Kitabı oku: «Cymbeline», sayfa 3

KOLMAS NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus.

Britannia. Valtasali Cymbelinen hovilinnassa.

(Cymbeline kuningatar, Cloten ja seuralaisia tulee toisesta ovesta, toisesta Cajus Lucius seurueineen.)

CYMBELINE.

 
No, mit' Augustus Caesar meistä tahtoo?
 

LUCIUS.

 
Kun Julius Caesar – jonka muisto vielä
On kaikkein silmissä ja jota ijäks
Saa kielet kuluttaa ja korvat kuulla —
Tääll' oli ja Britannian valloitti,
Niin setäsi, Cassibelan, – min Caesar
Kehuillaan teki yhtä kuuluks, kuin
Hän itse töillään – lupas itsensä
Ja seuraajainsa puolest' antaa Roomaan
Veroa vuosin kolmetuhat puntaa,
Se viime vuodelta on maksamatta.
 

KUNINGATAR.

 
Ja – tappaaksemme kaiken ihmetyksen —
Ijäksi jääkin.
 

CLOTEN.

 
               Mont' on Caesaria,
Mut Juliusta harvassa. Britannia
On oma maailma; omat nokat meillä,
Niist' emme mitään maksa.
 

KUNINGATAR.

 
                          Minkä onni
Soi heidän ottaa meiltä, suo se meidän
Takaisin ottaa. – Herra, kuninkaita,
Es'isiänne, muistakaa ja myöskin
Tään saaren luontaisvoimaa: se on niinkuin
Neptunin puisto, jota jyrkät töyryt
Ja kuohuaallot ympäröi ja saartaa;
Vihollislaivaa ei sen hiekka kanna.
Vaan mastoineen sen nielee. Caessr hiukan
Tääll' eteni, mut "tulin, näin ja voitin"
Ei huuliltaan nyt päässyt: häpeällä —
Jot' ensi kertaa koki – kahdesti
Hän lyötiin rannoiltamme; laiva-raukat —
Kuin munankuoret kelluivat ja murskaks
Kareihin särkyivät. Siit' iloissaan
Tuo suur' Cassibelan, mi Caesarilta —
Oi, onnen irstautta! – ol' ottaa miekan,
Tek' ilotulet Lud'in kaupunkiin,⁶
Ja voitost' ylväät oli brittiläiset.
 

CLOTEN. No niin, täältä ei sitä veroa enää makseta; kuningaskuntamme on vahvempi, kuin mitä se siihen aikaan oli, ja, niinkuin sanoin, niitä ei ole enää sellaisia Caesareita; toisillakin kyllä voi olla könkkänenä, mutta niin tukevia käsivarsia ei ole kellään.

CYMBELINE.

Vait, poika! Äitis anna lopettaa.

CLOTEN. Meissä on vielä monta yhtä kovakouraista kuin Cassibelan; en sano, että minä olen niitä, vaikka on se minullakin nyrkki. – Miksi veroa? Miksi me maksaisimme veroa? Jos Caesar voi peitteellä kaihtaa meiltä auringon, tai pistää taskuunsa kuun, niin maksamme kyllä hänelle veroa valosta; muutoin, herraseni, ei verosta puhettakaan, pyydän nöyrimmästi.

CYMBELINE.

 
Olimme vapaat, tiedätte sen, kunnes
Kiristi Rooma väkivalloin meiltä
Tuon veron. Vallanhimo Caesarin —
Mi paisui niin, ett' oli mailman sivut
Haleta melkein – julkeasti meidät
Ikeeseen pani. Sitä päältään puistaa
Sotaisan tulee kansan, jota mekin
Kyll' ollaan. Sanomme siis Caesarille,
Ett' esi-isämme Malmutius⁷ meille
Lain sääti, jot' on liiaks typistellyt
Caesarin miekka; mut sen vapaan käytön
Omalla voimallamme vanhoilleen
Taas järjestämme, vaikka Rooma kuinka
Siit' äkäilköön. Lain meille toi Malmutius,
Jok oli ensimäinen brittiläinen,
Mik ohimoilleen laski kultakruunun
Ja kuninkaaksi kutsui itseään.
 

LUCIUS.

 
Siis surukseni julistaa mun täytyy
Augustus Caesar – Caesar, jonka palkoiss
Enemmän kuninkaita on, kuin sulla
On renkejä – sun viholliseksesi.
Siis kuule: sotaa, hävitystä sulle
Nimessä Caesarin nyt julistan;
Et kostoa sa vältä. Haasteen annoin;
Nyt kiitän puolestani.
 

CYMBELINE.

 
                       Tervetullut!
Sun Caesarisi löi mun ritariksi;
Ma nuorna häntä palvelin, ja niitin
Näin kunniaa; jos nyt hän pois sen vaatii,
Niin viimeiseen mun täytyy sitä puoltaa.
Ma kuulin, että vapautensa tähden
Pannonian ja Dalmatian miehet⁸
Aseissa ovat; kurjaa oisi, jos ei
Tät' esikuvaa brittiläiset seurais:
Sit' ei näe Caesar.
 

LUCIUS.

 
                    Toimi puhukoon.
 

CLOTEN. Hänen majesteettinsa sanoo teidät tervetulleiksi. Hauskutelkaa siis meillä päivä tai pari, tai vaikka enemmänkin. Jos sitten tahdotte etsiä meitä toisissa aikeissa, niin tapaatte meidät suolavesi-vyöhykkeessämme; jos sieltä pieksette meidät pois, niin on se omanne; jos seikkailussa kaadutte, niin saavat variksemme pitää sitä parempia päiviä, ja sillä loppu.

