Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 29
Ei ihmisen vapaa tahto määrää kirgiisin olopaikkaa eikä elintapaa, vaan laumojen tarpeet, niiden toimeentulo; ne ne pakottavat häntä siirtymään tänään tänne, huomenna tuonne, viipymään jossakin paikassa ja siitä taas lähtemään pois. Niinpä kirgiisien vaellus ei suinkaan ole tarkoituksetonta retkeilemistä avaralla arolla, vaan hyvin punnittua paikan vaihtelemista vuodenaikain ja paimennettavain eläinten laadun mukaan. Tarkoituksetta harhailla ei käy arolla talvella eikä kesällä, ei syksyllä eikä keväällä; se saattaisi laumat talvella alttiiksi peljättäville myrskyille, kesällä tuottaisi niille janoon nääntymisen vaaraa, keväällä ehkä pakahduttaisi niitä ruuan runsaudella ja jo syksyllä vähentäisi niiden ravinnon enemmän, kuin suotava olisi taikka pakkokaan. Sen tähden alkaa kirgiisi vaelluksensa alavalta tasangolta, nousee hitaasti ylemmäksi, jopa tuntureillekin asti ja palaa taas hitaasti alas. Kuitenkin on eri laumoilla myöskin eri tarpeita. Lampaat ja vuohet rakastavat kovia, tuoksuvia ruohoja, jollaisia kasvaa suola-aroilla, hevoset enimmäkseen vapaita vuoriruohoja, varsinkin sellaisia, joita kasvaa kalliolouhikkojen raoissa; sarvikarja kävelee mieluisimmin pehmeillä nurmikoilla ja kamelit näyttävät kovain suola-aron kasvien ohella katsovan ohdakkeita ja orjantappuroita välttämättömäksi ravinnokseen. Rikkaat kirgiisit, jotka voivat kaikkia eri elukoita pitää eri laumoissa, antavatkin sen tähden niiden kuljeksia eri tahoilla, ja ainoastaan köyhät kuljettavat kaikkia elukoita kanssansa paikasta paikkaan. Sitte vielä vaikuttavat ihmisetkin toisiinsa. Tosin vapaalla arolla ei ole rajaa eikä merkkikiviä tiluksien eikä alueiden välillä, mutta ikivanhat sopimukset niitä sentään rajoittelevat. Joka heimo, joka heimon osa, joka kunta ja joka kylä eli jurttaryhmä pitää ominaan vanhastaan tavallisia laitumia, suvaitsematta niille mitään vierasta laumaa tai ketään vierasta paimenta, tarttuupa aseihinkin ja taistelee verisesti uusia tulokkaita vastaan, vaikka ne olisivat oman heimonkin jäseniä. Siitä selviää, että vaelteleva kirgiisipaimen kulkee samoja teitä ja samoja ihan tarkkarajaisia seutuja. Hän saattaa joskus kulkea toisen kulkutien poikki, mutta eivät heidän tiensä koskaan käy samoja jälkiä; sillä jokainen pitää kunniassa toisen oikeuksia, ja jokaista heimolaisensa pakottavat siihen.
Paikoillaan oloa meidän käsityksemme mukaan saavuttaa kirgiisi vasta haudassa, mutta koto hänellä kyllä siltä on. Laajemmassa merkityksessä on sinä se alue, jota hän vaeltelee, kaikkein enimmissä tapauksissa jonkun joen tai puron laakso. Ahtaammassa merkityksessä on kotona, talvileiri, josta hän lähtee vaellukselle ja johon aina jälleen palaa. Tämän talvileirin lähellä lepäävät hänen enimmät vainajansa, vaikka eivät kaikki; siinä on välistä pysyväinenkin asunto, sinne lähettää hallitus käskyläisensä kantamaan hänelle määrättyä veroa tai arvioimaan häntä taikka lukemaan hänen perhekuntaansa ja karjaansa; siellä elää hän enimmän aikansa, vaikka kyllä ei kauneinta; siellä kärsii ja kestää tämä yleensä iloinen ja huoleton mies raskaimmat ja pahimmat surunsa.
