaskoon". Hän kääntyi kristinuskoon.

Paavali makasi kolme päivää sokeana Juudaan talossa eikä tällä ajalla syönyt eikä juonut.

Ananias nimiselle Damaskon miehelle sanoi ääni: "Nouse ja mene sille kadulle, jota sanotaan Suoraksi kaduksi, ja kysy Juudaan talosta Saul nimistä tarsolaista miestä. Sillä katso, hän rukoilee."

Ananiasta ei alussa haluttanut mennä, sillä hän oli kuullut tästä Saulista ja hänellä oli epäilyksensä tämmöisen "valitun astian" suhteen, minkälainen rauhan evankeliumin saarnaaja hän olisi. Käskyä totellen hän kuitenkin lähti "sille kadulle, jota Suoraksi kaduksi" sanotaan (kuinka hän koskaan löysi tälle kadulle ja kuinka hän sitten taas löysi siltä pois, ne ovat mysteerejä, joita on mahdoton selittää muuten kuin että hän kulki jumalallisen haltioitumisen vaikutuksen alaisena). Hän löysi Paavalin ja paransi hänet ja teki hänestä saarnamiehen. Ja tästä vanhasta talosta, jonka me olimme nuuskineet ja löytäneet siltä kadulta, jota aivan sopimattomasti sanotaan Suoraksi kaduksi, hän alkoi rohkean lähetyssaarnaajantoimensa ja pysyi sille uskollisena kuolemaansa saakka. Se ei ollut sen opetuslapsen talo, joka möi Mestarin kolmestakymmenestä hopearahasta. Lausun tämän nimenomaan Juudaksen puolesta, sillä hän oli aivan toisenlainen mies kuin se henkilö, johon juuri viittasin. Sangen toisenlainen mies ja hän eli sangen hyvässä talossa. Vahinko, ettemme tiedä hänestä enempää.

Olen edellä olevissa kappaleissa antanut vähän lisätietoja ihmisille, jotka eivät viitsi lukea Raamatun historiaa, ennenkuin heidät tämänkaltaisilla keinoilla siihen viekoitellaan. Toivon, ettei kukaan edistyksen eikä kasvatuksen ystävä häiritse tai estä tätä erikoista tehtävääni.

Se katu, jota sanotaan Suoraksi, on suorempi korkkikierua, mutta se ei ole yhtä suora kuin sateenkaari. Pyhä Luukas pitää varansa, ettei puhu itseään pussiin. Hän ei sano, että se on se katu, joka on suora, vaan että "se on se katu, jota sanotaan Suoraksi." Se on hyvin hienoa ivaa; se luullakseni on ainoa leikillinen huomautus, mitä on koko raamatussa. Kuljimme hyvän matkaa sitä katua, jota sanotaan suoraksi, ja sitten poikkesimme syrjään ja menimme Ananiaan mainittuun taloon. Ei taida olla suurtakaan syytä epäillä, etteikö osa alkuperäisestä talosta ole vielä säilynyt. Se on vanha huone, joka on kaksitoista tai viisitoista jalkaa maan alla, ja sen seinät ilmeisestikin ovat hyvin vanhat. Ellei Ananias siinä asunut Paavalin aikaan, niin asui joku toinen, ja sehän on sama asia. Join Ananiaan kaivosta ja kumma kyllä oli vesi aivan yhtä raikasta, kuin jos kaivo olisi eilen kaivettu.

Menimme kaupungin pohjoispäähän katsomaan sitä paikkaa, jossa opetuslapset yön pimeydessä laskivat Paavalin alas Damaskon muurilta – hän kun oli saarnannut Kristuksesta Damaskossa niin pelottomasti, että kansa koetti tappaa hänet, aivan samalla tavalla kuin se samasta asiasta tekisi vielä tänäpäivänäkin, ja hänen täytyi salaa lähteä kaupungista ja paeta Jerusalemiin.

Sitten kävimme Mahometin lasten haudalla ja haudalla, joka osoittautui Pyhän Yrjänän haudaksi, sen joka lohikäärmeen tappoi, ja niin edelleen aina siihen kallion alaiseen kuoppaan saakka, jossa Paavali piili pakonsa aikana, kunnes vainoojat heittivät takaa-ajon. Ja niiden viidentuhannen kristityn mausoleossa, jotka turkkilaiset v. 1861 teurastivat Damaskossa. Näillä kapeilla kaduilla kerrotaan silloin juosseen verta monta päivää. Kautta kristittyjen kortteerin teurastettiin erotuksetta miehiä, naisia ja lapsia ja jätettiin sadoittain mätänemään. Ja löyhkä oli kauhea, niin kerrotaan. Kaikki kristityt, jotka suinkin pääsivät, olivat paenneet pois kaupungista, eivätkä muhammedilaiset suostuneet käsiään saastuttamaan sillä, että olisivat haudanneet "uskottomat koirat". Verenhimo levisi Hermonin ja Antilibanonin ylämaihin saakka, ja lyhyessä ajassa teurastettiin vielä lisää viisikolmattatuhatta kristittyä ja heidän omaisuutensa hävitettiin. Kuinka kristittyä täällä Damaskossa vihataan! – ja melkeinpä kautta koko turkkilaismaan. Ja kuinka kalliiksi tämä viha tulee, kun Venäjä taas kääntää tykkinsä Turkkia vastaan!