LUCIUS.

 
Niin oikein, herraseni.
 

CYMBELINE.

 
Nyt tiedän minä valtiaanne tahdon,
Ja minun hän; siis, tervetullut vain!
 

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Toinen huone hovilinnassa.

(Pisanio tulee, lukien kirjettä.)

PISANIO.

 
Kuin? Uskotonko? Miksi ette maini,
Ken herja häntä syyttää? – Leonatus!
Oi, herra, mikä inha rutto korvaas
On tarttunut? Mik' Italian konna,
Joll' yhtä myrkkyinen on suu kuin käsi,⁹
On liian alttiin korvas harhaan vienyt?
Hän hauras? Ei! Hänt' uskollisuudestaan
Näin rangaistaan, ja jumalatar on hän,
Ei nainen, kestäessään hyökkäystä,
Joll' ihka hyveen valtaisi. – Oi, herra,
Niin halpa häneen nähden nyt on mieles
Kuin ennen säätys! – Minä hänet tappaa?
Siks että vala, rakkaus, uskollisuus
Mua velvoittaa? Ma häntä? Hänen vertaan?
Jos hyvää palvelust' on tuo, niin koskaan
En hyvä palvelija olla tahdo.
Mink' olen näköinenkään, jos niin julmaa
Minusta luullaan, kuin tuo teko vaatii? —
"Tee se. Ma hälle kirjoitan, ja itse
Hän antaa sulle siihen tilaisuuden" —
Kirottu lehti, yhtä musta kuin on
Sinussa muste! Tunnoton sa liuska,
Apuri tässä työssäkö? ja näytät
Noin immen puhtaalta? Hän tulee tuossa.
Ma tästä käskyst' olen tietämätön.
 

(Imogen tulee)

IMOGEN.

 
Pisanio hyvä, mitä kuuluu?
 

PISANIO.

 
                           Tässä
Ois kirje, rouva, minun herraltani.
 

IMOGEN.

 
Sun herraltasi! Mun hän on: Leonatus.
Se viisas tähtitaikur' ois, ken tähdet
Niin tuntis kuin tuon käsialan minä;
Hän tietäis tulevaiset. – Jumalani,
Suo että tuosta henkäis yljän lempi
Ja terveys, mielihyvä – erostamme
Ei toki, ei – se tuskaks olkoon hälle —
On lääkett' usein tuska, niinpä tääkin,
Se lemmen nuorentaa – niin, mielihyvä,
Mut ei vain tästä! – Anteeks, vaha kulta! —
Oi, onnen mehiläiset, jotka teette
Nää salausten lukot! Lempivällä
Ja velkain ahtamalla eri toive:
Syynalaiset te tyrmään heitätte,
Mut Cupidonin kirjeet lukitsette! —
Hyviä uutisia, jumalat!
 

(Lukee.) "Oikeus, ja isäsi viha, jos hän minut alueellaan tapaisi, eivät voi olla niin julmat minulle, ett'et sinä, luoduista kallein, voisi katseellasi minua jälleen elvyttää. Tiedä siis, että olen Cambriassa, Milfordin satamassa. Tee, mitä lempesi tämän johdosta sinulle neuvoo. Tällä toivottaa sinulle kaikkea onnea hän, joka pysyy valassaan uskollisena ja yhä lemmessä kasvaa, sinun omasi,

Leonatus Posthumus."

 
Nyt hepo siivekäs! Pisanio, kuule:
Hän Milfordin on satamassa. Lue,
Ja sano matka sinne. Arkitoimi
Jos viikossa sen tarsii, miks en minä
Päivässä lentäis? – Siis, Pisanio hyvä,
Jok' ikävöit, kuin minä, herraas nähdä;
Jok' ikävöit – et sentään, et kuin minä —
Mut toki ikävöit, jos heikomminkin —
Oi! et kuin minä, jonka ikävällä
Ei määrää, rajaa – sano, puhu joutuun —
Oi! lemmen uskotuisen tulis täyttää
Niin kuulon solat, että suupuis aisti —
Kuink' etääll' on tuo siunattu Milford;
Ja miksi Walesill' oli onni saada
Semmoinen satama? Mut kaikkein ensin,
Mitenkä päästä täältä? Miten puoltaa
Sit' ajan juopaa, mikä täältä-lähdöst'
On paluuseen? Mut ensin, miten päästä?
Miks syntyis puolto ennen siitäntäänsä?
Puhumme tästä sitten. Pyydän, sano:
Kuin monta sataa virstaa ratsastaa
Voin tunnissa?
 

PISANIO.

 
               Jo sata virstaa päiväss'
On teille, rouva, kyllin, milt'ei liikaa.
 

IMOGEN.

 
Kuin? Hirsipuuhunkaan ei ratsasteta
Niin vitkaan. Kilpa-ajoiss', olen kuullut,
On ratsun juoksu joudumpi, kuin hiekan
On tiimalasissa. Mut tää on höpsää. —
Kamarirouvan täytyy sairaaks tulla
Ja pyytää kotiin. Ratsupuku oiti
Minulle moinen hanki, jota käyttää
Maanmiehen vaimo.
 

PISANIO.

 
                  Aatelkaahan, rouva!
 

IMOGEN.

 
Eteeni näen vain, en tänne, tuonne,
En mitä seuraa, kaikki se on usvaa,
Sen läpi en voi nähdä. Mene joutuun!
Niin tee, kuin käskin. Muut' ei tehtävää;
Yks vain on tie, ja Milford määrän pää.
 

