Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 25
Tshukutshak on sama kaupunki, joka vuonna 1867 joutui pitkällisen piirityksen jälkeen dungaanien, erään mongolialaisen, mutta islamia suosivan ja kiinalaisten yliherruutta vastaan lakkaamatta kapinoivan kansanheimon käsiin, jolloin se kaikkinensa hävitettiin ja hajoitettiin maan tasalle.
Kolmestakymmenestä tuhannesta asujamesta, jonka verta Tshukutshakissa kerrotaan ennen sitä tapausta olleen, oli runsaasti kolmas osa paennut, mutta muut tulleet monen rynnäkön onnellisesta torjunnasta huolettomiksi ja jääneet turmioksensa jäljelle. Dungaanit, kun heidän viimeinen rynnäkkönsä onnistui, käyttivät yhtä suurta julmuutta ja raakuutta kuin kiinalaiset ennen heitä kohtaan. Mikä miekalta säästyi, tuhottiin tulella. Saattajamme översti Friedrichsin käydessä kahden viikon päästä tuon tapauksen jälkeen siinä paikassa, jossa Tshukutshak oli ollut, eivät hiiltyneet rauniot enää savunneetkaan. Sudet ja koirat, mahat paisuksissa ihmislihasta, hiipivät kylläisinä pois hänen edeltänsä taikka luopumatta jatkoivat kammottavaa atrioimistaan, nakerrellen rauhassa entisten isäntäinsä luita; kotkat, haarahaukat, korpit ja varikset olivat myöskin osalla. Missä oli täytynyt raivata tietä, siellä oli ruumiita koottu läjiin kymmenittäin ja sadoittain päällekkäin; muissa kaupungin osissa, kaduilla, pihoissa, taloissa makasi niitä yksitellen, kaksittain, kymmenittäin, mies ja vaimo, isoisä, isoäiti, äiti ja lapsi, kokonaisia perheitä ja pelastusta etsivine naapureineen yhdessä, otsat halki miekan iskuista, kasvot repaleina, palaneina, raajoissa koirain ja susien hammasten merkkejä, jotkut kappaleina, päättöminä, käsittöminä. Mitä julmaa kaikkein hurjin ja raain mielikuvitus suinkin voi keksiä, kaikkea oli siellä todella ollut nähtävänä.
Nykyään on Tshukutshakissa enintään tuhat asujanta, ja se uudestaan rakennettu, torneilla kaunistettu linna on paraastaan Baktin pienen venäläisen varustusväen turvissa; sillä, että dungaanit eivät vieläkään ole luopuneet aseista eikä tulleet voitetuiksi, näkyi kiinalaisen sotajoukon marssista muutamia päiviä sitte Emilin laaksoon, johon dungaanit taas uhkasivat hyökätä.
Majuri Tihanovin ja hänen kolmenkymmenen kasakkinsa seurassa kuljimme me läpi sen laakson, näkemättä yhtäkään dungaania, kohtaamatta päiväkausiin ainoatakaan ihmistä. Emil, Saurista tullen, juoksee Tarabagatain ja Semistaun, kahden teräväkulmaisesti yhtyvän, korkean vuoriseljänteen välitse, saaden kummaltakin puolen lukemattomia puroja lisäksi. Kiinalaisten kastelutaito oli kaikkia vesisuonia käyttäen tehnyt koko laakson hedelmälliseksi kasvitarhaksi, vaan dungaanit hyökäten sinne hävittivät sen tarhan ja jättivät sen takaisin aron valtaan, josta kiinalaiset olivat sen vapauttaneet. Vielä näimme lähellä, kaupunkia pikku kyliä, tapasimmepa kalmukkien leirinkin, mutta sitte ei ollut enää nähtävänä muuta kuin entisen vaurauden ja toimeliaisuuden raunioita. Vainioille on luonto itse lempeällä kädellä levittänyt verhoavan arohunnun, mutta kylien rauniot, jotka eivät vielä ole myrskyn, ei ilman vaikutuksesta hävinneet näkymättömiin, huutavat valitustansa taivaasen. Jos poiketaan sellaisiin kyliin, tulevat menneiden, aikojen julmuudet kauhistavan selvästi näkyviin. Hävitettyjen muurien välillä, joiden katot ovat palaneet ja päädyt puoleksi tai kokonaan kaatuneet, mätänevässä rojussa, josta ylen reheviä myrkkysieniä kasvaa, kiinanposliini-kasojen, puolihiiltyneiden ja sen tähden myöskin vielä luonnollisessa muodossaan säilyneiden huonekalujen seassa tavataan, kaikkialla ihmisluita, halottuja pääkalloja, petoeläinten jyrsimiä luumuhkuroita sekä seassa palasia kotieläinten, varsinkin koirain luurangoista. Kalloissa näkyy vielä nytkin niitä halkoneiden teräväin miekkain merkkejä. Ihmiset joutuivat murhanhimoisen vihollisen uhreiksi ja koirat samoin yhdessä herrainsa kanssa, joita suojelemaan noilta hirviöiltä ne lienevät ryhtyneet; muut kotieläimet vietiin pois, ryöstettiin, kuten kaikki muukin voitettujen omaisuus, vaan silloin arvottomilta näyttävät esineet särjettiin ja poltettiin. Ainoastaan kaksi puolivilliä kotieläintä on vielä jäänyt raunioille asumaan, pääskynen ja varpunen; muiden sijaan on villejä lintuja pesinyt raunioiden koloihin.
