Kitabı oku: «Lammermoorin morsian», sayfa 23

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

 
Näin onko naista koskaan kosittu?
Ja onko koskaan saatu naista näin?
Mä tahdon häntä.
 

Rikhard III.

Kaksitoista kuukautta oli kulunut sen jälkeen kun Ravenswoodin nuori herra läksi ulkomaille. Hänen oli luultu voivan aikaisemmin palata takaisin; mutta hänelle uskottu valtiotoimi, tai jos yleistä huhua oli uskominen, toinen häntä itseään koskeva asia viivytti häntä yhä vielä. Sillä välin olivat seikat herra Ashtonin perheessä muuttuneet tavalla, jonka saamme kuulla seuraavasta keskustelusta Bucklaw'n ja hänen uskotun viinaveikkonsa ja syöttiläänsä, tuttavamme kapteeni Craigengeltin välillä.

He istuivat kumpikin kulmallaan suunnattoman, hautakivennäköisen, kivilaatoista kyhätyn takan äärellä Girningtonin kartanon matalalakisessa salissa. Halkovalkea leimui iloisesti liedessä; ympyriäinen, tamminen pöytä heidän välillään kannatteli tuopillista kelpo klaret-viiniä, kahta lasipikaria sekä monenlaisia herkkuja. Mutta sittenkin, kaikista näistä mukavuuden ja virvoituksen apukeinoista huolimatta, oli talon herran muoto epäröivä, arveleva ja huolestunut; ja syöttiläs sai koettaa keksintötaitonsa kaikkia voimia estääkseen suojelijaansa pahan mielen puuskasta, jota Craigengelt aina suuresti pelkäsi. Pitkän vaitiolon jälkeen, jona aikana ei kuulunut muuta kuin rummutusta, kun Bucklaw löi saappaansa kärkeä takkaa vasten, Craigengelt vihdoin viimein uskalsi puhjeta sanoihin:

"Vieköön minut piru vaikka kaksikin kertaa", sanoi hän, "jos olen ikänä nähnyt miestä, joka on vähemmän sulhasen näköinen! Saakeli soikoon, jollet pikemmin ole semmoisen miehen kaltainen, joka on hirteen tuomittu!"

"Sulimmat kiitokset näistä koreista sanoista", vastasi Bucklaw. "Mutta sinulla taitaa se paikka aina olla mielessä, johon luultavasti viimein myös joudut. – Ja virkapas, kapteeni Craigengelt, jos armollinen herra niin suvaitsee, miksi minun pitäisi olla iloisen näköinen, minä kun olen surullinen, oikein saakelin surullinen?"

"Ja sepä se juuri minua kummastuttaa", virkkoi Craigengelt. "Tämä naimiskauppa, joka on paras koko meidän kreivikunnassa ja jota sinä niin hartaasti halusit, on nyt melkein valmiiksi solmittu, ja kuitenkin olet allapäin, pahoilla mielin, niinkuin karhu, jolta pennut on viety."

"Enpä tiedä", vastasi Bucklaw äreästi, "tokko vetäisinkään solmun aivan kiinni, jollen jo olisi tässä asiassa käynyt niin pitkälle, ettei enää sovi hypätä taaksepäin."

"Hypätä taaksepäin!" huusi Craigengelt taitavasti teeskennellen kummastusta. "Sittenhän päästäisit varman pelin hyppysistäsi. Hypätä taaksepäin! Mitä, eikö tuon naikkosen raha – "

"Nuoren aatelisneidon, pyytäisin sinua sanomaan", keskeytti Bucklaw.

"No, no, en minä mitään loukkausta tarkoittanut. Eivätkö neiti Ashtonin myötäjäiset vedä vertoja parhaimmillekin Lothianin kreivikunnassa?"

"Aivan oikein", vastasi Bucklaw. "Mutta minä en huoli hiukkaakaan hänen myötäjäisistään – minulla on kyllin omaakin rahaa."

