Kitabı oku: «Pohjoisnavalta päiväntasaajalle», sayfa 30
Kirgiisein kansan- ja perhe-elämä
Kostavan oikeuden uhkaamina ja vainoomina pakeni neljä varasta rehellisten ihmisten asuinpaikoilta aavalle arolle piilottelemaan. Siellä yhtyi heihin kaksi kerjäläisnaista, jotka oli samoin karkoitettu ahkerain ihmisten seuduilta. Varkaat mielistyivät kerjäläisnaisiin ja ottivat heidät vaimoikseen, kumpaisetkin kaksi miestä yhden naisen. Näistä liitoista, jotka olivat vastoin sekä inhimillisiä että jumalallisia lakeja, kasvoi hyvin paljo lapsia; niistä lapsista sitte vuorostaan kasvoi monilukuinen kansa, ja se täytti tähän asti asumattoman aron. Mutta se pysyi syntyperälleen uskollisena: he olivat varkaan tapaisia kuten heidän isänsä, kerjääväisiä kuten heidän äitinsä, ilman uskontoa, ilman hyviä tapoja kuten heidän molemmat vanhempansa. Tämä on kirgiisien kansa, joiden nimi merkitsee ainoastaan "rosvoja".
Sellaiseksi kuvittelee tatarilainen lujauskoinen runoilija heimokansansa alkuperää, sellaiseksi kuvaa sen olemusta, tämän kansan, joka puhuu samaa kieltä kuin hän, rukoilee samaa Jumalaa ja saman profeetan lauseilla kuin hän; ja niin lausuu hän yksinomaan siitä syystä, että kirgiisit eivät uskonnon asioissa pidä niin orjallisesti kiinni, sanoista, eivät ajattele niin turhamaisesti kuin hän. Ikivanha ja ainiaan uusi, kaikissa kansoissa näkyvä totuus se on, jonka äskeiset sanamme vahvistavat, hurskas vale, jonka inhottavuutta ei vielä minkään uskonnon kukaan tunnustaja ole kammoksunut halventaessaan toisin ajattelevia.
Matkustaja, joka kuljeksii kirgiisein aloilla, muukalainen, joka etsii ja löytää heidän jurttainsa keveän katon alta vierasvaraisuutta, oppinut, joka koettaa tutkia heidän tapojaan, virkamies, joka lain vartiana tai hallituksen edustajana eleksii heidän keskuudessaan, jokainen sanalla sanoen, kuin kauemmin seurustelee heidän kanssansa, arvostelee, jos on vapaa etuluuloista, ihan toisin kuin tuo tatarilainen.
Oli ennen aika, jolloin kaikki kirgiisit vastasivatkin nimeänsä, mutta se aika on ainakin monelta ryhmältä jo jäänyt jäljelle. Isien mielipiteiden, urhoretkien ja rosvoamisien kaikua saattaa kyllä tuntua joka kirgiisin rinnassa; mutta yleensä on tämä ratsukansa taipunut nykyisten vallitsijainsa lakeihin ja elää nykyänsä sekä keskenään että naapurien kanssa rauhassa, pitää omistusoikeutta kunniassa, ei ryöstä eikä varasta useammin eikä enempää kuin muut kansat, pikemmin sitä päin vastoin tapahtuu harvemmin ja vähemmin. Venäjän vallan alaisuudessa elää kirgiisi nykyään niin tyydyttävissä oloissa, että hänen heimolaisensa rajan tuolla puolen kadehtien katselevat Venäjän alammaisia. Hallituksensa turvissa nauttivat he lepoa ja rauhaa, omaisuuden turvallisuutta ja uskon vapautta, ovat sotapalveluksesta melkein kokonaan vapautetut ja maksavat veroa arvion mukaan, jota täytyy sanoa kaikin puolin kohtuulliseksi; sitä paitsi heillä on oikeus valita omat kunnan vanhimpansa sekä monta muuta etua, joita eivät edes venäläisetkään ole tähän asti voineet saada. Paha kyllä eivät venäläiset ajattele niin järkevästi kuin hallitus, vaan ahdistavat, sortavat ja hätyyttävät kirgiisejä, milloin ja miten vain voivat. Eivät he kuitenkaan ole saaneet millään tavalla vaikutetuksi kansan tapoihin.
Kirgiisit ovat oikea ratsastajakansa, jota tuskin kävisi ajatella olevan olemassakaan ilman hevosia; he kasvavat yhdessä varsain kanssa ja elävät kuolemaansa asti yhdessä ratsujensa kanssa. Tosin kirgiisi ei suinkaan ole yksinomaan satulaan sidottu, päin vastoin osaa hän käyttää ratsuksensa mitä hyvänsä eläintä, joka vain häntä jaksaa kantaa; mutta hevonen sentään aina on hänen tavallisin kantajansa ja rakkain kumppaninsa. Satulassaan istuen tekee hän kaikki tehtävänsä, ja hevosta yksin pidetään miehen arvon mukaisena ratsueläimenä. Miehet ja naiset ratsastavat samalla tavalla ja monet naiset yhtä taitavastikin kuin miehet. Ratsastajan asento on huoleton, niin mukava kuin mahdollista, eikä juuri miellyttävän näköinen.