Me häiriöttä kuljimme läpi aution laakson, hävitetyn kasvitarhan. Ei yhtään dungaania näyttäytynyt, sillä meidän kolmenkymmenen kasakkimme takana oli suuri, mahtava Venäjän valtakunta. Tavatessamme viimein ihmisiä huomasimme niiden olevan Venäjän alammaisia kirgiisejä, jotka täällä Kiinan alueella paimensivat laumojansa, viljelivät vainioitansa ja tekivät muistokumpua eräälle vainajallensa.
Emilin laaksosta nousimme Tarabagatain ylitse eräästä vuorenharjanteen matalimmasta paikasta ja laskeuduimme sen sekä Saurin, Manrakin, Terserikin, Mustaun ja Urkasharin piirittämälle, noin kuusitoista sataa metriä korkealla meren pinnasta olevalle, melkein tasaiselle Tshiliktin ylängölle, kuljimme sen poikki, tavaten monta tavattoman suurta kurgaania eli seudun asujanten hautakumpua, sekä edelleen äärettömän notkoisen ja rotkoisen Manrak-vuoriston monimutkaisesti kiemurtelevia laaksoja myöten Saisanin tasangolle ja saman nimiseen, vasta neljä vuotta sitte rakennettuun, ystävälliseen, pieneen rajakaupunkiin. Siellä, lähellä Kiinan ja Venäjän rajaa, tapasimme, ensi kerran Lepsasta lähdettyämme, taas europpalaista, viehättävää mukavuutta. Seuroissa, joissa olimme läsnä, oleskeltiin kuin Pietarissa tai Berlinissä, puheltiin vapaasti, soitettiin, laulettiin ja tanssittiin sekä pienemmissä perhepiireissä että yleisissä puistoissa. Verrattomasti livertelevät satakielet säestivät tanssia ja laulua; tuskinpa muistui mieleenkään, missä oltiin.
Minä käytin täällä olomme aikaa ullarien pyyntiin, jotka turkinpyyn muotoiset, korkeilla vuorilla eleksivät kanalinnut ovat metson kokoiset, ja opin samalla tuntemaan sekä Manrak-vuoriston viileyttä että myöskin köyhempäin kirgiisien paimentolaiselämää toiselta, minulle vielä ihan oudolta puolelta, ja sen tähden palasin hyvin tyytyväisenä siltä tulosrikkaalta retkeltäni.
Iltapäivällä 31 päivänä toukokuuta nousimme taas matkavaunuihimme ja vierimme mustaa Irtishiä kohti, tavataksemme kenraali Poltoratskia Altain vuoristossa, jossa olimme sopineet yhtyä. Pitkin rikasta aromaata, sysimustia seutuja ja sitte kuivempia yläaroja kävi kulku hyvää vauhtia joelle, jonka tulvavedet veivät meidät muutamassa päivässä Saisan-järvelle. Ikäviltä olivat meistä tähän asti kaikki Siperian joet näyttäneet, vaan musta Irtish ei suinkaan ollut ikävä; sillä ihanat näköalat kahteen mahtavaan korkeaan vuoristoon, Saurille ja Altaille, sekä niihin liittyville harjanteille päin ihastuttivat silmää ja vihreät rannat livertelevine ja iloisesti eleskelevine lintuineen virkistivät mieltä. Tuota pikaa laskettu ja nostettu verkko toi käsiimme suuren joukon maukkaita kaloja, todistaen siten meille, että joki on yhtä rikas kuin kauniskin. Purjehdittuamme 2 päivänä kesäkuuta matalan ja yksitoikkoisen, erittäin kalarikkaan järven poikki, joka sentään on jonkin verran viehättäväkin kaunisten ja avarain näköalojen kautta, joita ainoastaan tämän järven seljältä voidaan katsella, kuljimme seuraavana päivänä aron autiointa seutua, kuin tähän asti olimme nähneet, mutta tapasimme juuri täällä kolme huomattavinta aroeläintä; villihevon eli kulaanin, aroanttiloopin ja nyrkkikanan. Kulaaneista kirgiisimme saivat kiinni varsan ja kanoista ammuttiin yksi. Illalla levähdimme Altain vuoriston laidassa. Seuraavana päivänä tapasimme sovitussa paikassa ennestään tutun ystävällisen kenraalimme ja ratsastimme hänen suojeluksessaan edelleen.
