Kitabı oku: «Lukinverkkoja: Pieniä tomupiiloja jotka kotionneamme haittaavat», sayfa 2

"Vielä on tykkönään valheellinen mielipide se, ettei sivistynyt nainen toimita talousaskareitaan paremmin kuin sivistymätön. Mutta edellisellä ei saa sivistyksen myötä olla se harhaileva turha luulo, että työ joka ei ole rasittava hänelle olisi halpasta siksi että siihen vaaditaan pääasiallisesti ruumiinvoimia. Ja hänen kasvatuksensa ei saa olla semmoinen että hengen vaurastumista hoitaessa on kerrassaan unhotettu hoitaa ruumiin voiman tarpeita. Ja tämän johdosta halajaisin sanan lausua äideille, köyhille ja rikkaille. Varokaat, tahtoisin lausua heille, antamasta tyttärenne halveksia mitään mailmassa. Varokaat ylentämästä mitään, niin että siltä syntyy toisella suunnalla alentamista. Kavahtakaat ajoissa, kun annatte tyttärenne päivät päästänsä istua kumarruksissa kirjan eli kudoksen ääressä, etteivät rupea haluttomiksi kaikkeen muuhun työhön; ja muistakaat että heidän terveytensä menee samaa tietä kuin heidän halunsa työhön. Miksi ei tytär äitiään auttaisi huoneitten siivoamisessa, ruoan valmistamisessa, astioitten pesemisessä? Ei, se ei käy laatuun, sillä ei kukaan hänen koulukumppaneistaan tee niin halpaa työtä, ja sitäpaitsi ei hänen läksynsä myöden anna sitä, että hän äitiään kerkeisi auttamaan, ei edes jouda hän pitämään kunnossa omaa koreaa pukuansa. Kun äiti iltamalla on askareistaan päässyt, istautuu hän kenties yökauden ommellakseen jotakin vaatekappaletta, jota tytär tarvitsee, jottei hän olisi toisia huonompi. Ja niin niistä kasvaa sukukunta, kalvakka ja kivuloinen, suurilla hengen vaurastus-näytteillä, mutta mitätön ansaitsemaan oman leipänsä. Kun heidän inhimilliset pylväspuut tässä elämässä sitten menevät manalaan, alkaa vanhan nuotin veisaaminen – loppumaton hakeminen työtä, loppumaton puute työstä, kurjuutta, tautia, kunnes kuolema päättää viheliäisen elämän. Ja kaikki tämä käy näin vain siksi, ettei ole sopivaa ottaa yllensä palvelijan muodon, valita toimintaa, jota itse Kristus osoitti pyhimmäksi!

"Minä voisin luetella sadottain tuollaisia kohtia, joissa tuo väärä käsitys siitä, mikä on soveliasta, mitä ei kertoupi kääpiön-verkoksi, joihin perheellinen koti-onni, vapaus ja vaurastuminen auttamattomasti selkkauvat. Mutta minusta on se puoli asiaa, jota olen nyt kosketellut, tärkein, kun joka päivä ja joka hetki meitä tuo kysymys tekee levottomiksi: 'Mitä hänen on tekeminen?'"

"Isällä on oikein kaikessa tuossa," sanoi Jenny, kun olin lopettanut lukemiseni, sillä vähäisellä pontevuudella, joka on hänelle omituinen ja joka tekee melkein saman vaikutuksen kuin jos näkee harjoitetun kanarialinnun tekevän kunniatervehdyksen.

"Minä luulisin olevani oikeassa," sanoin minä, "ja selvin osoite siitä on, että äitisi ei väitä minua vastaan."

"Sitä todellakaan en saata tehdä," vastasi vaimoni, "enkä tahtoisikaan, kun oikeastaan olet minun mielipiteeni ääneen lausunut."

"Niin," sanoi Bob, "kun taloudenhoitaminen muuttuu muodin asiaksi ja sitä viljellään tieteenä kouluissa ja professoreiden johdolla, silloin mutta ei ennen, voimme toivoa sen Fenis-linnun ilmautumista nais olentona, joka todenperään voisi olla miehelle apuna eikä taakkana."

"Tosi," sanoin minä, "mutta juuri miehet itse ovat ne, jotka antamalla naisille ulkonaisen ja turhamaisen kasvatuksen, ovat tehneet heistä kuormat kannettavikseen, ja siten itseltään kadottaneet apu-olennon, joksi nainen oli aioittu."

II

Väärä käytöstapa palkollisia kohtaan.