Talvileirin paikka on tarkkaan määrätty, vaikka ei itse talviasunnon muoto. Laakson, johon leiri on tehty tai tehdään, pitää olla mahdollisimman hyvästi suojeltu kylmiltä, kaikkea kuolettavilta pohjois- ja itätuulilta ja muuten sellainen, että jurtat sopii sijoittaa päivän puolelle, että pysyväisiä huoneita käy helposti rakentaa, että välttämätöntä vettä ei koskaan puutu ja että tarpeellista eläinten laidunta on lähellä leiriä. Kaikki nämä ehdot täyttää paraiten jokilaakso, jonka siinä juokseva vesi on uurtanut syvälle maahan, jossa kesäkuukausina ruoho ei kuiva, niin että milloin hyvänsä voidaan saada heiniä ja kuitenkin vielä jää ruokaa talveksi, ja jossa muuten tavallisen polttoaineen sonnan lisäksi on myöskin joen äyräillä kasvavia pajupensaita ja mustia haapoja. Sen tähden valitaan muita paikkoja ainoastaan silloin, kuin tahdotaan käyttää hyväkseen jotakin erityistä, kesällä veden puutteen tähden kartettua alaa, esim. suola-aroa, talvella kun lumi kelpaa sekä eläimille, että ihmisille veden sijasta.
Pysyväinen talviasunto on aina hyvin kurjan näköinen, umpinainen, kostea ja pimeä maja, niin hätävaraa kokoon kyhätty, että kyllä näkyy, tekijän jo edeltä päin luottaneen lumeen, joka tivistää sen seinät ja katon ja suojelee rajuilmalta. Seinät ovat ainoastaan joskus päällekkäin sovitelluista hirsistä, useammin hakkaamattomista kivistä ja useimmiten pajupalmikoista tai vierekkäin asetelluista ruokokimpuista, katto aina ruo'oista. Vieressä on samoin rakennettu navetta nuoria elukoita varten ja vähän matkan päässä aitaus vanhemmille elukoille.
Talven tullessa asettuu kirgiisi sellaiseen talvimajaan, jos ei, kuten yleensä tekee, vielä nytkin mieluisemmin asu verrattoman paljon mukavammassa jurtassa. Talviasunnon lämmittämisestä on kirgiisi jo viime keväänä pitänyt huolta siten, että hän tai oikeammin hänen vaimonsa, jonka tehtävänä yleensä ovat kaikki vastenmieliset ja raskaat työt, kokosi elukkain lantaa, seoitti siihen vähän heiniä ja teki siitä nelikulmaisia kakkuja, jotka sitte kuivattiin kasoissa auringon paisteessa. Lähiseudun ruohoa on kesällä huolellisesti säästetty, että laumoilla nyt olisi välttämättömin ruoka niin lähellä asuntoa tai jurttia kuin mahdollista; etäisemmistä paikoista on heinä niitetty ja tuotu tänne. Jos talvi on hyvä eli vähäluminen, niin saavat elukat vielä nytkin riittävästi ruokaa; vaan jos se on kova, niin usein kyllä ei ole mitään apua laumojen isännän varotoimista: silloin häneltä kuolee useampia eläimiä, kuin kartuttava kevät lahjoitti. Sen tähden hyvinä talvina vallitsee vilkas ilo pimeässäkin paimenmajassa, jota vastoin kovana talvena, joka heikontaa eläimet pelkiksi luurangoiksi, huolien seurassa tulee kalvava suru viehättävään jurttaankin; sen tähden vallitsee sekä rikasten että köyhäin asunnoissa tänä peljättynä vuodenaikana joko toimeen tuleva vauraus tai katkera puute.