Se oli verraton matka, vaikka myrskyt, lumi ja sade varsin usein pauhasivatkin ympärillämme ja ystävällinen, täällä muassa kuljetettu jurtta silloin kadotti suuren osan viehätyksestään, vaikka tulvavedet usein sulkivatkin tietämme ja äkkijyrkät kallioseinät kohisevain syvyyksien vierillä olivat kuljettavina, teinä sellaisina, joita meillä vain vuorivuohen pyytäjät kiipeilevät, mutta ei mitkään ratsumiehet. Venäläinen kuvernööri ei matkusta kuten muut kuolevaiset, varsinkaan oudoissa seuduissa. Hänen seurassaan ovat piirien päämiehet ja niiden alaiset pienempien piirien johtajat, kuntain vanhimmat ja kirjurit, koko kuljettavan seudun ylhäiset ja arvokkaat miehet, joukko kasakkeja upseereineen överstiin saakka, omat ja saattojoukon palvelijat ja paljo muita. Ja jos sitte vielä, kuten nyt oli, on kuljettava puolittain vierasta seutua ja pidettävä neuvotteluja kirgiisiläiskuntien kanssa, silloin matkue ja kuormasto kasvavat äärettömäksi. Silloin täytyy jurttia ja telttoja kuljettaa muassa kuten muutenkin aromatkoilla ja lisäksi vielä ajaa edeltä kokonaisia lammaskatraita, että sadat matkamiehet eivät erämaassa kuolisi nälkään. Lähdettyämme Saisan-järveltä olimme taas Kiinan alueella, ja monta päivää oli meidän matkustettava ennen, kuin saatoimme toivoa tapaavamme ihmisiä tässä vuoristossa, jossa on ainoastaan alimmissa laaksoissa asujamia.
Meidän kanssamme matkusti alkuaan kolmatta sataa ihmistä, enimmäkseen kirgiisejä, jotka oli kutsuttu saamaan tietoa keisarillisesta käskystä, joka lakkautti heiltä laidunoikeuden keisarillisilla Altain kruununtiluksilla, ja sen johdosta sopimaan, missä he vast'edes saisivat vaellella; mutta vielä sittekin, kuin neuvottelut jo olivat selvillä, oli meidän matkuessamme toista sataa hevosta ja kuusikymmentä ratsumiestä. Aikaisin aamulla jurtat purettiin meidän päältämme ja lähetettiin edeltä; sitte ratsastimme pienemmissä tai suuremmissa joukoissa vitkalleen, kunnes naisetkin, kenraalin rakastettava puoliso ja suloinen tytär, jäljeltä tullen, meidät saavuttivat, söimme aamiaista jossakin sopivassa paikassa, annoimme viimeistenkin kuormahevosten mennä ohitsemme, läksimme myöhemmin jäljestä, tavoitimme ne taas ja saavuimme useimmiten yht'aikaa ja kaikkein ensinnä liikkeelle lähteneen, päivä päivältä vähenevän lammaskatraan kanssa pysäyspaikkaan ja saimme siten joka ilta nähdä leirielämän kirjavaa kuvaa ihan ympärillämme. Ihanoissa, tuoreenvihreissä, keväiseltä tuoksuvissa laaksoissa pysähtelimme; korkeilta, jyrkiltä, vielä laajalti lumenpeittoisilta vuorilta saimme – katsella etäälle vuoristoon ja alas jo kuljettua aroa pitkin Sauriin ja Tarabagataihin saakka, kunnes viimein näimme edessämme Markakulin. Altain vuorijärvien helmen, ja siten olimme joutuneet ylös korkeaan vuoristoon. Kolme päivää matkustimme huonoja teitä ja huonossa säässä, vielä kuvernöörin puheelle tulleen kiinalaisen lähetystönkin tähden viipyen, pitkin järven rantaa ja sitte ratsastimme läpi luonnostaan umpinaisten metsäin ja vaikeakulkuisten solien, yli vuorien ylös alas Venäjän rajalle ja viimein perin vaarallisia polkuja alas kukoistavaan Buhtarma-laaksoon, äsken perustettuun kasakkikylään Altaiskaja-Stanitsaan, vihdoinkin päästen taas nauttimaan venäläistä vierasvaraisuutta ja mukavuutta ja levähtämään.