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Wales. Vuoriseutu, siinä luola.

(Belarius, Guiderius ja Arviragus tulevat.)

BELARIUS.

 
On päivä kaunis, huoneess' ei nyt viihdy,
Kun maja on niin matala kuin meillä.
Kumaraan, pojat! Ovi tämä neuvoo,
Mitenkä taivasta on palveltava,
Se taivuttaa teit' aamuhartauteen.
Niin korkeat on kuningasten portit,
Ett' aarnit niissä voisi rehennellen
Kopeilla, korska käärelakki päässä,¹⁰
Kumartamatta auringolle. – Terve,
Ihana taivas! Vuoren asukkaina
Me emme ynsistele, niinkuin rikkaat
Palatsiherrat.
 

GUIDERIUS.

 
               Terve, taivas!
 

ARVIRAGUS.

 
                               Terve, taivas!
 

BELARIUS.

 
Nyt riistan ajoon! Ylös vuoriin tuonne!
On jalat teillä nuoret. Minä tänne
Jään aukealle. Kun mun sieltä näette
Niin pienenä kuin varis, ajatelkaa,
Ett' isontaa ja pienentää vain paikka;
Muistelkaa, mitä kerroin ruhtinoista
Ja prinsseistä ja sodan kohtaloista:
Ei hyvää siellä hyvä työ, jos teet sen,
Vaan jos se tunnustetaan. Sen kun muistat,
Niin kaikki, mitä näet, on hyödyks sulle,
Ja usein lohduksesi huomaat, ett' on
Kopassaan kuoriainen turvatumpi
Kuin kotka leijasiipi. Elo tääll' on
Jalompi tiuskottavan käskytyötä,
Parempi tyhjän tointa turhan eestä,
Upeempi velkasilkiss' uljailua:
Senlaista kyllä lakittelee saksa,
Mut velka pannaan kirjaan. Tääll' on toista.
 

GUIDERIUS.

 
Kokenut mies! Me siivettömät raukat
Kierrämme pesää, tuntematta ilmaa
Tuoll' ulkona. Tää elo ehkä paras,
Jos rauha paras; herttaist' on se teille,
Kovempaa kokeneelle, jäykän ijän
Omaista myös; mut hengettyyden soppi,
Vuoteessa kulkemista on se meille,
Vain velkatyrmä, jonk' ei piirist' yli
Saa mennä.
 

ARVIRAGUS.

 
           Mitä haastamista meillä,
Kun teidän ikään joudumme? Kun pieksee
Sade ja tuuli mustaa talvikuuta.
Mitenkä luolass' ahtahassa viettää
Viluista aikaa? Emme nähneet mitään:
Petoja oomme; saalihille viekkaat
Kuin ketut; ruoalle kuin sudet ahnaat;
Pakoista ajaa, siinä miehuutemme:
Kuoriksi häkin teemme, vapaasti
Kuin häkkilinnut laulain tyrmässämme.
 

BELARIUS.

 
Oi, puheitanne! Jospa lihaan vereen
Kaupungin voitonpyynnön tuntisitte
Ja hovin tavat, joit' on yhtä työläs
Pitää kuin jättää! Jos ken huippuun nousee,
Niin varmaan sortuu, tai on tie niin liukas,
Ett' aina pelkää sortua. Ja sota:
Ilmeistä vaivaa, vaaran etsimistä
Vain maineen vuoks; jok' etsimiseen kuolee,
Ja muistokseen saa yhtä usein pilkan
Kuin kehun urhotöistäs; usein vielä
Saa pahan palkakseen, kun hyvää teki,
Ja – mikä pahempi on – potkustakin
Saa kumartaa. – Tää taru, pojat, kerran
Minusta kerrotahan. Rooman miekoist'
On ruumiissani jäljet; paras muinoin
Mull' oli maine; Cymbeline mua suosi;
Kun urhon nimi mainittiin, niin minun
Lähinnä oli; olin niinkuin puu,
Jonk' oksat nuokkuu hedelmiä täynnä —
Mut yhdess' yössä myrsky taikka ryöstö
Karistaa kypsän viljan, lehdet riistää,
Ja näin jään alastonna säiden valtaan.
 

GUIDERIUS.

 
Kuink' epävarmaa suosio!
 

BELARIUS.

 
                         Ja syytä
Ei muuta – sen jo kuulitte – kuin että
Kaks konnaa, joiden väärät valat tahri
Mun puhtaan kunniani, Cymbelinen
Sai uskoon, että roomalaisten kanssa
Liitossa olin. Näin maanpakoon jouduin,
Ja vuotta kaksikymment' on tää tanner
Ja tämä vuori maailmani ollut;
Tääll' elin kunnon vapaana, ja maksoin
Taivaalle useamman hurskaan velan,
Kuin ennen eläissäni. – Ylös vuoriin! —
Ei metsämiehen kieltä tää. – Ken ensin
Eränsä tuo, se juhlan sankar' olkoon
Ja toiset kaksi häntä palvelkoot.
Ei täällä myrkyn pelkoa; sen koti
On ylhäisissä. Laaksoon tulen vastaan.
 

(Guiderius ja Arviragus menevät.)

