Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 13

Joen ollessa tulvillaan nähdään vähä niitä eläimiä, jotka elävät veden rannoilla ja vedessä. Kaikki saaret ovat syvällä veden alla, kaikki rannat samoin, ja sen tähden ovat niissä molemmissa asuvat linnut tulleet karkoitetuksi. Ja jos todella krokotiili joskus nostaa päätänsä tai jotkut pesokarhut selkäänsä vedestä, täytyy sen tapahtua hyvin lähellä venettä taikka se muuten jää huomaamatta. Siispä oikeastaan vain niilihevot, joita paikoittain on runsaastikin, ja veden päällä lentelevät linnut, ehkäpä myöskin jotkut sukeltajalinnut ovat ainoina näkyvinä todistuksina, että myöskin joessa ja sen rannoilla elää ylhäisempiä luurankoisia. Vaan kuin sateen lakattua joen pinta alenee ja kaikki saaret, hietasärkät ja rantaäyräät tulevat näkyviin, muuttuu joen kuvassa eläinkuntakin. Nyt peräytyvät niilihevot syvimpiin paikkoihin, yhtyvät siellä pienemmiksi tai suuremmiksi, välistä hyvinkin suuriksi joukoiksi ja vetävät hyvin puoleensa huomiota, koska hengittäminen pakottaa niitä nouseman vedenpintaan ja se tapahtuu pärskinällä, joka kuuluu kauas; välistä ne saattavat myöskin nousta päiviksi yksinäisille saarille tai hietasärkille makailemaan ja ojentelehtamaan auringon paisteessa, ja silloin ne hyvästi näkyvät jo kilometrinkin päähän. Nyt krokotiilit oikein himokkaasti tekevät, mitä joen tulvillaan ollessa jäi tekemättä, oleksivat puolenpäivän aikaan tuntikausia auringon paisteessa. Sitä varten ryömivät ne jo aamupäivällä ylös mataloille hiekkasaarille, pudottautuvat kuuluvasti muksahtaen hiekalle, avaavat terävähampaiset kitansa selki seljälleen ja makaavat kymmenen, kaksi-, kolmekymmentä samalla hietasärkällä mikä missäkin suunnassa, vierekkäin, monesti päällekkäinkin lähelle iltaa. Nyt on hietasärkillä sekä joen molemmilla ja suurimpien saarien rannoilla lintuparvia, joiden ääretön paljous vaikuttaa mahtavasti. Sillä tähän aikaan ovat enimmät kotoiset kahlaajat ja vesilinnut selvinneet hautomistoimistaan ja saapuneet poikinensa joelle herkuttelemaan runsaalla, vaivatta saatavalla ravinnolla; samaan aikaan yhtyy heidän joukkoonsa pohjoiset muuttolinnut, jotka viettävät täällä talvea. Näitä viimemainituita asuu nyt kaikissa aarniometsän osissa, vaan eivät ne siellä herätä läheskään niin suurta huomiota kuin joella, jonka rannoille ja saarille suurimmat ja siis helpoimmin näkyvät muuttolinnut asettuvat. Nyt saattaa tila joen varsilla käydä liian ahtaaksi ja ravinto niukaksi, vaikka sitä epäilemättä onkin hyvin runsaasti. Niinpä joka paikka on täynnä, jopa liiankin täynnä, jokaisessa ravintoa lupaavassa paikassa pyydystävät tuhannet kilvan, ja joka makuupaikastakin taistellaan. Kolme päivää purjehdin minä hyvässä tuulessa hyvällä veneellä Valkoista Niiliä vastavirtaan ja koko sillä pitkällä matkalla oli molempia joen rantoja kaunistamassa keskeytymätön kirjava ja elävä jono erilaisimpia kahlaajia ja vesilintuja. Keskellä Sinisen Niilin aarniometsiä voidaan nähdä ihan samaa. Pitkät hietasärkät ovat siellä ihan täynnänsä harmaita ja neitsytkurkia, vaikka ne paikat ovatkin näillä, täällä talvea viettävillä muuttolinnuilla ainoastaan lepo-, sulanluonti- ja makuupaikkoina, joista ne joka aamu lentävät arolle etsimään ravintoa ja jonne ne jo aamupäivällä palaavat juomaan ja kylpemään, siistimään höyheniänsä ja viettämään yötä alinomaisessa krokotiilien hampaihin joutumisen vaarassa. Joukkoon tulee aina puolenpäivän aikaan muutamia kruunukurkia, saattaen entiset hyvin kiihkoihinsa, koska ovat, vaikka ei parempia, kuitenkin paljon innokkaampia tanssijoita kuin toiset kurjet ja tultuaan aina harjoittelevat taitoansa ja siten kiihottavat toisia kilpailemaan. Samoille särkille tulee usein myöskin haikara-ibiksiä, haikaran kaltaisia, valkoisia, vähän ruusunkarvaiselta vivahtavia, siiviltään hehkuvan-ruusupunaisia lintuja, ja ne asettuvat saaren äärimmille laiteille tai niiden viereisiin veteliin paikkoihin; sopivassa valossa nämä oikein hehkuvat, ainakin ihmeellisen kauniisti eroavat vaaleanharmaista kurjista ja siten koko paikkaa ihmetyttävästi kaunistavat. Joen mannerrannalla ylpeästi astuskelevat komeat jättiläis- ja satulahaikarat, rumat, kummallinen muotoiset marabut kävelevät arvokkaasti edes takaisin, välkkyvät avonokka haikarat seisovat suurissa joukoissa, goljat- ja hopeahaikarat kaalelevat tavoittelemassa jotakin kalaa; siinä seisoo ja makaa, ui ja sukeltaa, kävelee syömässä, lavertelee ja lörpöttää tuhansia kannus-, niili- ja muita hanhia, leski- ja lapasorsia, käärmeenkaula-lintuja, ibiksiä, isoja kuoveja, rantasipejä, sirriäisiä, vesipääskyjä, vikloja ja paljo muita, joista kaikista tuo kirjava lintujono syntyy kaunistamaan jokea ehkä vielä enemmän kuin haikara-ibikset. Veden päällä, paitsi jo mainittuja, joista aina on joitakuita tulemassa tai menemässä, lentelevät edes takaisin myöskin tiirat ja lokit, törmäpääskyt ja mehiläissyöjät, ja ylemmissä ilmakerroksissa kiertelevät komeat merikotkat.

