Sadece LitRes`te okuyun

Kitap dosya olarak indirilemez ancak uygulamamız üzerinden veya online olarak web sitemizden okunabilir.

Kitabı oku: «Cymbeline», sayfa 2

Yazı tipi:
 
Voi, kurjaa! Piilee päivän kirkkautta
Ja tyytyy tyrmän talituohukseen.
 

IMOGEN.

 
Hyv' olkaa, suora vastuu kyselmiini:
Minua miksi säälitte?
 

JACHIMO.

 
                      Siksi että
Muut nauttii teidän – olin sanoa —
Mut kosto taivaan on, ei minun tule
Puhua siitä.
 

IMOGEN.

 
             Tietävän te näytte
Jotakin mua koskevaa. Siis suoraan —
Kosk' usein pahempaa on pahan pelko
Kuin varmuus siitä, sillä varma joko
On auttamaton taikka voi sit' auttaa,
Jos ajoissa sen tietää – mikä samass'
Ajaa ja suistaa teitä?
 

JACHIMO.

 
                       Nuo jos posket
Mun oisi, huulten kylpeä; tuo käsi,
Min pelkkä kosketuskin ajaa sielun
Uskollisuutta vannomaan; tuo muoto,
Mi silmän hurjan lennon kahlehtien
Itseensä kiintää, voisinko – hyi, sentään! —
Kuolailla huulia niin likaisia
Kuin Capitolin portaat, puistaa kättä,
Jonk' ainainen on petos paaduttanut —
Ei työ, vaan petos – , tirkistellä silmään
Niin haljakkaan kuin savuava tuohus,
Jost' ihran elta löyhkää? Paras, että
Yhtaikaa kaikki hornan vaivat kohtais
Moist' ilkiötä.
 

IMOGEN.

 
                Mieheni, ma varon,
Britannian unhotti.
 

JACHIMO.

 
                    Ja itsensäkin.
Ei tuosta vaivaisvaihdost' oisi mulla
Halua kannella, mut kauneutenne
Se tunnon pohjukasta kielelleni
Sanoman loihti.
 

IMOGEN.

 
Muut' en kuulla tahdo.
 

JACHIMO.

 
Olento kallis! Kohtalonne säälin
Luo sydämmeeni ja mun sairaaks saattaa.
Noin kaunis nainen, valtiaaksi luotu,
Jost' arvo nousis suuren kuninkaankin,
Luuskainko vertainen, joit' ostetaan
Sill', eläkkeellä, minkä itse maksaa —
Kuppaisten aattain, jotka kullasta
Panevat kaupan kaikki taudit, mitä
Mädännys siittää, – kaltattujen haaskain,
Jotk' itse myrkyn myrkyttävät! Kostoon!
Tai äitinne ei kuningatar ollut
Ja suuren sukupuunne häpäisette.
 

IMOGEN.

 
Vai kostoon! Kuinka kostaa? Tuo jos totta —
Mut sydän mull' on moinen, ettei korvat
Sit' äkin petä – niin, jos se on totta,
Niin kuinka kostaa?
 

JACHIMO.

 
                    Kuin Dianan pappi
Vilussa vuoteessako viruisitte,
Kun kiusaksenne hän ja rahoillanne
Himoissa telmii riettaissa? Ei, kostoon!
Ma itse tarjoun lemmen uhriks teille,
Ja, jalompana tuota uskotonta,
Lujasti pysyn rakkaudessanne
Vakaana vaiteliaana.
 

IMOGEN.

 
                     Hoi, Pisanio!
 

JACHIMO.

 
Valani saanko huulillenne painaa?
 

IMOGEN.

 
Pois!
Kirotut korvani, kun näinkin kauan
Sua kuuntelivat! – Kunnon mies jos oisit,
Niin hyvettä sä puolustaisit, etkä
Noin kummaa, halpaa pyydett' ilmi toisi.
Häpäiset miestä, jolle yhtä vieras
On moinen työ, kuin sulle kunnia,
Ja kiusaat naista, joka sua kammoo
Kuin ikään paholaista. – Hoi, Pisanio! —
Isäni, kuningas, on tiedon saapa
Sun aikeistas; jos kärväs muukalainen
Hovia näin saa kaupantekoon käyttää
Kuin roomalaista saunaa3 ja näin julki
Eläimen kiihkaans' ilmaista, ei isä
Hovistaan paljon välitä ja lainkaan
Ei tyttärestään huoli. – Hoi, Pisanio! —
 

JACHIMO.

 
Oi; sinä, onnellinen Leonatus!
Tuo vaimos luottamus se uskomusta
Myös sulta vaatii, ja sun puhdas hyvees
Häneltä ehdotonta luottamusta. —
Oi, siunattuna kauan eläkää,
Te, vaimo miehen parhaan, mitä maassa
On missäkään; te puolisona myöskin
Parahan miehen arvoinen! Oi, anteeksi
Koitella tahdoin, syvällekö juurtui
Tuo luottamuksenne; nyt hänet jälleen
Teen siksi, mikä on hän. Hän on mies
Tavoiltaan puhtain, moinen pyhä noita.
Ett' ympärilleen laumoja hän kokoo
Ja voittaa puolen mailman sydammet.
 

