Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 27
Tällä välin paimen on riisunut ylävaatteensa ja tutkistellut sitä pikimmältään, ei kuitenkaan koskaan turhaan, ja itse siirtynyt niin lähelle tulta, että se koko voimallaan lämmittää hänen paljasta vartaloansa. Hän tuntee elämän suloutta ja miettii uutta nautintoa. Eräs veitikka, joka hänen seurassaan matkustaa vuoristoon, saksalainen syntyänsä, ehkäpä joku sen tutkijamatkueen jäsen, jonka Bremen lähetti Länsi-Siperiaan, on hänelle lahjoittanut sekä tupakkaa, tosin vain kauhistavaa nurkantakaista, vaan hyvin voimakasta siltä, ja suuren levyn paperia, kokonaisen kölniläisen sanomalehden; siitä repäsee paimen varovasti nelikulmaisen palan, tekee siitä pienen, suipon tötterön, taittaa sen keskeltä, täyttää suupuolen tupakalla, ja piippu on valmis; se palaakin oivallisesti ja hajuaa niin hyvältä, että hänen puolisonsa levittelee sieramiaan, ikävöiden samaa nautintoa. Kohta hänen toivonsa tuleekin täytetyksi, ja sitte piippu kiertää kädestä käteen, virvoittaen kaikkia perheen jäseniä.
Pata jo porisee, iltaruoka valmistuu ja kaikki käyvät maukkaalle atrialle. Sitte paimen astuu ulos tshumin ovesta, huutaa tänään viime kerran kauas kaikuvasti kokoon levottoman laumansa ja palaa tyytyväisenä tshumiin. Siellä on emäntä sill'aikaa levittänyt sääskikatoksen ja pistelee sen laitoja peitteen alle. Sen työn päättymistä odotellen mies ottaa jonkun koiran ja hyväilee sitä kuin pikku lasta, ja koira puolestaan näyttää huomaavan, että sille on tapahtunut suuri kunnia. Sitte mies puolialastomana ryömii sääskikatoksen alle, viisitoista-vuotinen poika seuraa esimerkkiä, hänen pieni, noin kolmetoista-vuotinen vaimonsa tekee samoin, emäntä toimittaa vielä pienen, kätkyessä makaavan rintalapsen turvaan, panee vielä kerran törkyä tshumin ovella savuavaan sääskituleen, sulkee oven ja menee muiden perheenjäsenten seuraan. Muutaman minuutin päästä kova kuorsaaminen ilmoittaa, että kaikki ovat suloisen unen helmoissa, jonka hyvä omatunto tuottaa.
Seuraavana aamuna alkaa sama päivätyö, ja sitä kestää, kunnes vuoriston kukkuloilla voidaan viipyä kauemmin samassa paikassa. Ylhäällä hyvin aikaisin tuleva lumi pakottaa jo elokuussa palaamaan alas, ja vaellus tapahtuu nyt samalla tavalla, vaikka paljon hitaammin.
Jään lähdettyä alkaa myöskin kalastajain työaika joilla. Paljo ostjakkeja kalastelee venäläisten palkkalaisina tai ainakin yhdessä heidän kanssaan; toiset ainoastaan myövät osan saaliistaan venäläisille ja kalastavat omaksi edukseen. Heti jään lähdettyä asettavat kalastajaostjakit tshuminsa venäläisten kalastusmajain sivulle tai asettuvat omiin kesäasuntoihinsa, jotka ovat perin yksinkertaisia puutöllejä joen ratinassa. Missä sivujoki laskee pääjokeen, suljetaan sen suu tai muuten joku joen haarakkeen suu aidalla, johon jätetään vain yksi aukko: veden ollessa matalampana pidetään rysiä ja koukkuja; muuten kalastetaan ainoastaan nuotalla ja verkolla.