Muutamien lajien tästä kaikin puolin hyvin rikkaasta joen siipiväestä täytyy odottaa veden vähenemistä alimmilleen ennen, kuin voivat ryhtyä pesimispuuhiin, koska heiltä veden korkealla ollessa kokonaan puuttuu sellaisia pesäpaikkoja, kuin he tahtovat. Niihin kuuluu eräs kaunis ja kirkasvärinen, viisas ja vilkas astumalintu, jo vanhaan aikaan tunnettu krokotiilin vartia eli Herodoton mukaan trokilus, jonka hän ja hänen mukaansa Plinius kertovat elävän uskollisessa ystävyydessä krokotiilin kanssa. Heidän kertomuksensa ei ole mikään satu, kuten ehkä luultaisiin, sillä minä olen huomannut sen ihan todeksi. Krokotiilin vartia, joka on usein kuvattuna muinaisen Egyptin muistomerkkeihin ja merkitsee hieroglyyfi-aakkosissa U-kirjainta, elää myöskin Egyptissä ja Nubiassa, mutta nykyään toimittaa vasta Sudanissa krokotiilille sitä palvelusvirkaa, josta se on tullut kuuluisaksi muinaisten kansojen kesken. Ei hän kuitenkaan palvele yksistään krokotiileja, vaan kaikkia eläimiä, jotka tahtovat käyttää hyväkseen sen valppautta. Ollen tarkkaavainen ja utelias, kiihtyväinen ja halukas parkumaan sekä kaikuvaääninen sopii se varsin hyvin kaikkein varomattomampien olentojen varoittajaksi. Hänen valppaudeltaan ei jää huomaamatta lähestyvä peto eikä epäilyttävältä näyttävä ihminen; kiintyypä hänen huomioonsa myöskin jokainen purje- tai soutuvene, eikä se koskaan jätä huomiotansa ilmoittamatta kovalla huudolla. Siten hän saattaa jokaisen oudonlaisen tapauksen kaikkein niiden eläinten tiedoksi, jotka oleksivat samoilla paikoilla kuin hän, ja heidät itsensäkin ottamaan selkoa, onko todella vaara, ja usein kaikki hänen varoituksestaan vaaria ottaneet pakenevat. Se hänen vartiatoimensa on. Ystävyyssuhde hänen ja krokotiilin välillä tuskin vain on molemminpuolinen, sillä olisipa toki liikaa uskoa krokotiililla olevan ystävyyttä. Ei krokotiili häntä kohtele niin viattomalla tavalla siitä syystä, että se matelevainen peto tuntisi hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, vaan koska se tuntee hänet ihan tarkoin ja arvostelee häntä oikein. Ollen pienuudesta asti tutustunut tuohon hirviöön, asunut samoilla hietasärkillä, joilla sekin tavallisesti levähtelee, ja yhä liikkunut sen ympärillä kohtelee hän sitä, kuin hän olisikin herra ja se palvelija. Arvelematta astuu hän lepäävän hirviön selkään, pelkäämättä lähestyy sen avonaista kitaa tutkimaan, eikö ehkä joku iilimato ole imeytynyt sinne kiinni tai joku ruokapalanen jäänyt hammasten väliin, ja vitkastelematta ottaa molemmat pois. Krokotiili pysyy levollisena, koska varmaankin kokemuksesta tietää, että on mahdoton saada kiinni tuota yhä valpasta, ripeää ja sukkelaa pikku veitikkaa. Näin minä itsekin krokotiilin vartian kerran syövän Afrikan kiljukotkan kanssa yhtaikaa samaa kalaa, jonka kotka oli iskenyt ja kantanut hietasärkälle. Sill'aikaa kuin kotka, molemmat jalat kouristettuina kiinni saaliisen seisten sen päällä, nokallaan hakkasi irti muutamia paloja, pysyi kärkkyvieras kohtuullisen kaukana suuren herran pöydästä; mutta heti, kuin kotka nosti päänsä nielemään, syöksähti kärkkyvieras silmänräpäyksessä luo, sieppasi kotkan irroittaman palasen ja juoksi yhtä kiireesti, kuin oli tullutkin, takaisin entiselle paikalleen syömään saalistansa. Yhtä suuresti kuin tämä itsetajuinen uskaliaisuus kummastuttaa myöskin krokotiilin vartian viisaus kätkeä munansa kutsumattomilta vierailta. Kauan olin minä turhaan etsinyt tämän linnun pesää. Milloin sen hautoma-aika alkoi, sain kyllä selville paloittelemalla muutamia ampumiani krokotiilin vartioita; kuin otin lukuun hänen elintapansa, tiesin ihan varmaan, että se voi pesiä ainoastaan hietasärkillä. Vaan turhaanpa sain sittekin tarkimmasti etsiskellä sen mieluisimpia oleskelupaikkoja, pesää en löytänyt. Viimein huomasin parin, joista toinen istui maassa ja toinen puuhaili jotakin hänen tienoillansa, sieppasin kiikarini ja astuin, istuvaa lintua yhä tähystellen, suoraa päätä sitä kohti. Kuin pääsin lähelle, nousi se, työnteli kiireimmiten hiekkaa erääsen paikkaan ja juoksi toisen kanssa pois, tosin tapansa mukaan huutaen, mutta osoittamatta mitään tavallisen kiihtymyksen merkkejä. Minä en siitä pettynyt, tähystelin yhä sitä paikkaa ja tulin luo. Vaan enpä sittekään voinut huomata pesää; viimein näin hiekan olevan eräästä paikasta hiukan uurteisena ja, kuin siitä kaivoin, tuli käsiini kaksi munaa, jotka ihan eksyttävästi olivat hiekan karvaiset ja piirteiltäänkin sen näköiset. Jos emällä olisi ollut enempi aikaa, kuin minä sille annoin, niin arvattavasti en olisi enää löytänyt sitäkään vähäistä epätasaisuutta.