Stanitsan upseerien lahjoitettua meille runsaasti kaikenlaisia seudun tuotteita jatkoimme 12 päivänä kesäkuuta taas matkaamme. Kirkkaasti ja ystävällisesti paistoi aurinko puhtaalta taivaalta, kullaten suurenmoista, tänään ensi kerran minkään verhon peittämätöntä maisemaa. Laajat puistolaaksot, ympärillä jyrkkään kohoavia, lumenpeittoisia, tänään lumoavan monivärisesti loistavia korkeita vuoria, ihanat puut niityillä, kukoistavat pensaat rinteillä, kauan kaivatussa auringon valossa ikään kuin riemutsevain kukkain äärettömän monimuotoinen, verrattoman kaunis kutoelma, äsken puhjenneet, kaikenväriset kanervaruusut, käen kukunta ja lintujen laulu, kirgiisein leirit leveämmissä laaksoissa vuorien juurella ja venäläiset, vihreäin pensasten piirittämät kylät, laitumella käyskentelevät laumat, viljavat vainiot, kohisevat purot ja monenmoisesti huippuiset kalliovuoret, lauhkea ilma ja mehukas kevään tuoksu, kaikki se sulostutti mieltä koko matkan. Kohta pääsimme keisarillisten Altain tilusten rajan yli, jotka tilukset alaltaan eivät ole paljon pienemmät Ranskanmaata. Päiväkauden matkusteltuamme pääsimme Serianovskin vuorikaupunkiin, jossa on hopeakaivoksia. Nautittuamme siellä ystävällistä vastaanottoa, kuten aina kaikkialla muuallakin, ja katseltuamme kaikkia kaivoslaitoksia käännyimme taas Irtishiä kohti ja annoimme sen korkeiden ja ihanain kalliovuorten välitse nopeasti juoksevain vesien kuljettaa itseämme Buhtarminskiin ja edelleen Utskamenogorskiin, josta sitte vaunuilla matkustimme taas toisia keisarillisia tiluksia kohti.
Viehättäviin vuoriston laitamaihin liittyy aron kaltaisia tasankoja; asuinpaikkojen välillä on laveita metsiä. Suuret, rikkaat kylät, arvokkaat, hedelmälliset, mustiksi, ruokamulta-pelloiksi muokatut vainiot, kaunisvartaloiset, varallisuutensa tietävät miehet, kauniit, puvultaan viehättävät naiset, lapsellisen uteliaat ja hyväntahtoiset ihmiset, oivalliset, työhön pystyvät, väsymättömät hevoset, voimakkaat, kaunismuotoiset, hyvillä laitumilla oleksineet, suuret karjalaumat, loppumattoman pitkät, vaskea ja hiiliä hyvillä teillä kuljettavat vankkurijoukot, murmelieläimet rinteillä, siiselit tasangoilla, keisarikotkat tien virstapatsasten päissä, suloiset pikku lokit vesien seuduilla ja kylien tienoilla tekevät koko sen seudun elävän näköiseksi, jota tie kulkee. Ikään kuin lentämällä riensimme tätä seutua pitkin, pikimmältään vain käyden pienessä töllikaupungissa, jolla syystä kyllä on nimenä Schlangenberg (Käärmevuori); vähän vain viivähdimme keisarillisten tiluksien pääpaikassa, piirin hallintokaupungissa Barnaulissa. Edelleen riensimmme pieneen vuorikaupunkiin Salairiin ja sieltä suureen kuvernementin pääkaupunkiin Tomskiin.
Jo Barnaulin tuolla puolen olimme päässeet Ob-joelle, Barnaulissa kulkeneet sen poikki; Tomskissa nousimme laivaan laskettelemaan sitä pitkin. Kaksituhatta kuusisataa virstaa, lähes neljäsataa maantieteellistä peninkulmaa uiskentelimme, Tom-jokea myöten Obille päästyämme, tätä jättiläistä myötävirtaan, jonka vesialue on suurempi kuin kaikkein Länsi-Europan jokien yhteensä, ja etäännyimme yhä enemmän pohjoista kohti; neljä päivää ja yötä kuljetti meitä ylimmän tulvan tähden alas päin melkein toista vertaa sukkelammin kuin vastavirtaan rientävä höyrylaiva jäämerta kohti: yksitoista päivää ja yötä kului kulkiessa Irtishin suusta Shtshutshjan suuhun, vaikka ainoastaan. Samarovassa ja Bereosovissa muutamia tunteja viivyimme ja vaikka niitä kahta päivää ei ole siinä luvussa, jotka viivyimme Obdorskissa, viimeisessä venäläiskylässä joen varrella. Mahtava, erittäin suurenmoinen on tämä joki, vaikka sitä pitäneekin sanoa yksitoikkoiseksi ja autioksi. Laaksossa, jonka leveys vaihtelee kymmenen ja kolmenkymmenen kilometrin välillä, virtaa se, lukemattomilla haarakkeilla ikään kuin käsivarsilla syleillen lukemattomia saaria, leviten monesti hyvinkin avaroiksi, järven kaltaisiksi poukamoiksi, ja lähellä suuta on sen päähaaran uoma keskimäärin kahdeksankolmatta metriä syvä ja peninkulmaa leveä. Sen varsinaisista rannoista alkavat ikimetsät, joita tuskin pienetkään raot keskeyttävät ja joiden sisimpään eivät edes tämän seudun synnynnäisetkään asujamet ole tunkeutuneet; kaiken kokoiset ja ikäiset pajumetsiköt verhoavat saaria, joita virtaava vesi lakkaamatta muodostelee, kaivelee, jopa ihan hävittääkin, rakennellen taas toisiin paikkoihin uusia. Yhä köyhemmäksi muuttuu maa, yhä köyhemmiksi ja vaivaisemmiksi nämä metsät, yhä huonommiksi kylät, mitä alemmaksi jokea myöten ehditään, vaikka joki yhä sitä runsaammin antelee lahjojansa köyhälle maalle. Jo heti Tomskin ja Tobolskin alapuolella maa on niin köyhää, että ei enää maanviljelystyö kannata; alempana lakkaa vähitellen karjanhoitokin kokonaan, mutta runsasta saalista tarjoaa täällä lukemattomista ja kallisarvoisista kalaparvista verrattoman rikas joki ja samoin tarjoavat ikimetsät pitkin sen molempia rantoja runsasta riistaa. Talonpojan sijassa on täällä kalastajia ja metsästäjiä, karjanpaimenen sijassa poronpaimen. Yhä harvinaisempia ovat venäläiskylät, yhä useammin näkyy ostjakkien asuntoja, kunnes viimein ainoastaan keilamaiset, kuljetettavat tuohimajat eli tshumit ja jossakussa paikassa erittäin huonot, täällä ajoittain asuskelevain venäläisten kalastajain puumajat ilmoittavat täällä vielä sentään olevan ihmisiä.
