Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 24
Ensimmäisen jäljestä syöksyy toinen vene vaarapaikkaan huimaavalla vauhdilla. Yhä rajummin ja nopeammin soutavat miehet. Yht'äkkiä kaatuvat kaikki maahan ja eräs lentää veneen perästä läpi ilman yli veneen koskeen. Hän näyttää olevan hukassa, hautautunut kuohuvaan syvyyteen: mutta ei, kumppanien neuvottomina väännellessä käsiään sukeltaa keskeltä vaahtoista pyörrettä kosken alta ylös verraton uimari ja, kuin kolmas vene syöksyy toisen kalliolle tarttuneen ohitse alas pyörteesen, tarttuu hän airoon ja ponnistakse notkeasti ylös veneesen; hän on pelastunut. Neljäskin vene syöksyy ohitse; rukoilevilla viittauksilla pyytävät kalliolle tarttuneen veneen miehet apua, vaan ainoastaan viittaus taivaasen tulee paljon sanovaksi vastaukseksi. Todella ihmiset tässä eivät voi auttaa, sillä ei mikään alus ole tässä ihmisen vallassa; joen itsensä täytyy auttaa, jos se ei tahdo tuhota, ja se auttaakin. Yhä kovemmin kiikkuu vene, milloin keula milloin perä sukeltaen veden sisään, ja yht'äkkiä se taas syöksyy edelleen läpi kuohujen ja hyrskyjen. Muutamat venemiehet soutavat, toiset ammentavat vettä yhdessä kahden matkustavaisen naisen kanssa ja jotkut paukuttelevat, naulaavat ja tukkivat kiinni karin tekemiä reikiä. Puolillaan vettä, tuskin enää pysyen päällä, pääsee se viimein rantaan, jossa se tyhjennetään, mutta puoli Arabian-gummi-lastista on mennyt hukkaan ja sen omistaja, köyhä kauppias, repii partaansa, valittaa, vaikeroi, itkee ja kiroilee matkustavia naisia. Ne muka ovat syypäät kaikkeen; mitenkä he, jotka jo paratiisissa saattoivat ensimmäisen miehen turmioon, voisivatkaan koskaan tuottaa onnea ja siunausta uskovaisille muhamettilaisille! Kirous ja kuolema naisille ja koko heidän suvullensa!
Vene seuraavina päivinä korjaellaan, tukitaan ja lastataan. Sitte se yhdessä muiden kanssa purjehtii seuraavalle koskelle, laskee niistä alas vahingoittumatta ja saapuu Keski-Nubian hedelmälliseen, kalliottomaan jokilaaksoon, joka vierasvaraisesti ottaa vastaan kaikki laivurit. Heti unhottuvat kaikki huolet, jotka ennen rasittivat; lasten tavalla iloitsevat, nauravat ja laskevat leikkiä nyt ruskeat miehet ja mielihyvällä ryyppivät palmuviiniä ja meriesaa. Liian nopeasti heidän mielestään kuljettaa joki veneitä läpi tämän onnellisen maan.
Taas pudistelee aavikko kullankeltaista hietaa joukottain rantakallioiden ylitse; taas kalliosaaret supistavat, jakavat, patoavat Niilin uomaa; veneet ovat näet saapuneet toisen kataraktin koskille. Vaarallinen virtapaikka, peljätty pyörre, huolettava sola ja äkkijyrkkä polveke toisensa perästä jää jäljelle; ainoastaan viimeiset ja rajuimmat kosket ovat enää laivurien ja Vadihalfan palmukylän välillä, josta alkaen joki jo muuten on ihan vaaraton, jos vain vielä päästään niiden kallioiden ohitse, jotka Filain alapuolella supistavat jokea. Todella peljättäviä ovat kosket Gaskol, Moedjana, Abu-Sir ja Hambol, joiden yläpuolella kaikki veneet laskevat johonkin tyyneen lahteen; kaikki miehet lepäävät siellä seuraavaan aamuun asti, vahvistaakseen huomisen päivän työhön, ponnistuksiin, hätään ja huoliin. Kimmoisilla vuodetelineillä antautuvat muassa olevat länsimaalaisetkin virkistävän levon suloiseen helmaan.
Yö levittää huntunsa yli aution maan. Kalliolaaksossa jyrisevät alas syöksyvät vedet, tyynen lahden pinnasta välkkyvät tähtien kuvat, rannalla levittävät kukoistavat mimoosat tuoksuansa. Silloin astuu koskien välillä syntynyt ja harmaantunut perämies-vanhus länsimaalaisten luo. Lumivalkoinen parta piirittää kunnian arvoista muotoa, väljä päällysvaate on vähän pitkän papinnutun kaltainen. "Vieraan maan pojat, Frankinmaan miehet", alkaa hän puhua, "kovaa olette meidän kanssamme kokeneet, kovempaa on vielä tulossa. Minä olen tässä maassa syntynyt; seitsemänkymmentä vuotta on aurinko minun päätäni lämmittänyt ja viimein tehnyt tukkani harmaaksi; minä olen vanha mies, te voisitte olla minun lapsiani. Niinpä ottakaa vaari varoituksestani ja luopukaa aikomuksestanne seurata meitä huomenna. Tietämättänne antaudutte vaaraan, mutta minä tunnen sen. Jos olisitte kuten minä nähneet ne kalliot, jotka tuolla sulkevat tietä vedeltä; jos olisitte kuten minä kuullut, miten vedet sivutuksissaan ja äkäisinä pauhaten tinkivät läpipääsöä, miten ne kallioita peittävät ja jyristen ja mylvien syöksyvät syvyyteen; jos ajattelisitte, että Jumalan armo, jota me ihmettelemme ja ylistämme, että yksinomaan vain se voi ohjata meidän heikkoja aluksiamme; niin te tottelisitte. Eikö suru murtaisi äitienne sydäntä, jos kaikkivaltias nyt tällä kertaa meille ei osoittaisikaan laupeutta? – Ettekö luovu aikeistanne? No, sitte laupiaan Jumalan armo meitä kaikkia suojelkoon?"