Vielä, jos mahdollista, rikkaampi tai ainakin monimuotoisempi elämä kuin itse joella vallitsee tähän aikaan kaikkein keskellä metsää olevain järvien ja suurempien vesilammikoiden rannoilla ja pinnalla, jotka ovat syntyneet joko kevään sateista tai täyttyneet joen tulvillaan ollessa. Ne ovat metsän ympäröimät, jopa usein niin tiheään aidatut, että tuskin ollenkaan on mahdollinen tai ainakin sanomattoman vaikea päästä niihin saakka, ja vedenrajan sisäpuolella kasvaa yhtä tiheänä kuin ulkopuolellakin laajalti ruoko- ja sarametsää, papyrus- ja lotoskasveja. Niinpä nämä sadejärvet eli maan asujanten kielellä fulat ovat varsin soveliaita sekä oleskelu- että pesintäpaikkoja erilaisimmille linnuille ja muillekin eläimille. Niiden turvallinen syrjäisyys miellyttää, yksin niilihepoakin niin suuresti, että se siirtyy sinne synnyttämään sekä pentujansa imettämään, hoitamaan ja kasvattamaan, huoletonna ravinnosta, jota järvet yllin kyllä tarjoovat, ja pelotonna vaarallisista vihollisista. Niiden tiheät ja rehevät rannat sekä soiset ja hetteiset lahdet houkuttelevat sinne myöskin metsäkarjuja ja puhveleja. Niiden tyynet vedet ovat kaikilla vettä tarvitsevilla anttiloopeilla juomapaikkoina. Niiden pinnalle kokoutuu tuhansittain pelekaaneja ottamaan vielä runsaan kalasaaliin ennen nousemistansa levolle korkeihin lähi-puihin. Niissä sukeltelevat pitkin koko päivää käärmeenkaula-linnut, uivat kaikki täällä elävät hanhi- ja sorsalajit, ja pohjolasta tulleet vesilinnut löytävät täältä kaikin puolin miellyttävän talvimajapaikan. Niiden lahdet ja vetiset rantapaikat antavat goljat-haikaralle ja pienelle, korealle hopeahaikaralle vaivatta runsasta saalista. Niiden mehukkaat, vihreät rannikot ovat mieluisena majapaikkana lukemattomilla pikku linnuilla ja niissä kasvava metsä monilla puissa oleksivilla ja pesivillä ranta- ja vesilinnuilla. Eipä siis ihme, että sellaisten järvien ympärillä aika-ajoin oikein vilisee lintuja, että sellainen saaliin rikkaus puolestaan houkuttelee sinne kaikenlaisia vihollisiakin. Pieniä lintuja ajelevat haukat ja pöllöt, suurempia kotkat ja huuhkajat, nisäkkäitä ketut ja shakaalit, pardelit ja leijonat. Välistä joku arolta tuleva ahnas heinäsirkka-lauma pysähtyy sellaista järveä ympäröivään, mehuisan vihreään metsäkehykseen ja uhkaa muutamassa päivässä tehdä tai tekeekin sen ihan paljaaksi. Silloin vielä suuresti lisäytyy ennestäänkin jo suurenmoinen lintujen paljous. Etäältä ja läheltä tulee haukkoja ja pöllöjä, korppeja ja närhiä, frankoliini- ja helmikanoja, haikaroita ja ibiksiä, liejukanoja ja sorsia herkuttelemaan heinäsirkoilla. Kaikki linnut, jotka joskuskaan syövät hyönteisiä, elävät silloin yksinomaan noilla tunkeilevilla muuttosirkoilla. Satoja torni- ja punajalka-haukkoja, jotka juuri nyt ovat talviasunnoillaan, kokoutuu heinäsirkka-metsän päälle lentelemään, ja heti, kuin jotkut heinäsirkat kohoavat ilmaan iskevät ne niihin, sieppaavat ja syövät niitä, pysäyttämättä siltä yhtään lentoansa; korpit, närhit, sarvilinnut, ibikset ja haikarat ottavat niitä puiden oksilta ja samalla pudottelevat satoja, jotka joutuvat alhaalla vaanivien kumppanien sekä helmikanojen ja sorsain suuhun; taivaan-apinat ja lauluhaukat liitelevät puiden ympärillä, joihin lehtiä raastavat hyönteiset tuota pikaa jäävät entisen runsaan lehtipuvun sijaan; yksinpä vakavat marabutkin ja satulahaikarat halveksimatta noukkivat niin pientä, mutta sen sijaan äärettömän monilukuista saalista. Sellainen elämä vilkastuttaa viehättävimmällä tavalla sadejärveä, joka ei muutenkaan ole koskaan kuolleen näköinen; silloin se paraiten huomataan mitä erilaisimpain eläinten kokouspaikaksi.