IMOGEN.

 
Te parannusta teette.
 

JACHIMO.

 
                      Miesten kesken
Kuin taivahinen jumala hän istuu
Ja kunnioitust' yliluonnollista
Saa osaksensa. Älkää pahastuko,
Ylevä prinsessa, ett' uskalsin
Valeilla teitä koitella; mut tää vaan
Todistaa suurta älyänne miehen
Niin jalon valinnassa, mik' ei koskaan
Voi harhaan viedä. Rakkaudesta häneen
Näin teitä seulon; mutta vihneettömäks
Olette luotu, erilaiseks muista.
Siis pyydän, anteeks suokaa.
 

IMOGEN.

 
                             Hyvin kaikki.
Hovissa minun valtani on teidän.
 

JACHIMO.

 
Nöyrimmät kiitokset! Unohtaa olin
Anoa pientä armotyötä, joka
On tärkeää ja miestännekin koskee.
Pait mua, monta hyvää ystävää
On toimess' osakkaana.
 

IMOGEN.

 
                       Mitä on se?
 

JACHIMO.

 
Tusina roomalaisia ja myöskin
Miehenne – paras sulka siivessämme —
Ko'onneet ovat lahjan keisarille;
Mun oli toimeni se Ranskast' ostaa:
Hopeinen, kallis pöytäkalusto
Ja juveleita rikas valikoima;
Suur'arvoinen se on, ja muukalaisna
Sen säilymisest' olen levoton.
Suvaitsetteko huostaanne sen ottaa?
 

IMOGEN.

 
Mielisti; kunniani turviss' on se,
Kosk' osakas on mieheni; sen kätken
Ma makuusuojaani.
 

JACHIMO.

 
                  Se kirstuss' on,
Väkeni sitä valvoo. Saanko vallan
Sen teille lähettää vain ensi yöksi;
Huomenna laivaan astun.
 

IMOGEN.

 
                        Älkää!
 

JACHIMO.

 
                               Kyllä;
Sanani rikon, kotimatkaa vielä
Jos lykkään. Galliasta tulin tänne,
Kun teidän korkeutenne luona varmaan
Lupasin käydä.
 

IMOGEN.

 
               Kiitos vaivoistanne!
Mut huomenn' älkää menkö.
 

JACHIMO.

 
                          Täytyy, rouva.
Suvaitkaa siis, jos mieli kirjeen kautta
Miestänne tervehtää, se heti tehdä.
Mun aikani jo ohi on, ja kiire
On lahjan antamisen.
 

IMOGEN.

 
                     Kirjoitan.
Kirstunne tuokaa; turvass' on se täällä
Ja ehjänä sen saatte. Tervetullut!
 

(Menevät.)

TOINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus.

(Cloten ja kaksi ylimystä tulee.)

CLOTEN. Onko nähty mokomaa huonoa onnea! Liipaisin jo pääpalloa, kun toisella heitolla palloni työnnettiin pois. Olin pannut vetoa sata puntaa; ja sitten tuollainen saakelin tolvana moittii minua kiroilemisesta! Ikäänkuin olisin häneltä valani lainannut enkä saisi niitä tuhlata mielin määrin.

1 YLIMYS. Mitä hän sillä voitti? Te löitte pallollanne läven hänen päähänsä.

2 YLIMYS (syrjään). Jos hänellä ei olisi ollut älyä enemmän kuin lyöjällä, niin olisi se juossut kaikki kuiviin.

CLOTEN. Jos ylimyksellä on halua kiroilla, niin ei kenenkään sivullisen ole valta hänen valojaan typistää. Häh!

2 YLIMYS. Ei, prinssi. (Syrjään.) Eikä niiltä korvia leikata.

CLOTEN.

Saakelin koira! – Minäkö hänelle hyvitystä?

Olisipa vain ollut minun säätyluokkaani!

2 YLIMYS (syrjään). Niin, sitä narrin luokkaa.

CLOTEN. Ei mikään maailmassa niin minua harmita. – Rutto vieköön! Voi, ett'en olisi niin ylhäinen kuin olen! Eivät tohdi tapella minun kanssani sen vuoksi, että kuningatar on äitini. Jok'ainoa renttu-jaakko saa halunsa täydestä tapella, vaan minun täytyy kävellä edes takaisin kuin kukko, johon ei kukaan uskalla kajota.

2 YLIMYS (syrjään). Kukko olet, oikein salvökukko; ja kieut siinä, narrinkypäri päässä.

CLOTEN.

Sanotko mitä?

2 YLIMYS. Ei sovi teidän ylhäisyytenne käydä käsiksi joka tolvanaan, jota loukkaatte.

CLOTEN.

Ei niin, tiedän sen; mutta minun sopii loukata alempiani.

2 YLIMYS. Niin, se sopii teidän ylhäisyydellenne yksin.

CLOTEN.

No, sitähän minäkin sanon.