Vasta huhtikuun lopulla ja monena vuonna vasta toukokuun alussa lähtee paimen viimeisine laumain jäännöksineen talvileiristä vaeltelemaan. Eri paimenten hoidossa ovat hevoslaumat jo lähteneet kiertelemään, ollakseen häiritsemättä pikku karjaa. Iloiset varsat, jotka muutama viikko sitte syntyivät yht'aikaa ensimmäisten kilien kanssa, eivät sitä häiriötä tuottaisikaan, vaan kaikki nuoret oriit ja tammat, jotka tänä keväänä tulevat täysikäisiksi. Varsat juoksentelevat leikillisen vallattomasti ympäri koko laumaa, poistumatta kuitenkaan kauas emiensä luota, jotka rauhallisesti syöskentelevät ja ainoastaan silloin tällöin katsahtavat niitä; mutta täysikäisiksi tulevat nuoret hevoset saavat yhä aikaan levottomuutta ja vaativat suurinta valppautta paimenilta, joita nyt on kaksi sen vertaa kuin tavallisesti. Milloin nuoret oriit taistelevat lauman vanhempaa, arvokasta ja vallanhimoista johtajaa vastaan; milloin nuoret tammat tunkeutuvat isänsä luo ja pakottavat häntä karkoittamaan heitä puremalla; milloin joku nuori hepo koettaa paeta ja lähtee, sieramet suurina, laukkaamaan vastatuuleen pitkin aroa. Mutta silmänräpäyksessä paimenkin päästää ratsunsa laukkaamaan pakenijan jäljestä, ja huimaa vauhtia siinä syöksytään yli kivien ja kantojen, vuorten ja laaksojen. Oikeassa kädessään on hänellä pitkä paimensauva ja sen toisessa päässä silmukkanuora; yhä lähemmäksi pääsee hän pakenevaa nuorta tammaa, jo lentää peljätty silmukka sen päätä kohti, vaan silloin pakolainen yht'äkkiä kääntyy syrjään, potkasee ikään kuin ivaten ja pilkaten molemmilla takajaloillaan ylös ilmaan ja laukkaa pois yhä huimemmin; ja yhä jatkuu hurja ajo, kunnes paimenen viimein sentään onnistuu saada pakolainen kiinni, ja nuoraan sidottuna viepi hän sen hitaasti takaisin laumaan. Vaikka sellainen, näytelmä lieneekin huvittava syrjästä katsojalle, ehkäpä hevospaimenelle itselleenkin, niin se hurja ajo kuitenkin usein häiritsisi pikku karjan rauhallista ja tasaista kulkua; sen tähden ei juuri kuljeteta eikä paimenneta niitä yhdessä. Lampaat ja vuohet sekä pahan talven vaikuttaman oman heikkonemisensa että vielä vahvistumattomain karitsain ja kilien tähden eivät myöskään jaksaisi kulkea niin pitkiä matkoja kuin hevoset: näiden laumojen erillään pito on siis siitäkin syystä välttämätön.