Sellaisen sadejärven luona, joka on kokoelevalle tutkijalle oikea aarniometsän aarrekammio, olimme monta päivää metsästäneet, tarkastelleet ja kokoelleet, ihmetelleet suurenmoista kasvimaailmaa ja saman muotoista eläinmaailmaa, tehneet pilaa niilihevoille, osoittaneet vihollisuuttamme krokotiileille eli lyhyesti sanoen runsaimmassa määrässä nauttineet metsästyksen ja tutkimuksen iloja, unhottaen kaikki muut asiat, yksinpä ajankin, jossa elimme. Mutta kuin aurinko aleni ja kutoi kultiansa monenkaltaisesti vihertäväin lehtien alle; kuin papukaijain kirkuna oli vaiennut ja ainoastaan jonkun rastaan nukkuva laulu enää kaikui korviimme; kuin toisella rannalla merikotka, joka juuri äsken oli vielä näyttänyt vihreän lepopaikkansa ihmetyttävältä kukalta, väsyksissään veti valkoisen päänsä olkapäiden väliin; kuin lähimmän korkean mimoosan latvaan levolle asettuvan marakattijoukon kurnutuskin oli vaiennut; kuin yö tuli kirkkaan hämäränä ja ystävällisenä, vilpoisen lauhkeana, kaiukkaana ja tuoksuisena kuten aina tähän aikaan; silloin tahtoi kaikki eilen ja tänään mieleen jääneiden kuvien väririkkaus, loisto ja välke hälvetä. Lakkaamatta lensivät ajatuksemme kallista kotia kohti ja koti-ikävä tuntui sydämmemme syvyydessä; sillä kotona vietettiin tänään joulujuhlaa. Me olimme tehneet punssia ja täyttäneet piippumme koko maapallon paraimmalla tupakalla, albanilainen oppaamme lauloi vienoja, sointuvia laulujansa, yö hyväili sydäntä ja aistimia; mutta lasit jäivät tyhjentämättä, tupakansavu-pilvet eivät vieneet kanssansa surumielisyyden pilviä, laulut eivät herättäneet meissä mitään kaikua, turhaan yö hyväili meitä. Sen piti ensin tuoda meille joululahjamme, ja se toikin.