Vilkas toimeliaisuus vallitsee kaikissa kalastuspaikoissa, jos on hyvä saalis. Aitauksen aukon päällä horjuvilla telineillä istuskelee nuoria miehiä tai pikemmin poikia, katsellen kulkeeko kaloja heidän verkkopussiinsa, joka sulkee tuota aukkoa; sitä he nostavat tuon tuostakin ja kaatavat saaliin pieniin veneihinsä. Miehet vetävät särkillä nuottaa tai laskevat matalampiin paikkoihin verkkoja. Iltapäivällä tai illan suussa palaavat kalastajat kotiin ja jakavat saaliin ruokakunnittain. Seuraavana aamuna alkaa naisten työ. Yksitellen tai ryhmissä ovat he kyykkysillään suurten kalakasain ympärillä, jokaisella lauta ja terävä veitsi aseina. He suomustavat, puhdistavat, paloittelevat kaloja ja pistelevät hienoihin keppeihin sekä sovittelevat telineille kuivamaan. Taitavat ja varmat puukon sivallukset avaavat kalan vatsakomeron ja erottavat lihan ruotarangosta, sormet päästelevät maksan ja muut sisälmykset irti päästä ja arvokkaammista kalan sisuskappaleista. Maksa toisensa perästä solahtaa alas huulilta, sillä naiset eivät ole vielä mitään syöneet eivätkä siis malta olla nauttimatta herkkupaloja. Jos vatsa ei siihen vielä tyydy, suomustetaan ja puhdistetaan joku kala, leikellään pitkiksi viipaleiksi, kastetaan sellaisen päätä kaloista tiukkuneesen vereen, pistetään suuhun, sivalletaan veitsellä alhaalta päin ihan nenän kärjen editse sopiviksi paloiksi suuhun. Työskenteleväin äitiensä luo saapuvat lapset saavat kokonsa mukaan maksoja tai lihaviipaleita; nelivuotiset käyttävät veistä viipaleita suuhunsa paloitellessaan yhtä taitavasti kuin aikaihmisetkin, jotka aina juuri sillä tavalla, myöskin poron lihaviipaleita sivaltelevat sopiviksi paloiksi suuhunsa. Kohta kiiltävät äitien ja lasten kasvot kalan verestä ja maksarasvasta ja kädet suomuksista. Kuin kaikki kalat on suomustettu, puhdistettu, paloiteltu ja ripustettu kuivamaan, saavat osansa myös koirat, jotka himokkaina ovat istuneet naisten vieressä, mutta tunkeutumatta ja hätäilemättä; niille näet jäävät suomukset ja sisälmykset, jotka työnnetään läjään rikkakasalle, ja ahnaasti hämmentelevät mustat kuonot niitä tunkioita.
Aamutyö on ohitse, lyhyt levähdys tarpeen. Äidit ottavat lapsensa syliin, antavat rintalapsille ruokaa ja ryhtyvät sitte sekä lapsille että heille itselleenkin välttämättömän tarpeelliseen työhön: eläväin etsintään. Lapsi toisensa jälkeen panee päänsä äidin syliin ja viimein hän itse vanhimman tyttärensä tai jonkun vastapalvelusta toivovan ystävän syliin, ja tuottelias on se metsästys. Että saatua riistaa tosin ei syödä, mutta kuitenkin puremalla tapetaan, ei ole uutta luonnontutkijalle, joka on tarkastellut apinoita.
Aurinko alenee; uutta runsasta saalista tuovat miehet, nuorukaiset ja pojat. Raakaa kalaa ovat he syöneet tarpeekseen; nyt heidän mielensä tekee lämmintä ruokaa. Suuri höyryävä kalapata, jossa on kiehunut lohen läheisiä sukulaisia, maukkaita siikoja, tuodaan heille eteen; kalan rasvassa lioitettua leipää syödään pohjaruuaksi; päälle juodaan teetä, jota on tehty huonosta kakkuteestä siten, että pala sellaista on pantu kylmään veteen ja siinä lämmitetty ja keitetty kauan aikaa. Syötyä ja juotua kylliksi tarvitsee henkikin ravintoa. Sen tähden on hyvin tervetullut jokainen taiteilija, joka nyt tuo omatekoisen kanteleen ja rupeaa soittamaan joko ikivanhaa, omituista kansanlaulua tai tanssisäveltä, jonka mukaan naiset ojentautuvat suoriksi ja taas laskeutuvat ja käsiään vuorotellen ojentavat ja jälleen koukistavat lanteille. Kunnes sääskikatos on tehty, kestää tällaista iloa; sitte katoavat täälläkin sekä nuoret että vanhat sen alle.
Kesä on kulunut, lyhyttä syksyä seuraa talvi. Lintujen lähtiessä alkaa uusi toimeliaisuus, talven tullessa ostjakin uusi, täydellinen, oikea elämä. Lähteville kesävieraille laitellaan kavala verkko; rannan tiheään pajukkoon tehdään aukkoja sellaiseen paikkaan, josta linnut tiettävästi kulkevat, ja pingotetaan suuri, helposti liikuteltava verkko kahden suurenlaisen veden välille. Siihen lentää sorsia, hanhia, joutsenia ja kurkia, kaikki tervetullutta saalista höyheniensä ja vielä enemmän lihansa tähden, kun kaikki linnut ovat haluttua ruokaa kaikille jokilaakson asujamille eikä ainoastaan ostjakeille. Samaan aikaan lähtee vaelteleva paimenkin metsään ja virittelee tundralle loukkuja ketulle ja naalille sekä metsässä yksissä neuvoin siellä asuvien kansalaistensa kanssa loukkuja, kaarivireitä ja itsestään laukeavia jousia susien ja kettujen, soopelien ja kärppien, ahmojen ja oravien varalle. Jos on lunta satanut, sitoo tottuneempi metsästäjä jalkoihinsa lumianturat, panee lumilasit silmilleen ja lähtee nopeain koirain kanssa metsään tai tundralle etsimään karhun pesiä, ilveksen jälkiä, hirveä ja peuraa, joita nyt soveltuu ajaa takaa, koska lumi kyllä kantaa miestä, vaan ei eläimiä. Hän ei ole koskaan valehdellut, ei karhun hampaan kautta väärin vannonut eikä tehnyt vääryyttä, ja sen tähden on karhu häntä vastaan voimaton, hirvi ja peura kykenemättömät pääsemään häneltä pakoon. Tappamansa karhun hän riemuiten tuopi kylään, tshumiin; naapurit ja ystävät seisovat iloiten ympärillä, kunnes yleinen ilo tarttuu häneenkin ja hän hiipii salaa pois, pukeutuu karhuksi ja alkaa karhun tanssin, kummallisia liikkeitä, jotka muka kuvaavat karhun liikkeitä kaikissa sen elämän oloissa.