Pikku karjaa hoitava kirgiisi vaeltelee alussa ainoastaan lyhyen matkan, "lammasmatkan" päivässä, viipyy kaikkialla, missä laidunta on, niin kauan, kuin elukat halukkaasti syövät. Vaeltaessa kulkee edeltä lammaslauma ja sen sivulla härkänsä seljässä istuva, kaikenlaisiin säihin tottunut paimen. Lampaat astuskelevat jotenkin ripeästi, milloin tiheämmässä, milloin hajemmalla, sinne tänne pysähtyen syömään jotakin herkkukasvia hyvin tarkkaan ja kiireimmässäkin kulussa yhä aina jotakin haukaten; paimen seuraa, istuen ratsullaan, joka samoin lakkaamatta syöskentelee. Emälampaat ja emävuohet seuraavat karitsoita ja kilejä, kuitenkin niin etäällä, että nuoret eivät ollenkaan näe eikä kuule vanhoja. Oinaslauma, jos sitä enää on entistä tai jos jo uusi on erotettu muista, kulkee toisia teitä. Kaikkein laumojen lähdettyä purkavat naiset jurtan, sälyttävät sen ja vähät talouskalut kamelien tai kuormahärkien selkään, nousevat itse lapsineen ja kaikkineen hevosten selkään ja hitaasti ratsastavat lypsävän pikku karjan jäljestä, tavoittavat sen puolenpäivän aikaan, lypsävät, kokoovat maidon nahkaleileihin, lähtevät edelleen ja pystyttävät taas jurtan ennen auringon laskua. Siten tehdään matkaa päivä toisensa perästä. Jos kevät kasvattaa tuoretta ruohoa, niin viivytään alussa päiväkausia, sittemmin viikkomääriäkin samassa paikassa, kunnes laidun sen seudulla käy niukaksi, ja siirrytään vasta sitte edelleen. Kuin yhä edistyvä kevät herättää koteroissaan vielä makaavat hyönteiset täyteen elämään ja ilmaan ilmestyy lukemattomat joukot sääskiä, kärpäsiä, paarmoja ja muita kiusanhenkiä, niin noustaan, jos suinkin mahdollista, vuorille ja siellä vähitellen ylös korkeimmille ruohokoille, ihan lähelle lumirajaa. Ihan ilman koiria kuljeksivan paimenen ei ole tasangollakaan aina helppo ohjata laumaansa; mutta vuoristossa hänen usein on äärettömän vaikea ehtiä "lammasmatkaansa" päivässä ja monesti hänen on ihan mahdotonkin selvitä pahoista paikoista ilman muiden, hevosilla ratsastajain, apua. Kovilla teillä voidaan aina jatkaa matkaa, olkoonpa sitte kuljettava kukkaisia kenttiä tai jyrkkiä louhikkoja. Vuohet, jotka nyt kulkevat edeltä, katselevat jonkun aikaa tutkivasti paikkaa, joka lampaista ehkä näyttää arveluttavalta, astuvat sitte sopivimmasta kohdasta varmasti ja vakavasti edeltä ja lampaat seuraavat luottavasti jäljestä. Toista on, jos solisevan, puron sijasta leveä ja kuohuva joki sulkee tietä ja sen yli kuitenkin on mentävä. Sellaisen, lampaille ihan vastenluontoisen esteen edessä ällistyvät uljaat ja kaikkiin eri oloihin helposti mukautuvat vuohetkin; mutta lampaat hätäisinä peräytyvät, jopa kiipeilevät läheisille kallioillekin, ikään kuin niiden pitäisi pelastautua vaaran kourista. Turhaan paimen ratsastaa kohisevan virran poikki ja sieltä palattuaan turhaan kokoaa vastahakoisen laumansa rannalle. Kovasti määkien ilmoittelevat lampaat hätäänsä ja epäilevältä kuuluu vuohienkin määkinä, kunnes paimenelta loppuu kärsivällisyys. Hetkisen liitelee silmukkanuora jonkun – lampaan pään päällä; heti lammas sitte tuntee itseään kiskaistavan kaulasta, temmattavan ylös satulaan ja samaa tietä viskattavan kohisemaan veteen. Nyt sen täytyy ponnistella omia voimiaan. Uiden tai paremmin hyppien koettaa se päästä kiveltä toiselle, joita näkyy veden päällä, vaan pyörre tempaa sen ja vie mukaansa; se ponnistelee, potkii, juoksee ja uipi uudestaan, joutuu ehkä toistamiseen pyörteesen ja viimein pääsee toiselle rannalle, enemmin hädästä väsyksissä kuin ponnistuksista. Vavisten tutkii se, onko sillä todellakin maata jalkainsa alla, pudistelee märkää turkkiaan, katsoo peloissaan vielä kerran taaksensa ja alkaa sitte heti ahnaasti syödä, ikään kuin korvatakseen niin paljon kuin mahdollista tuota kärsittyä vaivaa. Sill'aikaa uivat kaikki muutkin yksitellen joko itsestään tai pakosta virran poikki, kunnes koko lauma on koossa toisella puolella ja päästään jatkamaan matkaa. Sillä tavalla kiipeää vaelteleva paimen vuoristossa yhä ylemmäksi. Jos alkaa siellä laaksoissa tulla kylmä ja ehkä lumikin jo ennustaa talven tuloa, niin paimen laumoineen laskeutuu alemmaksi, nyt mikäli mahdollista varjoisia rotkoja myöten, kunnes viimein saavutaan alavalle tasangolle ja kiertokulku päättyy lähelle talvileiriä. Sitä tekoa tehdään vuodet päästänsä.