Kirgiisi käyttää ratsastaessaan lyhyelle sidottuja jalustimia, niin että ainoastaan polvet koskevat satulan etureunaan ja hän siten vapaasti pysyy tasapainossa. Hevosen juostessa asettuu hän jalustimien varaan, nousee usein ihan suoraksikin ja kumartaa sitte päänsä eteen päin niin alas, että se melkein koskee hevosen kaulaan; suorana hän seisoo aina, milloin hevonen astuu tai laukkaa, joka on tavallisinta. Ratsustimia hän pitää koko kouralla ja käsittelee niiden pohjukassa olevaa solmusiimaa peukalolla, etu- ja keskisormella. Jotenkin usein hän putoaa satulasta, sillä hän ei pidä lukua tiestä, vaan jättää sen etsimisen kokonaan hevosen huoleksi: mutta jos hän on varovainen, matkaa hän aivan arvelematta mitä tietä hyvänsä, josta kavioeläin vain pääsee, ja samoin hän ihan arvelematta nousee miten rajun ja hillittömän hevosen selkään hyvänsä. Pahoja teitä hän ei tiedä olevankaan; tie yleensä on hänestä vain välimatka; mitä sen matkan alku- ja loppupalkan välillä on, siitä hän ei pidä vähintäkään lukua. Niin kauan, kuin hän istuu satulassa, vaatii hän ratsultansa ihan uskomatonta, ajaa täyttä laukkaa vuoria ylös ja alas, kovaa ja vetelää maata, soita ja vesiä, kiipeilyttää aristelematta ja vähääkään pelkäämättä vuoren seiniä, joista kuka hyvänsä muu ratsastaja katsoisi ihan mahdottomaksi päästä ylös tai alas, ja katselee satulastaan rohkeasti syvyyteen vuohenpolun eli, kuten hän sanoo, tien vierelle, jossa jokaista vuoria kiipeilemään tottunutta jalkamiestäkin pelottaisi. Laskeuduttuaan satulasta maahan noudattaa hän kaikkia pitkällä kokemuksella saavutettuja sääntöjä, miten ajettua hevosta on hoideltava, ja kohtelee nyt ratsuansa yhtä huolellisesti kuin ratsastaessa säälimättömästi. Juhlatiloissa hän katsojain huviksi, joita ei koskaan puutu, näyttelee kaikenlaisia taitotemppuja ratsunsa seljässä, nousee satulan ylitse, ristiin pannuille jalustimille seisomaan ja ajaa laukkauttaa siten ympäri, pitää käsillään satulasta tai jalustimista ja ojentaa jalkansa ilmaan, riippuu satulan sivulla ja koettaa ottaa maasta määrättyä esinettä, vaan ei kuitenkaan näy harjoittavan turkkilaisten heimolaistensa aseleikkejä. Sitä vastoin hän pitää kilparatsastusta kaikista huvituksista suurimpana ja panee niitä toimeen kaikissa juhlatiloissa.
Kilpa-ratsastukseen, jolla on nimenä "baika", lasketaan aina vain jaloimmat hevoset ja niistäkin ainoastaan tasajuoksijat. Ratsastettavat matkat ovat hyvin pitkät, vähintään kaksikymmentä, usein neljäkinkymmentä kilometriä; ratsastetaan määrättyyn aron paikkaan, tutun kukkulan tai haudan luo, ja palataan samaa tietä. Seitsen-, kahdeksan-, enintään kymmenvuotiset pojat istuvat satulassa ratsuja ohjaamassa ja tekevät sitä merkillisen taitavasti. Palaaville hevosille ratsastetaan hitaasti vastaan; sille kilparatsulle, jolla on paras toivo voittaa, annetaan apua eli "guturmaa" siten, että ratsastetaan sen luo sivulta, otetaan ratsastava lapsi pois seljästä, koetetaan sitte ottaa kiinni ratsustimista, jalustimista, harjasta ja hännästä ja siten viedään se ajamattomain ratsujen keskessä enemmin vetämällä kuin ohjaamalla perille. Palkinnot ovat hyvin erilaisia, mutta kaikki lasketaan hevosarvon mukaan. Kaksi tai kolme tuhatta hopearuplaa ensimmäisenä palkintona ei ole lainkaan harvinaista; rikkaat panevat satakin hevosta yhdeksi palkinnoksi. Nuoria tyttöjä voi myöskin olla palkintoina sillä tavalla, että voittaja saa naida hänet suorittamatta tavallisia lunnaita.