"Entäs äiti, joka rakastaa sinua niinkuin omaa lastansa?"

"Enemmänkin kuin lastansa, luullakseni", virkkoi Bucklaw. "Muuten ei siitä rakkaudesta olisi paljonkaan."

"Ja eversti Sholto Douglas Ashton, joka toivoo tätä naimiskauppaa hartaammin kuin kaikkea muuta maailmassa?"

"Siitä syystä", vastasi Bucklaw, "että hän minun avullani toivoo tulevansa valituksi parlamenttiin – n kreivikunnasta."

"Ja isä, joka on yhtä kiihkeä saamaan tämän naimiskaupan solmituksi kuin ikänä minä olen ollut kiivas korttipelin panosrahaa voittamaan?"

"Niin kyllä", virkkoi Bucklaw samalla halventavalla tavalla; "herra Ashton on niin viisas, että hän koettaa ainakin saada varmaksi tämän jokseenkin hyvän naimisliiton, koska hän ei voi tyttärensä myömisellä pelastaa suurta Ravenswoodin kartanoansa, jonka Englannin ylähuone pian on ryöstävä hänen kynsistään."

"No entä, mitä sanot itse nuoresta neidistä?" kysyi Craigengelt. "Onhan se korein tyttö koko Skotlannissa – ja rakastithan sinä häntä niin tulisesti, niin kauan kuin hän oli itsepintainen; ja nyt kun hän on suostunut ottamaan sinut ja rikkomaan kihlauksensa Ravenswoodin kanssa, sinä sanot 'pass', niinkuin korttipelissä sanotaan. Totta puhuen, Bucklaw, piru on sinut riivannut, sinä kun et enää ollenkaan tiedä mitä tahdot ottaa, mitä jättää."

"Minä tahdon yhdellä sanalla sanoa sinulle mitä mielessäni liikkuu", vastasi Bucklaw nousten ja ruveten astumaan edestakaisin. "Minä tahtoisin tietää, mikä piru on syynä tähän äkilliseen muutokseen neiti Ashtonin mielessä?"

"Mitä sinä siitä huolit", virkkoi Craigengelt, "koska tämä mielenmuutos on sinulle eduksi?"

"Minä tahdon sanoa sinulle mitä ajattelen", vastasi talon herra. "En ole koskaan paljon ymmärtänyt noiden hienojen aatelisnaisten menoja, ja voivat ne olla yhtä oikulliset kuin piru itse. Mutta tässä neiti Ashtonin mielenmuutoksessa on jotain, joka on niin pirullisen äkillistä ja liian tärkeää ollakseen vain hänen oma oikkunsa. Tahtoisinpa vannoa, että rouva Ashton osaa käyttää kaikkia kojeita, joilla ihmismielen saa taipumaan, ja niitä kojeita on yhtä monta kuin on kuolaimia ja suitsia varsoja varten."

"Ja jos niitä ei olisi", virkkoi Craigengelt, "millä helvetin tavalla sitten saisimmekaan varsat opetetuiksi?"

"Se on totta sekin", sanoi Bucklaw pysäyttäen astumisensa lattialla ja nojautuen tuolin nojaan. "Ja paitsi sitä, onhan Ravenswood kuitenkin vielä tiellä. Luuletko, että hän antaa takaisin Lucyn lupauksen?"

"Aivan varmaan hän niin tekee", vastasi Craigengelt. "Mitä varten hän kieltäisi, koska hän kuitenkin tahtoo naida toisen tytön ja neiti Ashton toisen miehen?"

"Ja uskotko sinä todella", kysyi Bucklaw, "että hän aikoo naida tuon ulkomaalaisen aatelisneidon, josta huhu kertoo?"

"Kuulithan itsekin", vastasi Craigengelt, "mitä kapteeni Westenho siitä kertoi, ja heidän häittensä suurista varustuksista."