Kotilietemme leimuavan tulen ympärille kokoontuu, kuten jo ennen olen vihjaissut, ei ainoastaan oman perheemme jäseniä, vain myöskin muita tuttavia ja ystäviä, joille siinä aina on sijaa. Heidän seassa ei löydy enemmän tervetulleena pidettynä kuin Theodor Thoro on.

Ystävä Theodor on syntynyt eräässä luonnon satunnaisesti melankolillisessa hetkessä, mikä kuitenkaan ei ole estänyt häntä omistamasta mitä kiitettävimpiä omaisuuksia, paitsi sitä että hän voisi katsoa mailmaa iloiselta kannalta, jota hän yhä on vailla. Hänellä on kaikki mahdolliset, kristilliset avut, paitsi toivoa, ja jos jossaan tahtoo tiedustella vikoja ja virheitä, niin on kääntyminen ystävä Theodorin puoleen. Hän osaa sanoa ihan täsmälleen milloin ja missä parhaimmin perustetut aikeet käyvät ylön alaisin; hän tietää, mikä pyörä kekseliäimmin varustetussa koneen teossa sijaltaan järähtää; hän heti hoksaa heikon puolen jokaisessa luonteessa, ainoan vaajan parhaimmassakin kirjassa; ne kaikenlaiset ohdakkeet ja pistimet, jotka seuraavat jokainoata ruusua tässä elämässä.

Mutta kaikki tämä ei ole ystävä Theodorilla katkeruuden ja vihan synnyttämää. Hänen mailmaavihaamisensa ei ole kolkkoa ja katkeraa, vaan suruista ja haikailevan säälivää. Kaikki olemme viheliäisiä raukkoja, näkyy hän sanovan, kun hän tarkastelee mailmaa ja esineitä, joita siinä löytyy. Ei meillä kenelläkään ole isoja toivon aiheita, mainii hän, mutta rakastakaamme toisiamme ja olkaamme kärsivälliset.

Tietysti Theodor on – niinkuin tuommoisen luonteen omistajan tulee – innokas työntekiä ihmiskunnan hyväksi ja aina on hän kiinni toisessa eli toisessa tarpeellisessa ja hyvässä aikeessa, jonka toteuttamiseksi hän melankolillisella uupumattomuudella itseänsä rasittaa, ilman rahtuakaan menestymisen toivoa. Uskonnollisessa suhteessa hänellä on marttyrin sielu – hänelle ei soveltuisi mikään paremmin, kuin että hänet elävältä poltettaisiin uskonsa tähden, mutta tässä hän on ensin sen opetuslapsen kaltainen, joka sanoi: "Menkäämme ylös Jerusalemiin, että mahtaisimme hänen kanssaan kuolla." Aina hän olisi altis antamaan henkensä totuuden ja oikeuden puolesta, vaikkei hän näe muuta kuin toivottomuutta niitten tulevaisuudenpyrinnöille.

Kuitenkin ei saa tästä kaikesta päättää, että Theodor Thoro olisi joku surullisen haahmon ritari. Ei maar. Hänellä on lahjana tuo mystillisyys ja noita ilvehtivän mielen ilmipujahtavia temppuja, joita niin usein melankolisen luonnon syvyydessä löytyy, ja jotka saavat syrjästä katsovan erehtymään heidän oikean luonteensa suhteen. Henkilö, joka nauraa ja viekoittelee meitäkin nauramaan; saa usein iloluontoisen nimen, vaikka ei mikään ole etempänä hänestä, kuin juuri iloisuus.

Ystävämme Theodor on yksi jokapäiväisiä vieraitamme ehkäpä juuri sentähden että me, vaimoni ja minä olemme, niin-sanoakseni auringon ja päivän-valon sylilapsia. Minun vaimoni on ihan Theodorin vastakohta. Hän katsoo aina jonkun asian valopuolet, josta muitten mielestä vaan on mustaa pimeyttä. Itse olen sangvinillista luonnetta ja katson kernaammin hyveitä kuin paheita mailmassa, ja toivon aina saavani osalleni tuhansittain hyviä ja onnellisia seikkoja. Tuhatvuotinen valtakunta on minulle uskon-kappale, ja kaikki mäet ja törmänteet elon-tielläni ovat vaan minusta tilaisuuksia ahkeroimiseen ylöspäin, parempaa olemusta varten viepiä.