Sill'aikaa, kuin kilpahevot ovat juoksemassa, harjoittelevat tavallisesti ihmisetkin voimiansa. Kaksi miestä riisuu päällysvaatteensa, paljastaa yläpuolen ruumistaan ja ryhtyy painiskelemaan. Rynnäkkö tapahtuu hyvin monella tavalla. Molemmat taistelijat tarttuvat toisiinsa kiinni, kumartuvat syvälle alas ja vastakkain pyörivät, toinen toistaan yhä tarkastellen ja koettaen torjua jokaista vale- tai tosi rynnäkköä, kunnes toinen yht'äkkiä ponnistaa koko voimansa ja heittää toisen maahan, jos hän ei arvaa pitää varaansa. Toiset ryhtyvät heti rynnäkköön, mutta kohtaavat niin voimakasta vastarintaa, että saavat pitkän aikaa painiskella ennen, kuin toisen onnistuu voittaa toinen. Katsojat kiihottavat, kiittelevät tai moittivat, rohkasevat ja pilkkaavat, lyövät samalla keskenään vetoa ja joutuvat sitä enemmän kiihkoihinsa, mitä enemmän voitto kallistelekse milloin kummankin puolelle. Viimein kaatuu toinen maahan, joutuu koko katsojajoukon naurettavaksi ja on nöyryytetty ja häpeissään, ehkäpä syvimmässä sydämmessään kiukuissaankin; kaikki huutavat niin, että ilma tärisee, kangaskappaleita, vaikkapa karttuuniriepuja paremman puutteessa revitään vetojen sovitukseksi, moitteita ja kiitoksia kuuluu sekaisin ja leikkitaistelu on päättynyt, jos voitettu ei yht'äkkiä vielä hyökkää, kiukkuansa tyydyttääkseen, voittajansa päälle. Melutta, huudotta ja riidatta taistelu ei koskaan pääty, mutta ei siitä myöskään koskaan synny tappelua.
Kirgiisien ritarillisiin harjoituksiin on myöskin metsästys luettava. Tietoon saatua sutta ajaa kirgiisimetsästäjä niin innokkaasti ja niin hellittämättä, että ei malta pitää lukua, vaikka hurjassa ratsastuksessa kahta pahemmin pureva pakkanen palelluttakoonkin häneltä kasvot ja kädet, ja jos vain hänen ratsunsa ei alla kokonaan uuvu, niin hän viimein aina ihan varmaan iskee raskaalla nuijallaan pedon hengettömäksi. Vielä enemmän kuin sellaista ajoa rakastaa hän metsästystä kotkien ja susikoirain avulla. Kuten esi-isänsä muinoin osaa hänkin kesyttää vuorikotkan; kantaen sitä rukkasilla vahvasti turvatulla kädellään satulaan kiinnitetyn puutuen nojassa ratsastaa hän soveliaille kukkuloille, joilta voi nähdä laajalle ylt'ympäri, ja antaa kumppaniensa ajella lähiaroa. Sillä tavalla pyydetään sutta ja kettua, tahi niin kauan, kuin kotka ei ole vielä kylliksi harjautunut, murmelieläintä ja kettua. Erityistä opettamista kotka ei tarvitse; kaikki, mitä opetetaan ja täytyy oppia, on vain se, että kotka, joka on hyvin pienenä otettu pesästä ja jota metsästäjä itse on ruokkinut, palaa herransa huudosta hänen luokseen; perinnäinen tottumus kyllä tekee kaiken muun. Heti, kuin metsästyskumppanit saavat ajetuksi liikkeelle ketun, ottaa metsästäjä linnulta peitteen päästä ja päästää sen kahleista ja heittää ilmaan. Kotka levittää siipensä, alkaa lennellä, nousee kierteisesti yhä ylemmäksi, huomaa hädissään laukkaavan ketun, lentää sen jäljestä, syöksyy, siivet puoleksi levällään, kynnet eteen päin ojennettuina, viistoon alas ja iskee kyntensä ruumiisen; kettu puolestaan kääntää raivokkaasti päänsä, tarttuakseen terävillä hampaillaan viholliseensa, ja kotka on hukassa, jos se onnistuu. Mutta melkein jokaisessa voimakkaassa ja rohkeassa kotkassa on perinnäisenä tuolla tavoin uhkaavan vaaran tunne ja samoin taito torjua sitä. Juuri silloin, kuin kettu kääntää päänsä, irroittaa kotka kyntensä, ja seuraavana silmänräpäyksenä iskeytyvät ne uhrin silmille. Luo ajaa lennättävän rakkaan herran riemuhuuto kehoittaa kestäväisyyteen ja tuossa tuokiossa makaa kettu avuksi rientäneen metsästäjän iskemänä kuolemaisillaan maassa. Moni kotka tosin ensi yrityksessä saa hengellään maksaa rohkeutensa, mutta jos sille ensi isku onnistuu, se kohta tulee niin taitavaksi, että se voidaan päästää sudenkin kimppuun. Sitä kohtaan kotka alusta asti menettelee paljon varovammin, vaikka muuten saman säännön mukaan; suden suuruuskin jo saattaa kotkan käsittämään, että siinä nyt on vielä paljon vaarallisempi peto edessä. Kuitenkin kotka oppii hänetkin voittamaan ja hänen, kuten hänen herransakin, maine leviää laajalle, ja maineen kanssa nousee hänen hintansakin. Kotka, joka iskee ketun, maksaa kolme- tai neljäkymmentä ruplaa, mutta sellainen, joka osaa voittaa suden, maksaa kaksi ja kolmekin kertaa sen verran, jos herransa häntä muuten myö mistään hinnasta. Kahdella kotkalla ei voida metsästää, koska toinen aina häiritsisi toistansa; on yksikin usein niin kiihkeä, että tekee metsästäjälle avun antamisen hyvin vaikeaksi taikka, kuin peto sen kynsissä kuolee, ei hyvällä päästä sitä enää irti.
