Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 28
Mutta yön varjossa alkaa vainajan varjo kaluineen, jotka myöskin ovat varjoiksi muuttuneet, salaperäistä varjoelämäänsä. Mitä hän on tehnyt elävänä ollessaan tekee hän edelleenkin. Näkymättömänä paimentaa hän porojansa, soutaa venettään, sitoo lumikengät jalkoihinsa, jännittää joustansa, laskee verkkojaan, tappaa entisten pyyntieläinten varjoja, pyytelee entisten kalain varjoja. Yön hämärässä astuu hän puolisonsa, perheensä tshumiin, tekee jälkeen jääneille hyvää ja pahaa. Hänen palkkansa on hyvän tekeminen omaisilleen, omalle lihalleen ja verelleen, ja hänen rangaistuksensa, jos hänen täytyy yhä tehdä pahaa omaisilleen.
Nämä ovat ostjakkien uskonnon pääpiirteet, noiden luonnon lasten, joita oikeauskoiset kristityt pitävät pakanoina ja halveksivat. Jos rehellistä, mieleltään lapsellista ihmistä oikein arvostellaan, niin eipä voida olla toivottamatta: pysykööt he aina pakanoina tai ainakin sellaisina, kuin ovat.
Aron vaeltelevat paimenet ja laumat
Vaikka Keski-Aasian aro onkin rikas ja näyttää hyvin kirjavalta, ainakin keväällä, ja vaikka sen sisällä on paljo hedelmällistä maata, niin vakinainen ja pysyväinen paikoillaan asuminen on siellä mahdollinen kuitenkin ainoastaan muutamissa erittäin otollisissa paikoissa. Kuljeksimista ja vaeltamista, tuloa ja lähtöä, ilmestymistä ja katoamista vaatii se melkein kaikilta lapsiltaan, sekä ihmisiltä että eläimiltä, jotka siellä oleksivat ja asuksivat. Joitakuita paikkoja saattaa maanviljelijä tehdä itselleen alammaisiksi, joihinkuihin paikkoihin perustaa kyliä ja kaupunkeja, vaan yleensä aron ainiaan täytyy olla vaeltelevan paimenen omana, joka osaa taipua sen kaikkein olojen mukaan.
Aron paimenista ovat kirgiisit huomattavimmat sekä lukumääränsä että tapojensa tähden. Heidän laidun- ja asuinalansa ulottuu Don- ja Volga-joista Tianshan-vuoriin ja Irtish-joen keskipaikoilta Balkash-järven eteläpuolelle ja melkeinpä Kiivaan ja Bukaraan asti. Kirgiisein kansa jakautuu ryhmiin ja heimoihin, aro- ja vuoripaimeniin, mutta on kuitenkin yhtä samaa kansaa sukuperältään ja kieleltään, uskonnoltaan ja tavoiltaan, vaikka eri heimoissa näkyköönkin erilaisuuksia. Orenburgin arolla vaeltelee pienin ja nuorin ryhmä, Volgan ja Uraal-joen välisillä aroilla eli Turgain ja Uraalin kuvernementeissä asuu äskenmainitusta eronnut haara, joka sanoo itseään bukailaiseksi ryhmäksi; Irtishin ja Balkash-alueen aroilla ja vuorilla kuljeksii keskimmäinen eli vanhempi ryhmä ja Illi-joen tuolla puolen aina lähelle Bukaraa ja Kiivaa ovat liikkuvien vuorikirgiisein asuinpaikat, jotka sanovat itseään suureksi eli vanhimmaksi ryhmäksi. Kirgiiseiksi muuten ei ainoakaan tämän kansan haara itseään sano, sillä kirgiisi on pilkkasanana merkitsee "rosvoja". Heidän ominainen nimensä on kaisak eli kasak, vaikka venäläiset nykyään kasakeilla tarkoittavat ihan toista väkeä kuin arojen asujamia.