Runsas varasto nahkoja karttuu kohta kalastajan majaan, vielä runsaampi paimenen tshumiin, hän kun on säästänyt myöskin kaikki vuoden pitkään teurastamainsa porojen nahat. Niistä on nyt päästävä eroon. Läheltä ja kaukaa varustaudutaan markkinoille, jotka joka vuosi tammikuun loppupuolella pidetään Obdorskissa, Ala-Obin viimeisessä venäläiskylässä ja tärkeimmässä kauppapaikassa ja joille kokoutuu sekä koti- että ulkomaalaisia. Siellä venäläiset virkamiehet kantavat veroa ostjakeilta ja samojeedeilta, ratkasevat riitoja ja pitävät jonkinlaisia keräjiä; siellä venäläiset kauppiaat ahdistelevat ostajia ja myyjiä, petturit yhdessä syrjääniveitikoiden kanssa tyhjentelevät kevytmielisiä juopporenttuja ja papit puhuttelevat käännettäviä pakanoita; siellä ostjakit ja samojeedit tekevät kaikenlaisia välipuheita, pitävät häitä, sovittavat vihamiehiä, hankkivat ystäviä, tekevät sopimuksia venäläisten kanssa, maksavat velkoja ja ottavat uutta. Pitkissä riveissä tulee joka taholta porovaljakoita, ja markkinapaikan ympärille kasvaa tshum toisensa viereen, ja jokaisen ympärillä on vahvoissa kuormissa vuoden myötävä saalis. Joka aamu astuskelee tshumin isäntä lempivaimonsa kanssa, joka nyt on täysissä koruissaan, puodista puotiin, myöskennellen nahkojaan ja ostellen tavaroita. Tehdään kauppaa, tingitään ja koetetaan pettää, ja vielä tänäänkin näyttää Merkurius voimaansa sekä kauppiasten että varasten Jumalana. Viina, jonka anniskelun ja myönnin hallitus kyllä on ankarasti kieltänyt, mutta jota kuitenkin on saatavana, eikä ainoastaan joka kauppiaalta, vaan joka talosta koko Obdorskista, huumaa mieltä, riistää järjen sekä ostjakeilta että samojeedeilta ja tekee heidät vielä köyhemmiksi kuin tuhoava karjan rutto. Viina herättää muuten kiihkottomassa, hyväluontoisessa ja viattomassa ostjakissa eloon kaikki intohimot ja muuttaa rauhallisen, kaikkia kohtaan ystävällisen, rehellisen miehen raivoavaksi, järjettömäksi eläimeksi. Viinaa himoitsee mies, viinaa myöskin vaimo; viinaa kaataa isä himokkaalle pojalle, äiti tytölle suuhun, jos he yrittävät vastustamaan tuota turmiollista myrkkyä. Viinan tähden tuhlaa ostjakki vaivalla kootut aarteensa, koko omaisuutensa, viinan tähden palkkautuu hän orjaksi tai ainakin rengiksi, viinasta myöpi hän sielunsa, luopuu uskostaan ja isistään. Viina on välttämättömänä ehtona joka kauppaa päätettäessä, jopa oikeauskoiseen kirkkoon käännettäessäkin. Viinan avulla saa epärehellinen kauppias viimein kaikki ostjakin nahat, ja niistä päästyään palaa Obdorskiin tullessaan paljon hyvää toivonut ostjakki, kukkaro tyhjänä ja pää raskaana, petettynä, paljaaksi riistettynä tshumiinsa. Hän katuu hulluuttansa, heikkouttansa, tekee paraita päätöksiä, rauhoittuu sitte ja muistelee vain, miten oivallisesti hän on iloinnut omain kansalaistensa kanssa. Heidän kanssansa hän oli ensin juonut, sitte olivat miehet ja naiset toisiaan suudelleet, sitte miehet pieksäneet vaimojansa, sitte koetelleet voimiansa, jopa teräviä veitsiäkin välkytelleet ja uhanneet toisillensa kuolemaa; mutta verta ei ollut vuotanut, oli jälleen sovittu, nostettu lyönnistä ja viinasta tainnottomat naiset ylös maasta ja toisten avuliasten naisten avulla puhdistettu heidät; sovinnoisiksi oli tehty tärkeitä välipuheita, valittu tyttärelle sulho, pojalle pikku morsian; olipa joku leskikin uudestaan naitettu ja niissä pidoissa vielä kerran juotu; lyhyesti sanoen: olipa oikein hauskasti iloittu. Että hallituksen virkamiehet viimein olivat pistäneet kaikki järjettömiksi päihtyneet lukon taakse, että kaikki, kaikki rahat olivat olleet ja menneet, se kyllä oli ikävä, oikein ikävä asia; mutta olipa sentään vankila viimein auennut, rahan hukka unhottunut; ainoastaan kultaiset muistot, joita kävi koko vuoden hautoa, ja kaikin puolin kunniakas kihlaus olivat jääneet noiden oikeain juhlapäivien pysyväiseksi voitoksi, ja olihan iloa siitäkin.