Ennen auringon nousua on jo vilkasta liikettä rannalla. Hartaammin kuin ennen lausuvat laivurit aamurukouksensa. Vakavat, jokea tuntevat perämiehet, nuoret, vahvajäseniset, uskaliaat soutajat tarjoovat apuansa vanhukselle. Tarkkaan valitsee hän kokeneimmat perämiehet ja voimakkaimmat soutajat heidän keskestään, asettaa kolme miestä peränpitoon ja kehoittaa lähtemään. "Miehet ja pojat, joen lapset, rukoilkaa Fatihaa!" käskee hän. Ja kaikki lausuvat koraanin ensimmäisen luvun sanat: "Kiitos ja ylistys maailmain herralle, laupiaalle Jumalalle, joka vallitsee tuomion päivänä. Sinua me tahdomme palvella, sinua me rukoilemme johtamaan meitä oikeata tietä, niiden tietä, jotka iloitsevat sinun armostasi, ei niiden tietä, joille sinä olet vihoissasi, eikä eksyneiden tietä!" "Amen, poikaseni, laupiaan Jumalan nimessä amen! Päästäkää irti nuora ja tarttukaa airoihin!" Tasaisessa tahdissa sukeltelevat airot veteen.
Hitaasti kuljettaa tyyni joki venettä kohti ensimmäistä koskea; sinne päästyään syöksyy se, tottelematta peräsintä ja airoja, joka liitoksestaan naristen ja ryskäen, läpi roiskuvien aaltojen ja kiehuvan hyrskeen, läpi pyörteiden, solien ja äkkijyrkkäin polvekkeiden, kyynärän päästä kallioiden ohitse ja ihan karien vieritse toista koskea kohti. Kosken päältä silmä kauhistuen katselee veden hirvittävän voiman tähden kammottavaan syvyyteen, ja juuri kosken alla kohoaa pahimman kuohun keskeltä pyöreä kallio kuin valkokiharainen jättiläispää, jonka tukka kovassa tuulessa häilyy. Lentävän nuolen tavalla syöksyy heikko, tässä ohjausta tottelematon alus tuota jättiläispäätä kohti. "Laupiaan Jumalan nimessä, soutakaa, soutakaa miehet, te voimakkaat, urholliset, rohkeat miehet, te joen lapset!" kehoittelee perämies; "vasemmalle, vasemmalle peräsintä koko voimalla!" Mutta ei apua airoista, ei peräsimestä. Tosin tuo kallio ei vahingoita alusta, mutta se kääntyy oikealle eroavaan, ahtaasen karikkoon, ja turhaan etsivät silmät tietä sieltä sokkelosta pois. Jo vetävät venemiehet aironsa veneesen ja ryhtyvät riisumaan viimeisiäkin vaatteitansa, voidakseen vapaammin uida, kuin vene nähtävästi murskautuu kareihin. Silloin yht'äkkiä hirvittävä rysäys kääntää kaikkein silmät taas jäljelle päin. Tuo kalliopää on ottanut jäljestä tulevan pitemmän ja vähemmin ohjausta tottelevan veneen päälaelleen ja pitää sitä alla kiehuvan kuohun päällä ilmassa. Se vielä enentää kauhua. Kaikkein mielestä ovat sen veneen miehet kerrassaan hukassa, ja kaikki ensimmäisen veneen miehet varustautuvat hyppäämään kuohuun. Silloin selvästi ja kirkkaasti kajahtelee joella vanhenneen ukon ääni aluksessa, joka pyörien kulkee edelleen karikossa. "Oletteko sitte hullut, te Jumalan hylkäämät, te pakanain lapset! Ponnistakaa voimianne, te pojat, miehet, sankarit, jättiläiset, uskovaiset! Kaikkivaltiaan kädessä on kaikki voima ja väkevyys; hänelle olkoon kunnia, tarttukaa siis airoihin, te sankaripojat!" Ja itse hän tarttuu peräsimeen ja ohjaa eksyneen veneen muutamassa minuutissa "harhateiltä" takaisin "oikealle tielle". Vene toisensa perästä ilmestyy alas tyynelle vedelle, mutta eivätpä kaikki ole päässeet turmiosta. Yhä vielä kantaa jättiläispää kalliolaellansa venetaakkaa, arvattavasti tulevanvuotiseen Niilin paisuntaan asti, ja se onneton vene, jossa matkustavaiset naiset olivat, murskautui jo ylimmässä koskessa tuhansiksi pirstoiksi. Onnellisesti pelastuneiden miesten kanssa rukoilevat laivurit kuten ennen lähtöä: "Kiitos ja ylistys maailmain Herralle!" Palmuvarjoisen Vadihalfan kylän rannassa ovat kaikki pelastuneet veneet rinnakkain; rannalla makailevat leimuavan tulen ympärillä sievissä ryhmissä laivurit. Suuret maljat täynnä meriesaa kehoittavat juomaan; toisissa samanlaisissa astioissa höyryää teurastettujen lammasten lihaa tuota pikaa kokoutuneiden naisten ja tyttöjen tarkastettavana, joita europpalaisten mieli ei tee lähestyä, he kun ovat voidelleet itseänsä kauas katkuavalla risiiniöljyllä. Kitaran säveleet ja rummun pärinä ilmoittavat leikin, juhlan, syömingin ja juomingin alkua. Sanomaton hyvinvointi ilostuttaa kaikkia venemiehiä; nautinnon sulous näkyy kaikkein kasvoista ja liikkeistä. Mutta viimein vaatii tämänpäiväisistä raskaista ponnistuksista ja huolista tullut väsymys velkaansa. Veltostuvasta kädestä putoaa tarabuka ja tambura, ja tuota pikaa vaikenevat kaikki äsken vielä niin pauhuiset äänet.