Kirgiisit, kuten minä heitä sittekin nimitän, ovat turkkilainen heimo, jonka rodusta on paljo eri mieliä lausuttu. Moni matkustaja pitää heitä oikeina mongolialaisina, jota vastoin toiset, ehkäpä suuremmalla syyllä katsovat heitä sekakansaksi, joka kyllä muutamissa kohdin on mongolialaisten kaltainen, vaan jolla yleensä sentään on useampia indogermanialaisten tuntomerkkejä, paraiten turkmeenien. Minun näkemäni kirgiisit, jotka kaikki kuuluivat keskimmäiseen ryhmään, ovat keskikokoista tai pientä, kaunis vartaloista väkeä; kasvot ei tosin kauniit, vaan ei myöskään mikään viirunaama kuten mongolialaisilla; kädet ja jalat sievät, ihon väri kirkas tai läpinäkyvä vaaleanruskea, vähän keltaiseen vivahtava, silmät ruskeat ja tukka musta. Sasupäät ovat harvoin niin korkeat ja leuka ainoastaan ani harvoin niin kapea, että kasvot tulevat kulmikkaiksi tai kissan naamaksi; keskikokoinen silmä on yleensä keskikohdalta kaarevin ja ulkonurkasta vaakasuoraan jatkunut, eli siis mantelin muotoinen kyllä, vaan ei viistorakoinen: nenä enimmäkseen suora, harvoin kaareva, suu kohtuullisen kokoinen ja teräväpiirteinen, parta ohut, vaikka ei oikeastaan huono. Oikeita mongolialaiskasvoja näkyy kyllä myöskin, paraastaan köyhemmän väen naisilla ja lapsilla; mutta yhtä vähän, kuin olen nähnyt oikein kauneita kirgiisiläisnaisia, yhtä vähä on näkyviini sattunut oikeita viirunaamojakaan kuten muissa kansoissa, jotka todella ovat mongolialaisia. Sekakansan muoto näkyy kaikilla suuremmassa määrässä kuin mikään varma, tarkkarajainen rotu. Olen nähnyt miehiä, jotka, jos en olisi tiennyt heidän kansallisuuttansa, olisin ehdottomasti lukenut jalompimuotoisiin indo-germanialaisiin, ja toisia, joilla minun välttämättä täytyi myöntää oleviin selvät mongolialaisen kasvot. Vanhain sukujen jäsenillä on yleensä kaikki indogermanialaisten tärkeimmät tuntomerkit, alhaisemmat miehet ja syrjäisemmät haarat näyttävät ainakin joissakuissa kohdin mongolialaisilta, jopa ovat melkein täydellisestikin heidän kaltaisiansa. Islami, joka myöntää autuuden opin tunnustajaksi muuttuneelle orjalle kansalaisoikeudet, lienee aikojen kuluessa tehnyt monesta pakanamongolialaisesta kirgiisejä ja siten paljon vaikuttanut kirgiisein heimomerkkeihin ja niitä turmellut.
Vaikka kirgiisin puku oikeastaan on turkkilainen, se ei kuitenkaan sovellu päästämään vartaloa näkyviin paraimmalta puolen. Varsinkin talvella karvalakit, turkit ja pitkät saapasvarret peittävät kaikki vartalon yksityiskohdat, eikä niitä näy kesälläkään. Köyhä kirgiisi käyttää, paitsi turkkiansa ja karvalakkiansa, ainoastaan paitaa, viittaa ja leveitä housuja, ylhäiset ja rikkaat sitä vastoin itämaiseen tapaan monia vaatteita päällekkäin; mutta molemmat pistävät kaikkein ruumista verhoavain vaatteiden, paitsi turkin, helmat housuihin, että eivät ratsastaessa olisi tiellä, mutta juuri sen tähden näyttävät sitä hullunkurisemmalta, mitä rikkaammin ovat puetut. Suositaan tummia värejä enemmän kuin kirkkaita, joita sentään ei halveksita niitäkään, vaan käytetään niitä kirjavissa kudoksissa ja nauhuksissa. Vyössä riippuu melkein joka kirgiisillä korea, rauta- tai hopealastoilla runsaasti koristeltu pikku laukku ja samoin koristeltu veitsi, mutta mitään muita koristuksia hänellä ei ole, paitsi välttämätön sinettisormus ja muistoraha, jos keisari on antanut sen jollekulle.
Naisten puvusta en tiedä paljoa, koska tarpeellinen varovaisuus esti minua kyselemästä enempää, kuin näin, ja koska rikasten ja ylhäisten vaimoja en nähnyt ollenkaan enkä muita koskaan juhlapuvussa. Paitsi turkkia, saappaita ja kenkiä, ihan samanlaisia kuin miehillä, on naisilla housut, myöskin melkein samanlaiset kuin miehillä, paita ja sen päällä kaapun kaltainen päällysvaate, joka ulottuu polvien alapuolelle ja on keskeä kiinni vyötetty, päässä joko turbaanin tavoin kääritty liina tai sellainen päähine kuin nunnilla, joka peittää pään ja kaulan ja riippuu hartioilla ja ryntäillä.
Sekä miesten että naisten vaatteet, paitsi aina sieviä ratsusaappaita ja kenkiä, ovat karkeatekoiset. Arvattavasti ilmanalan vaatimuksesta on molemmilla päällysvaatteissa tavattoman pitkät, yli käsien ulottuvat ja niitä aina peittävät hihat.
