Kitabı oku: «Lammermoorin morsian», sayfa 24

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

 
Ei seuraa muuta,
kuin synkkä, musta alakuloisuus,
epäilys toivoton, sen julma veli,
ja niiden kannoill' joukko kalmankarva
turmelevaisten tautein, kipujen
eloa kalvavaisten.
 

Shakespeare. Harhauksia.

Vaikea olisi ymmärtää, miten Bucklaw, joka muuten todella, niinkuin hän itsekin sanoi, oli hyväsydäminen, antautui tässä kosinnassaan kokonaan rouva Ashtonin johtoon. Mutta lukijan pitää muistaa, että siihen aikaan skotlantilaisissa perheissä tyttäriä pidettiin sangen kovassa kurissa. Skotlannin tavat tässä, niinkuin monessa muussakin asiassa, olivat samat kuin ranskalaiset ennen Suurta Vallankumousta. Nuoret, korkeampiin säätyihin kuuluvat neidot pääsivät harvoin seuraelämään ennen naimisiinmenoaan ja olivat sekä lain että tavan vuoksi vanhempiensa tarkan holhouksen alla. Ja nämä vanhemmat pakottivat heitä kovinkin usein oman mielensä mukaisiin naimisliittoihin, aivan huolimatta itse asianomaisten sydämistä. Tämmöisissä tapauksissa kosija ei voinut morsiameltaan vaatia mitään muuta kuin että hän ääneti suostui vanhempiensa päätökseen. Tutustumiseen oli sangen vähän tilaisuutta, varsinkin likempään tutustumiseen. Kosijan piti valitessaan päättää ulkomuodon mukaan, aivan kuin Shakespearen näytelmässä "Venetsian kauppias" rakastajat valitsevat rasioita ja heittävät sattuman nojaan, mikä voitto heille oli tuleva tässä onnenpelissä, josta he olivat arvan ottaneet.

Ei voi siis kovin kummeksua, koska sen ajan tapa oli semmoinen, että Bucklaw'n herra, joka hurjan elämänsä vuoksi oli jokseenkin vieraantunut sivistyneestä seurasta, ei paljon välittänyt valitun morsiamensa rakkaudesta; olisipa moni tunteellisempi, kokeneempi, älykkäämpikin mies luultavasti pitänyt siitä yhtä vähän lukua. Bucklaw tiesi, että Lucyn vanhemmat ja ystävät pitivät kokonaan ja tärkeistä syistä hänen puoltaan, ja sehän oli kaikkien mielestä pääasia.

Todellisuudessa oli sitä paitsi markiisi A – Ravenswoodin lähdettyä ajanut tämän asioita tavalla, joka oli tehnyt miltei aivan mahdottomaksi hänen sukulaisensa naimisliiton Lucy Ashtonin kanssa. Markiisi oli Ravenswoodin harras, mutta ei viisas ystävä; tai paremmin sanoen, hän, niinkuin ystävät ja suojelijat useinkin, teki sen mukaan mitä hän itse arveli sukulaisensa todelliseksi eduksi, vaikka tiesi niin tehdessään toimivansa aivan hänen tahtoansa vastaan.

Markiisi näet ministerivaltansa koko voimalla hankiskeli vetoamista Britannian ylähuoneeseen saadakseen ne oikeudentuomiot kumotuksi, joiden nojalla Ravenswoodin perintömaat olivat joutuneet herra Ashtonin omiksi.

Tämmöinen vetoaminen, vaikka se nykyään onkin tavallinen, oli silloin vielä aivan outo Skotlannissa; siitä syystä vastapuolueen lakimiehet pitivät kovaa melua väittäen sitä yhtä oudoksi kuin laittomaksi ja väkivaltaiseksi sekaantumiseksi maan oikeudenkäyttöön. Ja koska tämä hanke niin suuresti suututti vieraitakin, jotka vain kuuluivat samaan valtiolliseen puolueeseen kuin Ashtonit, niin on helppo arvata, mitä Ashtonit itse arvelivat ja puhuivat heitä uhkaavasta tuntuvasta tappiosta. Herra William Ashton, jonka mieli oli vielä enemmän maallisille tavaroille ahne kuin pelkurimainen, oli lähenevästä vaarasta toivottomassa tuskassa. Hänen poikansa ylpeämpi sydän kuohui vimmaa, kun hän näki toivotun perintönsä menevän käsistään. Ja rouva Ashton, heistä kaikista kiivasluontoisin, piti Ravenswoodin tai pikemmin Ravenswoodin suojelijan käytöstä loukkauksena, joka vaati mitä tulisinta, verisintä kostoa. Eipä siveä, luottavainen Lucykaan voinut olla taipumatta hänen ympärillään yhä ilmilausuttujen ajatusten mukaan ja arvelematta, että Ravenswoodin käytös oli liian hätäilevää ja tylyä. "Minun isänihän", huokaili Lucy, "lausui hänet tervetulleeksi tähän kartanoon ja kehoitti likempään tuttavuuteen meitä tai ainakin salli sitä. Pitäisihän Ravenswoodin toki muistaa se ja osoittaa kiitollisuuttansa edes sillä, ettei hän niin ylen kiivaasti vaatisi omiksi luultuja oikeuksiaan. Minä olisin hänen tähtensä mielelläni luopunut kahta vertaa kalliimmistakin maista; mutta hän vaatii tätä kartanoa itselleen kiivaudella, joka osoittaa, ettei hän lainkaan muista kuinka kipeästi se asia minuakin koskee."