"Kapteeni Westenho", sanoi Bucklaw, "on liiaksi sinun kaltaisesi, Craigie-veikkonen, että hän kelpaisi siksi, mitä herra Ashton sanoisi 'uskottavaksi vieraaksimieheksi.' Hän juo kuin mies, kiroilee kuin mies, ja osaapa hän, pelkään minä, myös hiukan valehdella ja puijaillakin vielä päälliseksi. Ne ovat kylläkin kelpo avuja, Craigie-veikkonen, jos niitä sopivalla paikalla käytetään; mutta ne maistuvat kuitenkin liiaksi rosvolta, jotta tekisivät hyvän vaikutuksen oikeuden edessä."

"No hyvä", sanoi Craigengelt, "mutta uskotkos sitten eversti Douglas Ashtonin sanaan, joka kuuli markiisi A – n (se herra ei älynnytkään hänen olevan saapuvilla) julkisessa seurassa kertovan, että hänen sukulaisensa oli saattanut asiansa paljon paremmalle kannalle eikä enää huoli vaihtaa isänsä kartanoa hävinneen uskonkiihkolaisen vaaleaposkiseen tyttäreen ja että hänen puolestaan Bucklaw ottakoon vaan Ravenswoodin kuluneet kengät pitääksensä?

"Sanoiko hän niin!" huusi Bucklaw riehahtaen hillittömään vimmastukseen, jommoiset puuskat hänellä eivät olleet harvinaisia. "Saakeli soikoon! Jos minä sen olisin kuullut, olisinpa kiskonut häneltä kielen suusta kaikkien hänen armastensa ja armolaistensa ja Vuoriston tappelukukkojenkin nähden! Miksikä ei Ashton iskenyt miekkaansa sen miehen läpi?"

"Piru vie, jos sen tiedän", virkkoi kapteeni. "Hyvin ansaittu palkka se olisi epäilemättä ollut. Mutta markiisi on vanha mies, ja hänen kimppuunsa käymisestä olisi ollut enemmän vaaraa kuin kunniaa. Parempi olisi, että ajattelisit, miten saisit neiti Ashtonin suojelluksi häväistykseltä, kuin että pyrkisit semmoisen miehen kimppuun, joka jo on liian vanha kaksintaisteluun ja istuu niin korkealla istuimella, ettei sinun kätesi sinne yletykään."

"Kylläpä se kuitenkin joskus on ylettyvä", sanoi Bucklaw, "ja hänen sukulaiseensa Ravenswoodiin myös vielä päälliseksi. Sillä välin tahdon pitää huolta siitä, ettei heidän aiheuttamansa häväistys tuota vahinkoa neiti Ashtonille. On se saakelin ikävä asia sentään, ja minä soisin, että se olisi jo suoritettu. Tuskinpa tiedän, miten häntä pitäisi puhutella – mutta täytä pikarit, Craigie-veikkonen, ja juokaamme hänen maljansa. Ilta on jo kulunut myöhään ja kelpo klaret-viinistä tehty yömyssy on parempi kuin parhaatkin miettimismyssyt koko Euroopassa."

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

 
Tää on meillä puheenaineen' aina.
Yöll' ei hän tältä puheelt' unta saanut.
Pöydäss' ei saanut syödä rauhassa.
En muusta puhunutkaan kahden kesken
ja seuroissakin siihen viittailin.
 

Shakespeare. Hairauksia.