Sen sijaan alkaa yö puhua. Ylhäältä kaikuu koskien jyrinä; palmujen latvoissa leikittelevä yötuuli synnyttää kuiskailua; matalaan rantaan murtuvat kohisten aallot. Koskien jyrinä, aaltojen kohina, tuulen humina ja palmujen kuiskeet kutoutuvat oivalliseksi kehtolauluksi, joka tuuditellen vie kaikki kultaisen unen valoiseen valtakuntaan.
Matka Siperiassa
Vilkkaat Pietarin kadut, kullalta loistavat Moskovan kirkkojen kumukatot ovat jääneet jäljelle, Nishni-Novgorodin tornit ovat edessämme Oka-joen tuonpuolisella rannalla. Kiitollisina olimme lähteneet Venäjän valtakunnan molemmista pääkaupungeista. Me olimme kaikkein ylhäisimmästä suosituksesta Saksan puolelta kyllä toivoneet Venäjällä hyvää vastaan ottoa, mutta se olikin parempi, kuin olimme osanneet aavistaakaan tai sinne päinkään toivoa. Hänen Majesteettinsa Tsaari oli päästänyt meidät puheilleen, keisarilliset suurruhtinaat ja suurruhtinattaret olivat armollisesti ottaneet meitä vastaan, Venäjän ministerit ja muut korkeat virkamiehet olivat osoittaneet meille kohteliasta rakastettavuutta ja uhraavaista apua; ja mukaamme olimme saaneet paraimpia suosituksia, joiden tärkeys meille vasta myöhemmin selvisi.
Nishni-Novgorodiin olimme päässeet uuden ajan kulkuneuvoilla, vaan nyt oli meidän vielä koettava, miten Venäjän valtakunnassa kuljetaan tuhansien kilometrien eli virstain matkoja, miten niitä kuljetaan talvella ja kesällä, yöllä ja päivällä; rajuilmassa ja kauniilla päiväpaisteisella säällä, sateessa tai lumimyrskyssä ja kuivan tomun pölinässä, reellä ja vankkureilla. Edessämme oli suuri ja vahvatekoinen, kaikista liitoksista raudoitettu, leveillä siivillä kaatumiselta suojeltu, katoksella lunta ja sadetta pidättävä matkareki, ja kellot kilisivät kolmivaljakon luokissa.
Volgan kristallista jääpeitettä pitkin alkoi 19 päivänä maaliskuuta hyvästi edistyvä, vaan ei siltä esteetön matkamme. Suojailma oli seurannut meitä Saksasta Venäjälle, suojailma oli karkoittanut meidät Pietarista ja Moskovasta, suojailma oli ainaisena matkakumppaninamme, kuin olisimme olleet kevään ennustajia. Jäässä oli syviä vesikoloja, jotka uhkaavasti muistuttivat, mikä ammottava syvyys oli allamme, ja kastelivat hevoset, reen ja meidät itsemmekin tai pakottivat tekemään ikäviä kierroksia, jotka jään räiskeen ja paukkinan tähden näyttivät vaarallisemmilta, kuin olivatkaan, ja saattoivat myöskin ajajamme ja postimiehet niin huolestumaan, että meidän täytyi jo lyhyen matkan päässä poiketa pois tasaiselta jäältä kesätielle, jota ei vielä ollut ajettu. Maantie, jota myöten tuhansittain kuormia ja yhtä paljo tuomituita pahantekijöitä kulkee kohti peljättyä Siperiaa, on niille tuomituille murheen tie, ja sellaiseksi se tuli meillekin. Metrin paksulti oli siinä lunta, jo vetistä, mutta vielä tallautumatta; oikealla ja vasemmalla juoksi ja kohisi puroja kaikkialla, missä vain oli viettävää maata; surettavasti ja säälittävästi ponnistelivat nyt pitkään riviin peräkkäin valjastetut hevoset, koettaen löytää lujaa jalan sijaa; hypiskellen etsivät ne edeltä kulkeneiden jälkiä ja upposivat vähänkin hairahtaessaan syrjään ihan rintaa myöten lumeen ja jääkylmään veteen. Takana keikkui joka liitoksestaan naristen reki ylös ja taas yht'äkkiä paiskautuen alas; pitkät ajat se välistä pysyi paikoillaan jossakin kolossa hievahtamatta mistään hevosten suurimmistakaan ponnistuksista; surumielisellä äänellä valitteli nyt satumaisen Faldinen lahja, tuo susia karkoittava kello. Turhaan ajaja kehoitti, käski, pyyteli, ärjyi, kiljui, huusi, kiroili ja piiskasi; useimmiten päästiin vasta muiden ihmisten avulla jälleen irti.