Theodorilla on teoriassa samallainen uskonlaki, mutta se menehtyy niin syvään tämänaikaisten surkeuksien viheliäisyyteen, että hänellä on siitä vähän hyötyä.

"Niin," sanoi hän eräänä iltana, "me käymme turmiotamme kohti. Jenny neiti, saanko luvan pyytää teiltä palasen sokeria teeni sekaan?"

"Te olette neljänä vuotena, joka kerta kun olette meillä teenne juoneet, lausuneet, että käymme perikatoamme kohti," sanoi Jenny, "mutta en ole huomannut sen vaikuttaneen ruokahaluunne. Ei hevillä arvella seisottavan perikadon partaalla samalla kuin pippuria sekoitetaan sallattiin; se on vaan vähän kiihoittavaa – ei mitään muuta."

"Minä puolestani," sanoi vaimoni, "pidän päinvastoin, etteivät katsanto-alamme koskaan ole olleet niin valon-paisteiset kuin nykyään. Orjuus on poistettu – kansalliskunniamme viimeinen likapilkka on pois pesty. Me olemme käyneet läpi mitä vaikeimman ottelun, jota ikinä on kansan kärsittäväksi esitetty, ja virkistyneet siitä voimakkaammiksi, paremmiksi ja onnellisemmiksi."

"Rouva hyvä," sanoi Theodor, "suokaa anteeksi, mutta en voi olla ajattelematta englantilaisen kirjailijan lausetta, että naisten todeksinäyttäminen tavallisesti sisältää yhtä suuressa määrässä runollisuutta kuin Thomas Mooren värssyt. Runollisuus on tietysti aina hyvin suloista, vaikkei sillä ole juuri mitään statistillista arvoa."

"Minä en näe tässä mitään poesiaa," vastasi vaimoni.

"Orjuushan on yleissääntöjen mukaan poistettu – sen parhaimmilta suosijoiltakin."

"Kyllähän kuvittelemme itsellemme poistaneemme paheen siinä, missä vaan olemme sen ilmeisen muodon muuttaneet. Orja ei enään ole kenenkään omaisuus mutt' ei hänellä myöskään ole kenenkään suojaa. Työtä hän ei halaja tehdä, eikä se ole hänen syynsä. Orjuus on opettanut hänelle että työ on pahe, josta itsekunkin tulee koettaa päästä. Ainoa, jonka he entisiltä herroiltaan oppivat on se, että työ on häpeällistä, ja siksi pitävät laiskuutta vapauden lipun-kannattimena. Enkö minä ole vapaa? Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus, kuin kellä tahansa olla työtä tekemättä? Se joutuu heidän sota-huudoksensa. Se eikä muu mikään on loppupäätös orjain vapauttamisesta. Meidän aineellinen edistymisemme on liikanaisissa setelipakoissa, määräämättömässä valtiolainassa, hurjassa yrityshimossa ja vielä hurjimmassa ylöllisyyden himossa, joka tekee että jokainen elää ylöllisemmästi kuin hänen tulonsa sallivat ja halveksii avuja, säästäväisyyttä ja yksinkertaisuutta.

"Sanalla sanoen," Jenny päätti, "koko maan häviö on lähellä. Mutta jos nyt todella olisi niin säikähdyttävän pahasti, kuin te tahdotte luulotella, niin ette suinkaan saisi istua tässä teetämme juomassa, eli leikkiä croquet-peliä meidän kanssa koko iltapäivän, sen sijasta tulisi teidän pukeutua säkkiin ja tuhkaan, ja kulkea maata alas, maata ylös huutelemassa, vielä neljäkymmentä päivää, ja Ninive on hukassa.

"Niin tosiaankin," sanoi Theodor, joka ei voinut olla hymyilemättä, "mutta tiedättehän, että myöskin sanotaan: 'Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna kuolemme.' Päälle päätteeksi olemme vasta tiellä turmiotamme kohti ja vielä viipyy vähän aikaa ennenkuin joudumme haaksirikkoon. Tämä kakeluunin ympäristö on kuin rauhaisa ja levon-omaava saari levottomuuden valtameressä, ja teidän tee-leipänne ovat väittämättä ensimäiset laatuaan. Haluaisin vielä maistella niitä, jos tahtoisitte siirtää minulle leivos-korin."

"Tekisi mieleni olla siirtämättä sitä," sanoi Jenny, "onko tuo täyttä totta? Miten voi tuommoisella uskolla elää? Minä sitä en voisi, sen tunnen."