Kun suuret ja vähään tyytymättömät eläinlaumat pakottavat kirgiisiä siirtelehtämään paikasta paikkaan, sopivaa laidunta etsien, täytyy heillä myöskin olla sellaiset asunnot, jotka voidaan helposti pystyttää, ilman suurta vaivaa taas hajoittaa ja toisessa paikassa jälleen panna kokoon ja jotka kuitenkin riittävästi suojelevat sopimattomilta ilmoilta. Ne edut täyttää jurtta paremmin kuin mikään muu kuljeteltava asunto, joten sitä syystä kyllä voidaan sanoa täydellisimmäksi kaikista teltoista. Vuosituhansien kokemus on vähitellen tehnyt jurtan siksi, kuin se nykyään on, tavallansa verrattomaksi vaeltelevan paimenen ja yleensä siirtelehtävän ihmisen asunnoksi. Se on keveä ja helppo liikutella, vettä pitävä ja lämmin, sitä käy sulkea myrskyiltä ja avata tuuletukselle ja auringolle, se on miellyttävä ja mukava, yksinkertainen ja kuitenkin sovelias koristaa runsaasti sekä sisältä että ulkoa; sitenpä sillä on niin paljo hyviä ominaisuuksia, että sitä opitaan pitämään sitä suuremmassa arvossa, mitä kauemmin siinä oleskellaan, ja vähitellen yhä paremmin huomataan se varsin mukavaksi asua. Jurtan pystysuora, ympyräinen alaosa on toisiinsa liitetyistä ja helposti erotettavista ristikoista, ja ylinnä on kupukatto; niiden välille on sovitettu orsia ja seinään ovi; pöyhäkät tshi-ruohomatot ja suuret, sopivaan muotoon leikatut ja erittäin taidokkaasti asetellut huopalevyt ovat koko asunnon ulkopeitteenä; sisällä peitetään maalattiakin samoin huopamatoilla. Koko rakennus sidotaan kokoon yksinomaan nuorilla ja nauhoilla, paitsi ovea, joka on tappisaranoilla ja ortta, joka pistetään kupukehyksen reikiin; sen tähden se voidaan helposti hajoittaa ja kuitenkin se pyöreän pohjamuotonsa ja kupukattonsa tähden kestää rajunkin myrskyn puhalluksia. Sen kokoon panemiseen kuluu tuskin muuta kuin puoli tuntia, hajoittamiseen vielä vähempi aikaa, ja yksi kameli sen kuljettaa paikasta paikkaan. Mutta sen tekoon ja koristelemiseen kuluu paljo aikaa ja tarvitaan kaikki taito, kuin emännällä on, jonka huolena on päätyö sen teossa ja sitte kokoonpano ja purkaminen kokonaan.
Jurtta on tärkeä osa kirgiisin irtaimesta omaisuudesta. Rikkailla niitä on kuusi ja kahdeksankin, mutta he kuluttavat enemmän varoja muutamain koristamiseen kuin useampien uusien tekoon, koska heitä arvostellaan ja verotetaan jurttainsa luvun eikä laumainsa suuruuden mukaan. Ylhäiset komeilevat jurtillaan, varustaen niitä niin rikkaasti kuin mahdollista, tehden ne kalleimmasta huovasta ja sisältä ja ulkoa koristaen kaikenlaisilla kaunistuksilla ja kirjavilla kangaskappaleilla. Vielä arvokkaammat ovat kalliit matot ja taidokkaasti ommellut silkkipeitteet, joilla jurtan sisus juhlatiloiksi koristetaan. Sellaiset matot kulkevat perintönä isältä pojalle ja ovat omistajan mielestä yhtä arvokkaat kuin valmistamaton hopea.
Kuitenkin arvostellaan vaeltavan paimenen omaisuutta yksinomaan hänen laumojensa mukaan eikä noiden äsken lueteltujen sivuasiain. Köyhimmälläkin jurttaherralla täytyy olla paljo eläimiä, hänen voidakseen edes koettaakaan tulla toimeen; sillä karja, jota hän paimentaa, on hänen ainoa elinehtonsa; ainoastaan kotieläimensä turvaavat häntä puutteelta. Rikkaan laumoissa on tuhansittain elukoita, köyhällä ainakin sadoittain; mutta rikas voi köyhtyä, jos rutto tappaa hänen laumojansa, ja köyhä voi kuolla nälkään, jos yleinen rutto vähentelee hänenkin pientä laumaansa. Laajat rutot tuhoavat kokonaisten heimojen varallisuuden, saattavat tuhansia ihmisiä kuolemaan nälkään. Eipä ihme siis, että kirgiisin kaikki ajatukset liittyvät hänen laumoihinsa, että hänen tapansa johtuvat ihmisen ja eläimen likeisestä yhteydestä, että ihminen on riippuvainen eläimestä.
Hevonen on, vaikk'ei hyödyllisin, niin jaloin ja arvokkain kaikista kirgiisein kotieläimistä, omistajansa silmissä sama kuin kaikki kotieläimet yhteensä, kuin täydellisin kauneus; se on mittakeppi, jonka mukaan arvostellaan rikkautta ja köyhyyttä. "Hevosen" sijasta käyttää kirgiisi vain "kotieläin" sanaa, "vasemman" ja "oikean" puolen sijasta lauseita: "sivu, jolta noustaan selkään" ja "sivu, jolla puolen solmuruoskaa pidetään". Hevonen on nuorukaisen ja neitosen, miehen ja ukon, naisen ja ämmän ylpeys; jos hevosta kiitetään tai moititaan, on se ratsastajan ylistämistä tai häpäsemistä; lyönti hevoseen, jolla ei itse olla ratsastamassa, ei tarkoita hepoa, vaan sen ratsastajaa tai omistajaa.