Tuskastuttavan pitkäksi tulivat retket, neljä ja viisi kertaa pitemmiltä tavallista mittaansa tuntuivat taipaleet. Reestä katseleminen oikealle tai vasemmalle tuskin maksoi vaivaa, sillä viehätyksetön ja autio tasanko on silmäin edessä; ainoastaan kylissä oli paljo katsottavaa ja mieltä vilkastuttavaa, mutta niissäkin ainoastaan sille, joka tahtoi ja osasi tarkastella. Vielä pidätti täällä talvi ihmisiä pienissä, sievästi rakennetuissa hirsiasunnoissa, joiden ympärystöä kuitenkin on pahasti rumennettu kaikenlaisilla ulkohuoneilla; ainoastaan turkkipukuisia pikku poikasia juoksenteli paljain jaloin vetisessä lumessa ja liassa, jota vanhimmat pojat ja tytöt koettivat puujalkain avulla vältellä; ainoastaan vanhoja, valkopartaisia kerjäläisiä liikkui kestkievari- eli postitalojen ja ravintolain ympärillä, mutta sellaisia kerjäläisiä, joiden löytö välttämättä olisi ihastuttanut ketä hyvänsä maalaria, kerjäläisiä, jotka, kuin almua pyytäen paljastivat päänsä, pitkän riippuvan partansa ja tukattoman päälakensa kunniakoristuksessa, nyt vasta oikein näkyvässä ruumiinsa likaisuudessa ja pukunsa repaleisuudessa näyttivät niin verrattomilta maailmaa halveksivain pyhimysten ikivanhoilta esikuvilta, että minä en voinut olla yhä ja ehtimiseen heille antamatta, saadakseni kiitokseksi kolmesti, jopa yhdeksästikin listimisen, niin vakuuttavan ja paljon merkitsevän, kuin olisi oikea pyhimys sitä tehnyt.
Eläimiäkin näkyi kylissä runsaammin kuin lakeuksilla ja metsissä, joita kuljimme. Siellä talvi vielä piti kaikkea elämää kahleissa, kaikki oli vielä hiljaista ja kuollutta, niin että, paitsi varista ja keltasirkkua, tuskin näimme yhtään lintua lumessa, tuskin yksiäkään nisäkkään jälkiä; kylissä meitä tervehtivät ainakin viehättävät naakat, sievimmät koristukset puutalojen katoilla, korpit, muualla arat vuorien ja metsäin asujamet, täällä kyläläisten tuttavat kumppanit, harakat ja monta muuta lintua, ottamatta lukuunkaan kotieläimiä, joista varsinkin kaikkialla vapaasti juoksentelevat siat osasivat vetää puoleensa meidän huomiotamme.
Neljä vuorokautta matkustettuamme ilman virkistävää unta, ilman vahvistavaa lepoa, ilman riittävää ravintoa, kaikki jäsenet kuin rikki pieksettyinä, saavuimme, jalan astuttuamme Volgan poikki hyvin halkeillutta jääkantta myöten, Kasaniin, tatarilaisten vanhaan pääkaupunkiin, jonka kuusikymmentä tornia olivat meille jo eilen ystävällisesti loistaneet vastaan. Minä luulin joutuneeni kerrassaan itämaille. Minareteista ja siellä täällä ylös pistävistä, huippukattoisista puutorneista kaikui alas taaskin arabiankielinen kehoitus rukoukseen, kuten islami vaatii tunnustajiltansa; turbaani-päisten miesten välitse hiiviskeli, heidän edessään arasti kasvojansa hunnulla verhoten, vaan meidän kohdallamme uteliaasti ne taas paljastaen, mustasilmäisiä naisia, etsien koreain, vettä pitämättömäin safraanikenkiensä tähden jalkakäytäviä talojen vieriltä; kauppapaikan tungoksessa hyöri nuoria ja vanhoja vapaasti sekaisin; kaikki ihan samoin kuin itämailla. Ainoastaan komeat kirkot, joista varsinkin "Kasanin mustan, ihmiskäsin tekemättömän Jumalanäidin" luostarin kirkko sekä paikkansa että rakennustapansa tähden erittäin veti puoleensa huomiota, eivät oikein soveltuneettahan itämaiseen kuvaan, vaikka ei voinutkaan jäädä huomaamatta, että täällä kristityt ja muhamettilaiset elävät hyvässä sovussa sekaisin.
Keveillä reillä matkustimme vielä, jos mahdollista, pohjattomampia teitä edelleen Permaan, Uraalia kohti. Tatarilaisten ja venäläisten kylien ja niitä ympäröiväin vainioiden sekä laajain metsäin lävitse kulkee tie. Tatarilaiset kylät eroavat edukseen venäläisistä eikä ainoastaan sen tähden, että niissä ei vilise noita niiden asujanten mielestä saastaisia sikoja, vaan vielä enemmän sen tähden, että niiden hautausmaat aina ovat hyvästi hoidetut ja suurilla puilla kaunistetut; sillä tatarilainen kunnioittaa kaikkein vainajainsa, venäläinen enintään pyhimystensä leposijoja. Metsät, vaikka jo palstoihin jaetut, ovat kuitenkin ikimetsiä, jotka kasvavat ja menestyvät, vanhenevat ja kuolevat, ihmisen niihin koskematta; sillä ne ovat liian etäällä laivaliikkeelle soveliaista joista, että niitä jo nyt voitaisiin käyttää hyväkseen.
