Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 26

Pakana Ostjakit

Helppo ja vaivaton on nykyään, ja arvattavasti vielä vuosisatoja edelleenkin, ihmisen taistelu olemassa olostaan Siperiassa, helppo ja vaivaton varsinkin luonnon lahjoista rikkaassa eteläosassa, mutta ei liian kova eikä vaikea niissäkään seuduissa, joita me olemme tottuneet katsomaan jääaavikoksi, hedelmättömäksi erämaaksi ja joita me vielä sittekin sellaisiksi sanomme, kuin siellä vastahakoisesti itse matkustelemme. Tosin Länsi-Siperian pohjoisimmassa osassa ilmanala on kolkko ja kova; tosin maa pysyy siellä verraten matalasta pinnan alta alkaen ijäisesti jäässä eikä kasva ravitsevaa hedelmää; tosin taivas ja aurinko eivät kypsytä maahan kylvettyä viljan jyvää; mutta sielläkin luonto hyväntahtoisesti antaa runsaita lahjojansa ja, mitä maa ei anna, antaa vesi. Noilla seuduin, joita me mielellämme kierrämme, vuosisatoja asunut ihminen kyllä näyttää meistä köyhältä ja kurjalta, vaan todella hän ei ole kumpikaan. Hänkin saa tarpeensa riittävästi, hänkin kokoo itselleen viehätystä, joka häntä tyydyttää, sillä hänen kotonsa antaa hänelle enemmän, kuin hän elääkseen tarvitsee. Tosin hänkin enemmän tai vähemmän tajuisesti tavoittelee "ihmisarvon mukaista olemusta", mutta ei julki eikä salaa vihaa onnellisempia, sillä hän itse on onnellisempi, kuin me luulemmekaan, siitä syystä, että hän on vaatimattomampi, vähempään tyytyväinen ja vähemmästä iloinen, kuin me olemme, ja siitä syystä, että hän, jos katsomme syvemmälle, ei tiedä mitään siitä, jota me sanomme intohimoksi, että hän lapsen riemulla nauttii iloja, joita hänelle saattaa sattua, ja kantaa kärsimyksiä, jotka häntä kohtaavat, kuin lapsi, joka kyllä ehkä tuntee syvällistä surua, vaan helposti sen myöskin unhottaa. Tosin musta suru ja huoli astuvat hänenkin majapaikkaansa, mutta hän karkoittaa ne heti luotansa, milloin vain luulee huomaavansa ilon edes etäistä kajastustakaan, ja unhottaa hädän heti, kuin onni taas hänelle hymyilee. Hänkin kerskaa rikkaudestaan ja valittaa köyhyyttä; mutta hän ei joudu toivottomuuteen, vaikka hänen rikkautensa katoaakin, eikä hän kadota malttiansa, jos hänen köyhyytensä muuttuu rikkaudeksi. Hän on täys'kasvuisenakin vielä lapsi ajatuksissaan ja tuntemisessaan, teoissaan ja toimissaan; hän on onnellisempi kuin me.

Ostjakki, jonka kanssa varsinkin olemme seurustelleet Ala-Obin varsilla, jota olemme useimmin tavanneet ja jota luulemme oppineemme paraiten tuntemaan, kuuluu Suomen sukuun ja hänellä on sama usko kuin eräällä toisella saman suvun haaralla, samojeedeilla, sekä melkein samat tavat kuin melkein kaikilla sukulaiskansoillaan eli siis lappalaisillakin; hän on poropaimen ja kalastaja, metsästäjä ja linnustaja, kuten samojeedi ja lappalainen. Jos ei oteta lukuun hänen uskoansa ja ehkä kieltänsä, niin hän on enemmänkin lappalaisen kuin samojeedin kaltainen; sillä hän on sekä paikoillaan asuva että vaelteleva paimen, jota vastoin samojeedi yksin kalastellessaankin ainoastaan ani harvoin vaihtaa kuljetettavan majansa pysyväiseen hirsitaloon, ainakaan siinä Siperian osassa, jota me olemme matkustelleet.

Ehkä ostjakkien heimo on ennen aikaan ollut väkirikkaampi kuin nykyään, vaan kansa meidän käsityksemme mukaan se ei ole koskaan ollut. Joissakuissa heidän asuinpaikoissaan tai sellaisissa seuduissa, joissa he ainakin vaeltelevat, kuuluu väkiluku yhä vähenevän, toisissa sitä vastoin hiukan lisäytyvän, vaan ei suuressa määrässä kumpaakaan. Enintään heitä lienee viisikymmentä tuhatta henkeä. Koko Obdorskin suuressa piirissä, joka ulottuu 65: nen pohjoisen leveysasteen tasalta samojeedein niemen pohjoispäähän ja Uraalista Kass-joen latvoille asti, elää saamiemme virallisten tietojen mukaan nykyänsä ainoastaan viisituhatta kolmesataa kaksiyhdeksättä miesostjakkia, joista ainoastaan tuhat kolmesataa kuusikahdeksatta on työhön kykenevää eli, joka on ihan sama, veroa maksavaa miestä. Jos oletamme naisia olevan yhtä paljo, niin ei heitä sittekään ole täyteen yhtätoista tuhatta. Sen tähden äskeinen arvio ei suinkaan ole liian vähäinen, vaan pikemmin liian suuri, vaikka otettakoonkin huomioon, että ostjakkien asuinala ulottuu Obin varsilla ylös Surgutin seuduille asti ja Irtishin varsilla lähelle Tobolskia.