Jos jo kotkallakin metsästäessä täytyy osata kaikki ratsastustemput, niin vielä suurempaa taitoa tarvitaan, kuin kirgiisi susikoirineen lähtee ajamaan anttilooppeja. Kuin nuolet syöksyvät nämä jotenkin pitkäkarvaiset koirat, milloin vain näkevät jonkun noita etsittyjä märehtijöitä ja yli kivien ja louhikkojen ajaa lennättävät ratsastajat jäljestä, kunnes yhdessä koirain kanssa saavuttavat nopeajalkaisen riistan. Jos joku sellaisessa ratsastuksessa kaatuu tai putoaa satulasta, häntä vain vähän säälivästi ja pilkallisesti nauretaan, mutta ei suinkaan ehditä katsoa, tapahtuiko hänelle muutakin onnettomuutta; ohitse käy hurja ajo täyttä vauhtia.
Kirgiisit eivät vuorillakaan metsästäessä luovu satulastansa. Näyttipä komealta kuin Arkat-vuoristossa ajajat, joiden piti ahdistaa villilampaita meidän pyssyjemme kantomatkalle, läksivät vaaralliselle retkelleen. Siellä täällä korkeimmilla huipuilla, laaksoissa, notkoissa ja rotkoissa niiden välillä, milloin ilmestyi, milloin katosi ratsastaja toisensa perästä, välistä näkyen selvään pilviä vasten, välistä taas peittyen kallioiden taa tai ikään kuin haihtuen louhikkoon. Ei yksikään laskeutunut pois hevosen seljästä, ei kukaan vitkastellut silmänräpäystäkään tietä valitessaan; heidän oli helpompi vuoristossa ratsastaa kuin astua.
Paitsi uljaan rohkea, on metsästäjä myöskin kestäväinen. Hän ei osoita kiitettävää hellittämättömyyttä ainoastaan hevosen seljässä, vaan myöskin hiipimällä vaaniessaan riistaa. Että hän päiväkaudet seuraa yksiä jälkiä, ei ole mikään ihme, hänelle kuin ratsastus on huvia; mutta sytykepyssy kädessä, jollaista hän yhä vielä käyttää yhtä usein kuin muita parempilukkoisia, ryömii hän kuin hiipivä kissa puolen virstaa maassa, vaanien tuntikausia myrskyssä ja rajuilmassa riistaa, kunnes pääsee pyssyn kantomatkalle. Hän ei koskaan ammu pitkän matkan päästä eikä tukematta pyssyä sen kiintonaiselle haarukalle; mutta hän tähtää tarkkaan ja osaa ampua luotinsa oikeaan paikkaan.
Kirgiisi kyllä on kestäväinen, hellittämätön ja väsymätön ratsastajana, metsästäjänä ja paimenena, vaan yhtä vastenmielisesti hän ryhtyy muihin toimiin. Hän kyllä harjoittaa myöskin maanviljelystä, mutta erittäin kurjalla tavalla eikä koskaan enempää, kuin on välttämätöntä. Maan muokkaaminen on hänestä halpaa kuten mikä hyvänsä muukin työ, joka ei kuulu karjan hoitoon tai laumaeläinten käyttämiseen hyödyksi. Hänellä on erinomainen taito käyttää vettä maan kastelemiseen, erittäin harjautunut silmä huomaaman sopivat paikat ja hän myöskin osaa ilman mittauspöytää ja vatupassia kaivaa sopivat kastelu-ojat; mutta ainoastaan poikana hän mielellään taipuu tekemään sellaisia töitä ja, jos hän kerran pääsee jonkin verran varoihin, hän ei enää koskaan koske kuokkaan eikä lapioon. Vielä vähemmin hän mielellään ryhtyy mihinkään käsityöhön. Hän kyllä osaa valmistaa nahkaa ja siitä tehdä kaikenlaista satulatyötä sekä sievistellä niitä rauta- ja hopeakoristuksilla, jopa takoa veitsiä ja aseita ja yleensä tehdä kaikki tarpeelliset kalunsa; mutta ei hän koskaan ryhdy sellaiseen työhön ilolla, vaan aina vastahakoisesti. Kuitenkaan hän ei ole mikään laiska eikä kevytmielinen, vaan hyvin ahkera ja luotettava työmies, ja jos saadaan työhönsä hänen taitava kätensä, niin harvoin on syytä olla häneen tyytymätön.