Tuntuu sydäntä viihdyttävältä soimata Englantia ja Ranskaa siitä, että ne kävivät väliin ja pelastivat Ottomaanisen valtakunnan tuhosta, jonka se on tuhannen vuotta niin runsaassa mitassa ansainnut. Turhamaisuuttani loukkaa nähdä näiden pakanain kieltäytyvän syömästä ruokaa, joka on meille keitetty, tai syömästä astiasta, josta me olemme syöneet, taikka juomasta vuohennahkasta, jonka me olemme kristityillä huulillamme saastuttaneet, paitsi kun ensin säkin suun peittävät rievulla tai sienellä ja juovat sen kautta! En ole koskaan inhonnut kiinalaista siihen määrään kuin näitä turmeltuneita turkkilaisia ja arabialaisia, ja kun Venäjä taas on valmis sotimaan heitä vastaan, niin toivon, etteivät Englanti ja Ranska pidä hyvän kasvatuksen tai hyvän arvostelukyvyn mukaisena astua väliin.

Damaskossa ollaan sitä mieltä, ettei koko maailmassa ole jokia, jotka vetäisivät vertoja heidän pienelle Abanalleen ja Farparilleen. Tätä mieltä damaskolaiset ovat aina olleet. Toisessa Kuningasten kirjassa 5 luvussa Naaman ylenmäärin kerskaa niistä. Tämä tapahtui kolmetuhatta vuotta takaperin. Hän sanoo: "Eivätkö Abana ja Farpar, Damaskon joet, ole parempia kuin kaikki Israelin vedet? Enkö voi niissä peseytyä ja tulla puhtaaksi?" Mutta jotkut lukijoistani lienevät unohtaneet, kuka tämä ammoinen Naaman oli. Naaman oli Syyrian sotajoukkojen ylipäällikkö. Hän oli kuninkaan suosikki ja eli ylen komeasti. "Hän oli mahtava ja urhoollinen mies, mutta hän oli spitaalinen." Kumma kyllä on se talo, jota nyt näytetään hänen talonaan, muutettu spitaalihospitaaliksi, jonka hoidokit muukalaisen sisään astuessa näyttelevät kammottavia vammojaan ja ojentavat kätensä bakshiishia pyytämään.

Tämän taudin kamaluutta on mahdoton käsittää, ennenkuin sen koko hirmuisuuden näkee Naamanin vanhassa talossa Damaskossa. Luut ovat vääntyneet aivan muodottomiksi, kasvoissa ja ruumiissa on suuret kuhmut, nivelet mätänevät ja putoavat pois – hirmuista!

XIV LUKU

Vaihteeksi koleraa – Kuumuus – Taas kumma kulkue – Kynäpiirros Syyrian "Jonesboroughista" – Nimrodin, valtavan metsämiehen hauta – Raunioitten uhkein – Astumme Pyhän maan rajan yli – Jordanin lähteillä – Muistoesineitten hankkijat taas liikkeellä – Kansa, jonka opetuslapset tunsivat – "Tälle kalliolle rakennan kirkkoni" – Kurjuutta – Jalo ratsuni "Baalbek" – Arabialaisten hevos-senttimentaalisuus.

Viimeiset neljäkolmatta tuntia, jotka Damaskossa vietimme, makasin ankaran kolerakohtauksen eli cholera morbuksen kouristuksissa, jonka vuoksi minulla oli hyvä tilaisuus ja hyvä tekosyy loikoilla leveällä divaanilla ja kerrankin levätä kunnollisesti. Minulla ei ollut muuta tehtävää kuin kuunnella suihkulähteitten läiskettä ja niellä rohtoja. Minulla oli vaikka kuinka paljon lunta Hermonin vuorelta, ja kun se ei tahtonut pysyä vatsallani, ei mikään estänyt minua syömästä sitä – aina oli tilaa enemmälle. Minä olin olooni sangen tyytyväinen. Syyriassa matkustamisella on mielenkiintoiset puolensa, samoinkuin matkoilla missä tahansa maanääressä, mutta taittunut jalka, tai koleranpuuskaus kuitenkin tuo siihen tervetullutta vaihtelua.