 
Kuin työläs peittää luonnon kipinöitä!
Nuo lapset kuninkuuttaan eivät tunne;
Ei luule Cymbeline, ett' eloss' ovat.
He uskovat, ett' ovat mun; ja vaikka
Luolassa puuttees' ovat kasvaneet
Ja selkää köyristäneet, mieli toki
Palatsiin palaa; luonto heille neuvoo
Toimissa halvoissakin prinssin tavat,
Joit' oppii vaivoin muut. Tuo Polydore —
Britannian vallan perijä, jok' isält'
On saanut nimen Guiderius – Zeus!
Kun istun jakkarallani ja kerron
Sotaisist' urotöistäni, hän oiti
Eloissaan hyökkää kertomukseen, sanoo:
"Noin vihollisen kaadoin, noin sen niskaan
Ma astuin jalkani" – ja heti syöksee
Kuninkaanveri poskiin, hiki nousee,
Kiristyy ruumiin jänteet, liikkeet kaikk' on
Sanaini mukaan. Nuorempainen, Cadwal —
Tät' ennen Arviragus – samoin luo
Eloa kertomukseen, enemmän vain
Omalla laillaan. – Kuule, ajo alkaa! —
Oi! Cymbeline, sen vääräks sanoo taivas
Ja tuntoni, ett' ajoit minut maasta;
Siks otin poikas, kahden, kolmen vanhat,
Perijät sulta ryöstääkseni, niinkuin
Sa maat veit multa. Euryphile, sinä
Heit' imetit; he äidikseen sun luuli,
Ja päivittäin sun hautaas kunnioivat.
Min' itse, Belarius – täällä Morgan —
Käyn heidän isästään. – Haa! Ajo käy!
 

(Menee.)

Neljäs kohtaus.

Milfordin sataman lähitteellä.

(Pisanio ja Imogen tulevat.)

IMOGEN.

 
Kun ratsailt' astuimme, niin sanoit, ett' on
Lähellä paikka. – Saalastaan ei äiti
Niin nähdä halunnut kuin minä tuota. —
Pisanio! Miss' on Posthumus? Mik' on sun,
Kun noin sa tuijotat? Miks huokaus pääsi
Sun rinnastasi? Maalattua moista
Pidettäis ilman omaa selitystään
Jo houruolentona. Ota muoto
Vähemmän peljästynyt, ennenkuin
Vie kauhu multa maltin! Mikä on?
Tuon kirjeen mulle töykkäät katseella
Niin töykällä. Jos suvisanomia,
Niin ensin hymyile; jos talvisia,
Hymyile yhä! – Puolisoni käsi!
Tuo kyinen Rooma viekkaampi on häntä;
Hänt' uhkaa vaara. – Puhu, mies; sun kieles
Voi taittaa kauhun, joka lukiessa
Mun tappaa voisi.
 

PISANIO.

 
                  Lukekaahan, rouva,
Niin näette, kuinka mua, kurjaa miestä,
Ivainen onni seuraa.
 

IMOGEN (lukee). "Pisanio, haltijattaresi on aviovuoteeni häväissyt; todistukset ovat vertavuotavia sydämmessäni. En puhu heikkojen luulojen nojalla, vaan todistuksen perustuksella, joka on yhtä valtava kuin suruni ja niin varma kuin se, että vaadin kostoa. Tämä osa tulee sinun, Pisanio, minun puolestani toimittaa, jos ei uskollisuuttasi ole hänen uskottomuutensa tahrannut. Lopeta omalla kädelläsi hänen elämänsä, toimitan sinulle tilaisuuden siihen Milfordin satamassa. Olen hänelle sitä varten kirjoittanut. Jos pelkäät lyödä iskun ja antaa minulle tiedon, että se on tehty, niin olet hänen häpeänsä parittaja ja sinäkin minulle uskoton."

PISANIO.

 
Miks miekkani ma paljastaisin? Kirje
Jo hänet tappoi. – Tää on parjausta;
Sen terä miekkaa tuimempi, sen kieli
Niilinkin käärmehyistä myrkkyisempi,
Sen henki vihurien seljäss' ajaa
Ja panettelee kaikki maailman sopet:
Kuninkaat, kuningattaret ja vallat,
Matroonat, immet; haudan salaudetkin
Sen muihe myrkyttää. – Kuin voitte, rouva?
 

IMOGEN.

 
Vai uskoton! Mik' on siis uskotonta?
Hereillä maata, aatella vain häntä?
Yöt itkeä? Jos uni luonnon voittaa,
Herätä huutooni, kun jotain hänest'
Uneksin julmaa? Sekö uskotonta?
 

PISANIO.

 
Ah, rouva hyvä!
 

IMOGEN.

 
                Uskotonko minä?
Sun tuntos todistakoon, Jachimo!
Kun häntä sinä riettaudesta syytit,
Niin näytit konnalta; nyt muotos tuntuu
Hyvältä kyllä. – Joku Rooman leikko,
Jonk' äitinä on ruse, hänet voitti.
Min' olen vanha, muotiheitto vaate,¹¹
Naulassa riippumahan liian kallis,
Ja ratkottava siis; – paloiksi pankaa!
Oi, miehen vala pettää naisen! Sinä
Kun petit, ylkä, kaikki hyvä näkö
Konnuuden verho vain on, vieras tuote,
Vain naisten syötiks aiottu.
 

PISANIO.

 
                             Oi, kuulkaa!
 

IMOGEN.

 
Sai kunnon mieskin uskottoman nimen,
Jos haastoi vain kuin uskoton Aeneas;
Ja itku Sinonin sai huonoon huutoon
Hurskaatkin kyyneleet ja säälin kielsi
Tosi kurjuudelta. Näin, Posthumus, sinäi
Hapatat tyynni kaikki kunnon miehet;
Petokses jälkeen pattoist' on ja väärää
Hyvyys ja kelpo. – Sinä ollos rehti,
Tee herras käsky. Kun sa hänet tapaat.
Kehaise nöyryyttäni. Katsos, itse
Ma vedän miekan! Ota, sydämmeeni
Se tähtää, lemmen viattomaan majaan!
Älä pelkää: siell' ei muuta kuin vain tuskaa;
Ei herras ole siellä, joka kyllä
Sen aarre oli. Käsky täytä! Iske;
Kyll' ehkä lienet suuremmissa uljas,
Mut pelkur' olet nyt.
 