Paljon arvokkaampana pitää kirgiisi henkistä työtä kuin ruumiillista. Hänen vilkas ja elävä henkensä vaatii toimintaa; sen tähden hän rakastaa sekä kaikenlaista kevyttä että myöskin vakavaa puhelua ja ajan viettoa, paraastaan ehkä siitä syystä, että olisi jotakin vaihtelua päivä- ja vuosikausien muuten yhtäläisessä yksitoikkoisuudessa Sen tähden hän mielellään juttelee heimolaistensa kanssa ja saattaa puheliaisuudellaan, joka usein muuttuu ihan lörpöttelyksi, tulla oikeaksi kiusaksi vieraalle. Siihen puheliaisuuteen liittyy vilkas tiedon halu, joka tosin usein sekin turmeltuu pelkäksi uteliaisuudeksi, sillä "punakieli" ei tahdo eikä saa olla jouten. Mitä vain tuuli lennättelee pitkin aroa, kaikki kirgiisin herkkä korva huomaa ja kaikki "punakieli" pukee sanoiksi. Jos missä hyvänsä puhutaan mitä hyvänsä, jota kirgiisi voi taikka ei voi ymmärtää, jos, tarkoitan minä, vain puhutaan hänelle ymmärrettävää kieltä, niin hän ei ollenkaan aristele kutsuttuna tai kutsumatta tunkeutua jurtalle asti, jossa hän painaa kuuntelemaan tarkistaneen korvan seinää vasten, että ei yksikään tavu menisi hukkaan. Olla kertomatta tapausta, joka hiukankin poikkeaa jokapäiväisestä elämästä, tai mitä tapausta ja kertomusta hyvänsä tai säilyttää jotakin salaisuutta on kirgiisille kerrassaan mahdotonta. Onko sitte jalo ratsu, jolla hän risteilee aroa, vaiti, kuin huomaa jotakin, johon sen huomio kiintyy; onko lammas tai vuohi vaiti, kuin tapaa vertaisiansa; onko vaiti leivo noustessaan aron pinnalta istumasta? Ja aron herranko sitte pitäisi olla vaiti? Ei koskaan! "Puhu vain, punakieli, puhu niin kauan, kuin vielä olet elossa; kuoleman jälkeen olet sitte vaiti." Loppumatta virtaa sisällysrikasta puhetta kirgiisein huulilta. Ei koskaan kaksi ratsastele ääneti vierekkäin, kestäköönpä matka vaikka monta päivääkin; aina, lakkaamatta puhelevat he keskenään, aina on heillä jotakin lörpöttämistä, jotakin ilmoittamista toinen toiselleen. Tavallisesti ei tyydytäkään kahden kesken ratsastamiseen, täytyy olla kolme tai neljä yksissä matkaamassa niin kauan, kuin suinkin tiet soveltuvat yhteen. Tämä ratsastustapa on heihin niin syvälle juurtunut, että heidän hevosensakin ihan itsestään tunkeutuvat vierekkäin ja että europpalaisella on täysi työ sitä estäessä. Jurtassa, joka on täynnä kirgiisejä, surisee kuin mehiläispesässä, koska jokainen tahtoo puhua ja koettaa kaikin tavoin riistää itselleen suun vuoroa.
Sellaisesta miesten kesken tavattomasta puheliaisuudesta on se hyvä seuraus, että kirgiisit osaavat sujuvasti käyttää kielivarojansa. Siinä näyttävät kaikki olevan toistensa vertaisia, rikkaat kuten köyhätkin, ylhäiset ja alhaiset, sivistyneet ja sivistymättömät. Heidän äänirikas ja kaiukas, mutta kova kielensä, kuten tietty, ainoastaan eri murre tatarin kielestä, on tavattoman sisällysrikas. Joka sana, kuten kieleen tutustumaton muukalainenkin äänestä tuntee, lausutaan aina kokonaan, joka tavu äännetään oikein, niin että kuulijan luulisi voivan kaiusta päättää, mistä keskustellaan. Puhumistapa on hyvin vilkas, lauseen koko sisällyksen mukainen, puhe ja väliajat hyvin tarkkarajaiset, niin että puhelu kuuluu vähän katkonaiselta, vaikka puhetulva ei silmänräpäykseksikään pysähdy. Itsestäänkin selvät, vilkkaat kasvojen ja käsien liikkeet selvittävät sanoja vielä näkyvälläkin tavalla. Jos jokin esine vetää puoleensa huomiota erikoisella tavalla, kiihtyy puhujain vilkkaus vallan tuliseksi, niin että syrjästä katsoja ja kuuntelija ihan luulisi saneista syntyvän käsikahakkaa; mutta kiivainkin sanakiista päättyy yleensä aina rauhallisesti.