Lähdimme Damaskosta puolenpäivän aikaan ja ratsastimme parissa tunnissa lakeuden poikki, jonka jälkeen matkueemme vähäksi aikaa pysähtyi ja asettui muutamain viikunapuitten siimekseen lepäämään, Se oli kuumin päivä, mitä vielä olimme kokeneet – aurinko syyti liekkejään maahan kuin juottopillistä. Tuntui siltä kuin säteet olisivat sataneet maahan rankkasateena päämme päälle ja valuneet alas kuin sade katolta. Kuvittelin voivani erottaa säderyöpyt toisistaan – mielestäni saatoin sanoa, milloin mikin ryöppy sattui päähäni, milloin se valui alas hartioilleni ja milloin seuraava ryöppy tuli. Se oli hirmuista. Koko erämaa hohti niin palavana, että silmäni koko ajan uivat kyynelissä. Tovereilla oli valkoiset päivänvarjot, jotka olivat vahvalla tumman viheriällä kankaalla sisustetut. Ne olivat kuvaamaton siunaus. Minä kiitin onneani, että minullakin oli samanlainen päivänvarjo, vaikka se olikin kuormastossa ja nyt kymmenen mailia edellä. Hulluutta on matkustaa Syyriassa ilman päivänvarjoa. Kertoivat minulle Beirutissa (semmoiset ihmiset, jotka aina evästävät toisia neuvoilla), että oli hulluutta matkustaa Syyriassa ilman päivänvarjoa. Siitä syystä minäkin sitten ostin.

Mutta totta puhuen on minun mielestäni päivänvarjo harmin kappale missä tahansa, kun sillä on auringonpaistetta torjuttava. Ei ainoallakaan arabialaisella ole fessissään lippaa eikä päivänvarjoa eikä mitään muutakaan, millä varjostaa silmiään tai kasvojaan, ja hän tulee aina päivänpaisteessa hyvin toimeen ja näyttää tyytyväiseltä. Mutta kaikista naurettavista näöistä mitä olen milloinkaan nähnyt, on meidän kahdeksan miehen seurueemme naurettavin – näyttävät niin perin ulkomaalaisilta. Matkustavat yksinkertaisessa jonossa; pitävät kaikki sitä päätöntä valkoista konstantinopolilaista riepua, joka on kääritty hatun ympäri jos miten moneen kertaan ja sittenkin päitä roikkuu pitkin selkää, käyttävät kaikki paksuja viheriäisiä silmälaseja, joissa on vielä sivulasitkin; pitävät kaikki pään päällä valkoista, viheriällä sisustettua sateenvarjoa; heidän jalustimensa ovat poikkeuksetta liian lyhyet – he ovat kehnoin ratsumiesjoukko, mitä maailmassa; heidän hevoselukkansa juosta hölskyttävät kamalan kovaa – ja kun he lappavat peräkanaa toinen toisensa jälkeen riviin, tuijottavat eteensä ja pidättävät henkeään, pomppoilevat korkealle ja aivan tahdittomasti pitkin linjaa, polvet korkealla ja jäykkinä, kyynärpäät lepattaen kuin kukonpoikasen orrellaan, kun se aikoo kiekaista, kun päivänvarjojen pitkä rivi pomppii suonenvedon tapaisesti ylös ja alas – kun näkee tämän raivostuttavan taulun armottomassa päivänvalossa, täytyy hämmästyä, etteivät jumalat kaiva esiin ukonnuoliaan ja hävitä heitä maan päältä! Se minua ainakin ihmetyttää. Minä en ainakaan laskisi semmoista karavaania maani kautta kulkemaan.

Ja kun aurinko laskee taivaanrannan alle ja kumppanit sulkevat päivänvarjonsa ja pistävät ne kainaloonsa, niin on se vain vaihtelua, mutta kuvan nurinkurisuus ei siitä muutu.

Mutta ehk'ette te älyä silmälasien ylenpalttista nurinkurisuutta. Kyllä älyäisitte, jos olisitte täällä. Täällä kaiken aikaa tunnette, ikäänkuin eläisitte osapuilleen vuotta 1200 ennen Kristuksen syntymää – patriarkkain aikoina. Piplian maisemat ovat ympärillänne – patriarkkain tavat ovat ympärillänne – sama kansa samoissa liehuvissa viitoissa ja sandaaleissa kulkee tienne poikki – samat jonot arvokkaita kameeleja tulevat ja menevät – sama vaikuttava uskonnollinen juhlallisuus ja hiljaisuus verhoaa erämaan ja vuoret kuin etäisinä muinaisaikoinakin ja katso, tämmöiseen ympäristöön tunkeutuu äkkiä tämä haaveellisen näköinen sirkusjoukko viheriäsilmälasillisia jenkkejä räpylöivine kyynärpäineen ja pomppivine päivänvarjoineen! Se on aivan nurinkurista.