"Tyttöseni," sanoin minä, "ystävämme tekemä kuvaus on totuus, maalattu maan mustilla eikä valoisilla väreillä. Kaikki paha, jonka hän mainitsee, löytyy täällä, mutta hyvän, joka sitä vastaa, on hän jättänyt pois. Esimerkiksi kaupan ja elinkeinojen suhteen, osoittavat vuosikertomuksissamme numerot enenevää menestystä ja tiheään kertovat sanomalehdet keksintöjä ja parannuksia tehdyn lukuisasti, niin lukuisasti kuin on tähtiä taivaalla."

"Voi olla," sanoi Theodor epäröiden, "mutta valtioluettelot tuovat toisenlaisia lukuja näytteille.

"Se on kyllä uskottavaa," sanoin minä, "sillä vielä löytyy meillä ylenmäärin raakuutta, jota intelligentti pyrkii perkkaamaan pois."

"Ja silläkö olisi kyllin suolan makua, estämään kansan paljoutta mätänemästä," sanoi Theodor.

"Toivoisin tuota uskovani, mutta nykyään en huomaa kuin yhden pyrinnön kaikkialla ja se tarkoittaa – rahaa. Ja mihin näitä rahoja pyydetään käyttää? Ainoastaan elämää varten, joka on täynnä laiskuutta, ilman vastuksia ja vaivoja, elämää täynnä turhuutta ja kiiltoloistoa. Mikä on hienojen naistemme halun ja pyrkimisen päämaali? Se on päästä kaikista taloudenhuolista vapaaksi, maksoi mitä maksoi; saada palvelijoita, jotka ottavat kaikki heidän hartioiltansa vastataksensa, pitävät huolta heidän talostansa ja lapsistansa sillä aikaa kun itse loistavat tanssisaleissa eli kulkevat vieraisilla. Ja mitä kaikki naimaikäiset neitoset etsivät? Miestä, jolla on niin paljon rahaa, että hän taitaisi elää työttä ja huolehtimisetta, paitsi sitä pyrkimistä että, niinkuin liljat maan päällä puvussaan olisivat koreammat kuin Saloma kaikessa kalleudessaan."

"Mutta, hyvä Theodor herraseni," sanoi Jenny, "minä haluaisin tietää miksi valitsette tuohon kirjoitelmaan kuvaukset vaan meidän, tyttösten, keskuudesta. Miksi vain valitatte naisista jotka menevät naimisiin rahan vuoksi, ettekä miehistä samassa? Miksi vaan naisista, jotka kotivelvollisuuksiaan laiminlyövät, ettekä perheen isästä, joka myöskin voi sen tehdä?"

"Armollinen neiti," vastasi Theodor, "se on toteen näytetty seikka, että naiset luulevat kuuluvansa yksinoikeutettuun luokkaan ja perusmiete palkan kannosta ilman työntekoa on laveammalle levinnyt vaimon- kuin miehenpuolten seassa. Jälkimäiset hakevat ja miettivät aina jonkinmoista työtä omaisuutensa enentämiseksi. Naiset sitävastoin ajattelevat aina vaan elääksensä isän ja aviomiehen työllä. Kaikki romanit, runous ja kaunokirjallisuus, joka on naisten pääasiallinen ainelaji, viittaa samaan suuntaan, ja naisemme yhä pyrkivät elanto-tapojen hienontamiseen, niitten yksinkertaisten tapain sijaan, jotka heille oikeastaan kuulusivat. Tuntematta huolenpidon perheestään korkeana ja jalona elinehtona, pitävät he päinvastoin kaiken, mikä siihen kuuluu, suvaitsemattomana paheena, jonka panevat palvelijain niskoja notkistamaan. Palveliat, jotka ottavat esimerkkiä emännistään, miettivät samoin ja toimittavat velvollisuutensa huolettomasti ja kärsimättömästi? Ja ken sitä voisi kummeksia? He näkevät ja tuntevat joka päivä, että elämän ylevin tarkoitus on laiskuus ja ken voi heitä siitä moittia, että hekin voimainsa mukaan pyrkivät samaan oivalliseen päämaaliin?"

"Isä kulta," sanoi Jenny, "en käsitä, miten saatat istua mykkänä koko illan ja antaa minun yksin pitkittää näin tasaamatointa taisteloa. Miksi et auta minua?"

"Siksi, lapseni, että ystävällemme on sanotulta puolelta oikein," vastasin minä, "ja hänen viimeinen muistutuksensa johtaa mieleeni, että olen kirjoittanut valmiiksi kyhäyksen lukinverkosta, jonka luulen mahdolliseksi poistaa."