Seuraavana aamuna Bucklaw ja hänen uskollinen Achateksensa Craigengelt ilmestyivät Ravenswoodin kartanoon. Herra ja rouva ottivat heidät mitä kohteliaimmalla tavalla vastaan, ja samoin teki myös heidän poikansa ja perillisensä eversti Ashton. Änkytettyään ja punastuttuaan (sillä vaikka hän muissa asioissa oli tarpeeksi rohkea, niin oli hän kuitenkin lammasmaisen ujo, niinkuin ainakin ne ihmiset, jotka harvoin ovat oleskelleet sivistyneessä seurassa) – Bucklaw vihdoinkin sai suustaan sen pyynnön, että saisi viimein puhella neiti Ashtonin kanssa heidän lähenevästä liitostaan. Herra Ashton ja hänen poikansa katsahtivat rouvaan, joka aivan huolettomasti vastasi Lucyn tulevan heti herra Bucklaw'n puheille. "Mutta minä toivon", lisäsi hän hymyillen, "että koska Lucy on niin nuori ja niin äsken viekoitettu kihloihin, jota hän nyt kovasti häpeää, niin te, hyvä Bucklaw, ette pane pahaksi, jos hän mielellään soisi äitinsä olevan läsnä tässä keskustelussa."

"Totta puhuen, hyvä rouva", sanoi Bucklaw, "sitä juuri minäkin puolestani olisin pyytänyt. Sillä minä olen niin vähän oppinut sitä, mitä kohteliaisuudeksi sanotaan, että varmaankin vahingossa laskisin suustani joitakuita hirvittäviä tyhmyyksiä, jollette te auttaisi minua tulkitsemaan sanani."

Näin Bucklaw ujoutensa hämmästyksestä tällä ratkaisevalla hetkellä unohti täydestä syystä heränneen pelkonsa, että rouva Ashton vastustamattomasti piti tyttärensä ajatukset kurissa, ja näin hän menetti tilaisuuden saada omalla tiedustelemisellaan selvää Lucyn sydämen oikeista tunteista.

Muut herrat läksivät ulos, ja vähän ajan kuluttua astui rouva Ashton sisään tyttärensä kanssa. Lucy oli ulkomuodoltaan samanlainen kuin edellisissäkin tilaisuuksissa, joissa Bucklaw oli nähnyt hänet, ja hän osoitti pikemmin mielenrauhaa kuin liikutusta. Mutta tarkkasilmäisemmänkin tarkastelijan olisi ollut vaikea päättää, oliko tämä mielenrauha toivottomuuden vai huolettomuuden synnyttämä. Bucklaw'n mielessä riehuivat hänen omat tunteensa, niin ettei hänessä ollut tarkkaa naisen sydämen tutkijaa. Hän laski änkyttämällä suustansa sekavan puheen, hämmentäen aivan yhteen kaikki ne pari kolme asiaa, joista hän tahtoi puhua, ja lopetti jyrkästi kesken ennenkuin hän vielä oli päässyt oikeaan päätökseen. Neiti Ashton kuunteli tai oli kuuntelevinaan, mutta ei virkkanut yhtäkään sanaa vastaukseksi. Hän vaan piti silmänsä tuikeasti kiinni pienessä koruompeluksessaan ja teki sormillansa ahkerasti työtä, lieneekö se sitten johtunut vanhasta tottumuksesta vai tapahtunut tietämättä. Rouva Ashton istui vähän syrjempänä, melkein piilossa syvässä ikkunakomerossa, johon hän oli nostanut tuolinsa. Tästä paikasta hän nyt äänellä, joka kylläkin soi lempeältä ja leppoisalta, mutta sittenkin oli hiukan käskevä, milt'ei pakottava, kuiskasi: "Lucy kultaseni, huomaa – oletko kuullut, mitä Bucklaw sanoi?"

Tieto äidin läsnäolosta näkyi kadonneen onnettoman tytön muistista. Hän säpsähti, pudotti neulansa ja antoi hätäillen ja melkein yhdessä hengenvedossa kaksi perin vastakkaista vastausta: "Kyllä, äiti – en, äiti – suokaa anteeksi, en kuullutkaan."

"Siitä ei tarvitse punastua, armaani, ja vielä vähemmän siitä tarvitsee näin vaaleta ja säikähtyä", virkkoi rouva Ashton astuen esiin. "Tiedämmehän me, ettei neidon korva saa olla kovin kärkäs miehen sanoja kuulemaan. Mutta sinun pitää muistaa, että herra Bucklaw puhuu asiasta, jota sinä jo aikaa sitten olet luvannut suosiollisesti kuunnella. Tiedäthän, kuinka suuresti me, sinun isäsi ja minä, haluamme tämän erittäin onnellisen asian toteutumista."