Kolmen tai neljän tunnin päässä Damaskosta kuljimme sen paikan ohi, jossa Saul niin äkkiä tuli käännytetyksi, ja tästä paikasta loimme silmäyksen taapäin polttavaan erämaahan ja näimme viimeisen vilauksen kauniista Damaskosta ja sen hohtavista vihannista verhoista. Yön pimetessä saavuimme teltoillemme, jotka olivat juuri Baldwinsvillen, ilkeän arabialaisen kylän ulkopuolella. Paikan oikea nimi on El ja jotain muuta kaupan päälle, mutta se ainoa ulkomaalainen, joka kerran yritti sen lausua, heitti henkensä. Sanoessani tämän kylän olevan tuota tavallista mallia tahdon tehdä tietyksi, että kaikki syyrialaiset kylät viidenkymmenen mailin piirissä Damaskosta ovat samanlaiset – niin samanlaiset, että täytyisi olla yli-inhimillinen äly, jos mieli sanoa, missä suhteessa joku poikkeaisi toisista. Syyrialainen kylä on kuin mehiläispesä, mökit kaikki yhdenkertaisia (miehen korkuisia) ja neliskulmaisia kuin pakkalaatikko. Se on ravalla silattu ylt'yleensä, laaka kattokin, ja tavallisesti samaan laatuun kalkilla valkaistu. Yksi ja sama katto usein ulottuu yli puolen kylän, kattaen monen kadunkin, jotka yleensä ovat askelta leveät. Kun puolenpäivän aikaan ratsastatte tämmöisen kylän läpi, tulee ensin vastaanne surumielinen koira, joka katsoo teihin ja ilmaisee mykän pyynnön, ettette ajaisi hänen ylitseen, mutta tieltä se ei suostu lähtemään. Sitten tulee vastaan pieni poika, jolla ei ole vaatteita, ja hän kurottaa kättään ja sanoo "bakshiish!" – hän ei kyllä odota saavansa senttiäkään, hän vain oppi sanomaan tuon sanan ennenkuin oppi sanomaan "äiti", ja nyt hänen on mahdoton vieroittaa itseään siitä. Sitten kohtaatte naisen, jolla on musta huntu tiheänä kasvojensa edessä, mutta rinta avoin. Ja lopuksi tapaatte monta kipeäsilmäistä lasta ja lapsia, joita on rampuuden ja riutumisen joka asteelta. Ja nöyränä tomussa istuen ja ylt'yleensä likaisten repaleitten reunustamana on kurja ihmisraunio, jonka käsivarret ja sääret ovat mukuraiset ja vääntyneet kuin viiniköynnöksen runko. Siinä kaikki ihmiset, mitä voitte odottaa näkevänne. Loput väestöstä nukkuu huoneissa tai on lakeuksilla tai mäenrinteillä vuohia paimentamassa. Kylä on rakennettu jonkun kalvetustautisen pienen puron varteen ja sen ympärillä on hiukkasen vehmaan näköistä kasvullisuutta. Tämän lumotun piirin ulkopuolella on joka puolella vaikka kuinka laajalti surkeata hiekka- ja soraerämaata, jolla kasvaa Amerikan marunavarvukkoa muistuttava harmaa mätästävä pensas. Syyrialainen kylä on surkein näky, mitä ajatella saattaa, ja ympäristöt ovat sen kanssa mitä parhaassa sopusoinnussa.

En olisi ryhtynyt näin jäsentelemään syyrialaista kylää, ellei Nimrod, raamatun kertomuksen valtava metsästäjä, olisi haudattu Jonesboroughiin ja ellen haluaisi saattaa yleisön tiedoksi, missä hänen tomunsa on. Samoinkuin Homeroksen väitetään hänenkin lepäävän viimeistä untaan monessa muussakin paikassa, mutta tämä on ainoa oikea ja varma paikka.

Kun alkuperäiset heimot enemmän kuin neljätuhatta vuotta takaperin hajoitettiin, matkusti Nimrod suuren seuran kanssa kolme- tai neljäsataa mailia ja asettui siihen paikkaan, jossa myöhemmin Babylonin suuri kaupunki oli. Nimrod rakensi tämän kaupungin. Hän alkoi niinikään rakentaa Baabelin kuulua tornia. Kahdeksan kerrosta hän sitä rakensi ja kaksi siitä vielä tänä päivänä on pystyssä – valtava muurattu tynkä, jonka maanjäristykset ovat keskeltä halkaisseet ja vihaisen Jumalan salamat kärventäneet ja lasittaneet. Mutta tämä valtava raunio on vielä pystyssä pysyvä monet ajat saattamassa häpeään näiden nykyisten ihmispolvien kääpiötyöt. Pöllöt ja leijonat asuvat sen mahtavissa saleissa ja vanha Nimrod lepää unhotettuna tässä viheliäisessä kylässä kaukana suurenmoisen yrityksensä paikoilta.

