Kitabı oku: «Ystävykset», sayfa 2

Hänen vanha isäntänsä oli murhattu eräässä markkinatappelussa eikä kukaan häirinnyt koiran onnellista elämää uudessa, armaassa asunnossa.

Muutaman vuoden kuluttua oli luuvalo niin halvauttanut Jean Daasin jäsenet, ettei hän enää voinut kulkea kaupungissa kärryineen. Silloin pieni, kuusi-vuotias Nello, joka usein oli saattanut ukkoa ja siis tunsi kaupungin, otti vanhuksen sijan kärryn vieressä, möi maitoa, sai rahat ja vei ne omistajilleen tarkalla rehellisyydellä ja semmoisella vakavuudella, joka kaikkia ihastutti.

III

Pikku Nello oli soma lapsi ruskeoilla, vakavilla silmillä, ihanilla punaisilla poskilla ja vaaleilla silkki-kähärillä. Taiteiliat usein piirustivat tuon pienen sivu-kulkevan joukon – viheriäisen kärryn kiiltävine vaski-astioineen, suuren tummanruskean koiran, jonka valjaissa kellot soittelivat joka askeleella ja pienen heikon lapsen puukengissä, lauhkealla, surullisella, viattomalla ja onnellisella katsannolla; tämä näytti niin yhden-näköiseltä niiden lapsellisten kasvojen kanssa, jotka ovat syntyneet Rubens'in mahtavasta pensselistä.

Nello ja Patras toimittivat hyvästi ja vireästi työnsä. Kesällä, kun Jean Daas tunsi itsensä terveemmäksi, meni hän ulos, istuutui tupansa kynnykselle, lämmittelihe auringon paisteessa, torkkuessaanki rukoili, ja havahtui kellon lyödessä kolme, jolloin tavallisesti ystävänsä palasivat kaupunki-retkeltään. Kotiin tultuansa hyppeli Patras valjaista päätyänsä iloisella haukunnalla ympäri, Nello ylpeänä kertoili päivän tapauksia. Tämän jälkeen istuutuivat kaikki syömään ruisleipäänsä, maitoansa tahi lientänsä. Illan tultua nukkuivat he rauhassa ukon vielä kau'an rukouksia sopottaessa.

Näin kuluivat päivät ja vuodet. Ystävykset viettivät tervettä, rehellistä ja onnellista elämää.

Keväällä ja kesällä oli heillä erittäin hyvä. Flandria ei yleensä ole mikään kaunis seutu. Antverpenin ympäristö on yksi sen rumimmista paikkakunnista. Ruis ja pelto-nauris, niityt ja pellot vaihtelevat tällä sileällä lakeudella ja antavat seudulle väsyttävän yksitoikkoisen muodon. Ainoastaan toisinaan siellä täällä kohtaa silmä jonkun kolkon, harmaan tornin, josta kuuluu liikuttava kellojen ääni, tahi näkee yksinäisen puunsahaajan kantavan kuivia risuja, tahi kotiansa palaavan elonleikkaajan lyhde sylissä; ne elähdyttävät hiukan kuollutta ympäristöä. Täällä ei ole vaihtelevaisuutta, ei kauneutta; sitä, joka on elänyt vuorien ja metsien keskellä tämä yksitoikkoinen ja loppumatoin tasanko painaa, niinkuin vankia painavat vankilan seinät. Kuitenki on tämä seutu viheriä ja hedelmällinen. Näillä laveoilla näkyaloilla on oma kauneutensa. Jokien varsilla, kaislojen keskellä kasvaa mahtavia, tuoreita puita ja kukkasia, joiden sivutse liukuvat pikkuset purje-venheet monivärisine lippuineen, kauniilta näyttäen lehtien välistä. Vaan oli miten oli, täällä oli yllin kyllin tilaa ja vapaisuutta pienelle lapselle ja hänen ystävällensä. He molemmat katsoivatki sen suurimmaksi huvitukseksi lopetetun työnsä jälkeen piehtaroida pehmyellä nurmella joen rannalla ja katsella laivoja, jotka toivat ulkomaan tavaroita kylään.

Tosin elämänsä oli vaikea talviseen aikaan, sillä heidän täytyi nousta jo pimeällä kylmään myrsky-pakkaseen; harvoin saivat he syödä kylläksi; monena pitkänä yönä oli mökkisessä yhtä kylmä kuin liiterissäkin. Keväällä ja kesillä auringon säteiden valaisema ja komean viheriäisen köynnöksen ympäröimä mökkinen näytti somalta; mutta talvella tuuli puhalteli hataran mökkisen ra'oista, viiniköynnös oli mustunut ja hiljaiset tasamaat synnyttivät ikäviä tunteita. Toisinaan talvella mökkisen koko lattia oli paksussa jäässä; silloin oli heillä kovat päivät. Pienen Nellon heikot jäsenet kangistuivat lumessa ja jäätiköt leikkelivät Patrasin vahvoja väsymättömiä käpäliä.