Rouva Ashtonin äänessä tuntui kehoittavainen, melkein ankara käsky, mutta se oli huolellisesti ja taitavasti peitetty mitä lempeimpään äidinhellyyden kuoreen. Tämä ulkokuori oli aiottu Bucklaw'ta varten, jota olikin helppo pettää. Itse kehoituksen sisällys sitä vastoin oli tarkoitettu säikähtyneelle Lucylle, joka hyvin ymmärsi, mitä hänen äitinsä puolet sanat tarkoittivat, vaikka niiden oikea merkitys olisi miten taitavasti tahansa ollut muilta salattu.

Neiti Ashton istui suorana tuolillaan ja loi ympärilleen katseen, joka ilmaisi pelkoa ja toista vieläkin kiihkeämpää tunnetta; mutta hän pysyi yhä edelleen aivan ääneti.

Bucklaw oli sillä välin astunut edestakaisin kamarissa, kunnes hänen mielensä oli rauhoittunut; mutta hän seisahtui parin kolmen kyynärän päähän Lucyn tuolista ja puhkesi seuraaviin sanoihin:

"Olenpa, pelkään minä, ollut riivattu hupsu, neiti Ashton. Olen yrittänyt puhua teille semmoisin sanoin, jollaisia minulle on väitetty nuorten herrasneitojen mielellään kuuntelevan, mutta te luullakseni ette ole ymmärtänyt mitä puhelin. Eikä se kovin kumma ollutkaan, sillä, piru vie, ymmärränkö sitä itsekään! Mutta nyt tahdon sen sanoa mutkistelematta ja suorilla Skotlannin sanoilla: teidän isänne ja äitinne ovat suostuvaiset kosintaani, ja jos teille kelpaa aviomieheksenne suora, nuori poika, joka ei aio koskaan kieltää teiltä mitä ikänä teidän mielenne tehnee, niin sitten panen teidät emännäksi paraaseen taloon kaikissa kolmessa Lothianissa. Te saatte asua rouva Girnington-vainajan talossa Canon-kadun varrella Edinburghissa, saatte käydä missä tahdotte, tehdä mitä tahdotte ja nähdä mitä tahdotte, sehän on suoraa puhetta. Sitä vain vaadin, että nurkka pöydässäni on varattu eräälle kelvottomalle, vanhalle leikkikumppanilleni, jonka minä mieluummin tahtoisin ajaa pois kuin pitää, jollei se pirun vietävä pahus olisi saanut minua uskomaan, etten voi tulla toimeen ilman häntä. Ja siis toivon, ettette paheksu Craigie-veikkoseni seuraa, vaikka olisikin helppo löytää paljon parempiakin miehiä."

"Hyi teitä, Bucklaw", pisti rouva Ashton taas väliin. "Kuinka te voitte luullakaan, että Lucy paheksuisi tuon suorapuheisen, rehellisen, hyvänluotoisen miehen, kapteeni Craigengeltin seuraa?"

"No niin, armollinen rouva", vastasi Bucklaw; "mitä Craigie-veikon suoruuteen, rehellisyyteen ja hyvään luonteeseen tulee, niin ne luullakseni ovat toinen toisensa vertaisia – mutta se ei kuulu ollenkaan tähän. Se poika tuntee minun tapani ja on minulle hyödyksi, ja minä, niinkuin jo sanoin, en voi tulla toimeen ilman häntä. Mutta kaikki tämä ei kuulu asiaan, sillä kun kerran olen saanut niin paljon rohkeutta, että uskalsin suorin, selvin sanoin kosia, niin tahtoisin myös kuulla suoran, selvän vastauksen neiti Ashtonin omasta suusta."