Kaikki Irtishin sekä Ylä- ja Keski-Obin seutujen ostjakit asuvat vakinaisissa, hyvin yksinkertaisissa hirsitaloissa; jotka ovat samankaltaiset kuin venäläisten asunnot. Ainoastaan siellä täällä hyvin harvassa näiden ja korkeampaa sivistysastetta osoittavien kiintonaisten asuntojen välillä tavataan tuohiteittä, tshumi, jota vastoin se Ala-Obin varsilla, varsinkin Obdorskin ja joen suun välillä, on vaeltelevan poropaimenen ainoana asuntona, jokahan onkin luonnollista. Samassa suhteessa, vaikka ei tosin ihan täydellisesti, kuuluvat vakinaisissa, pysyvissä kylissä asuvat ostjakit oikeauskoiseen kirkkoon tai heidät luetaan siihen, koska ovat antaneet itsensä kastaa. Sitä vastoin tshumissa vielä majailevat ostjakit ovat pysyneet ikivanhassa uskossansa, josta ei suinkaan puutu runollista ylevyyttä eikä siveellisyyttä, vaan jota oikeauskoiset papit ja heidän seurakuntalaisensa tuomitsevat sokeaksi pakanuudeksi. Sitä uskoaan nämä ostjakit tunnustavat paljon hartaammin ja suuremmalla vakuutuksella kuin toiset niin sanottua kristillisyyttänsä, joka ei suinkaan ole mikään jalostuttava korvaus ostjakkien lapsellisesta mielestä kehittyneen ja lapsellisella tavalla ilmi tulevan uskonnon sijaan. Sitä myöten, kuin Keski-Obin ja Ala-Irtishin seutujen ostjakit ovat ottaneet vastaan hirsiasunnot ja kristinuskon, ovat he myöskin vaihtaneet entisen pukunsa melkein kokonaan venäläisten kalastajanaapurien pukuun ja heidän seurassaan paljon omistaneet heidän tapojansakin ja omiansa kadottaneet sekä osaksi myöskin unhottaneet heimonsa puhtautta, niin että heille entisestä ominaisesta olemuksestaan ei ole jäänyt jäljelle oikeastaan mitään muuta kuin ne tuntomerkit, joita ei voida kadottaa, kieli ja kaikki siitä riippuvat omituisuudet, ja ehkä myöskin kaikilla ostjakeilla yhteinen taitavuus, toimekkaisuus ja viaton hyväntahtoisuus. Mutta ei missään tapauksessa käy lausua, että tapojen muutoksesta olisi siveellisyys lisäytynyt tai kristinuskon ottamisesta tapojen puhtaus kasvanut. Ainakin on mieluisempi oppia tuntemaan pakana ostjakkeja ja lähemmin tarkastella vielä alkuperäistä kansaa, kuin sitä sen osaa, joka on ainoastaan varjo siitä, kuin se ennen oli ja heimon toinen osa vielä nykyäänkin on. Minä siis supistan kertomukseni niihin ostjakkeihin, jotka vielä nykyäänkin palvelevat Ort jumalaansa, elävät monivaimoisuudessa, kellä on siihen varaa, ja hautaavat kuolleitansa ihan samalla tavalla kuin heidän isänsä ovat haudanneet; esitykseni ei siitä suinkaan tule huonommaksi, että toiset jäävät syrjään, vaan päin vastoin kokonaisemmaksi, jos puhun yksinomaan vain näistä.

Ostjakkien kansan luonteesta on vaikea puhua, vielä vaikeampi sitä kuvata. Minä olen sitä moneen kertaan koettanut, mutta aina huomannut, miten mahdoton on sanoilla kuvata muotoa ja kynällä täydellisesti esittää ainoastaan silmällä nähtäviä heimon tuntomerkkejä. Ostjakit ovat kasvojensa muodolta, ihonsa, tukkansa ja silmäinsä väriltä hyvin monenlaiset; heidän rotumerkkiänsä eli siis mongolialaisuuttansa ei suinkaan ole aina helppo huomata, päin vastoin se usein on hyvin näkymättömissä; jos joskus todella luullaan saaneensa määritellyksi jokin varma, kaikkiin soveltuva tuntomerkki, niin toiset saman heimon jäsenet taas todistavat, että sitä määrittelyä ei suinkaan käy sanoa ehdottoman päteväksi, vaan ainoastaan osittain kelvolliseksi. Jos koetan sovittaa kaikkea yhteen, kuin olen tarkastettavinamme olleista ostjakeista nähnyt ja muistiin kirjoittanut, niin uskallan kuvata heitä ainoastaan näin:

Ostjakit ovat keskikokoisia, yleensä solakkavartaloisia, kädet, jalat ja raajat yleensä kohtuullisen kokoiset, kädet ehkä pikemmin suuret kuin pienet, pohkeet melkein aina pienet. Kasvojen muoto on jotenkin muiden mongolialaisten ja Pohjois-Amerikan indiaanein välillä, sillä ruskeat silmät ovat kyllä pienet, vaan ainoastaan sen verran viistossa, että sen juuri paraiksi huomaa, sasupäät eli poskiluut matalat, mutta kasvojen alaosa kapeaan ja terävään leukaan päin niin painunut, että muoto näyttää kulmikkaalta, ja, kun huuletkin ovat teräväpiirteiset, muuttuu se monella, varsinkin lapsilla ja naisilla, oikeaksi kissan naamaksi, vaikka nenä yleensä onkin vain hyvin vähän litteä, monella ei ollenkaan. Runsas, suora tukka, joka ei sentään ole karkea, on tavallisesti musta tai mustanruskea, harvemmin vaaleanruskea ja vielä harvemmin kellertävä, ja parta huono, kuitenkin ainoastaan siitä syystä, että nuorilla keikareilla on tapana nyhtää sitä pois, kulmakarvat ovat tuuheat. Ihon väri on tuskin tummempi kuin europpalaisen, joka paljon eleksii tuulessa ja ulkoilmassa millä säällä hyvänsä, ja kellertävyys, jota siinä aina sentään on, voi melkein näkymättömäksi heiketä ja sotkeutua.

Vaikka tätä määrittelyä käyneekin sanoa soveltuvaksi enimpiin ostjakkeihin, niin se ei kuitenkaan merkitse, että heitä tarkemmin katsellessa tarvitsisi vähääkään epäillä heidän rodustansa. Muutamat heistä huomataan heti ensi katsauksella täydellisiksi mongolialaisiksi; sillä he ovat lyhytkasvuisia, ruskeat, vilkkaat silmät ovat viistossa ja pitkäaukkoiset, sasupäät korkeat, karhea tukka sysimusta, ja kaikki aina paljaana olevat ruumiin osat joko vaskipunaiset tai nahkaruskeat.

Ostjakkien kielestä en voi lausua mitään arvostelua. Sen tähden sanon vain, että se jakautuu kahteen, vieraankin selvästi huomattavaan murteesen, joista Keski-Obin seuduilla vallitseva kaikuu hyvin soinnukkaalta, vaikka vähän pitkäveteiseltä ja laulun tapaiselta, jota vastoin Ala-Obin murre sen tähden, että kaikki ostjakit siellä mielellään käyttävät pehmeämpää samojeedein kieltä, sujuu sukkelammin, tavut kuitenkin aina selvästi eroten toisistaan.

Kristityt ostjakit matkivat, kuten jo huomautimme, venäläisten pukua; naiset eroavat venäläisten kalastajain naisista ainoastaan siten, että he koristavat vaatteitansa monesta paikasta kirjavilla lasihelmillä ja käyttävät erikoisia, ylt'yleensä helmillä koristettuja, leveitä nauhoja, saman laatuisia kuin katolilaisten pappien stola. Pakana ostjakit käyttävät pukiminaan yksinomaan poron nahkoja ja muiden eläinten nahkoja ainoastaan poikkeuksen tavoin erityisinä poroturkin eli, kuten venäläiset sanovat, hirviturkin koristuksina. Pukimina on alapuolelle polvea ulottuva, miehillä rintaan asti, naisilla koko etupuolelta halaistu, ruumiin mukainen turkki, joka naisilla vyötetään nahkavyöllä kiinni; turkkiin kiinni ommeltu tai irtaallaan siihen kuuluva päähine ja hihoihin kiinni ommellut rukkaset; nahkahousut, jotka ulottuvat polvien alapuolelle, ja nahkasukat, jotka sidotaan kiinni polvien yläpuolelta. Naisten turkki on etupuolelta pitkin laitoja koristettu pienistä, neliskulmaisista, lyhytkarvaisista, eri värisistä, suurella vaivalla yhteen ommelluista nahkapaloista tehdyllä reunuksella ja helma leveällä koirannahkareunuksella, miehillä samoin ainakin helma; heillä myöskin aina on päähine kiinni turkissa. Nahkasukat, milloin niitä tahdotaan oikein sieviksi, tehdään hyvin monen värisistä, aistikkaasti asetelluista nuorten porojen nahkakaistaleista; rumamuotoinen kenkä on osaksi siihen kiinni ommeltu, osaksi sidotaan se nauhoilla kiinni. Keveä, metallinapeilla koristettu nahkavyö, jossa veitsi riippuu, pitää miehen turkkia kiinni; kirjava, pitkärimsuinen liina, jota kesällä käytetään nahkapäähineen sijasta, riippuu naisilla turkin päällä. Paidasta ei tiedetä mitään; sitä vastoin naiset käyttävät vyöhykettä. Koristuksikseen kokoaa ostjakkinainen niin paljon yksinkertaisia vaski- tai paraimmassa tapauksessa hopeasormuksia kaikkiin sormiinsa, kuin niihin mahtuu, joten koko se käden osa on ihan kuin panssaroitu, kantaa sitä paitsi kaulassaan suurempia tai pienempiä lasihelmi-nauhoja ja raskaita, lasihelmistä, rautalangan kiehkuroista ja metallinapeista tehtyjä vastamaisia korvaheluja paremmin korvain päällä kuin niistä riippumassa, ja palmikoitsee tukkansa kahteen palmikkoon, jotka ulottuvat alas pohkeiden keskipaikoille asti. Samoin tekee myöskin ostjakkilainen keikari, todistukseksi että kaikki maailman keikarit ovat samaa sukua, jota vastoin mies tavallisesti pitää tukkansa kyllä pitkänä, mutta irtaallaan.