Kaikki kirgiisein kotieläimet tottuvat tavattoman pian eri seutuihin, joissa käyskentelevät syömässä, olkoonpa paikka millainen hyvänsä; kaikki tuntevat jo kerran tai kahdesti oltua uudella alueella paikat, joissa niitä käytetään, tuntevat ne niin tarkkaan, että osaavat sinne ilman paimentakin ja tulevat ajamatta jurtille lypsettäväksi. On sentään yhtenä houkutuskeinona se, että kaikilta lypsäviltä emiltä otetaan lapset ja toukokuusta alkaen pidetään niitä lähellä jurttia syömässä, joten emäin mielessä herää ikävä. Siten voidaan maitoaskareet toimittaa aina määrättyyn aikaan ja jurtan emäntä saa sen mukaan järjestää työnsä ja päivänsä.
Kaikkia muita elukoita lypsävät naiset paitsi tammoja, joita miehet lypsävät ja joita pitelemässä sill'aikaa on vähintään kaksi, usein kolmekin miestä. Aikaisin aamulla annetaan vasikkain, karitsain ja kilien vähän imeä tarkan katsonnan alla; sitte ne erotetaan emistään ja toimitetaan vanhat ja nuoret erikseen laitumelle. Puolenpäivän aikaan tuodaan emät jurtalle, vaan ei karitsoita, ja iltasilla taas ensin emät lypsettäväksi. Koirain avulla, jotka ainoastaan jurttien luona ovat apuna, pidetään koko lauma niin pienessä tilassa kuin mahdollista. Jurtan naiset ja palvelijat tai kylän naapurivaimot tulevat maitokiuluineen, sieppailevat kiinni lampaita ja vievät ne kytkytnuoran luo, pistävät silmukan kaulaan ja siten pakottavat eläimet pysymään kahdessa rivissä, päät vastakkain. Siten kytketään muutamassa minuutissa kolme- tai neljäkymmentä elukkaa, lampaita ja vuohia sekaisin, joten n.s. kögön on valmis. Eläimet heti, kuin tuntevat silmukan kaulassaan, seisovat entisten kokemuksien pakotuksesta ihan hiljaa ja antavat itselleen tehdä mitä hyvänsä. Naiset alkavat vastapäätä kyykkysillään kaksoisrivin toisesta tai, jos on paljo lampaita kytkettynä, molemmistakin päistä, tarttuvat peukaloillaan ja etusormillaan lyhyihin nisiin ja lypsävät sukkelaan maidon. Jos sitä ei tule runsaasti, niin täräyttävät he vasemmalla nyrkillään utaria ihan samoin, kuin imevät karitsat tekevät, ja vasta sitte, kuin sekään keino ei auta, siirtyvät toisen lampaan luo. Jurtan tai jurttaryhmän miehet, oltuaan ehkä apuna pikku karjaa kiinni ottamassa ja kytkemässä, istuvat lypsyn aikaan kaikenlaisissa, meille mahdottomissa, jopa käsittämättömissäkin asennoissa ja antavat "punaiselle kielelleen" täyden vapauden; joku poikanenkin koettaa jollakulla lampaalla opetella ensimmäistä ratsastustaitoaan, jos ei mieluisemmin valitse sitä varten äitinsä olkapäitä. Äitiä sellaiset lapsen urhotyöt yhtä vähän sotkevat lypsytyössä kuin muutkaan pikku tapaukset. Vähän hän pitää lukua, onko hän kyykyllään kuivassa paikassa vaiko tuoreessa lampaankasassa tai putoaako papuja lypsäessä haapapuusta koverrettuun kiuluun, sillä se on muutenkin likainen kuten lypsäjän käsikin, ja lampaan pavut eivät ole mitään likaista ainetta koraania uskovain kirgiisien mielestä, vaikka kyllä meidän aroissa silmissämme. Viimein saadaan kaikki lypsetyksi ja voidaan päästää irti eläimet, jotka kytkyessä ovat paremman työn puutteessa märehtineet ruokaansa; temmaistaan pitkän kytkytnuoran toisesta päästä, kaikki silmukat aukenevat yht'aikaa ja lampaat ja vuohet ovat taas vapaat.