Sulho ja morsian olivat samoin olleet markkinoilla ja juoneet niin vahvasti, kuin jaksoivat, ja siinä tutustuneet toisiinsa, ja sulho oli sopinut vanhempiensa kanssa valitsemaan nuoren tytön puolisoksensa tai oikeastaan saamaan hänet. Sillä vanhempien määräys rakentelee ostjakeilla avioliittoja eikä nuorten tahto. Sulhon toivosta ja tahdosta ehkä pidetään jonkin verta lukua ja sallitaan pojan myöskin katsella jotakin kansansa tytärtä, mutta lähetetään kosija ainoastaan siinä tapauksessa tytön isän puheille, jos omat olot soveltuvat yhteen tulevan sukulaisen kanssa. Tytöltä ei kysytä mitään, ehkäpä siitä syystä, että hän kihlausaikana on vielä liian nuori, voidakseen ymmärtävästi päättää tulevaisuuttansa. Eihän hänen tuleva puolisonsakaan ole vielä täyttänyt viidettätoista vuottansa silloin, kuin kosii kaksitoista-vuotista tyttöä. Monipuolinen markkina-ilo oli nyt melkoisesti jouduttanut neuvottelujen juoksua. Kosija oli ilman muita mutkia saanut, suostumuksen ja sitte oli viina, tuo muuten pahuutta tuottava myrkky, nopeasti päättänyt muuten pitkälliset hieromiset. Oli sovittu, että nuoren sulhon Sandorin tuli maksaa morsian lapsesta Mallasta lunnaiksi kuusikymmentä poroa, kaksikymmentä naalin ja kymmenen ketun nahkaa, kappale kirjavaa kangasta ja joukko pikku tavaraa, sormuksia, nappeja, lasihelmiä, huiveja ja muuta sellaista. Se oli vähä, paljon vähempi, kuin tuskin yhtään varakkaampi seurakunnan vanhin Mamru oli puolisostaan maksanut; sillä häneltä oli lunnaiksi mennyt sataviisikymmentä poroa, kuusikymmentä naalin ja kaksikymmentä ketun nahkaa, suuri kappale kangasta, monta huivia ja paljo pientä tavaraa. Mutta silloin olivatkin paremmat ajat ja Mamru voikin suorittaa nuo enemmän kuin tuhannen hopearuplan arvoiset lunnaat vaimostansa, joka oli yhtä muhkea kuin rikkaasta, arvokkaasta perheestäkin.
Lunnaat ovat maksetut, nuorten kihlaus tapahtuu. Morsiamen isän tshumiin kokoutuu perheen sukulaisia tuomaan morsiamelle lahjoja ja saamaan lahjoja kaikkein nähtäväksi asetelluista sulhon tavaroista. Puetaan morsian juhlavaatteihin ja varustaudutaan lähtemään sulhon tai sulhon isän tshumille. Sitä ennen on uljaasti syöty äsken teurastettujen porojen lihaa tavan mukaan. Tänään keitettiin ainoastaan muutamia jään alta pyydettyjä kaloja; poron liha syötiin raa'altansa, ja, kuin yksi teuras alkoi kylmetä, tapettiin toinen. Morsian itkee, kuten lähteväin morsianten sopii, eikä tahdo luopua tshumista, jossa on kasvanut; taipuu vasta sitte, kuin kaikki häntä lohdutellen kehoittelevat. Rukoillaan kotijumalalta Ortin siunausta, taivahisen, jonka merkki Sornidud, jumalan tuli eli meidän silmissämme vain säkenöivät revontulet viime yönä veripunaisina näyttäytyivät taivaalla. Eroavaa tytärtä seuraa äiti, auttamaan häntä ja pysymään hänen luonansa hääyön. Äiti ja tytär käyvät rekeen, kaikki häihin kutsutut sukulaiset kukin omaansa ja juhlallisesti kulkee saattojoukko kellojen helinässä, joita tänään on kaikkein porojen juhlavaljaissa.