1 YLIMYS. Oletteko kuullut, että eräs muukalainen on tänä iltana tullut hoviin?

CLOTEN.

Muukalainen! Ja sitä kummaa minä en tiedä?

2 YLIMYS (syrjään). Kumma hän on itse, eikä sitä tiedä.

1 YLIMYS. Tänne on tullut italialainen, joku Leonatuksen ystävä, arvellaan.

CLOTEN. Leonatus! Henkipatto konna! Ja se on tuo toinenkin, olkoon kuka hyvänsä. Kuka teille tästä muukalaisesta kertoi?

1 YLIMYS. Eräs teidän ylhäisyytenne kantapojista.

CLOTEN.

Sopineeko minun käydä häntä tervehtimässä? Eihän se liene alentavaa?

1 YLIMYS. Teitä, prinssi, ei voi alentaa.

CLOTEN.

Ei vähällä, luulisin.

2 YLIMYS (syrjään). Olet kieltämätön narri; mikä sinusta sikiää, ei siis ole alentavaa, kun se on narrimaista.

CLOTEN. Tulkaa, tahdon nähdä tuota italialaista. Mitä tänään päivällä pallopelissä menetin, sen voitan häneltä takaisin illalla. No, tulkaa!

2 YLIMYS. Tulen jälestä, prinssi hyvä.

(Cloten ja ensimmäinen ylimys menevät.)

 
Niin liukas perkele, kuin hänen äitins',
On moisen aasin synnyttänyt! Äiti
Älyllään kaikki kaataa! Poika, vaikka
Ois päällään, ei vois kahta kahdeksasta
Vähentää kuudeksi. Prinsessa raukka,
Ihana Imogen, oi, mitä kärsit!
Tuoss' isä, jota äitipuoli ohjaa;
Tuoss' äiti, joll' on aina häijyt juonet;
Kosija inhempi, kuin mit' on miehes
Maanpakokaan ja kuin se eron kauhu,
Mill' uhkaa hän! Sun kunniasi muurit
Tuetkoon taivas, kauniin sielus templin
Lujaksi varatkoon, niin että taaskin
Saat ylkäsi ja tämän kauniin maaskin!
 

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Makuuhuone; nurkassa kirstu.

(Imogen, vuoteessa, lukien; kamarineitsyt.)

IMOGEN.

 
Ken siellä? Helenako?
 

KAMARINEITSYT.

 
                      Tässä, rouva.
 

IMOGEN.

 
Mitä on kello?
 

KAMARINEITSYT.

 
               Puoliyö on kohta.
 

IMOGEN.

 
Siis kolme tiimaa lu'in. Silmä raukee.
Jäin tuohon; taita lehti. Nukkumaan!
Pois älä tulta vie, sen anna palaa.
Jos heräät ennen neljää, ole hyvä
Ja mua huuda. Uni minut valtaa. —
 

(Kamarineitsyt poistuu.)

 
Jumalat, turvihinne antaun?
Yön kiusahengiltä ja keijusilta
Mua varjelkaa ja kaitkaa!
 

(Nukkuu. Jachimo nousee esiin kirstusta.)

JACHIMO.

 
                          Sirkka laulaa,
Ja työstä vaivaantunut ihmishenki
Unessa virkistäytyy. Näin Tarqvinius
Kaislalla hiipi, kunnes havahdutti
Puhtauden, jonka raiskas. – Cytherea,
Kuink' olet kaunis tuossa! Raikas lilja,
Yöliinaa valkeampi! Tohtisinko?
Yks muisku vain! – Rubiinit verrattomat,
Somasti viettelevät! – Hengellään hän
Lemustaa koko huoneen! Tulen liekki
Päin häntä kääntyy, silmälautain alta
Tähystäin valoja, joit' uudinpari
Nyt peittää sinivalkoinen ja reunass'
Ihana taivaan väri. – Mutta toimeen!
Huonetta tarkkaan, kaikki panen kirjaan: —
Nuo taulut tuossa, – tuossa ikkuna, —
Tuo vuoteen koristus, – tapetit, kuvat, —
Kas noin, kas noin, – ja kuvausten aine. —
Ah! Nyt vaan täytteheksi ruumiin luomi;
Se todistaisi enemmän kuin kaikki
Tuhannet pikkuseikat nuo. Oi, uni,
Sa kuolon apina, hänt' uuvuta!
Ja tuntos' olkoon niinkuin hautakuorin
Kuvapatsaan!4 – Irti! Irti! —
 

(Ottaa häneltä rannerenkaan.)