Suuri osa kirgiisein lauluista käsittelee hepoa; se soveltuu verrattavaksi ihmisiin, miesten ja naisten arvon mittariksi ja ihmiskauneuden kuvaksi.
"Morsion', o armahaisen', mustan tamman vilkas varsa!"
huutaa laulaja morsiamelle, joka tuodaan sulhon jurttaan;
"Leikki valkotöyhtöjen, miss' on se?
Meidän varsaleikki, missä on se?
Appi, vaikka saisinkin kuin armaan,
Isä tok' ei ole mulle varmaan!"
vastaa morsian nuorukaisille, jotka hänelle laulavat "eroavan neitosen" lohdutuslaulua "dshar-dsharia", viitaten "varsojen leikillä" lapsuutensa ensimmäisen rakkauden aikaan.
Hevospäillä lausutaan niiden omistajain rikkaus, hevosissa lasketaan ja maksetaan lunnaat morsiamesta; sadan tamman arvoiseksi katsotaan neitoa, joka pannaan voittopalkinnoksi paraimmalle kilparatsastajalle; hevosia lahjoitetaan toinen toiselleen, hevosilla sovitetaan kuoliaaksi iskeminen tai murha, jäsenten murtuminen taistelussa tai silmän puhkaseminen, rikokset ja loukkaukset; sata hevosta vapauttaa kirouksesta miehen tappajan tai murhaajan, viisikymmentä naisen ja kolmekymmentä lapsen murhaajan; hevosissa maksetaan sakko, jota heimolaiset vaativat jonkun ruumiin ja omaisuuden vahingoittamisesta; hevosen tähden rupeaa arvokaskin mies varkaaksi. Hevonen kantaa rakastajaa rakastetun, sulhoa morsiamen luo, sankaria taisteluun, vainajan satulaa ja vaatteita leiripaikasta toiseen; hevonen kantaa miestä ja naista, vanhusta kuten lastakin, joka on sen satulaan sidottu kiinni, tai nuorta ratsastajaa, joka ensi kertaa istuu omin neuvoin satulassa. Hevosen arvon mukaan arvostelee rikas mies laumojansa; hevosetta on kirgiisi sama kuin meillä koditon mies; hevosetta pitää hän itseään kaikkein köyhimpänä olentona auringon alla.
Kirgiisi on tarkkaan tutkinut hevosen elintavat, tuntee kaikki sen tottumukset, sen hyvät ja pahat puolet, sen hyveet ja paheet, tietää, mikä sitä hyödyttää, mikä vahingoittaa, vaatii siltä välistä ihan uskomattomiakin, mutta ei pakotta koskaan rasita sitä yli voimain; ei tosin kohtele sitä arabialaisen hellyydellä, mutta ei myöskään muiden kansain raakuudella. Tosin kirgiisit eivät tiedä mitään sellaisesta tämän jalon eläimen järkevästä jalostuksesta, kuin arabialaiset ja persialaiset, saksalaiset ja englantilaiset harjoittavat, vaan kuitenkin kirgiisikin pitää, yhä huolta mieluisten lajien jalostuttamisesta siten, että päästää vain paraita oreita tammojen seuraan, vaan salvaa muut. Valitettavasti hän valitessaan siitosoreita katsoo yksinomaan niiden muotoa eikä yhtään niiden väriä, ja siitä on tullutkin paljo oikein rumia, väriltään säännöttömiä ja epätasaisia hevosia. Hevosen opettaminen on täällä hyvin vaillinainen, sillä vaeltelevalla kirgiisipaimenella on liian paljo hevosia, hänen ehtiäkseen niitä koulita.
Meidänkin täytyy sanoa kirgiisin hevosta miellyttäväksi olennoksi, vaikka se ei kaikin puolin tyydytäkään meidän kauneusvaatimuksiamme. Se on enintään keskikokoinen, solakkarakenteinen eläin, jolla on pää, vaikka ei ruma, vähän suurehko, kuonosta kapeahko ja juuresta alaleuan ulkonevain haarakkeiden tähden paksuhko, kaula voimakas, keskipituinen, ruumis pitkän solakka, jäsenet hienot ja karva pehmeä. Silmät ovat suuret ja tuliset, korvat pikemmin suuret kuin pienet, mutta sopivan muotoiset. Harja ja häntä ovat hienot ja pitkäjouhiset ja aina tuuheat, häntäjouhet niin pitkät, että viiltävät maata; sääret hyvärakenteiset, ehkä vähän laihat, kaviot enimmäkseen jyrkät, vaan usein liian korkeat. Kirkas väri on tavallisin, mutta paljo on oikein rumia papurikkoja, jotka loukkaavat silmää. Useimmin nähdään ruskeita, vaalean ruskeita, raudikkoja, vaaleankeltaisia ja likaisenkeltaisia, harvimmin tummanruskeita ja ainoastaan joskus päistärikköjä. Harja ja häntä kaunistavat kaikkia vaaleakarvaisia hevosia suuresti siitä syystä, että ne joko ovat mustat tai melkoista valkeammat kuin muu karva.