Isänsä tshumissa odottelee sulho morsianta, joka tänään, kuten tavallista, kainosti peittää huivilla kasvojaan tulevan puolisonsa apelta ja langoilta. Uusi juhla alkaa ja vasta myöhään yöllä hajautuvat vieraat, joihin täällä on yhtynyt sulhonkin sukulaiset. Seuraavana päivänä vie äiti nuoren vaimon takaisin isänsä tshumiin. Vaan jo päivän päästä saapuvat sinne kaikki sulhon sukulaiset vaatimaan morsianta pois. Vielä kerran kaikuu riemu majassa, sitte eroaa morsian siitä ainiaaksi ja asuu täst'edes puolisonsa kanssa kahden kesken tai yhdessä hänen ja hänen vanhempainsa ja sisarustensa taikka myöhemmin myöskin yhdessä miehensä toisen vaimon kanssa uudessa kodissa, johon hänet tällä toisellakin kerralla juhlasaatossa viedään.
Köyhäin ostjakkien pojat maksavat lunnaiksi enintään kymmenen poroa, kalastajain pojat eivät edes sitäkään, vaan ainoastaan välttämättömimmät tshumin tarpeet, asuvatpa usein monin perhein samassa tshumissa; juhla- ja ilopäiväksi tulevat sentään heidänkin häänsä ja niissä syödään niin paljo, kuin vähäiset varat suinkin kannattavat.
Köyhät ostjakit elävät yksivaimoisuudessa, mutta rikkaat katsovat varallisuuden etuoikeudeksi ottaa kaksi tai useampia vaimoja. Silloinkin sentään ensimmäinen pitää etuoikeuksia toisia kohtaan, jotka paremmin ovat hänen palvelijoitansa kuin vertaisiaan. Jos ensimmäisillä vaimoilla ei ole lapsia, silloin voi käydä toisin, sillä lapsettomuus on häpeä miehelle ja lapseton vaimo on tshumissakin surkuteltava, onneton olento.
Vanhemmat ovat ylpeät lapsistaan ja kohtelevat heitä hellästi. Onnea näkyy nuoren äidin katseesta ja liikkeistä, kuin hän ottaa esikoisensa syliinsä tai laskee hänet tuohikätkyeen pajun lehville ja puusta kaavituille lastuille; huolellisesti hän sitoo peitteen kiinni kätkyen laitoihin ja varovasti peittää pienen vuoteen pääpuolen sääskiverholla, mutta puhtauteen katsoen olisi hänellä paljo oppimista. Niin kauan, kuin lapsi on ihan pieni, äiti tosin puhdistaa ja pesee sitä, milloin luulee välttämättömän tarpeelliseksi; vaan sen vähän kasvettua pesee hän siltä kerran päivässä ainoastaan kasvot ja kädet, käyttäen pajun kaavinlastuja pesutukkona ja toista kourallista pyyhkeenä, pitämättä muuten ollenkaan lukua, miten hyvänsä se pikku olento ryvettää itseänsä kaikkialla. Vasta sitte, kuin nuori ostjakki kykenee itse pitämään itsestään huolta, päättyy se epäkohta; vaan tuskin kukaan katsoo sittekään tarpeelliseksi peseytyä edes jokaisen verisen atriankaan jälkeen. Lapset puolestaan ovat yhtä hellät ja uskolliset vanhemmilleen kuin vanhemmat heille sekä erittäin tottelevaiset ja kuuliaiset kasvattajainsa tahdolle. Kunnioitus vanhempia kohtaan on ostjakkien ensimmäinen ja tärkein käsky, kunnioitus Jumalaa kohtaan toinen. Kuin me neuvoimme mainittua seurakunnan vanhinta Mamrua opetuttamaan lapsilleen Venäjän kieltä ja kirjoitusta, hän vastasi käsittävänsä kyllä, että se olisi hyödyllistä, vaan pelkäävänsä että lapset lakkaisivat kunnioittamasta isää ja äitiä ja siten rikkoisivat uskonnon tärkeintä käskyä; siitä syystä hän ei voinut ruveta noudattamaan meidän neuvoamme. Siitä syystä ostjakki, joka vielä pysyy isiensä uskossa, ei opi enempää kuin tekemään paperille merkkinsä, joitakin harakan varpaita, jotka kyllä käyvät täydestä hänelle ja muille, ja leikkaamaan saman merkkinsä puuhun tai porojen nahkaan. Ja kuitenkin hän erittäin ymmärtäväisen ja taitavan ihmisen tavalla oppii helposti ja sukkelaan, mitä hänelle opetetaan, niin että hän jo nuoressa naintaijässä tietää kaikki, kuin kuuluu talouden perustamiseen ja yllä pitämiseen. Ainoastaan uskon asioissa näyttää hän mielellään heittävän omat arvelemiset; juuri sen tähden kaikki, paitsi jotkut harvat, osoittavat ansaitsematonta kunnioitusta shamaanille, joka on tietävinään uskonnosta enemmän kuin muut.