Kaksi suurta jokea, Vjatka ja Kama, on tiemme poikki. Vielä pitää talvi niitä kovissa kahleissa, mutta lauhkeammat, keväiset tuulet alkavat jo irroitella jääkantta. Vesi paisuu rannoissa ja pakottaa kuormamiesten hevoset, milloin ajajat eivät viitsi etsiä sellaisiin paikkoihin tehtyjä varasiltoja, uiden vetämään jäljestänsä vedessä veneen tavoin uiskentelevaa rekeä.
Jo Permassa täytyi meidän ottaa reen sijaan matkavaunut, ja niissä me ajaa jyristämme kohti Europan ja Aasian välistä Uraalia. Pitkiä, loivia, mutta yhä enemmän yleneviä mäkiä myöten kulkee tie. Maiseman luonne muuttuu; suurenmoisia vuoristokuvia ei kyllä näy, vaan kuitenkin sieviä maisemia. Pikkumetsät ynnä niiden välillä vainiot ja niityt ovat saman kaltaisia kuin Steiermarkin Alppein kynnyksillä. Enimmät metsät ovat köyhät ja kituvaiset maan mukaan, jolla kasvavat toiset, rikkaammat ja kirjavat sekä laajalti myöskin umpinaiset. Köyhimmissä metsissä on ainoastaan matalaisia mäntyjä ja koivuja, rikkaammissa niitä molempia ja seassa lehmuksia, tavallisia haapoja sekä mustia ja hopeahaapoja, joita ylemmäksi kohoavat ihanan Siperian kuusen sypressimäiset latvat kuin kynttilät. Kylät ovat yleensä suuremmat, talot muhkeammat kuin tähän asti kuljetuissa seuduissa, mutta tiet aavistamattoman huonot. Tuskalla ja vaivalla hiipivät tuhannet kuormavankkurit pitkin syväliejuisia raiteita, hitaasti ja tuskauttavasti matkustamme mekin, kunnes viimein kolmen päivän perästä pääsemme Volgan ja Obin suurten vesialueiden rajalle ja kivestä, jonka länsisivussa on Europpa- ja itäsivussa Aasia-sana, näemme, että nyt olemme päässeet koti-maanosan rajan yli.
Ystävällisessä Jekaterinburgissa ehdimme viipyä ainoastaan vähän aikaa nauttimassa asujanten vierasvaraisuutta ja katselemassa sen kullansulatus- ja kivenhakkaus-laitoksia; sillä yhä mahtavammin ja sukkelammin lähestyvät kevään henkäykset, yhä pehmeämmäksi ja hauraammaksi muuttuu jokien jääpeite, jonka pitää kantaa meitä vielä etäiseen Omskiin asti. Viipymättä kiiruhdamme edelleen pitkin Perman kuvernementin Aasian puoleisia maita, kunnes pääsemme sen ja samalla Länsi-Siperian rajalle.
Täällä, ensimmäisessä postitalossa, odottaa meitä Tjumenin piirin päämies, tervehtiäkseen hallituksen puolesta ja saattaakseen piirinsä lävitse; sen pääkaupungissa on erään rikkaan miehen koti valmiina ottamaan meitä vastaan. Nyt saamme nähdä, mitä venäläinen vierasvaraisuus merkitsee. Tähänkin asti oli meitä kaikkialla otettu hyvästi vastaan ja hyvästi ravittu; tästä lähtein ovat kaikkialla piirien ja maakuntain ylimmät virkamiehet puuhassa ja toimessa meitä varten ja paraimmat talot meille valmiina auki. Kuin ruhtinaita, on meitä kohdeltu ainoastaan sen tähden, että matkallamme oli tieteellinen tarkoitus. Tunnustakaammepa sitä kuinka kiitollisesti hyvänsä, niin kylliksi emme sitä voi kiittää, sillä siihen meillä ei riitä sanoja.
Tjumenissa viivyttyämme kolme päivää katselemassa sen, Siperian ensimmäisen kaupungin, vankiloita, nahkatehtaita ja muita huomattavuuksia, näimme edelleen matkustaessamme, miten talonpojat osaavat jokiakin voittaa. Lähenevä kevät oli jo irroittanut Pyshma-joen jään ja lautat olivat alkaneet lähteä liikkeelle, mutta meidän piti sitä ennen päästä ylitse. Meitä odotellen seisoi Romanovskoje kylän väestö paljain päin Pyshman rannalla; meitä odotellen täytyi joenkin malttaa mieltänsä ja jättää peitteensä heittäminen vähän tuonnemmaksi. Taitavasti ja rohkeasti oli tehty varasilta joen jo paljastuneesen paikkaan, johon suurenlainen vene oli kiinnitetty keskikannattimeksi; liikkeelle pyrkivät jäälautat tiepaikan yläpuolella ja varasillan vierellä oli sidottu kiinni vahvoilla köysillä. Toimeliaat kädet riisuivat tämänpäiväiselle matkalle tarpeelliset viisivaljakot, tarttuivat lujasti kiinni akseleihin ja puolapuihin ja veivät yhdet vaunut kerrassaan horjuvaa, aaltomaisesti notkuvaa ja rutisevaa siltaa myöten yli. Silta oli tehnyt tehtävänsä; yli päästyä sujui matka iloisesti lumessa ja vedessä, liassa ja liejussa, kapulasiltoja ja jäätä myöten.