Yksinkertaisempi vielä kuin vaatetus, mutta yhtä tarkoituksen mukainen kuin tosin ruma, vaan kesät talvet yhtä sovelias puku, on ostjakin asuntokin, tshum, keilan muotoinen, tuohella päällystetty kuljetettavaksi sopiva maja, jota sekä kalastaja että liikkuva paimen käyttää. Kaksi- tai kolmekymmentä hienoa, silitettyä, molemmista päistä teroitettua, neljän tai kuuden metrin pituista seivästä, joista kaksi sidotaan lyhyellä nuoralla ylhäältä yhteen muille tueksi, on, silmämäärältä, mutta kuitenkin hyvin tarkkaan piiriin asetettuina, seinätelineinä; viisi tai kahdeksan, kapeista ja keittämällä pehmitetyistä tuohiliuskoista tehtyä, keilanpinnan muotoista levyä on ulkoverhona; tuulen siimespuolelle jätetty, kudotulla tuohilevyllä suojeltava aukko majan ovena; ylähuippu on aina auki, että savu pääsee vapaasti nousemaan. Ovesta tshumin vastapäiseen seinään on suora, paljas käytävä, jonka keskikohdalla on tulisija; sen päällä on kaksi vaakasuoraa, seinäseipäihin sidottua seivästä kuivausorsina, joissa keittokattilakin riippuu. Käytävän kummallakin puolella on lautoja tai ainakin mattoja maassa astuimina ja vuoteiden jatkona, joiden pää puoli on seinään päin. Sararuohosta tehdyt matot, pitkäkarvaiset, pehmeät poron taljat ja poronkarvoilla tai kuivilla suosammalilla täytetyt, tyynyt ovat makuusijoina, turkit peitteinä. Sääskiverho, jonka alle kesällä koko perhe ryömii, suojelee makaajia tehokkaammin kuin tshumin ovella aina palava pajurisutuli noilta siivekkäiltä kiusaajilta. Keitto-, tee- ja juomakattila, kaukaloita, nahkasäkkejä, joissa pidetään jauhoja ja kovaksi paistettua ruisleipää, pieniä, kannellisia arkkuja, joissa säilytetään arvokkaimmat tavarat, varsinkin teeastiat ja – tarpeet, kirves, pora, nahankaavin, kaukalon muotoinen ompeluarkkunen, jousi tai pyssy, lumianturat sekä monenlaisia pyydyksiä; siinä kaikki sellaisen majan talouskapineet. Kristittyjen ostjakkien majoista harvoin puuttuvan jumalankuvan sijasta on näillä pakanallinen kotijumala.

Talven kylmältä ja myrskyiltä suojataan tshumia nahkapeitteellä, joka tehdään vanhoista turkeista, tai vielä paremmin toisella tuohikerroksella, joka levitetään entisen päälle.

Jos tshumin isäntä on kalastaja, on sellaisen tshumin edessä kuivaustelineitä sekä verkkoja että kaloja varten, hyvin siistitekoisia, erittäin keveitä ja taidokkaita rysiä, monta verrattoman hyvää pikku venettä ja muita kalastusneuvoja. Jos isäntä on myöskin metsästäjä, näkyy majan ympärillä kaikenlaisia pyydyksiä, itsestään tappavia kaaria ja jousia. Poropaimenella on monta taitavasti tehtyä rekeä niihin kuuluvine tarpeineen ja yksi hänellekin välttämätön vene.