Suurta ylistystä ansaitsee tämän eläimen luonne. Kirgiisin hevonen on tulinen ja kuitenkin tavattoman hyväluontoinen, rohkea kaikissa vaaroissa, jotka se tuntee, ja ainoastaan silloin arka ja säikkyvä, kuin jokin outo tapaus sitä hetkiseksi saattaa hämmennyksiin; se on kunnianhimoinen ja paljon aikaan saava, mutta samalla tottelevainen, nöyrä, toimihaluinen ja tavattoman kestäväinen; aina sitä vain on käytettävä ratsuna, sillä vasta pitkällä harjoituksella taipuu se vetoeläimeksi eikä sinä saa koskaan niin paljoa aikaan kuin ratsuna. Erittäin ikävältä tuntui minusta eräs sen paha tapa, tosin enemmän kirgiisin kuin sen itsensä syyksi luettava: tapa tiellä aina syödä tai edes haukkaella ja koettaa sitä haluansa tyydyttää pahimmissakin paikoissa, kaalatettaessa kivisten ja kuohuvain vuoripurojen poikki ja jyrkkiä kallioita noustessa tai laskeutuessa. Vähään se yhtä vähän tyytyy kuin mikään muukaan vapaihin laitumiin tottunut aron kotieläin, mutta hevosten kesken on se suvaitsevainen niin kauan, kuin kaikkivoiva rakkaus ei vaikuta riitaa, sekä isännälleen kuuliainen ja alammainen.
Köyhillä kirgiiseillä on ainoastaan sen verta hevosia, kuin kaikkein perheen jäsenten ratsuiksi ja siitoseläimiksi tarvitsevat, vaan rikkailla ja ylhäisillä arolaisilla neljä-, viisituhatta, jopa, kuten monelta taholta vakuutettiin, kymmenen ja kaksitoistakin tuhatta, jotka silloin eri laumoissa ja eri paikoissa oleksivat ja tietysti paljon paremmin menestyvät kuin köyhän hevoset. Joka laumassa on vähintään viisitoista ja enintään viisikymmentä hevosta. Viimemainitussa tapauksessa on yksi voimakkaimmillaan oleva orit, yhdeksän emätammaa ja yhtä monta nuorta tammaa, kahdeksan kaksivuotista, kuusi tai kahdeksan kolmevuotista ja viisi tai kuusi nelivuotista varsaa ja muutamia vanhoja ruunia. Orit on itsevaltias herra ja isäntä, lauman johtaja ja suojelija, ei anna itseltään suden ryöstää yhtään, astuu rohkeasti sitä pelkuria ryöväriä vastaan ja lyö etukavioillaan sen maahan, jos se rohkenee pysyä edessä. Se ei kärsi ketään kilpailijaa, sen tähden se taipumattomasti karkoittaa kaikki täys'kasvuisiksi tulevat oriit laumastaan ja samoin se heti, kuin pääsee johtajaksi, karkoittaa myöskin oman emänsä ja sitte omat tammavarsansa. Se oriin ylpeä itsepäisyys vaatii, varsinkin siitosaikaan paimenelta suurinta valppautta, taikka hän muuten kadottaa karkoitetut, toisia sulttaaneja etsivät tammat ja samoin karkoitetut, itsenäisyyteen pyrkivät oriit. Vasta viidentenä vuonna huolii nuori tamma oriista; seuraavana keväänä, tavallisesti maaliskuussa syntyy sille ensimmäinen varsansa. Ei sitä vielä silloinkaan eroteta laumasta, vaan vasta toukokuussa viedään se varsoineen jurttain luo, jossa sitä sitte neljä kuukautta lypsetään, saadakseen ylisteltyä kumysiä eli maitoviinaa. Syksyllä päästetään emä varsoineen palaamaan takaisin laumaan. Molemmat ne siellä esteettä saavat yhtyä toisten seuraan ja nauttivat niille lahjoitettua vapautta täydellä riemulla.
Hyödyllisin ja sen tähden tärkein kotieläin näillä paimenilla on lammas, suuri, ruumiiltaan kaunisrakenteinen eläin, jota vain rasvaryhä rumentaa. Vahvaa runkoa kantaa korkeat, voimakkaat jalat, pää on pieni, nenä kapea, korvat riippuvaiset tai ihan pystyssä, sarvet pienet, karva karkea, vaan tiheä, utaret suuret ja rasvasaparo usein niin tavattoman suuri, että eläin ei sitä enää jaksa kantaa, vaan, takapolvet koukussa, laahaa sitä maata myöten, jos paimen ei auta siten, että laittaa pienet, kaksipyöräiset kärrit saparon alle ja sovittaa rasvataakan siihen. Kirgiisiläisoinasten ja rasvahännättömäin lammasten vuonnat saavat toisessa tai kolmannessa polvessa tuon kummallisen lisäkkeen, vaan rasvahännättömäin oinasten ja kirgiisilammasten vuonnille sitä ei tule.