PISANIO.

 
                      Pois, halpa ase!
Käteni raiskaat.
 

IMOGEN.

 
                 Kuollahan mun pitää;
Ja jos et nyt mua surmaa, niin et ole
Isäntäs palvelija. Itsemurhast'
On kielto jumalallinen, se rampaa
Mun heikon käteni. Kas, täss' on sydän!
Edess' on jotain: – seis! en pyydä suojaa,
Kuin tuppi olen nöyrä. – Mit' on tämä?
Lähetyskirjat uskollisen yljän'
Ja kaikki vääräoppiset! Pois, pois,
Te uskon turmelijat! Teist' ei enää
Sydämmen suojaksi! Näin, hupsut raukat,
Uskomme väärää opettajaa. Vaikka
Petettyyn tuimastikin petos koskee,
Niin suuremmat on petturilla tuskat.
Ja sinä, Posthumus, jok' opetit
Mua tylyks isälleni, kuninkaalle,
Ja vertaisteni prinssein kosinnat
Näin sait mun hylkimään, sa huomaat vasta,
Ett' ei se ollut tavallinen teko,
Vaan harvinainen aivan. Tuskaks käy
Mun aatella, kun häneen kyllästyt,
Ken nyt sua hurmaa, kuinka muistoni
Sua silloin vaivaa. – Riennä, ole hyvä!
Teurastust' anoo lammas. Miss' on puukkosi
Hitailet liiaks herras asioissa,
Kun minäkin jo pyydän.
 

PISANIO.

 
                       Armas rouva,
Ei silmän' ole ummistunut siitä
Kuin sain tään toimen.
 

IMOGEN.

 
                       Tee se, niin saat maata!
 

PISANIO.

 
Sokeiksi ennen valvon silmäni.
 

IMOGEN.

 
Miks siihen suostuit? Miksi turha matka?
Näin monta peninkulmaa? Tämä paikka?
Omasi, mun ja ratsujemme vaivat?
Näin suotu aika? Hovi säikkyneenä,
Kun poistuin sieltä enkä enää koskaan
Palata aio? Miks näin kauas tulit,
Ja nyt et jousta jännitä, vaikk' erä
On edessäsi?
 

PISANIO.

 
             Aikaa voittaakseni
Ja välttääkseni tämän inhan toimen
On mulla tuuma. Tyynesti mua kuulkaa.
 

IMOGEN.

 
Väsyksiin kieles puhu. Olen portto,
Sen kuulin; korvaan valhe tuo niin syvän
Löi haavan, ettet syvempää voi tehdä
Etk' auttaa tätäkään. No, puhu.
 

PISANIO.

 
                                Rouva,
Täält' ette palaa kai.
 

IMOGEN.

 
                       En luultavasti,
Kosk' aiot tappaa mun.
 

PISANIO.

 
                       En, en. Mut jospa
Niin viisas olisin kuin olen rehti,
Niin onnistuisi tuuma. Muut' en usko,
Kuin että herrani on petetty;
Niin, konna, joku aimo konna teistä
On molemmista tehnyt julmaa pilkkaa.
 

IMOGEN.

 
Niin, Rooman portto kai.
 

PISANIO.

 
                         Ei, totisesti
Nyt teidät kuolleeks ilmoitan ja hälle
Verisen merkin laitan; niin hän käski.
Hovissa teitä kaivataan, ja tämä
Sen vahvistaa.
 

IMOGEN.

 
               Mut, ystäväni, mitä
Sill' aikaa teen? Miss' asun? Miten elän?
Mik' elämässä lohduksi, kun olen
Yljältä kuollut?
 

PISANIO.

 
                 Jos on mieleen hovi. —
 

IMOGEN.

 
Ei hovi, eikä isä, ei; ei myöskään
Tuo raaka, pöyhkä, tyhmä tyhjikkö,
Tuo Cloten, jonka kosintaa niin kammon
Kuin piiritystä.
 

PISANIO.

 
                 Jättämällä hovin
Te saatte maankin jättää.
 

IMOGEN.

 
                          Entä sitten?
Britanniassako vain on aurinkoa?
Britanniassako yksin päivää, yötä?
Maailman kirjass' on Britannia
Vain lisä, liite: joutsenuen pesä
Isossa lammikossa. Lieneehän
Sen ulkopuolellakin ihmisiä.
 

PISANIO.

 
Iloitsen, että muut on seudut teillä
Mielessä. Rooman lähettiläs, Lucius,
Milfordin satamaan saa huomenna.
Jos voitte mieltä pitää yhtä nöyrää,
Kuin kohtalonne on, ja peittää sitä,
Mik' ilmeisenä, vaaraks oisi teille,
Niin tietä astelette mukavaa
Ja toiverikasta ja Posthumusta
Lähellä ehkä, niin lähellä, että,
Vaikk' ette näkisikään hänen töitään,
Huhulta joka hetki kuulla saatte,
Miten hän elää.
 

IMOGEN.

 
                Oi, jos tuo käy laatuun,
Nimeni vaaraan – kuolemaan ei toki —
Ma uskallan.
 

PISANIO.