Yleinen, melkein yksiääninen määkinä on jälleen saadusta vapaudesta syntyvän ilon ensi ilmaus; lyhyt pudisteleminen haihduttaa viimeisetkin sopimattoman orjuuden muistot; sitte kaikki juoksevat kiireimmiten pois, tasangolla niin etäälle jurtasta, kuin paimen päästää, ja vuoristossa täyttä laukkaa ylös vuorille päin, ikään kuin voisivat ne ainoastaan siellä hengittää vapauden ilmaa. Todella ne ainoastaan koettavat niin pian kuin mahdollista päästä yhteen karitsainsa kanssa. Koko pitkän päivän ovat he olleet ilman niitä, ja nyt, kuten kokemuksesta tietty, ne rakkaat kohta tulevat. Lakkaamatta määkien juoksentelevat lampaat ja ikävöivästi mäkättäen katselevat ymmärtäväiset vuohetkin joka taholle, ikään kuin tutkien, joko odotettu pikku lauma on tulossa tai ainakin etäältä näkymässä. Yhä kovemmaksi kasvaa määkinä, sillä jokainen uusi lypsykytkyestä päässyt rivi kiihdyttää kaikkia muitakin jurttaryhmän lähelle kokoutuneita lampaita ja vuohia ja hetki hetkeltä kiihtyvä, emien malttamattomuus saa myöskin aikaan valittavaa määkimistä. Mitä enemmän karitsain tulon aika lähenee, sitä levottomammiksi tulevat emät. Ilman tarkoitusta harhailevat ne mikä minnekin, nuuhkivat joka kortta, mutta tuskin ottavat yhtäkään suuhunsa, nostavat odottavasti, iloisesti päätänsä ja painavat pettyneesti ja suruisesti sen jälleen maahan ja määkivät määkimistään. Levottomuus kiihtyy vähitellen raivoiseksi, määkinä oikeaksi meteliksi.
Viimein kuuluu etäältä heikkoa, kimakkaa määkinää. Ne äänet eivät jää emien tarkkaavilta korvilta kuulematta. Joka kurkusta kajahtaa yht'aikaa vastaus, pitkästä odotuksesta ylimmilleen kiihtynyt emäin ikävä pusertautuu yhteen huutoon. Ja etäältä tai vuorilta alas syöksyvät jurttia kohti emiään ikävöivät karitsat ja kilit, suurimmat ja voimakkaimmat edeltä, nuorimmat ja heikoimmat jäljestä, kaikki rientäen, hypiskellen, puoleksi tomupilven peitossa, sitä pitemmäksi riviksi jatkuen, mitä lähemmäksi ehtivät. Syntyy näköään selviämätön sekamelska; vanhat ja nuoret, viimeinkin yhteen päästyään, juoksentelevat sekaisin, ohi mennessään vain hätäisesti koskettaen toisiinsa, saadakseen toisellakin aistimella selville, ovatko yhteen kuuluvat löytäneet toisensa; ja sekä nuoret että vanhat, jos niin ei ole, juoksevat edelleen, karitsat ja kilit tavallisesti ensin, nähtyään erehdyksensä emän potkasusta. Vähitellen selviää tuo tiheä, vilisevä katras, sillä vähitellen ja paljon lyhemmässä ajassa, kuin voitaisiin luullakaan, löytää joka emä lapsensa ja joka lapsi emänsä, ja polvillaan kilit ja karitsat imevät niille vielä jäänyttä maitotilkkaa. Ja vaikka määkinä ei vielä nytkään lakkaa, niin nyt äänet jo ilmoittavat suurinta tyytyväisyyttä.