"Hyvä Bucklaw", sanoi rouva Ashton, "säälikäämme Lucyn kainoutta. Minä vastaan teille hänen kuullen, että hän on jo luvannut tässä asiassa totella isäänsä ja minua. – Lucy kultaseni", lisäsi hän, ja hänen äänessään ilmeni taas samaa ulkonaista lempeyttä ja sisällistä ankaraa käskeväisyyttä, josta jo huomautimme, "Lucy, armas kultaseni, puhu itse, eikö ole totta mitä minä sanoin?"

Hänen uhrinsa vastasi vapisevalla, kolealla äänellä: "Minä olen luvannut totella teitä – mutta yhdellä ehdolla."

"Tyttäreni", selitti rouva Ashton herra Bucklaw'n puoleen kääntyen, "tahtoo sanoa odottavansa vastausta tuolta mieheltä Wienistä tai Regensburgista tai Pariisista, missä hän lieneekään, kirjeeseensä, jossa Lucy vaati häntä päästämään siitä lupauksesta, johon tuo mies on hänet viekkaudella kietonut. Ettehän suinkaan, hyvä ystäväni, pane pahaksi, että Lucy tässä asiassa on niin arkatuntoinen; se onkin meidän kaikkien yhteinen asia."

"Aivan niin, aivan oikein", sanoi Bucklaw, ja sitten hän puoleksi hyräili, puoleksi lausui seuraavat säkeet vanhasta laulusta:

 
"Vanhasta rakkaudesta ensin luovu,
ja sitten vasta uuteen lempeen suovu."
 

"Mutta olisinpa luullut", lisäsi hän vähän aikaa ääneti oltuaan, "että teillä olisi jo ollut aikaa saada kuusikin kertaa vastaus Ravenswoodilta. Piru vie, haluttaisipa minua mennä itse noutamaan sitä vastausta, jos neiti Ashton tahtoo suoda minulle sen kunnian ja uskoa minulle sen toimen."

"Ei millään muotoa", sanoi rouva Ashton, "meillä on ollut suuri vaiva saada poikani Douglas (jolle se toimi paremmin sopisikin) estetyksi lähtemästä niin vaaralliselle matkalle. Ja luuletteko, että me sallimme teidän, hyvä ystäväni, joka olette meille melkein yhtä rakas, mennä tuon hurjan miehen luo tämmöiselle hurjalle asialle? Kaikki meidän ystävämme arvelevat, ja niinpä sinunkin, Lucy kulta, pitäisi arvella, että koska tuo kelvoton mies ei ole sanaakaan vastannut kirjeeseesi, tämä vaitiolo, niinkuin muulloinkin aina, on pidettävä suostumuksena. Ja liittoa kahden ihmisen välillä on pidettävä mitättömänä, kun toinen ei valvo enää oikeuttansa. Herra Ashton, joka ymmärtää semmoiset asiat paraiten, sanoo niin aivan selvään; ja siis, Lucy kulta – "

"Äiti", vastasi Lucy tavattoman innokkaasti, "älkää minulta vaatiko enempää – jos hän antaa minulle onnettoman lupaukseni takaisin, sitten, sen jo sanoin, saatte tehdä minulle mitä tahdotte – sitä ennen olisi suuri synti niin Jumalan kuin ihmisten edessä, jos tekisin niinkuin vaaditte."

"Mutta, armaiseni, jos tuo mies itsepintaisesti on vastaamatta – "

"Kyllä hän vastaa", vakuutti Lucy; "nyt on kuusi viikkoa kulunut siitä, kun hänelle lähetin jäljennöksen edellisestä kirjeestäni luotettavan sanansaattajan kautta."

"Et suinkaan! Ethän voinut – ethän tohtinut – " sanoi rouva Ashton kiivaudella, joka aivan poikkesi hänen teeskennellystä sulavuudestaan. Mutta hän oikaisi kohta puheensa: "Lucy, armas kultaseni", virkkoi hän mitä lempeimmällä moittivalla äänellä, "kuinka sinulle saattoi tulla sellaista mieleen?"