Lähdimme leiristä sangen varhain aamulla ja ratsastimme yhä ja yhä ja yhä loppumattomiin, kuten minusta tuntui, kautta janoisten erämaitten ja yli kallioisten mäkien nälissämme ja vailla vettä juodaksemme. Olimme lyhyessä ajassa juoneet vuohennahkasäkit aivan kuiviin. Puolenpäivän aikaan pysähdyimme El Yuba Damiin, kurjaan arabialaiseen kaupunkiin, joka kökötti korkealla vuoren kupeella, mutta dragomaani sanoi, että jos koettaisimme sieltä pyytää vettä, niin kävisi koko heimo kimppuumme, sillä siellä ei pidetty kristityistä. Meidän täytyi kulkea edelleen. Kaksi tuntia myöhemmin saavuimme korkean yksinäisen vuoren juurelle, jonka vuoren huipussa oli Baniaan hajoava linna, komein tämän laatuinen linna, mitä on maan päällä, ainakin sen mukaan mitä me tiedämme. Se on tuhatkunta jalkaa pitkä ja kahtasataa leveä ja tehty kauttaaltaan mitä tasasuhtaisimmista ja samalla jykevimmistäkin paasista. Linnan valtavat tornit ja vallinsarvet ovat yli kolmekymmentä jalkaa korkeat ja ne ovat ennen olleet kahta vertaa korkeammat. Vuoren huipulta kohoavat sen sortuneet tornit yli vanhain tammi- ja öljypuulehtojen ja ovat ihmeteltävän maalaukselliset. Tämä linna on niin vanha, ettei kukaan tiedä, kuka sen on rakentanut ja koska se on rakennettu. Sen luo on kerrassaan mahdoton päästä muuta kuin yhdestä paikasta, jossa kapea polku kiertelee kallioseinämäin välitse vanhalle nostosillalle. Hevosten kaviot ovat kallioon kuluttaneet kuutta tuumaa syvät kuopat niiden tiesi kuinka monien satain vuosien kuluessa, joina linnassa on ollut puolustajat. Kuljeskelimme kolmisen tuntia linnan kammioissa ja holveissa ja vankikopeissa ja astelimme paikoilla, joilla monen ristiretkeilijän terästetty kanta oli kalskunut ja joilla foinikialaiset sankarit olivat käyskennelleet monet ajat ennen heitä.

Ihmettelimme, kuinka maanjäristyskään voisi vahingoittaa näin jykeviä muureja, emmekä käsittäneet, mikä voima oli Baniaan raunioiksi kukistanut. Mutta hetken kuluttua kuitenkin löysimme hävittäjän, ja ihmetyksemme silloin kasvoi kymmenkertaiseksi. Näiden valtavain muurien rakoihin oli pudonnut siemeniä. Siemenet olivat itäneet, hennot, mitättömän pienet idut olivat alkaneet kasvaa, versot kovettua ja kehittyä yhä suuremmiksi ja vakaalla, huomaamattomalla painostuksellaan hajoittaa paasia toisistaan, ja nyt ne tuottavat varman tuhon jättiläismäiselle teokselle, joka on maanjäristyksetkin kestänyt. Kaikkialla kasvaa vanhoista muureista kyhmyisiä puita kaunistaen ja varjostaen näitä harmaita muureja ja torneja rehevillä omavaltaisilla lehvillään.

Näistä vanhoista torneista katselimme allamme leviävää laajaa, kauas ulottuvaa vihantaa tasankoa ja sen kimaltelevia lampareita ja puroja, jotka ovat pyhän Jordanin lähteet. Se oli virkistävä näky niin paljon erämaan jälkeen.

Ja kun ilta lähestyi, kiipesimme alas vuorelta Bashanin raamatullisten tammilehtojen kautta (sillä tässä juuri kuljimme rajan poikki, ja astuimme kauan etsittyyn Pyhään maahan) ja aivan sen juurella, leveän laakson auetessa, tulimme tähän pieneen kehnoon Baniaan kylään ja leiriydyimme suureen öljypuumetsään lähelle kimaltelevaa kirkasvetistä vuoripuroa, jonka partailla viikunapuut, granaatit ja oleanderit levittelivät lehviään. Se oli todellinen paratiisi, kun emme ota lukuun kylän läheisyyttä.

Kaikkein ensimmäinen halu, joka mielen valtaa leiriin tullessa palavana ja pölyisenä, on päästä veteen. Kuljimme virran vartta ylöspäin siihen, missä se, kolmensadan askeleen päässä teltoista, kuohuu esiin vuoren sivusta, ja uimme niin jääkylmässä vedessä, että luulisin sairastuvani siitä, ellen tietäisi, että tämä on pyhän joen päälähde.