Aarniometsän yö on aina ylevä, joko sitte ukontulet leimauksillaan valasevat taivasta, jyrinä kaikuu ja myrsky riehuu taikka pimeältä tähdettömältä taivaalta etäiset auringot säteilevät eikä liiku lehti, ei korsi Muutaman minuutin kuluttua auringon laskusta verhoaa yö metsän. Mikä päivällä näkyy selvään, se on nyt pimeän harson peitossa; mikä auringon valossa näytti luonnollisen kokoiselta, se suurenee jättiläiskokoon. Tutut puut tulevat valekuviksi, aitamaiset pensastot tihenevät pimeiksi muureiksi. Tuhatääninen hälinä vaikenee vähitellen ja muutamia minuutteja vallitsee syvä hiljaisuus. Sitte alkaa taas kuulua liikettä ja elämää sekä joella että metsässä. Sadat sirkat alkavat helistää, niin että luullaan etäältä kuulevansa huonosti soinnutettujen kellojen soittoa; tuhannet heränneet kuoriaiset, niiden joukossa tavattoman suuriakin, lentelevät kukoistavien puiden ympärillä, saaden aikaan kaiukasta surinaa, todella oikeaa säestystä tuolle soitolle. Sammakot, jotka päästävät vain yhden ainoan, heidän omaan pienuuteensa verraten hämmästyttävän kovan äänen, yhtyvät soittoon, ja kauas läpi metsän kaikuu se heidän äänensä, joka kuuluu kuin hitaasti paukutellun kiinalaisen gongon helähdykset. Suuri pöllö tervehtii yötä kumealla ulinalla, pieni pöllö vastaa kimakalla naurulla; korukehrääjä kehrää ainiaan samaa hyrisevän laulunsa säveltä. Joelta kuuluu erään lokkien sukuisen yölinnun valitushuuto, saksinokan, joka, riideltyään ensin ihan vedenpintaa pitkin, alkoi kyntää aaltoja; hietasaarilta ja särkiltä kaikuu trielin eli paksujalan kova, vähän kirskuva huuto ja jonkun viklan tai kurmitsan sävelrikas, kaiukas, laulun kaltainen viserrys; läheisen sadejärven ruoko- ja kaislametsän päällä rääkyy yöhaikara. Pensastiheikössä tai puiden latvoissa välkkyy satoja kiiltomatoja; joessa suuren suuri krokotiili, joka jo ennen auringon laskua läksi vastapäiseltä hietasärkältä ja jo on ehtinyt jäähdyttää auringon kuumentaman panssarinsa haaleissa laineissa, vetää, uiskennellen ihan veden pinnan alla, osaksi päälläkin, pitkiä, kuunvalossa hopealta loistavia, tähtein valossa ainakin välähteleviä viiruja. Korkeimpien puiden latvain päällä liitelevät vaaleat huuhkajat ja pöllöt ihan äänettömästi, rantaa pitkin lentävät miellyttävästi häilyen kehrääjät, puiden latvain välillä kiertelevät suhisten yölepakot, rannalta toiselle kulkevat monesti suurissa joukoissa lentävät koirat eli hedelmiä syövät lepakot. Ja nyt on myöskin tullut aika, muiden metsän nisäkästen vilkastua tai ainakin antaa jotakin vireyden merkkiä. Shakaali vetää vaihtelevia, milloin valittavia, milloin ilostuvia virsiänsä sekä pontevasti että väsymättömästi; kymmenkunta muuta shakaalia heti yhtyy urhollisesti kilvoittelemaan voitonseppeleestä; muutamat hyenat näyttävät odottaneen vain näiden verrattomain esilaulajain merkkiä, yhtyvät virteen moniäänisenä kuorona, ulvovat ja nauravat, valittavat ja riemuitsevat; pardeli röhkii, leijona kiljuu yhteen joukkoon; yksin joessa vielä oleksiva niilihepokin muristen kuuluttaa heikkoa ääntänsä.

Niin puhelee ja ilmoittautuu aarniometsä yöllä, niin se antoi tekemistä minun korvilleni ja silmilleni, sinäkin unhottumattomana yönä. Kuoriaiset ja sirkat, pöllöt ja kehrääjät olivat juuri alkaneet; silloin kajahteli metsässä voimakkaita, räikeitä ääniä, kuin olisi taitamaton puhallellut torveen. Heti vaikeni albanilaisemme laulu, palvelijaimme ja venemiestemme puhelu. Vielä kerran räjähti toisella rannalla. "El fiuul, el fiuul!" huusivat sudanilaiset; "elefantteja, elefantteja!" riemuitsimme mekin. Ensi kertaa nyt kuulimme ja kuuntelimme jättiläis-paksunahkaisia, joiden polkuja olimme tähän asti melkein aina kulkeneet. Toiselta rannalta laskeutuivat hitaasti ja varmasti veteen suuret, hämärässäkin kyllin selvään näkyvät elefantit juomaan ja kylpemään. Toinen toisensa jälkeen pisti pitkän notkean kärsänsä veteen, imi sen täyteen ja tyhjensi sitte tilavaan suuhunsa tai hartioilleen ja selkäänsä, ja yksitellen astuivat viimein kaikki alas jokeen virkistäytymään sen vedessä. Ja ikään kuin olisi elefanttien ääni ollut vain herätyshuuto, alkoi nyt metsässä suuri hälinä. Aikaisemmin kuin koskaan ennen kiljahteli erämaan kuningas; toinen ja kolmas leijona vastasi tervehdykseen. Kauhuissaan parkuivat uniset apinat, tuskissaan pakenivat anttiloopit. Silloin nosti ihan veneemme lähellä niilihepo rumatekoista päätänsä ylös veden pinnasta ja murisi, ikään kuin tahtoen koettaa kilpailla leijonan jyrisevän kiljunnan kanssa. Leopardi uskalsi myöskin äännellä, shakaalit virittivät vaihtelevimman laulun, kuin heiltä olimme koskaan kuulleet; juovikkaat hyenat ulvoivat, täplikkäät kaiuttivat helvetillistä, luihin ja ytimiin sattuvaa nauruansa; ja huolimatta vähääkään koko metelistä, jonka metsän kuningas ja muut mahtavat olivat herättäneet, jatkoivat sammakot yksitoikkoista huutoansa ja sirkat helisevää surinaansa.