 
                                  Yhtä höllä
Kuin gordilainen solmu oli luja! —
Mun on se! Todistus tää ulkonainen —
Yht' ankara kuin tunnon sisällinen —
Se saanee hänen puolisonsa raivoon. —
Nisässä vasemmassa tuoss' on luomi,
Viistäplikäs kuin rusepisarat
Esikon kuvussa! Kas, siinä näyte
Lakia lujempi! Tuo salamerkki
Saa miehen luuloon, että lukon särjin
Ja vaimoltaan vein kunniansa aarteen.
Nyt riittää! Miksi tätä kirjaan panna,
Mik' uutattu ja niitattu on muistoon?
Hän luki Tereuksen tarinaa;5
Ja lehti tuoss' on taitettu, miss' alttiiks
Antautuu Philomela. – Tässä kyllin!
Takaisin kirstuun nyt, ja salpa kiinni!
Yön lohikäärmeet, joutuun, joutuun! Koitar,
Jo korpin avaa silmät! Tuska kaivaa:
Tuoss' enkel' taivaan, täällä hornan vaivaa!
 

(Kello lyö.)

 
Yks, kaks, kolme. – Nyt on aika!
 

(Menee takaisin kirstuun.)

Kolmas kohtaus.

Etuhuone Imogenin huoneiston kyljessä.

(Cloten ja ylimykset tulevat.)

1 YLIMYS. Teidän ylhäisyytenne, te olette mitä maltillisin, vaikka häviättekin, kylmäverisin mies, mikä koskaan on noppaa heittänyt.

CLOTEN.

Tuleehan sitä joka mies kylmäksi, kun häviää.

1 YLIMYS. Mutta ei joka miehellä ole teidän ylhäisyytenne jaloa mielenmalttia. Te olette kuumin ja tulisin silloin, kuin voitatte.

CLOTEN. Voitto tekee joka miehen uljaaksi. Jos vain saisin tuon hupsun Imogenin omakseni, niin olisi sitä rahaa yllinkyllin. On kai kohta aamu, vai mitä?

1 YLIMYS. Päivä, teidän ylhäisyytenne.

CLOTEN. Kun ei se soittokunta jo tule! On neuvottu minua tarjoamaan hänelle soittoa aamuisin; sanotaan, että se tepsii.

(Soittajia tulee.)

Kas niin, kaiuttakaapas nyt! Jos saatte sormenne häneen tepsimään, niin hyvä on; me koetamme sitten vielä kielellämme; jos ei kumpikaan auta, niin jääköön sikseen; mutta minä vain en häntä päästä. Ensiksi komea, jaloaatteinen kappale; sitten ihmeen ihana aaria, mainion kaunis sanoiltaan, – ja sitten hän jääköön miettimään asiaa.

Laulu.

 
    Jo leivo laulaa taivaalla
    Ja Phoiboskin jo havaa;
    Kukista juovat varsansa
    Jo kastett' ouruavaa;
    Jo leinikkökin vaivaantuu
    Ja kultasilmäns' avaa;
    Kun kaikki kaunis havaantuu,
    Sa, kultani, myös havaa!
    Havaa! Havaa!
 

CLOTEN. Kas niin, nyt saatte mennä. Jos tämä tepsii, pidän sitä enemmän mielessäni soittoanne; jos ei se tepsi, niin on vika hänen korvissaan, joita ei hevosen jouhet eikä vasikan suolet eikä edes leikatun salvikon ääni voi parantaa.

(Soittajat menevät.)

2 YLIMYS. Tuossa tulee kuningas.

CLOTEN. Olipa hyvä, että olin niin myöhään jalkeilla, sillä siitä syystä olen nyt näin varhain jalkeilla. Hän ei muuta voi, kuin isällisesti hyväksyä tätä kohteliaisuuttani.

(Cymbeline ja kuningatar tulevat.)

Hyvää huomenta, teidän majesteettinne, ja armollinen äiti!

CYMBELINE.

 
Ovella tylyn tyttäreni varrot?
Hän eikö mieli ulos tulla sieltä?
 

CLOTEN.

 
Olen häntä ahdistellut soitolla, mutta hän ei suvaitse siitä välittää.
 

CYMBELINE.

 
Tuo kullan maanpako on vielä uutta;
Hänt' ei hän vielä unhota; mut aika
Sen muiston jäljet kyllä umpeen huhtoo;
Sun on hän silloin.
 

KUNINGATAR.

 
                    Kuningasta kiitä;
Hän kaikin keinoin koittaa taivutella
Tytärtään sinuun. Tee nyt parastasi
Ja kosi säällisesti; ystäväkses
Sopiva aika hanki. Jos saat kiellon,
Niin kiihtyköön vain intos; näytä, että
Sua henki ajaa palvelustas hälle
Näin tarjoomaan, ja aina mieltään nouda,
Pait jos hän käskee sua matkoihisi,
Niin silloin paadu vain.
 

CLOTEN.

 
                         En paadu, en.
 

(Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA.

 
Anteeksi! Lähetystö Roomasta;
Yks heist' on Cajus Lucius.
 

CYMBELINE.

 
                            Kelpo mies
Vaikk' aikeet hällä tosin nyt lie huonot.
Vaan syy ei hänen; häntä kohdelkaamme
Lähettäjänsä arvon mukaisesti,
Ja muistakaamme myöskin, mit' on meille
Hän ennen tehnyt hyvää. – Rakas poika,
Kun olet lemmityistäs huomennellut,
Niin kuningatarta ja meitä seuraa;
Tuon roomalaisen pateill' on sua tarvis. —
No, tulkaa, puoliso!
 