Tietysti sellaisten ihmisten keskuudessa runoilija on arvossa. Jokainen muita sukkelampi puhuja saavuttaa kunniaa ja mainetta. Laulajaa, tilapää-runoilijaa ei saa puuttua mistään juhlasta. Hänen keksintökykynsä ei tarvitse olla mikään erinomainen; kunhan puhe vain sujuu katkeamatta ja taipuu määrättyyn, kaikille tuttuun runomittaan, on puhuja jo runoilija. Kuitenkin on jokaisella kirgiisirunoilijalla aina melkoinen varasto runoajatuksia, joiden pukeminen sanoihin hänelle on helppo työ. Paimen- ja vaellus-elämässä, vaikka se yleensä kulukoonkin miten yksitoikkoisesti hyvänsä, on sentään oma viehätyksensä, omat helisevät kielensä, joita vain tarvitsee koskea, niin jo tyydyttävät kuulijain mieltä. Saduissa ja perityissä kertomuksissa, jotka ovat elävinä kaikkein mielissä, on aina sopivaa ainetta ajatusaukkojen täytteeksi; ja siten voi runoilijan puhe juosta kuin rauhallinen joki, jonka lähde ei koskaan kuiva; hänen tarvitsee vain noudattaa varmaa runomittaa, niin hän jo on runoilija ja sinä pysyy. Sekin vielä tulee helpotetuksi eri keinoilla; joka runoilija säestää puhettansa kolmekielisellä kirgiisikitaralla ja liittää eri lauseet toisiinsa välisoitolla, jota kestää niin kauan, kunnes uusi säe on ajatuksissa saanut oikean muotonsa. Mitä ripeämmin, mitä notkeammin se tapahtuu, sitä suuremmaksi kasvaa laulajan maine. Mutta jos jonkun naisen sydämmessä liikkuu runoilukykyä, niin hän saavuttaa kaikkein ihmettelyä, ja jos hän alentautuu kilvoittelemaan vuorolaulussa miehen kanssa, niin innostunut kuulijajoukko korottaa hänet naisista ensimmäiseksi.
Paljon vähemmin edullinen kuin runoudelle on avara aro säännölliselle opetukselle. Siitä selviääkin kylliksi, että kirjoitustaito kirgiiseillä on yhtä harvinainen, kuin kirjoitustuotteet ovat vähäiset. Ainoastaan kansan rikkaimpien ja ylhäisimpien pojille opetetaan lukua ja kirjoitusta. Molemmissa hallituksen perustamissa kouluissa, Ostkamenegorskissa ja Saisanissa, tosin on kirgiisipoikiakin, Ostkamenegorskissa yksinomaan juuri niitä; mutta niiden koulujen vaikutus ei ulotu sisäarolle asti. Siellä oppii poika lukemaan ja kirjoittamaan, jos niin hyvin sattuu, että hän tapaa sellaisen mollahin, jolla on halua opettamaan, jos pojalla itsellään on halua oppia. Silloinkin supistuu opetus vain yksinkertaisimpiin alkeihin, arabialaisten kirjainmerkkien lukemiseen ja piirustamiseen. Tärkeimmän, vaikkapa ei ihan ainoan oppikirjan, koraanin sisällys tavallisesti ei ole selvillä itsellään mollahillakaan; hän lukee kappaleen toisensa jälkeen ymmärtämättä niiden merkitystä. Minä tapasin yhden ainoan kirgiisin, joka ymmärsi Arabian kieltä, ja hän oli sulttaani; kaikki muut, jotka kirjan sanojen tuntemisensa tähden olivat muita kansalaisiansa etevämmät ja Islamin uskollisina tunnustajina säännöllisesti pitivät määrätyt viisi rukousta, ymmärsivät enintään rukoukseen huudon ja koraanin ensimmäisen luvun sanat ja sisällyksen, mutta lausuivat kaikki muut rukoukset ymmärtämättä jäljestä, tosin hyvin vakavasti ja totisesti kuten kaikki muhamettilaiset. Sittekin tuntui mahtavan juhlalliselta, kuin keskellä avaraa aroa, jossa ei mitään minaretia eli kirkontornia ole, joku pyhäin sanojen taitaja mueddinina eli rukouksen huutajana korotti äänensä ja uskovaiset pitkissä riveissä laskeutuivat imamin eli esirukoilijan takana polvilleen ja otsaansa painoivat rukouksen aikana maahan, kuten profeetan laki määrää.