Se oli aarniometsän "Hosianna korkeudessa!"

Nisäkästen vaellukset

Vaellushalua, sellaista, kuin ihmisissä voi näkyä, ei ole millään eläimellä, eipä edes linnullakaan, jota me kadehdimme yli maiden ja merien kantavain siipiensä tähden. Huolettomasti ja vapaasti kuin ihminen, joka lähtee tutustumaan vierasten maiden tapoihin, ei mikään eläin vaella; sillä vielä lujemmin, kuin meitä koti-ikävämme, kahlehtivat eläimiä tottumuksensa tai hitautensa synnyinpaikkaan. Jos eläin varustautuu siitä lähtemään, niin se tekee sen välttämättömästä pakosta, paeten tulevaa puutetta. Vaan hätä ja puute kohtaavat sitä varsin usein tuntemattomissa vieraissakin seuduissa, ja siten se tuskin saa kokea muuta kuin vaelluksen ikävyyksiä.

Niin tapahtuu vaelteleville kaloille ja muuttaville linnuille ja varsinkin niille nisäkkäille, jotka välistä ryhtyvät vaeltelemaan. Harvat nisäkkäät tekevät sitä niin säännöllisesti, vaan kaikki samoista syistä kuin kalat ja linnut. Nisäkkäät vaeltavat, päästäkseen jo tuntuvaksi tulleesta tai ainakin uhkaavasta puutteesta, ja sen tähden niiden matkat pikemmin näyttävät turmion paolta kuin miellyttävämpien seutujen tavoittelemiselta.

Minä en nisäkästen vaelluksilla tarkoita niitä kuljeksimisia, joista niiden asunta-ala laajenee, enkä tavallisia retkeilemisiä ravinnon tähden, vaan yksinomaan sellaisia suurin joukoin matkustuksia, joilla jotkut nisäkkäät määräaikoina tai, milloin sattuu, saapuvat toisiin paikkoihin, joissa niiden täytyy mukautua uusiin, vieraihin elintapoihin ja joista ne kuten niistä tavoistakin jälleen luopuvat heti, kuin se tulee niille mahdolliseksi tai ainakin näyttää mahdolliselta. Sellaiset matkat ovat vielä enimmäkseen kalojen ja lintujen säännöllisten vaellusten kaltaiset, ja niiden tunteminen edistää myöskin itse nisäkästen tuntemista.

Ulommaksi tavallisten oleskelupaikkojen rajoja retkeilevät kaikki nisäkkäät mikä mistäkin syistä. Jotkut varsinkin vanhat urokset ovat halukkaammat kuljeksimaan kuin saman lajiset nuoret ja naarakset ja sen tähden siirtyvät usein ilman huomattavaa syytä asuinalueelta toiselle; joukoissa elävien lajien nuoria uroksia joukkojen vanhimmat johtajat ihan karkoittavat ja pakottavat vaeltamaan pois; emät poikineen kuljeksivat mielellään poikain synnyinpaikan lähiseuduissa; eri sukupuolet vaeltelevat etsien toisiansa. Sellaisilla retkillä löytää eläin sattumalta erittäin miellyttävän asuinpaikan, ruokarikkaan alueen, suojelevan tiheikön, piilopaikaksi sopivan kolon tai luolan, viipyy siellä kauemmin tai vähemmin aikaa ja viimein asettuu uuteen viehättävään paikkaan. Kokeneet metsästäjät tietävät, että sellaisiinkin seutuihin, jotka on ammuttu ihan puhtaiksi, ennemmin tai myöhemmin siirtyy muualta eläimiä, jopa jää asumaankin, jos paikat ovat niille mieluiset; ja kaikkihan olemme kokeneet, että ketun tai mäyrän pesiin, jollaisia ei ole helppo hävittää, yhä uudestaan ilmestyy asukkaita, vainottakoon ja tapettakoon niitä kuinka tahansa. Kuten tämä on totta riistaeläimistä, joiden tulosta ja lähdöstä tai ilmestymisestä ja katoamista tuhannet pitävät vaaria, samoin se on totta muistakin nisäkkäistä, joita ei niin tarkkaan pidetä silmällä. Lakkaamatonta vaeltelua edes takaisin ei voida eittääkään. Juuri siitä, jos luonnonvoimat tai ihminen ja muut viholliset eivät sitä kerrassaan estä, vähitellen laajenee jonkun lajin asunta-ala.