Taipumattomampi oli Tobol, jonka yli aioimme mennä pitkänä perjantaina, 14 päivänä huhtikuuta, ensimmäisenä varsinaisena kevätpäivänä. Sielläkin oli kaikin tavoin varustauduttu viemään meitä yli, jopa riisuttiin yhdet vaunutkin ja työnnettiin ne jäälle, vaan silloin se ryskäen halkeili ja pakotti kiireimmiten peräytymään. Iloisesti olivat kulkuset helisseet luokeissa meidän lähtiessämme Jalutorovkista, suruiselta värisi niiden ääni meidän palatessamme siihen piirikaupunkiin takaisin, ja vasta pääsiäispäivänä pääsimme lautalla sen suuren joen yli.
Siten matkustimme yhä edelleen. Meidän tullessamme joille tai niiltä lähtiessämme katkoivat ne talvikahleitansa; ainoastaan peljätty Irtish oli vielä vahvassa, hyvästi kantavassa jäässä. Niin saavuimme Länsi-Siperian pääkaupunkiin Omskiin, oltuamme vähän toista kuukautta matkalla, jolla ei mitään erinomaista tapahtunut.
Nähtyämme Omskissa, mitä nähtävää oli, kadut, talot, kadettikoulun, museon, sairashuoneen, sotilasvankilan ja muuta sellaista, matkustimme pitkin Irtishin oikeaa rantaa niin sanotun kasakkirajan kyläin kautta vievää tietä edelleen Semipalatinskia kohti. Jo Jalutorovskin ja Omskin välillä olimme kulkeneet Ishimin aroa; nyt oli aroa joka taholla ja melkein joka yö punasivat palamaan pannun kulon liekit taivasta. Pitkin Irtishiä kulkivat muuttolinnut ihan jäiden jäljissä, jotka purkautuivat pohjoista kohti; vesilinnut paljoudellaan ihan täyttivät kaikki vedet ja arojärvet; monet leivolajit lentelivät suurissa parvissa kahden puolen tietä; sievät arohaukat olivat jo saapuneet kesäpaikoillensa, kevät oli todella tullut.
Semipalatinskissa meillä oli onni saada kuvernööri, kenraali von Poltoratskista hyvä ystävä ja pyrintöjemme harras edistäjä ja hänen puolisostaan rakastettavin emäntä, kuin mistään olisimme voineet löytää. Tyytymättä siihen, että oli meille valmistanut Semipalatinskissa vierasvaraisimman vastaanoton, päätti kenraali kaikkein ihastuttavimmalla tavalla tutustuttaa meitä alueensa väestön suurimpaan osaan kirgiiseihin, ja pani sitä varten toimeen suurenmoisen arkaarein ajon, jotka villilampaat ovat melkein kaksi kertaa niin suuret kuin kesyt kotilampaamme.
Sille pyyntiretkelle läksimme 3 päivänä toukokuuta, ensin Irtishin yli, sitte Tashkentiin vievää postitietä kirgiisein arolle. Kuusitoista tuntia ratsastettuamme saavuimme metsästysalueelle, kallioiseen arovuoristoon; kohta olimme juuri meitä varten tehdyssä aulassa eli jurttaleirissä, jossa meitä ystävällisesti tervehti jo eilen edeltä rientänyt kenraalin rouva ja samoin noin kaksikymmentä kirgiisiläissulttaania, vanhinta ja heidän monilukuiset seurueensa.
Kolme seuraavaa päivää elettiin rajusti Arkat-vuorilla. Juhlallisuuksia aina ikävöiville kirgiiseille oli todella tullut juhlapäivät, ja samoin meillekin. Laaksot ja vuoret kaikuivat kahdeksankymmenen ratsun kavioiden töminästä, sillä niin monta miestä, ehkä enempikin oli näinä päivinä pyyntiretkellä; aurinko, milloin vain paistoi, välkytteli kirjavia, oudon näköisiä pukuja, jotka olivat tähän asti olleet turkkien peitossa; vilkasta vilinää oli vuorilla ja laaksoissa. Paraimpine juoksuhepoineen, arvokkaimpine vuoristoratsuineen, kesytettyine vuorikotkineen, susikoirineen, kamelineen, kitaransoittajineen, runoseppineen, piiritaistelijoineen ja muine mahtimiehineen olivat he tulleet, nuo ennen niin peljätyt kirgiisit, joiden nimi merkitsee vain rosvoa, vaan jotka nykyään ovat Venäjän valtakunnan taipuvimpia, uskollisimpia ja tyytyväisimpiä alammaisia. Ryhmissä ja joukoissa istuivat he koossa, yksitellen ja joukottain ratsastelivat he sinne tänne, iloisesti ja vallattomasti hypitellen ratsujansa; tarkkaavimmasti katselivat he leikkitaisteluja, innokkaimmasti tarkastivat poikain ratsastamia juoksijoita; taitavasti ja ymmärtäväisesti johtivat he metsästystä, ihastellen kuuntelivat runoilijan sanoja, hänen laulaessaan pyyntiretken ylistystä. Eräs kirgiisi oli jo ennen meidän tuloamme ampunut yhden arkaarin, onni toi minulle tarkan pyssyn kantomatkalle toisen. Se saalisonni se innostutti runoilijaa. Hänen säkeensä eivät kyllä olleet erittäin sisällysrikkaat eikä syvämietteiset, vaan kuitenkin niin onnistuneet, että minä kirjoitin ne muistiin, saadakseni talteen ensimmäisen näytteen kirgiisien runoudesta. Miehen laulaessa kertoi tulkki hänen sanansa venäjäksi ja kenraali sitä myöten saksaksi; hänen vaietessaan olivat hänen lauletut sanansa jo minulla pikakirjoituksena paperilla.