Mutta ei tuota kumpikaan heistä valittanut. Lapsi puukengissä voimakkaana ja urhoollisena asteli ystävänsä rinnalla pitkin jäätyneitä peltoja kellojen soidessa ja kilistessä. Sattuipa silloin tällöin joku emäntä Antverpenissä antamaan heille kupin lientä ja kappaleen leipää, tahi joku hyväsydäminen kauppias latoi muutamia halkoja heidän pienoiseen kärryynsä, sen kulkiessa kotiapäin, tahi joku sääliväinen muori omassa kylässänsä lahjoitti heille vähän maitoa. Kas! silloin he juoksivat pitkin valkoisia tasankoja varhain aamulla iloisina ja onnellisina ja hyppelivät kotiin riemu-huudoilla.

Niin ylipäänsä ei heidän elämänsä ollut huono. Patras, tavattuaan suurella tiellä eli kadulla koiria, jotka tekivät työtä yöt päivät ja saivat palkaksi ainoastaan lyömisiä ja kirouksia, koiria, jotka paleltuivat ja kuolivat nälkään, tunsi itsensä onnellisimmaksi olennoksi maan kannella.

Hänen usein täytyi nukkua nälkäisenä; usein täytyi hänen tehdä työtä kuumana puolipäivänä ja kylmänä talvisena aamupuhteena; hänen jalkojansa usein terävät kivet kadulla haavoittivat ja jäätiköt leikkasivat. Aina oli hän kuitenkin tytyväinen ja kiitollinen kohtalollensa, urhoollisesti toimitti hän tehtävänsä, sillä ystävälliset silmät hymyilivät hänelle. Tässä oli Patrasille kylliksi.

IV

Mutta Patrasillaki oli oma huolensa. Antverpenissä tavataan joka askeleella vanhoja, pimeitä, juhlallisia kirkkoja; ne seisovat kopeain ja mutkaisien katujen varsilla; niitä ikäänkuin rutistaa kartanoiden ja juomahuoneiden portit. Tornit näkyvät joen puolelta. Ylhäällä ilmassa kuuluu niistä kellojen soitto ja ajoittain nousee kirkkojen synkeöistä kuvuista hiljaisen laulun ja soiton säveleet. Täällä nuo entiset pyhät sijat seisovat keskellä nykyisen kauppa-Flandrian ruokottomuutta, kiirettä ja siivottomuutta.

Koko päivän pilvet liitävät, linnut rääkyvät ja tuulet puhaltavat niiden yli, silloin kuin maan alla niiden juuressa rauhallista unta lepää Rubens, yksi maailman suurimmista maalaajista.

Vielä näihin aikoihin asti tämän suuren taiteilian äly hallitsee Antverpenia ja hänen maineensa valaisee loistollansa tämän kaupungin. Hiljaisesti astuessamme mutkaisilla kaduilla tuntuu ikäänkuin suuren maalarin henki seuraisi meitä; kivet, joita myöten hän asteli, lausuvat juurikuin ihmis-äänellä hänestä. Kaupunki, jossa löytyy Rubensin hauta, elää meille ja elää ainoastaan hänen kauttansa.

Tämän suuren valkoisen hautapatsaan ympärillä hallitsee täydellinen rauha; ainoastaan toisinaan urkujen soitto ja juhlallinen kuorilaulu kaikuu. Todella, ei taida yhdelläkään taiteilialla olla semmoista muistomerkkiä, kuin tämä puhdas, marmorinen Pyhän Jakobin alttari, jonka Rubensille syntymä-seutunsa asukkaat ovat pystyttäneet.

Rubens'itta olisi Antverpen likainen, pimeä kauppapaikka, johon ei muut liikahtaisikaan kuin ainoastaan kauppiaat, jos heillä olisi siellä mitään toimimista. Rubens on tehnyt Antverpenin nimen ihmiskunnalle pyhäksi.

Kansat! Velvollisuutenne vaati teitä kalliisti arvostelemaan suuria miehiänne, sillä ainoastaan niiden mukaan tulee teitä tulevaisuus tuomitsemaan. Flandria ymmärsi mainioittaa suurimman pojistansa jo hänen eläessänsä ja tehdä suureksi hänen nimensä kuolemansa jälkeen. Mutta sääli on, kun kansat harvoin seuraavat tämän ymmärtäväistä esimerkkiä.