Vaikka kirgiisilampaan olemus pääpiirteiltään on saman kaltainen kuin tavallisilla Europan lampailla, niin ei kuitenkaan voida olla huomaamatta, että vapaa elämä arolla, pitkät, vaellukset, joita sen on tehtävä, ja niillä voitettavat vaikeudet ovat kehittäneet sen ruumiillista ja henkistä kykyä verrattoman paljon suuremmiksi, kuin meidän kotilampaillamme on. Kuitenkin on arollakin viisas vuohi tyhmän lampaan johtaja ja ohjaaja, ja sen tähden on ihan kohtuullinen kiinnittää nyt huomiotamme siihen.
Kirgiisein vuohi on keskikokoinen, varteva ja sievärakenteinen: ruumis on voimakas, kaula lyhyt, pää pieni, jäsenet paraimmassa suhteessa ruumiisen, silmä suuri ja vilkas, katse paljon sanova, korvat suipot ja pystyssä, sarvet pienenlaiset, joko vain taa ja ulos päin yksinkertaisesti kääntyneet tai puoli kierrosta kiertyneet, karva runsas, varsinkin parrassa ja hännän päässä, otsakarvat pitkät ja kiharat, pääväri puhdas valkoinen, seassa mustia kuvioita.
Lampaita ja vuohia kirgiisit hoitelevat ihan samalla tavalla kumpiakin ja pitävät niitä aina yksissä laumoissa. Jonkin kylän tai jurttaryhmän köyhillä kirgiiseillä on vain yksi yhteinen lauma; rikkailla, joiden elukkain luku nousee moneen tuhanteen, on laumoja useampiakin. Lammaspaimen, aina jo varttunut poika, ratsastaa harjalla, mutta osaa sitä ratsuansa niin hyvästi ohjata ja saada sen juoksemaankin niin hyvää vauhtia, että hän saavuttaa nopeimmankin vuohen. Kuin me palatessamme metsästysretkeltä kohtasimme lammaspaimenen, ratsasti hän huvikseen ainakin neljännestunnin meidän sivullamme pitkin aroa, vaikka hevosemme juoksivat täyttä vauhtia, eikä hänen härkänsä siitä näyttänyt kovinkaan väsyvän. Ainoastaan tatarilaisten isäntäin lammaspaimenet ratsastavat aina hevosilla. Vaarallisten, kuohuvain vuoripurojen yli mennessä ja muissakin vaarallisissa vuoripaikoissa asettuvat vuohet aina lauman johtajiksi, ja siellä, kuten kaikkialla seuraavat lampaat niitä arvelematta.
Koska ainoastaan kaikkein soveliaimmissa paikoissa kootaan heiniä talven varaksi, estetään lampaita ja vuohia vuonimasta syksyllä, karitsat ja kilit syntyvät sen tähden aina keväällä, jolloin niiden on mahdollinen ripeimmin kasvaa ja paraiten menestyä. Äsken syntyneet karitsat ja vuohet otetaan elämänsä ensi päiviksi jurttaan, ja ne varsin pian niin mieltyvät siellä oloon, että hyvin valittavasti määkivät, milloin niitä eri syistä täytyy viedä pois siitä hauskasta asunnosta. Myöhemmin joutuvat ne navettoihin, jollaisia on talviasuntojen vieressä, taikkapa aukealla arolla tavallisiin maakuoppiin, joiden päällitse kylmä tuuli melkein ihan tuntumatta puhaltelee, viimein nuoraan, kögön, joka on joka jurtan edessä vahvoihin paaluihin pingotettuna. Heti, kuin ne alkavat omin neuvoin syödä ruohoa, ajetaan ne eri laumoissa arolle ja vasta illan suussa takaisin jurtalle. Siten tottuvat ne pienuudesta, asti vapaasen aroelämään, tuuliin, myrskyihin ja sateihin.
Hevosten, lammasten ja vuohien rinnalla on sarvikarja hyvin vähäarvoinen. Tosin kyllä näkyy jokaisen kylän lähellä karjalaumakin, mutta se on sentään verrattoman pieni lammasten ja vuohien paljouden rinnalla. Lehmät ovat suuremmat ja parempimuotoiset kuin venäläisten ja siperialaisten talonpoikain, mutta huonommat jo Kiinankin lehmiä eivätkä lähimainkaan vedä vertoja millekään Länsi-Europan hyvälle rodulle. Kirgiisien lehmä on keskikokoinen ja lihakas, karva lyhyt ja sileä, sarvet pitkät ja kaarevat, väri enimmäkseen kaunis punaisenruskea.
Sarvikarjaa käytetään laitumella jotenkin suurissa laumoissa, mutta annetaan niiden ihan paimentamatta etsiä ravintoansa ja houkutellaan lypsäviä lehmiä jurtan luo ainoastaan ja yksinomaan vasikkain avulla, joita pidetään siellä kytkettyinä tai vartioituina; sitä vastoin härjät mielin määrin pysyvät usein monta päivääkin poissa kylän seuduilta.