"Ei se tee mitään", sanoi Bucklaw. "Minä kunnioitan neiti Ashtonia tämän arkatuntoisuuden tähden, ja ainoa, mitä soisin, olisi että hän olisi valinnut minut sanansaattajakseen."

"Ja kuinka kauan, olkaa hyvä, neiti Ashton, ja virkkakaa", kysyi äiti pilkaten, "meidän pitää odottaa teidän Pacoletinne, teidän ilmojen kautta lentelevän sanansaattajanne tuloa, koska ette voinut uskoa asiaanne meidän mitättömille, tavallisille, lihaa ja verta oleville postimiehillemme?"

"Minä olen laskenut tarkasti viikot, päivät, tunnit ja minuutit", sanoi Lucy, "ja viikon kuluttua vastaus on tuleva, jollei hän ole kuollut. – Saanko rukoilla teitä, herra", hän kääntyi Bucklaw'n puoleen, "että pyytäisitte äitiäni suomaan minulle armon aikaa tässä asiassa?"

"Minä tahdon hartaasti pyytää sitä rouva Ashtonilta", vastasi Bucklaw. "Niin totta kuin olen kunniallinen mies, neiti Ashton, minä kunnioitan teitä tämän hienotunteisuuden vuoksi. Ja vaikka tämän kosintani onnistuminen on nyt minulle kalliimpi sydämen toivo kuin koskaan ennen, luopuisin siitä heti paikalla, jos sitä asiaa niin ajateltaisiin, että teille tulisi siitä hetkenkään mielipahaa."

"Sitä ei herra Bucklaw'lla luullakseni ole syytä pelätä", sanoi rouva Ashton vihastuksesta vaaleana, "koska tyttären onni on oman äidin huolena. – Saanko kysyä, Lucy, mitä sanoja viimeinen kirjeesi sisälsi?"

"Aivan samat sanat, äitini", vastasi Lucy, "jotka te käskitte minun edelliselläkin kerralla kirjoittaa."

"Viikon kuluttua", sanoi äiti teeskennellen jälleen äänensä lempeäksi, "voimme siis, armas kultaseni, toivoa tämän viivyttelemisen loppuvan."

"Neiti Ashtonia ei saa kiirehtiä", virkkoi Bucklaw, jonka tunteitten tylsyys ei suinkaan ollut syntyisin mistään sydämen pahuudesta. "Sanansaattaja voi tulla estetyksi tai viivytetyksi. Muistanhan minä, kuinka kerran koko päivä meni hukkaan matkalla siitä syystä vain, että hevoselta kenkä oli pudonnut. – Malttakaas, kun katsahdan almanakkaani – kahdeskymmenes päivä tästä lukien on pyhän Juudan päivä, ja edellisenä päivänä pitää minun olla Caverton Edgessä katselemassa herra Kittlegirthin mustan tamman ja Johnson jauhokauppiaan nelivuotisen varsan välistä kilpajuoksua. Mutta voinhan ratsastaa sieltä yötä myöten tänne, tai myös voi Craigie-veikko kertoa minulle miten kilpailu päättyi. Ja toivon, että sillä välin, samoin kuin en itse ole kiusaava neiti Ashtonia enemmillä vaatimisilla, tekin, armollinen rouva ja herra Ashton ja eversti, olette niin hyvät ja suotte neiti Lucyn häiritsemättä ja rauhassa tehdä päätöksensä."

"Herra", sanoi neiti Ashton, "te olette jalomielinen."

"Mitä siihen tulee, neiti Ashton", vastasi Bucklaw, "en luulisi olevani muuta kuin suora, hyväsydäminen nuori poika, niinkuin jo ennen sanoin, joka mielellään tekisi teidät onnelliseksi, jos te neuvotte häntä miten se olisi tehtävä."