Tuossapa oli Patrasilla huolta. Näihin suuriin kivi-kirkkoihin usein meni pikku Nello ja katosi niiden holveihin.

Suruisena ja turhaan, loikoen kadulla, koetti Patras arvata, mitkä seikat saattoivat eroittaa hänet hyvästä ystävästänsä. Useasti koki hän tarkastaa asiata ja siitä syystä astui rappusille, vetäen jälessään kärryn astioineen; vaan hänet ajoi aina pois pitkä ovenvartia mustissa vaatteissa ja hopeaisilla vitjoilla kaulassa. Pelosta, että vahingoittaisi omaa pientä isäntäänsä, koira totteli ja kärsiväisenä odotteli kirkon edessä pojan takaisin tuloa. Patrasia ei huolettanut Nellon kirkossa käyminen; tiesihän koira, että kylän kaikki asukkaat kävivät tuossa pienessä, harmaassa kirkossa punaista tuulimyllyä vastapäätä. Nello oli huolissansa, kummallinen oli näkönsä, hänen poskensa olivat joko lumi-vaaleat tahi loistavan punaiset joka kerta, kuin hän tuli kirkosta; kotona hän tavallisesti näiden käymisien jälkeen istui hiljaisena ajatuksiinsa vaipuneena; ei hän iloinnut, ei leikkinyt, katsoi vaan suruisena kaukaisuuteen.

Mitähän se voisi olla? ihmetteli Patras. Hänen mielestänsä oli tuo vakavuus pojalle vahingollista. Kaikin mokomin koki hän pidättää poikaa luonansa niin hyvin auringon valaisemilla pelloilla kuin myös kansaa vilisevillä kauppa-toreilla. Nello kuitenti kävi kirkkoon ja useimmiten suureen temppeliin. Patras venyessään kivillä rautaisen portin luona haukotteli, huokaili ja toisinaan ulvoiki: kaikki kuitenki turhaan siksi kunnes kirkon ovet suljettiin.

Silloin kirkosta tuli Nelloki ulos ja puristaen käsillänsä koiran kaulaa sekä suudellen sen kuonoa, aina kuiskaili sille nuo yhdet ja samat sanat:

– Jospa vaan saisin nähdä niitä, Patras! Jos vaan saisin nähdä! – Mitä niitä? tuumaili Patras tähystäen Nelloa suurilla, osaa-ottavilla silmillään. Kerran, kun vahti tuli heittäen oven auki perässään, astui koira hetkeksi sisään pienen ystävänsä jälkeen ja näki. "Ne" – oli kaksi suurta, peitettyä kuvaa alttarin molemmilla puolilla.

Nello innostuneena seisoi polvillansa ylösnousemista kuvaavan alttari-taulun ääressä.

Nähtyänsä Patras'in, hän nousi, saattoi koiran ulos ja peitettyjen kuvien sivu kulkiessa kuiskasi hän kyyneleet silmissä koirallensa:

On kauheata kun ei näe noita, Patras, kun en näe sentähden, että olen köyhä enkä jaksa maksaa. Hänen aikomuksensa ei suinkaan ollut peittää niitä köyhäin silmäyksiltä, kun hän niitä piirusti. Kyllä hän antaisi meilleki lupaa katsella niitä joka päivä. Mutta he pitävät niitä peitossa ja katettuina. Nämä ihanat teokset eivät tunne valoa ja ainoastaan rikkaiden silmät saavat niitä ihailla. Kun minä vaan näkisin nuo, voisinpa kuolla rauhassa.

Mutta hän ei saanut nähdä niitä ja Patras ei voinut häntä auttaa; sillä ansaita hopea-rahan, jonka kirkko vaati jokaiselta, joka toivoi nähdä Rubensin maalaamat kuvat "Ristiinnaulitsemisen" ja "Risitiltä pois ottamisen," olisi ollut heille yhtä mahdotonta kuin kiipeäminen temppelin harjalle. He eivät milloinkaan jaksaneet säästöön panna ainoatakaan penniä; jos he vaan saivat joskus niinki paljon, että voivat ostaa muutamia halkoja uuniinsa ja vähä ruoka-aineita, sen he katsoivat suurimmaksi onneksensa. Ja kuitenki lapsen sydän ikävöitsi ja halasi vastustamattomalla innolla saada ainoastaan kerrankin katsahtaa Rubensin mainioita tauluja.