'Puhu vain, punakieli, puhu niin kauan, kuin sinussa vielä on
eloa; sillä kuoleman jälkeen olet mykkä.
Puhu vain, punakieli, jonka Jumala on minulle antanut, kuoleman
jälkeen olet vaiti.
Sanat, jotka sinulta nyt kaikuvat, eivät jätä sinua kuoleman
jälkeen.
Ihmisiä, korkeita kuin vuoret, näen edessäni; heille minä puhun
totuuden.
Vuoria, kallioita näen silmäini edessä; juoksijahepoon saattanen
niitä verrata.
Suurempia kuin veneet, ovat he kuin höyrylaiva Irtishin aalloilla.
Näenhän sinussa, o hallitsija, Hänen Majesteettinsa Keisarin jälkeen, korkeimman miehen, vuoren vertaisen, arvokkaan kuin juoksijahepo, joka astuu solatiellä.
Äiti minut synnytti; mutta kielen minulle Jumala antoi.
Jos en sinun edessäsi nyt puhu, kellepä minä sitte muuten puhuisin?
Täysi vapaus minulla on puhua, samoin kuin kansalleni puhuisin.
Onnea sinulle, herra, ja onnea ja menestystä vieraillesi, joiden
joukossa on ylhäisiä miehiä, vaikka he nyt ovatkin syrjässä.
Jokainen kenraalin vieras on myöskin meidän vieraamme ja saa olla
varma meidän ystävyydestämme.
Jumala yksin antoi minulle kieleni; puhukoon se edelleen.
Vuorilla näimme metsästäjiä, pyssymiehiä, ajajia; kuitenkin vain yhdelle tapahtui onni.
Kuten korkeimman vuoren huippu ulottuu ylemmäksi kaikkia muita, niin onni korotti tämän muista yli; sillä hän ampui arkaarin ruumiisen kaksi hyvästi tähdättyä luotia ja toi tapetun lampaan jurttaan.
Kaikkein pyytäjäin toivo oli saada saalista; kuitenkin vain yksi näki toivonsa toteutuvan; meille iloksi ja iloksi sinulle, o arvoisa rouva, jolle minä nyt puhun.
Kaikki kansa, eikä vain miehet, suuresti iloitsee, että saa nähdä
sinua täällä ja tervehtiä; kaikki kansa toivottaa sinulle pelkkää
iloa, tuhat vuotta ikää ja terveyttä.
Osoita suosiotasi, ota vastaan kunnioitus! Vaikka olet nähnytkin paljon parempia ihmisiä, niin uskollisemmin ei ole sinua mikään kansa tervehtinyt eikä osoittanut vierasvaraisuutta.
Jumala sinua siunatkoon, siunatkoon myös kotoasi ja lapsiasi! En minä kylliksi löydä sanoja sinua ylistääkseni, mutta kieleni minulle Jumala antoi, ja se puhui, punakieli, mitä sydämmessä liikkui.'
Me läksimme Arkat-vuorilta ja kohta sen jälkeen etäännyimme myöskin pois kenraali ystävämme hallintoalueelta, erottuamme hänestä jo metsästyspaikalla. Sergiopolissa, ensimmäisessä Turkestanin kaupungissa, otti meidät vastaan översti Friedrichs ja tervehti meitä sen suuren maakunnan kenraalikuvernöörin puolesta; hänen seurassaan me sitte jatkoimme matkaamme edelleen. Kirgiisipäälliköt seurasivat meitä kunniavartioina ja antoivat meille vaunuhevosia, joita tosin ei oltu vielä koskaan ennen niinä käytetty ja jotka sen tähden aina alussa laukkasivat kuin hurjat raskasten vaunujen edessä; kirgiisisulttaanit osoittivat meille vierasvaraisuutta, pitivät matkalla huolta asunnosta ja ravinnosta, tekivät jurttia kaikkialle, missä me tahdoimme levähtää tai viivähtää, kirgiisit pyytelivät meidän kokoelmiimme käärmeitä ja muita matelevaisia, laskivat samain kokoelmain hyväksi verkkoja arojärviin ja seurasivat meitä pyyntiretkillämme kuin uskolliset koirat. Siten matkustimme pitkin aroa, joka nyt komeili täydellisimmässä kevätkaunistuksessaan, oleskelimme metsästellen ja kooten minkä mitäkin Alakulin eli "kirjavan järven" luona, retkeilimme pitkin kukoistavia laaksoja, yli hymyileväin vuorten Alataussa, suurenmoisessa arovuoristossa, olevaa kasakkikylää Lepsaa kohti, kuljeksimme ristiin rastiin sen seudun, pikku paratiisin, jossa rieskaa ja hunajaa vuotaa, kiipesimme ylös korkeimmille vuorille, virvotimme mieltämme katselemalla kohisevia vuoripuroja, vihreitä alppijärviä ja kaikkein kauneimpia, avaroita näköaloja ja käännyimme sitte koillista kohti Kiinan rajalle, päästäksemme lyhintä ja mukavinta tietä sen taivaisen valtakunnan nurkan poikki Altain vuoristoon.