"Mitä sitte? Minkä kaltainen lukinverkko?" kuului nyt moni-äänisesti.

"Palvelijat," vastasin minä yksitoikkoisesti.

"Mitä" huudahti Mary, joka tänä iltana oli meillä käymässä, ja joka vielä ei ollut varmistunut uusiin oloihinsa vaikka jo oli toista vuotta ollut naimisissa. "Mitä? Eihän isä toki tahtone 'poistaa' palvelusväkeä? Ja kuinka voi palkollisia kutsua lukinverkoksi?"

"Niin sitä minäkään en ymmärrä," sanoi Jenny.

"Vai niin," sanoin minä, "olenko minä viime aikoina kuullut muuta kuin valituksia ja viheliäisyyttä Mariannelta huolettomista piijoista, joita hänen on pakko palveluksessaan pitää? Ja eikö niin ole useamman tuttavamme tykönä, vaikka tässä talossa, Jumalan kiitos, vanha Johanna vielä elää ja hallitsee. Eikä myöskään ole aikomukseni palkollisia 'poistaa,' niinkuin sanot, vaan että oikealla kohtelemisella ja oman käytöksen kautta poistaa sitä epäsopua, joka nyt syntyy isäntäväen ja palvelijain keskinäisen välin kautta. Tahdotteko kyhäystäni kuulla."

Kyllä, tietysti kaikki tahtoivat, kun ystävä Theodor oli saanut neljännen kupillisen teetä nielläksensä ja Jenny ehtinyt sefiirilankojaan selvitellä.

"Tähän aikaan hyvin tavallinen vaikeroiminen," aloin minä, on palvelusväen huonoudesta. Se menee niin pitkälle että moni perheenemäntä lausuu, että palkolliset katkeroittavat hänen elämänsä, ettei hänellä olisi minkäänlaista rauhattomuuden ja valituksen aihetta, jos hän voisi päästä palkollisia pitämästä – sanalla sanoen, ne ovat esteeksi hänelle, vaikka heistä pitäisi olla apua ja hyötyä. Ja voi kyllä olla niin kuin hän kuvaa, mutta syy ei ole siinä kuin hän luulee – se on palkollisten kohtelemisessa ja siinä suhteessa ovat poistettavat epäkohdat.

"Että kaiketi löytyy paljo huonoja palkollisia, sitä ei käyne kieltäminen. Löytyy vaimonpuolia, jotka eivät tahdo eivätkä taida tehdä mitään mailmassa oikein, ja mikä on pahinta, eivät myöskään tahdo oppia siihen. Jos menee tuommoiseen toimitus-konttoriin, jossa palvelustyttöjä kulkee itseään ilmoittamassa palvelukseen, saa siellä nähdä kymmenen kelvotonta piika-ihmistä, yhden eli kahden saa niistä uskoa kelvollisiksi. Edelliset tunnetaan pian ulkonaisista merkeistä.

"Semmoinen huono palvelia pitää tavallisesti suuria vaatimuksia ja siitä tavasta, jolla hän hiuksensa on laittanut, huomaa heti uudemman valetukan muodin. Hänellä on hatussaan pitsejä ja ruusukukkaisia, läninki sametti-reunuksilla tehty, valkea alushame, jonka helma on reikä-neulomisella koristettu ja sukkapari, jossa vaan on varret. Hänen kapineittensa joukossa ei koskaan keksitä neuloja, lankaa ja saksia; hänen rahansa pannaan parempiin kaluihin, uuteen hattuun, uuteen auringon-varjostimeen y.m. Jos hän joskus neuloo, näpistää hän siihen tarvittavat esineet paremmin varustetun kumppalin kassoista taikka emäntänsä laatikoista.

"Hän tietysti vaatii mitä korkeinta palkkaa, siitä että hän viitsii palvelukseen antautua, ja kun hän sen saapi, tekee hän pääpyrinnökseen toimittaa niin vähän kuin suinkin siitä työstä, jota hälle on määrätty, pukea yllensä koreat vaatteensa ja lähteä ulos. Hänen palvelusaikansa pituus vaihtelee neljäntoista päivän ja kolmen kuukauden välillä, jonka ajan kuluttua hän kantaa palkkansa, ostaa itselleen muodinmukaisen varjostimen ja menee takaisin 'konttoriin'. Siellä kuulostelee hän niitä rouvia, jotka palvelijoita hakevat, katseella, kuin olisi hän tuleva emäntä; ja useammasti haastellaan, miten seuraava kanssapuhe mättää:

"Kuinka monta henkeä herrasväen perheessä on?"