Meidän esi-isillämme oli asunnoissaan musta rotta kumppanina aina viime vuosisadan keskipalkoille asti, ja he tunsivat isoa rottaa ainoastaan muiden kertomuksista, jos sitäkään. Mustalla rotalla oli monta, vaan ei kuitenkaan kaikkia sukunsa paheita. Se asui aitoissamme, söi viljaamme ja silavaamme ja yleensä kaikkia ruokavarojamme, nakerteli rikki ovia, lattioita ja talouskaluja, melusi öillä kummitusten tavalla vanhoissa linnoissa ja muissa kummituskelpoisissa rakennuksissa, sai aikaan monta harmia ja peljästystä, vahvisti monen mielessä kummitusten pelkoa ja taika-uskoa; mutta voitiinpa toki sentään elää ja tulla toimeen yhdessä sen kanssa. Kelvollinen kissa piti niitä kurissa ja taitava pyydystäjä osasi niitä vähennellä. Äkkiä ilmestyi sen pahin vihollinen, ja sen maine alkoi hälvetä. Vuonna 1727 nähtiin suuret joukot isoja rottia, jotka tulivat joko suoraa päätä tai Persian kautta Indiasta ja uivat Volgan yli, ja kohta huomattiin mikä vitsaus Europalle oli tuleva. Jokia ja kanavoita myöten saapui iso rotta kyliin ja kaupunkeihin, anasti, pitämättä lukua ihmisistä tai kissoista, asuntomme alhaalta päin, asettui kellareihin ja holveihin, nousi vähitellen ylös kattoon asti, karkoitti pitkillä kiivailla taisteluilla sukulaisensa, rupesi herraksi meidän omassa kodissamme ja näytti tuhannellakin tavalla, mihin kaikkeen rotta kykenee; sillä se osoitti kaikkia sukunsa pahoja tapoja, ei pitänyt lukua mistään meidän torjumisponnistuksistamme, jäi voittajaksi taistelukentälle, jota me kissain ja koirain avulla, raudoilla ja loukuilla, myrkyllä ja ampumaneuvoilla olimme turhaan koetelleet siltä riistää. Melkein samaan aikaan kuin Volgan yli saapui iso rotta vuonna 1732 Europpaan vielä toistakin tietä, matkusti Itä-Indiasta laivoilla Englantiin. Ja nyt alkoi se maailmanvaelluksensa. Itä-Preussiin ilmestyi se jo vuonna 1750, Pariisiin kolme vuotta myöhemmin; Keski-Saksan se valloitti 1780 paikoilla, kuitenkin siellä, kuten kaikkialla muuallakin, ensinnä vain kaupungit ja sitte ikään kuin niistä käsin vasta vähitellen maaseudut. Vaikeapääsöisiin, s.o. etäämpänä jokien rannoista oleviin kyliin asettui se vasta viime vuosisadan viime vuosikymmeninä. Minun lapsuuteni aikana oli se vielä tuntematon minun kotikylässäni ja nykyään jo sieltäkin hävinnyt musta rotta vallitsi rajattomasti kaikkia paikkoja, joissa iso rotta nyt on herrana. Moneen yksinäiseen taloon saapui se vasta tämän vuosisadan keskipaikoilla, mutta yhä se vielä jatkaa voittoretkiänsä. Tyytymättä Europan löytöön ja valloitukseen läksi se jo viime vuosisadan lopulla uusille retkille. Satamista, jotka jo olivat sen vallassa, ui se rannoista laivojen luo, kiipesi ankkurin vitjoja, köysiä tai mitä hyvänsä sopivilta näyttäviä nuoria myöten ylös kannelle, asettui laivan pimeihin, hyvästi suojeleviin koloihin, matkusteli niissä kaikki meret, nousi kaikille rannoille ja asettui niistä käsin kaikkiin maihin ja saariin, jotka vain olivat sen valitun suojelusherran ja pakollisen elättäjän, sivistyneen ja pysyviä asuntoja rakentavan ihmisen hallussa. Vastoin tahtoamme olemme me sitä auttaneet tai ainakin tehneet sille mahdolliseksi laajentaa aluettansa suurenmoisemmalla tavalla kuin millekään nisäkkäälle on onnistunut, joka ei ole ihmisen palveluksessa.

Toisena esimerkkinä sellaisesta vaelluksesta on siiseli, koko Itä-Europassa ja Länsi-Siperiassa tavallinen, oravain luokkaan ja varsinkin murmelieläinten alaluokkaan kuuluva, hamsterin kokoinen, vahingollinen jyrsijä. Albertus Magnus on nähnyt sen lähellä Regensburgia, jossa sitä nykyään ei enää ole. Sitä vastoin on se äskettäin tullut Silesiaan. Neljä- tai viisikymmentä vuotta sitte sitä ei siellä ollut, vaan neljäkymmen-luvun lopulla tai viisikymmen-luvun alulla se ilmestyi sinne, käsittämätöntä, mistä päin, ja sieltä se hitaasti tunkeutui länttä kohti. Senkin vaelluksia edistää, vaikka ei suoranaisesti, ihminen, koska siiseli, olematta tosin kahlehdittu yksinomaan viljeltyihin vainioihin, kuitenkin katsoo niitä miellyttävimmiksi kaikista asuinpaikoistaan.

Ihan samoin moni hiirilaji levittää asunto-alaansa sikäli, kuin maa muuttuu viljellyiksi vainioiksi. Toiselta puolen ihminen supistelee monen nisäkkään mieluisia asuinpaikkoja hakkaamalla metsää, kuivaamalla suota tai muuten muuttelemalla joitakuita aloja ja saattaa siten varmaan paljon enemmän kuin suoranaisella vainoomisella niissä paikoissa asuneita ensi luokan eläimiä vaeltelemaan. Sillä nisäkästenkin elämässä vallitsee se perussääntö, että ainoastaan sopiviin asuinpaikkoihin ennemmin tai myöhemmin ilmestyy asujamia, ahdistakoonpa ihminen niitä miten mielivaltaisesti, raa'asti ja julmasti hyvänsä.