Vaikka kyllä jokaisessa suurenlaisessa kylässä, niin ei joka kirgiisillä ole kameleja, harvoin edes rikkaimmillakaan isännillä enempää kuin viisikymmentä. Kamelia syystä kyllä pidetään näillä aroilla huonoimpana kaikista paimentolaisen kotieläimistä; sen varsinainen koto on etelämpänä ja idempänä. Niillä aroilla, joita me matkustelimme, kasvatetaan ainoastaan kaksiryhäistä kamelia, Balkash-järven eteläpuolella ja Keski-Aasiassa sitä vastoin mieluisimmin dromedaaria, ja toimitetaan niistä molemmista myöskin omituisia sekasikiöitä, joiden molemmat ryhät ovat melkein kasvaneet yhteen.
Keskiarojen kaksiryhäinen kameli on keveämpää rotua eikä siis suinkaan niin kömpelön ja raskasruumiisen näköinen kuin ne, joita nähdään Europan eläintarhoissa, mutta yhtä tiheäkarvainen. Kuitenkin se paljon huonommin kestää talven kylmyyttä kuin mikään muu kirgiisien kotieläin ja tarvitsee polvilleen laskeutuessaan tai levätessään allensa huopamaton, mutta vilustuu sittekin hyvin helposti ja siitä usein turmeltuu tai kuolee. Karvan lähdön aikaan täytyy se kääriä huopapeitteihin ja kesällä suojella sitä sääskiltä ja paarmoilta, jotka sen muuten pistelevät kuoliaaksi. Lyhyesti sanoen siitä on ainaista huolta eikä se siis sovellu köyhälle miehelle, jolle jokainen vahinko tuntuu moninkertaiselta siihen nähden kuin rikkaalle. Yhtä vähään ruokaan se muuten tyytyy kuin dromedaarikin, ja yhtä sokean vimmainen kuin dromedaari on se kiiman aikaan ja voi silloin tulla vaaralliseksikin yksin isännällensäkin, jota se muuten kyllä rakastaa; mutta muina vuodenaikoina se on paljon nöyrempi ja säveämpi. Minä, kun olin vuosikausia ratsastellut dromedaareilla, kiintyivät ne hyvät ominaisuudet niin huomiooni, että olin joutua epätietoiseksi koko sen sukuperästä. Vastustamatta antautuu kameli kiinni, ja tosin vähän muristen, mutta mylvimättä tuolla inhottavalla, hermoihin koskevalla tavalla kuin dromedaari, laskeutuu se polvilleen sälytettäväksi; valittamatta se juosten kantaa keveänlaisia taakkoja kolme, jopa neljäkin kymmentä kilometriä päivässä; jos kantamus luistaa sivulle, pysähtyy se itsestään. Jos on seljässä vain yksi mies, juoksee se viisi tai kuusikin kymmentä kilometriä päivässä ja vähintäin puoli siitä matkasta silloinkin, kuin sillä on kannettavana neljä sataa kilogrammaa, jolloin sen täytyy astua pitkäaskelista, hitaan näköistä käyntiänsä. Se kävelee syömässä melkein aina jurttain lähellä yhdessä kaikkein muiden kylän kamelien kanssa, ja kirgiisit pitävät sitä jonkin verran pyhänä eläimenä.
Koira sitte, se kirgiisein kotieläin, jota pidetään vähimmässä arvossa, on yleensä suuri eläin, ei aina kaunis, vaikka kyllä paljon kauniimpi muita Siperian ja Turkestanin rumia koiria. Pää on pitkä, vaan rumamuotoinen, jalat paremmin susikoiran kuin lammaskoiran jalkojen kaltaiset, karva pitkä ja villainen, häntä pitkäkarvainen ja väri hyvin vaihteleva.
Se on erittäin valpas ja rohkea, sudelle vankka vastustaja, heikommille elukoille itsetietoinen ja vaaria pitävä suojelija, vierasta kohtaan epäluuloinen vartia, isännälleen uskollinen orja, täys'kasvuisiin ihmisiin yhtymätön erakko, lapsille nöyrä leikkikumppani; sitenpä sillä on paljo sukunsa hyveitä, eikä sitä puutu mistään jurtasta, ei ainakaan yhdestäkään kylästä.
Laumojen hyväkseen käyttämiseen ja siis myöskin niiden huolelliseen hoitamiseen liittyy kirgiisein koko elämä. Ensimainittu asia on naisten päätehtävä, hoito sitä vastoin miesten tärkein työ. Paitsi luita, jotka joutavina heitetään pois, käytetään muuten kaikista laumaeläimistä kaikki ruumiin osat, ja samoin lypsetään kaikkia naaraseläimiä niin kauan, kuin suinkin voidaan. Kirgiisin kasviruoka on mitättömän vähäinen eläinkunnasta saatavaan ruokaan verraten; maito ja liha ovat aina varsinaisena ruokana, niihin seoitetut kasviaineet ainoastaan lisänä. Leipää sen sanan varsinaisessa merkityksessä hän tuskin koskaan nauttii; yksin nekin pienet taikinakokkareet, joita kävisi sanoa leivoksiksi, ovat rasvassa kiehutetut, vaan ei paistetut. Jauhot ja riisi, viimemainittu ainoastaan rikkaan jurtassa useammin nähtävä ruoka, ovat aina vain vaihteena maito- ja liharuokain ijäisessä yksitoikkoisuudessa. Eipä ihme siis, että kirgiisiä nälkäkuolema uhkaa ja hän todella varsin usein kuoleekin nälkään, milloin yleinen karjan rutto raivoaa sisäaroilla.