Joka ostjakki osaa kalastaa, melkein jokainen myöskin metsästää tai viritellä pyydyksiä, mutta ei jokainen olla poronpaimenena. Kellä on poroja, häntä ostjakkien kesken pidetään vauraana eläjänä, ja jos poroja on paljo jollakulla, sanotaan häntä rikkaaksi; yksinomaan kalastuksella elämistä pidetään köyhyyden merkkinä. Hevosia ja sarvikarjaa näkyy kyllä vähä joissakuissa ostjakkikylissä, mutta ainoastaan keskijoen varsilla; lampaita ja ehkä kissaakin pidetään siellä myöskin silloin tällöin. Vaan ostjakkien varsinaisina kotieläiminä ovat poro ja koira. Ilman niitä, varsinkaan ilman poroa, ei toimeentuleva mies luule voivansa elääkään, ja ne todella tekevätkin hänelle mahdolliseksi sen, joka hänestä on elämän iloa. Kuten beduiini, Sisä-Afrikan vaelteleva paimen, katsoo itseään arvokkaammaksi niitä heimolaisiansa, jotka maata viljelevät, ja kuten kirgiisi melkein halveksivasti katselee jokaista, kuin koettaa saada elatustansa maasta, samoin porolauman isäntä, jopa poropaimenkin käy käsiksi verkkoon ja koukkuihin ainoastaan silloin, kuin tahtoo saada kaloja omaksi tarpeekseen; jota vastoin kalastaja laskee verkkoja ja rysiä, paitsi itseään, myöskin muita varten tai tekee sitä toisen palvelijana. Porojen luvun mukaan arvostelee ostjakki miehen omaisuutta, poroja hän katsoo rikkaudekseen, onnekseen. Sen tähden hän silloin, kuin rutto hävittää hänen porolaumansa, kadottaa, paitsi rikkauttansa ja onneaan, myöskin muuta ja paljon enemmän: kadottaa arvonsa, itsetuntonsa ja luottamuksensa, jopa uskonsa, tapansa, tottumuksensa ja itsensäkin. "Niin kauan, kuin rutto ei vielä hävitellyt laumojamme," sanoi seurakunnan vanhin Mamru, se ymmärtäväinen ostjakki; johon olimme tutustuneet, "elimme iloisesti ja olimme rikkaat; siitä asti, kuin poroja yhtä päätä kadotamme, tulemme vähitellen köyhiksi kalastajiksi. Me emme, voi ilman poroa pysyä pystyssä, emme elää ilman niitä!" Ostjakki parat! niissä sanoissa on heidän kohtalonsa lausuttuna. Jo nykyään ovat porot, joita ennen oli satoja tuhansia, vähenneet viideksikymmeneksi tuhanneksi, ja yhä vielä rutto melkein joka vuosi raivoaa näissä sarvikkaissa laumoissa. Mitä siitä seuraa? Venäläiset papit saavat enemmän kristittyjä, venäläiset kalastajat enemmän renkejä, mutta ostjakkeja tuota pikaa ei enää ole muuta kuin nimeltä.

Pohjois-Aasian poro on vallan toisenlainen kuin Lapin poro, suurempi ja muhkeampi, oikea kotieläin sanan paraimmassa merkityksessä. Me kaikki luulimme tuntevamme sen, sillä olimmehan sitä Lapinmaassa katselleet hyvin tarkkaan, oikein luonnontutkijan silmillä; mutta Siperiassa meidän täytyi tunnustaa, että sittekin olimme saaneet vain hyvin vaillinaisen kuvan tästä kaikkein kummallisimmasta kotieläimestä. Tuolla Lapissa olimme oppineet tuntemaan niskoittelevan, ilmeisen vastahakoisesti pikku miehen ikeen alle taipuvan ja lakkaamatta vapautensa jälleen saamista mietiskelevän peuralajin; täällä Siperiassa tapasimme kuuliaisen ja nöyrän, ihmisen seurassa pysyvän ja häneen luottavan eläimen. Vaan ostjakki osaakin oivallisesti pidellä sitä. Tosin hän ei kohtele sitä niin hellästi, kuin hän hyväilee koiraansa, muuta yleensä ei myöskään tylysti eikä muuten kuin poikkeuksen tavoin kovasti ja raa'asti, ja sitä tapahtuu ani harvoin. Vastoin lappalaisen tapaa hän ei huoli sitä lypsää, mutta sen sijaan pitää sitä paljon säännöllisemmin valjaissa; sillä poron täytyy häntä ja hänen perhettään, tshumia kaikkine sisustuksineen ja kaikkia muita tavaroita, joita vain käy viedä mukaan, kuljettaa paikasta paikkaan sekä kesällä että talvella, jota vastoin lappalainen ainoastaan talvella käyttää poroa vetoeläimenä. Tapetusta porosta käyttää ostjakki kuten lappalainenkin kaikki osat, paitsi suolia ja vatsaa. Liha kelpaa ravinnoksi, luut ja sarvet kaikenlaisiksi kaluiksi, jänteet langaksi vaatteiden ompelukseen, talja vaatteiksi ja muiksi pukimiksi; yksin kallotkin käytetään. Poroilla ostjakki ajaa, keveässä reessään istuen, niin kesällä kuin talvellakin paikasta paikkaan, morsiamen katsontaan, pitoihin, metsästelemään ja ystäviensä hautajaisiin; porolla hän vie kuollet viimeiseen lepopaikkaansa; poroja hän teurastaa ja syö vierastensa ja vainajainsa kunniaksi; poron taljoihin käärii hän vainajat ja itsensä. Lyhyesti sanoen: hän ei voi porotta tulla toimeen, ei elää.