Tällaisista siirtymisistä voidaan helposti erottaa nisäkästen retkeilemiset tilansa satunnaiseksi parantamiseksi. Niitä matkoja tekevät, ell'eivät kaikki lajit, niin luultavasti kuitenkin yksityiset eläimet tämän luokan kaikista suvuista; ne kestävät pitemmän tai lyhyemmän ajan, ulottuvat lähemmäksi tai loitommaksi ja saattavat sen tähden näyttää oikeilta vaelluksilta, vaan lakkaavat kuitenkin jonkun, välistä pitkänkin ajan kuluttua, jolloin sellainen matkusteleva nisäkäs viimein on taas alkuperäisillä asuinpaikoillaan. Näiden retkeilyjen pääsyiksi voitaneen sanoa parempien laidun- tai riistamaiden toivoa sekä sattumalta tarjoutuvaa tilaisuutta viettää elämää mukavammin ja helpommalla vaivalla. Sellaisia retkiä tapahtuu joka vuosi kaikkialla, etelässä ja pohjoisessa, idässä ja lännessä, yksinpä samoilla vainioillakin, joilla joka aikaan on yleensä samat elämän ehdot. Nisäkkäät lähtevät matkoille ja retkeilevät yksin taikka pienemmissä tai suuremmissa joukoissa tai laumoissa sen mukaan, kuin kukin laji muuten tavallisesti eleksii vertaistensa kanssa, kulkevat silloin usein enemmin tai vähemmin säännöllisesti samoja teitä ja ilmestyvät myöskin jotenkin varmaan määräaikaan kuhunkin eri paikkaan. Aina kuitenkin satunnaiset asianhaarat saavat näitä retkeilyjä aikaan.

Kuin pyhän viikunan ja muiden hindulaistemppelejä varjostavien puiden hedelmät alkavat kypsyä, odottelevat näitä temppelejä ja puita hoitelevat bramaanit hyvin hartaasti nelijalkaisten jumalainsa tuloa. Eikä turhaan, sillä ihan varmaan ne tulevatkin nuo jumaliksi korotetut olennot, hulmaani ja bunderi, kaksi apinalajia, tyhjentämään heitä varten hurskaassa taikuudessa istutettuja ja suojeltuja puita maukkaista hedelmistään ja sitä paitsi ryöstelemään ja raastelemaan läheisiä puutarhoja ja vainioita niin kauan, kuin kannattaa. Ja ne jälleen katoavat palvelijainsa suruksi, vaan kaikkein muiden Indian asujanten iloksi, joiden omaisuutta ne ovat säälimättä haaskanneet, niitellen kaikkialla omalla tavallansa. Kuin Sisä-Afrikassa sikäläisen viljan, durran eli kafferihirsin, jyvät kovenevat, silloin jonkun kaikkia elämän oloja kokeneen ja niissä karaistuneen arvokkaan ja kekseliään paviaanin johdolla lauma, jota hän päämiehen ja kantaisän luonnollisella mahtavuudella hoitelee, laskeutuu alas vuorilta tutkimaan, onko ihminen tänäkin vuonna ollut niin ystävällinen, että on kylvänyt ravitsevaa viljaa. Taikka siirtyy samaan aikaan yhtä hyvin johdettu marakattilauma metsän reunaan, voidakseen sieltä käsin oikeaan aikaan runsaimmasti ja niin rauhassa kuin mahdollista verotella vainioita. Kuin etelä-amerikkalaisen maanviljelijän vainioilla kultainen pomeranssi hehkuu tummanvihreässä lehdikössä, tulevat usein kaukaakin paalikka-apinat tasaamaan mielin määrin hedelmiä niiden omistajan kanssa. Muitakin kasveinsyöjiä saattaa jokapäiväisen leivän helpommin saamisen toivo siirtymään sellaisiin paikkoihin, seutuihin ja sellaisille vainioille, joita ne muuten karttavat; hyönteissyöjät kulkevat milloin minnekin sikäli, kuin jossakin paikassa hyönteisiä milloin on runsaimmin; ja suuret petoeläimet seuraavat kasveinsyöjiä nisäkäsluokan lajeja, varsinkin ihmisen karjalaumoja. Afrikan arojen paimentolaista seuraa leijona paikasta paikkaan; Napoleonin voitettua, kotiaan kohti pakenevaa sotajoukkoa seurasivat Venäjän sudet Keski-Saksaan saakka. Saarvat tekevät maamatkoja joesta toiseen; ilvekset ja sudet kuljeksivat talvella välistä hyvin pitkiä matkoja. Semmoisten matkojen kautta muuttuu tai siirtyy oleskelupaikka, vaan se ei kuitenkaan ole varsinaista vaellusta. Ainoastaan joskus voimme olettaa puutetta varsinaisten vaellusten vaikuttavaksi syyksi, sinä pikemmin on vain äkisti Valtaan pääsevä vaellushalu.