(Kaikki menevät, paitse Cloten.)

CLOTEN.

 
                     Jos jalkeill' on hän,
Niin puhuttelen häntä; mut jos ei,
Niin maatkoon vain ja uinailkoon. —
 

(Kolkuttaa.)

 
                                     Hoi, auki! —
Kamarineitsyet on hänen luonaan.
Mitä, jos heitä lahjoisin? Tuo kulta
Se pääsyn hankkii, useinkin, ja viehtää
Dianan metsäväen ajamaan
Eränsä varkaan lymyyn. Rehtimiehen
Se kulta tappaa, varkaan pelastaa se,
Mut joskus hirttää rehdin sekä varkaan.
Mit' ei se uhoa ja tuhoa?
Asiamiehen noista naisist' otan,
Sill' itse olen tässä ymmäll' aivan.
Suvaitkaa avata. (Kolkuttaa.)
 

(Kamarineitsyt tulee.)

KAMARINEITSYT.

 
                 Ken kolkuttaa?
 

CLOTEN.

 
Ylimysmies.
 

KAMARINEITSYT.

 
            Ei enempää?
 

CLOTEN.

 
                        On niinkin:
Ylimysnaisen poika.
 

KAMARINEITSYT.

 
                    Enemmän siis,
Kuin millä moni kerskaa, jolla puku
Niin kallis on kuin teillä. Mitä mieli?
 

CLOTEN.

 
Prinsessa; hän on valmis kai?
 

KAMARINEITSYT.

 
                              On kyllä
Pysymään huoneessaan.
 

CLOTEN.

 
                      Kas, tuossa kultaa!
Minulle myykää hyvä mainintanne.
 

KAMARINEITSYT.

 
Nimenikö? Vai että mainitseisin,
Mit' arvaan teistä hyvää? – Prinsessa!
 

(Menee.)

(Imogen tulee)

CLOTEN.

 
Huomenta, kaunis sisko! Saanko kättää?
 

IMOGEN.

 
Huomenta, herra! Liian vaivan palkaks
Vain harmin saatte; kiitokseni kaikki
On siinä, ett' oon köyhä kiitoksista;
Ei varaa.
 

CLOTEN.

 
          Vannon, että lemmin teitä.
 

IMOGEN.

 
Ois sanomisesta jo sama hyöty;
Jos aina vannotte, niin tulos aina
On ylönkatse.
 

CLOTEN.

 
              Se ei ole vastaus.
 

IMOGEN.

 
Vain siksi puhun, ettei suostunnaksi
Vait'olo näyttäisi. Mua säästäkää!
Paraankin hellyytenne palkitsen ma
Säädyttömyydellä. Noin viisaan miehen
Tulisi ojennuksest' ottaa vaari.
 

CLOTEN.

 
On synti jättää teidät hulluuteenne;
En sitä tahdo.
 

IMOGEN.

 
               Eipä narri hullu.
 

CLOTEN.

 
Mua narriks sanotte?
 

IMOGEN.

 
                     Kun olen hullu.
Mut malttukaa, niin hulluudesta pääsen;
Molemmat parannumme. Mieltä särkee,
Kun näin mun täytyy vasten naisen tapaa
Puheita pitää. Kerrassaan siis kuulkaa:
Ma sydämmeni tunnen, ja niin totta
Kuin tunnen sen, niin sanon: teist' en huoli.
Niin olen armoton, ett' inhon teitä,
Sen tunnustan; se tulis teidän nähdä,
Niin säästyis multa tämä omakiitos.
 

CLOTEN.

 
Rikotte nöyryyden, jonk' isällenne
Olette velkaa; sillä liitto, johon
Te vetootte – tuon kurjan raukan kanssa,
Tuon norkon, jota hovin pöytäjätteill'
On ruokittu – ei ole mikään liitto.
Ja vaikka sallitaankin alhaison —
Ja ken hänt' alhaisempi? – omin takein
Solmeilla sielujansa – josta kerjuu
Ja kurjat kakarat on tuloksena —
Niin tästä vapaudesta teitä estää
Perintökruunu, jonka loistett' ei saa
Ryvettää halpa orja, juoksupoika,
Lakeijaks omansa ja passariksi
Ja tuskin sitä.
 

IMOGEN.

 
                Sinä herjakieli!
Zeun poika vaikka oisit ja sen lisäks
Et muuta kuin mu' olet, liian halpa
Hänelle rengiks oisit; paras paikkas —
Ja sekin kadehdittava, jos arvo
On mittana – on olla hänen maassaan
Piiskaajan renkinä, ja siitäkin
Edusta vihattuna.
 

CLOTEN.

 
                  Rutto häneen!
 

IMOGEN.

 
Pahinta, mitä tehdä voit, on että
Nimeltä häntä mainit. Huonoin vaate,
Mi häntä verhoo, kalliimpi on mulle
Kuin kaikki hivuksesi, vaikka kukin
Niist' oisi mies sun-laisesi. – Pisanio!
 

(Pisanio tulee.)