Voiman ja notkeuden tieto, taitavuus ratsastuksessa ja metsästyksessä, runolahja ja yleensä hengen elävyys, itsenäisyyden ja vapauden tunto, jonka avara aro kasvattaa, kaikki se tekee kirgiisin käytöksen varmaksi ja arvokkaaksi. Hänen näkönsä siis vaikuttaa etuluulottomaan tarkastelijaan hyvin miellyttävästi, ja se tunne kasvaa yhä lujemmaksi, mitä tarkemmin opitaan tuntemaan näitä arolaisia. Siten kävi minulle ja samaa sanovat venäläiset, jotka ovat vuosikausia eleksineet kirgiisein parissa, samaa varsinkin hallituksen virkamiehet ja muut matkustajat. Tuskinpa vain liioitellaan, jos sanotaan, että kirgiiseillä on hyvin paljo hyviä ja hyvin vähä huonoja ominaisuuksia, ainakin mikäli syrjästä katsoja voi huomata. Vilkasmielinen hän on, viisas, elävä ja ymmärtäväinen kaikissa hänelle tutuissa asioissa, hyväluontoinen, valmis palvelemaan ja auttamaan, kohtelias ja huomaavainen, vierasvarainen ja armelias eli siis tavallaan oikein kunnon mies, jonka varjopuolet sitä helpommin unhottuvat, mitä suoranaisemmin häntä kohdellaan. Hän on kohtelias, mutta ei orjallinen, hän kohtelee ylhäisempiänsä kunnioituksella, mutta ei matelevalla nöyryydellä, ja käskyläisiänsä ystävällisesti, vaan ei halveksivasti. Jos häneltä jotakin kysytään, vastaa hän useimmiten vasta vähän mietittyään, mutta silloin on vastaus levollinen ja selvä, ja hänen tarkkakorkoinen puhetapansa tekee, että vastaukset aina näyttävät horjumattoman varmoilta. Hän on nöyrä mihin palvelukseen hyvänsä, mutta tekee sitä enemmin kunnianhimosta kuin voiton toivosta, enemmin saadakseen kiitosta ja hyväksymystä kuin rahaa tai rahan arvoista. Kunnan vanhin Tamar bei Metikov, joka meitä seurasi kunniavartiana melkein koko kuukauden, oli nöyrin, kohteliain, huomaavaisin mies, kuin olen tavannut, aina valmis täyttämään kaikkia toiveitamme, väsymätön palvelemaan meitä ja tekemään mitä hyvänsä meidän eduksemme, ja sillä kaikella hän tahtoi ainoastaan tyydyttää meitä ja kenraalikuvernööriä. Sen hän sanoi meille selvin sanoin, kuin koetimme hänelle tyrkyttää lahjoja.
Tällaiseen kunnianhimoon kuuluu likeisesti, että ylhäinen ylpeilee sukuperästään ja sukunsa maineesta, kerskaa etäisistä esi-isistä ja joskus ulottaa sukutaulunsa aina Dshingis-kaaniin asti; samasta syystä kirgiisi nai ainoastaan vertaisensa, ei siedä kunniaansa millään tavalla tahrattavan, eikä anna anteeksi mitään kunniansa loukkausta. Samasta syystä johtuu myöskin hänen turhamaisuutensa, jollaista tuskin luulisi hänessä olevankaan. Paitsi kunnioitus, rikkaus ja arvo ovat myöskin nuoruus ja kauneus hänen silmissään lahjoja, joita hän pitää suuressa kunniassa. Kuitenkin hän eroaa joistakuista sivistyskansain kauneista ja nuorista herroista hyvin suuresti siten, että hän ei koskaan rupea keikariksi. Hän kerskailee taitavuudestaan ja luonnon antamista lahjoistaan julkisesti ja peittelemättä; mutta se kerskaileminen tapahtuu luonnollisella tavalla eikä mikään tahallinen kainosteleminen sitä rumenna. Mikäli varat sallivat, pukeutuu hän rikkaasti, koristaa nuttunsa ja housunsa nauhuksilla ja karvalakkansa huuhkajan höyhenillä; mutta narriksi hän ei koskaan jättäydy. Itsestään ymmärrettävästi naiset vielä enemmän kuin miehet koettavat näyttää viehättävyyttänsä paraimmalta puolen; sen tähden minua ei ollenkaan kummastuttanut, kuin kuulin, että he erään juuren mehulla tekevät poskensa suloisen ja tuoksuisen ja pysyväisen punakoiksi, eli toisin sanoen: maalaavat itseään.
Miellyttämishalunsa mukaisesti taipuu kirgiisi nöyrästi kansansa tapoihin. Sivistyksensä osoittaa hän paraastaan siten, että tarkkaan noudattaa määräämättömästä muinaisuudesta periytyneitä tapoja, joita islami on sittemmin suuresti muodostellut. Se vaatii muodollisuutta ja tarkkuutta seurustelussa, mutta hillitsee kaiken itseylennyksen, karkoittaa kaiken sopimattomuuden ja melkein kaiken taitamattomuudenkin seuraelämästä; sillä jokainen tietää, miten hänen tulee käyttäytyä, ollakseen loukkaamatta tai tulematta edes vastenmieliseksikään.
Jo tervehtiminenkin tapahtuu hyvin kaavan mukaisella tavalla, jota kaikki noudattavat ja joka siis ilmeisesti on ihan varma. Kuin kaksi kirgiisijoukkoa sattuu vastakkain, kuluu aina hyvä aika ennen, kuin kukin saa toista tervehdityksi. Yht'aikaa panevat molemmat oikean kätensä sydämmen seuduille ja ojentavat vasemman kätensä toinen toisensa oikeaa kättä kohti; sitte molemmat vetävät takaisin oikean käden ja koskevat vasempaan, niin että nyt kaikki neljä kättä ovat silmänräpäyksen ajan yhdessä. Sitte syleillen lausuvat molemmat arabialaisen sanan "amaan" (rauha) ja ennen syleilemistä lausuvat kaikkein muhamettilaisten tervehdyksen "salaam aleik" eli "aleikum" ("onnea sinulle" tai "teille") taikka vastaavat "aleikum el salaam". Tällä tavalla tervehtii yksi kaikkia ja jokaista; vastakkain tulevat joukot asettuvat sen tähden kahteen riviin ja toinen toisensa jälkeen juoksee pitkin riviä, että nyt vielä kahleissa oleva "punakieli" pääsisi niin pian kuin mahdollista valloilleen. Lyhempi tapa, jota kuitenkin käytetään ainoastaan hyvin suurissa kokouksissa, on sellainen, että ojennetaan kätensä toinen toistaan vastaan ja sitte lyödään niitä yhteen.