Näistä asioista ei Lucy kuitenkaan voinut kellekään muulle kuin itselleen valittaa, sillä hän pelkäsi muuten vielä enentävänsä kaikkien sukulaistensa vihaa rakastajaansa vastaan. Moittivathan he muutenkin kaikkea, mitä Ravenswoodin puolesta tehtiin, sanoen sitä laittomuudeksi, sorroksi ja väkivallaksi, jonka vertaa ei oltu nähty pahimpien Stuart-kuningasten pahimpina aikoinakaan. Ja häväistystä se heidän mielestään oli Skotlannille, että sen oppineitten tuomarien päätöksiä vedotaan ylemmän oikeuden tarkastettavaksi, jonka jäsenet tosin olivat korkeata sukuperää, mutta eivät olleet saaneet mitään oppia mistään siviililaista, ja luultavasti erityisesti halveksivat Skotlannin lakia. Luonnollinen seuraus tästä muka vääryydestä, jota herra Ashtonia vastaan hankittiin, oli se, että kaikin tavoin ja kiihkein yllytyksin yritettiin saada Lucya luopumaan kihlauksestaan Ravenswoodin kanssa; sillä olihan tällainen suvun verivihollisen kanssa tehty liitto muka häpeää ja syntiä ja teki vanhempien tuskan vielä katkerammaksi.

Mutta Lucyn mieli oli sittenkin luja; yksinäänkin ja ilman auttajaa olisi hän jaksanut paljon kestää. Hän olisi kestänyt isänsä tyytymättömyyden; hänen valituksensa valtaanpäässeen puolueen muka itsevaltiaasta käytöksestä; hänen lakkaamattomat moitteensa Ravenswoodin kiittämättömyydestä; hänen loppumattomat selityksensä millä kaikilla keinoilla saattoi kiertää tehtyjä sopimuksia tai saada ne mitättömiksi; kaikki ne lauseet siviililaista, kaupunkilaista ja kirkonlaista, jotka hän tuekseen veti esille; ja hänen laveat luentonsa patria potestas-laista (isän vallasta).

Lucy olisi myös maltillisesti kestänyt tai vihastuksella torjunut luotansa veljensä, eversti Douglas Ashtonin katkerat soimaukset ja törkeät haukkumiset; niin myös muiden sukulaisten ja ystävien rohkeat, kiusalliset sekaantumiset. Mutta mahdotonta Lucyn oli ajan pitkään kestää tai väistää rouva Ashtonin lakkaamattomia, alituisia ahdisteluja. Sillä tämä rouva oli nyt lykännyt syrjään kaikki muut mielihalunsa ja koonnut kaikki henkensä voimat tähän tehtävään, jotta hän saisi tyttärensä kihlauksen rikotuksi ja naittamalla hänet Bucklaw'lle rakennetuksi rakastavien välille elinkautisen muurin. Vielä paljon syvemmälti kuin hänen miehensä tunsi rouva Ashton ihmissydämen kaikki pohjukat. Hän tiesi siis tällä keinoin voivansa häneen, jota hän piti verivihollisenaan, iskeä syvimmän, tuntuvimman kostonhaavan. Ja tämä tarkoitus kiihoitti niin, ettei häntä estänyt kohottamasta kättään sekään tieto, että isku oli ensiksi lävistävä hänen oman lapsensa sydämen. Tämän peloittavan, lujan päätöksen tehtyään rouva Ashton tutkiskeli kaikkia tyttärensä sydämen pohjukoita ja perukoita teeskennellen käytöksensä milloin millaiseenkin muotoon, sitä mukaa kuin luuli tarkoitukselleen edulliseksi, ja vähitellen koetellen kaikenlaisia julmia keinoja, joilla ihmismielen voi saada rikkomaan tehdyn päätöksensä. Muutamat näistä keinoista olivat tavallisempaa laatua, niitä ei tarvitse kuin sivumennen mainita. Toiset olivat ominaisia sille ajalle sekä tässä merkillisessä tapauksessa osallisille henkilöille.