Baktissa, viimeisessä Venäjän valtakunnan rajavartiossa, tuli meille sana, että hänen sanomattomuutensa Dshandsun Djun, Tarabagataimaakunnan ylimmäinen käskynhaltia, tahtoi meitä tervehtiä Kiinankin puolesta ja oli kutsunut juhlapitoihin. Ylhäisen mandariinin toivoa täyttääksemme ratsastimme 21 päivänä toukokuuta äsken mainitun maakunnan pääkaupunkiin Tshukutshakiin eli Tshautshakiin.
Ratsastajajoukko, joka kulki pitkin kesäiseltä hehkuvaa aroa, oli lukuisampi ja loistavampi kuin koskaan ennen. Sekä ollakseen kyllin turvassa tässä kapinain alinomaa häiritsemässä maassa että myöskin kyllin arvokkaasti, jopa komeastikin esiytyäkseen hänen kiinalaisen arvoisuutensa edessä olivat meitä seuraavat herrat niiden kolmenkymmenen kasakin, jotka olivat uuden saattajamme majuri Tihanovin johdolla tulleet Sahanista meille vastaan, ja entisten kirgiisiläisystäviemme lisäksi vielä Baktista komentaneet puoli sotniaa kasakkeja, niin että muuten niin hiljainen, autio aro nyt kumisi pienen sotajoukon hevoskavioiden töminästä. Kaikki kirgiisimme ratsastivat tänään juhlapuvussa ja heidän mustat, siniset, keltaiset ja punaiset, hopealla ja kullalla koristetut viittansa kilpailivat loistoon ja välkkeesen nähden meitä seuraavain venäläisten upseerien sotilaspukujen kanssa. Rajalla, josta oli vasta äskettäin sovittu, oli ylhäinen kiinalainen sotilas meitä tervehtimässä ja heti hän sitte niin nopeasti, kuin ratsunsa suinkin jaksoi, ajaa lennätti pois ilmoittamaan esimiehellensä meidän tuloamme. Huoneiden rauniokasojen päällitse, puoli hajonneiden ja keskentekoisten rakennusten, mutta paikoittain myöskin kukoistavien puutarhain välitse astuskelivat ratsut, meidän päästyämme kaupunkiin; mongolialaisnaamat irvistelivät meille vastaan, vallan kauhistavan rumat naiset loukkasivat minun kaunotunnettani tuntuvimmalla tavalla. Maaherran asunnon eteen kokoutui meidän ratsujonomme; pyytäen lupaa päästä sisään pysähdyimme leveälle portille. Sen vastapäätä kohosi taidokkaasti tehty muuri, jonka keskellä näkyi kummallinen eläimen kuva; sen kummallakin puolella maassa oli kiinalaisia kidutuskaluja. Palvelija pyysi meitä astumaan sisään, mutta samalla viitaten käski kasakkeja ja kirgiisejä pysymään ulkona. Maaherra otti meitä hyvin juhlallisesti vastaan yhdessä asuin-, virka- ja oikeushuoneessaan. Pitäen vaaria ylhäisen mandariinin kaikesta arvokkaisuudesta, säästäen sanojaan ja päästäen vain yksityisiä, katkonaisia ääniä kuuluviin, joita sentään aina seurasi iloisesti irvistävä hymy, antoi hän meille kättä ja käski istumaan aamiaispöytään, jossa näkyi teetä ja lukemattomissa pikku vadeissa kummallisia ruokia. Riisiä, monenlaisia öljyssä ja kuivattuina säilytettyjä hedelmiä, pergamentin paksuisia sianlihaviipaleita, kuivattuja rapporavun purstoja ynnä koko joukko tuntemattomia tai ainakin määrittelemättömiä herkkuja ja makeisia oli ruokana, oivallista teetä ja inhottavan makuista, väkiviinan vahvuista riisiviinaa juomana. Atrian jälkeen, joka varalta jo ennen nautitun runsaan ja epäilyttämättömän suuruksen tähden ei tuottanut mitään vahinkoa ainakaan minulle, tarjottiin meille vesipiippuja ja sitte tarkasteltiin sen ja viereisen huoneen kaikkia mahdollisia esineitä: maisema- ja eläinkuvia, hallituksen lähettämiä kiitoskirjeitä, suurta valtion sinettiä, joka oli naurettavan huolellisesti ja monimutkaisesti köytetty kirjavaan silkkiliinaan, kummallisia nuolia, joiden erinomaista merkitystä ainoastaan kiinalaisen aivot voivat käsittää, Europan teollisuustuotteita ja muuta sellaista. Äärettömän yksitoikkoisesti ja sanomattoman arvokkaasti kävi keskustelu. Meidän puheemme tulkittiin ranskasta venäjäksi, venäjästä kirgiisiksi, kirgiisistä kiinaksi ja vastaukset päinvastaisessa järjestyksessä taas ilmoitettiin meille; ihmekö siis, että keskustelu kävi kiusoittavan juhlalliseksi. Aamiaisen jälkeen tuli kiinalaisia jousimiehiä näyttämään meille sotakuntoansa ja taitoansa; sitte Dshandsun ihan itse vei meidät kasvitarhaansa maistelemaan kaikenlaisia kaaliksia; viimein päästi hän meidät ratsastelemaan omin neuvoin kaupungin katuja ja toreja. Erään tatarilaisen talossa nautittuamme vierasvaraisuutta ja hyvän atrian, jonka ajaksi erittäin kaunis, nuori rouvakin kutsuttiin meidän kunniaksemme miesten huoneesen, läksimme lähellä auringon laskua siitä historiallisestikin merkillisestä paikasta.