Pyhiinvaeltajat, jotka eivät millään ota ojentuakseen, ovat palanneet leiriin taskut täynnään raunioista murrettuja muistoesineitä. Soisin, että tämä säädyttömyys voitaisiin estää. He mursivat palasia Noan haudasta, Baalbekin temppelien siroista kuvanveistoksista, Juudaksen ja Ananiaksen taloista Damaskossa, Nimrodin, suuren metsästäjän haudasta, niistä kuluneista kreikkalaisista ja roomalaisista kirjoituksista, joita on Baniaan linnan muinaisvanhoihin seiniin kiinnitetty. Ja nyt he ovat kilkuttaneet ja kalkuttaneet näitä täkäläisiä vanhoja holvikaaria, joita Jeesus itse on katsellut. He kyllä ottavat mukaansa Kalvaria vuorenkin Jerusalemista lähtiessään.

Täkäläiset rauniot eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia. Täällä on suuren neliskulmaisen rakennuksen, entisen linnoituksen, jykevät muurit ja monta jykevää vanhaa holvikaarta, jotka ovat siihen määrään raunioihin peittyneet, että tuskin maasta kohoavat, ja vahvaseinäiset vesijohdot, joissa yhä vieläkin virtaa lapsukainen Jordan äsken syntyneenä, ja vuorenrinteellä on Herodes Suuren rakentaman kalliin marmoritemppelin pohjia – vielä on säilynyt osia sen kauniista mosaiikkipermannoistakin. Täällä vielä on omituinen vanha kivisilta, joka arvatenkin teki tehtävätään jo ennen Herodeksen aikoja. Kaikkialla, teillä, metsissä, on hajallaan korintholaisia kapiteeleja, murtuneita porfyyripilareita ja pieniä kuvanveistosten kappaleita. Ja tuolla ylhäällä jyrkänteessä, jossa lähde kuohuu esiin, on kallionkomeroiden yläpuolella ajan kuluttamia kreikkalaisia kirjoituksia muistona kreikkalaisista ja heidän jälkeensä tulleista roomalaisista, jotka täällä palvelivat metsä-jumalaa Pania. Mutta puita ja pensaita kasvaa nykyään monilla näistä raunioista. Muinaisuuden hajonneille muurauksille on pieni joukko repaleisia arabialaisia rakentanut kurjat mökkirähjänsä. Koko paikan sävy on torkkuva, tyhmä, maalainen, ja vaikea on saada itseään uskomaan, että tällä paikalla kerran on ollut vilkas, vankasti rakennettu kaupunki, vaikkapa kaksikintuhatta vuotta sitten. Tällä paikalla kuitenkin sattui tapaus, jonka vaikutukset ovat liittäneet sivun toisensa jälkeen, niteen toisensa jälkeen maailman historiaan. Sillä tässä paikassa Kristus seisoi sanoessaan Pietarille:

"Sinä olet Pietari; ja tälle kalliolle tahdon rakentaa kirkkoni ja helvetin portit ovat sitä vastaan voimattomat. Ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet; ja mitä levänsä sinä maassa sidot, on oleva taivaassa sidottu, ja mitä hyvänsä sinä maassa päästät, olkoon päästetty taivaassa."

Näille pienille lauseille on rakennettu Rooman kirkon valtava rakennus. Niihin perustuu paavien keisarillinen valta yli maallisten ja heidän jumalallinen valtansa kirota sieluja tai pestä ne synnistä valkeiksi. Rooma väittää olevansa "ainoa oikea kirkko" ja tämän asemansa kannattamiseksi se on taistellut ja ponnistellut ja tehnyt työtä monet vuosisadat ja on varmaan edelleenkin puuhaava samaan suuntaan hamaan aikain loppuun. Mainitsemani muistettavat sanat antavat tälle rauniokaupungille melkein kaiken sen mielenkiinnon, mitä se ihmisille tarjoaa meidän aikoinamme.

Meistä tuntuu kylläkin omituiselta seistä maalla, jota Vapahtajan jalka on kerran tallannut. Tästä johtuva todellisuuden ja koskettavuuden tunne tuntuu olevan ristiriidassa sen epämääräisyyden, salaperäisyyden ja aavemaisuuden kanssa, joka luonnollisesti kuuluu jumalaan. En vielä voi käsittää todella istuvani paikassa, missä jumala on seisonut, ja katselevani puroa ja vuoria, joita tuo jumala on katsellut, ja näkeväni ympärilläni tummaihoisia miehiä ja naisia, joiden esivanhemmat näkivät ja puhuivatkin hänen kanssaan kasvoista kasvoihin ja huolettomasti, aivan samoin kuin olisivat puhuneet minkä muukalaisen kanssa tahansa. En voi käsittää tätä. Ne jumalat, jotka ovat minun käsityksissäni, ovat aina peittyneet pilviin ja olleet sangen etäällä.