Jos kirgiisit tulevat jurtille vieraiksi, niin on ennen tervehtimistä vielä muita temppuja tehtävä. Kuin jurtat alkavat näkyä, hiljentävät tulijat ratsujansa astumaan ja pysäyttävät viimein kokonaan. Siitä merkistä tullaan heille jurtista vastaan, tervehditään heitä ja saatetaan sitte jurtille, joita naiset tällä välin ovat koristaneet arvokkaimmilla matoilla. Ennen tuntemattomien vierasten täytyy ennen tervehtimistä suorittaa nimen, säädyn ja sukuperän tutkinto, mutta kaikissa tapauksissa otetaan heidät vierasvaraisesti vastaan; sillä vierasvaraisuutta osoittaa kirgiisi jokaiselle, katsomatta säätyyn tai uskontoon, vaikka kyllä aina ylhäisille mieluisemmin. Vieras astuu, tehden tavallisen tervehdyksen, jurttaan, riisuu ovella kengät jaloistaan, mutta tietysti ei pehmoisia ratsusaappaita, ja käy, jos on arvoltaan isännän vertainen, istumaan kunniasijalle, jota vastoin alhaisempi pysyy ylhäisemmän edessä kainosti taempana ja laskeutuu polvilleen matolle.
Arvokkaan vieraan kunniaksi teurastuttaa isäntä lampaan, joka ennen teurastamista tuodaan jurttaan tai sen eteen vieraan siunattavaksi. Sen merkin nähtyään tulevat kaikki naapurit osalle herkkuatriasta. Oinaan pää ja rinta paistetaan vartaassa, lihapaikat paloitellaan ja keitetään kattilassa; ristiluut, kylkiluut, lapaluut ja reidet mureiksi keitettyinä pannaan astiassa vieraan eteen. Vieras pesee kätensä, leikkaa lihaa irti luista, kastaa vahvasti suolattuun liemeen ja sanoo isännälle, joka ei vielä ole käynyt istumaan: "ainoastaan isännän kautta tulee liha maukkaaksi; käykää istumaan." Isäntä vastaa: "paljon kiitoksia, syökäähän vain", eikä vielä täytä vieraan pyyntöä. Vieras leikkaa kappaleen kylkiluista, kutsuu isännän ja pistää hänelle palan suuhun, leikkaa toisen kappaleen, panee sen lautaselle ja ojentaa emännälle. Nyt viimein käy isäntä istumaan vieraan viereen, mutta ei hän sittekään jakele ruokaa syöjille, vaan vieras. Hän leikkelee lihaa suupaloihin, seoittaa niihin rasvaa, kastaa kolme palaa kerrassaan liemeen ja pistää aina jollekulle pöytäkumppanille ne yksitellen suuhun. Antajan loukkausta olisi, jos palojen saaja ei niitä heti nielisi, vaikkapa, jos palat sattuisivat suurehkoiksi, läkähtyisikin, niin että kasvot sinistyvät ja välttämättä on tarpeen naapurien, vieruskumppanien apu, jotka läkähtyjää helpotukseksi tömistävät nyrkillä selkään. Sitä vastoin antaja ei saa koskaan antaa useampaa kuin kolme palaa; jos hän rikkoo sen säännön ja pistää yht'aikaa viisi lihapalaa suuhun ja jos kiireesti nielemään pakotettu saaja tukehtuu liian runsaasta annista kuoliaaksi, niin täytyy antajan rikoksensa sovitukseksi maksaa sata hevosta tukehtuneen perheelle, jota vastoin hän on syytön, jos joku pöytäkumppaneista kuolee kolmesta palasta. Kun liha on syöty, panee vieras liemiastian kiertämään, ja pöytäkumppanit juovat kukin siitä tarpeekseen. Atrian lopuksi, kuitenkin vasta sitte, kuin kaikki ovat kätensä pesseet, tarjoaa varakas isäntä, jos tammat vielä lypsävät, aina kumysiä, ja se tarjoaminen aina tapahtuu nähtävällä kunnioituksella tätä kirgiisein mieluisinta juomaa kohtaan. Nekin, jotka eivät huolineet ruuasta, tulevat nyt virkistämään itseänsä juomalla. Juodaan, kunnes päihdytään, sillä kirgiisi saa rakkaan maitoviininsä juonnissa aikaan yhtä suuria ihmeitä kuin syönnissäkin, eikä tässä kohden suinkaan olla vaatimattoman kohtuullisia.