"Viisi."

"Se on liiaksi paljon, onko usein vieraankäyntiä?"

"Usein kyllä".

"Oh, silloin tulee liiaksi paljon työtä. Onko renkiä?"

"Ei."

"Minä en ole koskaan palvellut paikassa, jossa ei renkiä ole ollut.

Lienee sitte tarkoitus että minun pitäisi kantaa puutkin?"

"Niin se on tarkoitus."

"Se on jotain, jota en minä tee koskaan. Pitäisi mun ehkä olla pyykkiäkin pesemässä?"

"Tietysti"

"Ei, kas, semmoiseen paikkaan en ikinä lähde."

"Kuitenkin saa hän vihdoin viimein paikan, joka hänelle sopii. Sata kertaa hyvästikin on hänelle neuvottu, miten hänen tulee järjestyksellä askareensa hoitaa, mutta hänellä on tapana aina mitä vähimmässä määrässä koettaa tehdä emännälleen mieliksi. Jos jälkimäinen myötäänsä häntä seuraa ja lujasti osoittaa että hän tahtoo sen ja sen tehdyksi, käy kaikki hyvin; mutta paikalla kun on tuo peräänkatsanto lakannut, lankeaa hän entisen huolettomuutensa tapoihin. Hän on huone- ja talonkaluille yhtä turmion-tuova kuin tulipalo; posliiniastiat hän särkee, hopeakahvelit hän vääntelee, rihtoo rikki vesitorven y.m., ja kun hän muuttaa, on hän tehnyt niin paljo vahinkoa, että puolet palkastaan kuluisi sen korvaamiseen.

"Mikä viimein tuosta tytöstä tulee? Hän muuttaa paikasta toiseen, mutta kuitenkin onnistuu hänen tavalla tai toisella pysyä pystyssä ja pukeutua koreasti, kunnes hattunsa ruusukukkineen, auringon varjonsa ja puhelias kielensä saavat vietellyksi pyörällepäin jonkun rehellisen työmiehen, joka päivässä ansaitsee kolme dollaria. Hän naipi ainoastaan saadakseen jonkun tienaamaan rahaa hänen tuhlattavaksi. Ja miten siis semmoinen avioliitto voisi olla onnellinen? Ja ken kummaksuisi, ettei semmoista naista voi säälitellä, joka itse on lankeemukseensa syypää?

"Mutta … kun nyt olemme tarkastaneet palveliaa, katsokaamme myös emäntää.

"Luulenpa että ei löydy raamatunlausetta ainoatakaan, jota niin heitetään huomiotta ja jota niin pian unhotetaan, kuin se, että vaimo on annettu 'miehen avuksi.' Ainakin selitetään sitä niin, että yksi osa naisia on luotu kaikkein avuksi sen ohessa kuin toinen osa ei ole kenenkään apuna, ei edes omanaan. Palveleva, alempaan kansanluokkaan kuuluva, on pakoitettu toimittamaan kaikki tehtävät talossa sillä välin kun emäntä ei tee mitään eli ani vähäisen.

"En väitä näin olevan, mutta varmaan tiedän monessa paikassa sen totta olevan, ja että useimpain nuorten tyttöin pääpyrintö on päästä työnteosta vapaaksi ja vain saada huvitelleita.

"Ennen naiset olivat paljon paremmin ja viisaammin kasvatetut. Kouluissa saivat oikeastaan vaan siksi opetusta, että heillä heräsi halu enemmän tiedon perään, ja itse sitte saivat kotonaan kehkeyttää opintojaan. Mutta he siltä joutivat ottamaan osaa talonaskareisiin, taipumaan järjestykseen ja ahkeruuteen, ja he taisivat jakaa työnsä ja aikansa että heille aina jäi tietojensa kehittämiseen aikaa. Jos tämmöisellä emännällä oli palvelia, piti hän sen apunaan, eikä muuna, eikä pannut hänen niskoilleen koko talonaskareitten kuormaa, kysymättä voiko hän sitä kantaa tahi ei.

"Mutta tuli sitte toinen aika. Äidit rupesivat pitämään talonaskareita pahana, josta he missä oli mahdollista, tahtoivat säästää tyttöjään. Vaimot alkoivat pitää talonaskareista vapauttamista onnellisuuden päätarkoituksena.