Me olimme päättäneet vaeltaa myöskin tundraa eli suoaroa ja sitä varten valinneet Obin ja Karian merenlahden välisen osan samojeedien niemestä, varsinkin kuin siinä leveänä, puuttomana vyöhykkeenä napaseutua ympäröivässä erämaassa, jossa tuskin vielä oli koskaan Europpalaisia käynyt, oli myöskin ratkaistavana eräs tärkeä kauppa-asia. Sitä matkaa varten palkkasimme Obdorskista ja alempaa joen varsilta joukon venäläisiä, syrjäänejä, ostjakkeja ja samojeedeja ja läksimme 15 päivänä heinäkuuta liikkeelle.
Uraalin pohjoisilta kukkuloilta, joka rajaharjanne täällä on todella vuoriston, jopa tunturienkin näköinen, alkaa läheltä toisiaan kolme jokea: Ussa Petshoraan, Bodarata Karian mereen ja Shtshutshja Obiin päin. Bodaratan ja Shtshutshjan seutuja me aioimme matkustella. Millainen se maa oli, miten meille oli käyvä, saatoimmeko toivoa porokyytiä vai täytyikö meidän jalkaisin tallustella, ei kukaan tiennyt sanoa.
Shtshutshjan suuhun asti matkustimme entisellä tavalla, maksaen joka ostjakkikylässä palkan soutajillemme, jotka saivat lähteä kotimatkalle, ja palkaten taas uusia; Shtshuthjalla saivat omat palkkalaisemme ryhtyä työhön. Kahdeksan päivää soutelimme hitaasti vastavirtaan pitkin sen kaikkia lukemattomia kiemurapolvekkeita yhä syvemmälle sanomattoman yksitoikkoisen ja kuolettavan ikävän tundran sisään, milloin läheten Uraalia, milloin taas siitä etääntyen. Kahdeksaan päivään emme nähneet ainoatakaan ihmistä, vaikka kyllä ihmisten elon merkkejä, heidän rekiin sovitettuja tarpeitaan ja hautapaikkojaan. Suot, joita oli mahdoton kulkea, estivät pääsemästä kummallekaan puolelle joesta retkeilemään; verenhimoiset sääsket miljaardittain ahdistivat meitä lakkaamatta. Seitsemäntenä päivänä näimme koiran, ja se oli meille kuten soutajillemmekin koko ilmiö; kahdeksantena päivänä löysimme asutun tshumin eli tuohimajan ja siinä ainoan ihmisen, joka voi meille antaa tietoja niistä seuduista. Hänet me otimme oppaaksi ja kolmen päivän päästä läksimme vaellukselle, joka tuli sekä vaivalloiseksi että vaaralliseksi.
Yhdeksän päivämatkan päässä meistä, Saddabein laidunmailla Uraalin vuoristossa, kuului olevan poroja, vaan Shtshutshjan seuduilla ei tähän aikaan ainoatakaan. Sen tähden meillä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä astuskelemaan ja siten antautua kaikkiin vastuksiin ja ikävyyksiin, joita sellaisella matkalla voi sattua tiettömässä, ravinnottomassa, sääskisessä, ihmisvihollisessa ja, mikä pahinta oli, ihan tuntemattomassa maassa.