Kaikkein tärkeintä oli se, että kaikki kirjeenvaihto molempien rakastavien välillä saatiin katkaistuksi; kultansa sekä valtansa avulla saikin hän tyttärensä saapuville pääsevät siinä määrin käskyjensä alaiseksi, ettei mikään piiritetty linna ole koskaan ollut tiukemmasti saarrettuna kuin neiti Ashton. Mutta sittenkään ei kukaan ulkonäöstä päättäen, olisi arvannut Lucyn olevan minkään vartioimisen alainen. Ravenswoodin alueen raja oli hänen suhteensa aivan kuin noitalinnoja ympäröivä näkymätön taikapiiri, jonka kautta ei mikään luvatta voi päästä ulkoa sisään eikä sisältä ulos. Tällä tavoin kaikki kirjeet, joissa Ravenswood ilmaisi Lucylle mitkä välttämättömät syyt pidättivät häntä ulkomailla, ja samoin myös jokainen kirjoitettu lippu, jonka Lucy lähetti hänelle mielestänsä luotettavaa tietä myöten, joutuivat äidin käsiin. Tietysti nämä ryöstetyt kirjeet, varsinkin Ravenswoodin, sisälsivät paljon semmoista, mikä vielä kiihoitti rouva Ashtonin vihaa ja vahvisti hänen itsepintaisuuttaan, vaikka hänen syvälle juurtunut vihansa ei olisi tarvinnutkaan mitään kiihoitusta. Hän poltti aina kirjeet luettuaan ne läpi; ja niiden kadotessa savuksi ja tuhkaksi liehui aina hymy hänen kokoonpuristetuilla huulillaan ja leimahti riemunsäihke hänen tuikeista silmistään, todistaen rouva Ashtonin varmaa uskoa, että nuorten rakastavien toiveet pian olisivat savuna ja tuhkana.

Tavallisesti onni suopi menestystä niille, jotka osaavat nopeasti tarttua kiinni jokaiseen sen tarjoamaan tilaisuuteen. Mannermaalta oli näet saapunut huhu, joka oli syntynyt, niinkuin muutkin huhut aina, muutamista todennäköisiltä näyttävistä seikoista, mutta oli kaikkea tosiperustaa vailla; tämä huhu tiesi Ravenswoodin nuorenherran aikovan mennä naimisiin erään rikkaan, korkeasukuisen ulkomaan neidon kanssa. Tähän huhuun kumpaisetkin valtiollisesta vallasta ja kansan suosiosta taistelevat puolueet Skotlannissa tarttuivat kiinni; sillä he nostattivat aina mielellään valtiollisia kiistoja kaikkein yksityisimmistäkin seikoista, jotka koskivat toisia tai toisia puoluelaisia.

Markiisi A – lausui ajatuksensa julkisesti ja peittelemättä, joskaan ei juuri kapteeni Craigengeltin kertomilla raa'oilla sanoilla, niin kuitenkin Ashtoneille kyllin loukkaavalla tavalla. "Minun mielestäni", sanoi hän, "tämä huhu on hyvin uskottava, ja hartaasti soisin sen toteutuvan. Semmoinen naimisliitto olisi paljon sopivampi ja kunniallisempi kuin jos Ravenswood ottaisi vanhan whigiläisen lakimiehen tyttären, jonka vehkeet ovat saattaneet hänen isänsä melkein täydelliseen häviöön."

Vastapuolue sitä vastoin, muistamatta kuinka juuri Ashtonit eivät tahtoneet ottaa korviinsa Ravenswoodin kosintaa, soimasi nuorenherran kevytmielisyyttä ja kavaluutta, ikäänkuin hän olisi viekoitellut Lucy Ashtonin kihloihin ja sitten oikullisesti ja syyttä hylännyt hänet toisen neidon tähden.

Huolta pidettiin siitä, että tämä huhu saapuisi Ravenswoodin kartanoon kaikkia mahdollisia teitä myöten; sillä rouva Ashton ymmärsi hyvin, että saman huhun saapuminen niin monelta haaralta välttämättömästi oli saattava sen todennäköiseksi. Muutamat siis kertoivat asian tavallisena huhuna; toiset täytenä totena. Milloin sitä kuiskuteltiin Lucyn korvaan ilkkuvalla pilkanteolla, milloin ilmoiteltiin totisen, vakavan varoituksen äänellä.

Lucyn veljeä Henrikiäkin käytettiin kiusauksen välikappaleena. Eräänä aamuna hän töytäisi sisarensa kamariin kädessä pajunoksa, jonka hän sanoi äsken tulleen Saksasta Lucyn käytettäväksi.¹⁶ Lucy, niinkuin olemme nähneet, rakasti hellästi tätä veljeänsä; hänen ajattelematon pilkkansa koski siis tällä hetkellä kipeämmin kuin kaikki vanhemman veljen harkitut loukkaukset. Tyttö-raukan suru ei ollut kuitenkaan vähääkään vihansekainen. Hän syleili poikaa ja sanoi hiljaa: "Henrik parka! Sinä puhut vain mitä sinulle on käsketty"; ja sitten hän purskahti hillittömään itkuun. Se liikutti pojan sydäntä, vaikkei hän iältään eikä luonteeltaan ollut syvätunteinen. "Piru minut vieköön", sanoi hän, "jos vielä tuon sinulle, Lucy, tuommoisia kiusansanomia. Sillä sinua minä rakastan enemmän", hän suuteli pois sisarensa kyyneleet, "kuin koko tuota muuta joukkoa. Ja minä annan sinun ratsastaa harmaalla pony-hevosellani; ja sinä saat vaikka ajaa neliä, jos tahdot – niin, ja saat mennä vaikka kylän toiselle puolelle, jos sinua haluttaa."