"Samaan aikaan tuskin muusta puhuttiin ja kirjoitettiin kuin naisten huolimattomasta kasvatuksesta, ja kaikenmoisia tieteitä, ja ihannetaiteita pantiin naiskoulujemme opetusaineiksi, silla välin kun ompeleminen ja kirjailemis-neulonta vähitellen katosivat. Nuorella tytöllä oli niin pitkät läksyt ja niin paljo tutkimista ettei hän joutanut neulomiseen ja muihin töihin, ja niin parsi ihastunut äiti hänen sukkiaan mielihyvällä ja hoiti yksin talontyöt, että tyttönsä pääsisi korkeammalle asteelle kuin missä hän itse oli elänyt.

"Näin kasvatettu impi yleni naiseksi, pää täynnänsä tietojen viisauksia mutta tarpeellisitta ruumiinvoimitta voidakseen toimittaa helpointa tehtävää kodissaan. Hän ei saa yhtä lattiaa lakaistuksia, sillä nousee rakkoja hienoihin sormiin; hän ei saata tunnin aikaa seisoa vaatteita silittelemässä, sillä siitä pakottaa hänen selkäänsä; hän ei voi istua ompelemassa, sillä siitä saa hän rintapistoksia; sanalla sanoen, hän on kelvoton kaikkeen työhön joka antaisi hänelle terveyttä ja voimia. Hän on laiha ja hienoverinen, melkein läpinäkönen, ei koskaan käsivarsiaan liikuteta, ei koskaan rintaa ja keuhkoja voimisteluun harjoiteta kun hän kirjan ja piirustus-laudan ääressä istuu kyykistellen, ja hän on teräväluinen, hoikka ja hento, kun Biddy, tyttönen, joka lakaisee vierashuonetta, hopean huuhtoo ja silittelee emäntänsä monituisia reunus-liepeitä, on terve, raitis ja punaposkinen pyörevillä käsivarsilla ja rehottavalla ruumiinrakennuksella ja pehmeällä vartalolla, jota emäntänsä ompelia saa muodostaa tälle puuvillan avulla. Luonto, joka harvoin on oikealle sokea, antaa Biddylle, jonka käsivarsia ja keuhkoja myötäinsä liikkeessä pidetään, raittiin kauneuden jota se hienolta Edithiltä antaa puuttua, vaikkei tämä muuta tee kuin lukee ja yhä lukee.

"Kun sitte tuo tyttö tulee naimisiin, on hän niin täydellisesti riippuva palvelioistaan, kun mikään vanki vanginhoitajastaan. Jos jossakin varakkaassa talossa maalla sattuisi pistämään Biddyn päähän jonakuna kauniina aamuna lähteä palveluksestaan pois, niin on koko talous epäjärjestyksessä; ei huonetta saada siivotuksi, ei ruokaa valmistetuksi. Sillä talon koreileva rouva on aivan kykenemätön ja aivan tottumaton tuommoisiin askareihin. Ja joskin hän taitaisi, ei hän alentuisi niitä toimittamaan. Ennen saa hänen kotinsa olla min siivoinen tahansa. Minä puolestani en ymmärrä että kaunis, miellyttävä ja sivistynyt nainen kävisi vähemmin viehättäväksi ja sivistyneeksi sen kautta, että hän omin käsin koettaisi pitää kotoaan siistinä ja sievänä. En myöskään ymmärrä että hän miehensä silmissä sen kautta muuttuisi vähemmän suloiseksi. Jos olisin naimisissa itse Venus jumalattaren kanssa, ja sitten esimerkiksi luuvalo kivuttaisi minua, tietenkin katsoisin kernaammin että Venus omin hienoin käsin lämmittäisi ja käärisi ympärilleni sen villaisen vaatteen, joka tuskani lieventäisi, eli että hänellä olisi kyllin voimia kohoittamaan päätäni pannakseen tyynyn lisää päänalukseeni kuin että hän seisoisi silkkiin hankittuna paikallaan, varoen ihanaa ulkomuotoaan.