 
             No niin, on seikka tämä:
Pois naiseus unhottakaa, käskeväisyys
Nöyryyteen vaihtakaa, ja pelko, arkuus —
Nuo naisen käskyläät, tai oikeammin,
Naissuvun oma itse – karskiin luontoon;
Pureva olkaa, kielevä ja sapi
Ja riitaisa kuin kärppä; täytyy vielä
Unohtaa poskienkin kallis aarre
Ja jättää se – voi, sydämmettömyyttä!
Ei auta muu – tuon himokkaan Titaanin,
Tuon mailman suutelijan saalihiksi,
Hylätä uuras, sievä korutaito,
Jot' itse Juno kadehtii.
 

IMOGEN.

 
                         Jo riittää:
Ma huomaan, mihin tähtäät; olen melkein
Jo mies.
 

PISANIO.

 
         Mut ensin miehen näköiseksi;
On sitä vasten mulla laukussani
Varattu takki, lakki, housut, kaikki,
Mitä on tarvis. Näin jos puettuna
Ja ikäistänne miestä jäljitellen
Paraimman mukaan, Luciukselta
Anotte palvelusta, kerrotte
Mitä osaatte – ja hän sen pian huomaa,
Jos soitantoa tajuaa – niin varmaan
Ilolla teidän pyyntöönne hän suostuu.
Hän kunnon mies on ja – mik' arvokkaampaa —
Myös hurskas mies. Jos mitä tarvitsette,
Niin minä olen rikas, teitä autan
Nyt sekä vasta.
 

IMOGEN.

 
                Sinä ainoo lohtu,
Mink' antaa mulle taivas! Mene toimiin:
On paljon mietittävää; ajan varaa
Nyt tulee käyttää. Uhkatuumaan suostun
Kuin sotamies, ja ruhtinaisin mielin
Sen aion täyttää. Mene, ole hyvä.
 

PISANIO.

 
Niin, rouva, lyhyet jäähyväiset,
Hovissa ettei kaivattais ja luultais
Pakoonne mua syypääks. Tässä pullo;
Sen kuningatar antoi mulle; kallis
Sen neste on; jos sairaus merellä
Tai huono vointi maalla teitä kohtaa,
Niin tilkka tuosta auttaa. – Varjoon menkää
Mieheksi varustaumaan. – Onneks kaikki
Jumalat johdattakoot!
 

IMOGEN.

 
                      Aamen! Kiitos!
 

(Menevät.)

Viides kohtaus.

Huone Cymbelinen hovilinnassa.

(Cymbeline, kuningatar, Cloten, Lucius, ylimyksiä ja seuralaisia tulee.)

CYMBELINE.

 
Siis, – hyvästi vain!
 

LUCIUS.

 
                       Kiitos, majesteetti!
Mua kutsuu keisari, mun täytyy matkaan.
Surettaa, että Rooman viholliseks
Sanoa pitää teitä.
 

CYMBELINE.

 
                   Väestömme
Sen iestä ei kärsi; kuninkaallist'
Ei oisi myös, jos vapauden tunne
Vähempi meissä nähtäisi.
 

LUCIUS.

 
                         Nyt pyydän
Vain turvaa täältä maitse Milfordiin. —
Kumarrus armo rouvalle ja teille!
 

CYMBELINE.

 
Se toimi uskottu on teille, loordit.
Mut tarkoin muistakaa, mit' arvo vaatii. —
Hyvästi, jalo mies!
 

LUCIUS.

 
                    Kätenne, prinssi!
 

CLOTEN.

 
Se ystävän on nyt, mut tästä lähtein
Se vihamiehen on.
 

LUCIUS.

 
                  Niin, vasta loppu
Sen sanoo, kuka voittaa. Hyvästi!
 

CYMBELINE.

 
Saatelkaa, hyvät herrat, jalo Lucius
Severnin tuolle puolen. – Onni matkaan!
 

(Lucius ja ylimykset poistuvat.)

KUNINGATAR.

 
Hän vihass' eroo. Kunniaksi meille,
Ett' aiheen siihen annoimme.
 

CLOTEN.

 
                             Niin kyllä;
Nyt saavat tahtons' uljaat brittiläiset.
 

CYMBELINE.

 
Lucius kirjoitti jo keisarille,
Miten on täällä laita. Siis on aika
Asettaa vankkurit ja huovit kuntoon.
Hänellä joukkoja on Galliassa,
Ne pian kokoo hän, ja sitten johtaa
Hän sodan tänne.
 

KUNINGATAR.

 
                 Nyt ei auta maata,
Vaan pontevasti toimihin ja joutuun.
 

CYMBELINE.

 
Se luulo, ett' on käypä näin, se meitä
On jouduttanut. Mutta, armas, missä
On tyttäremme? Rooman lähetille
Ei näyttäynyt, eik' ole meitä tänään
Hän huomennellut. Siinä vesass' asuu
Enemmän häijyyttä kuin lapsen mieltä,
Sen kyllä näemme. – Kutsu hänet tänne.
 

(Palvelija menee.)

 
On oltu liian veltot.
 

KUNINGATAR.

 
                      Kuninkaani,
Hän Posthumuksen maanpaosta asti
On yksin elellyt; ja aika yksin
Voi moista parantaa. Oi, älkää olko
Hänelle kova; hän on nuhteille
Niin arka, ett' on sana hälle isku,
Ja isku kuolema.
 

(Palvelija palajaa.)

CYMBELINE.

 
                 Miss' on hän? Millä
Tuot' ynseyttä puoltaa?
 

PALVELIJA.

 
                        Majesteetti,
Lukoss' on ovi; mitään vastausta
Ei sieltä saa, jos kuinka kolkuttaa.
 