CLOTEN.

 
Vai vaate! Piru olkoon!
 

IMOGEN.

 
                        Mene oiti
Kamarirouvan, Dorothean, luo.
 

CLOTEN.

 
Vai vaate!
 

IMOGEN.

 
           Täällä kummittelee narri
Ja pelottaa ja kiusaa. – Käske häntä,
Ett' etsii renkaan, joka ranteestani
On suljahtanut. Se on herras lahja.
Niin rikast' Europass' ei kuningasta,
Jonk' aarteista sen myisin. Muistan, että
Aamulla näin sen; illalla se varmaan
Käsvarress' oli; sitä suutelin.
Ei vain lie herrallesi kertomassa,
Ett' olen muita suudellut kuin häntä.
 

PISANIO.

 
Se löytynee.
 

IMOGEN.

 
             Niin toivon; käy ja etsi.
 

(Pisanio menee.)

CLOTEN.

 
Te mua herjasitte. – Huonoin vaate!
 

IMOGEN.

 
Niin sanoin, herra. Syyttäkää mua siitä
Ja vieraat miehet kutsukaa.
 

CLOTEN.

 
                            Sen kerron
Ma isällenne.
 

IMOGEN.

 
              Äidillenne myöskin.
Se hyvä rouva varmaan tahtoo kuulla
Minusta pahinta. Nyt jätän teidät
Pahimman tuulen valtaan.
 

(Menee.)

CLOTEN.

 
                         Vielä kostan. —
Vai huonoin vaate! – Hyvä!
 

(Menee.)

Neljäs kohtaus.

Rooma. Huone Philarion talossa.

(Posthumus ja Philario tulevat.)

POSTHUMUS.

 
Ei pelkoa; jos kuninkaan ois armo
Niin varma vain, kuin taattu puolisoni
On kunnia.
 

PHILARIO.

 
           Mit' armon eteen teette?
 

POSTHUMUS.

 
En mitään; varron vain, ett' aika muuttuu;
Värisen talven kourissa ja halaan
Suvempaa ilmaa. Huono palkka teille
On tämä marras toivo; se jos pettää,
Niin kuolen teidän velkamiehenänne.
 

PHILARIO.

 
Hyvyytenne ja seuranne jo liiaks
Mun palkitsee. Suur' Augustus on pannut
Kuninkaallenne sanan; Cajus Lucius
On siihen toimeen omansa; ja varmaan
Kuningas verot sekä rästit maksaa,
Peläten Rooman voimaa, jonka muisto
Suruna heissä elää.
 

POSTHUMUS.

 
                    Valtaviisas
En ole, siks' en tulekaan, mut uskon,
Ett' uhkaa sota. Ennen saatte kuulla,
Ett' ovat legioonat Galliasta
Uljasten brittein maahan maalle nousseet,
Kuin että verost' osaakaan hän maksaa.
Väkemme nyt on toisempi, kuin milloin
Sen kömpelyyttä Julius Caesar nauroi,
Mut huomas miehuuden tok' ansaitsevan
Vihaista katsetta; nyt sotakuri,
Uljuuteen yhtyneenä, näyttää sille.
Ken koittaa tahtoo, että ovat kansaa,
Jok' ajast' ottaa vaarin.
 

(Jachimo tulee.)

PHILARIO.

 
                          Jachimo!
 

POSTHUMUS.

 
Nopeimmat hirvet teitä maitse kantoi
Ja purjeitanne kaikki tuulet liehi,
Keveeksi tehden laivan.
 

PHILARIO.

 
                        Tervetullut!
 

POSTHUMUS.

 
Toivonpa, että vastauksen lyhyys
Keritti paluutanne.
 

JACHIMO.

 
                    Vaimonne
On kauniimpia, mitä olen nähnyt.
 

POSTHUMUS.

 
Ja paras myös; jos ei, niin ikkunoissa.
Sulollaan irstaajoita houkutelkoon,
Ja irstaelkoot kilvan.
 

JACHIMO.

 
                       Tässä kirje.
 

POSTHUMUS.

 
Sisällys varmaan hyvä.
 

JACHIMO.

 
                       Luultavasti.
 

PHILARIO.

 
Oliko, hoviss' ollessanne, siellä
Myös Cajus Lucius?
 

JACHIMO.

 
                   Häntä odotettiin,
Ei ollut vielä.
 

POSTHUMUS.

 
                Viel' on hyvin kaikki. —
Tuo kivi vielä säihkyykö? Vai teille
Se liian himmi lie?
 

JACHIMO.

 
                    Jos hävitin,
Niin kullassa sen arvon hävitin.
Tekisin matkan kahta pitemmänkin,
Jos tiedoss' yö niin lyhyt ois ja maire
Kuin tuolla Britanniassa. Mun on sormus.
 

POSTHUMUS.

 
Sen kivi liian lujass on.
 

JACHIMO.

 
                          Ei lainkaan,
Kun vaimonne niin hölläss' on.
 

POSTHUMUS.

 
                               Ei pilaa
Häviö siedä; tietäkää, ett'emme
Voi ystäviksi jäädä.
 