"Kuka sinulle on sanonut", kysyi Lucy, "ettei minun sallita mennä niin kauaksi kuin haluan?"

"Se on salaisuus", vastasi poika. "Mutta saatpa nähdä, että jos yrität päästä kylän taakse, niin hevoseltasi kenkä katkeaa tai sen jalka tulee vaivaiseksi tai linnan kello rupeaa soimaan tai jotain muuta tapahtuu, joka sinut palauttaa kotiin. – Mutta jos kerron sinulle enemmän näistä asioista, niin Douglas ei annakaan minulle olkavyötä, jonka hän minulle lupasi, ja sentähden jää hyvästi nyt."

Tämä puhe saattoi Lucyn mielen vielä synkemmän surulliseksi. Sillä hän näki nyt selvästi, mitä hän jo jonkun aikaa oli aavistanut, että hän ei ollut paljon paremmassa kuin väljässä vankeudessa isänsä kodissa. Tämän kertomuksen alussa mainittiin, että hänen mielenlaatunsa oli romanttinen, että hän kernaasti lueskeli hempeitä rakkaustarinoita ja että hän aina kuvitteli olevansa noiden tarinasankarien asemassa, joiden seikkailut, paremman lukemisen puutteessa, olivat täyttäneet hänen mielensä. Mutta nyt oli siitä haltijan sauvasta, jolla hän yksinäisyydessään oli huvikseen loihtinut esiin monenlaisia kuvia, tullut noidan-ase, pahojen henkien käskynalainen välikappale, jonka nostattamat haamut kauhistuttivat itse loitsijaa. Lucy tunsi, että hänen omat sukulaisensa katselivat häntä epäluulolla, ylenkatseella, inholla, melkeinpä vihalla; ja hänestä tuntui ikäänkuin se mies, jonka tähden hän oli joutunut tämän vainon alaiseksi, olisi myös hylännyt hänet. Todistukset Ravenswoodin uskottomuudesta vahvistuivatkin päivä päivältä.

Tähän aikaan palasi ulkomailta eräs onnenonkija, nimeltä Westenho, Craigengeltin vanha tuttava. Meidän kunnon kapteenimme, joka ilman erityistä käskyäkin säännöllisesti ja hartaasti edisteli rouva Ashtonin tuumia, sai helposti tämän ystävänsä rupeamaan apumieheksi. Kapteeni Westenho siis empimättä todisti tosiseikkoja suurentamalla ja lisäämällä olemattomia, että muka Ravenswoodin häät olivat aivan lähellä.

Näin kaikilta haaroilta ahdistettuna ja melkein toivottomaksi tuskastuneena ei Lucy enää jaksanutkaan tuota alinomaista surua ja kiusaa vastustaa. Hän tuli synkäksi ja hajamieliseksi, jopa toisinaan, vasten luonnollista ja oikeaa tapaansa, vastasi rohkeasti ja tulisesti niille, jotka kiusasivat kauan ja liian kovaa häntä. Hänen terveytensäkin heikkeni, ja hänen kuumeisesti hohtavat poskensa ja epävakainen katseensa todisti sitä tautia, jota nimitetään sydämen kuumeeksi. Useimmissa äideissä olisi tämän tuskan näky herättänyt sääliväisyyttä; mutta rouva Ashton, jonka mieli oli päätöksissään luja ja kova, katseli tätä Lucyn ruumiin ja sielun heikkenemistä samalla tunteella, jolla vihollisen insinööri tarkastelee piiritetyn kaupungin tornien horjahtamista hänen tykkitulensa alla. Tai paremmin sanoen, rouva Ashton piti noita äkillisiä puuskia ja mielen epätasaisuutta varmana merkkinä siitä, että Lucyn lujuus alkoi horjua, samaten kuin onkija koukkuun tarttuneen kalan nykäyksistä huomaa, että pian on aika vetää saalis maalle. Ja jouduttaakseen ratkaisua rouva Ashton vielä lopuksi ryhtyi keinoon, joka oli hyvin sen ajan luonteen ja taikauskoisuuden mukainen, mutta jota lukija epäilemättä on pitävä inhoittavana ja todella pirullisena.

KOLMASKYMMENES LUKU

 
Siell' asui noita, ryysyin puettu,
tahallaan köyhä, tuskin ravittu;
hän valitsi tään seudun aution,
ett' työnsä pirullinen, kirottu
ois salainen ja huomaitsematon,
ja kaukaa tuottais surman, turmion.
 

Keijujen kuningatar.