Varovasti ryhdyttiin matkan varustuksiin vasta kauan neuvoteltuamme keskenämme ja sikäläisten apumiestemme kanssa, ja huolellisesti punnittiin kantamusten paino, joita jokaisen täytyi sälyttää selkäänsä, sillä uhkaavana seisoi näljän kummitus edessämme. Me kyllä tiesimme, että ainoastaan kuljeksiva paimen voi eleksiä tundralla, vaan ei metsästäjä; me tiesimme jo kokemuksestakin kaikki tiettömyyden vastukset, sääskilaumojen tuottamat tuskat, sään vaihtelevaisuudet, tundran köyhyyden ja varustauduimme sen mukaan; mutta mahdoton oli varustautua sitä vastaan, jota emme tienneet, emme voineet aavistaa ja joka kuitenkin meitä kohtasi. Palata emme tahtoneet, vaan jos olisimme aavistaneet, mitä meidän piti kokea, niin olisimmepa kuitenkin kääntyneet pois.
Lyhyet turkit yllä, raskas kantamus seljässä sekä ampuma- että muita tarpeita, läksimme 29 päivänä heinäkuuta liikkeelle, jättäen veneemme kahden miehen vartioitavaksi. Vaivalloisesti, taakkojen painosta läähättäen, tuskissamme sääskien lakkaamattomasta, öin päivin ahdistavasta vitsauksesta astuimme tundraa; joka tunnin, joka puolen tunnin ja viimein joka tuhannen askeleen päästä olisi tarvinnut levähtää, vaan eivätpä sääsket suoneet vähäistäkään rauhaa. Kiipesimme lukemattomain mäkien ja laaksojen poikki, kaaloimme yhtä paljon kaikenlaisia soita, sivusimme satoja nimettömiä järviä, kiersimme veteliä silmäkkeitä ja puroja.
Tylymmin, kuin tapahtui, ei tundra suinkaan olisi voinut ottaa meitä vastaan. Hienoa sadetta hosui tuuli vasten kasvojamme; läpimärjissä turkeissamme paneuduimme pitkäksemme sateesta märkään maahan, ei katosta päällä, ei lämmittävää tulta vieressä, sen sijaan yhä ääretön sääskilauma vaivaamassa. Kuitenkin aurinko taas kuivasi jälleen vaatteet, toi uutta rohkeutta ja uutta voimaa; pyrittiin eteen päin. Iloinen sanoma vahvistaa enemmän kuin päiväpaiste ja uni; meidän miehemme näkivät kaksi tuohimajaa ja kiikareilla erotimme selvästi niiden ympärillä poroja. Sydämmestämme iloiten olemme jo mukavasti makaavinamme poron reessä, joka täällä on ainoa mahdollinen kulkuneuvo, ja katselevinamme sen edessä ripeästi kulkevaa, omituista porovaljakkoa. Pääsemme tshumien ja porojen luo: hirveä näkö! Porolaumassa raivoaa pernatauti, hirvein, ihmisillekin vaarallisin kaikista karjan rutoista, leppymättömin, valitsematta ja armotta tappava kuolon enkeli, jonka tuhoisen raivon edessä ihminen seisoo voimatonna ja neuvotonna ja joka täällä köyhdyttää koko kansakuntia ja raastaa uhreiksensa yhtä säälimättä ihmisiä kuin eläimiäkin.
Kuusikahdeksatta kuollutta poroa luen ihan tshumin läheltä; joka taholla näkyy jo kuolleita tai vasta kaatuneita, vielä vavahtelevia poroja ja vasikoita. Toisia juoksee, kuolema sydämmessään, lähtöön valmisten rekien luo, ikään kuin toivoisivat ihmisen lähellä pelastuvansa, eivät anna itseään sieltä karkoittaa, seisovat, silmät seljällään, etujalat ristissä, pari minuuttia, horjahtavat ja kaatuvat; valkoista lasimaista limaa juoksee suusta ja nenästä; vielä muutamia vavahduksia, ja lisää ruumiita makaa maassa. Imettävät emät vasikoineen eroavat laumasta; emät kuolevat samalla tavalla, vasikat katselevat uteliaasti ja ihmeissään emiänsä, jotka nyt niin kummallisesti käyttäytyvät, tai syövät huolettomina kasvattajainsa kuolinsijain lähellä, palaavat niiden luo, löytävät hellän hoitajansa ruumiina, nuuhkivat sitä, hypähtävät peljästyen taa päin ja rientävät pois, harhailevat mölisten, haistelevat kaatuneita, menevät täysikasvuisten porojen luo, tulevat karkoitetuksi sieltäkin, mölisevät ja etsivät edelleen, kunnes löytävät, mitä eivät etsi, kuoleman omistajansa nuolesta, joka tahtoo saada heistä ainakin nahat. Kuolema raivoaa yhtä leppymättömästi vanhain kuin nuortenkin porojen joukossa; vahvimmat, muhkeimmat kaatuvat kuoleman enkelin kourissa yhtä varmaan kuin nuorimmat vasikatkin.