Tuskin vähemmin tärkeä kuin sarvikas laumansa on ostjakille toinen kotieläimensä, koira. Koiraa pitää, hoitelee ja hyväilee joka ostjakki yleensä eikä ainoastaan vaelteleva paimen, kalastaja yhtä hyvin kuin metsästäjäkin, paikoillaan asuva yhtä hyvin kuin kuljeksiva mies. Ostjakkien koirat ovat kahta eri rotua, jotka kuitenkin vain suuruudeltaan eroavat toisistaan. Tokkohan meikäläiset koirain suosijat niitä katsoisivat kauneiksi, en minä uskalla sanoa: minun puolestani täytyy tunnustaa ostjakkien koira kauniiksi jo siitä syystä, että sillä vielä on kaikki villein koirien tuntomerkit muut, paitsi väri. Enimmin on se meidän suippokuonoisen koiramme kaltainen, mutta tavallisesti suurempi ja usein niin suuri, että se tuskin on pienempi sutta, ei ainakaan paljon; hoikempi se myöskin on ruumiin rakennukseltaan kuin suippokuonokoira. Pää on pitkähkö, kuono keskipituinen, kaula lyhyt, ruumis pitkä, jalat hoikat, häntä keskipituinen, vaskenkarvainen silmä viistorakoinen, lyhyt suippo korva pystyssä, karva erittäin tiheä ja pitkä, kahta eri lajia, villa- ja harjaskarvaa, väri monenlainen, paraastaan puhdas valkoinen tai valkoinen ja mustat, hyvin säännölliset kuvat molemmin puolin päätä, korvissa, seljässä ja sivuilla, välistä myöskin suden tai hiiren karvainen harmaa tai hallakka, mutta ei juovikas. Häntä, jonka pää on karvainen, mutta ei tuuhea, on aina joko riippumassa tai suorana pystyssä, vaan ei koskaan kiemurassa, ja se juuri melkoisesti enentää villikoiran näköisyyttä.

Lakkaamaton ihmisen seurassa olo hyvänä ystävänä on tehnyt ostjakkien koiran erittäin hyvänluontoiseksi eläimeksi. Se on valpas, mutta ei äkäinen; rohkea, vaan ei riitaa etsivä: uskollinen ja kiihkeä, mutta ei vieraita vihaava eikä kiukkuinen; epäluuloisesti, vaikka ei juuri vihaisesti, se juoksee vieraalle vastaan, vaan lähestyy häntä luottavasti heti, kuin kuulee hänen puhelevan isännän kanssa tai näkee hänen astuvan tshumiin. Ihan tottumaton hemmottelemiseen ollen hän kyllä mielellään oleskelee tshumissa isäntänsä tai emäntänsä kanssa, mutta, osoittamatta vähääkään tyytymättömyyttä, lähtee myöskin mihin tuuleen ja ilmaan hyvänsä, hyppää vitkastelematta joen kylmään veteen ja uipi suoraa päätä leveäinkin joen haarojen poikki taikka valittamatta juoksee tundralla ajettaessa reen alla, johon se on kiinni sidottu, käyköönpä matka soita, vaivaiskoivikkoja tai vesiä myöten. Ollen viisas ja kavala, kekseliäs ja neuvokas, taitava ja sukkela, osaa se tehdä elämänsä viehättäväksi ja selvitä kaikista sattumuksista. Tshumissa se itsekieltävästi makaa ruuan vieressä, joka sille on herkkua; isäntänsä majan ulkopuolella se on näpistelevä ja rohkea varas. Tundran vaivaiskoivikossa se tyytyväisesti juoksee reen alla, vaan sileillä soilla tai muuten hyvällä tiellä se asettuu, jalat hajallaan, reen jalaksille ajamaan; metsässä se seuraa isäntäänsä uskollisena ja hyödyllisenä apulaisena, mutta vieraalta se sieppaa tapetun saaliin ihan silmäin edestä ja syö sen kiireimmiten niin viattoman ja tyytyväisen näköisesti, että siihen veitikkaan on mahdoton suuttua. Poroja paimenessa se tietää kaikki poron ominaisuudet ja pahat tavat ja on myöskin nöyrä, mutta ei koskaan niin luotettava kuin lammaskoira, vaan päin vastoin omapäinen ja tekee palvelusta vitkastelematta ainoastaan silloin, kuin se siitä näyttää ehdottoman tarpeelliselta.

Ostjakkien koiraa käytetään leikkikumppanina, tshumin vartiana, laumojen kaitsijana ja vetoeläimenä; käytetäänpä sitä vielä kuolleenakin hyödykseen. Reen eteen valjastetaan sitä ainoastaan talvella, mutta käytetään silloin niin sopimattomia valjaita, että se, jos sitä vähäkään rasitetaan, jo muutamain vuosien päästä ijäkseen lapaantuu. Kuoltua riistetään siltä oivallinen turkki, ja moni ostjakki pitää nähtävästi ainoastaan sitä varten niin suurta koirajoukkoa, että milloin hyvänsä talvella saa tarpeekseen koirannahkaa.

Samaa tai samanlaatuista tarkoitusta varten lienevät ne pesistä otetut nisäkkäät ja linnut, varsinkin ketut, karhut, huuhkajat, korpit, kurjet, joutsenet y.m., joita nähdään sekä kalastaja- että paimen-ostjakin tshumissa tai sen edessä kahleissa. Niin kauan, kuin sellaiset eläimet ovat vielä nuoria, kohdellaan niitä ystävällisesti ja hoidellaan huolellisesti; vaan kuin ne tulevat täysikasvuisiksi ja karvaltaan tai höyheniltään kelvollisiksi, surmataan ne, syödään, mikä syötäväksi kelpaa, ja käytetään hyväkseen turkki ja höyhenet, myöden varsinkin nahat usein ihmetyttävän kalliista hinnoista.