Lucy Ashtonin sairaus vaati pian oppineempaa hoitoa kuin mitä talon naispalvelijat saattoivat antaa. Gourlay mummo, jota joskus myös nimitettiin Boudenin noita-akaksi, oli se henkilö, jonka rouva Ashton nyt sangen tärkeistä syistä valitsi tyttärensä hoitajaksi.

Tämä eukko oli oppimattoman kansan parissa saanut suuren maineen tautien parantamiskyvyllään, varsinkin panematautien eli käsittämättömien tautien lääkitsemisellä, joille eivät oppineet tohtorit voineet mitään. Hän käytti osaksi kuunvalolla poimituista heinistä keitettyjä lääkkeitä, osaksi loitsusanoja ja noitatemppuja, jotka toisinaan kenties tekivät hyvän vaikutuksen sairaan mieleen. Semmoinen oli Gourlay mummon julkinen ammatti, ja sitäkin jo, niinkuin on helppo ymmärtää, naapurit sekä seudun papisto katselivat epäluuloisesti. Mutta salassa hän vielä syvemmältä harjoitti kiellettyjä tieteitä. Sillä vaikka tuo oletettu noituuden rikos oli julman rangaistuksen alainen, oli kuitenkin aina niitä, joille nälkä tai mielen katkeruus antoi niin suuren rohkeuden, että he rupesivat tähän vihattuun, vaaralliseen noidan ammattiin. Antoihan näet sen peloittava vaikutus heille valtaa ympäristön kansan keskuudessa, ja he saattoivat aina saada muutamia vähäisiä ropoja tuon luullun taidon harjoittamisella.

Gourlay mummo ei tosin ollut niin hullu, että hän olisi kehunut olevansa liitossa paholaisen kanssa; sillä se olisi ollut suorin keino päästä polttolavalle ja tervatynnyrien keskelle. Hänen haltijansa, vakuutti hän, oli hyvien haltijain sukua. Sittenkin hän ennusti onnea, selitti unennäköjä, keitti lemmenjuomia, hankki selvän varastetuista kaluista ja solmi sekä purki naimiskauppoja, tehden sitä kaikkea yhtä taitavasti kuin jos hänellä, niin kuin naapurit yleisesti luulivat, olisi ollut itse Belzebub apuna. Pahin seikka tässä noidan-ammatissa oli se, että noidat tavallisesti olivat semmoisia ihmisiä, jotka tiesivät olevansa kaikkien ihmisten vihan alaisia, eivätkä siis välittäneet, nostattivatko heidän tekonsa ihmisten vihaa vai ei. Todellisia rikoksia usein tehtiin noituuden peiton alla. Ja se inho, jolla me oikeuden pöytäkirjoista luemme näitä kurjia olentoja vastaan tehdyistä tuomioista, vähenee jossakin määrin, kun huomaamme, että useimmat heistä olivat myrkyttäjiä, parittelijoita ja pirullisia salaisten kotirikosten toimittajia ja siis täydelleen olivat ansainneet heille tuosta olemattomasta noituuden rikoksesta määrätyt julmat rangaistukset.

Semmoinen oli Gourlay mummo, jonka rouva Ashton katsoi sopivaksi hoitajaksi tyttärelleen saadakseen Lucyn viimeisenkin tahdonlujuuden peräti masennetuksi. Vähemmän korkeassa arvossa oleva nainen ei olisi uskaltanut käyttää tätä keinoa. Mutta rouva Ashton oli niin korkea säädyltään ja niin luja luonteeltaan, ettei hänen tarvinnut huolia ihmisten puheista. Yleisesti sanottiinkin, että hän oli valinnut tyttärelleen parhaan ja taitavimman sairaanhoitajan sekä parantajan koko sillä seudulla. Sitä vastoin olisi alhaisempisäätyistä, jos hän olisi tehnyt saman, epäilemättä soimattu ja arveltu, että hän oli ottanut avukseen ihmiskunnan pahimman vihollisen liittolaisen ja kumppanin.

Ämmä älysi joutuisasti ja puolista sanoistakin tehtävänsä, rouva Ashtonin tarvitsematta sitä suoraan selittää. Gourlay mummo olikin monin puolin sangen sopiva tähän hänelle uskottuun toimeen, joka onnistuakseen vaati jotenkin suurta ihmissydämen ja ihmishimojen tuntemista. Hän huomasi, että hänen ulkomuotonsa, jonka jo näimme silloin, kun tapasimme hänet sokean Liisan kuolinhuoneessa, kauhistutti Lucyä. Ja vaikka hän tätä vaistomaista kauhua piti anteeksiantamattomana loukkauksena ja siitä syystä rupesi sydämessään vihaamaan tyttö-parkaa, aloitti hän kuitenkin toimensa sillä, että hän koetti viihdyttää ja hävittää tätä inhoa. Se onnistuikin häneltä sangen pian; sillä hänen teeskennelty lempeytensä ja hellä huolensa, jommoista Lucy ei viime aikoina ollut muilta paljon saanut, heikensi ämmän julman ulkomuodon vaikutusta. Hänen huolellinen apunsa ja todellinen taitonsa tekivät, että Lucy rupesi kuuntelemaan hänen sanojaan, vaikkei hän vielä niihin täydelleen luottanutkaan. Ja pian ämmä, sairashuoneen ikävyyttä muka lievittääkseen, alkoi täyttää Lucyn mielen tarinoilla, joita kertoilemaan hän oli ylen taitava ja joita Lucy, lukemiseen ja miettimiseen tottuneena oli erittäin taipuvainen kuuntelemaan hartaalla korvalla. Ensi alussa hänen tarinansa olivat lempeää, huvittavaa laatua —