Vaan vähänpä aikaa kestää tämä molemminpuolinen onnellisuus. Jo ennen melkein tyhjiksi lypsetyt utaret tyhjentyvät tuota pikaa kokonaan, eikä millään sysimisillä lähde enää mitään nisistä. Kuitenkin emä ja karitsat tai kilit tahtovat vielä nauttia yhdessä oloa. Joka taholle hajautuu lauma; taipuisa emä kiipeilee iloisten lastensa jäljestä, kuin ne sukunsa tapaan pyrkivät yhä ylemmäksi, taikka näköään tyytyväisenä katselee, miten pikku pukki leikillisessä taistelussa mittelee voimiaan toisen saman ikäisen kanssa. Sievästi koristaa kirjava lauma jurtan ympäristöä; rauhallisen ja suloisen paimenelämän viehättävin kuva kehittyy silmäin eteen jokaiselle, ken sellaista elämää osaa käsittää.
Naisetkin saavat pikku karjan lypsyn jälkeen vähän levähtää, ottaa lapset syliinsä ja tehdä äidin tehtäviä; mutta kohta heille tulee uutta työtä. Hyristen ilmoittavat kotiin palaavat lehmät tuloansa, päästäkseen hekin osallisiksi äidin ilosta, ja ahkerat naiset nousevat heti, tuovat sidottuina olleet vasikat lehmäin luo, antavat niiden vähän imeä, kiskovat ne sitte irti nisistä, lypsävät lehmät ja antavat imuhaluisille vasikoille vasta sitte täyden vapauden. Täll'aikaa ovat paimenet ja koirat jälleen koonneet pikku karjan, ja nyt nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, tytöt ja pojat ryhtyvät ottamaan karitsoita kiinni ja kytkemään niitä lujiin, juoksemattomiin silmukoihin, joita on jurttain edessä pitkässä kytkytnuorassa, että emät eivät yöllä voi niitä imettää. Ilman määkinää ja melua ei tämäkään tehtävä suoriudu, ja siihen seoittuu vielä äitiensä syliin taas ikävöiväin lapsien parku, lehmäin ammunta ja koirain haukunta. Ainoastaan jo kytketyt karitsat ja kilit nöyrästi tyytyvät siihen, joka on välttämätöntä. Muutamat pikku pukit kyllä koettavat nytkin leikillisessä taistelussa juuri puhkeavien sarviensa vahvuutta, mutta väsyvät pian ja käyvät rauhallisesti levolle vastakkain; jo ennen, kuin kytkytrivi on täynnä, makaa suurin osa polvillansa kaikessa rauhassa. Joku emälammas ja joku vuohi käy kahlerivin luona, nuuhkii kytkettyjä, kunnes löytää omansa, mutta palaa jälleen muiden luo laumaan, nähtyään, että on mahdoton hänen maata vuonansa vieressä.
Aurinko on aikaa sitte hävinnyt näkyvistä, hämärä jo melkein muuttunut pimeäksi. Yhä hiljenee elämä jurtissa. Ihmiset ja eläimet ovat unen helmoissa; ainoastaan koirat ryhtyvät nyt yhden valvovan paimenen johdolla kiertelemiseensä ja retkeilemiseensä; mutta nekin haukkuvat ainoastaan silloin, kuin on tosi syytä, kuin on luo hiipivää sutta tai muuta varasta pelotettava. Viileä, mutta tuoksuva, kasteinen kesäyö laskeutuu arolle ja virvoittava uni saattaa nyt, elämän rikkaimpana ja kauneimpana aikana, sekä paimenet että laumat unhottamaan talven viimeisetkin ikävät muistot.