JACHIMO.

 
                     Meidän täytyy,
Jos puhe pitää. Jos en likelt' oisi
Vaimoonne tutustunut, silloin meillä
Ois riidan syytä, myönnän sen; vaan nyt
Vakuutan, että hänen kunniansa
Ja sormuksenne voitin; sill' en loukkaa
En häntä, enkä teitä, kun vain mieliks
Tein kummallenkin.
 

POSTHUMUS.

 
                   Häntä hyväilleenne
Jos toteen näytätte, niin tuossa käsi
Ja sormus! Vaan jos ette, niin se tahra,
Min häneen loitte, voittaa taikka kaataa
Mun miekkani tai teidän; ehkä jäävät
Molemmat herratonna löytäjälle.
 

JACHIMO.

 
Niin lähellä on totuutta ne seikat,
Jotk' ilmi tuon, ett' uskoa ne täytyy.
Ne valallani vahvistaa ma voin;
Mut toivon, että säästätte mua siitä,
Kun näätte, miten ois se tarpeetonta.
 

POSTHUMUS.

 
No, jatkakaa.
 

JACHIMO.

 
              Siis, ensin makuuhuone —
Joss' en ma kyllä nukkunut, mut kyllin
Sain sitä, mikä valvonnankin korvas, —
Hopeaan, silkkiin verhottu: Cleopatra
Kopeena siinä kohtaa roomalaistaan,
Ja Cydnus yli äyräittensä paisuu
Veneitten tungosta tai ylpeydestä:
Niin oiva, kallis taulu, että siinä
Työ kilpaili ja arvo; ihme, kumma,
Kuink' oli hienosti ja tarkoin tehty,
Niin, tosi elämätä. —
 

POSTHUMUS.

 
                       Totta kyllä,
Mut tuon te liette täällä kuullut multa
Tai toisilta.
 

JACHIMO.

 
              Muut yksityiset kohdat
Puheeni vahvistakoot.
 

POSTHUMUS.

 
                      Niinpä kyllä,
On muuten kunnianne myyty.
 

JACHIMO.

 
                           Uuni
Etelä-seinällä, sen otsikossa
Diana kaino kylpee. Lienkö nähnyt
Niin sielukasta kuvaa! Taitur' ilmi
Tuo mykän luonnon, enemmän kuin luonnon, —
Liikunto vain ja henki puuttuu.
 

POSTHUMUS.

 
                                Tuohan
Voi olla kuulon mukaan laiteltua;
Puhuttu siit' on paljon.
 

JACHIMO.

 
                         Huoneen kattoon
On kultakeruubeja leikeltynä.
Lies'nytteinä – ne unhotin – on kaksi
Hopeista uinailevaa lemmetärtä
Yhdellä seisten jalalla ja soihtuun
Somasti nojaten.
 

POSTHUMUS.

 
                 Mut kunnia! —
Niin olkoon, että kaiken tuon te näitte —
Ja kiitos muistonne, – mut kertomalla,
Mitä on hänen huoneessaan, te ette
Vetoa voita.
 

JACHIMO.

 
             Kalvetkaa, jos voitte!
Mun suokaa näyttää tämä rengas; nähkääs;
 

(Ottaa esiin rannerenkaan.)

 
Nyt on se poissa. Teidän timanttiinne
Se vihittävä on. Ne pidän.
 

POSTHUMUS.

 
                           Zeus!
Näyttääpäs vielä kerran. Sama onko,
Min sai hän multa?
 

JACHIMO.

 
                   Sama, kiitos hälle!
Sen veti ranteestaan; näen hänet vielä;
Tuo sulo liike lahjan arvon voitti,
Mut sille arvon toi. Sen mulle antoi
Ja sanoi rakkahan sen olleen hälle.
 

POSTHUMUS.

 
Sen aikoi ehkä mulle lähettää.
 

JACHIMO.

 
Vai niinkö kirjoittaa?
 

POSTHUMUS.

 
O, ei, ei, ei!
Se on totta! Tuossa tuokin!
 

(Antaa hänelle sormuksen.)

 
                            Basiliski
Se silmilleni on, sen näky tappaa.
Ei kunniata, missä kauneutta!
Ei totuutta, miss' on sen ulkomuoto!
Ei rakkautta, miss' on toinen mies!
Lujempaa tavaraa ei naisen vala
Kuin hänen hyveensä, ja se on tyhjää.
Petosta määrätöntä!
 

PHILARIO.

 
                    Malttukaahan.
Pois soimus! Viel' ei voitettu se ole.
Hän ehkä on sen hukannut, tai kenties
On joku naisistansa, lahjottuna,
Sen hältä varastanut.
 

POSTHUMUS.

 
                      Aivan oikein!
Ja hän on niin sen saanut. – Sormus pois!
Mainitkaa jokin ruumiin tunnusmerkki,
Tuot' ilmeisempi; tuo on varastettu.
 

JACHIMO.

 
Zeun kautta! Tään sain hänen ranteestaan.
 

POSTHUMUS.