Tänä aamuna aamiaista syödessämme istui leirin lumotun piirin ulkopuolella kärsivällisesti tavanmukainen kokoelma likaista ihmiskuntaa odottamassa muruja, joita armeliaisuus ehkä soisi heidän kurjuutensa lieventämiseksi. Siinä oli vanhaa ja nuorta, ruskeaihoista ja keltaista. Miehistä olivat jotkut pitkiä ja jänteviä (tuskin missään tosiaankaan näkee niin komean näköisiä miehiä kuin täällä Idässä), mutta lapset ja naiset näyttivät kaikki näivettyneiltä ja alakuloisilta ja nälän masentamilta. Nämä ihmiset muistuttivat intiaaneja. Vaatteita heillä oli vähän, mutta ne mitä heillä oli, olivat sangen omituiset muodoltaan ja haaveelliset sovittelultaan. Mitä kummaa korua tai rihkamaa heillä vain sattuikaan olemaan, aina he sen sijoittivat siten, että se herätti niin suurta huomiota kuin suinkin. Ääneti he istuivat ja väsymättömällä kärsivällisyydellä vahtivat joka liikettämme, vahtivat niitä tuolla tylsällä, vaihtamattomalla epäkohteliaisuudella, joka on niin tosi-intiaanimaista ja joka tekee valkoisen miehen niin hermostuneeksi ja levottomaksi.

Näillä ympärillämme olevilla ihmisillä oli muitakin omituisuuksia, jotka olen jalossa punaisessa miehessä huomannut: heillä oli viljalta syöpäläisiä ja likaa oli liettynyt heidän pintaansa, niin että se melkein kävi kaarnasta.

Pienet lapset olivat surkeassa tilassa – kaikkien silmät olivat kipeät ja monenlaisia muitakin tauteja heissä oli. Väittävät, että tuskin on koko Idässä ainoatakaan lasta, jolla olisi terveet silmät, ja että tuhansia joka vuosi menettää toisen tai molempainkin silmäinsä näön. Melkeinpä luulen niin olevan, sillä joka päivä näen paljon sokeita, enkä ole muistaakseni nähnyt ensinkään semmoisia lapsia, joilla ei olisi silmätautia. Voitteko kuvitella, että amerikkalainen äiti voisi tuntikauden istua lapsi sylissään ja antaa satakunnan kärpästä kaiken aikaa istua sen silmissä? Minä olen nähnyt tuota joka päivä. Eilen tuli vastaamme pienellä aasilla ratsastava nainen, pieni lapsi käsivarrellaan. Minä totta puhuen luulin, että lapsella oli siniset silmälasit lähestyessämme heitä ja ihmettelin, kuinka tämä äiti oli niin suurellinen. Mutta lähemmä tullessamme näimmekin, että siniset silmälasit olivatkin vain kärpäsleirejä, joita oli yksi lapsen kummassakin silmässä ja yksi osasto sitä paitsi kaivelemassa sen nenää. Kärpäset olivat hyvillään, lapsi tyytyväinen, eikä äiti siis puuttunut asiaan.

Heti kun heimo sai kuulla, että joukossamme oli tohtori, alkoi ihmisiä virrata joka suunnalta. T: ri B., luonnostaan sääliväinen ihminen, oli ottanut lapsen lähellä istuvalta vaimolta ja pannut sen kipeihin silmiin jonkinlaista rohtoa. Vaimo lähti pois ja nosti liikkeelle koko kansakunnan, ja kannattipa nähdä, kuinka niitä alkoi kiehua! Rammat, ontuvat, sokeat, spitaaliset – kaikki laiskuuden, lian ja puutteen synnyttämät vaivat – olivat edustettuina tässä kongressissa, ennenkuin oli kulunut kymmentäkään minuuttia, ja yhä vain tuli uusia! Jokainen vaimo, jolla oli sairas lapsi, toi sen, ja jokainen vaimo, jolla ei ollut, lainasi lapsen. Kuinka kunnioittavasti, kuinka jumaloiden he katselivat tuota kammottavaa, salaperäistä voimaa, tohtoria! He katsoivat, kun hän otti ulos pullonsa, he katsoivat, kun hän mittasi valkoisia pulvereitaan, he katsoivat, kuinka hän sekoitti tippoja yhdestä nesteestä ja sitten tippoja toisesta. Ei ainoakaan liike jäänyt heiltä huomaamatta. Heidän silmänsä olivat häneen kiinninaulitut lumouksella, jota ei mikään voinut häiritä. Melkeinpä uskon, että he luulivat hänellä olevan jumalalliset lahjat. Jokaisen silmät säteilivät ilosta, kun hän oli saanut rohtoannoksensa – vaikka he luonnostaan ovatkin kiittämätöntä ja tylyä ihmislajia – ja sairaan kasvoista puhui järkähtämätön usko, ettei mikään maailmassa estäisi häntä nyt paranemasta.