Kuolevain ja kuolleiden eläinten keskellä juoksentelevat ihmiset, lauman omistaja Shungei omaisineen ja palvelijoineen, koettaen mielettömässä ahneudessaan pelastaa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Vaikka hyvin tietävät, mihin hirveään vaaraan antautuvat, jos porosta pieninkään veripisaran rahtunen, vähäkään lasimaista limaa pääsee heidän vereensä, ja vaikka ovat monesti kokeneet, että jo satoja heidän kansalaisiaan on kauheissa tuskissa kuollut tuohon kauhistavaan ruttoon, he kuitenkin kaikin voimin nylkevät noita ruttoisia eläimiä. Kirveshamaran isku päättää kuolevien porojen tuskat, nuoli vasikkain elämän, ja muutaman minuutin päästä on talja, josta vielä viikkokausien kuluttua voi tauti tarttua, kasassa muiden joukossa, ja veriset kädet leikkelevät lihapaloja vasikkain ruumiista, kastavat niitä tapetun eläimen rintavereen, jollaisena niitä raa'altansa nieleksitään. Pyöveleiltä näyttävät miehet hirvittäviltä noidilta naiset, raatoja ahmivilta, verisiltä hyenoilta molemmat; pitämättä lukua pään päällä, ei jouhessa, vaan hämähäkin langassa riippuvasta, kuolemaa uhkaavasta miekasta kaivelevat ja ahmivat he vain yhä edelleen, ja vanhempiaan siinä ahkerasti auttelevat jo lapsetkin sekä keskikasvuiset pojat ja tytöt että tuskin vieroitetut lapset.
Tshum siirretään toiselle lähikukkulalle; onneton lauma, joka oli kahden tuhannen suuruisena lähtenyt Oraalista ja koko tien merkinnyt keskeltänsä kaatuneilla eläimillä, kokoutuu nyt ainoastaan kahden sadan kokoisena uudestaan tshumin ympärille; mutta seuraavana aamuna makaa taas neljäkymmentä poron ruumista yöllisen leposijan lähellä.
Me tiesimme että pernaruttoiset eläimet ovat ihmisellekin vaaralliset, vaan emme kuitenkaan tienneet vielä sen vaaran koko suuruutta. Sen tähden me ostimme näköään vielä ihan terveitä poroja, valjastimme ne kolmen reen eteen, asettelimme tavaramme rekiin ja läksimme, itse vieressä astuen, helpommalla mielellä matkaamaan edelleen. Poron lihaa syömästä, kuten olimme toivoneet, jopa siihen luottaneetkin, esti tuo hirvittävä rutto; huolekkaammin ja pelokkaammin tähystelimmme siis tästä lähtein joka taholta pikku riistaa, saadaksemme edes jonkun metsäkanan, ison kuovin, tundrakurmitsan tai sorsan. Säästäen vähiä varojamme niin paljon kuin mahdollista tunkeilimme, jos tundra oli vähänkään suonut antimiaan, vaivoin vireillä pysyvän tulen ympärillä, jokainen paistaen vartaassa pienintäkin lintusta niin hyvin, kuin kävi päinsä. Vaan oikein kylläisiksi emme enää päässeet.
Kuljettuamme Shungein kuolemantien poikki pääsimme ensimmäiseen määräpaikkaamme, Bodaratalle; meillä oli niin hyvä onni, että vielä kerran tapasimme tshumin ja poroja; niiden avulla kuljimme merta kohti, mutta meidän täytyi kääntyä, rantaa näkemättä. Edessämme oli sekä pohjaton suo että taaskin suuret joukot kuolleita poroja; taas olimme osuneet poluille, joita myöten Shungei oli paennut kotipuoleensa eikä uusi tuttumme Sanda uskaltanut ajaa laumaansa niiden jälkien poikki.
Sillä hänenkin laumassaan niitteli viikatemies, kuolema, hänellekin ja vielä enemmän hänen naapurilleen oli rutto tuottanut tuhoa. Mies, joka oli hänen kanssaan laumoinensa kuljeksinut, oli ripeästi teurastanut pernaruttoon sairastuneen, lihavan poron juuri vähän ennen, kuin se muuten, olisi kuollut, ja syönyt lihaa siitä elukasta, vaan sen tekonsa saanut maksaa omalla ja kaikkein omaistensa hengellä. Kolme kertaa oli Sanda paimen siirtänyt tshumiansa ja joka kerran oli hänen täytynyt kaivaa hauta kaatuneiden porojen keskeen. Ensin oli sen kevytmielisen miehen kaksi lasta haudattu, sitte hänen palvelijansa ja kolmantena päivänä oli hän itse kuollut. Yksi lapsi sairasti vielä ja vaikeroi hirveissä tuskissa, kuin me läksimme merta kohti; vaiti oli hän jo meidän palatessamme tshumiin; sillä neljäs hauta oli tällä välin kätkenyt viidennen uhrin. Eikä se vielä ollut viimeinen.