 
Öill' aina tanssivista keijusista,
ja itkein vaeltavista morsiamista,
korkeista torneista, joiss' ilkeät
noit'-akat vankejansa pitävät.
 

Mutta vähitellen ämmän tarinat saivat synkemmän, salaisemman luonteen. Ne olivat sitä laatua, että ne olisivat tehneet rauhattomaksi vähemmänkin uskoon taipuvaisen mielen, vähemmänkin herkkäuskoisella aikakaudella, varsinkin kun niitä kerrottiin sydänyöllä lampun valossa ja kun noidan vapiseva ääni, värähtelevät, kalmankarvaiset huulet ja kohotettu luiseva etusormi vahvensi vielä niiden vaikutusta. Vanha velho huomasi pääsevänsä voitolle ja alkoi nyt vähitellen vetää loitsupiiriä yhä ahtaammalle sen onnettoman uhrin ympärille, jonka mieleen hän vaikutti. Tarinoissaan hän kosketteli nyt muinaisia Ravenswoodien vaiheita, joiden mahtavuuden ja suuruuden maineen taikauskoinen kansa oli varustanut niin monella ihmeellisellä lisäyksellä. Tarina lähteen haltijasta kerrottiin laveasti ja kaikenlaisin kauhistavin seikoin höystettynä. Kalebin kerran mainitsema ennustus tuosta kuolleesta morsiamesta, jota viimeisen Ravenswoodin piti kosia, selitettiin salaisella tavalla. Ja ihmeellinen näkykin, joka oli ilmestynyt Ravenswoodille metsässä – hänen lukuisten kysymystensä kautta Liisa-mummon mökissä oli siitä levinnyt hiukan tietoa – tuli myös puheenaiheeksi, joka varustettiin monilla liioitteluilla.

Lucy ei olisi pitänyt paljonkaan lukua näistä tarinoista, jos ne olisivat koskeneet toista sukua tai jollei hänen oma mielensä nyt olisi ollut niin synkkä. Mutta siinä tilassa, jossa hän nyt oli, se ajatus voitti kaikki muut ajatukset, että hänen rakkautensa olikin pahansuopien voimien alainen. Taikauskon pilvi synkistytti nyt vielä enemmän hänen mieltänsä, joka oli jo ennestäänkin musta surusta, tuskasta, epäilyksistä ja ahdistavasta vainonalaisuudesta ja yksinäisyyden tunteesta. Hänen hoitajansa kertomuksista oli moni kaikkine asianhaaroineen niin suuresti hänen oman kohtalonsa kaltainen, että Lucy vähitellen rupesi puhelemaan ämmän kanssa semmoisista surullisista aineista ja alkoi johonkin määrin uskoa sydämensä salaisuuksia hänelle, vaikka hän yhä vielä katsoi häntä vaistomaisella kauhulla. Gourlayn mummo osasi kyllä käyttää tätä pintapuolistakin luottamusta. Hän johdatti Lucyn mieleen tulevaisuuden tiedustelemisen keinot – epäilemättä paras keino, jolla saa järjen sekaantumaan ja rohkeuden masentumaan. Enteitä selitettiin, unia tulkittiin ja muitakin temppuja luultavasti tehtiin, joilla senaikuisten tietäjien oli tapana kääntää ja lumota herkkäuskoisten kuulijainsa silmät. Mainittu on siinä tuomiossa, joka Gourlayn ämmästä langetettiin – hyvänä lohdutuksena on kuitenkin tieto siitä, että valtioneuvoskunnan asettama oikeus sittemmin tutki, tuomitsi ja poltatti tuon vanhan ilkimyksen North-Berwickin kentällä – siinä tuomiossa, sanon minä, on mainittu, että hän, monen muun rikoksen ohessa oli näyttänyt saatanan voiman ja viekkauden avulla nuorelle aatelisneidolle peilissä sen nuorukaisen, jonka kanssa sanottu nuori neito oli kihloissa, ja oli siinä näyssä tuota nuortaherraa paraikaa muka vihitty toisen naisen kanssa. Mutta tästä, samoin kuin muutamista muistakin päätöksen pykälistä nimet ja aika näyttää tahallansa jätetyn pois luultavasti siksi, että häväistys säästyisi niiltä suvuilta, joita asia koski. Jos Gourlayn mummo todellakin oli tehnyt semmoisen silmänkääntäjän-konstin, niin on selvää, että hänellä sen petoksen toimeenpanemisessa oli ollut paljon voimallisempikin apu kuin mihin hän omine varoineen tai omalla taidollaan olisi kyennyt. Oli kuin olikin, tämä salainen näkyjen näyttäminen teki luonnollisen vaikutuksensa, se saattoi nimittäin neiti Ashtonin rauhattomaksi. Hänen mielensä tuli epätasaiseksi, hänen terveytensä huononi päivä päivältä, hänen käytöksensä tuli hourailevaksi, alakuloiseksi ja vaihtelevaiseksi. Hänen isänsä, osaksi arvattuansa syyn näihin pahoihin enteisiin, käytti isäntävaltaansa rohkeudella, jota hänessä harvoin huomattiin, ja ajoi ämmän talostaan. Mutta nuoli oli jo ammuttu ja sulkia myöten painunut haavoitetun metsäkauriin kupeeseen.