Koira tyytyy täällä kuten kaikkialla ihmisen tahtoon, mutta ihmisen täytyy taipua poron elintarvetten mukaan. Ne tarpeet ne määräävät paimenostjakin kuljeksimaan, ei paimenen oma tahto eikä oikku, samoin kuin kalojen tulo ja lähtö melkoisesti vaikuttavat paikoillaan asuvien ostjakkien töihin ja toimiin. Poronpaimenten ja heidän laumojensa vaellukset tapahtuvat melkein samasta syystä ja samaan suuntaan kuin kirgiisein, eroten niistä paraastaan vain siten, että ostjakkien vaellukset eivät pysähdy talveksikaan, vaan siihen aikaan juuri enenevät, s.o. ovat muuttuvaisemmat ja vaihtelevammat. Lumen sulaessa siirtyy paimenostjakki hitaasti vuoristoa kohti, sääskivitsauksen alkaessa nousee ylemmäksi vuorille tai ainakin harjanteen seljälle, jotka nekään eivät ole ihan turvassa sääskiltä; vitsauksen lakatessa palaa hän vähitellen alavammalle tundralle viettämään talvea, jos mahdollista, kotijoen lähistössä. Sitä kiertokulkuaan tekee hän vuosi vuodelta, jos onnettomuus, tuo hirmuinen rutto, ei kohtaa häntä.

Jo ennen kuin lyhyt kesä tulee paimenostjakin hedelmättömään kotomaahan, jo ennen kevään ensimmäisiä puhalluksia, siihen aikaan, jolloin kova jääkansi vielä järkähtämättä peittää mahtavaa jokea, sen sivujokia ja kaikkia tundran lukemattomia järviä, poikivat porot; sen tähden täytyy silloin huolellisemmin kuin muuten etsiä sellainen paikka, jossa on soveliasta syötävää sekä vanhoille poroille että vasikoille. Sitä varten paimen ei siirry syvimpiin laksoihin vaan päin vastoin nousee harjanteille, joilta talvimyrskyt ovat laisseet lumen niin vähiin kuin mahdollista, ja pystyttää sinne tshuminsa soveliaimpaan paikkaan. Päivä-, viikkokausia viipyy hän siellä, kunnes paljas peuranjäkälä on kaikkialta ympäriltä syötynä eikä ole apua enää poron leveästä kaviostakaan, joka lapioimalla lunta paljastelee jäkäläpaikkoja. Sitte vasta paimen siirtyy johonkin lähipaikkaan, jossa on samoja etuja tarjona. Siitäkään hän ei lähde ennen pois, kuin taas tulee laitumen puute; sillä vielä on se aika, jota hän voi sanoa helpoksi ja hyväksi. Laumat kävelevät nyt laitumella tiheissä joukoissa; porojen kesken, joiden sarvet ovat puhkeamaisillaan tai juuri puhjenneet, vallitsee täydellinen rauha; emäporot pitävät tarkkaa vaaria vasikoista eivätkä päästä niitä näkyvistä; lauma ei pyri hajautumaan eikä poistu etäämmäksi tshumista, kuin kova paimenen huuto kaikuu, joka niitä auringon laskeutuessa kutsuu takaisin tshumin luo. Yöllä tosin hiiviskelee ympärillä ahnas susi, jonka talvi oli vuorilta karkoittanut alavalle tundralle, mutta rohkeat koirat vartioivat valppaasti ja pitävät tuota pelkuria rosvoa etäämpänä. Paimen sen tähden on yhtä vähän huolissaan suden kuin talvenkaan tähden, jota hän kuten kaikki pohjoisimmat kansat katsoo paraimmaksi vuodenajakseen. Päivät, jotka nyt vielä ovat hyvin lyhyet, pitenevät hyvää vauhtia ja yöt yhä lyhenevät sekä samalla hänen vartioimattoman karjansa vaarat vähenevät. Joki heittää pois talvipeitteensä, etelän aroilla lämminneiden jokivesien kanssa virtailee lauhkeata ilmaa läpi maan; kukkulaseljänne toisensa jälkeen tulee lumettomaksi; sekä niillä että laaksoissa, joissa nuoret silmikot nyt rehevästi paisuvat, on kaikenlaisiin säihin tottuneille eläimille runsaasti ravintoa; alava tundra on muuttunut paimenen mielestä oikeaksi paratiisiksi. Kuitenkin hänen ja hänen laumansa suloinen elämä kestää vain vähän aikaa. Yhä ylenevä, yhä kauemmin ja lämpimämmin paistava aurinko sulattaa tasaisistakin laaksoista lumen, laajoilta järviltä jään, jopa routaisen maan pinnankin ja herättää kevään ensimmäisten viattomain esikoisten sekaan miljaardeja tuskauttavia sääskejä sekä itsepäisesti tunkeutuvia paarmoja, joiden toukat porot vasta muutama viikko sitte päristelivät pois sieramistaan. Nyt alkaa vaelteleminen todella, nyt paimen rientää vuoristoa kohti, tosin ei pitkää matkaa yhtenä päivänä. Heti, kuin yökaste aamusella kuivaa sammalista, jäkälöistä, ruohoista ja vaivaispensasten nuorista lehdistä, purkavat naiset tshumin, jonka vasta eilen pystyttivät, ja asettelevat tavarat eilen samoin tyhjennettyihin rekiin. Sill'aikaa ajaa paimen keveässä reessään, neljä voimakasta poroa edessä, laumansa luo, joka on hajallaan syömässä tai kylläisenä makaa ryhmissä, kokoo eläimet leiripaikan luo, jossa hänen perhekuntansa jo on valmiina ottamaan vastaan. Hienoa nuoraa, jonka yli porot ainoastaan harvoin uskaltavat hypätä, käsissään pitäen asettuvat vastaanottajat piiriin lauman ympäri; paimen menee, heittonuora oikeassa kädessä, keskelle laumaa, heittää melkein erehtymättä silmukan valitsemillensa poroille kaulaan tai sarviin, ottaa ne kiinni, valjastaa ne, käskee päästämään kaikki muut irti, nousee taas rekeensä ja lähtee ajamaan vuoristoon päin. Kaikki muut reet seuraavat, kukin jonkun perheesen kuuluvan ohjaamana, pitkässä rivissä jäljestä. Koko vapaa lauma lähtee mylvien, narisevin askelin, liikkeelle, koirat yhä haukkuen juoksentelevat ympärillä ja koettavat pitää koossa muutamia kuljeksimaan taipuvaisia poroja, mutta eivät kuitenkaan voi estää joitakuita poikkeamasta syrjään eikä jäämästä jäljelle. Yhä laajemmaksi leviää lauma, sievästi koristaa se kaikkia lähimäkiä, erittäin mieluisiin syöntipaikkoihin pysähtyy ryhmiä sinne tänne; emäporot täyttävät vasikkain vaatimuksesta äidin velvollisuuksiansa ja ehkä laskeutuvat levähtämäänkin vasikan viereen, joka on kylläisenä nukahtanut. Viimein paimenen tarkka silmä huomaa tuon vitkastelemisen, hän poikkeaa tieltä syrjään, ajaa suuren kierroksen lauman ympäri, ja hänen äänensä mahtikäsky sekä koirat, jotka nyt katsovat apunsa olevan tarpeen, pakottavat jälkimmäiset juoksemaan täyttä vauhtia edeltä jo menneiden jäljestä. Taas kuuluu kovempaa mylvintää, taas koirat kovemmin haukahtelevat ja edelleen kulkee tiheä lauma; oikea sarvimetsä siinä liikkuu, ja ulkomaisen katsojan sydämmessä tuntuu outoa metsästysintoa.