Me puolestamme emme voi olla sanomatta petturiksi sellaista shamaania, joka ostjakkien kuten muidenkin Siperian mongolialaisten kansakuntain keskuudessa ottaa itselleen papin oikeuksia. Se ainoa tuon kelpo veljeskunnan jäsen, jonka me tapasimme, kastettu samojeedi, kantoi kristinuskon merkkiä rinnallaan, olipa, kuten huhu kertoi, ollut jonakin oikeauskoisen kirkon virkamiehenäkin, mutta kuitenkin toimitti shamaanin virkaa pakana ostjakkien keskuudessa. Sellaisia tuntevilta olen sittemmin kuullut, että tämä petturi ei ollut mikään poikkeus; sillä kaikki shamaanit, jotka von Middendorf monivuotisilla Siperian matkoillaan oppi tuntemaan, olivat kristittyjä. Että se shamaani, jonka me tapasimme, luuli meitä hänen taitoonsa luottaviksi, olen jo maininnut matkakertomuksessani ja samoin, mitä hän meille ennusti, mutta jätin hänen kuvaamisensa täksi kerraksi, sillä tämän kehyksen sisään sellainenkin kuva kuuluu.
Ensin pyytäen viinaa alkajaisiksi, vaan sitte tyytyen luvattuun palkkioon meni tämä shamaani yksin tshumiin, sanoen kutsuvansa meitä, kuinhan ehti tehdä kaikki valmistukset. Niihin lienevät kuuluneet nekin kumeat rummunpärähdykset, joita hyvän hetken päästä kuulimme; muista valmistuksista emme saaneet mitään tietoa. Sanan saatuamme astuimme tshumiin.
Koko tuohimajan sisus on täynnä ihmisiä, jotka istuvat piirissä niin kiinni seinässä kuin mahdollista; lapsineen ja vaimoineen tulleiden ostjakkien ja samojeedein seassa on myöskin venäläisiä samoin vaimoineen ja lapsineen. Korkeammalle paikalle oven vasemmalle puolen on shamaani Vidli asettunut istumaan; hänen oikealla puolellaan maassa istuu kyykkysissään ostjakki, mestarin oppilas nykyään. Vidlillä on ruskea vaate yllä ja sen päällä likainen, alkuaan valkoinen, kullalla niukasti koristettu viitan tapainen, vasemmassa kädessä pieni, tamburiinin kaltainen rumpu siten, että se varjostaa hänen kasvojansa, oikeassa kädessä rumpupalikka; pää on paljas, pyöreäksi leikattu tukka äsken kammattu. Keskellä tshumia palaa tuli, silloin tällöin valaisten leimahtelemisellaan kirjavaa ihmisjoukkoa, jonka keskeen mekin käymme istumaan meitä varten jätettyihin paikkoihin. Kolmasti kajahtava pitkä, moniääniseltä laululta kuuluva huuto, aljettuna muutamilla rummun pärähdyksillä, tervehtii meitä astuessamme sisään ja merkitsee toimituksen alkua.
"Että näette, että minä olen totuuden mies," puhuu mestari, "kutsun minä nyt minulle uskottua taivahisen sanansaattajaa meidän keskeemme ilmoittamaan minulle, mitä jumalat ovat teidän tulevaisuudestanne päättäneet. Te itse sitte voitte huomata, olenko puhunut totta vai enkö."
Tämän alkulauseen jälkeen, joka meille selvitetään kahden kertaisella tulkitsemisella, paukuttelee tuo jumalain suosikki vasikan-, olin sanoa poronnahkaista rumpuansa palikalla tosin jonkinlaisessa tahdissa, vaan ei yhtä tiheään, ja samalla säestäen laululla, samojeedein tapaan puoleksi puhuen tai oikeammin mutisten, puoleksi laulaen, ja nuorukainen, jota saatamme sanoa lukkariksi, aina toistaa säkeet säännöllisesti. Mestari pitää rumpuansa niin, että hänen kasvonsa ovat varjossa, ummistaa silmänsä, että mikään ei häiritse hänen henkensä katsetta; lukkari sitä vastoin polttelee laulaessaan kuten ennenkin ja syljeksii vaihteeksi. Kolme pitkää, tarkkaa paukautusta päättää rummuttamisen ja laulun.
"Minä olen nyt," sanoo mestari arvokkaasti, "kutsunut taivahisen lähettilästä Jamaulia meidän keskeemme, mutta en voi sanoa, kauanko kuluu ennen, kuin hän saapuu, sillä saattaahan hän olla kaukanakin meistä."
Ja uudestaan hän rummuttaa, laulaa loitsuansa, päättää laulua ja rummutuksen kuten äsken.
"Kaksi keisaria näen minä edessäni; he lähettävät teille kirjoituksen", puhuu jumalain lähettiläs hänen suunsa kautta.
Jamaul on siis ollut niin ystävällinen, että on suosikkinsa pyynnön mukaan saapunut tshumiin. Nyt seuraavat jumalain sanoman eri säkeet, joiden edellä aina on rummutusta ja laulua, tässä järjestyksessä:
"Vielä kerran, tulevana kesänä, te kuljette samaa tietä kuin tänä vuonna."