Kristus tiesi, miten saarnata näille yksinkertaisille, taikauskoisille, taudin kiduttamille olennoille: Hän paransi sairaat. Niitä riensi tänä aamuna joka taholta meidän tohtorimme luo, joka vain oli vaivainen ihminen, kun huhu siitä, mitä hän oli tehnyt sairaalle lapselle, alkoi levitä, ja he jumaloivat häntä silmillään, vaikk'eivät vielä tienneet, oliko hänen annoksissaan voimaa vai eikö. Näiden esi-isät – ihmisiä, jotka olivat täydelleen heidän kaltaisiaan värinsä, pukunsa, tapainsa ja yksinkertaisuutensa puolesta – seurasivat laumoittain Kristusta, ja kun he näkivät Hänen yhdellä sanalla parantavan taudin vaivaamia, niin ei ole ihme, että he Häntä jumaloivat. Ei ihmettä, että koko kansa puhui Hänen teoistaan. Ei ihmettä, että väenpaljous, joka Häntä seurasi, oli niin suuri, että eräänkin kerran – kolmenkymmenen mailin päässä täältä – sairas mies täytyi katon kautta laskea alas hänen luokseen, kun ovesta oli mahdoton päästä. Ei ihmettä, että Hänen kuulijakuntansa olivat niin suuret Galileassa, että Hänen täytyi saarnata haahdesta, vähän matkan päässä rannasta. Ei ihmettä, että Betsaidan seudun autioissa paikoissa viisituhatta tulvasi Hänen yksinäisyyteensä ja Hänen täytyi ravita heidät ihmeen kautta, etteivät he luottavan uskonsa ja hartautensa vuoksi kärsisi. Ei ihmettä, että kun niinä päivinä jossain kaupungissa syntyi suuri liike, toinen naapuri selitti sen toiselleen sanoen: "Sanovat natsarealaisen Jeesuksen tulleen!"

Niin, kuten jo sanoin, tohtori jakeli rohtoja niin pitkältä kuin hänellä oli jaettavaa, ja hänen maineensa on nyt Galileassa suuri. Hänen potilaittensa joukossa oli sheikin tyttären lapsi – sillä tälläkin köyhällä, repaleisella kourallisella mätähaavoja ja syntejä on kuninkaallinen sheikkinsä – kurja vanha muumio, joka paremminkin näytti olevan jonkun vaivaistalon asukas kuin tämän toivottoman, paidattoman raakalaisheimon ensimmäinen virkamies. Prinsessa – tarkoitan sheikin tytär – oli vain kolmentoista tai neljäntoista ikäinen ja hänellä oli sangen suloiset ja sangen sievät kasvot. Hän oli ainoa syyrialainen nainen, mitä olimme vielä nähneet, joka ei ollut niin syntisen ruma, ettei hän olisi voinut lauantai-iltana kymmenen jälkeen hymyillä rikkomatta sabattia. Mutta hänen lapsensa oli sangen arveluttava näyte – siinä ei ollut niin paljoa, että se olisi riittänyt yhdeksi piiraaksi, ja tuo pikku raukka katseli niin rukoilevasti jokaiseen, joka lähestyi (ikäänkuin se olisi käsittänyt, että nyt jos koskaan oli tullut sille apu), että se täytti meidät säälillä, joka oli todellista, eikä keinotekoista tavaraa.

Mutta tämä viimeinen saamani uusi hevonen koettaa katkaista kaulansa telttaköysiin, niin että minun täytyy lähteä ankkuroimaan se. Jeriko ja minä, me olemme eronneet. Uusi hevonen ei luullakseni ole juuri kehumisen arvoinen sekään. Yksi sen takajaloista taipuu väärään suuntaan ja toinen on niin suora ja kankea kuin teltantanko. Hampaistaan se on suurimman osan menettänyt ja se on sokea kuin yölepakko. Nenänsä se on joskus taittanut, milloin lieneekään, ja se on nyt kaareva kuin holvisilta. Alahuuli riippuu pitkällä kuin kameelin ja korvat on hakattu pois melkein päätä myöden. Minun oli alussa hieman vaikea keksiä sille sopivaa nimeä, mutta lopulta päätin ristiä sen Baalbekiksi, koska se on niin suurenmoinen raunio. En voi olla puhumatta hevosistani, koska minulla edessäni on niin pitkä ja ikävä matka ja ne luonnollisestikin askarruttavat ajatuksiani melkein yhtä paljon kuin näöltään paljon tärkeämmät asiat.