Aurinko alkaa aleta, ajoporot ähkivät ja huohottavat, kieli pitkällä riippuvana: on aika suoda niille lepoa. Vähän matkan päässä lähellä järveä, joita on lukemattomia, kohoaa tasainen kukkulamäki. Sinne kääntyy paimen ja pysäyttää sen päälle sarvikkaat veturinsa. Reki toisensa perästä saapuu sinne ja samoin jälestä tuleva laumakin, joka kuitenkin heti hajautuu laitumelle, ja riisutut ajoporot rientävät jäljestä.

Naiset valitsevat sopivan paikan tshumille, asettavat seipäät piiriin ja sovittelevat tuohiverhon paikoilleen; mutta paimenisäntä kävelee, heittonuora valmiina kädessä, valitsee tottuneen silmällä nuoren, lihavan poron ja heittää sille silmukan yli sarvien kaulaan. Turhaan koettaa poro irtautua, paimen lähestyy nuoraa myöten, ja vastustamatta se sitte seuraa häntä tällä välin valmistuneen tshumin luo. Kirvesterän isku niskaan kaataa poron maahan, puukon pistos sydämmeen päättää sen elämän. Kahden minuutin kuluttua on eläin jo nyljetty, avattu ja sisukset siitä taitavasti pois otettu; minuutin vielä kuluttua ovat kaikki perheen jäsenet eläimen ympärillä koossa kastamassa maksaviipaleita vereen, jota on kokoutunut rintakomeroon. Kyykkysillään vielä lämpimän poron ympärillä leikkelee jokainen kylkiluita tai paloja seljästä ja reisistä. Syöjäin huulet punertavat, kuin olisivat huonosti maalatut; joku veripisara tipahtelee alas leualle ja ryntäille, kädet värjäytyvät ja verisinä tahraavat myöskin nenän ja posket niin, että viimein outo katsoja näkee vain kammottavia verisiä kasvoja. Äitinsä sylistä ryömii rintalapsikin vahvemmalle atrialle, tahraa kasvonsa ja kätensä niellessään maksaviipaletta tai mitä muuta sattuu saamaan ja riemuisesti huudahtaa, kuin huolta pitävä äiti vielä katkasee jonkin ydinluun ja antaa sen hänelle imettäväksi. Koirat istuvat piirissä atrioitsijain takana, sieppaellen luita, joita syöjät niille heittelevät. Kylläisenä nousee toinen toisensa perästä pois poron luota, pyyhkii sammalilla veren käsistään ja veitsestään ja menee tshumiin suloisesti levähtämään. Emäntä panee pataan vettä, sulloo teurastetusta, puoleksi syödystä eläimestä siihen niin paljon lihaa, kuin mahtuu, ja tekee alle tulen kiehuttamaan illallista.