Rikkaat kirgiisit pitävät vuohen ja lampaan maitoa erillään lehmän maidosta ja samoin tamman ja kamelin maidosta; köyhät panevat kaikkein laumaeläinten maidot samaan astiaan ja sen tähden saavatkin niiden nisistä ainoastaan lampaan maidon tuotteita, jota vastoin rikkaat voivat toimittaa itselleen suurempaakin nautintoa. Vuohen ja lampaan maidosta, jotka aina lypsetään samaan kiuluun ja kootaan samaan nahkaleiliin, valmistetaan jauhojen kanssa tai ilman niitä monenlaista heti syötävää ruokaa, myöskin voita, pieniä, happamia tai karvaita, hiekalta maistuvia, europpalaisen suulle vastenmielisiä juustoja ja meistäkin varsin hyvältä maistuvaa keltaista, juoksutettua maitoa, jota kuten juustoa säilytetään talveksi ja sitte veteen lioitettuna syödään keittona. Lehmän maidosta sitä vastoin valmistetaan paraastaan piimää ja ainoastaan poikkeuksen tavoin juoksutettua maitoa, juustoa ja voita. Tamman ja kamelin maitoa hapatetaan neljä päivää ahkerasti pudistellen ja hämmennellen, joten siitä saadaan usein mainittua maitoviinaa, kumysiä, arvokasta ja todellakin hyvältä maistuvaa juhlajuomaa, jota kaikki varakkaat kirgiisit käyttävät ja sillä humalluttavatkin itseään.
Kesällä rikaskin kirgiisi elää melkein yksinomaan maitoruuilla, sillä siihen aikaan hän ainoastaan juhliksi ja muiksi sellaisiksi tärkeiksi tilaisuuksiksi teurastaa jonkun elukan. Talven alusta lähtein sen sijaan joutuu sekä lampaita ja vuohia että hevosia ja sarvikarjaa, jopa kamelejakin teurastuspuukon uhreiksi. Paraimpana pidetään hevosen lihaa, varsinkin tamman, huonoimpana naudan lihaa. Lampaan liha on parasta hevosen lihan jälkeen, kamelin lihaa katsotaan sielua lääkitseväksi; vuohen lihaa pidetään köyhyyden merkkinä, ja, jos sitä tarjotaan vieraalle, osoittaa se halveksimista. Teurastetussa hevosessa katsotaan paraimmiksi lautasia, lampaassa rintapalaa; paraaksi herkuksi katsotaan nuorten hevosten maharasvaa, joka sen tähden suolataan, sullotaan suoliin, savustetaan sellaisina rasvamakkaroina ja tarjotaan niitä sitte arvokkaille vieraille yhtä mahtavalla mielellä kuin kumysiä.
Paitsi ravintoaineita käyttää kirgiisi hyväkseen myöskin melkein kaikkia muita eläinten ruumiista saatavia aineksia. Lammasten villoista tekee hän välttämättömän tarpeellisia huopia; kamelin villat valmistaa hän langoiksi ja kankaiksi, ja untuvan kaltaista pehmeää pohjavillaa kokoo äiti äsken syntyneelle lapselleen alasiksi. Vuohien pitkiä karvoja käytetään mattojen ja huivien rimpsuiksi sekä töyhdöiksi ja hienoiksi nuoriksi. Lyhyet villakarvat kehrätään ja kudotaan jurtan siteiksi. Hevosen harja- ja häntäjouhet palmikoidaan arvokkaiksi ohjas- ja jurttanuoriksi. Lammasten nahoista saadaan tavalliset talviturkit, karitsain ja kilien nahoista kalliit koruturkit; vanukkeina lähtenyt villa on hyvää vaatetten sisustusta. Kaikista eläimistä saadaan vielä hyvin monenlaista parkkinahkaa. Liialla tai kirgiisin mielestä arvottomalla eläinten rasvalla sekä lampailla, naudoilla ja hevosilla vaihtaa hän itselleen tavaroita maailman markkinoilta; myödystä karjasta saadulla rahalla suorittaa hän veronsa ja muut maksunsa, ostaa hopeaa, jolla hän mielellään koreilee, rautaa aseiksensa, mattoja, kankaita ja silkkikangasta, joilla hän koristelee itseään ja jurttaansa. Karja on vaeltelevan paimenen ainoa elatus ja ansiolähde; se vähä maata, jonka hän joskus kyntää, kylvää, kastelee ja niittää, ei ansaitse mitään huomiota eläinten rinnalla.