"Mutta minkälainen on nyt tuommoisen emännän ja hänen palvejiansa väli? Hyvä se mielellään ei voi olla, sillä emäntä vaatii palvelialta mitä hän itse ei ole halukas tekemän, ja tämä pitää itsensä yhtä hyvin kun emäntänsä velvoitettuna tehtäviään laiminlyömään. Ja luonnollista on, että niin käy: Biddy ja hänen emäntänsä ovat molemmat ihmisiä, joilla on inhimillisiä tarpeita. Molemmat pyytävät päästä työnteosta ja elää huokealla hinnalla huokeaa elämää. Biddyn pääoma on hänen jäsenissään ja jäntereissään, ja niitten sijaan pyytää hän niin monta 'keltakolikkaa' kuin on mahdollista. Rouva tuntee, kun ottaa hänet palvelukseensa, ettei Biddy ole hänelle minkään arvonen muussa määrässä kuin missä Biddyn työ ja voimat säästävät rouvan voimia ja vaivannäköä. Kuinka tuota sitte voisikaan pyytää, että palvelia ottaisi huoliakseen noista tuhansista vähistä seikoista kodissa, joita ei voida niin 'tarkkaan vaatia,' mutta jotka ovat hauskuudelle niin välttämättömät? Emännän suurin toivo on päästä vastahakoisuuksista voidakseen elämää nauttia. Biddyn suurin halu on saada vähällä työnteolla hyvä palkka – pääpyrintö, joka on korkeammalla emännän toivomista joka oikeastaan on saada ilman työntekoa suuren palkan. Eivät lapset ja talonkalut ole Biddyn; miksi hän hoitaisi kumpaisiakin paremmin kuin perheen-äiti ja talonemäntä tekee?

"Tästä syntyy paljo pahaa. Biddy pitelee hauskasti kaikkea mitä käsiinsä saapi ja Johanna juottaa pienimmälle unijuomaa, että pienoinen nukkuisi ja hän pääsisi seurustelemaan kyläläisten kanssa sillä aikaa kuin rouva on omain tuttavainsa luona. Ja niin korkeammat säätyluokat kertovat kauheana kummana palkollisten joukossa vallitsevaa pahuutta ja uskollisuuden ja hyvien perusmietteitten puutetta heidän seassaan. Se on kyllä hirmuista ettei löydy niitä ihmisiä, jotka riemulla rientäisivät ottamaan vastaan niitä uhraavaisuuksia ja kiusallisuuksia, joita muutamat ihmiset luotansa laskevat! Sehän on hirmuista, ettei löydy olentoja jotka oivaltaisivat iloita kuormien kantamisesta, joihin ei muutamat puututtaisi pienintä sormeaankaan! Alituinen valitus huonoista palkollisista, joka yltymistänsä yltyy, ei merkitse mitään muuta kuin että kaikki ovat työhön väsyneet; kaikki tahtovat vaan taaleen, päällisen elämästä, viitsimättä edes itse sitä kuoria. Nainen ja mies tätä nykyä enin pelkäävät työntekoa.

"Jos kuuntelee useitten hienojen naisten kanssapuhetta illallispöydässä, kuulee jo heti äänestä, kun he haastelevat ompelioista, palvelioista ja muista työtätekevistä, että joskin he itse tietävät työntekoa kunnioittaa, he kuitenkin pitävät hyvin vähässä arvossa työtätekevää ihmisluokkaa.

"Jos tätä pahaa taidettaisiin auttaa, jos työtä ja työntekiää, jos kotiaskareita ja niiden hoitajaa pidettäisiin oikeassa arvossaan, niin kohta löytyisi vaan hyvää ja kelvollista palvelusväkeä. Kaikki ne, jotka nyt pitävät itsensä palvelukseen liian hyvinä, silloin mieluummin rientäisivät sen hakuun ennen tehdastyön ja ompeluksen etsimistä. Kelpo palvelia osaa aina asettaa itselleen päivän pitkään joutohetken. Hän tietää useimmasti tehtävänsä ja voi askareensa järjestää niin, että ne jättävät hänelle vähän väliaikaa. Se on tehtaissa mahdotonta. Jos palvelustyttö sairastuu, hoidetaan häntä eikä lähetetä pois palveluksestaan, niinkuin tehtaissa ja kaupanhoidossa olevalle tehtäisiin. Sitäpaitsi on työnsä terveydelle parempi, kun päivänsä kuluu erilaatuisissa töissä, joita toimittaissaan hän voi olla liikkeelläkin, kuin jos hän kumarruksissaan istuu koko päivän samassa työssä. Viimeksi palveluksensa kasvattaa hänet kotielämää varten ja on, jos hän naimisiin menee, soveliaampi hänestä valmistamaan kodin hupaisuutta ja iloa valvovaa enemmän kuin tehtaantytöistä ja kauppapuodin hoitajista.