Vähän aikaa noita-akan lähdön jälkeen Lucy Ashton, kun hänen vanhempansa taas ahdistelivat häntä, vastasi heille kiivaudella, joka hämmästytti heitä: "Minä näen, että taivas ja helvetti ovat tehneet liiton estääkseen minua tulemasta Ravenswoodin vaimoksi. Mutta minun kihlaukseni sitoo minua kuitenkin, enkä tahdo enkä voi lupauksestani luopua Ravenswoodin suostumuksetta. Kunhan saisin sen tiedon", lopetti hän, "että Edgar vapauttaa minut sanastani, niin tehkää minusta mitä tahdotte, siitä en huoli. Koska timantit ovat kadonneet, mikä arvo olisikaan rasialla?"

Itsepäinen ääni, jolla Lucy sanoi nämä sanat, hänen silmistänsä säihkyvä tuima tuli ja hänen lujasti kokoonpuristetut kätensä ilmaisivat selvään, ettei vastaan puhuminen tässä auttaisi. Ainoa, minkä rouva Ashton viimein kavaluudellaan sai aikaan, oli se, että hän itse sai määrätä sanat, joilla Lucyn piti kysyä Ravenswoodilta, aikoiko hän pysyä sanassaan vai luopuisiko hän "heidän onnettomasta kihlauksestaan", niinkuin sanat kuuluivat. Täten saatua etuaan rouva Ashton käytti niin viekkaasti ja taitavasti, että kirjeen lukija, sanoista päättäen, ei voinut muuta käsittää kuin että Lucy vaati rakastajaansa luopumaan liitosta, joka oli kumpaisenkin etujen ja halujen vastainen. Mutta eipä rouva Ashton tähänkään petokseen vielä tyytynyt; hän katsoi lopulta parhaaksi kokonaan hävittää tämänkin kirjeen toivoen, että Lucyn viimeinen kärsivällisyys loppuisi ja hän kuulematta päättäisi poissaolevan Ravenswoodin syylliseksi. Mutta tämä toivo petti kokonaan. Se aika tosiaan oli jo kauan mennyt, jonka kuluessa vastaus mannermaalta olisi voinut saapua. Lucyn sydämessä yhä vielä kytevä pieni toivonkipinä oli siitä melkein kokonaan sammunut. Mutta se ajatus, että kirje kenties ei ollutkaan saatettu rehellisesti perille, ei tahtonut irtaantua hänen mielestään. Viimeinpä uusi keino, jota hänen äitinsä koetti, antoi Lucylle arvaamattoman tilaisuuden saada selvän siitä, mitä hän niin hartaasti halusi tietää.

Kun tuo helvetin palvelija oli kartanosta karkoitettu, niin rouva Ashton, joka aina mietiskeli kaikenlaisia keinoja, päätti käyttää aivan toisenlaista apumiestä vaikuttaakseen Lucyn mieleen. Tämä apumies oli arvoisa herra Bide-the-Bent, jo ennen mainittu presbyteriläinen pappi, joka oli erittäin ankara tapojen ja uskon puhtauden tulkitsija. Hänen apuansa rouva Ashton haki ajatellen samalla tavalla kuin tyranni murhenäytelmässä:

 
"Tään liiton papin saarna rikkokoon,
uskollisuuden sanokoon hän synniks."
 