Näin puhuttuaan hän lausui jäähyväisensä liikutetummalla mielellä kuin mikä muulloin oli hänelle tavallista, ja läksi pois. Rouva Ashton saattaessaan häntä huoneesta vakuutti hänelle, että Lucy täydelleen tunsi ja käsitti hänen rakkautensa vakavuuden: myös rouva pyysi häntä ennen lähtöään käymään herra Ashtonin puheilla, "koska", lopetti hän iskien Lucyyn tuikean katsahduksen, "Pyhän Juudan päivänä meidän kaikkien pitää olla valmiit nimemme allekirjoittamaan ja sinettimme painamaan."

"Nimemme allekirjoittamaan ja sinettimme painamaan!" toisti Lucy hiljaa itsekseen, kun ovi painui kiinni. "Nimemme allekirjoittamaan ja sinettimme painamaan – ja niin tehtyämme kuolemaan!" Ja lyöden laihtuneet kätensä yhteen hän vaipui tuolia vasten, jolla istui, ja lepäsi sitten ikäänkuin tunnottomana.

Pian kuitenkin hänet herätti hänen veljensä Henrik, joka peuhaten astui sisään ja huutamalla muistutti, että Lucy oli luvannut antaa hänelle kaksi kyynärää punaista nauhaa solmukoristeiksi hänen uusiin sukkanauhoihinsa. Lucy nousi mitä maltillisimmin, aukaisi pienen norsunluisen lippaan, haki siitä pyydetyn nauhan esille, mittasi sen tarkkaan, leikkasi sen sopiviin kappaleihin ja solmi siitä semmoisia koristeita kuin poika halusi.

"Älä vielä pane lipasta lukkoon", sanoi Henrik, "sillä minun pitää vielä saada vähän hopealankaa, millä kiinnittää tiukusia haukkani jalkahihnoihin – vaikka eihän tuo uusi haukka niitä ansaitsisikaan. Sillä tiedätkös, vaikka meillä on ollut niin paljon vaivaa saada se pesästä, aina tuolta Possosta, Mannor-Waterista saakka, niin eipä siitä näytäkään tulevan mitään parempaa kuin tavallinen raatelija; se vain kastelee kyntensä peltopyyn veriin, ja sitten päästää sen taas lentoon. Ja mitä muuta se lintuparka sitten voi tehdäkään, ymmärtäähän sen, paitsi että se kituu ja kuolee lähimpään kanervikko-mättääseen tai orapihlajapensaaseen, mihin se ryömii piiloon?"

"Aivan niin, Henrik – aivan niin", virkkoi Lucy pitäen poikaa kiinni kädestä, annettuansa hopealangan. "Ja on maailmassa muitakin raatelijoita kuin sinun haukkasi ja muitakin vaivaisia lintuja, jotka tahtoisivat kuolla rauhassa, mutta eivät löydä mitään pehkoa eikä pensasta, mihin päänsä kätkisivät."

"Ohoh, sepä on taas korea puhe sinun romaaneistasi", sanoi poika, "ja Sholto sanoo, että ne ne ovat pääsi pyörälle panneet. Mutta jo kuuluu Norman viheltävän haukkaa; minun pitää mennä kiinnittämään hihnat jalkoihin."

Ja hän kiiruhti huolettomana ja iloisena, kuten lapsi ainakin, jättäen sisarensa katkerien mietteitten valtaan.

"Näyttää olevan sallittu", virkkoi Lucy, "että jokaisen elävän olennon, niidenkin, joiden tulisi osoittaa minulle eniten rakkautta, pitää luopua minusta ja jättää minut ahdistajieni käsiin. Ja oikein onkin, että niin on. Yksin ja ilman neuvonantajaa minä kietouduin tähän vaaralliseen tilaan – yksin ja ilman neuvonantajaa pitää minun myös irtautua tästä taikka kuolla."