KUNINGATAR.

 
Kun viimeks luonaan kävin, pyysi anteeks
Hän huoneess'-oloansa; siihen häntä
Pakotti sairaus; hänen täytyi jättää
Tuo päivittäinen kunnioitus, johon
Hän oli teille velkapää; mun pyysi
Tät' ilmoittaa, mut, anteeks, hovin touhut
Sen muistostani vei.
 

CYMBELINE.

 
                     Lukossa ovi?
Ei hiljan nähty? Suokoon Zeus, ett' aihett'
Ei oisi pelkoon!
 

(Menee.)

KUNINGATAR (Clotenille).

 
                 Seuraa kuningasta.
 

CLOTEN.

 
Pisanio, tuo palvelija vanhus.
On poikess' ollut kaksi päivää.
 

KUNINGATAR.

 
                                Mene! —
 

(Cloten menee.)

 
Pisanio, Posthumuksen taattu mies!
Hän on se myrkky. Josp' ois sen vuoks poissa,
Ett' on hän sitä juonut, luullen sitä
Hyväksikin! Mut tytär, miss' on hän?
Kentiesi hänet valtasi epätoivo,
Tai lemmen hehkusiivill' ehkä lensi
Halutun Posthumuksen luo. Hän mennyt
On kuolemaan tai häpeään; ja mulle
Se yhtä on; kun poissa on hän vain,
Britannian kruunu mun on hallussain. —
 

(Cloten palajaa.)

 
                                        No poika?
 

CLOTEN.

 
Karuss' on hän, se on varma.
Kuningast' ilahuttaakaa; hän raivoo;
Lähetä hänt' ei kukaan tohdi.
 

KUNINGATAR (syrjään).

 
                              Hyvä!
Ja hautaan hänet vieköön suru syvä!
 

(Menee.)

CLOTEN.

 
Lemmin ja vihaan häntä; hän on kaunis
Ja ruhtinaallinen ja tenhovampi
Kuin nainen, naiset, koko sukupuoli.
Hänell' on jokaisesta paras osa,
Ja kaikist' yhdistettynä hän voiton
Vie kaikista. Siks häntä lemmin. Vaan kun
Mua inhoo hän ja halpaan Posthumukseen
Lempensä tuhlaa, tuo niin älyn raiskaa,
Ett' edut muutkin ehtyy; siitä syystä
Vihata päätän häntä, vieläpä
Hänelle kostaa. Sillä, kun on narrit —
 

(Pisanio tulee.)

 
Ken siellä? Mitä? Vehkeiletkö, lurjus?
Käy tänne! Soma parittaja! Konna,
Miss' on sun rouvas? Sano joutuun, tai
Saat mennä hornaan heti.
 

PISANIO.

 
                         Hyvä prinssi!
 

CLOTEN.

 
Niin, missä rouvas? Kautta Zeun! En kysy
Sit' enää toiste. Salaluikki sinä,
Salaisuus ilmi, taikka sydämmestäs
Sen riistän maalle! Armaansako luona,
Jonk' alhaisuuden leiviskäst' ei irti
Saa arvon hiukkaa!
 

PISANIO.

 
                   Prinssi hyvä, kuinka
Vois siellä olla? Milloin katosi hän?
Mies Roomass' on.
 

CLOTEN.

 
                  Mut nainen? Likemmäksi!
Älähän koukkuile! Tee täysi selko:
Mihinkä on hän joutunut?
 

PISANIO.

 
Ah, arvollisin prinssi!
 

CLOTEN.

 
                        Arvollisin konna!
Miss' emäntäsi? Sano kerrassaan,
Sana, ja oiti! – "Arvolliset" hiiteen! —
Sanotko, taikka vait'olosi heti
Tuo tuomion ja kuoleman.
 

PISANIO.

 
                         No niin,
Tää paperi se kertoo, mitä tiedän
Paosta tuosta.
 

(Antaa hänelle kirjeen.)

CLOTEN.

 
               Näytähän! Ei turvaa
Hänt' itse Augustuksen valtikka.
 

PISANIO (syrjään).

 
Tuo taikka hukka! Kyllin etääll' on hän.
Sen lukekoon! Siit' on vain hälle vaivaa,
Ei vaaraa rouvalle.
 

CLOTEN.

 
                    Hm?
 

PISANIO (syrjään).

 
                        Herralleni
Ma hänet kuolleeks sanon. Imogen!
Menestys menolleen ja paluulleen!
 

CLOTEN.

 
Mies, onko tämä kirje oikea?
 

PISANIO.

 
On, tietääkseni.
 

CLOTEN. Se on Posthumuksen käsialaa, tunnen sen. – Kuules, mies, jos et tahtoisi olla konna, vaan palvella minua uskollisesti ja toimittaa kaikki tehtävät, joihin minulla olisi syytä käyttää sinua; vakaalla innolla – toisin sanoen: toimittaa kaikki konnantyöt, joihin käsken sinua, vilpittömästi ja uskollisesti – niin pitäisin sinua kunnon miehenä; silloin sinulta ei puuttuisi varoja elatukseesi eikä puoltolauseita virkaylennyksiin.

PISANIO.

Hyvä on, armollinen prinssi.

CLOTEN. Tahdotko palvella minua? Koska olet niin sitkeästi ja itsepintaisesti kiintynyt tuon kerjurin Posthumuksen kehnoon onneen, niin, kiitollisuuden sääntöjen mukaan, sinun pitäisi olla minullekin harras seuralainen. Tahdotko palvella minua?

PISANIO.

Tahdon, herra.