Mutta rouva Ashton pettyi tämän apumiehen valitsemisessa. Kirkkoherra tosin helposti taipui hänen puolelleen eikä ollut yhtään vaikea saada häntä inhoamaan sitä asiaa, että jumalaapelkääväisen, jumalisesti elävän presbyteriläisperheen tytär joutuisi aviopuolisoksi nuorukaiselle, jonka isä oli ollut verenjanoinen episkopaalinen ja vainooja ja jonka kaikki esi-isät kalvosimia myöten olivat punanneet kätensä Jumalan pyhien verellä. Semmoinen naimisliitto kirkkoherran mielestä olisi ollut aivan samaa kuin jos joku Sionin tytär olisi mennyt naimiseen moabilaisen pakanan kanssa. Mutta vaikka herra Bide-the-Bentillä oli uskokuntansa ankarat periaatteet ja ankarat ennakkoluulot, oli hänellä myös tervettä järkeä, ja hänen sydämensä oli tullut helläksi juuri vainojen takia, joiden kärsiminen muulloin tavallisesti koventaa sydämet. Kahdenkesken neiti Ashtonin kanssa puhellessaan hän näki suurella säälillä hänen tuskansa eikä voinut sitä seikkaa sanoa muuksi kuin kohtuulliseksi, että Lucy tahtoi saada tietoa Ravenswoodilta heidän välisen juhlallisen liittonsa suhteen. Ja kun Lucy valitti hänelle olevansa tuskallisessa epäilyksessä, tokko hänen kirjeensä oli tullut perille, niin vanha mies rupesi astumaan pitkin askelin edestakaisin huoneessa, pudisti harmaata päätään, nojautui useamman kerran hetkeksi norsunluupontiseen sauvaansa ja mietiskeltyään kauan aikaa myönsi viimein hänenkin mielestään Lucyn epäluulossa olevan niin paljon perää, että hän tahtoi itse auttaa häntä uudessa yrityksessä.

"En voi olla huomauttamatta, neiti Lucy", virkkoi hän, "että teidän arvoisa äitinne tässä asiassa on ylen kiivas, vaikka tosin hänen kiivautensa johtuu siitä, että hän haluaisi teille parasta etua sekä tässä että toisessa elämässä – sillä tuo mies on vainoojien sukua ja itsekin vainooja, kavaljeeri eli kapinoitsija ja pilkkaaja, joilla ei ole perintöä Jessessä. Mutta sittenkin olemme me velvolliset harjoittamaan oikeutta kaikkia kohtaan ja täyttämään lupauksemme ja liittomme niinhyvin muukalaisille kuin omille veljillemme. Sentähden minä, minä itse, tahdon auttaa teitä ja saattaa teidän kirjeenne tuon miehen, Edgar Ravenswoodin käsiin, toivoen, että siitä on seuraava teidän vapautuksenne niistä pauloista, joihin hän on teidät kietonut syntisellä tavalla. Ja koska en tässä asiassa tahdo tehdä mitään enempää enkä vähempää kuin mitä teidän kunnioitettavat vanhempanne ovat sallineet, niin pyytäisin teitä uudestaan kirjoittamaan saman kirjeen, jonka te korkea-arvoisan äitinne sanelun mukaan ennenkin kirjoititte, mitään lisäämättä ja mitään pois jättämättä. Ja minä lähetän sen kirjeen niin varmasti, että sen pitää tulla perille. Ja jos sittenkään teille, kunnioitettava nuori neito, ei tulisi vastausta, niin käy päättäminen, että tuo mies ääneti tahtoo luopua siitä ilkeästä liitosta, vaikka hän kenties ei kehtaa julkisesti antaa teille sanaanne takaisin."

Lucy suostui hartaasti kunnioitettavan kirkkoherran neuvoon. Uusi kirje kirjoitettiin aivan samoin sanoin kuin edellinenkin, ja herra Bide-the-Bent antoi sen sitten Santeri Moonshinelle vietäväksi. Santeri Moonshine oli näet kuivalla maalla ollessaan harras kirkon vanhin, mutta heti kun hän astui laivaansa tuli hänestä rohkein kaikista tullivarkaista, jotka ikänä ovat laskeneet kokkansa tuuleen Skotlannin itärannikon ja Campveren välillä. Sielunpaimenensa käskystä hän otti saattaaksensa kirjeen semmoiseen paikkaan, josta se varmaan oli pääsevä perille siihen pääkaupunkiin, missä Ravenswoodin nuoriherra nyt oleskeli.

Tämä poikkeus on ollut tarpeellinen, jotta voisimme ymmärtää edellisessä luvussa kerrotun keskustelun neiti Ashtonin, hänen äitinsä ja Bucklaw'n välillä.

Lucy oli nyt samassa tilassa kuin merimies, joka uiden aaltojen ajamana myrskyisellä merellä pitää kiinni yhdestä ainoasta laudasta, josta hän toivoo pelastusta. Mutta hänen kätensä, joilla hän pitää laudasta kiinni, heikkonevat heikkonemistaan, ja yön musta pimeys ympäröi häntä, paitsi silloin kun ukkosen leimaukset välkähtävät valaisten vaahtopäitä laineita, joihin hän pian on vaipuva.

Viikko mateli sivuitse viikon perästä, ja päivä päivän jälkeen. Pyhän Juudan päivä koitti, viimeinen armon päivä, jonka Lucy itse oli määrännyt; eikä vieläkään ollut mitään kirjettä eikä sanomaa Ravenswoodilta tullut.