"Silloin te käytte Uraalin harjalla, siellä, jossa Ussa, Bodarata ja Shtshutshja joet alkavat."
"Sillä matkalla teille jotakin tapahtuu, hyvääkö vaiko pahaa, en voi sanoa."
"Bodaratalla ei ole mitään saatavana, koska siellä ei ole puuta eikä laidunta; vaan siellä ylhäällä voidaan jotakin toimittaa."
"Esimiehellenne tulee teidän tehdä tili, hän tutkii sen ja on teihin tyytyväinen."
"Kolmelle heimonne vanhimmalle tulee teidän myöskin vastata töistänne; he samoin tarkastavat teidän kirjoituksianne ja sitte päättävät uudesta matkasta."
"Nyt matkanne täst'edes tapahtuu onnellisesti, ilman mitään pahoja sattumuksia; rakkahanne tapaatte kotona hyvin voivina."
"Jos nyt vielä Bodaratan seuduilla olevat venäläiset kertovat samaa kuin te, niin kaksi keisaria teitä palkitsee."
"Minä en näe yksiäkään kasvoja enää edessäni."
Toimitus on päättynyt; Uraalin vuorilla lepäilee viimeinen puoliyön hämärä. Kaikki poistuvat tshumista; venäläisten kasvoista näkyy samaa uskovaisuutta kuin ostjakkein ja samojeedein. Me pyydämme shamaania veneesemme, irroitamme häneltä ja hänen oppilaaltaan viinalla kielet ja teemme hänelle sitte kaikenlaisia ristikysymyksiä, vaikeitakin ja hyvin sotkevia. Hän vastaa kaikkiin, joutumatta mistään hämilleen, vitkastelematta ja vähääkään ajattelematta; hän vastaa niin vakuutettuna ja vakuuttavasti, selvään ja varmasti, lyhyesti ja arvokkaasti, että vielä varmemmin kuin ennen huomaamme, mikä viekas veitikka meillä on edessämme.
Hän kertoo meille, miten hänelle jo poikana oli tullut henki ja häntä niin kauan vaivannut, kunnes hän rupesi shamaanin oppilaaksi; miten hän oli yhä enemmän päässyt jumalain lähettilään Jamaulin ystäväksi, joka lähettiläs hänelle ilmestyy ystävällisenä miehenä, nopealla hevolla ratsastaen ja sauvaa kädessä pitäen; miten Jamaul rientää hänen avukseen ja tarpeen mukaan tuo taivahisen apuakin, milloin hänen, shamaanin, on taisteltava pahoja henkiä vastaan, usein monta päivää perätysten; miten jumalain lähettilään aina täytyy ilmoittaa hänelle taivahisen totinen, väärentämätön sanoma, koska muuten joka isku, kuin herättää rummusta ääntä, vaikuttaa lähettilääsen kuin tuskallisen kipeä lyönti; miten Jamaul tänäänkin oli ainoastaan hänelle näkyvänä istunut tshumissa hänen takanaan ja hänelle korvaan kuiskannut meille kerrotut sanat; miten hän, shamaani, taidollaan tai hänelle suodun armon kautta, jota hänen kääntymisensä kristinuskoon ei ollut heikontanut, osaa saada selville salatut asiat, löytää varastetut tavarat, tuntea taudit, tietää edeltä päin sairasten kuolemisen tai paranemisen, nähdä vainajain varjot ja karkoittaa niitä sekä tehdä paljon hyvää ja estää paljon pahaa, mutta tekee ainoastaan hyvää taivahisen pelosta; hän kertoo meille laveasti ja selvään ostjakkein ja samojeedein uskon, vaikka ei ihan oikein; hän vakuuttaa, että kaikki hänen kansalaisensa kuten ostjakitkin häntä etsivät kaikenlaisista syistä, kysyäkseen häneltä neuvoa ja saadakseen hänen kauttansa tietoa tulevista, asioista, eivätkä epäile häntä, vaan häneen luottavat ja uskovat.
Tämä viimeinen kohta ei ole tosi. Suuri kansanjoukko saattaa kyllä katsoa shamaania tietäjäksi, ehkäpä myöskin ihmisen ja jumaluuden välittäjäksi ja ehkä salaperäisen mahtavaksi olennoksi; mutta hänen sanojaan ja töitään moni uskoo yhtä vähän kuin muissa kansoissa monet ihmiset pappejansa. Näiden kansojen todellinen usko on paljon yksinkertaisempi ja lapsellisempi, kuin shamaani soisikaan. Täällä on ihan samoin kuin muualla: papit tai ne, jotka ovat olevinaan pappeja, selittelevät taivaassa olevan jumalia sekä neuvonantajia ja palvelijoita, mutta kansa ei tiedä mitään taivaan hovikunnasta.