Ostjakki Hadt, meidän miehiämme, nöyrä, ainiaan iloinen ja meille jo rakkaaksi ja mieluiseksi tullut mies, valitteli ja vääntelehti jo toispäivästä asti hirveissä, yhä enemmän kiihtyvissä tuskissa; varsinkin valitti hän yhä lisäytyvää kylmän tunnetta. Me olimme sovittaneet hänet poron rekeen palatessamme paimenen tshumille; samalla tavalla kuljetimme häntä, kuin tshumia siirrettiin viidennen kerran. Meidän keskessämme makasi hän vaikeroiden tulen vieressä. Tuon tuostakin nousi hän, paljasti ruumiinsa ja lämmittelihe tulen säteissä Samoin ojenteli hän jäykistyviä jalkojaan tuleen, pitämättä lukua, vaikka ne paahtuivatkin. Viimein me nukuimme, ja luultavasti hänkin; kuitenkin meidän herätessämme seuraavana aamuna oli hänen makuusijansa tyhjänä. Ulkona tshumin edessä, rekeä vasten nojaten, kasvot aurinkoon päin, ikään kuin vielä lämmittelemässä sen säteissä, istui hän levollisesti ja hiljaa, vaikeroimatta, mitään virkkamatta. Hadt oli kuollut.
Me hautasimme hänet muutaman tunnin päästä kansansa tavan mukaan. Hän oli ollut rehellinen "pakana" ja oli sen tähden myöskin haudattava pakanain tavalla. Meidän "oikeauskoiset" matkakumppanimme eittivät ryhtyä siihen; sen tähden "pakana" kumppanit toimittivat meidän avullamme hautauksen, joka tosin ei ollut kristillinen, mutta sentään ihmisarvon mukainen. Viidennessä haudassa makasi kuudes uhri.
Oliko tämä hauta viimeinen? Ehdottomasti tuli se kysymys mieleeni, sillä kammottaa alkoi minua ja meitä kaikkiakin tässä kuoleman tiellä. Meidän onneksemme oli Hadtin hauta viimeinen tällä matkalla.
Vakavina, hyvin vakavina matkustimme taas Shtshutshjaa kohti yhä tuntuvammaksi tulevan puutteen pelossa. Sanda jotenkuten elätti meidän väkeämme, itse tulimme niukasti toimeen metsästystaitomme tuotteilla. Kuin kerran onnistui yhtenä aamupäivänä ampua koko perhekunta hanhia ja lisäksi vielä metsäkanoja, kuoveja ja kurmitsoita, silloin vietimme oikeata juhlaa, sillä nyt saimme kerran syödä, säästämättä suupaloja. Ilman Sandan apua meidän tuskin kuitenkaan olisi ollut mahdollinen tulla toimeen.
Pääsimme Shtshutshjalle ja veneemme luo melkein ihan puhtaina ruokavaroista, ja siellä nyt neljäntoista päivän jälkeen taas kerrankin saimme mielin määrin nauttia varojamme. Tundralle sanoimme jäähyväset ainiaaksi.
Eräs shamaani, jonka tapasimme ylempänä Obilla kalastelemassa ja jota pyysimme näyttämään meille taitoansa ja viisauttansa, kyllä kutsui jamaul-rumpunsa kumealla tärinällä avukseen ystäväänsä, jumalain lähettilästä, ja sitte ilmoitti taivaan sanoman, että me muka jo tulevana vuonna palaamme takaisin tuohon köyhään seutuun, josta juuri olimme tulleet, ja varsinkin sinne, josta Shtshutshja, Bodarata ja Ussa alkavat; sillä kaksi keisaria oli muka meitä palkitseva, meidän "vanhimpamme". ovat kirjoituksiimme tyytyväiset ja lähettävät meidät uudestaan; mutta tällä nykymatkalla meille ei enää tapahdu mitään onnettomuuksia. Niin oli muka hänelle ilmoittanut jumalain lähettiläs, jonka ajatukset hän vain voin kuulla.
Ennustuksen viimeinen osa kyllä toteutui. Hitaasti tosin, vaan ilman onnettomuuksia ja häiriöitä matkustimme kolmekolmatta päivää Obia vastavirtaan ja pitkän odotuksen jälkeen viimein tavatulla höyrylaivalla kolme päivää Irtishiä myöten ylös päin. Ilman onnettomuuksia, vaikka kyllä vastuksia kärsien, pääsimme Uraalin ylitse; ripeästi luistimme mukavilla höyrylaivoilla alas Kama-jokea; hitaammin veivät laivat meitä Volgaa myöten ylös päin. Nishni-Novgorodissa, Moskovassa, Pietarissa otettiin meitä ystävällisesti vastaan kuten ensi kerrallakin, ja omassa kodissa meitä riemulla tervehdittiin; "vanhimpamme" näyttävät myöskin olevan kirjoituksiimme tyytyväiset, vaan tundralle me emme palaa, en ainakaan minä.