CLOTEN. Tuohon käteen! Tuossa on kukkaroni. Onko sinulla tallella vanhan isäntäsi vaatteita?

PISANIO. On, herra, asunnossani, sama puku, joka hänellä oli yllään, kun hän jätti hyvästi armollisen haltijattareni.

CLOTEN.

Ensi toimeksesi tuo se puku tänne; se olkoon sinun ensimmäinen toimesi.

Mene!

PISANIO.

Heti paikalla, herra.

(Menee.)

CLOTEN. "Tapaan sinut Milfordin satamassa!" – Unohdin kysyä häneltä yhtä asiaa; panen sen mieleeni toistaiseksi. – Juuri siellä, sinä konna, Posthumus, minä sinut tapan. – Jospa se puku vain jo olisi täällä! Se nainen sanoi kerran – se oli niin karvasta, että vieläkin sydäntä ellottaa – että Posthumuksen pelkät vaatteet olivat hänestä suurempiarvoiset kuin minun oma, jalo persoonani täydessä lahjaini koristuksessa. Nuo vaatteet ylläni minä sen naisen valtaan; ensin tapan miehen hänen silmäinsä edessä; siinä hän näkee minun miehuuteni, joka on oleva kova tuska hänen ylpeydelleen. Kun mies makaa maassa, ja kun olen pitänyt ivallisen hautapuheeni hänen kuolleen ruumiinsa ääressä, ja sitten himoni tyydyttänyt – jonka, niinkuin sanoin, teen hänen kiusakseen niissä vaatteissa, joita hän niin ylisteli – niin pieksen hänet takaisin hoviin, potkaisen hänet jälleen kotia. Hän on minua hilastellen halveksinut, ja minä hänelle riemastellen kostan.

(Pisanio palajaa, vaatteet mukanaan.)

Nuoko ovat ne vaatteet?

PISANIO.

Nämä, armollinen herra.

CLOTEN.

Kuinka kauan on siitä kuin hän läksi Milfordin satamaan?

PISANIO.

Hän tuskin vielä lienee siellä.

CLOTEN. Vie tämä puku huoneeseeni, se on minun toinen käskyni; kolmas on se, että olet tahallasi mykkä hankkeisiini nähden. Täytä vain velvollisuutesi, niin tosi virkaylennys tulee itsestään. – Kostoni on nyt Milfordissa; oi, että olisi minulla siivet lentää jäljestä! – Tule, ja ole uskollinen.

(Cloten menee.)

PISANIO.

 
Katala neuvo! Uskollisna sulle,
Uskollisimman pettäisin – ja mulle
Niin ei saa käydä. – Milfordissa et
Sa löydä, ketä etsit, – Taivaiset
Hänelle siunaukset! Myöhä olkoon
Tuon narrin kiire; vaiva palkaks tulkoon!
 

(Menee.)

Kuudes kohtaus.

Belariuksen luolan edusta.

(Imogen tulee, pojan vaatteissa.)

IMOGEN.

 
Oi, vaivaloista miehenä on olla!
Väsynyt olen aivan; kaksi yötä
Maa oli vuoteenani. Sairastuisin,
Mut aikeeni mua vahvistaa. – Milford,
Kun vuorenhuipulta sun näin, niin näytit
Niin läheiseltä! Zeus! On niinkuin maakin
Pakenis vaivaista, se maa, jost' etsii
Hän lohtuaan. Kaks loista sanoi, ett'en
Vois eksyä. Oi, valhehtiiko kurjuus,
Jok' itse ahtaall' on ja siinä näkee
Kurin ja koetuksen? Eikä ihme,
Kosk' itse rikas tuskin puhuu totta.
Pahempi kylläisen on hairaus kuin on
Hätäisen pakkovalhe; kuninkaassa
On vilppi pahempi kuin kerjääjässä. —
Oi, kallis ylkä! Sinussa on vilppi;
Mut kun sua aattelen, niin nälkä poistuu,
Vaikk' äsken olin siihen kuolla. – Mitä?
Täss' onko polku? Villin luola täällä?
Huudanko? En, en tohdi. Mutta nälkä
Rohkaisee luonnon, ennenkuin sen murtaa.
Lepo ja kyllyys siittää pelkureita,
Mut hätä aina rohkeuden on äiti. —
Ken siellä? Jos liet sivistynyt, puhu;
Jos villi liet, niin ota taikka anna. —
Hoi! – Vastaust' ei. Siis sisään menen. Miekka
Tok' esille! Jos vihamies niin pelkää,
Kuin minä, miekkaa, pois hän päänsä kääntää.
Hyväinen taivas, vihollinen moinen!
 

(Menee luolaan.)

(Belarius, Guiderius ja Arviragus tulevat.)

BELARIUS.

 
Polydor paras metsämies on, siis myös
Pitojen herra; passari ja kokki
Cadwal ja minä; niin on sopimus.
Hiki ja into kuivuisi ja kuolis,
Jos hyötyä ei työstä. Tulkaa; maitti
Kotoisen ruoan höystää. Kalliolla
Väsymys kuorsaa, höyhenpatjoillaan kun
Vetelä laiskuus valvoo. – Rauha sulle,
Poloinen mökki, oma vartijasi!
 

GUIDERIUS.

 
Lamana olen.
 

ARVIRAGUS.

 
             Minä työstä heikko,
Mut vahva mull' on ruokahalu.
 

GUIDERIUS.

 
                              Luolass'
On kylmää ruokaa; sitä järsikäämme,
Siks että riista kypsyy.
 

BELARIUS (katsahtaen luolaan).