Kansan uskon mukaan vallitsee taivaassa Ort, jonka nimi merkitsee "maailman loppua". Hän on mahtava henki, jolla ainoastaan kuolemaa kohtaan ei ole mitään valtaa; ihmistä kohtaan hän on hyvää suopa, kaiken hyvän, porojen, kalain ja turkiseläinten antaja, pahan estäjä, valheen kostaja, ankara ainoastaan silloin, kuin ei pidetä hänelle annettua lupausta. Hänelle pidetään juhlia, hänelle uhrataan ja häntä rukoillaan; häntä ajattelee rukoilija, joka seisoo jumalan kuvan edessä. Kuva, Longh nimeltä, voi olla puusta veistelty tai vaate tukku, kivi, nahka tai muu esine; voimaa sillä on ja se suojelee, mutta fetishi se ei ole. Jos kokoudutaan Longhin eteen ja asetetaan sellainen tshumin edustalle ja annetaan sille kala- tai poronliha-vati tai muita uhreja taikka pannaan arvokaluja sen eteen tai asetetaan se majaan, niin aina katsellaan taivaasen ja ajatellaan sekä uhratessaan että rukoillessaan jumaluutta. Pahoja henkiä asuu taivaassa kuten maan päälläkin, mutta Ort on mahtavampi kuin ne kaikki; ainoastaan kuolema on mahtavampi häntä. Ijankaikkista elämää kuoleman jälkeen ei ole eikä siis ylösnousemustakaan, mutta vainaja vaeltelee vielä varjona maan päällä, ja sillä varjolla on yhä vielä voimaa tehdä hyvää ja pahaa.
Kuin ostjakki kuolee, alkaa vainajan varjoelämä heti kuoleman jälkeen; sen tähden ryhdytään heti hänen hautaamiseensa. Jo ennen kuolemaa kokoutuvat kaikki kuolevan ystävät; heti kuoltua tehdään tshumiin, jossa ruumis on, tuli ja pidetään sitä voimassa, kunnes lähdetään haudalle. Shamaani kutsutaan kysymään vainajalta, mihin hän tahtoo tulla haudatuksi. Se tapahtuu siten, että mainitaan paikan nimi ja koetetaan nostaa ruumiin päätä. Jos vainaja suostuu, niin hän antaa päätänsä nostaa; jos ei suostu, niin siihen ei kolmenkaan miehen voimat riitä. Silloin täytyy kysellä uusia paikkoja, kunnes vainaja suostuu. Sitte lähetetään taitavia miehiä valmistamaan hautaa, johon työhön kuluu usein monta päivää.
Hautausmaat ovat aina tundralla korkeilla paikoilla, tavallisesti pitkänlaisten kunnasten harjanteilla. Haudat ovat taidokkaammin tai vähemmin taitavasti tehtyjä arkkuja, jotka asetetaan maan päälle. Jos ei ole lujia lautoja arkuksi, katkaistaan siksi vene ja sijoitetaan ruumis siihen. Ainoastaan hyvin köyhät ihmiset kaivavat maahan matalan kuopan ja hautaavat siihen.
Ruumista ei pestä, mutta puetaan juhlavaatteihin, tukka kammataan ja kasvot peitetään liinalla. Kaikki vainajan vaatteet jäävät köyhille. Vierasta ruumista ei kosketa käsin, mutta rakasta sukulaista suudellaankin kyynelsilmin jäykille kasvoille.
Reessä tai veneessä viedään kaikkein sukulaisten ja ystäväin saattamana ruumis hautauspaikkaan. Arkkuun tai hautaan levitetään porontalja vainajalle leposijaksi, pään vierustalle ja molemmille sivuille pannaan tupakkaa, piippu ja kaikenlaisia kaluja, joita vainaja eläessään käytti. Sitte ruumis kannetaan nuorilla arkkuun, lasketaan tilalleen, peitetään sen kasvot viime kerran, asetetaan tuohilevy arkun päälle, jonka laitoja rikkaat ehkä myöskin koristavat kalleilla nahoilla ja kankailla, pannaan tuohilevyn päälle hauta-arkun varsinainen kansi tai ainakin paksuja puita vierekkäin sekä niille ja arkun ympärille ja alle kaikki ne kalut, jotka eivät sovi itse arkkuun, rikottua ne ensin tai jollakin muulla tavalla tehtyä kelpaamattomiksi eläväin ihmisten käyttää eli ostjakkein käsityksen mukaan varjoksi siitä, kuin ne ovat olleet.
Tällä välin on lähelle hautaa tehty tuli ja teurastettu yksi tai useampia poroja, joiden lihan hautajaisväki syö raa'altaan tai keitettynä. Atrian jälkeen nostetaan teurastettujen porojen kallot seivästen päihin ja asetetaan niihin tai lähipuihin myöskin porojen korut ja ripustetaan kellot, jotka niillä tänään kuten kaikissa juhlatiloissa oli kaulassa, hauta-arkun yläpäähän, rikotaan viimein rekikin ja kaadetaan se kumoon lähelle hautaa, joka siten saa viimeisen koristuksensa. Sitte lähdetään kotimatkalle. Valitus vaikenee ja elämä taaskin käy jokapäiväistä juoksuaan.