 
Hän vannoo, kuulkaa, vannoo kautta Zeun.
Se on totta – sormus viekää – se on totta!
Hän sit' ei ole voinut hukata;
On naiset hällä taatut, valan tehneet;
Varkauteen heitä vietelläkö voisi!
Ja vierasko! – Ei, hän on hänet maannut:
Tuo tuoss' on haureuden tuntomerkki.
Niin kalliista hän porton nimen osti! —
Tuoss', ota palkkas! Kaikki hornan henget
Jakaukoot teidän kesken!
 

PHILARIO.

 
                         Malttukaa!
Ei tässä kyllin todistetta sille,
Ken luottaa tahtoo.
 

POSTHUMUS.

 
                    Vaietkaa jo siitä;
Hän pitänyt on häntä.
 

JACHIMO.

 
                      Näytteitä
Jos lisää mieli: rinnan alla, – jota
Puristaa kelpaa, – luomi, oikein ylväs
Ihanast' asunnostaan. Jumaliste,
Ma sitä suutelin ja, vaikka kylläs,
Isosin oiti lisää. Muistattehan
Tuon pilkan?
 

POSTHUMUS.

 
             Niin, se vahvistaa vain toista
Häpeäpilkkaa, joka yksinäänkin
Jo täyttäis helvetin.
 

JACHIMO.

 
                      Lisääkö kerron?
 

POSTHUMUS.

 
Ei, laskuoppi hiiteen! Turha tietää,
Kuin monta kertaa – yks tai miljoona!
 

JACHIMO.

 
Ma vannon, —
 

POSTHUMUS.

 
              Älä vanno! Valehtelet,
Jos sanot, ett'et ole häntä maannut;
Ja tapan sun, jos kiellät, että sulle
Nyt aisaa kannatan.
 

JACHIMO.

 
                    En kiellä mitään.
 

POSTHUMUS.

 
Jos tässä ois hän, murskaks hänet löisin!
Mut menen, teen sen, vaikka hovissa,
Vaikk' isän nähden. – Jotain teen —
 

(Menee.)

PHILARIO.

 
                                       Hän raivoo,
On aivan järjiltään! – Te voiton saitte.
Jälestä oiti hillitsemään vimmaa,
Joll' itseään hän uhkaa.
 

JACHIMO.

 
                         Mielist' aivan.
 

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Toinen huone Philarion talossa.

(Posthumus tulee.)

POSTHUMUS.

 
Pitääkö luomistyössä naisell' olla
Osansa myös? Kaikk' ollaan äpäriä;
Ja tuokin kunnon mies, jot' isäkseni
Ma nimitin, en tiedä, missä oli,
Kun minut tehtiin; väärän rahan leima
Minuhun lyötiin. Aikansa Diana
Ol' äitini, niin luultiin, niinkuin nyt on
Parini ilman vertaa. – Kostoon, kostoon!
Mult' usein laillisen hän nautteen esti
Ja kohtuutt' anoi, poskilla niin vieno
Häpeän puna, että siitä lämpeis
Saturnus vanhuskin. Hänt' uskoin puhtaaks
Kuin uutta lunta, – tuhat tulimmaista! —
Keltainen Jachimo, hän tunnissa
Ei, vähemmässä, – oiti! – Puhui tuskin,
Vaan niinkuin aito Saksan terhokarju
Huus: Uh! ja astui; – muut ei vastaan pantu,
Kuin mitä pitikin ja mitä vaimon
Ois tullut kaita. Jospa keksis, mikä
Minuss' on vaimon puolta! Kiihka pahaan
Ei ole miehen, vannon sen, se kaikki
On vaimon puolta; valheellisuus, huomaa,
On vaimon, maire vaimon, vilppi vaimon,
Hekuma vaimon, kostonhimo vaimon,
Kopeilu, ahnaus, turhuus, ylenkatse,
Panetus, hullut oikut, kaikki, millä
On paheen nimi vain ja hornan leima,
On vaimon, osittain tai kokonaan;
Ei, kokonaan! Sill' itse paheessakaan
Ei heissä lujuutta, vaan vaihtavat
Minuutin vanhan toiseen, jok' on puoliks
Niin vanha. Heitä vastaan kirjoitan;
Heit' inhon, kiroon. – Vaan lie viisainta
Rukoilla, että saakoot tahtonsa!
Pahempaa tuskaa pirukaan ei keksi.
 

(Menevät.)

3.Kuin roomalaista saunaa. Roomalaiset saunat olivat huonossa huudossa.
4.Niinkuin hautakuorin kuvapatsaan. Tarkoittaa vanhoissa tuomiokirkoissa tavattavia hautapatsaita, joissa kuolleet kuvataan nukkuviksi kädet ristissä.
5.Tereuksen tarina, luettavana Ovidiuksen Metamorfoseissa VI 423-674.
Yaş sınırı:
12+
Litres'teki yayın tarihi:
22 ekim 2017
Hacim:
110 s. 1 illüstrasyon
Telif hakkı:
Public Domain

Bu kitabı okuyanlar şunları da okudu